Kun synnyin...

Aloittaessani tämän kolmannen osan elämäni tarinasta, on parin päivän kuluttua jo kuukausi kulunut syntymäpäivästäni. Kertomuksen jatkaminen on usein mielessäni, mutta yhtä usein päivien ja viikkojen tehtävät ja asiat hukuttavat minut alleen ja kun olen niistä pääsemässä irti, tarvitsen lepoa syistä, joita olen silloin tällöin käsitellyt myös blogipostauksissani.

Tämän postauksen kuvat liittyvät kotipaikkaani, mutta kauan syntymäni jälkeen...

Tässä osassa kerron syntymästäni ja siihen liittyvistä asioista. Tosin olen pohtinut niitä aika ajoin, vaikkapa sitä, miksen kysellyt itsestäni äidiltäni enempää, koska hänhän oli elänyt kaikki hetket kaikkien lastensa kanssa. Unia olen nähnyt viime aikoina aika vähän, koska olen tarvinnut unen jokaisen rippeen lepoon toipuakseni. Olen kerännyt jo aiemmin valokuvia, joita voisin/haluaisin esittää kuvituksena. Mutta löydänkö ne uudelleen, se on toinen asia eikä todellakaan oleellinen.

Isäni piti Ensi askeleet- nimistä vauvakirjaa, alaotsikolla ”Pienokaisemme elämänkerta”. Kirjan välissä on aiheeseen liittyviä lippuja ja lappuja ym. Kaiken lisäksi olen itse työntänyt sinne kaikenlaista. Tyttären kastetodistus 30. joulukuuta 1969 on myös siellä, pitääkin muistaa antaa se hänelle.

 

Aiemmin olen kertonut, miten olen saanut alkuni. Tässä linkit niihin postauksiin:

Aika ennen syntymääni 1: https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/10/aika-ennen-syntymaani-1.html

Aika ennen syntymääni 2, odotusaika: https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/11/aika-ennen-syntymaani-2-odotusaika.html

Syntymäni lähestyessä: https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/03/syntymani-lahestyessa.html

Toki olen muulloinkin käsitellyt aihetta eri asioiden yhteydessä.

Tänään päätin aloittaa, vaikka minun pitäisi tehdä muuta, sellaisia asioita, joita olen koko viikon ja jo aiemmin lykännyt. Mutta mitä omalle perusluonteelleen voi. On vain oltava armollinen ja mentävä eteenpäin.

Vauvakirjani motoksi isäni on kirjoittanut ”Isän pieni Telle…” 

En selittele näitä...

Kuten olen aiemmin maininnut, niin perheeseen odotettiin poikaa. Sitähän ei sen ajan tutkimusten tai ylipäänsä puuttuvien tutkimusten vuoksi voitu tietää, vaan se oli vahva toivomus. Se, että vauva oli perätilassa, valkeniko se vasta synnytyksen yhteydessä, sitäkään en tiedä. Miksi synnytys tehtiin Helsingissä eikä vaikkapa Hämeenlinnassa?  Onneksi isä on kirjoittanut kohtaan Sairauteni seuraavasti: Minua hoitivat tohtorisedät: Jahkola ja Pikkola auttoivat minut maailmaan, tämä ei ollut sairautta tietenkään, mutta kun yritin tulla väärin päin, oli siinä vähän avustettavaa. Minulle on kerrottu, että tulin toinen jalka edellä.

Löydän lääketieteen ja kirurgian tohtori Alarik Jahkolan Googlen kautta. Hän on syntynyt 1900 ja kuollut 1970. Hän on myös kirjoittanut artikkeleita Kätilölehteen ja osallistunut talvisotaan sairaalajunassa ollen sotilasarvoltaan lääkintäeverstiluutnantti. Hänet on haudattu Urjalaan. Hän on toiminut ennen sotia myös Viipurissa. Pikkolaa en löydä.

Synnyin kello 12.28 huhtikuun 13 päivänä (tyttö n:o 86). Päivä oli sunnuntai ja vietettiin Tellervon nimipäivää. Sää saattoi olla sateinen, mutta lämmin. Säätiedotukset eivät siihen aikaan olleet niin tarkkoja kuin nyt.

1947 syntyneistä muodostui kautta aikojen suurin syntyneiden ikäluokka, meitä syntyi 108.168.  Olen leikannut vauvakirjan väliin Helsingin Sanomien 19.2.1995 artikkelin: Suurin ikäluokka jäi toiseksi. 1947 syntyneitä vähemmän kuin 1948 syntyneitä. Se tarkoitti, että 1947 syntyneitä oli jäljellä vuonna 1993 vähemmän kuin 1948 syntyneitä eli enää 89.559, joka oli muutama kymmenen vähemmän kuin ikäluokan 1948 syntyneistä, joita oli ollut 107.759.

Selailin sen viikon Hesareita. Tiistain lehdessä oli pari syntymäilmoitusta, muttei Kätilöopiston syntyneitä. Sattumalta samasta 15.4. 1947 lehdestä osui silmiini uutinen, että edellisen vuoden joulukuussa käyttöön otettu seerumi tuhkarokkoa vastaan, oli aiheuttanut neljän lapsen kuoleman ja useampien sairastumisen kovaan kuumeeseen. Lääkintöhallitus oli luettuaan lehdistä tapauksista päättänyt kieltää rokotukset ja asettaa tarkan tutkimuksen. Tosin jo seuraavana päivänä todettiin sairaaloissa annettujen rokotteiden olleen täysin kelvollisia, mutta jo aiemmin todettu lasten yliherkkyys on saattanut olla syynä ongelmiin. Kulkutautisairaalan tuhkarokkopoliklinikalle Pasilaan pyydetään lähettämään tarkkoja tietoja yksittäisistä rokotuksista. Paras lopettaa Hesarin lukeminen tähän, etten juutu kokonaan sinne.  Sota heijastuu vielä pitkään moniin uutisiin. Kotonani luettiin varmasti siihen aikaan Helsingin Sanomia.

Edellisen rokotusjutun lisäsin tähän, koska neuvolakortissani, jonka olen saanut syntymäni jälkeen, mainitaan myös rokotukset. Isäni on maininnut vauvakirjassa, että sain pahan ”krampin”, kun minut rokotettiin isorokkoa vastaan. Se tapahtui 17.11.1948. Calmette-rokotuksen sain sairaalassa 18.4. eli päivää ennen, kun pääsimme lähtemään kotiin.

Kotiin sairaalasta pääsimme 19.4. isäni syntymäpäivänä. Hän täytti 29 vuotta. Olin vähän laihtunut syntymäpainostani 3500 g ja olin nyt 3220 g. Olen vähän yllättynyt, kuinka paljon juttua kertyy yhdestä lapsen syntymästä. Miten matkustimme sairaalasta kotiin Hämeeseen, koska perheessämme ei ollut vielä autoa? Olihan isä ajanut autoa jo nuoresta pitäen, ehkä auto oli lainassa.  Voit ajatella, miten epäolennaisia kysymyksiä mietin.  Tänä päivänä perheen kaikki hetket tallennetaan älypuhelimella tekemällä videoita ja ottamalla valokuvia. Säilyvätkö ne tulevaisuuteen ja missä muodossa, sitä en tiedä. Jos tunnet minut, ymmärrät ajatuksenkulkuni. Minullahan on kaikki tallella, paperilla tai digitaalisena. Ajatus tallentaa kaikki on ollut minussa jo lapsesta saakka. Tosin olen ymmärtänyt sen itsepintaisuuden luonteessani vasta aika myöhään. En oikein rohkene kysyä, onko muillakin sama ominaisuus syntymälahjana tai -vikana.

Kotimatkalla lempinimeni oli isäni mukaan ”Röllö”. Kyseinen nimi ei tarttunut minuun millään tavalla kuten eräs nimi, jonka en olisi halunnut tarttuvan. Mutta se on jo toinen juttu.

Sain virallisen nimen kasteessa ristiäispäivänäni 25.5.1947, jolloin sattui olemaan 1. helluntaipäivä, sunnuntai. Minusta tulisi Merja Helvi Tellervo. Minua kutsuttiin Telleksi, koska kolmatta nimeäni Tellervoa pidettiin virallisena etunimenä. Merja-nimi oli ensimmäinen nimeni ja se viittasi suomalais-ugrilaiseen kansaan merjalaiset, jotka puhuivat merjan kieltä. Jossakin vaiheessa varhaislapsuudessa aloin itse käyttää Merja-nimeä, josta sitten tuli etunimeni. Telleksi minua ei enää myöhemmin kutsuttu, mutta olen tavallaan ottanut sen myöhemmin joissakin yhteyksissä käyttöön esim. @merjatelle Instagramissa.

 

Äitini mainitsi joskus myöhemmin häntä haastatellessani, että kastajaistilaisuuteeni oli oikeastaan hyvin suuri juhla, isäni kai oli halunnut niin. Äiti oli sitä ihmetellyt, siksi se jäi hänelle erityisesti mieleen.  

Kastepapiksi oli pyydetty rovasti Henrik Erland Sihvonen, jonka yhteyttä perheeseeni en tarkalleen tiedä.  Hän oli syntynyt 25.10.1873 Lopen Launosten Santamäen kartanossa perheen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä oli kartanossa renkivoutina. Rippikirjan syntymäaika on kirjattu kuukautta aiemmaksi ja siellä nimenä on Heikki Erland. Kastettujen kirjassa Henrik Erlandin syntymäaika on lokakuussa ja siellä todetaan, että hänet oli aiemmin hätäkastettu. Nyt kummina oli mm. äidin Wilhelmina Ahlrothin sisar, joka oli avioliitossa pataljoonan kirjurin Gustav Kustaanpoika Alfthanin kanssa. Althanin suku omisti Launosten kartanon, mutta em. vanhin poika ei halunnut ottaa kartanoa hoidettavakseen ja näin ollen kartano siirtyi sisaren ja tämän miehen hoitoon. Erland Sihvosen isä Heikki Juho Vilhelminpoika oli syntynyt Launosten kylän naapurikylässä Janakkalan Vähikkälässä Sauvalan kartanon Kolisevan torpassa. Jostakin sukunimeksi oli tullut Siivonen, joka sitten vaihtui Sihvoseksi. Oma kotini on myös lähistöllä Rengon puolella.

Kuten lukijani voivat arvata, lähdin tutkimaan, löytäisinkö yhteyksiä sille, että isäni pyysi Erland Sihvosta kummikseni. Sukututkimus tuo aina jotakin vihjeitä yhteyksistä ihmisten välillä. Nehän ovat nykyään tyystin erilaisia kuin ennen. Sukuyhteyksiä voi ollakin, mutta ne ovat hyvin kaukaisia. Sitten eteeni tuli yhteys, joka voi hyvinkin olla se, mitä kautta isäni olisi voinut tutustua Sihvoseen. Nimittäin em. Gustav Alfthanin tytär Edla Sofia Alfthan meni naimisiin August Isolan kanssa. Perhe asui Hausjärven Arolammilla Riihimäen kupeessa.  Isäni kävi keskikoulun Riihimäellä 1930-luvulla ja tutustui em. pariskunnan ainoan pojan kolmeen tyttäreen ja todennäköisesti koko perheeseen. Kirjeenvaihtoa hän kävi vielä sotien jälkeen yhden tyttären kanssa. Samoin sukuyhteyksiä Alfhtaneihin Launosissa oli muutakin kautta, nimittäin isäni esivanhempien Nålbergin suvun kautta.

Kaiken lisäksi Erland Sihvonen oli hyvin kuuluisa. Hän oli lähtenyt vuosisadan alussa (1902) nuorena miehenä lähetystyöhön Kiinaan ollen Suomen Kiinan lähetyksen uranuurtajia. Hän oli Kiinassa kolme ajanjaksoa eli 1902–1920, 1912–1923 ja 1926–1929. Hänen monipuolinen ja vaikuttava elämäntyönsä keskittyi lähetystyöhön Kiinassa.  Myöhemmin hän toimi eri seurakunnissa pappina ja siirtyi eläkkeelle 1940.  Hän kuoli Suomen vanhimpana pappina 10.10.1967. Hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä, jotka oleskelivat tietääkseni myös Kiinassa. Olen kerännyt häneen liittyvät tiedot sekä sukututkimuksesta että Helsingin Sanomien julkaisuista. Kuvamateriaalia on Finnassa ym.  Erland Sihvonen Wikipediassa . Hänestä ja perheesstä löytyy paljon kirjallisuutta ja kuvia.

Tämähän on kuin ensi versio elokuvan käsikirjoituksesta, jota alan seuraavaksi muokata. Kummit ja haltijat ilmestyvät pian paikalle lahjoineen. Vauva on puettu pitkään valkoiseen kastajaismekkoon. Mekko kulki sittemmin suvussa useilla lapsilla, koska äitini säilytti sitä. Lopuksi se oli minulla ja annoin sen lainaksi jollekin enkä muista kenelle eikä se enää koskaan palautunut minulle. Siinä oli muistaakseni vaaleanpunaisia nauhoja, jotka muutettiin myöhemmin vaaleansinisiksi.

Olen yrittänyt tutkia myös noiden päivien säätä ja kehittänyt jonkinlaisen hyvin karkean arvion, että 13.4.1947 Helsingissä oli vielä lunta, vaikka lämpötila oli plussan puolella. Ensimmäisenä helluntaipäivänä 25.5. 1947 ei ollut vielä kovin lämmintä, korkeintaan 15 astetta. (Ilmatieteen laitoksen sääasemien arkisto). Olisin mielelläni laittanut itseni nukkumaan vaunuihin pihalle katsomaan pilviä taivaalla ja odottamaan varsinaista kastetta ja sen jälkeisiä vaiheita.

Nimittäin en saa kastetilaisuuttani koskaan kirjallisena versiona valmiiksi, jollen katkaise sitä tähän odotuksen hetkeen.  Sukulaiset ovat jo varmaan tulleet paikalle, sillä äitini tarvitsi varmasti apua. Mutta siitä kaikesta seuraavassa aiheeseen liittyvässä postauksessa. 

 

Hitaus ja rutiinit ovat hyveitä

Parin päivän lumikaaos on pian vain muisto. Sen perään on luvattu hurjia pakkasia, mutta niistäkin selviämme. Lumen tupruttamista kutsuttiin Toini-myrskyksi tai meillä Toini-pyryksi, joskus Toini-myräkäksi, koska se sattui Toinin päivänä. Se sain minut silloin soittamaan Toinille, joka pian täyttää 93 vuotta. Kaiken lisäksi olin sopinut auton huollon keskiviikolle 13. päivä. Mutta kauheista lumikinoksista on ennenkin selvitty. Ajattelin.

 

Kaivoin auton esiin ja saman jouduin tekemään parikin kertaa. Lunta oli tullut kahtena vuorokautena ainakin puoli metriä, osittain kasautuneena. Kaiken lisäksi lumenauraajat eivät ehtineet putsata lähiteitä eikä pihoja kuin hetken, kun piti kiiruhtaa jo muualle. 

Paikalta poispyrkijän on siksi käytettävä lapiota ja kolaa ennen kuin pääsee kiemurtelemaan lumisille kaduille. Liukastakin on eli on paras ajaa hiljaa, jotta ehtii pysähtyä liikennevaloissa. Onnistuin viemään autoni luvattua aiemmin huoltofirmalle ja sain tyttäreni kuljettamaan minut sieltä kotiin ja iltapäivällä, kun auto on valmis, hän lupasi lapsia koulusta ja päiväkodista hakiessaan viedä minut hakemaan autoni. Sitä ennen pitää käydä vielä siivoamassa autopaikkaa pihalla. Huollon jälkeen ajan katsastukseen ja sitten kauppaan. 

 

Parin päivän säänsärkyjen takia oma olotilani ei myöskään ole ollut paras, mutta kiitin itseäni, että jaksoin tehdä kaiken. Kyllä me ihmiset olemme tarpeen vaatiessa sitkeitä ja tehokkaita, vaikka välillä on usko vähissä. Kaiken lisäksi pitää koko ajan muistaa korona, jonka pelätään alkavan uuden mutaation myötä räjähtävän käsiin tartuttaessaan ihmisiä entistä enemmän.

Nyt alkaessani kirjoittaa uudelleen, on jo seuraava päivä kääntymässä iltapäivään. Eilinen ponnistelu vei kaikki voimat eikä väsymys ole vieläkään hellittänyt. 

 

Näin some-aikana meillä on tapana näyttää elämässä vain kaikki positiiviset puolet ja onnistumisista on hyvä iloita. Ihmisellä on silti paljon asioita, jotka kaivertavat mieltä, vaikka saakin useimmiten kaiken onnistumaan omin voimin, yksin. Ollen kyllä raottanut täällä myös ikävämpiä asioita. Tapani mukaan en kuitenkaan ole koskaan jäänyt niihin vellomaan sen enempää. Tämä aika, jota nyt elämme, voi olla erityisen vaikea monelle sellaiselle ihmiselle, jolle muiden seura on elinehto. Minähän en ole sellainen, vaikka seurallinen olenkin. Tunnen monia muitakin ihmisiä, jotka viihtyvät omassa seurassaan oikein hyvin.

 

Mutta en nyt aio kirjoittaa tästä sen enempää. Tällainen laiska päivä on omiaan tutkimusten jatkamiseen, lempipuuhaani. Toisaalta ajattelin tänään vihdoin leipoa korvapuusteja pitkästä aikaa.

Suomi odottaa rokotuksia. Osuin SSHY :n jäsensivulla ollessani piirilääkärien pitämiin rokotusluetteloihin 1900-luvun alussa. Rokotusaihe on nyt erikoisen ajankohtainen.

1900-luvun alussa ja sitä ennen isorokkorokotus oli tullut Suomessa pakolliseksi alle 2-vuotiaille.  Erityisen paljon isorokkoon kuoli 1910-luvulla. Suomessa isorokkorokotuksia jatkettiin aina vuoteen 1980. Viimeinen tautitapaus maailmalla on THL:n mukaan ollut 1977. Sitä ennen siihen kuoli maailmassa 2 miljoonaa ihmistä vuosittain. Koronaan on nyt olla kuollut jo reilut 2 miljoona ihmistä.

 

Täältä voit käydä tarkistamassa, mitkä rokotukset olet ehkä saanut. Siellä kerrotaan myös, mistä saakka rokotuksia on annettu. Yleensä ne ovat muistinvaraisia, koska rokotustodistukset saattavat olla kadonneet. Nykyaikana lapset saavat huomattavan paljon erilaisia rokotuksia. Minun ikäluokkani joutui puolestaan sairastamaan useimmat rokkotaudit. Isäni pitämä lapsuuteni ”Ensi askeleet” kertoo synnyttyäni sairaalassa saamastani Calmette-rokotuksesta. Se annettiin vuodesta 1941 alkaen lapsille tuberkuloosia vastaan. Lisäksi minut oli rokotettu Kaloisten koululla isorokkoa vastaan. Olin sen jälkeen saanut erityisen pahan krampin, joka oli pelästyttänyt vanhempani. Todennäköisesti olen saanut myös hinkuyskää, kurkkumätää ja poliota vastaan rokotukset. 

Naapuri 31.1.2010 urakan edessä

 

Isorokkorokotus herätti minussa myöhemmin valtavia tunteita, koska en antanut 1969 syntynyttä tytärtäni rokotettavan. Muistaakseni siitä oltiin minuun yhteydessä jossakin vaiheessa, oletan sen olleen Saksassa asuessamme. Ehkä saimme siitä huomautuksen myöhemmin myös Suomessa, sillä rokotuksia annettiin 1978 saakka. Rokotuspäiväkirjoihin kirjattiin 1900-luvun alussa rokotuksesta kieltäytyneet.

12.1.2010 ystävän kanssa lenkillä. Teki mieli liittää tähän muutama kuva talven alusta 2010, koska se oli ensimmäinen kunnon talvi, jollaista en ollut kymmenen edellisen vuoden aikana kokenut.

 

Isorokko oli kauhea virussairaus eikä siihen ollut hoitokeinoja. Siitä hengissä säilyneet saivat kasvojen rokonarpien lisäksi kärsiä muistakin ongelmista kuten nyt osa Covid-19-taudista parantuneista. Tämän linkin takaa löydät lisää tietoa isorokosta kirjoitettuna nykyisen koronapandemian aikana. Samoin täältä.

Palaan tuohon 1900-luvun alkuun ja rokotuspäiväkirjoihin. Näköjään Rengon lukkari/kanttori on kelvannut rokottajaksi. 1905 hän on vielä esiintynyt nimellä J.M. Grönroos. Nimensuomennuksen jälkeen nimi on J. M. Saloranta. Nimenlyhennys tulee nimistä Johan(nes) Mikael). Rengon historian mukaan hän toimi kanttorina 1891-1947 ja oli erityisen aktiivinen myös kunnan tehtävissä. Hänen sukujuurensa eivät olleet alun perin Rengossa.

Se oli siihen aikaan eli 12.1.2010

 

Renko kuului Hämeenlinnan piirilääkärin alueeseen. Rokotuspäiväkirjat ovat hyvin tarkkoja. Niissä kerrotaan rokotteen lähde esim. ”vasikka 14”.  Rokotus suoritettiin pitäjän taloissa kylittäin. Alkuvuosina Vehmaisissa rokotuspaikkana oli Eskolan talo. Eskolan tuleva isäntä vuoden 1910 lopussa syntynyt Väinö, jonka hyvin muistan, rokotettiin 19.6.1911. Rokotuksen yhteydessä mainitaan isä, rippikirjan sivu, rokotteen lähde, tarkistuspäivä ja tarkistajan nimi.  Kunkin rokotusrupeaman lopussa on kirkkoherran merkintä, milloin tiedot on viety kirkonkirjaan. (rokotuspäiväkirjat 1905-1912)

Vuosina 1913–1915 rokotuksia Rengon Vehmaisten kylässä tehtiin isoisäni Kalle Siukolan talossa. 

Tuusulanjärvellä 25.1.2010

 

Kun asiaan perehtyy, huomaa kyllä, että rokotusten keksiminen on ollut siunaukseksi ihmiskunnalle.  Mutta luonto on ihmeellinen, kun aina jostakin putkahtaa uusi virus, joka sitten vielä muuntuu ja leviää. Luonnon kosto ihmiskunnalle, kuten minä joskus sanon.

Päivät kuluvat enkä saa edes yhtä blogia valmiiksi. Erikoista on, että tosiaan leivoin eilen korvapuusteja. Suurimman osan pakastin. Olen välttänyt pistämästä nenääni ja itseäni ulos aurinkoiseen pakkaseen. Huomenna lauantaina on lähdettävä liikkeelle. Ehkä huomisen jälkeen syntyy valmista. Tänään olen vanhoja sanomalehtiä selattuani erityisen väsynyt. Kansalliskirjasto on avannut 1930-luvun digitoidut lehdet asiakkaiden käyttöön, mikä on erityisen hieno asia. Jatkan kirjoittamista viikonloppuna.

Tunnustan tämän paheeni (hyveeni), koska se on tavaramerkkini. Hidas kirjoittaminen. Nyt sunnuntai-aamupäivällä jatkan, jotta saisin tämän valmiiksi. Aamuisia töitäni tehdessä, ajattelin paljon kaikenlaista. Se onkin rutiinien hyvä puoli, se vapauttaa aivot ajattelemaan. Joskus silloin syntyy uusia oivalluksia, tosin ei niin paljon kuin öisin tai aamulla herätessä. Tähän loppuun kokoan niitä ja kaikkea muuta.

Arttu 4.2.2010 koulumatkalla

 

Eilinen lauantaipäivä meni nopeasti ja iltapäivällä kotiin palattuani en jaksanut enää muuta kuin katsella sarjoja ja elokuvia Yle areenasta. En jaksanut laittaa edes ruokaa. Olisin mielelläni lähtenyt  palatessani kiertelemään ja kuvaamaan järven rantoja, kun sää oli mitä kaunein. Yli 20 asteen pakkanen ei houkutellut. Vanhin lapsenlapsenlapseni täytti eilen tasan neljä vuotta. Oli harvinainen ilo vierailla hänen synttäreillään ja nähdä perhettä. Olemme aika paljon pysytelleet erossa toisistamme. Ehkä se on ollut turhaa, mutta me tavalliset ihmiset olemme kuuliaisia ja kilttejä. Sitten on osa porukkaa, jolle kaikki on sallittua; matkustaminen, jopa muiden haukkuminen ja arvostelu kaupoissa ja somessa.

Poikkesin ennen kyläilyä lahjaostoksilla Keravan Prismassa. Kotitie on mahdottomassa kunnossa, se on kuin perunapelto. Hyvä, että sain auton liikkeelle, pakkasta oli todella reilusti. Olen ennenkin sanonut, että on erityisen ahdistavaa lähteä kauppaan. Nytkin tein vain pakolliset ostokset ja jätin kaiken muun keräämättä ja lähdin kotiin. Kaupoissa on kyllä turvallista, lähes kaikki ihmiset ovat naamioituneet tuntemattomiksi, minäkin tietysti. Näin siitäkin huolimatta, että koko aikana, virusta tuskin on levinnyt kauppakäynneillä eivätkä maskit ole mikään ehdoton suoja, jos joku tulee yskimään kasvoille. Mutta mieluummin kuin muualle,lähden  luonnon helmaan. Sekin on nyt vaikeaa, kun kaikki paikat keräävät ihmisiä pilvin pimein. Eilisestäkin oli Facebookissa vaikka kuinka paljon valokuvia.

10.2.2010

 

Viime yönä en sitten saanut unta. Monet asiat pyörivät päässäni. Nukahdin vasta aamuyöllä, mutta heräsin normaaliin aikaan. Älytöntä kirjoittaa melkein joka askeleesta, mutta kirjoittamalla siirrän tietoa ajatuksistani ja tunteistani vaikka ensi vuodelle. Silloin saatamme ihmetellä monia asioita. Olen nytkin ilahtunut lukiessani vanhoja blogejani ja päässyt sitä kautta eläytymään kunkin ajan hetkiin.

Sunnuntain Hesarin lukemisen aloitin jo yöllä. Sanomalehdet kolahtavat aina äärimmäisen säännöllisesti postiluukustani pian puolenyön jälkeen. Viime yönä jopa seurasin ikkunasta niitä tuovan auton lähtöä pihalta. Kuinka moni tällä alueella tilaa vielä lehtiä? Jakelupalvelu sekä lehtien että postin osalta on äärimmäisen hyvää. Ihmettelenkin usein, miksi aivan lähistöllä asuvat jatkuvasti valittavat somessa kummastakin ja laajakaistayhteyksistä. Minulla kaikki mobiiliyhteydet pelaavat aina erinomaisesti. Tosin en kaikkina päivinä edes avaa läppäriäni.

 

Aamupuuron ja kahvin jälkeen olin ajatellut tehdä vaihteeksi ruokaa. Puolikas kaalia odotti jääkaapissa. Siitä tulikin parin-kolmen päivän ruoka, kaalilaatikko, jossa jauhelihaa ja riisiä. Se kypsyy nyt uunissa. Kaikki astiat pesin saman tien pois. 

Siinä puuhatessani ajattelin taas äitiäni, joka heräsi aikanaan joka aamu aikaisin valmistelemaan perheen ruokia. Siihen aikaan 1940-1960-luvuilla ruoanvalmistus oli aivan toista kuin nykyään. Nykyään voimme ostaa ruoan ja/tai kaiken valmiina ja vain lämmittää, jos se vaan maistuu. Mutta useat ikätoverini tekevät edelleen itse ruoat. Kaiken saa kaupasta, säilytykseen on jääkaapit ja pakastimet. Niin ei ole aina ollut.  Olen varmasti muistellut myös näitä olosuhteita usein aiemmin. Nyt löysin 12.7.2015 julkaisemani blogin ”Ihmisen osa”, jossa sivuan aihetta. Pääset lukemaan sen täältä.

Kotitöitä tekevä nainen saattaa tarvita rutiinitöiden vastapainoksi muuta. Monet ovat tehneet ruoanlaitosta ja kotitöistä myös harrastuksen. Jos kotitaloustyöt rasittavat ja vievät usein liiaksi aikaa muulta, niin ainakin kirjoittaminen on hyvä vastapaino kuten minulla. Tosin se ei mitenkään päde, jos pitää kirjoittaa jotakin tärkeämpää kuin blogeja. Äidilleni puutarhanhoito, mattojen tekeminen kangaspuilla, käsityöt ja lukeminen olivat niitä muita harrastuksia, mutta myös samalla töitä.

17.2.2010 Torniossa

 

Pyykkikone surisee kylpyhuoneessa. Siivotakin pitäisi. Samalla tavalla kuin äitini aikanaan, olen koko ajan joko tekemässä jotakin tai suunnittelemassa jotakin. Niin ovat kaikki sukuni naiset. Se on meissä sisällä oleva koodi. Koodiin voi tulla jokin särö, kuten minulla tuli reuma, joka on vaikuttanut aika ajoin pahasti jaksamiseeni. Vaikkei säröä ole, niin levolle pitää löytyä myös aikaa. Vanhalle ihmiselle se jo sallittakoon. Sitäkin mietin yöllä.

Muuten, sunnuntain Hesarissa oli mielenkiintoinen essee, jossa toimittaja Satu Vasantola paneutui ajankohtaiseen aiheeseen. Kysymys on nopean rokotteen pelosta. Minulla ainakin tieto näiden rokotteiden uudesta tekniikasta, joka ei itse asiassa ole enää edes uutta, on vahvistanut uskoa rokotteisiin. Aiemmat rokotteet sisälsivät useimmiten joko tapettuja tai heikennettyjä taudinaiheuttajia kuten viruksia kuten nuo isorokkorokotteet. Täältä pääset lukemaan esseen, joka ei ainakaan vielä ollut vain tilaajille. 

Mutta ei ole mikään ihme, jos harkitsee ja miettii. En minäkään ole koskaan uskaltanut ottaa influessarokotusta.