keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Kuvat kertovat tarinoita

Pienet lapsen- ja lapsenlapsenlapseni ovat kysyneet minulta silloin tällöin, miksi otan niin paljon valokuvia. Olen vastannut totuudenmukaisesti ottavani paljon kuvia erityisesti silloin, kun minulla on hyvä olla. Se pitää paikkansa, sillä selatessani valokuviani, huomaan, että joskus on aikoja, kun kuvaamiseni on ollut olematonta. 


 

Kuvien vähäisyys joinakin aikoina ei missään nimessä ole mikään ongelma, sillä valokuvia ja videoita on olemassa yllättävän paljon. Huomaan usein eläväni nimenomaan valokuvien kautta. Visualisoin itseni kirjoittamaan ja jakamaan kuvia katseltuani ja tutkittuani valokuvia. Tutkin valokuvia entistä tarkemmin. Olen toki tehnyt sitä jo paljon aiemmin 2000-luvulla, jolloin aloin käyttää kuviani postikorteissa, valokuvakirjoissa ja valokuvatauluissa.  Ne harrastukset jätin sittemmin. Olen myöhemmin purkanut näyttelyissä olleita tauluja. Nykyisen vuokra-asuntoni seinille en ole tehnyt yhtään lisäreikää niissä ennestään olleet muutaman ruman reiän lisäksi. Valokuvatauluja saattaa olla vielä alakerran varastokopissa kaikkien muiden taulujen ja maalausten seassa.  Eli kuvien runsautta voisi pitää jopa ongelmana.


 

Viimeisimmän vuoden aikana olen pähkäillyt monia asioita juuria myöten.  Siihen on ollut vihdoin aikaa, muttei ei sittenkään riittävästi. Takana on nimittäin monen monituista vuotta, jolloin olen yrittänyt pysytellä pinnalla ja jaksaa tehdä kaiken, mitä on tehtävä. Aika usein olen unohtanut itseni sivuun, jättänyt minähenkilön odottamaan sieluaan ja innostustaan. Ihminen on monimutkainen olento, joka selviää eteenpäin uskomattomilla voimillaan.  Joskus sitä vain ymmärtää, että olisiko vain taas aika luoda nahkansa. Eihän se näy aina edes ulospäin eikä kukaan ole siitä kiinnostunut tai edes ymmärtäisi sitä.

Yksi merkittävimmistä muutoksista, jonka olen tehnyt, on hidastaminen.  Oikeastaan voisin kutsua sitä nyt tietoisesti hidastamiseksi.  Olen aina ollut hyvin nopea liikkeissäni, joskus jopa ylpeä siitä.  Tosin olen ennenkin kuluttanut kiinnostaviin asioihin paljon aikaa, hidastellut, pysähdellyt, tarkkaillut, paneutunut. Olen aina jäänyt paikalle viimeiseksi, kun kaikki muut ovat porhaltaneet vauhdilla eteenpäin. Olenkin sanonut, ettei minulla ole koskaan kiire minnekään. Voikin olla, ettei kukaan muu kuin minä huomaa tätä tietoista hidastamista. Sitä ovat viimeisimmän vuoden aikana monet muut myös joutuneet tekemään.

Ymmärsin, etten millään tässä elämässä ehdi tehdä kaikkea, mitä olen ajatellut tekeväni. Lopetan siitä murehtimisen kokonaan. Jos osaan. Otan edelleen runsaasti valokuvia, koska valokuvaus tuottaa puhdasta iloa. Kaikki ottamani kuvat ovat hyvässä tallessa, joukossa on myös runsaasti huonoja kuvia, koska ilman niitä kuvien koko tarina ei olisi riittävän selkeä.  Valokuvaan tai yritän valokuvata myös unissani. Juoksen hakemassa kameroitani kirkkaan värillisissä unissa, jos kamera on jäänyt matkasta pois. Tutkin kuviani aina silloin tällöin. Joskus jopa liian usein, koska tutkiessani juutun niihin. Kuvat ovat mielenkiintoisempia, mitä vanhemmiksi ne tulevat. Blogeissani olen julkaissut tuhansia valokuvia.


 

Nykyään kaikki ihmiset ottavat loistavan hienoja valokuvia ja jakavat niitä erityisen runsaasti sekä Facebookissa että Instagramissa. Älypuhelimen kamerat ovat kehittyneet oikeiksi kameroiksi. Otan edelleen myös valokuvia kameroillani, vaikka usein vähemmän. Vanha Canon EOS-kamerani pitkällä putkella on toiminut jo pitkään melkein paparazzi-kamerana, jolla olen kuvannut asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista kadun, pihan ja puistoalueen tapahtumia. Mielestäni kuviin on hyvä liittää aina tarina. Tai niihin liittyy. En ole vielä jakanut edellä mainitsemiani kuvia missään. Niillä kuitenkin on selkeä tarina, vaikkapa ”Maaseudun taajaman elämää korona-aikana”. Katsotaan nyt.


 

Tarinan takaa pilkistelee usein kehitystarina, joka saattaa johtaa eteenpäin. Miten, sen aika tulee näyttämään.

Valokuvillani voin myös todistaa asioita, vaikka se ei ole edes tarpeen. Uudet ihmiset ovat vallanneet minulle rakkaat ulkoilupaikat ja muut kohteet. Ne ovat paikkoja, joista olen vuosikymmenien ajan etsinyt rauhaa ja viihtymistä. Nyt pandemian aikana niille on houkuteltu ihmisiä laajasti ympäri Suomea. Tuusulan kuntakin pyytää ihmisiä laittamaan kartalle rakkaimman kohteensa.  Kartan avulla houkutellaan paikalle lisää väkeä myös muualta Suomesta.

”07.05.2021 klo 13.35

Piirrä sydämesi Tuusulan rakkauden kartalle – toisin sanoen kerro meille, mikä sinun mielestäsi on sydäntä sykähdyttävin paikka Tuusulassa: Mikä paikka on sinulle rakkain? Mihin paikkaan liittyy lämpimimpiä muistoja, tärkeimpiä hetkiä tai intohimoisimpia tunteita?

Laadimme ehdotusten pohjalta Rakkauden kartan, jota voimme käyttää yhdessä tutustuaksemme paremmin Tuusulaan.

 – Tuusulan kunta kerää vinkkejä paikoista 5.5.2021–27.6.2021, ja julkaisee Rakkauden kartan vielä kesällä 2021. Vinkkien kerääminen on osa Rakkauden taidetta -teemavuotta, jonka käynnistimme huhtikuussa. Rakkauden taidetta on puolestaan kulttuurista ja luonnosta ammentavan Tuusulan brändimarkkinointia, jonka avulla haluamme tehdä koko Tuusulaa tunnetuksi ja tuoda lämpöä koronan vielä leimaamaan aikaan, pormestari Arto Lindberg kertoo.

Rakkauden karttaan etsitään erilaisia sydäntä liikahduttavia paikkoja: Rakkautta on muukin kuin esimerkiksi ikimuistoinen ensisuudelma – se voi olla myös rakkain lenkkipolku, oman kylän raitti, ihanin uimaranta tai mitä tahansa muuta vahvasti mieltä liikuttavaa.”


 

En taida laittaa tietoa omista paikoistani yleiseen jakeluun. Jo nyt huomaan, että paikat Kirkkoranta, Fjällbo, Halosenniemi ym. ovat tupaten täynnä väkeä jo aamuvarhain. Kirkkorannassa on laituri ja rannat täynnä kalastajia, muualla ihmiset istuvat piknikkiä viettämässä. Tällaista erakoksi muuttunutta ihmistä joukkotapaamiset eivät innosta. Kaikilla mainitsemillani paikoilla ja monella muulla mm. lempipaikallani olen käynyt parikymmentä vuotta. Käyn toki edelleen. 


 

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muusta asiasta, syntyneistä ideoista ja niiden toteuttamisen aloittamisesta. Mutta sitten väsymys iski enkä enää päässyt alkua pidemmälle.

Tämäkin blogi on odottanut, että päättäisin sen. Tänään on siihen hyvä päivä. Ikkuna, jonka edessä kirjoitan, on täynnä vesipisaroita. Tänään on vaihteeksi sateinen päivä. Vanhempi väki lienee rynnännyt äänestämään kuntavaaleissa, koska on ensimmäinen etä-äänestyspäivä. Kirjasto ja kauppa ja jopa varsinainen äänestyspaikka ovat kotoani vain kivenheiton päässä. Mieleni on hiukan surullinen, voisi sanoa, että itken vesisateen kera. Olemme siirtymässä oikeaan kesään iloisesta keväästä.


 

Tapaamme taas perheen kesken. Eilen kävin lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa pikku retkellä heidän kotinsa lähellä. Jännittävä huomata, että retket tuolla alueella ovat jo melkein perinne. Jälkikäteen tutkin, missä oikein oli siellä lähistön pellolla seisoneen ladon paikka. Kuvasin sitä kesällä 2006. Kuvia tutkiessani, huomasin, kuinka ketterä silloin vielä olin. Siitä on nyt 15 vuotta. Valokuvia selatessa tulee joskus surullinen mieli.


 

Yritimme ottaa tyttärentyttärestäni ja hänen runsaan vuoden ikäisestä tyttärestään valokuvaa tuomen alla. Hän oli nähnyt vastaavanlaisen kuvan minusta ja äidistään samanikäisenä ja olisi halunnut vastaavan itsestään ja tyttärestään. Minä vuorostani muistelin kuvaa itsestäni kotipihalla suuren tuomen juurella, ehkä 1,5 tai 2-vuoden iässä, yksin punainen pipo päässä.  Samana aamuna olin huomannut samanlaisen ison tuomen Vanhankylän niemessä Järvenpäässä. Kiertelin siellä aamuvarhain melkein parisen tuntia. Alue on hyvin laaja ja siellä on pidetty paljon erilaisia tapahtumia. Aamuisin siellä näkee lähinnä lenkkeilijöitä juoksemassa tai pyöräilemässä ja koiran ulkoiluttajia.

Siellä käydessäni ajattelen lähinnä paikan historiaa ja ihailen valtavia, vanhoja puita. Rannat ovat täynnä piilopaikkoja. Vanhankylänniemessä oli kartano, jonka historia alkoi siitä, kun ratsumestari Nils Laurinpoika sai tilan haltuunsa. Hän sai ansioistaan sodassa nimen Stålhana, joka tarkoittaa pistoolin rataslukkoa. Hän ajoi Tuusulan itsenäistymistä Sipoosta ja hänen aikanaan Tuusulaan rakennettiin ensimmäinen, vaatimaton puinen kirkkorakennus, joka 1700-luvulla korvattiin nykyisellä kirkolla. Stålhanan tunnus on myös Tuusulan vaakunassa. Nils Stålhana eli vv. 1594–1657. Täältä löydät lisätietoa hänestä ja täältä Vanhankylän kartanosta. Järvenpään alue oli aiemmin osa Tuusulaa, mutta 1950–1951 siitä tuli itsenäinen kauppala, joka 1967 muutettiin kaupungiksi.  

Jää tulevaisuuden ratkaistavaksi, jos nyt sitä tarvitsee edes ratkaista, mitä tapahtuu paperisille valokuville. Nimittäin lapsenlapsieni sukupolvi ainakin osittain ei enää välitä paperikuvista. Printtaan joskus tyttärentyttärelleni jonkun valokuvan, jonka hän haluaa antaa vanhoille (eli minun ikäisilleni tai vanhemmille) sukulaisille.  Itselleen hän ei niitä halua.

Siinä asia, joka tekee surulliseksi.


 

 

sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Maailma on kaunis

 

Nuoruudessani kuuntelin ahkerasti musiikkia. Jos pystyisin oikeasti palaamaan 1960-luvulle (en siis vain kuvien ja päiväkirjojen kautta), niin saisin otteen kaikista sen ajan kiinnostuksen kohteistani. Otan myöhemmin esille jonkin päiväkirjani ajalta 1964–1967, koska juuri niinä vuosina sisareni ja minä elimme musiikissa. Aikaan kuuluivat myös elokuvat, jotka tulivat kuvioihin jo aiemmin, viimeistään silloin, kun kotiin 1960 Rooman olympialaisten aattona tuotiin televisio. Maalla asuvalle tytölle, uudet ärsykkeet toivat valtavasti uusia asioita. Onneksi.  Pidemmän ajan kuluessa ne kaikki vaikuttivat näköalan laajenemiseen ja mielen kehittymiseen.  Ensin olivat kirjat ja oma kirjoittaminen, sitten tulivat elokuvat, sitten musiikki. Idoleita oli paljon, elokuva- ja televisiotähtiä, mutta myös urheilijoita, koska seurasin erittäin aktiivisesti urheilumaailman asioita. 

Muutokset kuonnossa ovat viimeisimmän viikon aikana olleet valtavia. Levottomuus valtaa mielen. Kuva Haloseniemen puutarhasta.

 

Myöhemmin tuli asioita, jotka alkoivat tehdä hallaa monille nuoren mielen rakastamille asioille.  Ne veivät minua kauas monesta aiemmin pitämästäni asiasta. Vielä nykyään lähes 60 vuotta myöhemmin jotkin asiat nostavat vastenmielisyyden tunteen päällimmäiseksi ja suljen korvani. Välillä yritän avata niitä solmuja, jotka syntyivät 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Palaan takaisin nykyisyyteen.

Ymmärrän, että meille ihmisille syntyy elämämme aikana erilaisia traumoja. Emme itse asiassa koe niitä edes traumoina. Niiden juuret voivat syvempänä, kuin edes oletamme. Niihin voi olla vaikea palata, koska olemme tietoisesti katkaisseet muistijälkiä.

niin kävi myös nuoruudessa. Siis ihminen on levoton. Siksi se tulee  nyt mieleen. Kuva on tammikuulta 1964. Sinä vuonna täytin myöhemmin 17 vuotta.

 

Minun solmuni liittyi ensisijaisesti musiikkiin.  Sanon aina, että rakkainta musiikkia minulle on hiljaisuus, luonnon äänet, tuulen suhina puissa, ruohossa ja vedessä. Lintujen laulu toki myös, mutta joskus yhdistän senkin äänekkääseen musiikkiin ja vetäydyn omaan piilopaikkaani. Kuvaan kuuluu nimittäin välttely ja kieltäminen, vaikka tarvittaessa osaan olla mukana muiden ylistäessä jotakin musiikkikappaletta, laulajaa tai muuta musiikkiin liittyvää.  Koen ihme ja kumma silloin tällöin väristyksiä joukkovoiman tuella. Itkettää, kun kuulen kansallislauluja kuten Karjalaisten laulun, Maamme-laulun tai Hämäläisten laulun. Useimmat kaikkien muiden rakastamat kappaleet jättävät minut kylmäksi ja lähinnä vain ärsyttävät. Olen hiljaa. Paitsi nyt.

Kuvaajakin on halunnut päästä kuvaan.Näin jälkikäteen on huvittavaa, että samoilla paikoilla on kuvattu myös lapsuuden kuvia. Tässä on jo maahan  tullut vähän huurretta. Olin kuvassa yleensä vain, kun tarvitsin kuvan jollekin lukemattomista kirjeenvaihtokavereistani,

 

Kirjoittamani kuulostaa hyvin ristiriitaiselta ja vaikuttaa siltä, että takerrun nk. lillukanvarsiin. Tosiasia kuitenkin on, että usein esitän vain pitäväni jostakin kappaleesta, kun muutkin pitävät. En nosta aiheesta meteliä, miksi niin tekisin.  En edes tunne laulujen esittäjiä enkä kappaleita. Jotkut 1960-luvun kappaleet, joita kuuntelimme silloin, ovat ainoita, jotka herättävät edelleen väristyksiä.

Koska nykyään olen usein alkanut purkaa nk. pikkuasioita syventymällä niihin ja niiden kautta omaan elämääni, yritän nyt mennä alkujuurille.

Museot ovat taas auki. Poikkesin Halosenniemessä, jossa on parhaillaan sekä Pekka Halosen että Väinö Blomstedtin maalauksia mm. isokokoinen "Puistokuva" vuodelta 1895. Näyttelyyn ehtii vielä hyvin, sillä se on auki aina 29.8. saakka.

 

Vanhempani eivät harrastaneet laulamista tai en muista sitä. Vauvakirjassani lukee kohdassa ”Lauluja, joista pidin”: Pui pau paukkaa, Reku metsässä laukkaa, kultainen kello kaulassa hopiaisessa nauhassa” (10kk). Muuten keksin itse omat lauluni 2-vuotiaani, ne olivat ” Liili laali looli.”  ”Niisson naasson noosson”. Nuo kommentit kuvaavat hyvin sitä, että sodan käyneitä vanhempiani ei paljon laulattanut.

Tänä aamuna huomasin, että kirsikoiden kukinta on lopussa kestettyään vain muutaman päivän. Muutaman kuvan ehdin alkuviikosta ottaa. 12.5.

 

Koulussa jouduin kuten myös sisareni pian silmätikuksi, koska musikaaliset opettajat katsoivat, että me emme osanneet laulaa emmekä olleet musikaalisia. Olisi kiintoisaa tietää, mistä he olivat sellaisen johtopäätöksen vetäneet. Ilmeinen syy oli se, etteivät vanhempamme olleet tunnetusti musikaalisia. Mutta mistä se oli keksitty?  Oliko heitä pyydetty johonkin? Olihan isäni isä omistanut viulun, jota oli myös soittanut. Äitini isän veljistä jotkut lauloivat kuoroissa, mummoni rakasti virrenveisuuta ja piti pyhäkoulua.

Olin äärimmäisen ujo lapsena enkä saanut laulaa laulukokeissa, koska opettaja kielsi sen em. tai muusta tuntemattomasta syystä ja sain kansakoulutodistuksiin numeroksi 4. Niin taisi käydä myös sisaruksilleni.


 

Lapsena harrastin kyllä joskus laulamista istuen varaston katolla tai yksin jossakin muualla.  Lempilaulujani olivat ”Tääll yksinäni laulelen” (Orvon huokaus) tai ”Kesäpäivä Kangasalalla”, josta lauloin yleensä vain ensimmäisen säkeistön ” Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen;niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen. Kas Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee, ja Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee”. Oli muitakin, mutta nuo kaksi olivat rakkainta repertuaariani. Mieluummin kyllä istuin jossakin metsän laidassa ja kirjoitin. Ja valokuvasin. Se oli silloin niin kallis harrastus, että sitä oli pakko rajoittaa.

Voikukat olivat etsineet itselleen hyvän paikan näköalalla joelle.

 

Olikin sitten ihme, että myöhemmin, varsinkin, kun alkoi uudenlaisen musiikin aalto, me sisarukset innostuimme valtavasti. Musiikki oli jotakin muuta, kuin tangoja ja haikeita lauluja. Rautalankamusiikkia, jossa sähkökitarat toivat uudenlaisen soundin. Olihan siinä aiemmin 1950-luvulta lähtien ollut ihanteensa Elvis ja Paul Anka, Robertino Loreti ynnä muut, joiden kuvia keräsin vihkoon. Joka tapauksessa uudemman ajan musiikki vetosi meihin. Toki kuuntelimme myös radiosta ”Lauantain toivotut”. Kun rippikoulun käytyäni pääsin tanssilavalle, niin kyllä siellä soitettiin usein tangoja (Eino Grön, Reijo Taipale ym.). Eniten kuitenkin minua alkoi kiinnostaa uuden aallon musiikki.

Kuva minusta kukkivan tuomipuun vieressä 1940-luvun lopulta tuli tänään 16.5.2021 mieleeni, kun katselin luonnossa osittain jo auenneita tuomen kukintoja.
 

Kaikki repesi oikein kunnolla Beatlesien esiintuloon. Meissä oli pitelemistä. Muistan, kuinka isä yritti jossakin vaiheessa, kääntää päätämme sanomalla, että aivan samanlaista musiikkia oli hänen nuoruudessaan 1930-luvulla. Eivät kuulemma beatlesit ja muut rautalankabändit olleet sen kummempia. Olen vasta paljon myöhemmin ajatellut, että ehkä 1930-luku eli isäni nuoruusaika oli melkein kuin 1960-luku, siksi hänellä oli kanttia sanoa juuri noin. Mutta silloin kuten nykyään, kuilu vanhempien ja lasten välillä oli ja on olemassa. Se tulee selvästi näkyviin päiväkirjoissani tuoden eteeni myös asioita, jotka olen unohtanut. Olin minäkin vaikea!


 

Täytin 15 vuotta keväällä 1962. Elokuussa kävin rippikoulun leirikoulussa. Olen kirjoittanut siitä ajasta jotakin toiseen blogiini ”Kirjoituksia polun varrelta”. Löydät tekstin ”Paluu kesään 1962” täältä. Olen tuohon blogiini kirjoittanut todella harvoin ja aina välillä ajattelen, että uusi teksti olisi paikallaan. Kesää 1962 olin kuvannut tarkkaan päiväkirjassani ja valokuvien kautta. 


 

Ihmisen elämä on niin monimutkainen, kompleksinen, elävä ja rikas, että on vaikea kiteyttää kaikkea samaan kirjoitukseen. Kun nyt ajattelen omaa nuoruuttani, ajattelen samalla lasteni ja lastenlasteni nuoruutta. Lisäksi siihen ovat tulleet mukaan vanhempieni nuoruuden kokemukset. Aloitin tämän blogin musiikista tietyistä syistä. 

Olin juuri saanut eräältä ystävältäni sähköpostissa kappaleen, johon blogini otsikko viittaa. Kyseinen kappale juontaa juurensa 1980-luvun loppupuolelle, sen levytti aikanaan Irwin Goodman. Vexi Salmi, ystävä lapsuudesta saakka oli sen hänelle säveltänyt. Kassu Halonen sanoitti. Kuunneltuani kappaleen, jonka sanat menevät näin:

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä
Ja elää elämäänsä, ja elää… ”

Lähde: LyricFind

.. tuli mieleeni, että se sopisi aikanaan omaan siunaustilaisuuteeni sitten joskus.  Irwin Goodman oli meidän 1960-luvun puolivälissä suuresti palvoma laulaja, se tulee esille luonnoslehtiöistäni ja päiväkirjoistani. Hän ja muut innostivat minuakin sanoittamaan lauluja, joita itsekseni hyräilin. Näimmehän häntä aina joskus Hämeenlinnassa.



 

Syksy 1962 elokuisen rippikoulun jälkeen oli raskasta aikaa. Päiväkirjastani selviää, kuinka raskain sydämin aloitin koulun. Koulukirjat olivat kalliita ja jouduin odottamaan, jotta voisin ostaa niitä. Katovuosi oli iskenyt. Runsaat sateet olivat tuhonneet viljasadot. Sateet jatkuivat syyskuussa. Kirjoitin, että koko maailma oli mennyt sekaisin. Joka puolella oli maanjäristyksiä. Syksylläkin ukkosti. Iranissa 20.000 ihmistä oli kuollut maanjäristyksessä.  Tarkistin, paikka oli muuten Qazvin, Iran, jossa iski 7.3 Richerin asteikolla oleva maanjäristys 1.9.1962. Kuolleita oli noin 12.230.

On mahdottoman surullista lukea nyt päiväkirjaani ja muistaa kauan sitten unohtamani erimielisyys isäni kanssa siitä, että en ymmärtänyt maanviljelijän murheita vaan olin kinuamassa rahaa koulukirjoihin. Päiväkirjaakaan en voinut ostaa uutta, vaan kirjoitukset piti vääntää entistä pienemmäksi.

8.10.1962 olin jo saanut ostettua uuden päiväkirjan. Pari viikkoa oli jäänyt väliin. Toisessa blogissani olen kertonut siitä syksystä otsikolla ”Teinisyksy oli kiireistä aikaa”. Tästä pääset lukemaan sen. Olin valinnut blogiini muutamia aiheita sattumanvaraisesti.

Nuoren tytön päiväkirja on nyt aika kauheata luettavaa, koska silloin olin aina ihastunut. Siinä kuvailen joka päivä, missä ja milloin olen nähnyt sen ja sen ihastukseni kohteen ja onko tämä katsonut kohti. Ystävättärien ihastukset kuvaan myös. Uusia kohteita tulee koko ajan. Ujous oli niin posketonta, että se esti tutustumasta. Tanssilavoilla tapasin joskus mielenkiintoisia poikia, mutta nekin ystävyyden alut kariutuivat useimmiten kodin ankaraan valvontaan ja yhteydenpidon vaikeuksiin. Nykyisten nuorten ihmisten on varmaan vaikeaa kuvitella aikaa ilman älypuhelimia ja tietokoneita. Kotona oli puhelin, mutta olinko silloin paikalla, kun joku soitti. Asioita olisi pitänyt sopia kirjeitse ja niinhän sitten myöhemmin paljon tehtiinkin.

”Kirjoituksia polun varrelta"- blogissani olen muissakin kirjoituksissa käsitellyt 1960-lukua, edellistä aikaisempia ja myöhempiä aikoja, myös musiikkiaihetta. Mihin hauras musiikki-innostukseni sitten lopahti? Se on kokonaan toinen tarina, jonka syy löytyi Radio Luxembourgista sitten joskus 1970-luvun alussa ollessani Saksassa. Allergian kehittyminen on joskus pienestä kiinni.

Halosenniemen puutarhassa 13.5.2021


Pitää muistaa, että siihen aikaan vanhemmat maksoivat oppikoulussa olevien lasten osalta kaikki kulut. Minäkin toivoin silloin, että saisin asua kaupungissa sen sijaan, että joka päivä matkustin 30 kilometrin matkan edestakaisin bussilla. Toivoin myös, että isällä olisi joku muu ammatti tai lisäammatti kuin maanviljelijä. Itse asiassa hän ajatteli sitä itsekin, sillä pari vuotta myöhemmin alkoi hoitaa Rengon Osuuskassan johtajan tehtävää. Silloin muutimme kirkonkylään virka-asuntoon ja koululaisten elämä helpottui.

Mutta erityisen kaunis on maailma näin toukokuussa. Kevät saisi kestää paljon pidempään. Mieleen tulee kaikenlaista ja joinakin päivinä on itsessään pitelemistä, kun haluaisin tehdä kaikenlaista ja mennä kaikkialle. Kunto ei aina kestä ja mielellään haluan vielä pysytellä poissa ihmisjoukoista. Muillakin saattaa olla samat ajatukset!

Aleksis Kiven kuolinmökki oli valkovuokkojen ympäröimä.