Kuvittelemisen mestarit

Syntymäpäivääni edeltävänä yönä heräsin, mikä nyt ei oikeastaan ole mainitsemisen arvoista, koska heräilen usein. Ymmärsin, että oli jo syntymäpäiväni. Hapuilin kädelläni sängyn viereen, josko siinä olisi tuoli ja tuolin päällä äitini siihen laittamat lahjat valmiiksi aamua varten.  Me kaikki lapset tulimme samalla tavalla huomioiduksi. Siksi oli ihana herätä omaan jokavuotiseen juhlapäivään. Meille kaikille jää lapsuudesta paljon erilaisia muistoja, jotka auttavat meitä vielä aikuisena kuvittelemaan ja palaamaan muistojen kautta moniin erilaisiin asioihin.

Kävin tarkistamassa joenrannan tilanteen.

 

Aamulla noustuani ylös, ajattelin tehdä päivästäni erityisen. Etukäteissuunnitelmat eivät yleensä pidä, koska olen erityisen joustava ja sopeudun muutoksiin tilanteen mukaan. Olin sopinut, että käyn ystäväni kanssa Kukkatalossa. Kiitin itseäni, etten ollut käynyt siellä edellisenä päivänä ulkoilu- ja kauppareissun yhteydessä, vaikka olin alun perin suunnitellut.  Vaikka kaikki myös nyt meni eri tavalla, niin päivästä tuli kuitenkin hieno.

Satakielen laulutuomi ja ympäristö ovat vielä harmaita.

 

Aamuajatukseeni kuului ajatus kuvitelmista, jotka ovat yllättävän paljon viimeisimmän vuoden aikana johdattaneet minua. Vuosi sitten keväällä kuvittelin kuljeskelevani hiljaisen Helsingin kaduilla. Niin hiljaista siellä ei ole tänä vuonna ollut. Kuvittelen koko ajan jotakin. Aloin heti aamusta kuvitella aloittavani uuden blogikirjoituksen, tämän, jonka pääsin aloittamaan vasta illalla. Tavalliset touhut veivät aamupäivästä yllättävän paljon aikaa. Kesken tukanpesun innostuin taas kuvaamisesta, otin jalustan esiin ja otin muutaman kuvan kameran itselaukaisulla minusta omassa ympäristössäni ennen kuin lähdin hakemaan ystävääni. 

 

Kukkakauppareissu venähti, osin siksi, että istuimme osan ajasta autossa jutellen. Sitten menimme vielä ystäväni luokse kahville ilahduttaen erityisesti hänen koiraansa. Me kaikki, sekä ihmiset ja eläimet olemme erityisen iloisia, jos saamme edes hetken olla muiden seurassa. Vuosi on vaikuttanut meihin paljon.

Kuvittelu auttaa meitä ja kaikkia setviessämme pandemian vaikutuksia yksilöön. Muutoksia on jatkossa tultava, muuten tällä pandemia-ajalla ei ole mitään merkitystä. Emme voi jatkaa enää samanlaisessa maailmassa kuin aikaisemmin. Mitä muutoksia henkilökohtaisesti haluan, jätän sen vielä auki, mutta jokaisen meistä on aika ajatella asiaa omalta kohdaltaan.

Kuvittelen usein tätä idänpuoleista pihaa ennen, jossa krookusten purot vaelsivat mäkeä alas ja peittivät omenapuiden alustat. Sinivuokot olivat levinneet kaikkialle pihalle lintujen kuljettamana. Nyt pihalla ei kasva enää yksikään kukka. Vain ne huonommat omenapuut ovat tallella.

 

Viivyin yllättävän kauan ystäväni luona. Meillä on aina paljon muisteltavaa. On ollut omituista tajuta, että useimmat tuntemamme ihmiset ovat meitä nuorempia. Minua se on usein riipaissut, koska se tuo erityisen lähelle ajatuksen, että aikani alkaa olla ohi. Tekemiseni ja kirjoittamiseni eivät ole kiinnostavia, ei ainakaan siinä maailmassa, jossa elämme. Sitten otan kuvittelun viitan ylleni ja olenkin yhtäkkiä kiinnostava ihminen, ajatukseni ja tekoni ovat kiinnostavia. Riittää, että kuvittelen niiden olevan sitä. Tavallaan olen palannut takaisin nuoruuteen, kun kuittasin usein muiden vähättelyn sanoilla ”ei helmiä sioille”. Se on kyllä nykymittapuun mukaan rumasti sanottu. Sika on arvokas eläin. Kiinalaisen horoskoopin mukaan olen sian vuotena syntynyt. Ajatus tuli kuitenkin selväksi.

Perhoset lentelivät jokialueella, mutta vain yksi sattui kaukaa kuvaani.

 

Myöhemmin iltapäivällä kiittelin kaikkia ihmisiä, jotka eri väylillä olivat onnitelleet minua. Tein ruoan kahdelle päivälle. Erityistä oli, että tyttäreni ja lapsenlapseni Alex pistäytyivät onnittelemaan. Alex viettää ehkä loppukevään kotona koulusta, koska kärsii nenänvuotamisesta, jota maski vain edesauttaa ja koulussa ei saa olla nuhaa eikä vastaavaa vaan heti soitetaan hakemaan pois. Voi tätä maailmaa! Minuakin yskittää aina, kun olen ottanut maskin pois. Nenäkin alkaa vuotaa, jos jalat kastuvat. Niin kävi vähän aikaa sitten.

Isäni piti vauvakirjaani. Tässä kehitysvaiheitani ja lapsuuden hiuskiehkura.

 

Me kaikki olemme kuvittelemisen mestareita.  Pitää antaa itselleen aikaa kuvittelemiselle ja unelmoinnille. Joinakin päivinä kuten vaikkapa syntymäpäivänä se on helppoa. Muistan paljon muitakin sellaisia päiviä, jolloin olen leijunut pilvien päällä ja nähnyt valoisan tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia. Aina ei tarvita paljonkaan, kun kuvittelemisen moodi memee päälle.

 

Viikon seuraavina päivinä olin vuorostani väsynyt enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Suorittaminen ei tietysti ole aina pakollista. Viikolla oli sukuseuran Zoom-kokous, jonka pöytäkirjan sain ihme kyllä kirjoitettua ja jaettua heti seuraavana päivänä.  Minua on paleltanut ja väsyttänyt, nilkkani ja ranteeni ovat kipeytyneet. Huippupäiviä seuraa usein lasku. Alamäkeä on kestänyt koko loppuviikon. Silloin mielikuvitus ei lennä eikä luova työ onnistu. Joskus ihmettelen, miten yleensä olen koskaan saanut mitään aikaiseksi. Silloin olen myös erityisen skeptinen suunnitelmieni suhteen. Lähipäivien suunnitelmat pitää kyllä viedä päätökseen, auton renkaiden vaihto ja verikokeessa käynti. Ikkunoiden pesu saa vielä odottaa. Ehkä saan lyhyen pätkän keskeneräisiä kertomuksiani kirjoitettua.

Olen tällä viikolla juhlinut myös muiden syntymäpäiviä, mutta lähinnä somessa postailemalla joitakin kuvia.  Ystäväni Helmi täytti 89 vuotta ja puhuimme pitkään puhelimessa. Täyttäessäni täysiä vuosia kirjoitin blogin ”Vuosien välissä on paljon”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Jaan sen, jotta en tässä enää palaisi asioihin, joita olen muutenkin tällä viikolla hehkuttanut. 

 

Kun ajatus ei juokse, mielikuvituskaan ei kulje, silloin on aina hyvä katselle hetki menneisyyteen, vaikkei sinne kaipaakaan takaisin. Tasan 10 vuotta sitten, syntymäpäiväni ajoittui keskiviikolle. Jälkikäteen lehtiuutisten mukaan huhtikuun todettiin olleen harvinaisen lämmin. Tätä lopettaessani, tiedän, että sää on myös nyt vain lämmennyt.

Päiväkirjani sivuille olen liittänyt paljon pieniä lehtileikkeitä. Olin keskellä taidehistorian opintoja, juuri silloin aiheina mm. Rolf Sandqvist ja hänen maalauksensa ja Kiasman tarina. Kävin keskusteluterapiassa eroni ja sitä seuranneiden ongelmien takia. Syntymäpäivääni edeltävänä päivänä olimme käsitelleet asioitani sukukartan kautta. Oli aika hienoa, että terapeutti käytti pohjana sukukarttaa, koska niihin aikoihin olin alkanut perehtyä syvemmin sukututkimukseen ja osasin jo hyvin kuvata oman sukupuuni.

Hän johdatti sukupuun kautta ymmärtämään ominaisuuksiani. Sillä tiellä totesin jo olleeni, mutta olin odottanut tukea, kannustusta ja arvonantoa muilta ihmisiltä, usein läheisimmiltä.  Kirjoitin ajattelevani isääni, joka oli ehkä aluksi hakenut sitä samaa. Sitten hän oli ymmärtänyt saavansa sen toiminnasta ja hyvän tekemisestä. Siihen samaan olin minäkin päätynyt. Kiitosta ja kannustusta ei meille heru, vaikka sitä joskus toivoimme. Terapeutti sanoi saman, minkä jo olin ymmärtänyt, että minun on rakennettava kaikki tuki oman itseni sisälle.  Sinä vuonna 2011 kaikki luulivat, että täysiä vuosia tuli täyteen. Sain hirveän paljon kukkia ja huomiota, kun yleensä synttärit menivät melkein huomaamatta ohitse.  Kakkuni oli myös onnistunut. 

Kakku vuosimallia 2011

 

Pääsiäinen oli kymmenen vuotta sitten vasta kuun loppupuolella. Ajatukseni olivat mustia, olin kokenut pettymyksiä opinnoissa ja muut murheet painoivat.  Oikeudenkäynti oli lähestymässä. Jokakeväinen masennuksen alku oli uhkaamassa. Kehon muisti! Ajattelin sitä myös nyt, kun jäseneni kipeytyivät. Olemme tuollaisten tunteiden kanssa yksin. Sen huomasin, koska silloin vielä odotin saavani muilta ymmärrystä ja tukea. 

Silloinkin aloin kaivella vanhoista päiväkirjoistani aiempia kokemuksiani, jotka lähes aina olivat ajoittuneet kevääseen. Ja niitähän oli ollut vuosien mittaan paljon. Ihmisen omat kehon säikeet muistavat, mistä kaikki on alkanut. Silloin pitää mennä erityisen syvälle ja kauas.  Olin mennytkin ja oivaltanut, kuinka kauas menneisyyteen oli matkattava, aikaan, jolloin olemme juuri syntyneet.

Kukkia huhtikuun synttäreillä 2011.

Valitettavasti kehoni ei  enää kestänytkään vaan saman vuoden syksyllä 2011 alkoi reaktio, joka johti autoimmuunisairauteen, nivelreumaan. Ihmisen immuunijärjestelmä hyökkää virheellisesti ihmisen omia soluja ja kudoksia vastaan tuhoten niitä. Autoimmuunisairauksien syntymisen vaikutusmekanismeja ei ole pystytty täysin selvittämään. Oma tulkintani on ollut se, että erittäin pitkäaikainen ahdistus ja stressi olivat minulla sen vaikuttavia tekijöitä.  Yhdessä jonkin muun tekijän kanssa, sairastuminen oli mahdollista. Koronasta parantuneilla on huomattu myös taipumusta sairastua johonkin lukuista autoimmuunisairauksista. Lääketiede kehittyy koko ajan ja ehkä jonakin päivänä pystytään paikallistamaan kaikki tarvittava tieto parantamiseen.

Niin tai näin. Uskon, että useimmilla meillä on omat ongelmansa, vaikeutensa ja mahdolliset sairautensa, joiden kanssa meidän on elettävä. Ihminen kokonaisuutena on salaperäinen ja monimutkainen olento. Vaalikaamme itseämme, terveyttämme ja mieltämme! 

Pian vihreys rävähtää silmille!

 

 

Lokakuun merkkipäiviä syksyn väreissä

Aloitan jälleen uuden blogipostauksen kirjoittamisen, mutta en tiedä, milloin tämä on julkaisuvaiheessa. Oli hyvä lähteä eilen (torstaina) ulkoilemaan pilvisyydestä huolimatta. Pilvet väistyivät myöhemmin ja kevyt auringonpaiste kultasi maiseman. Nyt maa on jälleen märkä ja sää harmaa. Minulle sopii oikein hyvin lähteä tänään  leikkauttamaan hiukseni, sillä edellisestä kerrasta on pian kolme kuukautta. 

 

Fjällbon puiston vanha huvimaja. Rohkenin kiivetä pitkin jyrkkää rinnettä ylös.

Koronaepidemian nk. kiihtymisvaiheesta huolimatta aion elää normaalisti. Jos keväällä vanhemmat ihmiset ja riskiryhmät eristettiin, niin nyt väestöä lietsotaan pelolla. En voi välttyä siltä vaikutelmalta. Me suomalaiset olemme kuuliaisia ihmisiä, tottelemme esivaltaa ja uskomme ohjeita. Minua huolestuttaa nyt tämä valtava vaahtoaminen, jolla voi olla pahempia seurauksia. Tällaiseen kansaan sekin tehoaa. Nyt ikään kuin kokeillaan toisenlaista linjaa. Nyt on onneksi niin, että me tiedämme vain enemmän ja voimme käyttäytyä tilanteiden mukaan.

Anna pikkutyttönä silloisella kotipihallaan.

Tällä viikolla on kolme tai neljä tärkeätä syntymäpäivää. Niistä kaksi jo ohitettua olivat ystävieni merkkipäiviä. Toisen unohdin ja toista muistin onnitella Facebookissa. Huomenna vanhin lapsenlapseni täyttää vuosia. Seuraavana päivänä 10.10. vietämme Suomen kansalliskirjailija Aleksis Kiven syntymäpäivää. Hän on erityisen tärkeä Keski-Uusimaan pitäjille, Nurmijärvelle ja Tuusulalle ja muillekin, kuten Siuntiolle. Ihmettelen aina, miten hän vaikeissa olosuhteissa sai kirjoitettua mestariteoksia. Olen ennenkin miettinyt hänen sukuhistoriaansa ja kirjoittanut siitä. Tässä linkki kyseiseen kirjoitukseen. Tosin siinä pohdin myös omaa sukuani sivuavaan, erään toisen suvun haaraan. Aleksis Kiven sukua on tutkittu muutenkin tosi paljon. 

 

Olen ehkä käsitellyt häntä joissakin muissa blogeissa, ainakin täällä ”Vanhoilla urilla” ja myös muualla, mutta blogieni joukosta on yllättävän vaikea löytää edes hakutekijöitä käyttäen niitä, joissa olen kirjoittanut pienen pätkän hänestä.

Lapsenlapsiani olen aika ajoin vienyt tutustumaan Aleksis Kiven syntymäkotiin Nurmijärven Palojoelle ja kuolinmökki tässä lähistöllä on paljon käymämme kohde. Seurasaaressa oli kopio Siuntion Fanjunkarsin mailta siirretystä tuvasta, jossa Aleksis Kivi siellä asuessaan kirjoitti teoksiaan mm. Kullervoa ja Nummisuutareita. Mökki siirrettiin 1912 Seurasaaren ulkomuseoon 1912, mutta ikävä kyllä se paloi samana vuonna. Samalle paikalle rakennettiin uusi rakennus.

Jatkan kirjoittamista seuraavana päivänä (perjantai). Aion pikapikaa poiketa tänään onnittelemassa Annaa ja vien hänen pihalleen keväällä ostamani hortensian. Minun on päästävä siitä eroon ennen pakkasia. Sillä, siis hortensialla on hyvä kokeilla, onnistuuko sen talvehtiminen pihalla. Parvekkeellani se joka tapauksessa paleltuisi. Poikkean samalla Kukkatalossa hakemassa muutaman ruukun muita sisäkasveja varten. 

Pieni blogin lopussa mainitsemani hautakivi näkyy hyvin tässä kuvassa.

 

Eilen sain tukkani leikattua, mutta ikäväkseni kampaajani ilmoitti, että hän lopettaa. Hän on leikannut hiukseni jo muutaman vuoden, muistaakseni neljä vuotta. Olen käyttänyt samaa kampaamoa 2000-luvulta saakka ja siirtynyt yhden kampaajan lopettaessa kiltisti toiselle. Hän on saman ikäinen kuin tänään syntymäpäiväänsä viettävä lapsenlapseni. Yllättävää on, että hän aikoo muuttaa miehensä kanssa ensi keväänä Espanjaan ja tehdä sieltä käsin etätöitä, siis muuta työtä kuin kampaamista. Kun on nuori eikä ole vielä lapsia, voi kokeilla kaikenlaista uutta.

Fjällbon maisemia ylhäältä päin.

 

Minä aloin taas ajatella uudelleensyntymistä. Olisin täydellisen valmis syntymään uudelleen tähän maailmaan nähdäkseni, minne menemme tulevaisuudessa, siinä, mitä minä en enää näe.  Jos saisin mahdollisuudenm niin minusta tulisi  jonkinasteinen nettiaktivisti ja maailman parantaja. Aktivismia toteuttaisin ihmisten tasa-arvoisuuden,  luonnon elinvoimaisuuden ja ilmaston puolesta. Nyt en rohkene sekaantua asioihin, koska pelkään sitä valtavaa vihaa, joka ympäröi meitä joka puolelta. Vanhana sitä on vaikea kestää ja ymmärtää. Siitä on myös vaikea keskustella kenenkään kanssa, koska melkein aina mukaan sekaantuu poliittisia mielipiteitä ja vastakkainasetteluja. Niitä on ollut ennenkin. Vanhat ja viisaat sanoivat aikoinaan minulle, että sen ja sen ihmisen kanssa ei kannata puhua politiikasta eikä uskonnosta. 

 

Elämä oli hankalaa nuoruudessani ja myöhemmin, kun piti taistella perusasioista, opiskelusta, lasten hoitopaikoista, toimeentulosta. Silloin en voinut päästää vallakumouksellista ominaisuuttani vallalle.

Tällä hetkellä maailma on paljon valmiimpi. Kaikki on helpompaa, joustavampaa. Siinä ihmiselle jää aikaa muuhun. Meillä Suomessa asiat ovat paremmin kuin melkein missään muualla.  Maailmassa on kuitenkin vielä erityisen paljon tehtävää. Siksi aktivisteja, edelläkävijöitä ja vallankumouksellisia tarvitaan.

Tällaisia ajatuksia putkahtelee mielessäni usein, kun voin hyvin. Pitää koputtaa puuta, jotta tilanteeni pysyisi samanlaisena. On kuitenkin päiviä, jolloin olen väsynyt ja nilkkani saattava oireilla tai päätä särkee, mutta tätä aikaa en voi verrata moneen aiempaan viime vuosien varrella.  Kuten muutamat ystäväni sanovat, niin ikä tulee eteen tuoden omat rajoituksensa. Kuten olen ennenkin todennut, kaikki eivät sitä myönnä.

Uudestisyntyneenä jatkaisin myös kirjoittamista. Nyt on kuitenkin paras keskittyä tähän hetkeen, tähän päivään juuri nyt. Koronan vaikeuttaessa monia asioita, voi hyvin seurata ensin, miten se vaikuttaa maailman kehitykseen. Mielenkiintoista, kun yrittää vältellä sitä valtavaa vihaa, jota se myös aiheuttaa. Jollei koronaepidemia aiheuta sitä, niin aina löytyy joku muu asia.

Tässä elämässä olen siis kaukana aktivismista. Olen mieluummin hiljaa muiden riehuessa. Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutta inhoan itseäni, jos alan esittää voimakkaasti kantaa. En halua loukata ketään.

Nyt on jo sunnuntai. Kirjoitukseni keskeytyi eilen, kun sain ystäväni vieraakseni. Kävimme Aleksis Kiven syntymäpäivän kunniaksi läheisellä Tuusulan kirkon vanhalla hautausmaalla. Aleksis Kivi haudattiin sinne talvella 1873 eli tarkemmin lauantaina 4.1.1873. Hän oli kuollut uudenvuoden aattona 31.12.1872. Löysin SKS:n Vähäisiä lisiä blogeista kuvauksen hänen hautajaisistaan. ”Kiireellä kuoppaan osa 1- Aleksis Kiven peijaisten valmistelu”  löytyy täältä.  Jatko löytyy täältä. Muualtakin löytyy samasta aiheesta.

Aleksis Kivestä löytyy paljon aineistoa eri paikoista, sillä hänestä tehtiin sittemmin Suomen kansalliskirjailija. Hänen ulkonäkönsä selviää mm. SKS:n digitaalisista arkistoista. 

 

Aleksis Kiven kuolinmökki Tuusulassa ei myöskään ole sama rakennus, joka nyt seisoo paikalla. Talo oli paljon suurempi, mutta paikka on sama. Samoin hautapaikka ei ole aivan nykyisen muistomerkin kohdalla Tuusulan vanhalla hautausmaalla. Eilen paikalle jokavuotisella pyhiinvaelluksella oleva mieshenkilö muistutti siitä ja näytti oletetun haudan paikan muutamaa metriä lähempänä kirkkoa käytävän kohdalla. Muistomerkki pystytettiin 1877 Hämäläisosakunnan toimesta ja se suunnitteli Johan Erland Stenberg. Muistomerkki haluttiin sijoittaa lähemmäs kirkkomaan porttia, joten jo silloin haudan oikea paikka jäi kauemmas.

Eilen sattui olemaan erityisen kaunis päivä, aurinko paistoi koko ajan. Kirkossa oli meneillään suuret häät. Aleksis Kiven merkkipäivä veti samaan aikaan paikalle muita kävijöitä. Mekin kiersimme kauniin hautausmaan jälleen lähes kokonaan ja sen jälkeen poikkesimme suuren kuusien luo ja rannalle, lempipaikalleni. 

 

Tänään kirjoittaessani oli jälleen pilvistä, mutta kovin tyyntä. Yksikään tuulenväre ei heiluta keltaisia koivuja.  Huvittavaa kyllä, keksin tälle postaukselle yöllä herätessäni jo nimenkin, mutta enpä taas muista sitä. 

Jälkikirjoitus. Aleksis Kiven muistomerkin vieressä on pieni hautakivi, jossa  lukee "Här hvilar J.A. och A.J. Linder". Ei vuosilukuja. Tutkin tänään samantien, kenen hauta on. Jotenkin teksti viittaa lapsiin. Minulla oli onnea, että pystyin selvittämään sen. Se on toisen blogin aihe. 

Tuusulan sankarihautausmaan Pro Patria graniittisen muistomerkin Paluuton tie on suunnitellut kuvanveistäjä Rakel Koivisto