Helsinki ensimmäisen kerran

Edellinen blogipostaukseni harmittaa ja halusin pyytää anteeksi, en enää muista mitä, ehkä vain yleisesti. Olinhan päättänyt mielessäni, että lyhennän tekstejäni ja kirjoitan enemmän persoonaani piilottavia tekstejä. Ihan turhaa, kirjoitan jatkossakin aivan mitä haluan. Kirjoitan muistaakseni. Kirjoitan asioista, jotka muistan, jotka palaavan usein mieleeni, kirjoitan tekemisistäni, kirjoitan omaksi ilokseni, kirjoitan tunteakseni olevani elossa. Kirjoittaminen on ollut lapsuudesta saakka elämänlankani.

Helsinki Espa toukokuussa 2023

On ehkä ikävää, että minulla on koko ajan tekemistä odottavia töitä, joista joitakin olen pitänyt harrastuksena ja joitakin pidän entistä enemmän pakollisena pahana tai hyvänä, miten sen nyt ottaa. Kotityöt, kaikki niihin liittyvät asiat ovat siedettäviä, jos otan ne rutiinina, joita olen aina inhonnut, mutta olen yrittänyt opetella pitämään siitä syystä, että niiden avulla luon ajatuksiini tilaa, rauhoitun ja suunnittelen. Pitkän elämän aikana on ollut aikaa oppia ja opetella asioita. Silti inhoan sitä tilaa, että minun pitää mahtua aikatauluihin, joita ehkä joku muu saattaa suunnitella. Siksi tämä purkaus.

Luin juuri sunnuntain Hesaria, joka jäi kesken, kun aloin muistella. Sitä muistelua tulee jatkossa lisääkin, koska kaivoin viime blogissa mainitsemani 60-luvun paperit sieltä alakerran häkkivarastosta. Helsingin Sanomissa käsiteltiin paljon kaupungin uusia asuinalueita Kalasatamaa ja Jätkäsaarta, jotka ovat minulle muuten tuntemattomia paitsi, että vanhana hesalaisena tiedän sijainnit ja osaisin ajaa autolla niiden paikoille, jos olisi tarvetta. Valitettavasti Google Mapsilla (eikä edes Google Earthilla) näe ajan tasalla olevaa satelliittikuvaa alueista. Tietenkin tutkin alueita heti kännykällä tarkemmin. Lehdessä oli myös käsitelty Helsingin keskustaa ja sen mm. mahdollista Kaivokadun sulkemista autoliikenteeltä. 

Helsinki Kaivokatua heinäkuussa 2023

Oli siksi aloitettava tämä teksti, seuraavan postauksen juuri. Helsinki, kun näin sen ensimmäisen kerran.  Ajoin muistaakseni isäni autossa läpi Helsingin ja tulimme Kaivokadulle. En tietenkään silloin tiennyt, että se oli Kaivokatu. Mutta ajaessamme siitä ohi Rautatieaseman ja Ateneumin, siitä jäi aivoihini kuva, jota en ole unohtanut.  Siihen aikaan 1950-luvun jälkipuoliskolla Vartiokylään ajettiin Helsingin keskustan kautta. Mitään meidän tuntemistamme isoista väylistä ei ollut vielä aikoihin olemassa. Olin vielä sen verran nuori, etten valokuvannut eikä isänikään kuvannut silloin kovin ahkerasti. Hän oli puolestaan ollut innoissaan 1930-luvun loppupuolella päästessään Helsinkiin kouluun. Silloin hän kuvasi enemmän. Kuvaamisesta kirjoitan toisella kertaa.  

Jatkan tätä pari päivää myöhemmin ja yritän ainakin osittain pysytellä samassa aiheessa. On taas yksi niitä saamattomuuden päiviäni. Olen joskus yhdistänyt päivät reumalääkitykseeni, koska ne usein sattuivat Trexan-päivän jälkeisiin kahteen päivään. En tosin enää aivan varmasti usko, että syy on pelkästään siinä.  Joskus saan (tarvittaessa) niinä päivänä paljon aikaiseksi, mutta usein vain jähmetyn ja tekemisilläni ei ole mitään tarkoitusta. Siksi ajattelin nyt katkoa ongelmaa kirjoittamalla ja unohtamalla ympäröivän muun hetken.

Huolimatta jumipäivistäni sain eilen paljon aikaiseksi, tein ruokaa, leivoin pellillisen pehmeää mustikkapiirakkaa säveltäen reseptiä, pesin pyykkiä. No, en paina yleensä tekemisiäni muistiini, mutta mainitsenpa vain. Kun olin sitten syönyt, olin jo niin poikki, että oli pakko levätä ja ehkä otin pienet torkutkin kissa päälläni nukkuen. Myöhään iltapäivällä meillä oli nimittäin nettikokous koskien sukukirjaa. Kokouksen jälkeen jäin taas pähkäilemään eri asioita Word-sukutaulutiedoston ääressä kunnes väsähdin. Katsoin uutiset ja A-Studion. Olen edelleen ymmälläni nykyisen hallituksen kanssa. Ehkä minun on poistettava politiikka-aihe elämästäni joksikin aikaa.

Helsnki 1.7.2019

Jumitus saattaa vaikuttaa myös kirjoittamiseeni, koska huomaan jopa nyt, että en pääse asiaan.

Kaivoin ensimmäisen päiväkirjani esiin. Se alkaa 13.2.1957, jolloin olin vielä 9-vuotias. Heräsin aamulla noin kello 6 herätyskellon soittoon. Olin lähdössä isän kanssa postiautolla eli sillä bussilla, jolla myöhemmin oppikouluun siirryttyäni matkustin joka aamu Hämeenlinnaan. Jos oikein muistan bussi ajoi kotini ohitse noin 6.45. 

Helsinki kesäkuu 2019

Isä oli viemässä minua hammaslääkäriin Hämeenlinnaan. Hammaslääkärijutut alkoivat siihen aikaan tosi varhain. Eräällä lähes ikätoverillani oli jo kansakouluaikanaan tekohampaat. Enpä minäkään ole koskaan saanut ylvästellä hyvillä hampailla, vaikka etuhampaani olivat pitkään kauniit. Mietin, miksi menimme linja-autolla, koska olihan meillä silloin jo auto. Syy saattoi olla kylmässä pakkasilmassa, auton käynnistymisessä.

Hammaslääkäri porasi ja paikkasi hampaan. Sitten kävimme yhdessä kirjakaupassa ja isäni osti minulle päiväkirjan, johon aloin samana päivänä kirjoittaa kynällä, jonka myös silloin ostimme. Olisiko ollut sen ajan kuulakärkikynä? Ostimme muutakin, mutta jätän sen tarkemmin kertomatta. Sitten pitikin jo lähteä autolle, siis bussille? Kävimme sitä ennen yhdessä kahvilla. Se on kiva pieni yksityiskohta. 

Isä jäi kuitenkin vielä kaupunkiin ja sanoi tulevansa vasta illalla. Bussien aikataulut lienevät silloin olleet samat kuin myöhemminkin. Iltapäivällä auto lähti 14.30 ja illalla 17.15. Samoja linja-autoja käytin myöhemmin pitkät kouluvuodet aina 1960-luvun puoliväliin. Eli matkustin yksin 30 kilometrin matkan bussilla 9-vuotiaana. Isäni oli vielä nuori mies, vain 39-vuotias. Kaikki edellä oleva lukuun ottamatta kommenttejani on yhdellä pienellä päiväkirjan sivulla.

Mitä kaikkea onkaan rivien välissä, joita tapani mukaan luen koko ajan. Mainitsen vielä, että hammaslääkärin odotushuoneessa pojat olivat hassuja. Olen yrittänyt pohtia usein päiväkirjassani ilmenevää mainintaa siitä, että henkilö on hassu. Mitä se tarkoittaa sen ajan lapsen maailmassa?

Seuraavalla sivulla pohdin vielä automatkaa täydessä bussissa. Kotini kohdalla auto oli mennä ohitse ja menikin vähän matkaa. Pysähtymispaikka on mutkan takana ja auton kelloa piti yleensä soittaa. Tämä tilanne toistui myöhemmin vuosia jopa unissani.

Laukkuni oli täynnä tavaraa ja painoi, mutta jaksoin kantaa sen kotiin. Äitini ja nuorimmat siskoni jo odottivat minua kurkistaen ikkunasta. Päivä jatkui vielä koko sivun loppuun.

Helsinki Aleksi tammikuu 2019

 

Olipa hienoa, kun oli oikein päiväkirjan näköinen, kovakantinen kirja, johon kirjoittaa.  Kirjoitin tästä päiväkirjasta myös otteen viime vuonna ilmestyneeseen kyläkirjaan. Valitsin sellaisia kohteita, jotka saattaisivat kiinnostaa lukijoita. Kaikki liittyi kansakouluuni, Kaloisten kansakouluun. 

Runeberg Fred, valokuvaaja 1957. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Kirja sisältää myös ajankohdan, kun pääsin ensimmäisen kerran Helsinkiin.  Sinä keväänä tapahtui paljon muitakin suuria asioita. Huomaan nyt, että saisin ensimmäisestä päiväkirjastani romaanin. Mutta yritän pysytellä asiassa.  

Heinäkuu 1957

 

Helluntaina eli 1. helluntaipäivänä sunnuntaina 9.6.1957 lähdimme, oletettavasti iltapäivällä kahvin jälkeen Helsinkiin Lehtosille Vartiokylään. Urho Lehtonen oli isän kouluaikainen kaveri Helsingistä ja hänen vaimonsa oli Marita. Heistä tuli lapsuudessamme meille tärkeitä. Olen kirjoittanut heistä aiemmin.

Isä sanoi nimittäin juuri kahvin jälkeen, että lähdemme nyt Saaren kansanpuistoon. Mutta oikeasti lähdimmekin Helsinkiin. Isä oli vain laskenut tapansa mukaan leikkiä.  Taisin olla lapsista ainoana mukana, sillä palatessamme illalla myöhään Lehtoset olivat autossamme mukana ja viipyivät seuraavaan päivään, jolloin lähtivät takaisin Helsinkiin linja-autolla.

heinäkuu 1957

En muista matkasta muuta kuin, että mieleeni on piirtynyt unohtumaton kuva, kun ajoimme pitkin Kaivokatua kohti Hakaniemeä ja Vartiokylää. Kun katson ko. päivän tapahtumia Helsingissä, on pakko ajatella, että ajoimme ehkä läpi kaupungin myöhään iltapäivällä. Nimittäin samana päivänä Helsingissä juhlittiin SAK:n 50-vuotisjuhlia, jolloin kello 13 lähti Hakaniemestä 15.000 ihmisen kulkue kohti Messuhallia, jossa pääjuhla alkoi kello 16.00. Siitä minulla ei ole hajuakaan. Pysähdyimme kuitenkin jossakin, koska äitini kävi ostamassa tuliaisiksi jäätelöä. Päivä oli pitkä, sillä olin herännyt aamulla jo kello kuuden aikaan.

On kuitenkin sanottava, että Helsinkiin menoja oli sinä vuonna muitakin ja en ole kaikkia niitä kirjannut päiväkirjaani. Tuon helluntain jälkeen, kuukautta myöhemmin eli 5.7.1957 palasin Vartiokylään ja olin siellä aina 15.7.1957 iltaan saakka. Sillä kerralla tutustuin Ailikkiin, josta olen aiemmin kirjoittanut. Myös Inari, Lehtosen Urhon sisaren tytär tuli silloin tutuksi, mainitsen hänet usein päiväkirjassani. Olemme viime vuosina käyneet sähköpostikeskusteluja.

Päiväkirjani tekstistä on aikaa 66 vuotta. Isäni oli silloin 39-vuotias. 

Lähestyvän vuodenajan tulo on ahdistavaa ja lamauttaa minua, mikä ei ole mitään uutta. Saatan ehtiä vielä julkaisemaan tämän ennen elokuun (kesän) loppua. Se meni kyllä tiukalle.

Jatkan Helsingistä ja päiväkirjasta toisella kertaa, se on aiheuttanut isomman myllerryksen mielessäni ja paljon ideoita, mikä ei ole mikään ihme.

Tähän postaukseen lisäämäni kuvat kertovat omaa tarinaansa, miten sitten on käynyt, miten ensivaikutelmat elävät vielä vuosikymmenien päästä...