Mitä saatamme löytää tunteiden takaa...

Ehkä minun ei pitäisi noteerata kaikkia tuntemiani tunnetiloja vaan mennä suoraan eteenpäin. Tiedämme, että tunteet tulevat ja menevät eikä niihin saa jäädä kiinni. Edellisessä blogipostauksessani olin vielä positiivinen ja iloinen. Nyt jokin minussa pakotti aloittamaan uuden postauksen toisenlaisessa mielentilassa. Toki voisin jättää tämän kirjoittamisen väliin ja kaatua sohvalle katsomaan vielä katsomattomia elokuvia ja sarjoja. Huomenna mielialani saattaa olla jo toisenlainen. Mutta siis… 

Tästä kuvastakin 24.9.2022 näkee, miten ei-innostunut olin kuvaamisesta ja ympäristöstä.

Kaupassa ihmettelin, miksi olin mennyt sinne. Minulla ei ollut edes ostoslistaa tehtynä. Usein unohdan listan kotiin, mutta koska olen sen tehnyt, muistan hyvin, mitä piti ostaa. Haahuilin täydessä kaupassa. Perjantaina kaikki kerääntyvät ostoksille, yleensä yritän välttää silloin menemistä kauppaan. Aloin ajatella hintojen kallistumista. Olen muutenkin nuukaillut viime aikoina. En edes ostanut marjoja pakkaseen, koska pelkään, että pieni pakastin hajoaa, koska en ole sulattanut sitä. Kestäisi nyt pakkasiin saakka! Edellisen kerran pakasteet sulivat aiempana hellekesänä. Pakasteitahan saa läpi vuoden kaupasta. Nytkin kaupan pakastealtaat olivat täynnä isoja pusseja kotimaista mustikkaa.

Olen ehkä kateellinen ihmisille, joilla on isot pakastimet.

Olenkin syönyt nyt loppukesästä erityisen paljon marjoja, tankannut vitamiineja etukäteen. Mietin puolukoiden ostamista. Samaa mietti eräs vanha nainen, joka puhui itsekseen. En tosin kiinnittänyt siihen huomiota, sillä minäkin puhun itsekseni. Hän koki aiheelliseksi selittää puhumisensa minulle.  Hän ei saa edes kotona puhua itsekseen, kun naapuri valittaa koko ajan siitä. Ihmettelin itsekseni, miten talossa on niin ohuet seinät, että naapuri kuulee. Minun asuntooni kuului aikoinaan erään vanhan mielen laulaminen, joka sittemmin on loppunut. Ostimme molemmat puolukoita ja autoin häntä pussin punnituksessa.

Ihmiset ovat kautta aikojen tulleet puhumaan minulle kaupoissa ja muuallakin. Joskus aikanaan minun luultiin kuuluvan liikkeen henkilökuntaan. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä toisilleen, vaikka nykyään en aina tahdo uskoa sitä.

Tältä näytti samoilla rannoilla 2.10.2016 ja niitä kuvia kyllä riittää muutenkin

Ennen kauppaa, kävin tyynen järven rannalla ottamassa muutaman valokuvan. Kirkon viereistä kunnalle kuuluvaa puistoaluetta ollaan sen toimesta rakentamassa uuteen uskoon ja mittavat kaivuutyöt olivat vauhdissa. Ko. aluetta kutsutaan Kaukjärven rannaksi ja puistoksi. Tuusulanjärvi oli ammoin nimeltään Kaukjärvi. Puistoalue on Tuusulan kirkon alueen ja Gustavelundin välissä. Alue kokonaisuudessaan on ollut minulle tärkeä, koska aikoinaan asuin vuosikymmenen sen vieressä eikä se nytkään ole kaukana. Olen vain vähentänyt käyntejäni siellä. Ensin vähensin väenpaljouden takia, sitten, koska laiturilla ja rannalla (minun rannallani) oli sinne mennessäni kalastajia, yleensä ulkomaalaisia. Tilanne on sama muillakin Tuusulanjärven rantapaikoilla, jonne pääsee vapaasti menemään. Ihmisiä riittää. Yleensä järven rannat ovat yksityisten omistuksessa.

Taidan olla vihainen itselleni ja muillekin, että olen tullut vanhaksi enkä jaksa enkä halua osallistua keskusteluihin ja mielipiteideni esittämiseen? Olen kateellinen nopsajalkaisille nuorille.

Alueen myllerrystä 23.9.2022

Kunta tiedotti, että aluetta rakennetaan tosi hienoksi lukuisine kasvi-istutuksineen. Alueelle voi jatkossa viedä myös tapahtumalavan isoja tilaisuuksia varten, koska sinne viedään sähköt ja nurmialueet vahvistetaan kestämään raskaita ajoneuvoja. Sitten ainakin kierrän alueen kaukaa.

Sitä ennen kuljetin ystävättäreni koirineen pois eläinlääkäristä. Eilen vein hänet Hyvinkään sairaalaan kuvausta varten. 

 

Taidan kompensoida vanhenemistani ja yksin olemistani halulla auttaa muita ihmisiä, kaikkein mieluiten muita vanhoja. Olen hyvin herkästi tarjoamassa apuani huomioimatta omia tarpeitani.

 

Aamulla ajattelin, että yritän tämän päivän nauttia luonnosta. Tunteeni ailahtelivat niin paljon, että minun on parempi viettää aikaa kotona, vaikka kirjoittaen pahan olon mielestäni. Tiedän, kuinka kirjoittaminen on siihenkin hyvä apu.

Minun olisi mietittävä oman kirjoittamiseni esteitä uudesta näkökulmasta. En saa enää syyttää esteistä omaa sekavaa kotiympäristöäni ja liiallisia kotitöitä. Minun on mentävä syvemmälle.

Kaiken lisäksi rannalla lillui paljon sinilevää.

 

Viikolla aloin jo ajatella, miten minun käy, kun joskus tarvitsen apua. Toivottavasti sellaista päivää ei tule. Perheenikin yleensä tarvitsee enemmän minua kuin minä heitä.

Tämä on todellista, koska olen ollut joskus, vaikka harvoin tosi huonossa kunnossa. Tulee aikoja, kun sitä ei voi enää katsoa ylimielisesti ohi. Yllättävän vaikea asia ennakoida.  

Tämä kuva on päivältä 2.10.2016. Sylissäni on nykyinen seuralaiseni Minni, joka oli syntynyt aiemmin samana vuonna.

Juuri nyt, koen itseni elämäni vangiksi. Olen päättänyt olla matkustamasta minnekään, vaikka irtiotto voisi olla hyvästä. En voisi tuhlata vähiä varojani matkaan, joka olisi ehkä pettymys. Epäilen matkojen olevan pettymys myös monille muille, jotka nyt suurin odotuksin matkustavat. He eivät vain kerro siitä.  Enhän pääse enää edes Karjalaan, joka olisi jatkossakin voinut olla ainoa irtiottoni arjesta. Olen sitoutunut kahteen sukuseuraan ja niihin liittyen kirjoittamiseen ja muuhun toimintaan. Kotonani on kaaos, joka odottaa selvittämistä. Kaikki kirjat esimerkkinä. En osaa enää ottaa hyviä valokuvia. En ehdi lukea kaikkia kirjoja. Monet suuresti ylistetyt ja mainostetut romaanit ovat pettymyksiä. En ole enää niin rohkea kuin olen ollut. Erakkouteni on vahvistunut. Huomaan, että en kestäkään tätä koronan jälkeistä aikaa. Entä sodan tai sotien jälkeinen aika?

Tässäkin pilkahtaa kateus muita kohtaan. Kaikki muut matkustavat ja tuntuvat tietävän, mitä loma merkitsee.  Voinkohan tehdä tämän asian suhteen jotakin sen sijaan, että kauhistelen mahdollisuuksien puuttumista? Monilla ihmisillä on myös puoliso auttamassa arjen asioissa. Kateus pilkistää taas.

Sama päivä kuin edellä. Lapsetkin olivat mukana kuvissa,

Odotukset ovat usein suuret, mutta ne liukenevat pettymyksiin. Mikään ei innosta.

Yleensä innostun vähästäkin. Osa ikävistä ajatuksistani liukenee kohdatessani uusia asioita.

Siksi varmaan ostin kaupasta lempiruisleipääni, Leivon Leipomon Augustin ruisleipää, jota olen kotiin tultuani syönyt kohta puoli ruisleipää. Ajattelin tehdä myös puolukkapuuroa. Jostakin aktivoitui menneen ajan käyttäytymismalli, ikävät asiat pystyn päihittämään viljalla. Tuleeko se loppujen lopuksi geeneistä, koska olen kokenut saman ennenkin. Voisinko selättää vihamielisen tunnereaktioni syömällä viljasta ja marjoista tehtyä ruokaa?

2016. keräsin omenenia oman puutarhan puista 30.9.2016

Tässä kohtaa todella muistin tilanteita kaukaisilta ajoilta. Ne olivat paljon vaikeampia, kun yhden päivän kuvitelmat nyt.

En kestä talventuloa. Palelen kotona, vaikka täällä on oikeasti aivan tarpeeksi lämpöä. En halua tulla vanhaksi, vaikka olen jo vanha. Entä jos minäkin sairastun. Kun tässä iässä sairastuu, niin se menee myös mieleen ja muistiin. On vaikea tietää, missä on ja minne mennä. Jos en voisi enää ajaa autoa, olisin vieläkin enemmän itseni vanki. Se mummo kaupassa tänään saattoi myös keksiä koko jutun, elää toisessa todellisuudessa kuten useat nopsajalkaiset, muistihäiriöiset ihmiset. Koska uskomme kaikkien olevan kaltaisiamme, emme huomaa helposti toisen ihmisen, ei edes tutun siirtymistä toiseen todellisuuteen.

Jotkut muuttuvat myös vihaisiksi huomatessaan itsessään ongelmia, muistissa tai terveydessään. Olen kokenut senkin ympäristössäni. En kai minä nyt?

Seuraava ei ole suora vastaus edelliseen.

En todellakaan vielä. Minä sentään seuraan hyvin aktiivisesti maailman tapahtumia. Tälläkin viikolla seurasin mielenkiintoisia puheita Helsingissä pidetystä Nordic Business Forumilta. Minua kiinnosti lähinnä Yuval Noah Hararin esitys. Luen päivittäin paperisen Hesarin kokonaan, vaikka seuraan uutisia myös kännykälläni. Lehdessä asiat on taustoitettu kunnolla eivätkä vain uutisklippejä, joista voi saada asioista aivan väärän kuvan. Business Forumin puheita ja keskusteluja pääsi lehden tilaaja seuraamaan samalla tavalla kuin seurasimme äskettäin kuningatar Elisabetin kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä tapahtumia.

Seurasin myös aktiivisesti Uniperin vaiheita, olenhan Fortumin asiakas. Olen yllättynyt Suomen poliittisen opposition tyhmyydestä. Tunnen myötähäpeää heidän kommenteistaan ja puheistaan A-studiossa tai eduskunnan kyselytunnilla. He myötäilevät kansan tietämättömyyttä uutisten taustoista ja tuovat siksi keskusteluun tietoa ilman oikeaa tietoa. Heidän puheensa ovat usein kuin uutisten myyvät otsikot, ne, joita ihmiset lukevat.

Olen huomannut, että vanhat ihmiset kuten myös jo keski-ikäiset ovat pudonneet salaliittoteorioiden maailmaan. 

 

Olen oivaltanut jo, että pandemian aika antoi minulle kaipaamaani aikaa olla itsekseni. Kun nyt kohtaan tilapäisesti vähän enemmän vaatimuksia ympäristöstäni, menen hajalle. Tai ainakin tuntuu niin.

Mutta tunteet ovat tunteita, ne kertovat meille ehkä jotakin itsestämme, mutta ne myös haihtuvat nopeasti, vaihtavat muotoaan. Emme saa jäädä niiden valtaan. Matka jatkuu.

Tätä kirjoittaessani silmiini osui uutinen, että englantilainen kirjailija Hilary Mantel on kuollut 70-vuotiaana. Olen lukenut hänen historiallisia kirjojaan, Cromwell-sarjan teokset ”Susipalatsi”, ”Syytettyjen Sali” ja ”Kuningashuone” ja myös hänen omaelämänkertansa. Surullista.

Seuraavana päivänä. Tänään tunneolotilani on todella parempi. Tarvitsen vain aikaa ja lepoa itselleni. Se oli todella viimeisen kolmen vuoden opetus. Meidän tulee vaalia omaa itsenäisyyttämme. Muistin, että minulla on ollut aiemminkin vuosien mittaan samoja ongelmia. Jotkin asiat vain nostavat tunteet pinnalle muistuttaakseen meitä. Ikävin on se kateus, jota en ole aiemmin hyväksynyt ollenkaan. Se on täysin turha tunne enkä yleensä koe sitä ollenkaan.

Äskettäin ohimennen kuvattua Riihimäen hautausmaan ulkopuolella.

 

Sisäinen kriitikko

Lapsenlapseni poikkesi eilen kolmen pienen lapsensa kanssa luonani. Söimme yhdessä lounaan. Pienten lasten äidin elämä poikkeaa vanhan eläkeläisnaisen elämästä mahdottoman paljon. On aina kiva tavata, tehdä jotakin yhdessä, mutta lasten hoitaminen alkaa etääntyä minusta. Korona-aika vähensi automaattisesti yhteyksiä ja taisi jäädä pysyväksi.

Pari päivää aiemmin tapasimme nuorimman lapsenlapseni eli tämän vanhimman kylässä käyneen lapsenlapsen pikkuveljen synttäreillä. Niiden jälkeen pääsin heidän kanssaan autolla kotiin ja lähdimme vielä pienelle metsäkävelylle.  Kaikki tapaamiset, sukulaisten tai vieraiden kanssa herättävät minussa ajatuksia ja ideoita ja nostavat kirjallisen minän esille. Toisin sanoen, minulle tulee pakottava tarve kirjoittaa. Siinähän ei ole mitään uutta.

Nämä kaksi kuvaa ovat toissapäivältä, loput kuvat ovat vuodelta 2019

Aktiivinen maailman tapahtumien ja ilmiöiden ja viisaiden keskustelujen seuranta ovat minulle myös inspiraation lähde. Kaikille ihmisille on tärkeä seurata maailman menoa ajatuksella ja monesta eri näkökulmasta!

Senhän sinä rakas lukijani jo tiedätkin, että usein on niin, etten oikein ehdi alkaa kirjoittaa. Tai ehdin aloittaa tekstin, jota jatkan useina seuraavina päivinä, paitsi, että väliin jää päivä tai useampi. Eilen olin juuri avannut koneeni mielessäni useampi toimitettava asia ja mieletön halu kirjoittaa. Puhelin soi ja sain vieraita. Toki olimme keskustelleet edellisellä tapaamisella, että he tulisivat käymään juuri tänään.

8.10.2019

Kun he olivat lähteneet, muistin julkaisemattomat blogit kansion. Sinne on kerääntynyt aikamoinen liuta kirjoituksia, jotka jostakin syystä eivät ole niiden kirjoittamisaikaan olleet sopivia julkaistaviksi. Syitä on ollut useita. Korona-aika ja muut asiat ovat vaikuttaneet. Nyt voin julkaista niitä vähän kerrallaan ja paljastaa ja kertoa niiden yhteydessä muutakin. Samalla saan uuden blogipostauksen syntymään nopeammin, koska on paljon muutakin tehtävää.

8.10.2019

 

Maanantaina vietin päivän Riihimäellä hyvän ystäväni syntymäpäivillä ja sain samalla tutustua pariin uuteen ihmiseen. Välillä yritimme katsella Englannin kuningatar Elisabetin hautajaisia, joista riitti ohjelmaa koko päiväksi. Olin jo ajatellut peruuttavani menoni ja katsella ohjelmaa koko päivän. Onneksi en perunut.

Nyt kun meillä on vihdoin mahdollisuus tavata ihmisiä, niin tavataan. Koska en käy oikein missään, en matkustele enkä missään nimessä halua mennä ihmisjoukkoihin, pienet tapaamiset ovat oikeita elämän helmiä.

 

16.10.2019

Eräs kirjoitukseni marraskuulta 2019 käsitteli ihmisen sisäistä kiusaajaa tai hienommin sanottuna minussa uinunutta sisäistä kriitikkoa. Olen pari kertaa todennut, ettei se enää vaivaa, mikä ei aivan pidä paikkaansa. Jos se hetken vaivaa tapaamisten jälkeen, niin olen oppinut unohtamaan sen melkein saman tien samalla tavalla, kun unohdan jonkun muun tekemäni virheen.

Ihmisillä, kuten minulla, on tapana puhua usein liikaa. Olen toitottanut itselleni, että en puhuisi mitään vaan kuuntelisin. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Kolmen vuoden hiljaisuus on vaikuttanut, puhuminen maistuu taas. 

16.10.2019

Seuraavaksi vanha tekstini, joka antoi tälle postaukselle otsikon.

Äskettäin jo marraskuun puolella (2019) lukiessani eräänä sunnuntaina Hesarin mielenkiintoisia artikkeleita, palautui mieleeni eräs aihe, josta olen aikonut kirjoittaa. Koska asia jää taas roikkumaan, jollen heti edes ainakin aloita uutta blogikirjoitusta.  Jos aloitan sen, niin ainakin se on merkitty ja voin jatkaa sitä ja julkaista sen joskus myöhemmin.

Aihe liittyy osin sisäiseen ääneen, osin meissä olevaan sisäiseen kriitikkoon ja osin muiden suorittamaan ihmisen alistamiseen. Lehden artikkeli oli suppeampi kuin minun aiheeni, mutta se nosti sen pinnalle.  Kirjoitus antoi ohjeita käyttäen esimerkkinä työpsykologian ja muutosjohtamisen asiantuntijan omia kokemuksia. Siinä oli erinomaisia ajatuksia ja esimerkkejä sisäisen kriitikon toiminnasta ja keinoista sen lannistamiseksi. Vanhaksi elänyt ihminen on kokenut, käsitellyt, oppinut ja hoitanut samat asiat kuntoon kantapään kautta käyttäen itseopiskelua. 

21.9.2019

 

Koko elämä lapsuudesta vanhuuteen on oppimista ja itsensä kasvattamista.  Oppiminen menee pitkän kaavan mukaan ja vain kukin itse voi sen toteuttaa. Voi myös jättää kokemuksen antamat opit käsittelemättä, mahdollisesti kipuilla sairastumiseen asti ja ehkä sitten eri tavoilla tien löydettyään oppia kantapään kautta. Niin on aina tehty.  Nyt usein ihmiset kirjoittavat kirjoja kokemuksistaan muille avuksi. Tai aloittavat muiden valmentajana. Loppujen lopuksi meidän pitää ottaa itse vastuu!

 

19.10.2019

Voi olla, että edelleen yrittäviä ihmisiä lyödään erilaisilla aseilla, yritetään syyttä lannistaa. Artikkelin luettuani palasin taas kerran omiin kokemuksiini työelämässä. Suurin osa kokemuksistani on silti positiivisia. Kuitenkin välissä on ollut hurjia epätoivon hetkiä. Usein ne ovat minun osaltani lapsuudesta saakka liittyneet esiintymiseen.  Joskus mietin, että olenko edelleenkään täysin selättänyt niitä. Ikävillä kokemuksilla on usein juuret jo lapsuudessa. Tässä kohdin mieleeni tulevat taas laulukokeet kansakoulussa, kun en saanut laulaa, esitelmät oppikoulussa, kun kaikki meni pieleen. Työelämässä ensimmäinen isolle joukolle esiintyminen meni aivan hyvin, mutta sen jälkeen vanhempi naispankinjohtaja tuli haukkumaan minut. Olin aloittanut esiintymiseni kertomalla, että olin ensimmäistä kertaa puhumassa suuremmalle joukolle ja jännitin. En olisi saanut sanoa niin, koska koskaan ei saisi paljastaa jännitystään. Olin itse keksinyt, että se auttaisi minua kuten tekikin. Pidin pääni. Mutta asia jäi mieleeni ja on vieläkin siellä.

17.8.2019

Lannistavat tapahtumat vaikuttivat myöhemmin, koska kuulin niiden äänen päässäni. En muista, missä vaiheessa kävin esiintymistaidon kurssin. Siellä oli kouluttajana pari urheilutoimittajaa ja puheitamme videoitiin.  Huomasin, että osaisin puhua mistä aiheesta tahansa. Niin minulle myös sanottiin ja kysyttiin, olenko ollut mukana politiikassa. Olihan yhteiskunnallinen osallistuminen ollut joskus mielessäni. Ainoa paha juttu oli, että kun esiinnyin sitten auditoriossa kaikille muille tarkoituksena kertoa omasta työtiimistäni, purskahdin kesken esitystä itkuun. Kurssin vetäjä kirjoitti minulle henkilökohtaisen kirjeen, joka on minulla edelleen tallella. Hän päätteli, että syynä epäonnistumiseeni ja itseni nolaamiseen yleisön edessä olivat henkilökohtaiset syyt. Niin tai näin, ainakin se oli osa syytä.

15.11.2019

Tajusin myöhemmin, että sillä hetkellä selvitin asian itselleni kokonaan ja se nollasi aiemmat ikävät kokemukseni. Olin myös valmis etenemään. Myöhemmistä esiintymisistä en muista mitään. Ne eivät varsinaisesti olleet työtäni, mutta kyllä niitäkin oli silloin tällöin.

Mutta sen muistan, että edelleen sisäinen kriitikko mellasti päässäni koko ajan. Se käsitteli jälkikäteen kaikki tekemäni asiat, asiakaskäynnit yritysasiakkaille, tapaamiset vieraiden henkilöiden kanssa. Vielä eläkkeellä ollessani, sen puuttui harrastustoimintaani ja syytti minua kaikista sanomisistani. Se oli ärsyttävä seuralainen, jonka äänen sittemmin hiljensin. En enää jää miettimään, mitä tuli sanottua. Kun ihminen innostuu, puhuu usein vähän liikaa ja harkitsemattomasti. Olen silti aina jättänyt toisten ihmisten arvostelut, ja mieleen ehkä tulevat ikävät vastaukset toisten käyttäytymiseen sanomatta.

24.12.2019

Kun nyt katson taaksepäin, sisäisen äänen syytä oli myös kirjoittamisen aloittaminen. Olin jo aiemmin alkanut ottaa itseäni, ajatuksiani, sisäistä kritiikkiä ja kaikkea omaan hallintaani. Aloin puhua egon hallitsemisesta ja hiljentämisestä. Se tarkoitti minulle puhumisen vähentämistä ja muiden kuuntelemista. En ole enää aikoihin pohtinut tekemisiäni ja sanomisiani. Kukaan muukaan ei muista eikä syytä minua mistään niistä. Virheetkin ovat hyviä. Joskus teen niitä melkein tarkoituksella vain osoittaakseni, että kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

En koe olevani parempi ihminen kuin kukaan muu. Olen halunnut jo kauan tuoda sen esiin. Tunnen kyllä myös omat rajoitteeni. Inhoan edelleen yli kaiken kaikenlaista holhoamista ja ohjeistamista.  Se on tullut esiin myös näissä blogeissani. Vältän itsekin antamasta ohjeita muille. Paitsi tietenkin on sallittua ottaa mallia kirjoittamisen aloittamiseksi ja sen kautta tapahtuvaan itsetutkiskeluun.  Vaikka en itse välitä kehuista enkä kiitoksista, haluan itse kiittää aina kun se on tarpeen. 

29.6.2019

Minulle voikin olla vaikeaa jonakin päivänä joutua muiden hoidettavaksi. Tässä vain näkee sen, kuinka opettelemme elämää vielä sen loppuvaiheissa. Tuleeko ihmisestä koskaan valmista? Vastaus on ei.

Olen joskus kirjoittanut, että olen laittanut lähes kaikki elämäntaito-oppaat kiertoon siinä vaiheessa, kun huomasin, etten missään nimessä tarvitse niitä. Olemme itse parhaita oppaita. Yllättäen niitä kirjoja on vielä tallella. Miten kirjojen rakastaja koskaan pääsee paheestaan, kirjojen rakastamisesta.  Eihän rakastaminen voi olla pahe.

Olen muutaman kerran aiemmin maininnut Wayne W. Dyerin, amerikkalaisen professorin ja psykoterapeutin, jonka oppeihin tutustuin 1980-luvulla. Kun niihin tutustui, ei tarvinnut enää mitään muuta opasta. ”Hyväksy itsesi – uskalla elää”.  Se riitti. Tässä linkkejä niihin aiempiin kirjoituksiini ”Aamuajatuksia”, ”Sulautua maisemaan”, ”Täällä muissa maailmoissa”.

Lopuksi. Maanantain keskusteluissa tuli myös pinnalla eräs muisto menneiltä varhaisnuoruuden vuosilta, josta saatan myös jatkossa kirjoittaa. Oikeastaan sen kuuluisi sinne toiselle blogialustalleni ”Kirjoituksia polun varrelta”. Katsotaan nyt.

17.9.2022