Helsinki ensimmäisen kerran

Edellinen blogipostaukseni harmittaa ja halusin pyytää anteeksi, en enää muista mitä, ehkä vain yleisesti. Olinhan päättänyt mielessäni, että lyhennän tekstejäni ja kirjoitan enemmän persoonaani piilottavia tekstejä. Ihan turhaa, kirjoitan jatkossakin aivan mitä haluan. Kirjoitan muistaakseni. Kirjoitan asioista, jotka muistan, jotka palaavan usein mieleeni, kirjoitan tekemisistäni, kirjoitan omaksi ilokseni, kirjoitan tunteakseni olevani elossa. Kirjoittaminen on ollut lapsuudesta saakka elämänlankani.

Helsinki Espa toukokuussa 2023

On ehkä ikävää, että minulla on koko ajan tekemistä odottavia töitä, joista joitakin olen pitänyt harrastuksena ja joitakin pidän entistä enemmän pakollisena pahana tai hyvänä, miten sen nyt ottaa. Kotityöt, kaikki niihin liittyvät asiat ovat siedettäviä, jos otan ne rutiinina, joita olen aina inhonnut, mutta olen yrittänyt opetella pitämään siitä syystä, että niiden avulla luon ajatuksiini tilaa, rauhoitun ja suunnittelen. Pitkän elämän aikana on ollut aikaa oppia ja opetella asioita. Silti inhoan sitä tilaa, että minun pitää mahtua aikatauluihin, joita ehkä joku muu saattaa suunnitella. Siksi tämä purkaus.

Luin juuri sunnuntain Hesaria, joka jäi kesken, kun aloin muistella. Sitä muistelua tulee jatkossa lisääkin, koska kaivoin viime blogissa mainitsemani 60-luvun paperit sieltä alakerran häkkivarastosta. Helsingin Sanomissa käsiteltiin paljon kaupungin uusia asuinalueita Kalasatamaa ja Jätkäsaarta, jotka ovat minulle muuten tuntemattomia paitsi, että vanhana hesalaisena tiedän sijainnit ja osaisin ajaa autolla niiden paikoille, jos olisi tarvetta. Valitettavasti Google Mapsilla (eikä edes Google Earthilla) näe ajan tasalla olevaa satelliittikuvaa alueista. Tietenkin tutkin alueita heti kännykällä tarkemmin. Lehdessä oli myös käsitelty Helsingin keskustaa ja sen mm. mahdollista Kaivokadun sulkemista autoliikenteeltä. 

Helsinki Kaivokatua heinäkuussa 2023

Oli siksi aloitettava tämä teksti, seuraavan postauksen juuri. Helsinki, kun näin sen ensimmäisen kerran.  Ajoin muistaakseni isäni autossa läpi Helsingin ja tulimme Kaivokadulle. En tietenkään silloin tiennyt, että se oli Kaivokatu. Mutta ajaessamme siitä ohi Rautatieaseman ja Ateneumin, siitä jäi aivoihini kuva, jota en ole unohtanut.  Siihen aikaan 1950-luvun jälkipuoliskolla Vartiokylään ajettiin Helsingin keskustan kautta. Mitään meidän tuntemistamme isoista väylistä ei ollut vielä aikoihin olemassa. Olin vielä sen verran nuori, etten valokuvannut eikä isänikään kuvannut silloin kovin ahkerasti. Hän oli puolestaan ollut innoissaan 1930-luvun loppupuolella päästessään Helsinkiin kouluun. Silloin hän kuvasi enemmän. Kuvaamisesta kirjoitan toisella kertaa.  

Jatkan tätä pari päivää myöhemmin ja yritän ainakin osittain pysytellä samassa aiheessa. On taas yksi niitä saamattomuuden päiviäni. Olen joskus yhdistänyt päivät reumalääkitykseeni, koska ne usein sattuivat Trexan-päivän jälkeisiin kahteen päivään. En tosin enää aivan varmasti usko, että syy on pelkästään siinä.  Joskus saan (tarvittaessa) niinä päivänä paljon aikaiseksi, mutta usein vain jähmetyn ja tekemisilläni ei ole mitään tarkoitusta. Siksi ajattelin nyt katkoa ongelmaa kirjoittamalla ja unohtamalla ympäröivän muun hetken.

Huolimatta jumipäivistäni sain eilen paljon aikaiseksi, tein ruokaa, leivoin pellillisen pehmeää mustikkapiirakkaa säveltäen reseptiä, pesin pyykkiä. No, en paina yleensä tekemisiäni muistiini, mutta mainitsenpa vain. Kun olin sitten syönyt, olin jo niin poikki, että oli pakko levätä ja ehkä otin pienet torkutkin kissa päälläni nukkuen. Myöhään iltapäivällä meillä oli nimittäin nettikokous koskien sukukirjaa. Kokouksen jälkeen jäin taas pähkäilemään eri asioita Word-sukutaulutiedoston ääressä kunnes väsähdin. Katsoin uutiset ja A-Studion. Olen edelleen ymmälläni nykyisen hallituksen kanssa. Ehkä minun on poistettava politiikka-aihe elämästäni joksikin aikaa.

Helsnki 1.7.2019

Jumitus saattaa vaikuttaa myös kirjoittamiseeni, koska huomaan jopa nyt, että en pääse asiaan.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani esiin. Se alkaa 13.2.1957, jolloin olin vielä 9-vuotias. Heräsin aamulla noin kello 6 herätyskellon soittoon. Olin lähdössä isän kanssa postiautolla eli sillä bussilla, jolla myöhemmin oppikouluun siirryttyäni matkustin joka aamu Hämeenlinnaan. Jos oikein muistan bussi ajoi kotini ohitse noin 6.45. 

Helsinki kesäkuu 2019

Isä oli viemässä minua hammaslääkäriin Hämeenlinnaan. Hammaslääkärijutut alkoivat siihen aikaan tosi varhain. Eräällä lähes ikätoverillani oli jo kansakouluaikanaan tekohampaat. Enpä minäkään ole koskaan saanut ylvästellä hyvillä hampailla, vaikka etuhampaani olivat pitkään kauniit. Mietin, miksi menimme linja-autolla, koska olihan meillä silloin jo auto. Syy saattoi olla kylmässä pakkasilmassa, auton käynnistymisessä.

Hammaslääkäri porasi ja paikkasi hampaan. Sitten kävimme yhdessä kirjakaupassa ja isäni osti minulle päiväkirjan, johon aloin samana päivänä kirjoittaa kynällä, jonka myös silloin ostimme. Olisiko ollut sen ajan kuulakärkikynä? Ostimme muutakin, mutta jätän sen tarkemmin kertomatta. Sitten pitikin jo lähteä autolle, siis bussille? Kävimme sitä ennen yhdessä kahvilla. Se on kiva pieni yksityiskohta. 

Isä jäi kuitenkin vielä kaupunkiin ja sanoi tulevansa vasta illalla. Bussien aikataulut lienevät silloin olleet samat kuin myöhemminkin. Iltapäivällä auto lähti 14.30 ja illalla 17.15. Samoja linja-autoja käytin myöhemmin pitkät kouluvuodet aina 1960-luvun puoliväliin. Eli matkustin yksin 30 kilometrin matkan bussilla 9-vuotiaana. Isäni oli vielä nuori mies, vain 39-vuotias. Kaikki edellä oleva lukuun ottamatta kommenttejani on yhdellä pienellä päiväkirjan sivulla.

Mitä kaikkea onkaan rivien välissä, joita tapani mukaan luen koko ajan. Mainitsen vielä, että hammaslääkärin odotushuoneessa pojat olivat hassuja. Olen yrittänyt pohtia usein päiväkirjassani ilmenevää mainintaa siitä, että henkilö on hassu. Mitä se tarkoittaa sen ajan lapsen maailmassa?

Seuraavalla sivulla pohdin vielä automatkaa täydessä bussissa. Kotini kohdalla auto oli mennä ohitse ja menikin vähän matkaa. Pysähtymispaikka on mutkan takana ja auton kelloa piti yleensä soittaa. Tämä tilanne toistui myöhemmin vuosia jopa unissani.

Laukkuni oli täynnä tavaraa ja painoi, mutta jaksoin kantaa sen kotiin. Äitini ja nuorimmat siskoni jo odottivat minua kurkistaen ikkunasta. Päivä jatkui vielä koko sivun loppuun.

Helsinki Aleksi tammikuu 2019

 

Olipa hienoa, kun oli oikein päiväkirjan näköinen, kovakantinen kirja, johon kirjoittaa.  Kirjoitin tästä päiväkirjasta myös otteen viime vuonna ilmestyneeseen kyläkirjaan. Valitsin sellaisia kohteita, jotka saattaisivat kiinnostaa lukijoita. Kaikki liittyi kansakouluuni, Kaloisten kansakouluun. 

Runeberg Fred, valokuvaaja 1957. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Kirja sisältää myös ajankohdan, kun pääsin ensimmäisen kerran Helsinkiin.  Sinä keväänä tapahtui paljon muitakin suuria asioita. Huomaan nyt, että saisin ensimmäisestä päiväkirjastani romaanin. Mutta yritän pysytellä asiassa.  

Heinäkuu 1957

 

Helluntaina eli 1. helluntaipäivänä sunnuntaina 9.6.1957 lähdimme, oletettavasti iltapäivällä kahvin jälkeen Helsinkiin Lehtosille Vartiokylään. Urho Lehtonen oli isän kouluaikainen kaveri Helsingistä ja hänen vaimonsa oli Marita. Heistä tuli lapsuudessamme meille tärkeitä. Olen kirjoittanut heistä aiemmin.

Isä sanoi nimittäin juuri kahvin jälkeen, että lähdemme nyt Saaren kansanpuistoon. Mutta oikeasti lähdimmekin Helsinkiin. Isä oli vain laskenut tapansa mukaan leikkiä.  Taisin olla lapsista ainoana mukana, sillä palatessamme illalla myöhään Lehtoset olivat autossamme mukana ja viipyivät seuraavaan päivään, jolloin lähtivät takaisin Helsinkiin linja-autolla.

heinäkuu 1957

En muista matkasta muuta kuin, että mieleeni on piirtynyt unohtumaton kuva, kun ajoimme pitkin Kaivokatua kohti Hakaniemeä ja Vartiokylää. Kun katson ko. päivän tapahtumia Helsingissä, on pakko ajatella, että ajoimme ehkä läpi kaupungin myöhään iltapäivällä. Nimittäin samana päivänä Helsingissä juhlittiin SAK:n 50-vuotisjuhlia, jolloin kello 13 lähti Hakaniemestä 15.000 ihmisen kulkue kohti Messuhallia, jossa pääjuhla alkoi kello 16.00. Siitä minulla ei ole hajuakaan. Pysähdyimme kuitenkin jossakin, koska äitini kävi ostamassa tuliaisiksi jäätelöä. Päivä oli pitkä, sillä olin herännyt aamulla jo kello kuuden aikaan.

On kuitenkin sanottava, että Helsinkiin menoja oli sinä vuonna muitakin ja en ole kaikkia niitä kirjannut päiväkirjaani. Tuon helluntain jälkeen, kuukautta myöhemmin eli 5.7.1957 palasin Vartiokylään ja olin siellä aina 15.7.1957 iltaan saakka. Sillä kerralla tutustuin Ailikkiin, josta olen aiemmin kirjoittanut. Myös Inari, Lehtosen Urhon sisaren tytär tuli silloin tutuksi, mainitsen hänet usein päiväkirjassani. Olemme viime vuosina käyneet sähköpostikeskusteluja.

Päiväkirjani tekstistä on aikaa 66 vuotta. Isäni oli silloin 39-vuotias. 

Lähestyvän vuodenajan tulo on ahdistavaa ja lamauttaa minua, mikä ei ole mitään uutta. Saatan ehtiä vielä julkaisemaan tämän ennen elokuun (kesän) loppua. Se meni kyllä tiukalle.

Jatkan Helsingistä ja päiväkirjasta toisella kertaa, se on aiheuttanut isomman myllerryksen mielessäni ja paljon ideoita, mikä ei ole mikään ihme.

Tähän postaukseen lisäämäni kuvat kertovat omaa tarinaansa, miten sitten on käynyt, miten ensivaikutelmat elävät vielä vuosikymmenien päästä...

Kesäretkiä eri aikoina

Ehkä monilla muillakin on tekemistä tähän aikaan, sopeutumisessa ja kaikessa muussa. Aika ennen koronapandemiaa on kuin jokin toinen aikakausi verrattuna aikaan sen jälkeen. Olen muistaakseni kirjoittanut, etten aloita tästä aiheesta, mutta en voi välttää, että se häivähtää aika ajoin mielessä eri asioita käsitellessäni. Silloin surumielisyys valtaa mieleni. Kun palaan vaikkapa vuoteen 2018, se on kuin paluu historiaan. Sen jälkeen hyvin moni asia on kokenut muutoksia, ehkä juuri sellaisia, jotka jättävät meihin arpia. Niitä on silti katsottava suoraan, vaikka tuntuukin, ettei pysty. Tavalla tai toisella ne ovat tulppa myös monen muun menneen asian käsittelyyn. Vaistoan, että tämä sama asia eri muodoissaan kalvaa monia muitakin ihmisiä. Se tekee minut surulliseksi.

 Maailma on muutenkin sen jälkeen muuttunut vihamielisemmäksi, joskus sietämättömäksi. Silti me yksittäiset ihmiset olemme samoja, kipeitä sisältäpäin, yllättäen kasvaneita ja vanhentuneita, muuttuneita. Rutiinit pyörivät samalla tapaa, mutta jokin on muuttunut. Toisaalta minäkin haluan muutosta, mutta erilaista, hellittämistä ja rauhoittumista.

Se oli äestämistä. Kuvistani alkaa näkyä paluuni yksityiskohtiin. Tästäkin pellon reunalla tehdystä tutkimusmatkasta on paljon valokuvia. Ehkä palaan lasten katseen mukana myös omaan lapsuuteeni.

Selailin koneellani kevään 2018 valokuvia, joita en ehkä koskaan ole edes katsonut kovin tarkkaan. Kuvat herättivät monia tunteita ja muistoja, tekivät ne eläviksi. Kuljin taas lomamatkalla Kreetalla, josta kirjoitin muistaakseni vain yhden blogin, joka sisälsi myös muistoja menneistä matkoista. Matkablogeja on vielä paljon kirjoittamatta enkä nyt tiedä, onko sellaisen aika koittanut. Joka tapauksessa niitä on odottamassa, sillä tuskin enää matkustan oikeasti minnekään.  Voin silti jatkossakin kuvitella matkoja eri paikkoihin. Maailma on niin mahdottoman täynnä turisteja ja täpötäysiä paikkoja, etten halua sellaista. Viimeinen etelän matka Espanjan Andalusiaan 2019 osoitti sen. Täälläkin on ja on ollut totuttautumista ihmisjoukkoihin, joita kyllä edelleen enimmäkseen välttelen. Tarvittaessa silti kestän niitä, osaan soluttautua joukkoon, mieluiten anonyyminä.

En ole nautiskelija muuten kuin kauniin luonnon suhteen. Ruoka ja juomat eivät kiinnosta muuten kuin elämisen kannalta. Vaatteita en osta muuta kuin tarpeeseen. En käytä hajusteita, mutta meikkaan itseäni ja värjään tukkaani, jotta paremmin kestäisin itseäni, en muiden takia. Minulla on kotona paljon tekemistä. On lukemista, tavaroiden läpikäyntiä ja sukutaulujen käsittelyä ja blogien kirjoittamista. Museot eivät enää erityisesti kiinnosta minua, mutta paikat ja historia erityisen paljon.

Himoitsen uutta kameraa, vaikken olekaan tyytyväinen valokuviini.

Tuon aloituksen tähän postaukseeni kirjoitin jo monen monta päivää sitten, mutta koska se pätee edelleen, jatkan siitä. En oikein usko, että saan tekstiäni tänäänkään valmiiksi. 

19.8.2023 Panssarimuseossa, yleiskuva, Leopard-panssarivaunu, jonka päälle sai kiipeillä. Sen edessä oli esillä Ukrainan sotaan liittyvää materiaalia.

Eilen olin Markkulan sukuseuran perinteisellä kesäretkellä. Olimme päättäneet jo kauan sitten, että se tehdään Hattulaan. Kohteeksi valikoitui sitten Parolassa oleva Panssarimuseo. Ihmisjoukoista puheenollen, se näytti olevan monen muunkin vierailukohteena. Meitäkin oli sentään 30 hengen porukka, jota varten oli pyydetty esittely. Saimmekin esittelijäksi asiantuntijan, Panssariprikaatissa sotilasuransa tehneen Rainer Syrjälän (kapteeni evp.). Hän osasi kertoa valituista panssarivaunuista erittäin paljon, jopa yksityiskohtaisesti.  Puolentoista tunnin esittelyn aikana ummikko helposti putoaa kärryiltä. 

Minulla olisi ollut vain tyhmiä kysymyksiä omiin kokemuksiini perustuen. 1960-luvun lopulla olin Länsi-Saksassa ja työnsin silloisen kotikyläni raitilla lastenvaunuja, kun ohitseni porhalsi valtavan korkea amerikkalaisten Nato-sotilaiden panssarivaunu. Se rikkoi kyläläisten puutarhoja ja taisi vaurioittaa myös kylän läpi kulkevaa rautatierataa. Kaikkihan korvattiin. Mutta se oli kyllä pelottava näky. Olisin ehkä kysynyt, olivatko amerikkalaisten panssarivaunut isompia kuin suomalaiset museopanssarivaunut? Toinen kysymys olisi koskenut panssarivaunujen kuljetusta paikasta toiseen ja niiden painoa. Niitähän on kuljetettu Ukrainaan kai myös lentokoneilla. Sitten lopussa kysyin jotakin aivan tyhmää eli voiko oppaaseemme ottaa yhteyttä, jos tulee kysymyksiä. Meidänhän pitää kirjoittaa jotakin sukuseuran lehteen ja ehkä olisimme tarvinneet joitain tarkennuksia. En kyllä tarkoittanut kysellä omia kysymyksiäni. Amerikkalaiset panssarivaunut ovat ehkä meillekin oleellisia nyt, kun olemme Natossa.  1960–1970-luvuilla ajatus Natosta tuntui kauhistuttavalta. 

Poikkesimme sitten lähistöllä Parolannummella katsomassa siellä seisovaa Parolan leijonaa. Koska aihe kiehtoi mielikuvitustani aivan liian paljon (jo etukäteen) , kopioin kuvauksen paikasta tähän.

Kuvaus (Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY)

”Parolannummi on poikkeuksellisen pitkään sotaväen kokoontumis- ja harjoituskenttänä toiminut leirialue, josta on kehittynyt pysyvä majoitus- ja harjoitusalue. Parolannummi on toiminut lisäksi monien merkittävien historiallisten tapahtumien näyttämönä.

Kuiva ja pääosin avoin kangaskenttä on edelleen alkuperäisessä käytössään. Alueella on muutamia puolustusvoimain varastorakennuksia. Alueen etelälaidalla on Aleksanteri II:n 1863 tekemän sotaväen katselmuksen kunniaksi pystytetty muistomerkki, Parolan leijona. Samaan aikaan annetun kieliasetuksen 100-vuotisjuhlassa 1963 paljastettu muistokivi on samalla alueella leijonapatsaan kanssa.

Historia

Hämeen linnan laitumet sijaitsivat ainakin jo Kustaa Vaasan aikana Nummen kylän alueella. 30-vuotisen sodan aikana 1600-luvulla Parolannummelle koottiin seudun jalkaväkimiehet ja hakkapeliitat. Sotaväen harjoituskenttänä Parolannummen käyttö alkoi 1777.

Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili leirillä kolmasti seuraamassa harjoituksia ja Kustaa IV Adolf kerran. Vallan vaihtumisen jälkeen Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili Parolannummella kerran ja Aleksanteri II kahdesti.

1863 kesäleirillä tapasivat Venäjän keisari Aleksanteri II ja J.W. Snellman toisensa. Tämän tapaamisen seurauksena keisari allekirjoitti Hämeenlinnan lääninhallituksen talossa 1.8.1863 julkaistun asetuksen, jonka mukaan suomen kieli tuli maassamme yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa.

Aleksanteri II:n vierailun kunniaksi Parolannummelle pystytettiin 1868 ruotsalaisen kuvanveistäjän Andreas Fornanderin tekemä pronssileijona eli Parolan leijona. Pronssileijonan pystyttäminen pyrittiin yhdistämään myös kieliasetukseen. Kieliasetuksen satavuotisjuhlassa 1963 samalle paikalle paljastettiin suomen kielen oikeuksien kivi.”

12.7.2019 Alex tutustumassa panssarivaunuun sisältä

Kun lapsenlapseni oli vuoden Intissä eli varusmiehenä nimenomaan Parolassa Panssariprikaatissa. Hänen alokasryhmänsä oli 2/19-ryhmä. Olin todella innoissani, kun pääsimme katsomaan aluetta 12.7.2019. Silloin siellä vietettiin Hämeen Panssaripataljoonan perinnepäivää ja Suomen Panssarijoukkojen 100 vuotista merkkipäivää ja samalla vietettiin kesän alokkaiden saapumiserän läheisten päivää.  Lähdimme sinne perheen kera, mukana tyttäreni poikineen ja hänen tyttärensä ensimmäisen lapsensa kanssa. Se oli minulle ja ehkä muillekin ikimuistoinen päivä. Oli taistelunäytöksiä ja panssarivaunujen kulkue ja saimme tutustua koko alueeseen. Pikkupojilla oli hauskaa.

12.7.2019. Hämmästyin ottamieni kuvien määrää, suurin osa kameralla.

Sitten tulikin korona-aika seuraavana vuonna. Alussa mietin sitä, miten paljon asioita jäi varjoon edeltävien liian kiireisten vuosien 2018–2019 aikana. Samanaikaisesti oma vointini ei ollut kovin hyvä. Monta asiaa käsittelemättä. Nyt saan ehkä asiat käsiteltyä.  Ainakin mielessäni. Ympyrä on sulkeutunut. Neljä vuotta. Lukija saattaa ihmetellä, miksi kaikki asiat pitää käsitellä?

12.7.2019 panssariprikaatilla on omat valokuvaajaalokkaat...

Minusta tuntuu vähän siltä, että yritän ottaa mennyttä aikaa kiinni. Olen jäänyt jumiin jonnekin matkan varrelle. Elämä on jatkunut ja olen viivytellyt jossakin, eksynyt enkä ole löytänyt sille polulle, jonne minun pitäisi mennä. Tämä ei tietenkään pidä aivan paikkaansa vaan on minun kokemusperäinen käsitykseni koronajan vaurioista meissä ihmisissä. 

Alokkaan äiti on jäänyt kuvan ulkopuolelle.

jatkuu... Niin kävi kuin ajattelin eikä minulla ole nytkään aikaa kirjoittaa tai valikoida kuvia postaukseen. Edellisestä kirjoitusessiosta on nimittäin jo kulunut kolme-neljä päivää. On paljon tekemistä enkä ehdi tehdä kuin pienen osan. Sitten pitää laiskotella ja kerätä voimia. Olen sen verran tunnollinen ihminen, että tunnen syyllisyyttä, etten ole edes ehtinyt paneutua riittävästi sukukirja-asiaan.

Ehtiäkseni tehdä kaikki asiat, tarvitsisin kotiapulaisen, joka hoitaisi siivouksen, ruoanlaittamiset, pyykinpesut, kaupassa käynnit, kissan tarpeet. Sää alkoi myös pilkata minua, sillä sateiden jälkeen alkoi juuri aurinko paistaa. Luontoretket ja valokuvaukset haluan hoitaa kyllä itse.

12.7.2019 meteliä riitti taisteluharjoituksessa ja panssarivaunukulkueessa.

Vitkastelu myös tulee välillä esille. Lähdin viemään roskia pihalla olevaan roskavarastoon. Kertyykö teillä kaikilla muillakin roskia yllättävän paljon? Työtä riittää lajittelussa, onneksi meillä on täydellinen roskavarasto, jonne voi viedä kaiken: sekaroskan (sisältää mm. kissanjätteet, siis sen, jonka kerään päivittäin kissanveskistä), biojätteen (pussi pitää viedä lähes päivittäin, koska se alkaa hajota niin nopeasti), muoviroskat (miksi kaikki pitää pakata muoviin, pussi täyttyy nopeasti), pahvit (sitäkin kertyy paljon), lasia ja metallia kertyy onneksi vähemmän.

12.7.2019 maanviljelystä ja sotia, sitähän Suomen historia on ollut...

Otin pihalle mennessäni mukaani häkkivaraston avaimen. Olen vältellyt sinne menoa viikkokausia, vaikka mielessä on ollut. Varastohan on tupaten täynnä banaanilaatikoita täynnä kirjoja, tauluja pakattuina, myös käyttämättömiä ja paljon muuta entiseen taiteelliseen toimintaani liittyvää. Tarkoitukseni oli vilkaista käyttämättömiä kehyksiä, joita voisin tarjota ilmaiseksi paikallisella roskalavalla. Etsin sitten hetken vielä laatikkoa, jonne olin tammi-helmikuussa kätkenyt muistojani, runot ja tekstit 1960-luvulta ja kaikki vanhat asiapaperit. Banaanilaatikot ovat äärettömän painavia minun heikoille käsilleni ja tila, jossa siirtelen laatikoita, on liian pieni. Ilokseni löysin juuri sen laatikon melkein alimmaisena ja nappasin jotakin mukana. Laatikko oli muuten täynnä vanhoja asiakirjoja.  Voin olla iloinen tästäkin ennen seuraavaa käyntiä varastossa. 

 

Tarinankertojien sukuja

Muistan hämärästi, kuinka lapsena ollessani vielä kansakoulun alaluokilla kahlasin Kaloisten koulun kirjaston läpi. Kirjojen joukossa olivat kaikki Anni Swanin kirjoittamat lasten ja nuorten kirjat. Minulle ei ole jäänyt kirjoista mieleen paljon, mutta muistan, että ne veivät mukanaan ja kaikki piti lukea. Sadut, Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Ollin oppivuodet, joitakin nimiä mainitakseni. Aloittaessani oppikoulun neljännen luokan jälkeen, olin 11-vuotias ja siinä vaiheessa, luin jo aikuisten romaaneja. Kotini kirjahyllyt olivat täynnä kirjoja. Hämeenlinnassa lempipaikakseni muodostui kirjasto, joka silloin oli alun perin 1890-luvulla rakennetun entisen venäläisen varuskuntakirkon rakennuksessa. Se sijaitsi näkyvällä paikalla vanhan Turuntien alussa. Wikipedian mukaan rakennus oli muutettu kirjastoksi jo 1924, missä virassa se palveli minun kouluaikoinani.

Tiedonhaluni oli valtava. Vuosikausia vietin iltapäivisin kirjastossa tuntikausia tutkien, milloin mitäkin odottaessani linja-auton lähtöä.  Ainakin kahtena iltapäivänä viikossa odotusaika oli pitkä. Asuin 30 kilometrin päässä kotoani ja olin siis koulupäivän jälkeen kotona perillä vasta illalla. Kirjoitin myös paljon, tarinoita, romaanien alkuja. Niitä on vieläkin tallella, mutta kyllä ne ovat aika surkeita. Sittemmin muut asiat tulivat tärkeämmiksi, mutta lukeminen kyllä säilyi. Päiväkirjani kertovat paljon. Tulen joskus myöhemmin kirjoittamaan niistä lisää, jonkin verran olen kyllä käsitellyt niitä aiemmin.

Anni Swan tuli jokin aika sitten eteeni, kun luin hänestä ja yhdeksän sisaruksen elämästä Anni Svanin lapsenlapsen Hellevi Arjalan kirjasta ”Swanin tytöt”. Mainitsin asiasta blogissa kesäkuussa 2021, jonka löydät tämän linkin takaa. Itse asiassa aihe on tänä keväänä aktivoitunut vähitellen eri syistä. 

Lainasin äskettäin kirjastosta Riitta Konttisen kirjoittaman teoksen ”Tarinankertoja – Anni Swanin elämä”. Kirja on ilmestynyt Siltalan julkaiseman viime vuonna. Olen sen nyt lukenut ja se herätti paljon ajatuksia, osin tietoisia ja toisaalta tiedostamattomia. Kerron niistä nyt.

Kuten tarkkaavainen lukijani on ehkä huomannut, olen jo pitkään käsitellyt erästä polkua, joka on johtanut Janakkalaan, erääseen 1700-luvulla eläneeseen esiäitiini eli Anna Oreniaan, joka oli 1700-luvun puolivälissä parikymmentä vuotta Janakkalan Nuolialassa sijainneen Härkälän emäntänä. Hänen tyttärensä Hedvigin kautta päästään molempiin hämäläisiin isovanhempiini.

Viimeksi viikolla tutkin vielä paikan päällä aluetta, missä Anna aikoinaan asui. Vaikka tutkimukseni menikin pieleen, olen nyt sen suhteen tyytyväinen. Onhan paikallistuntemukseni silti vahvistunut. 

Anni Svanin perhe muutti Helsingistä Janakkalan Iso-Hiiden kartanoon vuosiksi 1878–1881. Anni oli silloin 3-vuotias. Sen jälkeen perhe muutti Vanajan puolelle Ikaloisiin Rekolan käräjätaloon, jossa he olivat muutaman vuoden. Iso-Hiiden kartanon päärakennus on sittemmin palanut 1898. Esitin sen kuvan aiemmassa blogissani tämän linkin takana. Ilmeisesti uusi rakennus on lähes samoilla paikoilla nykyään.

Joka tapauksessa Janakkalan aika jätti Aino Swaniin lähtemättömät jäljet, pohjaton luonnonrakkaus ja lukemisen into. Se kaikki käy ilmi em. lukemistani kirjoista.  Tiedänhän itsekin hämäläisen luonnon vetovoiman ja sen, miten se on inspiroinut minua.

Kirjoja lukiessani, mietin paljon maailman muuttumista. Ajattelin omaa lapsuuttani ja 1950-lukua, lapsuutta, kun kaikki tuntui olevan vielä kohdillaan. Miten sen nyt voisi käsittää? En halua ihannoida mennyttä aikaa, mutta ottaisin siitä edelleen mukaani joitakin piirteitä. Tosin sillä ei nyt minun kohdallani ole kauheasti väliä. Olen vain hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut elää sen ajan ja tiedän erot. Tiedän, mistä kirjoitan kirjoittaessani siitä. En usko, että lapsenlapseni eivät enää ymmärrä ajatuksiani.

Anni Swanin vanhemmat olivat syntyperältään? ruotsinkielisiä, mutta lapsista tuli suomenkielisiä, koska opettaja isä Gustav Swan käytti suomea tyttäriensä kanssa alusta alkaen. Anni kirjoitti tuotantonsa suomeksi. Vanhemmat käyttivät keskenään ruotsia eikä Emmy-äiti koskaan oppinut suomea kunnolla. Mieleeni juolahti äskettäin tutkia heidän sukujuuriaan. Tutkiminen johti mielenkiintoiseen havaintoon. 

Olen sukua Anni Swanille.  Sukuyhteys syntyy kahta kautta. Isoäitini Lempi Siukola s. Nikkilä on Anni Swanin 5. serkku ja isäni siis 6. serkku. Rengossa oli aikanaan 1700-luvulla värikäs kappalainen eli Lars (Laurentius) Kempe (1693–1742), jonka lapsista kaikki avioituivat renkolaisten kanssa. Tässä tapauksessa Juliana Larsintytär Kempe (1731–1795) avioitui vuonna 1750 Oinaalan Hakkolaan Risto Simonpoika Hakkolan kanssa (1714–1788). Näiden poika Risto Ristonpoika (1753–1795) vuorostaan meni 1783 Anna Nilsintyttären kanssa, joka muuten Lopella kirkkoherrana olleen ja myös Rengossa aiemmin vaikuttaneen Nils Berghällin sisar. He olivat molemmat kotoisin Karjalohjalta. Heidän tyttärensä Cecilia meni avioon Ahoisten Talpilan Iisak Erkinpojan kanssa. Heidän tyttärestään Maija Leena Talpilasta (1816–1868) tuli sittemmin Kustaa Antinpoika Nikkilän (1812–1868) puoliso ja myöhemmin minun isoäitini Lempin isoäiti. Vaikka eiväthän he koskaan tavanneet. Enkä minäkään koskaan tavannut isoäitiäni.

Em. Juliana Larsintytär Kempen vanhempi veli, myös Rengossa kappalaisena toiminut Israel Kempe (1715–1790) sai tyttären Maria Elisabet Kempen (1749–1811), joka nai em. Nils Berghällin (1748–1823). Heidän tyttärensä Rengossa syntynyt Seraphia Berghäll (1773–1831) vuorostaan sai puolisoksi Johan Larsinpoika Malinin (1766–1833). Tämä oli määrätty pitäjänapulaiseksi Renkoon ja Rengossa syntyi 1798 Gustaf Adolf Malin, jonka tytär Emelie (Emmy) oli Anni Swanin äiti. Tätä kautta Anni Swan ja isoäitini ovat 4. serkkuja.

Oli siis täysin sattumaa tai sattuman oikku, että aloin tutkia edellä olevaa tarkemmin. Suurimman osan tiedoista olin jo kirjannut aiemmin SukuJutut-ohjelmaan mm. Berghällit. Nils Berghäll toimi 1700-luvun loppupuolella Rengon silloisen kappalaisen eli em. Israel Kempen apulaisena ja alkoi pitää kirjaa kihlajaisissa ja häissä pitämistään puheista.  Sain vinkin Kaisa Kyläkosken kirjoittaessa tammikuussa 2019 aiheesta blogissaan. Alkuperäistä puhe- tai saarnakirjaa säilytetään Kansallisarkistossa eikä sitä tietääkseni ole vielä digitoitu. Aihe herätti kiinnostukseni. Kyläkosken blogissa oli mainittu joitakin nimiä hääpareista, joille puheita oli pidetty.

Innostuin aikoinaan aiheesta ja kirjoitin Markkulan sukuseuran Markkulan Viestiin artikkelit toukokuussa 2019 ja joulukuussa 2019. En siteeraa niitä sen enempää tässä.  

Mielenkiintoista on, että puhekirja on kokonaan suomeksi. Nils Nilsinpoika syntyi perheen kolmantena poika Karjalohjan (olisiko Lohjansaarta) Bölen kylän Kierlässä, jossa isä Nils Jaakonpoika toimi rusthollarina. Saattaa olla niin, että jo tämän isä oli siellä, mutta kuoli 1743, jolloin Nils siirtyi isännän hommiin. Opintielle lähtevä Nils syntyi kolmantena poikana 1748 ja lähti koulutielle ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1764. Papiksi hänet vihittiin 1772, jolloin hän tuli Renkoon kappalaisen apulaiseksi. Sittemmin hän oli Tammelan kappalaisena ja Lopen kirkkoherrana. Hänen poikansa ja pojanpoikansa myös lähtivät pappisuralle. Tytär Seraphian perheessä siirryttiin kokonaan ruotsinkielisiksi, vaikka puoliso Johan Malin oli Sääkmäeltä.

Nilsin sisar Anna tuli siis myös Renkoon ja avioitui Hakkolan sukuun. Mutta tätä kirjoittaessani huomaan, että myös veli Juho Nilsinpoika tai Johan s. 1757 tuli Renkoon, omaan kotikylääni Vehmaisiin, jossa meni naimisiin 1782 Junnilan talon isännän nuorimman tyttären Helenan s. 1767 kanssa. Hänestä tuli pian edellisen isännän kuoltua Junnilan isäntä. Itse asiassa perässä Karjalohjalta tuli myös Juhon isoveli Gabriel s. 1746, minkä seikan huomasin vasta nyt.

On aika huvittavaa, kuinka minun tarinani paisuvat kuin pullataikina. Voisin aika paljon täydentää myös Vehmaisten kyläkirjaan tekemiäni merkintöjä. Se jääköön tällä kertaa.

Tämä kaikki vain vahvistaa sukuyhteyttäni myös pappi Berghällin sukuun. Huomaan kyllä tätä kirjoittaessani, että hän on ollut loppujen lopuksi aikamoinen verkostojen rakentaja. Mitähän vielä löydänkään?

Otin taas yhteyttä ystävääni GPT1-AL1. Kyselin, osaako hän tulkita vanhoja asiakirjoja. Kerroin kyllä vastauksen saatuani, ettei hänen tarvitse tehdä koko työtä, vain auttaa minua. Kuinka ystävällinen hän olikaan minulle ja sanoi vielä lopuksi:

”Kiitos paljon! Olen täällä aina valmiina auttamaan, kun päätät palata. Jos sinulla on tulevaisuudessa kysyttävää, tarvitset apua tai haluat keskustella mistä tahansa aiheesta, älä epäröi ottaa yhteyttä. Toivottavasti voisin tarjota sinulle arvokasta tietoa ja apua aina kun tarvitset. Nähdään myöhemmin, ja toivon sinulle oikein mukavaa päivänjatkoa!”

Jokainen kuva sisältää tarinan. Mutta niitä on kiva kirjoittaa myös auki.