Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansallismuseo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansallismuseo. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. marraskuuta 2017

Mukana tänään, eilen ja aina




Jostakin kumman syystä tai ei nyt niinkään kumman, pakenen usein vapaaseen kirjoittamiseen, kun minun olisi aika ahkeroida virallisemman kirjoittamisen parissa. Siirrän sen muun huomiseen ja istun tietokoneen ääreen kirjoittamaan näitä iänikuisia blogejani, henkireikääni jonnekin suurempaan. Harmaa marraskuun sää tunkee ikkunasta sisään. Tiedän, että minun pitäisi harrastaa ulkoilua ja ties mitä kaikkea. Mutta tässä istun ja hengitän sanoja, muistoja ja tuon ne tähän hetkeen, jossa elän.

Kaikki kuvat tässä blogikirjoituksessa ovat marraskuulta 2010. Tässä erään kurssimme vetäjä taidehistorian tohtori Elina Räsänen kuljetti meitä opiskelijoita Kansallismusseossa. Kuvassa näkyy osaa Kalannin alttarikaappia, joka on 1400-luvulta ja sen on tehnyt todennäköisestt mestari Francke Hampurista.
Saattaa olla kirjoitettu jo geeneihimme, miten elämämme kulkee eteenpäin. Kun joskus saamme ison idean irtautua johonkin uuteen ja loistokkaaseen uuteen elämään, niin tapahtuu jotakin. Tulee vaikkapa niitä rajoitteita, joista eräästä kirjoitin äskettäin blogissani. Esteet, joita kasaantuu suunnitelmien eteen, voivat olla hyvin naamioituneita ja yllättäviä. 

Loppujen lopuksi kaikkein suurimmat esteet ovat sittenkin omassa mielessämme.
Ettei vain se mieli kutsuisi ja huutaisi itse niitä paikalle. Siihen en halua uskoa. Jos niitä tavalla tai toisella on olemassa, voimme sen saman mielen kautta lentää vapaasti.  Kukaan ei voi sitä ottaa meiltä. Tässä kohden mieleeni tuli Viktor Frankl, joka selvisi aikoinaan keskitysleirien kauheuksista asenteensa ja suhtautumisensa avulla. Se oli samalla hänelle, jo psykiatrina toimineelle oppineelle ihmiselle, uskomaton käytännön koulu teoriansa testaamiseksi. Hän on kirjoittanut sotien jälkeen valtavan määrän kirjoja aiheesta, josta kehittyi logoterapia. Sanokoon kuka muu, mitä tahansa, niin ihmisen kokema omista voimavaroista lähtevä, elämän tarkoituksellisuus on itse asiassa kaikkien ymmärtämä, yksinkertainen asia, joka Frankl kehitti filosofiseksi ja psykologiseksi teoriaksi. Kaikki hyvät asiat lähtevät meistä itsestämme. Täältä pääset Viktor Franklin kotisivuille.

Kummasti tähän loppuun liittämäni blogikirjoitus ei sisältänyt mitään siitä, mitä kuvat kertovat. Ihanat kirjat olivat saapuneet Amazonilta.
Muistan aina välillä, että ensi vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta eläkkeelle jäämisestäni. Huomaan ajan ennen sitä olleen minulle käytännön vaikeuksien äärimmäistä testaamista jo ennen varsinaisen hienon eläkeiän alkamista. Hienoudesta viis, mutta ne kokemukset, ne,  te kaikki blogiani lukeneet jo tiedätte. Samalla niistä vaikeuksista tai niiden läsnä ollessa on syntynyt paljon ideoita ja ajatuksia, joihin ehkä jo kyllästymiseen saakka palaan näissä kirjoituksissani. Mutta näitähän ei ole pakko lukea. Kirjoitan ensi sijassa itselleni. Siinä yksi elämän tarkoitus minun osaltani. Samalla syntyy tekstiä monta muutakin osittain vielä piiloutunutta tarkoitusta varten, sivutuotteena.


Monet odottavat eläkkeelle jäämistä kuin kuuta taivaalta. Sitten kun eläkeaika alkaa, alkaa samalla mieletön tekeminen, kun pitää toteuttaa kaikki, mikä on jäänyt tekemättä. Se on vähän samanlainen prosessi, kun nuoruudesta aikuisuuteen siirtyminen. Ihminen tuntee hetken olevansa kuolematon ja aikaa on yltä kyllin. Elämässä kaikki ei mene niin eikä varsinkaan vanhempana. Suurten pettymysten kautta me sitten kirkastumme. Ehkä. Eipä tästä sen enempää. Jokainen tietää oman tilanteensa.

Aloitin bloggaamisen keväällä 2008. Minulla oli aluksi kaksi blogia ”Polulle kauas” ja ”Polkuani kuljen”.  Ensiksi mainittu hävisi aineistoineen 2012 blogipohjan poistuttua. Jälkimmäinen on vieläkin olemassa, mutta se on ollut salainen alusta asti. Kaikista kirjoituksistani minulla on paperiprintit ja word-tiedostot.

Kävimme jatkuvasti eri kohteissa. Eduskuntakin on kokenut tämän kuvan ottamisen jälkeen suuren remontin.
Blogissa ”Polkuani kuljen” kirjoitin sellaisista asioista, joita en halunnut muiden lukevan. Myöhemmin minusta on tullut paljon rohkeampi ja olen kertonut myös kesän 2008 ikävistä asioista, joista aikanaan en rohjennut edes puhua kenellekään.  Niitä samoja asioita vähän toisesta näkökulmasta kirjoitin päiväkirjoihini. ”Polulle kauas”-blogissani kirjoitin kauniista asioista.  Huomaan taituroineeni asioiden välissä pystyäkseni jaksamaan eteenpäin. 

Olemme myös äärimmäisen hyviä vähättelemään itseämme. Minä jos kuka sen tiedän. Olen ollut mestari itseni alentamisessa ja tiedän useita muitakin. Kun sitten meidän alentamiseemme osallistuvat muutkin, niin soppa on valmis.  Useita alennetaan ja vähätellään työelämässä, mutta se ei ole ollenkaan harvinaista kotona eikä koulussa alkaen lapsuudesta. Olen kokenut sen kaikilla alueilla. Se alkaa myöhemmin ruokkia itse itseään.  Ympärillämme on aina persoonia, jotka vaistoavat sen toisesta ihmisestä ja jatkavat alentamisen kierrettä, joka usein jatkuu elämän loppuun saakka.

Muistan hyvin sen mahdottoman kylmyyden ja pienen lumisateen, kun kiertelimme ympäri Helsinkiä pitämässä esityksiä eri kohteista. Tässä vuorossa Taidehallin esittely. Ulkoapäin.
Muistaakseni en ole kirjoittanut tästä aiemmin, vaikka olen sen aina tunnistanut. Olen ollut liian kiltti hyökätäkseni sitä vastaan, en jatkossakaan puutu siihen huomatessani muiden ihmisten alistavan minua.  Meille jaetaan nykyään valtavasti kaikenlaisia ohjeita, miten pitää toimia ja mitä tehdä. Sen sijaan, että alkaa orjallisesti noudattaa muiden ohjeita, niin paras ohje on, että opettelee tuntemaan itsensä ja tunnistamaan asiat, jotka ovat vaikuttaneet meihin aikojen kuluessa. 

Tässä tulee auttamatta mieleen myös tuo MeToo – kampanja. Sehän lähti lähinnä seksuaalisesta häirinnästä. Uskon, että useat naiset ovat nyt miettineet niitä tilanteita, joissa he ovat kohdanneet asian. Minäkin yritin kaivaa muististani, mutta enpä ole suoranaisesti kokenut sellaista. Muistin pari tapausta nuoruudesta, mutta oma asenteeni ja suhtautumiseni vesitti ne nopeasti. Suomessa kampanjan voisi laajentaa työelämän valtarakenteisiin ja jopa perhe-elämään. Kuten aiemmin jo mainitsin, niin niissä olen kokenut riittävästi vähättelyä, alistamista ja kunnioituksen puutetta siksi, että olen ollut nainen. Me naiset vain pidämme silloin suumme kiinni, koska omaa pesää ei ole soveliasta liata.


Olen saanut pakolliset kirjoitukset tehtyä, kirjeet ja sähköpostit lähetettyä. Nyt voisin heittää vapaalle. En taida osata tehdä sitä, vaikka koko ajan yritän opetella. Olen tällä viikolla nukkunut tosi pitkään ja nähnyt paljon unia. Joskus kirjoitan unen muistiin, koska tiedän sen pian haihtuvan mielestä. En näe koskaan painajaisunia, mutta usein erikoisia. Tänä aamuna näkemässäni uni päättyi, kun olin katsomassa auringonlaskua. Kameroilla oli unessa taas jokin rooli. Koska uni oli tosi pitkä ja monimutkainen enkä edes tuntenut siinä olevia ihmisiä, en pitkästytä teitä sillä. Joka tapauksessa on varmasti hyvä merkki, kun nukkuu hyvin pitkästä aikaa ja näkee paljon unia.

Ihminen on hyvä unohtamaan ikävät asiat. Olin ottanut jo aikoja sitten erilleen pari kirjoitusta marraskuun lopulta 2010 otsikolla ”terapeuttista tutkiskelua” (huom. pieni alkukirjain).   Ennen kuin sujautan ne takaisin mappiinsa, voisin hetkeksi palata siihen ahdistavaan mielentilaan, missä elin seitsemän vuotta sitten. 


”Reippaat koululaiset ajavat ohitse kirpeässä pakkasilmassa. Orava mukeltaa ulos viemiäni pähkinöitä. Mustarastaat tuntuvat palelevan, kylmä saa ne maan tasalle ja joskus ne roikkuvat siivet levällään sireenipensaan oksissa.  Muut pikkulinnut saapuvat kohta lämpimän metsän kätköistä aamiaiselle. Minäkin laitan takin päälle ja kaulahuivin kaulaan, kun menen postilaatikolle. Pakkasta ei ole enempää kuin 15 astetta. Meistä on tullut arkoja. Näin oli aamulla, kun aloin kirjoittaa tätä.

Olen ennenkin kirjoittanut, kuinka lapsuudenperheeni asui maalla. Kun kävin 11-vuotiaasta lähtien oppikoulua Hämeenlinnassa, lähdin joka aamu ennen kello 7 tienvarteen bussia odottamaan. Ulkona oli vielä pilkkosen pimeää, kun suunnistin pihapiirin ulkolaidalla olevaan ulkovessaan tarpeilleni. Sisälläkin oli aamuisin vielä kylmää muualla paitsi keittiössä, jonne äiti laittoi aamuvarhain tulen. Pihalle sai sytytettyä vain himmeän ulkovalon, jonka säteet riittivät vain rapuille.  Vielä joskus unissani palaan tuohon ulkoeteiseen, valoon, joka ei syty ja oveen, jota on vaikea laittaa lukkoon. Nuorena ihminen on vielä uskomattoman luottavainen ja tasapainossa maailman kanssa. Olen unohtanut tuosta ajasta kylmyyden ja pimeyden. Tiedän palelleeni, kun jostakin muistin sopukoista tulee näkyviini pieni tyttö, joka kävelee Hämeenlinnassa sillan yli tuulessa ja tuiskeessa kohti Hätilässä sijaitsevaa koulua. Samoin palelin joskus linja-autoaseman edessä ennen uuden asemarakennuksen valmistumista. Palelin myös aamuisin bussipysäkillä. 

Entä nyt? Annan haalistuneiden muistojeni liukua pois. On paljon muuta tekemistä, en ehdi palauttaa niitä sen enempää mieleeni. Tunnen useimmiten nytkin olevani tasapainossa. On kuitenkin asioita, jotka yrittävät horjuttaa minua. Olin lapsena yhtä yksin kuin nytkin ja minun oli selvitettävä ongelmani itse huolimatta vanhemmistani. Ongelmat olivat ehkä vain pienempiä, oli vain selvittävä päivästä toiseen. 

Tällä viikolla olen ollut välillä lähes pakokauhun vallassa. En halua olla näin yksin. Ihmettelen kyllä ajatteluani sikäli, että olen ollut yksin jo vuosia. Mutta saattaa olla, että jo näennäinen vastuun jako jonkun toisen kanssa, vaikka se ei toimikaan käytännössä, tekee elämän helpommaksi. Talo natisee talven alla, palelen, lämpötilaa ei saa riittävän korkeaksi, viemärit pitävät ihmeellistä pulputusta, vetävät joskus hyvin ja joskus huonosti. Minulle tulee koko ajan lisää kysymyksiä. Tilasinko sittenkin väärää öljyä? Miten selviän kaikista maksuista? Uskokaa tai älkää, minunkin tekisi välillä mieli jättää uppoava laiva rottien tavoin. Vuosien laiminlyönnit alkavat näkyä. Herään aamuyöllä miettimään käytännön ongelmia. Viime yönäkin kello kolmen aikaan nousin keittämään teetä ja rauhoittuakseni luin hetken kiinalaisten maailmanympärimatkoista 1420-luvun alussa. Kun seikkailin hetken heidän kanssaan hyytävässä kylmyydessä eteläisillä napaseuduilla, meni aikani taas kohdalleen ja nukuin aamuun saakka.  Jo illalla huomasin käsivarteni kipeytyneen. Pitkästä aikaa. Ahdistuksesta.
26.11.2010 oli näin paljon lunta. Poikkesin  opiskelukeikan päätyttyä Mannerheimintiellä kylässä tapaamassa ex-anoppiani.

Ajattelen ihmisiä, jotka ovat sairaita, vanhoja ja köyhiä. Oliko siinä kaikki pahimmat pelkoni? Sairaus on ehkä pelottavinta. Vanha ja sairas kaikkein pahinta. Köyhyys, sitä tuskin tarvitsee pelätä nykyaikana paitsi jos se on henkistä köyhyyttä. Köyhä ja terve. Kuolemansairas, sitäkin minun on käsiteltävä.  Kysyn itseltäni, ymmärränkö tai voinko edes ylipäänsä ymmärtää näitä asioita oikein. Puhumme niistä niin helposti, mutta olemmeko käsitelleet niitä niin, että tajuamme niiden saattavan tulla omalle kohdalle, lähelle? Minun ongelmani eivät sittenkään ole mitään niiden rinnalla.

Olen lähestulkoon aina ollut tasapainossa itseni kanssa, vaikka olenkin välillä elänyt vain muita varten. Minäkin olen poikani mukaan hössöttänyt ja ollut vaikea. Luulin silloin vielä, että naisen pitää huolehtia, huolehtia, huolehtia ja uhrautua. Olin saanut sen perintönä esiäideiltäni. Me äidit olemme loppujen lopuksi aina pahimpia, välttämätön paha, jonka pitäisi oikeastaan poistua näyttämöltä tehtävänsä hoidettuaan. Nyt olen omalla tavallani poistunut ja tulevina vuosina poistun lisää.

Onneksi on taide ja opiskelu. Levitän ne jokaiseen hetkeeni. Lähden valokuvaamaan ihanan raikkaan luonnon keskelle. Selviän kaikista vaikeuksistani. Voin edelleen hymyillä onnellisesti  ilman mitään syytä. Eilen, kun reippaasti sauvakävelin Hyrylään postiin, eräs nainen lausahti spontaanisti, kuinka on hienoa nähdä noin reippaita ihmisiä. Kaikki muut kun tuntuvat pelkäävän pakkasta. Olen aina sanonut, että elämä kantaa ja kaikki vaikeudet ovat voitettavissa.  Jo niistä kirjoittaminen helpottaa. Ja toisaalta suoraan vastoinkäymisiä vastaan meneminen auttaa. Sitä tulen jatkamaan tässä elämäni itsellisessä vaiheessa.

Ystävän seurakin auttaa. Kun voi jakaa oman ikäisten kanssa ajatuksia ja ehkä vähän itkeä tirskahtaa, on taas helpompaa. Kuten tänään kävi ja sain jopa syödä lounaan hyvässä seurassa. Siksi tämän julkaisu siirtyi iltaan. ”
Aurinko laskee 1.12.2010

perjantai 16. lokakuuta 2015

Tunnelmat ovat tärkeitä

On varmaan tullut harvinaisen selväksi, että elämäni ja varmaan monen muunkin aikalaiseni elämä on rauhatonta ja stressaavaa. Siitä ei siis sen enempää. Silti ehdimme tehdä kaikenlaista, vaikka keskittyminen voi olla joskus vaikeaa. Oman tilanteeni lisäksi minua vaivaa erityisesti se, etten pääse keskittymään kirjoittamiseen muuta kuin aika ajoin. Siksi avukseni tulevat vanhat blogini, jotka Facebook heittää eteeni. Luojan lykky, että olen tallentanut niiden raakaversiot sekä tiedostoina että kopioina.  Ne eivät ole oikeastaan vanhentuneet, mutta kertovat kyllä, että silloin vuosia sitten sentään ehdin olla enemmän liikkeessä kuin nykyään.



Muut ihmiset tuntuvat koko ajan matkustelevan sekä kotimaassa että ulkomailla ja osallistuvat ties mihin tapahtumiin. En ehkä itse edes haluaisi kerätä enempää kokemuksia, sillä vanhoissakin on vielä käsiteltävää. Eikä vertailu toisiin ole kenenkään osalta ollenkaan mielekästä. Eletään vain omaa elämäämme, vaikka se ulkoisesti näyttäisikin vaatimattomalta. Sisäinen hohto se vasta on jotakin!

Tänä aamuna ajaessani kotiin käytyäni Keravalla ja ostamassa lisää kanervia ulkoruukkuihin, ajattelin, että kunhan pääsen kotiin, alan kirjoittaa, vaikka minun pitäisi oikeastaan siivota sunnuntaista talon näyttöä varten. Mutta liikkeelle lähdettyäni, tapahtuu aina se sama ihme. Se syntyy pienen pienistä asioista, maisemasta, säästä, tunnelmasta ja jopa ajatuksesta, että oikeastaan minun pitäisi tehdä ihan jotakin muuta. Tuli myös mieleeni, että olisi aika aloittaa lenkkeily tauon jälkeen.



Eipä sitten muuta kuin koneelle kotiin tultuani. Hetken kuluttua soi puhelin, jossa minulle ehdotettiin pientä happihyppelyä. Eipäs sitten muuta, kuin liikkeelle. Kävellessä on hyvä keskustella. Juuri sellaista toimintaa, mikä on minulle mieleen. Kirjoittaminen jäi, siivoaminen jäi. Oli ihana kuljeskella ystävän kanssa syksyn auringon kultaamassa luonnossa.

Kaikista omituisinta on huomata nyt päivän jo kaartuessa iltaa kohti, että olen sitten kuitenkin ehtinyt kirjoittaa valmiiksi yhden blogini koskien erästä henkilöä Karjalan kannakselta. Se on enää vailla kuvien valintaa ja julkaisua. Sitten olen melkein kirjoittanut toisenkin, tämän.  Olen myös ehtinyt imuroida melkein koko talon.

Mutta palaan tässä vielä viiden vuoden takaisin tunnelmiin.



15.10.2010

Tunnelmien takaa

Jäin taas tunnelmoimaan hetken viemänä. Saan useimpina päivinä viikon aikana monta postikorttia. Maanantaisin saattaa  postilaatikossani olla jopa 6-7 korttia. Torstaina posti tuo yleensä vähiten, tänään perjantaina sain 4 postikorttia (Suomi, Englanti, USA ja Kiina). Korttien kuvat ja joskus tarinat saattavat inspiroida minua. Tänään sain yhden postikortin, joka vei minut katsomaan vanhoja majakkakuviani  (elokuu 2005) Söderskärin majakalta, jonne teimme silloin asiakkaittemme kanssa mukavan risteilyn. Joitakin siellä ottamiani kuvia olen käyttänyt omina postikortteinani, koska majakkakuvat vaikkapa ilman majakkaakin ovat suosittuja. Liitän tähän pari kuvaa tuolta retkeltä.



Toinen kortti vei minut USA:n Missourissa sijaitsevan St. Lousin kaupunkiin, jonne Amerikan lännen laajenemisen symbolina  ja Thomas Jeffersonin muistomerkkinä on vuosina 1963-1965 pystytetty mahtava Gateway Arch. Sen on suunnitellut Amerikkaan muuttaneen arkkitehtimme Eliel Saarisen poika Eero Saarinen (1910-1961). Olen muutenkin viime päivinä miettinyt paljon arkkitehtuuria yrittäen päästä edes vähäisessä määrin siihen sisään. Siksi kortin kirjoittajan hiukan vähättelevät sanat ” jos nyt tiedät mitään amerikkalaisista kaupungeista” herättivät minut miettimään, että ainakin kirjoitan kiitosvastaukseeni ”tiesitkö muuten, että St. Lousin kaupungin kaaren on suunnitellut suomalainen arkkitehti?”



Olen opiskeluun liittyvässä kirjoitusprojektissani käsitellyt Suomen Kansallisteatteria. Arkkitehtuuriaiheet ovat minulle selvästi vaikeampia ja vaatisivat paljon suurempaa etukäteisperehtymistä kuin kuvataiteet. Oppimassahan tässä ollaan. Viime tiistaina kiertelin Kansallisteatteria joka kulmalta samalla kuvaten sitä. Olen myös juuttunut tuntikausiksi lukemaan vanhoja Päivälehden numeroita Kansallisarkiston historiallisesta sanomalehtiarkistosta.


Helsingin Sanomien edeltäjä Päivälehti perustettiin vuonna 1889 ja lakkautettiin 1904. Siitä jatkoi minulle niin välttämätön aamulehteni Helsingin Sanomat. Vuosisadan vaihteen päivälehden artikkelit ovat todella mielenkiintoisia.



Kun Kansallisteatterin peruskivi laskettiin kesäkuussa 1900, samana päivänä vietettiin Helsingissä ensimmäisiä yleisiä suomalaisia soitto- ja laulujuhlia, joiden malli oli otettu Virosta. Juhliin Senaatintorille oli saapunut ympäri Suomea 12.000-15.000 henkeä. Juhlakansa jatkoi Senaatintorin puheiden ja juhlallisuuksien jälkeen tulevan Kansallisteatterin tontille, jossa pidettiin taas pitkä juhlapuhe  kunnes  ”tri Bergbomin ollessa estetty tilaisuudessa läsnäolemasta, laski ylitirehtööri, vapaaherra Seb. Gripenberg  peruskiven, joka on torinpuoleisessa osassa sillä kohdalla, jossa pääkäytävä tulee olemaan....”



Tiistaina opintoryhmäni teki ekskursion Kansallismuseoon. Siitä onkin jo aikaa, kun olen käynyt siellä. Opastetun kierroksen jälkeen kiertelimme keskenämme etsien vastauksia opettajan esittämiin kysymyksiin. Kello oli jo lähes 8, kun museokaupan kautta lähdin erään opiskelutoverini kanssa kohti keskustaa. Syksy on jo pitkällä, illat ovat pimeitä. Kotiin tultuani olin aivan poikki.

Viime yönä oli tullut ripaus lunta. Päivät kuluvat aivan liian nopeasti, ehdin tehdä vain murto-osan siitä, mitä haluaisin tehdä. Kotini on kuin tutkijan kammio, kirjoja ja papereita lojuu pöydillä, sohvalla, tuoleilla ja lattialla. Jotta pysyisin järjissäni, yritän joka päivä tehdä myös perinteisiä naisten juttuja, siivota jonkun pöydän, käydä ehkä kaupassa, tehdä ruokaa, haravoida.

Luonnon väriloisto alkaa haalistua, kun voimakkaat tuulet irrottavat viimeisetkin värikkäät lehdet puista. Jos on oikein kaunis valo, minun on pakko päästä kävelyttämään kameraani. Pysyn kunnossa, kun käyn ystävieni kanssa vähintään pari kertaa viikossa kuntosalilla spinningissä, venytyksessä, ehkä zumbassa. Marras-joulukuussa opiskelu vie minut kaksi kertaa viikossa Helsinkiin, silloin en enää ehdi urheilemaan riittävästi. Vanhan naisen elämä on muuten todella hiljaista! Eikö tämä nimenomaan siltä kuulostakin?