Aamukahvin aikaan

Aamulla ensimmäiseksi valmistan kaurapuuron ja suodatan kahvin. Niitä nauttiessani luen Keski-Uusimaan ja Helsingin Sanomat.  Joskus luen tarkemmin, joskus hutaisten. Silloin tällöin palaan vielä myöhemmin johonkin mielenkiintoiseen artikkeliin. 

Christian Krogh. Villa Britannia 1885 (norjalainen taiteilija, kuva otettu netistä)

Nyt on pakko aloittaa uusi blogi, joka ei ehkä valmistu tänään, kun on paljon muutakin tekemistä. Lehteä lukiessani ja kahvia juodessani, juuri ennen heräämistäni näkemäni uni pyöri päässäni jopa niin, että aloin miettiä seuraavan blogini otsikkoa, jonka päätin olevan niin neutraali kun se nyt on. Unet haihtuvat päästä hyvin nopeasti, joten avattuani läppärini, on paras aloittaa kirjoittaminen välittömästi.

Tämä ei ole puistosta. Vanha kuva, joka sattui eteeni

 Otin unessa useita valokuvia kauniista puistosta. Minulla oli järjestelmäkamera, jota kohotin aina välillä ylös, jotta sain puiston upean ympäristön vangittua. Nimittäin puisto oli täynnä elämää, paljon ihmisiä. Olin vähän aikaisemmin herännyt nurmikolta, jossa olin viettänyt yöni. Eräs ystävättäreni oli tullut paikalle ja asettunut siihen viereeni keskustelemaan. Se ei ollut mitenkään harvinaista, koska uni kertoi, että olin jo aiempina päivinä herännyt samalla tavalla. Juttelimme niitä näitä, kunnes sitten päätimme nousta. Hän oli tullut kaukaa, joten kysyin häneltä, syökö hän puuroa. Muistin, että minulla ei ollut kotona yhtään leipää. Hän sanoi, ettei puuro käy. Jäin miettimään, josko pakastimessa olisi jotakin. 

Asuin puiston viereisessä talossa, mutta nukuin yöni puistossa!  Noustuani otin useita valokuvia hurmaavasta kaariholvien kehystämästä puistosta. Sitten keräsin talon kulmalla odottavat pyykkini? ja lähdimme taloon aamiaiselle.

Jo aikoinaan syöty puuro.

 

Leipätilanne kotona oli tänä aamuna täsmälleen sama kuin unessa.  Noustuani ylös, mietin, mitä uni merkitsi. Sitä ei tarvitse paljon miettiä. Elämäni on muuttunut paljon. Olen suurimman osan ajasta yksin. Se ei ole mikään ongelma, sillä nautin yksinolosta. Aika kuluu liian nopeasti, jotta ehtisin kaikkeen, mitä suunnittelen. Uusia asioita en ehdi aloittaa, mutta aikataulutan tehtäviäni. 

Joskus meillä kaikilla on sama edessä, olla yksin, tehdä kaikki yksin. Ohitamme kohtaamamme ihmiset niin, ettemme enää odota heistä tulevan ystäviä. Joskus niin käy silti, mikä on hieno asia. Emme enää ehdota uutta tapaamista kuten aikoinaan, jätämme kaikki tapaamiset sattuman varaan. Sekin on aivan hieno asia, jonka olen vasta nyt ymmärtänyt. Minulla ei ole aikaa ”small talkiin” eikä asioihin, joista en muutenkaan välitä.

Kuvaamassani unessa oli paljon enemmän kuin kirjoitin tuohon. Herätessäni siinä ruohikolla, tajusin, että voisin lähteä viikoksi yksin jonnekin eikä kukaan edes huomaisi poissaoloani.  Se tuntui irti päästämiseltä, iloiselta tunteelta. Kukaan ei tarvitse minua. Olen kyllä ennenkin ajatellut sitä.  Ne kiinnikkeet, jotka pitävät minua vielä kiinni, ovat omia keksintöjäni. Ne ovat järjesteltävissä.

26.8.2004. Kuvathan eivät sitten enää liity mitenkään päivän aiheeseen vaan pulppuavat arkistoistani ja mielestäni vapaasti. Niitä kun on niin paljon. Kirjamessuilla otin tällä kertaa vin pari kuvaa. Sekin oli asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista!

Kirjamessujen annista

Perjantaina vietin ystävän kanssa aikaa Helsingin kirjamessuilla. Kirjamessut ovat aivan ihastuttava tapahtuma. Tuntuu vain, että se on liian suosittu. Tungoksessa kiertely ei ole aina mikään ilo eikä nautinto. Joka lokakuu sinne on kuitenkin mentävä. Kaikki kiinnostava on kerätty yhteen paikkaan. Mitä jaksamisesta ja kipeistä jaloista. Aina välillä kun istahtaa kuuntelemaan (jos mahtuu) jotakin esitystä, siinä saa levättyä tarpeeksi. 

Useita kirjailijahaastatteluja olin merkinnyt etukäteen messulehteen, jonka joka vuosi tilaan suoraan kotiin heti sen ilmestyttyä. Samoin tilaan kokoaikalipun keväällä, koska saan sen silloin halvemmalla kuin aikuisen yhden päivän lipun. Joskus olen mennytkin sinne toiseksi päiväksi.

En kirjaa tähän kaikkea kuuntelemaani, en pystyisi, sillä niin paljon siellä on omaksuttavaa.  Eräs merkitsemistäni oli käydä kuuntelemassa, mitä Mia Kankimäki kertoo itsestään ja kirjastaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Se olikin mielenkiintoista ja oli taas naurettavan lähellä omia ajatuksiani ja suunnitelmiani aikoinaan ja erityisesti tämän vuosikymmenen alussa. 

Hankin nämä kirjat näköjään maaliskuussa 2013 tai jonkun jo aiemmin.

 

Silloin, siis vuosikymmenen alussa hankin Amazonilta kirjat ”Frauen, die lesen, sind gefährlich” (Naiset, jotka lukevat, ovat vaarallisia) ja ”Frauen, die schreiben, leben gefährlich” (Naiset, jotka kirjoittavat elävät vaarallisesti). Kirjat on kirjoittanut Stefan Bollman ja ne ovat ilmestyneet jo 2000-luvulla, myös englanniksi.  Huh sentään, siellä on nyt muitakin vastaavanlaisia.  Hillitsen itseni tällä kertaa. Tuolloin kirjoja luettuani, olisi tehnyt mieli kääntää ne. Suunnittelin myös näyttelyä lukevista ja kirjoittavista naisista taustalla maailman taide. Se olisi ollut hienoa jatkumoa omille valokuvanäyttelyilleni. Kohtalo, sattuma tai mikä lie, teki asioista sittemmin vaikean ja suuntaudun muualle. 

Mutta nyt luen iltaisin Mia Kankimäen kirjaa, jossa hän aivan ihanasti yhdistää oman elämänsä inspiroivien naisten elämään tutkimalla heitä ja matkustamalla heidän jalanjäljissään. Siellä on muiden muassa kaikkien tuntema kirjailija Karen Blixen, tutkimusmatkailija ja kirjailija Mary Kingsley ja taiteilija  Artemisia Gentileschi ja monta muuta. Artemisiaa ajattelin aikoinaan myös muiden unhoon jääneiden naistaiteilijoiden ohella kerätessäni netistä näiden taidetta.  Kaiken lisäksi Mia Kankimäellä on paljon muita naisia, jotka odottavat pääsemistään hänen tuleviin kirjoihinsa. Helsingin Sanomat/Arla Kanerva  kirjoitti 7.10.2018 tästä kirjasta otsikolla ”Esikuvallisten naisten jäljillä”.

Esimakua talvesta. Maaliskuun lopulla eli 22.3.2010 näytti tältä.

 

Luen aina iltaisin pienen pätkän tuosta kirjasta. Se auttaa hyvään uneen ja ehkä neuvoa antaviin uniin.

Kaikista parasta tänä päivänä on se, että taiteilijat ja kirjailijat kertovat oman taiteensa takana olevasta ihmisestä, itsestään ja siitä, mikä heitä innoittaa. Sama koskee muutakin kirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. Miten koemme asiat nyt, miten suhtaudumme menneeseen ja tulevaisuuteen.

Takaisin päin tullessa näytti tältä.

Aamupäivällä satuimme kuuntelemaan Tiedetorilla keskustelun aiheesta ”Tutkimuksesta tietokirjaksi”. Huomasin vasta paikan päällä, että mukana keskustelussa oli myös Anne Kortelainen. Allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin.  Anna on tuonut omien ajatustensa mukaisesti kaikkiin tietokirjoihinsa oman näkemyksensä ja eläytyen tutkimuksen ja kirjoittamisen aikana kohteensa elämään.  Olin äskettäin Tuusulan kirjastossa kuuntelemassa hänen kertomustaan Saara Hildenin elämänkerran synnystä. Kirjan olen sittemmin ostanut ja se odottaa lukemistani ja eläytymistäni lukijana. 

Eläkeläinen voi vain kaapia oman osuutensa haastatteluista, jotka pääasiassa ovat useimmiten kohdistettu työelämässä aktiivisesti oleville. Puhutaan sitten aivotutkimuksesta (Huotilainen, Saarikivi. ”Aivot työssä”) tai priorisoinnista (Saku Tuominen. Juu ei. Pieni kirjan priorisoinnista), ollaan työelämän kiireiden äärellä.

19.3.2010  vieraani kotipuussa puutarhassa, joka elää vain muistoissa, kuvissa ja mielikuvituksessa.

Onneksi me vanhat osaamme soveltaa ja siirtää tiedon omaan itseemme ja pohtia, mitä hyötyä meillä on lukea ko. kirjoja. Oli aivan sattumaa, että osuin kuuntelemaan priorisoinnista, jota kirjaa voin kyllä suositella kaikille.  Vihasin sanaa työelämäni loppuvaiheessa. Se tuntui tulevan silloin muotiin, mutta ei aivan samassa merkityksessä kuin tuo kirja siitä kertoo. Jotakin samaa oli silloinkin. Yritin aikoinaan priorisoida jättämällä turhista turhimpia palavereja väliin, mistä kyllä sain kuulla. Samaa teki Saku Tuominen.  Etätyötä ehdotin jo ennen kuin se oli edes mahdollista sovellusten puuttuessa. 

 

Priorisointihan on asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista. Sille voisi jo keksiä suomenkielisen sanan, lyhyemmän kuin tuo edellä oleva, joka sitten hiipii suomalaiseen sanastoon. 

Ihanaa, että kalenteri on lähes tyhjä. Mutta mitähän se unen puhdas pyykki kuvasi?

Päivän teesit

En tarvitse paljon, kun iskee se outo, mutta toisaalta kovin tuttu pakko alkaa kirjoittaa. Se alkaa jo yöllä herätessäni kesken värikkään unimaailman ja jatkuu aamulla aamukahvia juodessa, kun jostakin ikkunan takaa kuulen vaikkapa vain tippuvan vesipisaran äänen, alkavan sateen. On pakko jättää kaikki muu sikseen. Se on siinä.

Olkoon, että minulla ei ole oikeastaan aikaa vaan pitäisi keskittyä muuhun tekemiseen ja muuhun kirjoittamiseen. Nyt työpöytäni ääressä katselen räntäsateen laskeutumista puissa vielä keikkuvien koivunlehtien keskelle. Hiljaisuus. Rauha. Aivan samanlaista kuin ennen, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten tai kuusikymmentä vuotta sitten lapsuudessa maalla. Vanhemmiten aika tuntuu kulkevan aivan liian nopeasti. Ei ehdikään tehdä kaikkea, mitä haluaisi.

Onneksi meillä on kirjallisuus! Sen siivin pääsemme mukaan kaikkeen siihen, mihin emme ehdi. Lisäksi se antaa meille jatkosiivet ja roiman määrän inspiraatiota omiin vaatimattomiin toimiin. Vaikka en koskaan ehdi kaikkeen, mitä halajan, voin lohduttautua sillä, että helpommin pääsen lukemalla ja uppoamalla onnekkaiden kirjailijoiksi ehtineiden maailmaan. Löydän heidän sanoistaan yhtymäkohtia, joihin tukeutua, vaikken itse koskaan ehtisi saada mitään aikaiseksi. Ehkä sitten seuraavassa elämässä. En vain taida silloin muistaa, mitä ajattelin edellisessä elämässäni.

 

 

Vietin eilisen päivän kokonaisuudessaan kirjamessuilla. Poistuimme sieltä sulkemisaikaan kello 20.00. Paljon jäi näkemättä ja kokematta, koska lähes koko ajan kuuntelimme kirjailijaesittelyjä. Sain jälleen vahvistusta ja tukea omille ajatuksilleni ihmisyyden olemuksesta, siitä, että meille on tärkeätä tutustua omaan itseensä, perheensä ja sukunsa historiaan, siihen, mistä ja miten ajatuksemme ja arvomme ovat kehittyneet.  Taaksepäin katsominen on olennaista, jotta pystyy ymmärtämään tämän ajan ilmiöitä. Kaivoin sen esiin itselleni myös siksi, että olen vaikka kuinka kauan arvostanut erityisesti pienen, tavallisen ihmisen historiaa. Sehän tukee omaa ajatteluani. Tilaisuudesta ostamani kirjallisuus kuvaa myös tätä. Palaan kirjoihin mahdollisesti luettuani ne. 

Helsingin Sanomien Sunnuntai - osiossa oli tänään 29.10. mielenkiintoinen, Anna-Stina Nykäsen kirjoittama essee ”Nyt ei Luther tykkää”. Kirjoittaja paneutuu siinä syvällisesti luterilaisuuden ytimeen, siihen, juuri siihen, jonka tiedän olevan myös minussa. Sitä lukiessani ymmärsin, kuinka syvällä monet asiat ovat meissä.  Arjen työ on tärkeätä, voi keskittyä hyvän tekemiseen, kun ei tarvitse pohtia, pääseekö taivaaseen vai joutuuko helvettiin. Ihminen voi elää tavallista moraalista elämää ja voi luottaa muihin ihmisiin ja yhteiskunnan koneistoon. Vaatimattomuus kaunistaa. Kannattaa lukea itse. Tiedän monen muun ajattelevan toisin. 

 

 

 

Helsingin Sanomat julkaisi myös teologin tohtori ja ekumeniikan dosentti (emer) uudelleen suomeksi kääntämät Martti Lutherin teesit.  Siitä päivästä 1517, kun augustinolaisluostarin munkki ja Wittenbergin yliopiston professori Martti Luther kiinnitti nuo 95 teesiä Linnankirkon oveen, tulee 31.10.2017 kuluneeksi 500 vuotta.  Ne olivat sanat, jotka muuttivat maailman ja jotka edelleen vaikuttavat meissä.

Edellisen blogini kirjoitin otsikolla ”Hävytön nainen kirjoittaa ja kuvaa”. Kaduin myöhemmin otsikkoa, kun tulin ajatelleeksi sanan etymologiaa ja mitä sana sen mukaan merkitsee. No ehkä se siksi sopiikin vanhalle naiselle. Huomasin, että juttua luettiin ehkä nimestä johtuen innokkaammin kuin joitakin neutraalisti otsikoituja blogeja.  Suomen kieli vaan on niin mahdottoman rikas, että otsikko olisi voinut olla vaikkapa ”Näsäviisas nainen…”, ”Röyhkeä nainen…”, ”Julkea nainen..” tai vaikka mitä. En lähtenyt sitä enää muuttamaan. Niin tärkeätä se ei ole. 

Olen kaiken ohella yrittänyt vääntää kirjoitusta Markkulan Viestin seuraavaan numeroon. Blogin kirjoittaminen on helppoa, mutta kun haluaa sukuseuran lehteen artikkelin vaikkapa blogeissani aiemmin käsittelemistäni aiheista, siitä tuleekin yllättävän vaikea asia. Aikaraja artikkelin jättämiselle lähestyy ja pari muutakin pienempää juttua olisi hyvä saada aikaiseksi. 

 

Kirjoittamista ei opi muuten kuin kirjoittamalla. Silti siihen paneutuvaa revitään moneen suuntaan. On ensin ajateltava, miksi kirjoittaa ja ennen kaikkea kenelle kirjoittaa. Sukuseuran lehteen voivat kaikki sukuseuralaiset kirjoittaa omista sukuhaaroistaan. Minun tarinani ei tietenkään kiinnosta kaikkia, mutta aina voi löytyä joku, joka saa kirjoitukseni perusteella innon paneutua asiaan. Kun kirjoittaa vanhoista asioista, samalla paneutuu itse syvällisemmin kyseiseen aikaan. Minulle tuottaa vaikeuksia pysytellä asettamiseni raamien sisällä. Lähden kovin mielelläni rönsyilemään. Alan kesken kaiken tutkia jotakin asiaa, josta lopullisessa jutussa on vain pieni viittaus. Tarina synnyttää aina uusia tarinoita.

Niitä tarinoita on parhaillaan hautumassa lukemattomia. Toinen asia on sitten, pääsenkö koskaan keskittymään niihin. Kirjoittaminen ruokkii hyvin muita harrastuksia. Samalla se kehittää kirjoittajaa niissä ja harjaannuttaa aina paremmaksi. Blogin kirjoittaminen on hyvää harjoitusta, vapaata kirjoittamista. Se on kuin itselle kirjoittamista, omien ajatusten käsittelyä. Siksi koenkin raskaana, jos minun on käsiteltävä tarkkaan jotakin päivän tapahtumaa. Kirjamessuiltakin olisi hurjan paljon kerrottavaa.

 

Elämä koostuu pienistä murusista, ajatuksista, kohtaamisista, teoista, hetkistä, tunteista. Niistä kaikista saa tarinan juuria. Niistä kaikista voisi aloittaa romaanin, vaikkapa 27-vuotiaan Miki Liukkosen tavoin. Kävin kuuntelemassa myös hänen haastattelunsa. Tuli taas kunnolla ikävä nuoruutta ja nuorta itseään, joka olisi halunnut vain kirjoittaa, kirjoittaa. Kykynihän oli rajallinen enkä tiennyt mistään mitään, mutta olisin voinut oppia. Kirjoitin hänestä jo viime keväänä 18.4.2017 otsikolla ”Aina ei leimahda”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Pitkät romaanit ovat olleet tänä vuonna muutenkin muotia. Silti en vieläkään hankkinut tuota Liukkosen romaania. 

 

Kirjamessuilla parasta antia olivat kaikki kirjailijaesittelyt, mutta myös muut lyhyet hetket.

Kävin vaikkapa halaamassa iki-ihanaa Anna Kortelaista, kun hän oli lopettanut Hannu Takalan haastattelun kirjasta ”Puna-armeijan sotasaalis”.  Itse asiassa olin lainannut tuon kirjan viikko sitten kirjastosta. Juttelin Annan kanssa hetken. Päivä messuilla oli juuri päättymässä.

Tapasin vanhan ystävän vuosikymmenten takaa ja sain kuvata hänet, kun hän haki signeerauksen kirjaan ”Niemi” Juha Hurmeelta. En ostanut kirjaa itse, mutta Teemu Keskisarja haastatteli kirjailijaa ja ryntäys kirjaa myyvälle Teoksen osastolle oli valtava. Kirja pitää varmaa lukea.