Henki ja elämä

Tähän aikaan kevättä ja jo aikaisemmin alan unelmoida kasveista ja puutarhasta. Saatan yöllä herätessäni sukeltaa kukkien keskelle, uida krookusmeressä, nukkua valkovuokkometsässä ja uida sinivuokkojen järvessä. Tunnen kasvien raikkaan tuoksun nenässäni ja nukahdan uudelleen hymyillen. 

Tiedän, että enää suurimman osan ajasta voin vain unelmoida ja kuvitella. Toki olisi mahdollista enempäänkin, mutta en aio raahata kerrostalon 4. Kerrokseen multasäkkejä enkä ostaa suuria ruukkuja.

Joskus on vain aika siirtyä haaveisiin ja sielun silmien ihaniin näkymiin. Olenhan kerännyt niitä jo koko pitkän elämäni ajan. Riitän itse niin moneen, en tarvitse ympärilleni enempää. Hiljaisuus riittää ja herättää tarvittaessa unelmat melkein kosketeltaviksi.

Vuosikymmenen Kotipuutarha-lehdet tarjoavat luettavaa ja katseltavaa . Otin summamutikassa yhden vuosikertakansion käteeni. Sieltä tuli vuosi 2006. Maaliskuun lehden pääkirjoitus alkaa seuraavasti ”Sukupolvi sukupolvelta me ihmiset vieraannumme luonnosta.” 

En jatka aiheesta, se ei koske edes minua, joka olen muuttumassa kasviksi, ainakin henkisesti. Sivulla 7 netissä neuvoja antava mies seisoo auringonkukan alla. Olisiko se vaikuttanut omiin selfie-kuviini auringonkukan alla. Tuskin varmaan edes tuohon aikaan ehdin lukea kaikkia lehtiä. Muistan, kuinka ne ja muu lehtiposti kerääntyi laatikoihin, joista ne joskus lajittelin.

Minulla  oli aikoinaan paljon suunnitelmia puutarhan ja kasvien suhteen, mutta tuskin tuolloin ehdin työn takia paljon mitään. Yritän muistella, mitä tuolloin lomalla ja viikonloppuisin puuhailin puutarhassani. On mentävä tutkimaan valokuvia. Muistan kyllä valokuvanäyttelyni sinä kesänä ja kuinka aamuisin ja iltaisin elokuussa näyttelypäivän jälkeen rentouduimme pikkuserkkuni kanssa puutarhassa tai luonnon keskellä. Oli erityisen kaunis kesä tai ainakin elokuu. Silloin puutarha oli aina parhaimmillaan.

Luonto, puutarha, metsät, kasvit ja puut toimivat joskus suurena lohtuna. Näen sen itsessäni ja näen sen muissa.

Kävin Kukkatalossa ystävän kanssa. Oli melkein pakko saada narsisseja parvekkeelle, pari helmilinjaa lähti myös mukaan ja tietenkin taas tulppaaneja edellisten kuihtuneiden tilalle. Pieni lohtu ja piristys arkeen ja puutarhattomuuteen.

Kaivoin nyt pihapäiväkirjani esiin. On muutenkin aika alkaa merkata laatikoihin ja muuhun tavaraan, pitäisikö se säilyttää vai heittää armotta roskiin. Kurkistin taas äidin ja isän postikorttilaatikkoon ja otin vielä pari korttia erikseen. Ennen olen jo karsinut sieltä tärkeimmät ja sijoittanut ne kansioon. Siihen päälle voisi kohta kirjoittaa: ”voi hävittää”, jollei nyt joku halua leikata postimerkkejä talteen.

Seuraavaksi otin esille irtolehtisen puutarhapäiväkirjan (se on hajonnut, koska kirjan lehtien välissä on niin paljon tavaraa), josta tutkin syksyä 2005 ja seuraavaa kesää 2006.

Tilasin elokuun lopulla 2005 Kauppila Oy:lta ja Oy Korpikangas Siemen-Frö Ab:ta kuvastojen tultua kotiin erilaisia sipuleita. Tilauslistat ovat tallella. Näen niistä tulevan kukkaloiston aihiot, tulppaanit, krookukset. Tilaamani sipulit saapuivat syyskuun lopulla. Puolessa välissä syyskuuta, 16- 17. päivien välisenä yönä pakkanen iski pihan daalioihin ja auringonkukkiin. Seuraavanakin yönä oli pakkasta. Kukkivan pasuunakukan ehdin siirtää sisälle.

Kun sipulit tulivat postitse syyskuun lopulla, aloin kaivaa niille paikkoja puutarhassa. Vietin usein viikonloppuisin aikaani puutarhatöissä. Siellä riitti koko ajan tekemistä. Raahasin kottikärryllisiä multaa istutuspaikoille. Kummasti se multa aina ajan kuluessa hävisi vajoten saviseen maahan. Istutin tulppaanit ja krookukset. Myöhempinä vuosina jouduin niitä lisäämään. Osa tulppaaneista hävisi pikkuhiljaa ja krookuksetkin vähenivät.

Tuolloin syksyllä 2006 istutin myös lisää ukkolaukkoja. Ne tulivat tulevina vuosina lisääntymään ja ilahduttivat minua alkukesästä. Keräsin niitä jopa niiden kuihduttua talteen koristeeksi. Kaikki istutukset eivät onnistuneet. Ostetut iirikset eivät menestyneet. Myös muut laukkasuvun yksilöt eivät menestyneet.

Vaikka daalioiden kukat ja varret paleltuivat, kaivoin niiden juurakot talteen ja osa niistä jaksoi jatkaa myöhemmin elämäänsä. Anna ja Arttu, lapsenlapseni istuttivat hedelmäpuutarhaan norjanangervon alle 50 + 15 krookusta mummin raahatessa multaa.

Sitten olimmekin jo toukokuun alussa 2006. Olin jo pitkään haravoinut pihoja. Tuosta keväästä alkaen, alkoi pihalle kerääntyä roskakasoja, joista tuli vain osittain komposteja. En koskaan ehtinyt paneutua kompostoinnin salaisuuksiin, vaikka hankinkin kirjoja. Aika oli sen verran rankkaa monelta kantilta katsottuna. Pihan ja puutarhan hoito oli jäänyt yksin minun vastuulleni enkä saanut talon toista omistajaa edes viemään haravointiroskia pois pihalta. Puutarha-asioista syntyi helposti riitaa.

Vähän ennen toukokuun puoliväliä aloin muokata kasvimaata ja lisäyrttimaata. Kylvin siemeniä. Lisää silkkiunikoita, niitä, joita rakastin yli kaiken. Istutin saamani ritarinkukat ja paljon muita taimia kuten Saksan kurjenmiekan ja äitienpäiväksi tyttäreltäni saamani köynnöshortensian. Kaikki eivät kuitenkaan eläneet vuosikausia.

Ruoho vaati usein leikkaamista. Ruohonleikkuri hävisi aina välillä. Kesäkuussa hain riippuvia kasveja, karjalanneidon, verenpisaran ja kaikkea muuta. Kirjan välissä on vielä pussissa Uuden-Seelannin pinaatin siemeniä. Kaikkea en ole tietenkään ehtinyt kirjata. Muut asiat kuten Karjalan matka ja näyttelyyn valmistautuminen päivätyön lisäksi veivät paljon aikaani.

Sitten nimittäin oltiinkin jo ajassa elokuun puolivälin jälkeen. Tilinteko kertoo poikkeavasti aikaisempaan kommenttiini kuivasta ja kuumasta kesästä, josta kasvit olivat kyllä kovasti kärsineet. Ensimmäinen sade oli saapunut. Totesin kukkieni ilahtuneen suuresti, kun ne tietävät tai tietäisivät päässeensä valokuvanäyttelyyn. Oli aika valmistautua seuraavaa kevättä varten. 

Syyskuun puolivälissä koimme taas melkein päivälleen edellisen vuoden tavoin pakkasyön. Puutarhassa vuodenaikojen siirtymävaiheet toistuvat usein samankaltaisina ja tietyt asiat kaivertuvat mieleen. 

Totesin silloin, että puutarhanhoito oli minulle henki ja elämä. Aamuhetket ja illan vietin usein lähellä kasvejani, melkein mennen niihin sisään. Tarvitsin sitä ja nyt usein kaipaan juuri sitä erityistä läheisyyttä kasveihini ja pihapuihin. Se oli silloin yksi minua kannattavista voimavaroista. Pari vuotta myöhemmin keväällä 2008 aloitin blogien kirjoittamisen, joka tuli hyvään aikaan varmistamaan jatkon, kun en enää jaksanut puutarhassa samalla tavalla.

Nyt tutkin sen ajan kuviani!

Kuvistani havaitsin vuoden 2006 olevan äärettömän monimuotoinen, vaiherikkaampija erityisen paljon sisältävä kuin, mitä edeltävä kirjoitukseni antaa ymmärtää. En edes uskalla vilkaista päiväkirjaani. Itse asiassa olen ennenkin kirjoittanut samasta vuodesta. Voimme melkein ihmetellä sitä, mihin kaikkeen ehdimme ja mitä kaikkea koemme ja keräämme itseemme!

Puutarhapäiväkirjani voi myös aikanaan armotta hävittää.

 

Kevään värikästä riemua

Keväällä on riemuisaa, jos aurinko paistaa ja on lämmintä. Nyt on ollut sellainen lapsuuden kesätunnelma jo pitkään sään helliessä meitä. Vaikka sairauteni on erityisesti vaivannut minua koko alkuvuoden, ei tämä silti ole niin pahaa kuin oli neljä vuotta sitten keväällä 2012, kun en ollut vielä saanut apua. Yritän joka aamu työntää ajatuksen kestämisestäni pois mielestä ja tartun rivakasti talon töihin. Iltaisin tilanne voi olla, että käteni eivät enää kestä pienintäkään kosketusta, sormet ovat turvonneet, en saa käsiäni nyrkkiin, jopa vesihanan avaaminen on vaikeata. Nilkat ovat myös usein kipeät, joten välillä kulkuni on laahustamista. On silti päiviä, kun kulkuni on kepeätä ja sormetkin ovat paremmassa kunnossa. 

Aamulla 10.5.2016

Yritän parhaani mukaan olla ajattelemasta vaikeita asioita. Se on tosin päinvastoin kuin oma ajatteluni kautta aikain; mennä vaikeita asioita vastaan ennen kuin ne tulevat, kun ne piilottelevat vielä nurkan takana. Minä jos kuka olen aina katsonut totuutta silmiin.  Jos ne vaikeat asiat tulevat jatkossa eteeni, nousee tällä kertaa aikamoinen myrsky, kun puolustan itseäni ja oikeuttani elämään. Terveys on nyt tärkein.

Kaikkein hienointa on, että olen tänä aamuna saanut kukkamaani siemenet maahan. Kylvin kehäkukkia, silkkiunikoita, klarkioita (vanha pussi), ruiskaunokkia ja sekaleikkokukkia.  Dahlioiden ja gladiolusten ja muutaman muun kasvin juurakot laitoin maahan jo viime viikolla. Auringonkukat ovat itämässä ja löytävät paikkansa vasta myöhemmin, jos nyt itävät, sillä nekin tyhjensin vanhasta siemenpussista.

Alexin matojen pesä on saanut jäädä ruohikolle. Hän saa siitä jatkaa leikkiään aina kun tulee käymään.

Pitäydyin joka kesä samoihin tuttuihin ja varmoihin kasveihin. Juuri nyt piha loistaa värejä kaikkien kevätkukkien kukkiessa. Ensin tulivat krookukset, sinivuokot, valkovuokot, narsissit ja muut aikaiset kukat. Narsissit kukkivat ja niiden joukossa ovat jo tulppaanit avautuneet. Rinteessä lemmikit loistavat sinisinä.  Vähän alempana on mukulaleinikkien meri. Paljon muutakin on vielä tulossa ennen keski- ja loppukesää, jolloin nuo nyt istuttamani alkavat kukkimaan. 

En muistanutkaan, että annoin kaikki hienot kuunliljani pois. Liian aikaisin. Nyt niiden paikoilla  on tyhjät kolot maassa. En edes muista, kenelle niitä olen antanut. Kaikista parasta on nimittäin, kun saa muilta pihakasveja. Ne ovat yleensä jo kokeneita ja koeteltuja ja onnistuvat yleensä. Esimerkkinä minulla on ollut tuo pikkuserkultani Helmiltä saamani Siperian kurjenmiekka, joka kukkii joka vuosi upeasti. Monta palaa olen siitäkin jakanut.  Ja minneköhän ne päivänkakkarat tänä vuonna asettuvat? Ne yllättävät joka vuosi. Tässä vaiheessa niistä ei ole vielä tietoakaan.

Loppukesä 2011.

 

Itse asiassa olen joutunut jättämään puutarhan hoidon hunningolle jo 2011 jälkeen,  mutta siitä huolimatta olen tehnyt koko ajan vaatimattomia ylläpitotoimia.  Kaikki vuodet tuon jälkeen ovat rapistuttaneet puutarhaa ja jos voisin tänne jäädä ja jos ylipäänsä jaksaisin, niin muutama projekti on odottamassa. 

Kun asuu tällaisessa paikassa, niin ei missään nimessä tarvitse kesämökkiä. Sen totesimme eilen. Ainoa puute on, että emme ole järven tai muun veden ääressä. Jos lottovoitto osuisi kohdalle, niin sekin asia hoituisi tavalla tai toisella.

Nyt siis tyydyn pieneen puutarhan ylläpitoon ja kukkiin.  Puiden kuivissa oksissa riittää karsittavaa, marjapensaat pitäisi vetää juurineen ylös ja sen alueen käyttö ratkaista, aitaa pitää edelleen leikellä. Omakotitalossa riittää aina töitä. Mutta silti tämä on varmasti paras asumismuoto. 

Vaikka olen toki jo vuosia valmistautunut muuhun asumismuotoon, niin näin keväällä tajuaa parhaiten, mitä menettää sitten, kun on täältä pois. Naapurit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta hyvin iäkkäitä ihmisiä.  Taloni myyntiprojekti on osoittanut, että omakotitalon myynti on todella vaikeaa.  Mediakin on jo vuosia edesauttanut asiaa. Ihmiset haluavat pieniin asuntoihin kaupunkiin.

Minulla on nyt pieni hengityksen pituinen tauko tässä asiassa. Odottelen seuraavaa vaihetta enkä tiedä, miten siinä käy.  Lottovoittoa en saa, koska en lottoa kuin ehkä pari kertaa vuodessa. Se olisi kaiken ratkaisu ja tulisi ihan oikeaan kohteeseen.

Elisabeth Koch: Oma puutarhani

Elisabeth Koch kirjoitti pienen puutarhakirjan nimeltä ”Oma puutarha”, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1942.  Olen sattunut ostamaan joskus antikvariaatista tai kirjamessuilta parikin kappaletta kirjan uudistettua laitosta vuodelta 1953. Nyt nimenä oli  ”Oma puutarhani”. Toinen kappale kirjaa risaisine kansilehtineen sattui äskettäin osumaan sopivasti käteeni, kun mietin tämän kesän tulevaa kukkamaata. Itse asiassa pohdin maan muokkausasioita ja tuota pihan läntisintä reunaa, jossa on kasvanut marjapensaita.  Muutama pensas yrittää vielä sinnitellä aiempien vuosien kuivuneiden ruohotukkujen keskellä. Useamman mustaviinimarjapensaan revin jo vuosia sitten ylös, mutta sitten tulivat eteen nämä hiljaisen ajan vuodet ja loppualue jäi ränsistymään. Ja se onkin nyt todella pahan näköinen rikkaruohojen pesä.  Melkein vaatisi traktorin pihalle.

Elisabeth Koch (1891 – 1982) oli Wikipedian mukaan (nimiä klikkaamalla pääset lukemaan tekstin) suomenruotsalainen puutarha- ja pihasuunnittelija. Työkseen hän suunnitteli mm. Helsingin kaupungin omakoti- ja siirtolapuutarha-alueita. Uudemmissa puutarhaoppaissa varsinainen puutarhassa tehtävä perustyö jätetään vähemmälle. Oletin aivan oikein, että vanhan ajan ihmisillä on tarkempia ohjeita. 

En kyllä nytkään seurannut mitään ohjeita vaan tein asiat oman pääni mukaan. Ehkä tuon ongelma-alueen suhteen luen jatkossa kirjaa tarkemmin.  Sivulla 35 lukee seuraavasti:

”Jos maa on kovin suuressa määrin monivuotisten rikkaruohojen vallassa, vapautuu se niistä parhaiten, jos siinä viljellään perunoita yhtenä kesänä ennen istutustöiden aloittamista. Syksyllä, sen jälkeen kun perunat on korjattu, muokataan maa ja siitä poistetaan kaikki mahdollisesti sinne jääneet monivuotisten rikkaruohojen juuret. Samalla koetetaan maan pinta saada mahdollisimman tasaiseksi.”

Ongelmana täällä meillä on tuo savi. Kukkamaani on lahjakkaasti aina syönyt kaiken sinne kantamani mullan.  Joka vuosi multa tuntuu kadonneen maahan. Kirjassa puhutaan syvämuokkauksesta, joka oikein tehtynä tulee halvemmaksi kuin uuden mullan ostaminen.  Jos jankko on raakaa savea, on vältettävä sen sekoittamista ruokamultaan, lukee kirjassa.  Minulla on ollut mielessä kompostin käyttäminen mullan alla.  Hevosen lantaa olen sekoittanut multaan koko aikana vain kerran eli lannoittaminen on ollut vähäistä. Silti kukat kukoistavat ja ovat pärjänneet niukalla kastelulla. Eikä kompostikaan ole koskaan ollut oikeaoppinen. Ikävä kyllä, en ole koskaan oikein viime vuosien mittaan ehtinyt paneutua siihen asiaan, vaikka olen harkinnut.

Syysmuokkaus on jäänyt tekemättä, kun kukat sinnittelevät pitkälle lokakuuhun asti.  Kirjan mukaan se on muokkauksista tärkein. Kevätmuokkauksesta Koch kirjoittaa: 

 ”Kevätmuokkaus alkaa meillä tavallisesti  huhtikuun lopulla tai toukokuun ensipäivinä , kun kirsi on sulanut ja maata pystytään käsittelemään.”

Kirsistä Wikipedian mukaan:  

 ”Varsinkin länsi- ja kaakkoismurteissa kirsi merkitsee routaa eli jäätynyttä maan pintaa. Joillakin läntisillä alueilla kirsi merkitsee keväistä kovaa hankea, jonka päällä voi kävellä. Idässä kirreksi kutsutaan myös suojalunta.”

No jaa, riittäköön tämä puutarhajuttu tällä kertaa.  Kirjan välistä löysin paperinpalan, jossa luki lyijykynällä kirjoitettuna seuraavasti:

”Onnea Irjalle 6.5.-53 t. Väinö ”. Lisäksi paperiin oli piirretty kukan kuva. Se oli kuin kädenojennus vuosikymmenten takaa puutarhaansa tai viljelyspalstaansa rakastavalta naiselta ja hänen mieheltään. Se on melkein kuin lahja minulle. Kiitos!

Huomenna tämän kevään värikäs riemu sitten kuulemma vaihtuu kylmyyteen ja sateeseen. Sade tekee kuitenkin hyvää kuivalle kukkamaalle.