Isien mailla

Sain  paljon ajateltavaa osallistuessani  2013 Häme-seminaariin Hämeen linnassa. Ilmoittautuessani en todellakaan tullut ajatelleeksi, että samanaikaisesti Hämeen linnan ympäristössä on valtava Keskiaika-tapahtuma Hämeen Keskiaikamarkkinat. Ilmoittautumisen jälkeen, vasta saadessani postitse laskun ja kutsukirjeen ohjeineen, ymmärsin asian.

Kun seminaari sitten iltapäivällä päättyi, olisi meillä ollut mahdollisuus tutustua markkina-alueeseen tai mihin tahansa linnan alueella, koska seminaarin hintaan kuului markkinoiden ranneke. Tihkusateessa en enää jaksanut lähteä kiertelemään ostoskojuja, kun en kuitenkaan olisi mitään osannut ostaa. Kaupallinen markkinahumu ei minua enää sen kummemmin innosta. Markkinoiden järjestäjätkin toivovat, että markkinayleisö kiinnostuisi asioista syvemmin.  Kaikkien keskiajan toimintaa kuvaavien tapahtumien taustalla on runsaasti vakavaa tutkimusta.

Linnaa olen kuvaillut monelta kantilta vuosien mittaan. Tämä kuva on vuodelta 2006.

Glossa ry, monitieteinen keskiajan tutkimuksen seura kävi ylimääräisenä ohjelmanumerona esittäytymässä ennen lounastaukoa meille noin 24:lle seminaarin osallistuvalle ja päivän luennoitsijoille. Kun ajattelen omaa kiinnostustani hisstoriaan, tähän seuraan voisinkin liittyä jäseneksi. Tulen muutenkin aina kirjastosta iso kasa vanhemman historian kirjoja mukanani.  Keskiajasta tulee  jatkuvasti uudempaa, tarkennettua tietoa, kun aikakautta tutkitaan monessa paikassa ja eri näkökulmista.  Tutkimusmenetelmät kehittyvät koko ajan, mikä tuli hyvin esille seminaarin esityksistä. Kirjoitin aiheesta viime syksynä melko suppeasti blogissani otsikolla Kierrätystä, kun osallistuin Kansalliskirjaston keskiaikailtaan.

Magnus von Wrightin näkemys Hämeen linnasta  1847. 

Ensin vähän yleistä blogikirjoittamisestani. Blogini tarkoitus ei ole suinkaan kertoa kaikesta, mitä olen tehnyt ja mihin olen osallistunut. Itse asiassa koen raskaaksi kirjoittaa selvityksiä muiden ihmisten sanoista ja tekemisistä. Mieluiten kerron siitä, miten olen jonkun tilaisuuden annin kokenut ja mitä se on tuonut ehkä lisää omaan suppeaan tietomäärääni.  Blogini  ei ole tieteellisesti tekstiä, mitä tutkijat ja yliopistoihmiset vaativat. Siellä jokaiseen asiaan pitää olla lähde, kaikki muu on " minusta tuntuu siltä"-tietoa.  Tehdessäni sukututkimusta pyrin aina etsimään alkuperäisen lähteen, mistä tiedon olen ottanut.  Taidehistorian opiskelun yhteydessä opin erityisesti lähdekriittisyyden merkityksen ja siellä niiden merkitseminen kirjoittamiimme esseihin ja seminaaritöihin oli tärkeätä. Mutta tässä blogissani olen vapaalla ja haluaisin kirmailla kuin lehmät niityllä. Valokuvien sekasotku lisää heittäytymistäni vapaalle.

Ilahdutanpa taas siskojani. Tässä kuva 1960-luvun alkuvuosilta, ehkä 1962 tai 1963.  Kyllä me mahduttiin silloin koko porukka autoon. Jos äiti oli vielä mukana tiukkaa teki. Lapin matkalla 1963 matkustin tätini autossa varmaan juuri siitä syystä.

En siis vieläkään päässyt kirjoittamaan maisemasta tai oikeasti kirjoitan siitä joka kerta. Maisema palaa kirjoituksiini koko ajan, se pilkistää aina jostakin kulmasta. Se tuli eilisessä seminaarissa myös kaikkien esitysten kautta näkyville.  Suomalainen maaseutu, sen maisemat, kultturimaisemat  kuuluvat kaiketi nykyään kaikkien tieteiden tutkimusalueeseen. Ja tulihan siellä se suomalainen kansallismaisemakin esille, jota erityisesti taidehistoria on tutkinut. Ja joku jopa mainitsi esteettisyyden maiseman yhteydessä, jonka mainitseminen minun suustani taidehistorian aineopiskelun alussa, ei ollut opettajan mielesta asiaan kuuluvaa. Kaupunkimaisemassa minua ovat sattuneet aina häiritsemään kaikenlaiset turhanpäiväiset plakaatit kauppojen edessä, kaipa ne ovat mainoksia ja markkinointia,  mutta kyllä ennenkin ihmiset ovat löytäneet haluamiinsa kohteisiin ilman sen kummempaa ohjausta. Valokuvaajaa ne häiritsevät.

Mistähän olen tämän kuvan napannut? Omalla kameralla olen sen kuvannut, mutta lähdetieto on jäänyt merkitsemättä.
Alkuperäinen kuva  on kuitenkin mahdottoman vanha. Se on otettu Rengon Käräjämäeltä alaspäin. Pienin etualalla olevista ladoista seisoi vielä paikallaan 1960-luvulla, kun asuimme alemmas lähelle järveä rakennetussa talossa kunnantalon takana.

Hämeen kesäyliopiston usean toimijan kanssa jo vuosia järjestämän seminaarin otsikkona oli  "Vanajavesi hämäläisen elämänmenon muokkaajana".  Täältä löydät  ehkä vielä seminaaarin tarkan ohjelman. Itse löysin sen alkukesästä Hämeen Heimoliiton sivuilta. Luennoitsijat käsittelivät aluetta  Hämeenlinnasta pohjoiseen arkeologian, maaperägeologian (erityisesti lustojärvien liejuista tehdyt tutkimukset), taidehistoriallisen (kartanot, kylät ja maisemat) ja viime vuosisadan lopun matkailun näkökulmista.  Minun oma alueeni Renko sijoittuu alueesta etelään.  Kun puhutaan arkeologiasta ja maan noususta meren alta jääkauden jälkeen suunnilleen noin vuodesta 8500 ennen ajanlaskumme alkua, maata on asuttu vesistöjen rannoilla jo hyvin varhain, mutta arkeologiset todisteet ovat harvoja.  Kun vesi on valunnut kaakkoon, niin samalla iso osa asutuksen jäljistä on siinä vaiheissa tuhoutunut, joten vaikkapa tuolla Riihimäen ympäristössä ja ehkäpä siinä Rengossakin on ollut ikivanhaa asutusta hyvin varhaisessa vaiheessa.  Kun nykyisen Hämeenlinnan alue vielä oli veden peitossa, niin etelämpänä saattoi olla jo asutusta.

Tässä isä polttaa historiallista mäkeä joskus 1970-luvun alussa keväällä.. Siinä meinasi käydä huonosti, kun tuli alkoikin levitä.  Tuolla mäellä me tytöt myös leikimme tulella, kun isä ja äiti eivät olleet kotona, rakensimme pikku uuneja kivistä ja tiilistä jne. Jäimme kyllä kiinni. Etuala toi myös muistoja mieleen. Pienellä mäellä kasvoi runsaasti ahomansikoita.

No, eipä sukujen tutkimus riitä sinne saakka, kun kirjoitettu historiakin alkaa vasta siitä 1500-luvun vaihteesta. Eli tuo museoviraston kulttuuriympäristön rekisteriportaalin linkki isieni maahan Hämeessä viittaa siihen, että asutus tuolla paikalla on paljon vanhempaa, kuin me voimme nykytiedon valossa tietää ja ehkä kaivaukset ulottuvat joskus sinnekin:

”Vehmaisten kylä sijaitsee Rengon kirkon pohjoispuolella, Kaartjokeen laskevan pienen Kemponojan eteläpuolella. Vehmaisista ei keskiaikaisissa lähteissä ole suoranaisia mainintoja, mutta se esiintyy heti ensimmäisessä v. 1539 maakirjassa. Vehmainen liitettiin kirkollisesti Renkoon vasta 1500-luvun lopulla. (Härme 1993:261, 270.) Suomen v. 1560 asutuksen kyläluettelon mukaan Vehmaisissa, joka kuului vielä Lopen pitäjään, oli tuolloin neljä taloa.

Vuoden 1751 kartan perusteella määritellyllä kylätontilla ovat nykyisin Eskolan ja Siukolan talot rakennuksineen. Tontti on edelleen peltojen rajaama. Piha-alueilla on saattanut säilyä myös vanhemman asutuskerroksen jäännöksiä.”

Tekstissä on virhe, Vehmaisten kylä sijaitsee etelän ja kaakon suunnalla!

Tässä poltetaan yhtä pihan rakennusta  1999 ja samalla tehdään elokuvaa  Hämeenlinnan palosta 1831. Pormestari edessä  hevosensa selässä.  Tämän linkin takaa kuulee äänitteenä kertomuksen oikeasta palosta.

Mutta onhan se niin, että maisema vaikuttaa nykyään köyhtyneemmältä, kun rakennuksia on kadonnut eikä viljely ole enää niin monimuotoista.

Tiesin paljon alitajuisesti jo lapsena leikkiessäni siinä ympäristössä.  Olisi pitänyt vain kaivaa maata syvemmältä. Ja hankkia tietoa jo silloin.  Mutta meillä ei ollut vielä internetiä. Maailma oli 1950-1960-luvuilla aivan erilainen kuin nyt. Monta kertaa on nyt tullut mieleen, että jospa olisin nuorena osannut suuntautua historian poluille, opiskelemaan vaikkapa historian opettajaksi kuten ainoa henkilö, johon tutustuin seminaarin aikana.

Ehdin käydä hänen kanssaan ruokatauolla pitkät keskustelut. Hän oli eläkkeellä, syntyjään Sääksmäen Ritvalasta ja hoiti nyt päätoimisesti lapsenlapsia, joita taisi olla yhdeksän kappaletta. Vain viikonloput olivat hänellä omaa aikaa eikä siinä ehdi kyllä kirjoittaa kyläkirjaa, mikä taisi olla hänen haaveensa. Yksi hänen entisistä oppilaistaan Retulansaaren arkeologisista tutkimuksista kertonut Jouni Taivainen oli luennoimassa ja kun tämä tuli tervehtimään vanhaa opettajaansa, niin kyllä keskustelua riitti. Retulansaari Tyrvännössä on kyllä ehdottomasti paikka, jonne pitää tehdä oma yksityinen ekskursio. Kun nyt katson laajaa tietomäärää Retulansaaresta täältä, tekisi mieli lähteä heti.

Siellä metsän keskellä  kotimme lähistöllä oli ja on varmaan vieläkin iso kallio, retkiemme kohde. Harvoin on vanhemmistani näin levollista kuvaa, keskellä Pati-koira. 1957.

Vanajavesikeskus kävi seminaarin lopuksi esittelemässä toimintaansa ja kun seinälle levitettiin koko Vanajavesikeskuksen alueen kartta, niin kyllä Renkokin kuuluu alueeseen. Aina Lopen Kaartjärvestä pitkin ohi Ahoisten, lapsuuden kotikylääni lähimmän järven Paloniitunjärven, Vehmaisten ja Kaloisten virtaa Kaartjoki Haapajärveen ja sitä kautta eteenpäin  vedet tulevat Vanajaveteen.  Sivusin aihetta viime kesänä vanhassa Polulle kauas-blogissani.  Aion kopioida  pikapuoliin  sen blogin sisältöineen tänne. Onneksi tuli otettua niitä kopioita talteen.Monta muutakin aihetta kumpusi eilisestä päivästä, mutta katsotaan pääsevätkö ne blogiini saakka.

Heljän kuvista nappasin tämän eilen. Vanhan mummon ja pikku pojan.

Lisää pikkuretkiä

Paljon omenoita on taas tippunut puiden alle. Kipaisen jossakin välissä ne sieltä poimimaan. Eilen illalla olikin tuulista. Katselin ikkunasta, kuinka tuulenpuuskat kaarsivat pihan kasvja, pensaita ja puita melkein vaakasuoraan. Tuuli taisi tulla jostakin pohjoisen ja lännen välistä. Säätiedotuksen mukaan eilen piti olla kunnon sateinen päivä, mutta päivän mittaan jouduimme vain pariin pieneen kuuroon. Täällä kotona ei ollut satanut ollenkaan.

Tämänpäiväiseen aiheesi liittyen tässä  pari omaa  postikorttiani. Ylimmän painos on loppunut, mutta alempaa lähtee vielä maailmalle.

Vietin eilisen päivän retkellä Hämeenlinnassa. Toinen sadekuuro yllätti kotimatkalla moottoritiellä ja vähän sen jälkeen saimme ihailla loppumatkan upeaa sateenkaarta. Vaikka minulla olisi runsasti muuta tekemistä täällä kotona ja vähän muuallakin, niin juuri nyt, näinä aikoina kaipaan erityisesti ajatusten siirtämistä ympäristöön ja muuhun kuin omiin huoliini. Sain eilen seuraa ystävästäni Tarjasta. Kotiympyröistä on todellakin hyvä päästä välillä kauemmas. Samalla kerään tuikitarpeellisia voimia tuntematonta tulevaisuutta varten. Sisareni Heljä liittyi Hämeenlinnassa seuraamme. Poikkesimme ensin Verkatehtaalla "Korttien tarinat" -postikorttitapahtumassa. Kiertelimme siellä jonkin aikaa, tällä kertaa pysähdyin oikeastaan vain Inge Löökin pöydällä ostamassa häneltä uusia postikortteja.

Vähän aikaa keskustelin Taneli Eskolan kanssa ja ostin muutaman kortinkin. Pari sanaa vaihdoimme siinä hänen järjestellessään pöytäänsä. Mainitsin joistakin niistä yhteyksistä, joissa olen hänen taiteeseensa viime vuosina törmännyt: Valokuvataiteen museo, luento Pentti Sammallahden näyttelyn yhteydessä syksyllä 2010, Sinebrychoffin näyttely Puutarhakuvia, yhteydet J.G. Granöön. Olihan muutakin kuten monet teokset valokuvataiteen alueelta, joita olen lueskellut.  Hän olikin yllättävän puhelias verrattuna parin vuoden takaiseen vierailuuni hänen pöydällään sen vuoden postikorttitapahtumassa. Uskaltaisinko pyytää hänen Facebook-kaveriksi?

Huomaan olleeni  ja edelleen olevani yllättävän arka yhteyksissäni muihin. On varmaan oikeasti tottakin, että itsetuntoni on pitkään ollut pohjassa. Asetan ja olen asettanut itselleni liian suuria vaatimuksia. Pidän usein itseäni huonompana kaikkia muita ja joskus jopa tunnen, että jotkut tuntuvat oikein nauttivan minun alemmuudentunteistani.  Osa on toki omaa harhaluuloani, mutta on siinä osa tottakin. Onhan niin, että lyötyä on helppo lyödä lisää. Tuollaiset pienet vastoinkäymiset vievät aina askeleen taaksepäin. Nyt tuntuu aivan uskomattomalta sekin, että olen aikoinaan esittänyt kuviani Tuusulan rantatien galleriassa ja monessa muussakin paikassa. Sain paljon ihanaa palautetta, jonka voimin olisin voinut jatkaa vielä kesän 2010 jälkeenkin. Ihmisen selviytymiskeinot ovat moninaiset. Se tie vain päättyi sillä kertaa siihen. Sen jälkeen olen harhaillut etsiessäni oikeata mutkaa polullani. Totta on, että useimmat esteet lähtevät itsestämme!

Näin sitä peilaa muun maalman kautta itseään. Vanhemmiten vain näkö siinä mielessä paranee, mutta ulkoisen sijasta se katse kohdistuu sisällepäin. Josko minusta vielä olisi johonkin? Vai junnaanko samaa rataa eteenpäin?  Eipä huolta siitä, aika näyttää senkin.

Postikorttitapahtumasta suuntasimme Hämeen linnaan, jonka kiersimme läpikotaisin. Oikea polveni ei kauheasti pitänyt rappujen kiipeämisestä, mutta siitä huolimatta kiipesin tutkimaan linnan lähes joka kolkan ylimpään kerrokseen sakka.

En voinut olla siinä kiertäessämme ajattelematta toukokuista taidehistorian ekskursiotamme Ahvenanmaalle, jolloin en pystynyt kiipeämään kirkontorneihin tai linnavuorelle. Nyt sentään jo  pystyn vaikka mihin, vaikka en aivan entiseen tapaan. Ajattelin myös Kastelholman linnaa, jonka esittely oli Ahvenanmaan matkalla minun tehtäväni. Valitettavasti se linna oli niin laaja, että porukka hajosi kaikkialle ja tuuli vei sanani. Kustaa Vaasa sai sillä kertaa suorittaa esittelyn.

Tässä muutama kuva muistoksi Kastelholman linnasta naiivin naisen silmin.

Hämeen linna ei ole raunioina kuten Kastelholma vaan viimeisen päälle restauroitu. Huonosta valosta johtuen eiliset kuvani linnan sisällä eivät ole paljon mistään kotoisin. Linnan esineistön näyttely kärsi myös huonosta valosta. Jotta esineiden, piirustusten ja rahojen yksityiskohtia pystyisi kunnolla tarkastelemaan, olisi aiheellista tehostaa näyttelytilojan aivan liian himmeää valaistusta. Tiedän, että asia ei ole kaikille tärkeä, mutta tällaiselle henkilölle, jonka pitää silmillään nähdä pieninkin piirto, asia on merkittävä. Tai sitten minun pitää alkaa kuljettaa taskulamppua käsilaukussa.

Kiersimme vielä Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon ja tutustuimme sen myymälään, josta mukaani lähti äskettäin ilmestynyt  "Kultaisilla teillä, Hämäläisen kirjallisuuden antologia".  Lisäksi ostin Hämeen historian V:n osan  1 eurolla. Vaikka se kuvaakin vain toisen maailmansodan jälkeistä aikaa, niin sehän on myös minun historiaani ja saako enää mitään uutta kirjaa 1 eurolla?  Nyt vain lukemaan.

Retkiemme jälkeen sisareni tarjosi meille ruoat kotonaan, herkullista lasagnea ja salaattia. Istuimme sitten siinä ruokapöydän ääressä pitkään parantamassa maailmaa kunnes suoriuduimme kotimatkalle.

Muutama kortti lähti maailmalle "postikorttihulluille", kaltaisilleni.