Elämän särmä

Olisinko jo aiemmin käyttänyt samaa otsikkoa?  Vaikka ikävät asiat tuntuvat kylmiltä ja kalseilta varsinkin elämän myöhäisempinä vuosina, niin särmät sen eri vaiheissa tuovat syvyyttä, joka pitää luovuutta elävänä. Minulla ei ole pätevöittävää koulutusta olemaan minkään alueen asiantuntija ja joskus huolimatta luulostani ei edes riittävää elämänkokemusta. Intoa silti riittää joskus pakahtumiseen saakka. Murheet lymyävät talon nurkissa aivan konkreettisestikin ja listin esteitä yksi kerrallaan saadakseni elää ja kirjoittaa. 

On hiukan huvittavaa lukea mietteitäni nyt kahdeksan vuoden takaa, sen vuoden syksyltä, kun olin jäänyt ansaitsemalleni vanhuuseläkkeelle. En ehkä olisi jäänyt, jos olisin tiennyt mitä on edessä. Toki tiesin sen, koska sen takia jäin heti kun sain jäädä. Minulla oli isoja asioita järjestettävänä enkä olisi pysynyt hoitamaan niitä työn ohessa. Mutta ei se ollut ollenkaan viisasta. 

Matkallekin tuli lähdettyä syksyllä 2008. Sen jälkeen matkoja on pitänyt tarkkaan harkita.

Kaikki menee yleensä toisella tapaa kuin odotamme. Monet jäävät eläkkeelle suurin odotuksin ja suunnitelmin.  Suunnitelmat muuttuvat yllättävien asioiden tullessa odotusten eteen. Siinä vaiheessa ehkä kuvittelee vielä olevansa ikinuori ja kuolematon kuten nuorena ajatteli.  Minulla oli myös sellaisia suunnitelmia, jotka jouduin ajan kanssa työntämään syrjään mahdottomana. En tulisi koskaan saamaan lisätuloja harrastuksiini liittyen, omat firmat jäivät perustamatta. 

 

Ajelimme ympäri saaren vuokraamallani autolla.

Paljon uutta kyllä tuli eteen, suurin osa positiivista, mutta mustana raitana siinä elämässä pysyivät ne ikävät asiat, joiden kuormaa vieläkin raahaan perässäni. Se on sitä elämän särmää, tärkeää ehkä luovuudelle. Ken tietää?

Melkein tasan kahdeksan vuotta sitten kirjoitin blogiini otsikolla ”Jäivätkö asiat kesken?”  Palaan siinä lopuksi kirjoitukseeni 41 vuotta aiemmin. Kovin tuttua myös nyt.

16.9.2008

Pienet keltaiset laput pöydänkulmalla lisääntyvät. Joka päivä tulee uusia hoidettavia asioita: tilaa auton huolto, katsastus, kannattaako renkaiden typpitäyttö, hae kaktusmultaa, tuo loput sisäkukat sisälle, käy kirjasto, sukuseuran pöytäkirjat, avaa blogi, mieti yhteyshenkilöiden kirjeen sisältöä, lähetä kortti x:lle, kirjoita kirje y:lle,  kirjaa haastatteluyhteenveto, verottaja, kukkasipulit maahan, osta lisää tulppaaninsipuleita, kuntosalijutut,  mieti joulukortti- ynnä muu korttiaiheet, lähdemmekö matkalle viikoksi, tilaa matka jne.  Miten sitä ehtikään tehdä kaiken, kun kävi töissä kokopäiväisesti?

Pääsin käymään myös Efesoksessa.

 Alan toistaa itseäni? Tänään päätän sitä ja huomenna tätä. Miksi en osaa olla viisas vanhus, joka kulkee rauhallisesti kohti kuolemaa, seestynyt ja onnellinen? Olenhan sitäkin, mutta olen muutakin. Olen ajan terällä oikeastaan enemmän kuin koskaan, olen ajasta eteenpäin, olen jo menossa tulevaisuuteen, edessä olevaan aikaan. Elän yhtä aikaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ja osa minusta on muissa maailmoissa ja elämissä. Olen ihminen, olen kasvi, olen susi tai iso lintu lentämässä kohti taivaanrantaa. Olen kymmenen, sata kirjaa. Vietän yöni Forum Romanumilla, Via Appialla, Saharan erämaassa, Ludvig XIV:n hovissa, tundralla, Siperian metsissä, Atlantiksella. Olen muinainen musiikki, vesiputous, kuu taivaalla, olen vain pölyhiukkanen lattialla.

Ihminen on sama koko elämänsä, vanhempana vielä enemmän sama kuin nuorena, mutta kuitenkin eri jokaisena elämänsä päivänä. Jollei minulla olisi nimeä, minut tänään tuntenut ei huomenna enää minua tunnista. 

Miksi luominen on verissä, miksi se hävittää unen ja tuntee elävänsä niin täysillä kuin koskaan? Mikä synnyttää sen? Miksi se innoitus pukeutuu jossakin vaiheessa elämää valepukuun ja etsii häilyvää ja lopulta haihtuvaa onnea nk. rakkaudesta ja toisen ihmisen läheisyydestä. Miten voimakas se vire onkaan? Se tulee kuin hurrikaani ja hajottaa huolella rakennetun luomisen talon. Ihminen alkaa luoda lihasta uutta elämää ja takertuu siihen vuosikausiksi, kunnes onkin koittamassa ilta. Eräänä päivänä se jo kauan sitten unohdettu hiipii hiljaa takaisin sinuun. Huomaat tulleesi takaisin kotiin, kaikki turhuudet ovat mennyttä. Kysyt itseltäsi, olinko se minä, joka elin nuo vuodet, vuosikymmenet toisista ja ympäristöstäni huolehtien, itseni unohtaen. Se tulee meille kaikille eteen, mutta jokaiselle eri tavalla. 

Minulla on kyltymätön halu luoda. Koen pieniä, pienen pieniä tyytymättömyyden hetkiä, kun en jatkanutkaan silloin nuorena sitä omaa linjaani vaan tyydyin enemmistön päätökseen, mutta ne hetket ovat hedelmättömiä enkä saa juuttua niihin. Minulla ei ole aikaa... Vaikka sen toisaalta tiesi jo silloin nuorena, niin...

”kesä

näitä pölyäviä teitä polttava iho nuoruus menkäämme juoskaamme sillä kohta olemme kolmekymmentä sitten neljäkymmentä viisikymmentä kuusikymmentä ja seitsemänkymmentä ja on jo aika poistua näistä kesistä tästä polttavasta ilmapiiristä jos olemme kuluttaneet itsemme loppuun kaikella turhalla taakalla

vielä nyt olemme mukana ja kuinka nautimmekaan kaikesta tästä ja sehän on oikein miksi me muuten eläisimme me teemme kaikkea sitä mitä haluamme ja paljon sellaista mitä emme halua mutta sehän on oikein jos se tekee meistä suvaitsevaisia ja ymmärtäviä

näitä pölyäviä kuumia polttavia teitä näitä kesiä kesien jälkeen näitä muistoja jotka ovat kallisarvoisia pisaroina suurissa merissä näitä vuosia jotka kuluvat tätä elon jatkuvuutta kiertokulkua

huomenna palaamme meren rannalle katsomaan auringon laskua pilvien peittoon punaiset juovat perässään korkeat aallot pienenevä aurinko rannan kuohut ja kohina sitten pimeys ja tuuli kun aurinkomme on poistunut kivet joita emme näe simpukat joita tallaamme kuun joka kiertää ylös ja vielä kauempana lempeä kesä satakieli joka kuoli ja maatui pitkään ruohoon eikä kokenut koskaan niitä suuria hautajaisia kun lapset toivat lemmikkejä ja pienen puuristin hiljaista lempeää tuulta ja valoa ihmeellistä valoa ja lyhyyttä

emme voi unohtaa mitään emme rakkautta joka jätti meidät ja rakkautta jonka me jätimme me itkemme muistojemme haudoilla jos olemme yksin jos seisomme autiolla pelottavalla paikalla jonka kuvittelemme olevan muinainen keskitysleiri se elämä joka on mennyt kuollut vaikka se kerran olikin meidän

näitä kuumia kesiä värejä tuoksuja matkoja aherrusta rakkautta sanoja tanssia metsiä merta musiikkia

emme koskaan tule takaisin vaikka te pyytäisitte me joskus ikävöimme mutta me emme tule takaisin olemme uskollisia kaikelle mikä meni siksi meidän on pysyttävä paikallamme ja vain muisteltava muistettava kuinka itkimme räntäsateessa tuntiessamme rakkauden syttyneen yksinjätettyyn sydämeen ja tuntiessamme pakon tappaa se tuhota se jotta jaksamme elää siksi kuljimme vieraina ohitsenne sydän tuskaisena ja kun tulimme valkoisten seinien sisään itkimme ja harhailimme edestakaisin vailla päämäärää miksi siis tulisimme takaisin koska surummekin oli vain meidän yksin jo silloin

kaikki tämäkin on oleva ohi mutta ei vielä aikoihin kun nämä kesät ovat menneet tämä suloinen elämä tämä hehku tämä kiihkeys tämä tunne”  kesäkuussa 1967

Tärkeät asiat

Kolmanneksi syntynyt lapsenlapseni Alex tulee tänään yökylään. Facebook muistutti, että viime vuonna toin hänet kotoaan luokseni yöksi aivan samana päivänä, koska äiti joutui viipymään sairaalassa pikkuveli Axelin kanssa tämän sairastuttua. Alex itsekin oli viime viikonloppuna sairaalassa pienen operaation takia, josta hän on jo toipunut.

Arttu ja Manu syksyllä 2008

Lisäksi Facebook muistutti tänään blogistani 2011 ja monesta muusta jakamastani asiasta kuten siitä, että olin kirjoitukseni silloin jakaessani lähdössä kuuntelemaan Anna Kortelaista Keravan kirjastoon. Hän kertoi silloin Viipurista ja salaperäisestä isoisästään Reino Peltosesta, josta hän on sittemmin kirjoittanut useita kirjoja.  Kirjoitin ihanasta Annasta marraskuun lopussa hänen vierailtuaan HelsinginKuolemajärvi-kerhossa. Kirjoitukseni ”Sanattomia hetkiä” löytyy täältä.

Arttu, Muru ja äiti ja Alex melkein tasan neljä vuotta sitten.

Kuten viime vuonna samaan aikaan, nytkin minun pitäisi saada karjalaisen sukuseuran Kuolemajärven Sirkiät ry:n seuran jäsenille lähtevä kirje suunniteltua, kirjoitettua ja hoidettua sähköpostilla puolelle jäsenistöstä ja kirjeinä toiselle puolelle. Sitten viime vuoden olen saanut lisää tehtäviä hämäläisen Markkulan sukuseuran sihteerinä, jotka juuri nytkin työllistävät.

Muut kuvat ovat sitten viimeiseltä työvuodeltani 2008

Ensi viikolla on tulossa myös myynnissä olevan kotitaloni kuntotarkastus, jota itse olen pitänyt tarpeettomana monestakin syystä, mutta jota kiinteistövälittäjät pitävät tarpeellisena. Rahaa siihen menee eikä se takaa ostoa, vaikka talosta kiinnostuneita on ollut ja on edelleen. Tuttu kiinteistövälittäjä vaihtoi tästä viikosta alkaen myös kokonaan työtä, joten joudun jatkossa asioimaan uuden henkilön kanssa.  Saa nähdä, miten minun käy. Kun vaan osaisin pitää sanani piilossa.

Sanoin tänä aamuna kokevani samanlaista stressiä kuin joskus työelämän aikana, kun kuljin milloin minkin asiakkaan luona myymässä mm. e-palveluja tuntien muiden painostuksen niskassani. Nyt minun ei tarvitsisi tuntea painostusta, sillä olen itse päättänyt asioistani. Vanhat vuosikymmenten tuntemukset kuitenkin joskus aktivoituvat, tulevat uniini ja kuiskaavat asioita, joita minun ei enää oikeasti tarvitse kuunnella. Olen sanonut, että eniten minua painostavat talon myynti ja siihen liittyvät moninaiset asiat, joiden lonkerot vievät minua vielä taaksepäin entiseen elämään. En koskaan aikoinaan ajatellut, että eläkkeellä elämä olisi niinkin vaikeata. Naurettavaa kuvitella, että meille kaikille koittaisivat silloin pankolla makaavan kissan päivät.

Mutta nuo kaikki ja monet muut asiat ovat niitä tärkeitä asioita. Tervetuloa lukemaan, mitä kirjoitin juuri samalla otsikolla ”Tärkeät asiat” viisi vuotta sitten.

”5.2.2011

Olla eläkeläinen on tänä päivänä vähän syntistä puuhaa.  Sama koskee tietysti muitakin, jotka ovat työelämän ulkopuolella. Annan nykyään kyllä monien ärsyttävien asioiden mennä ohi, joten olen tietoisesti välttänyt kirjoittamasta aiheesta paitsi, että kyllähän se on välillä paistanut jutuistani läpi. Sormeni sattuivat taas syyhyämään ja piti päästä kirjoittamaan.

Nimittäin päällimmäisenä lehtileikkeissäni oli torstain Helsingin Sanomien yleisönosaston pieni kirjoitus otsikolla ”Tärkeitä asioita pitää saada tehdä jo työvuosina”. Aihe oli siksi tällä kertaa nopeasti valittu. Kirjoitus on valitettavasti vain lehden tilaajille.

Tässä minua viedään 16.6.2008 työpaikalle.

Kirjoitus tuntui aluksi provosoivalta, vaikka se ei loppujen lopuksi edes ollut sitä. Siinä Kaarina Tonteri, psykologi Savonlinnasta pohtii, miksi ihmiset eivät tee työtä niin kauan kuin kykenevät vaan haluavat jäädä eläkkeelle, vapaalle työkykyisinä voidakseen tehdä jotain tärkeää, jolle ei ollut riittävästi aikaa työuralla.

Tietenkin tämä osui minuun, sillä olen vasta eläkkeelle päästyäni pystynyt kunnolla aloittamaan tärkeän tekemisen. Tietenkin voisi ensin määritellä, mikä on itse kullekin tärkeää, sillä olemme niin erilaisia. Juttujani lukiessa on aina hyvä muistaa, että kirjoitan yksinomaan omasta näkökulmastani.  

Pysäkki, jolta usein vuosikausien ajat lähdin työmaalle.

Aloitin sen tärkeän suunnittelun toki jo kauan ennen eläkkeelle siirtymistä ennakoimalla asioita. Olin kantanut mukanani monia haaveita nuoresta asti, en ollut koskaan luopunut niistä. Eläkkeelle lähdön tullessa lähemmäksi, tajusin ajan lyhyyden, asioiden peruuttamattoman muuttumisen.  Täytyy myöntää, että urakka tuntui lähes ylivoimaiselta, oli niin paljon hoitamattomia asioita, oli paljon esteitä sekä eniten itsellä että myös muilla, joita vastaan piti ja pitää vieläkin taistella.

Kun asioita katsoo työelämän ja työtätekevän ihmisen näkövinkkelistä, saa aivan erilaisen käsityksen kuin minun suunnaltani. Em. mielipiteen kirjoittaja kysyy, olisiko syytä kehittää työelämää niin, että sen ohella voitaisiin tehdä myös niitä itselle tärkeitä tekemisiä. Onko kaikilla niitä? Suurimmalle osalle on ehkä tärkeintä alkaa hoitaa lapsenlapsia, tehdä vapaaehtoistyötä, matkustella, nauttia kerätystä omaisuudesta ja rahoista. Niitä meistä useimmat tekevät jo paljonkin työnteon ohella.

Tässä voisin muuten kysyä, eikö lasten ensi vuodet ole äärimmäisen tärkeitä. Minun aikanani kuten nyt juuri silloin äideillä on ollut kovimmat paineet kotona ja työssä.

Jotkut jopa opiskelevat. Parhaillaan opiskellessani huomaan, että suuri osa opiskelutovereistani on vielä työelämässä. Kun kuuntelen nyt ketä tahansa työssä käyvää, on vaikea uskoa, että siihen mahtuu mitään unelmien toteuttamista. Kiire, kiire, ihmiset ovat todellisia palikoita ilman vaikuttamismahdollisuuksia. Sitä olin minäkin. Teimme fuusioita fuusioiden jälkeen, joka vuosi organisaatiota uudistettiin, uusia palveluja syntyi kuin sieniä sateella, maailma konekielistyi manuaalisesta. Aika ajoin 1980 - 1990-luvuilla tein loputtomasti ylitöitä. Joskus yritin aloittaa opiskelun, mutta jouduin aina keskeyttämään. Kiire alkoi jo silloin, salakavalasti. Kiire peitti alleen sen, miten meidän kohtelumme alkoi muuttua, miten työelämä alkoi huonontua.

Miksi tekisin eläkkeellä työtä jollekin suurelle organisaatiolle, joka kerää suurta pääomaa selkänahastani?  Energiani riittäisi vielä lähes millaiseen työhön, mutta energiasta ei ole hyötyä, jos ei ole kiinnostunut. Kun kerran on poistunut työstä, jonka osasi ulkoa ja unissaan ja osaisi muuten vieläkin, jos pitäisi palata, niin ei voi vähempää kiinnostaa.

Eräänä yönä olin unessani vanhalla työpaikallani, minulle tarjottiin uutta työtä. Pelästyin kait niin, että en nähnyt, miten uni päättyi. Ehkä ne olivat lopulliset jäähyväiset. Viime aikoina olen usein miettinyt, mihin katosi lähes 35 vuotta elämästäni. Siihen sisältyy tavallaan myös elämä kotona, joka sekin katosi. Vaikka sinä aikana aloitin siinä firmassa, josta jäin eläkkeelle, menin naimisiin toisen kerran, poikani syntyi, tein töitä hullun lailla, erosin, muutin, menin uuteen suhteeseen, tein töitä hullun lailla, lapsenlapseni syntyivät, muutimme maalle, tein töitä hullun lailla sekä kotona että töissä.

Pysäkki, jolta Helsingistä lähdin kotiin. Muutaman vuoden ajan.

Sitten aloin lopulta kysyä, kuka minä olen ja minne olen matkalla. Olin vihdoin herännyt pitkästä unesta. Erona on se, että unessa käsittelemme asiat parhain päin, mutta miten selvität hereillä nähdyn unen koukerot.  Kaikki eläkeläiset eivät halua niitä käsitellä, he haluavat tulla vanhoiksi, vain olla ja elää. Se onni sallittakoon heille!

Muiden eläkkeelle läksiäisistä onkin sitten paljon valokuvia. 

Kun selasin vanhoja kalentereitani 1990-luvulta, ne olivat täynnä tapaamisia, työasioita, matkoja, syntymäpäiviä, perhejuttuja. Ainoa filosofinen kommentti, joka muuten toistui parinakin vuonna, oli lainaus joltakin toiselta henkilöltä, mutta nimi oli jäänyt pois:

”Jotta menestyisit liike-elämässä, ole uskalias, ole ensimmäinen, ole erilainen.” Perään olin kirjoittanut ehkä omin sanoin: ”Voit olla uskalias, erilainen ja ensimmäinen, vaikka leikkisit vanhoilla palikoilla.”

Sen ensimmäisen voisi muuttaa ehkä ennakoivaksi, edellä kulkevaksi, sillä ensimmäinen viittaa liikaa kilpailuun.

Näin tämä elämän syvintä olemusta pohtiva mietti ja kirjasi ylös.”

Eläkkeelle jäämispäivästäsi ei ole paljon kuvia. Tässä olen lähdössä sinä aamuna kotoa, odotan noutajaa. Tämänkin kuvan olen ottanut itselaukaisemille kuten lähes kaikki itsestäni olevat kuvat.

Viisi vuotta

Kirjoitin tasan viisi vuotta sitten tähän loppuun lisäämäni blogi-kirjoituksen. Ajatella, että siitä on viisi vuotta.  Olen heräämässä viiden vuoden unesta.  

Aamulla puuhastelin jonkin aikaa puutarhassa haravoiden, siivoten ja leikellen oksia. Kevät on nyt tullut vauhdilla. Lumi ja jää häviävät ja kevätkukat avautuvat täyteen loistoonsa. On ollut niin mahdottoman kaunis keväinen päivä, että sinne ulos pihalle oli aivan pakko päästä. Vaikka työt sujuvatkin minulta nyt hyvin ja jaksan vaikka mitä verrattuna vaikkapa viime syksyyn, en uskalla rasittaa itseäni liikaa matkan ollessa edessä. Toivottavasti puutarha odottaa kukkineen ja töineen paluutani. Tänään siellä oli vielä aivan liian märkää. Oli myös korkea aika miettiä, mitä otan matkalle mukaan.  Sainkin asiat hoidettua niin, että voin huomenna ottaa kevyemmin. Kirjoitinko viimeksi, että ympyrä on sulkeutunut?  Siltä nyt tuntuu, kun olen palannut kevääseen 2008.

Nämä kuvat ovat tältä aamulta.

Silloin valmistauduin jäämään eläkkeelle. Seuraavat kommentit nappasin päiväkirjastani, jota kirjoitin joka päivä. Bensiini 95 maksoi 1.404 e. Suunnittelimme pikkuserkkuni Helmin kanssa kesän näyttelyä Perniön lainamakasiinissa. Olin masentunut. Mies tuli pitkältä lomalta Thaimaasta ja aloitti älyttömän juopottelun. Kärsin silloinkin vanhenemisesta, olin usein päänsäryssä ja väsynyt. Polveni olivat jäykät, olin lihava ja tukkani alkoi harmaantua enkä jaksanut enää niin paljon kuin ennen. Ruumiillista työtä jaksoin tehdä noin 5-6 tuntia ja henkistä enemmän, mutta sitten olenkin täysin uupunut. Tuhlasin energiaani tekemällä kymmeniä asioita samanaikaisesti sekä työssä että kotona. Mikä on muuttunut viiden vuoden aikana? En jaksa enää edes noin paljon, mutta vaalin tarkemmin omaa rauhaani ja valikoin tarkemmin, mitä teen.

Mutta päiväkirja on, kun ohittaa nuo omat tuntemukset, todella mielenkiintoinen. Paljon lehtileikkeitä, informaatiota, aforismeja, kirjeitä, valokuvia, kortteja, pääsylippuja. Väriä ei silloin elämästä puuttunut.

Tämä kuva on huhtikuulta 2008.

Tässä sitten blogikirjoitukseni viiden vuoden takaa:

”Kun taakseen katsoo

Lomapäivän aamu! Aikaa tuntuu vielä olevan rajattomasti ja riittävän kaikkeen tekemiseen. Puutarhassa kukkivat krookukset, helmililjat ja pienet sinivuokkoesiintymät. Osa sinivuokoista on peräisin Maantiekylän metsistä ja osan siskoni toi Hämeenlinnasta. Krookukset ja helmililjat olen itse vuosien mittaan istuttanut. Näin keväällä tulee aina mieleen, että olisin voinut syksyllä piilottaa maahan kukkasipuleita vaikka kuinka paljon enemmän.

Keväisin puutarhurin sydämeni syttyy. Olen monta kertaa katunut, ettei nuorena ajatuksiini tullut ryhtyä ihan oikeaksi puutarhuriksi, mikä ammatti on mielestäni paras kaikista. Sen kun voi hyvin yhdistää muihin toiveammatteihini kuten valokuvaajan, taiteilijan, kirjailijan ja toimittajan ammatteihin. Mikään niistä ei omalta osaltani toteutunut nuorena. Johtuikohan se siitä, etten tajunnut ottaa sitä puutarhurin ammattia johtotähdeksi?  Se taisi olla niin lähellä minua, etten tajunnut.  Isäni oli maanviljelijä. Siitä syystä jouduimme sisarteni kanssa jo lapsina auttamaan rikkaruohojen kitkemisessä, heinäpellolla, sokerijuurikkaan harventamisessa, viljan pussittamisessa ja kaikissa muissa lapsillekin sopivissa maatalouden töissä. Työ oli lapsen mielestä raskasta ja tylsää verrattuna leikkeihin. Niinhän on puutarhan hoitokin osittain. Ylläpitoon menee uskomattoman paljon aikaa. Kun on päivien ajan haravoinut, siivonnut, lakaissut ja rahdannut roskia kasoihin ja järjestänyt pois, muokannut maata, ei energiaa tahdo riittää enää suunnitteluun ja toteuttamiseen. Mutta kaikki vaikeat asiat pitävät takanaan hyviä asioita, joka on ikään kuin palkinto. Ehkä siitä on koko elämässä kyse, kunhan vain osaa oikein katsoa asioita.

Vaikka nuorena hetken taistelinkin noiden muiden ammattihaaveideni puolesta, annoin loppujen lopuksi periksi (isäni iloksi?) ja suuntauduin kaupalliselle alalle.  Hautauduin sitten pankkimaailmaan kymmeniksi vuosiksi. Saavutukseni siellä eivät tällä hetkellä tunnu yhtään miltään, kun niitä ei oikeasti ole.  Tarvitsen aikaa pystyäkseni katsomaan asioita kauempaa. Tämän 30 vuoden aikana koko Suomi on konekielistetty ja kaikki sähköisiin pankkipalveluihin liittyvät asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.  Omituista on myös se, että jossakin vaiheessa tuntui varmaankin, että oma firma oli kuin elävä olento, jonka hyväksi teimme työtä.  Vaikka viimeisen vuoden aikana olen ajatellut paljon tätä lyhyttä, mutta toisaalta myös pitkää ajanjaksoa odottamani henkilökohtaisen muutoksen takia, en ole ollenkaan varma, haluanko enää myöhemmin siihen palata. Muistiinpanoni ajasta ovat hatarat tai olemattomat. Teimme mielettömästi töitä. Vaikka olen omasta mielestäni osannut ennakoida hyvin tulevaisuutta, en osannut ajatella sitä yksilön tasolla, omalla tasollani. Koimme samalla monta murrosta pankkimaailmassa kuten kaikki pankkifuusiot, kansainvälistyminen, tekniikan jatkuva kehittyminen.  Olisiko suurin muutos, jota en osaa edes nimetä, tapahtunut salakavalasti meidän sitä huomaamatta?  Emme ole ehtineet siihen mukaan, koska se koskettaa meidän sisintämme. Se tuntuu vaaralliselta. Olkaapa varuillanne! Kannattaa aina ensisijaisesti pitää huolta omasta itsestään.

Palaamme sieltä kaikesta kuitenkin takaisin puutarhaan. Jos joskus kesällä ehdin levähtämään riippukeinussani, tajuan varmaan myös työelämäni antaman opetuksen itselleni. Ja kun olen päässyt siitä kaikesta irti, pystyn toivon mukaan irtautumaan myös raskaasta taakasta, joka vielä on luovuuteni esteenä.  Uskomatonta, kun sanojen sisällöllä on eri merkitys, kun sen kirjoittaa tai kun sen lukee nyt tai myöhemmin!

Repisinkö tänä vuonna kaikki 16 marjapensasta pois? Ehkä jätän yhden karviaispensaan ja yhden punaherukkapensaan. Kaikki mustaherukkapensaat ovat aikansa eläneet ja toimenpiteeni eivät ole niitä kohentaneet. Olen jo 4 pensasta ehtinyt hävittää ja tilalle on kehittymässä lisää kukkamaata.  Uskomatonta, miten pitkät ja vahvat juuret marjapensailla on.  Kesät ovat lyhyitä eikä lopputuloksesta ole tietoa. Kun voikukat, rönsyleinikit, vuohenputket ja siankärsämöt valtaavat uusia alueita ja työntävät juuriaan jokaiseen vapautuneeseen maatilkkuun, tuntuu turhauttavalta jatkaa. Pitää vain osata katsoa, että ne kaikki ovat myös luonnon luomuksia ja kauniita omina itsenään.

Olen aina kerännyt kasveihin ja puutarhan hoitoon liittyviä kirjoja ja luen säännöllisesti minulle tulevia Kotipuuutarha-  ja Viherpiha-lehtiä ynnä kaikkea muuta kirjallisuutta. Mielelläni olisin käyttänyt vuosien mittaan niihinkin enemmän aikaani. Ihanin puutarhakirja kautta aikojen on Otavan suomeksi toimittama Karin Berglundin Unelmien kotipuutarha.  Vaikka olenkin valokuvien ja kuvien ystävä, niin myös sanat ja sisältö merkitsevät. Tässä kirjassa nuo asiat ovat kohdallaan ja lisäksi mukaan tulevat kasvien historia, taide ja kirjallisuus. Siis minulle siinä on juuri oikea yhdistelmä. Eeva Ruoffin kirjat ovat myös hyviä ja olen hankkinut niitäkin vuosien mittaan suureksi paisuneeseen kotikirjastooni. Paljon niistä on edelleen lukematta enkä edes löydä hyllystä helpolla etsimääni. Siksi olen aloittanut kirjojen luetteloimisen netissä olevassa palvelussa http://www.librarything.com/. (Kommentti 20.4.2019: huom. linkki toimii edelleen ja pääset aloitussivulle, mutta et tiliini. Tilini näyttää olevan voimassa, ehdin kirjata sinne noin 1000 kirjaa, mutta niistä osasta olen luopunut. Aika aikaa kutakin.)

Muuten ehdotin tyttärentyttärelleni parisen vuotta sitten puutarhurin ammattia, koska silloin näytti siltä, että hänellä on samantyyppisiä kiinnostuksen aiheita. Nyt hän on siinä vaiheessa, että kaikki vanhempien ihmisen ehdotukset ymmärrettävästi kyseenalaistetaan.”

Molemmat haikailevat jo kesään. Voi söpöläisiä!

Sulattelua

Kiireisen viikon jälkeen on pysähdyttävä ja käsiteltävä asioita. Niin kiireistä ei eläkeläisen elämä toki ole kuin työelämässä ollessa. Vieläkin muistan, kuinka eläkkeelle siirryttyäni minun oli vaikea hahmottaa kotona päiviä ja viikkoja yrittäessäni sopia jotakin tapaamista. Se vaikutti eriskummalliselta, koska työelämässä sovin koko ajan tapaamisia asiakkaideni kanssa ilman ongelmia. Usein tapaamisia sekä asiakkaiden luona että työpaikallani sisäisten palaverien lisäksi oli montakin päivässä. Olimme silloin siirtyneet osittain elektroniseen kalenteriin, josta muutkin saattoivat nähdä liikkeeni ja jopa sopia puolestani.  Ehkä toisenlaiseen ympäristöön ja omaan johtajuutensa siirtyminen aiheuttivat sopeutumisongelman. Asiat muuttuivat erilaiseksi, olin nyt oman itseni johtaja.

Keskellä heinäkuuta 2006 olin vielä täysillä työelämässä. Viimeisten vuosien aikana muutimme monta kertaa , ensin uuteen taloon ja sitten talon sisällä. Tässä työpisteeni juuri tuolloin. Pöydän kulmalla on elokuussa alkavan ensimmäisen,   pikkuserkkuni Helmin kanssa pitämämme näyttelyn kutsu. Tosin kuviamme oli silloin jo heinäkuussa esillä Askaisissa Seivästö-säätiön juhlilla.

Sittemmin totuin muutokseen ja on ollut aikoja, jolloin en ole edes kirjannut sopimiani asioita etukäteen kalenteriin. Jälkikäteen olenkin ollut itselleni vihainen  merkintöjeni puutteellisuudesta. Kun joskus myöhemmin etsin vaikkapa ylisuuresta sähköisestä valokuva-arkistostani jotakin kuvaa menneeltä ajalta, kalenterimerkinnästä olisi paljon apua. Olen järjestänyt valokuvani omiin kansioihinsa perusteella kamera/vuosi/kuukausi/päivä. Kansioita on jo vuodesta 2004 alkaen. Lisäksi tietenkin skannattujen kuvien kansiot aiheiden/henkilöiden tms. mukaan.

Tämä kuva osui eilen käsiini äidilleni rakkaiden kuvien joukosta. Kuva on ajan mukaan vain kokoa 9x6 cm. Kun skannasin ja suurensin sen, olin yllättynyt kuinka paljon tuttuja ihmisiä löysin sielä. Olen itse kuvassa pari vuotiaana vasemmalla punainen pipo päässäni. Jaoin tämän jo eilen Facebookissa. Kuvassa on oman lapsuuteni kotikylän ihmisiä, joista aika monet tunnistin. Miksi olemme kokoontuneet, ikäänkuin lammen rannalle, se on vielä selvittämättä. Yhteisöllisyys on jo silloin tarttunut minuun. Tosin olemme myöhemmissä ajoissa koko ajan menneet siitä poispäin. Valitettavasti.

Kauppalistani ovat myös summittaisia ja usein jopa unohdan ne kotiin tai hukkaan muuten. Elettävä elämä ja harrastukseni ovat tuoneet uusia haasteita. Erittäin häiritsevä tekijä on tietenkin ollut tuo riitajuttu, jota nyt on vatvottu vuosikausia. Olen tavallaan jo oppinut elämään sen kanssa, mutta menneinä vuosina minut useamman kerran revittiin maan rakoon, josta nousu ylös vei uskomattoman paljon voimavaroja. On varmaan niin, että olemme eläkkeelle siirtymisaikoina melko heikoilla ja meille olisi suotava rauhallinen siirtyminen. Monet asiat myllertävät silloin päässä eikä niihin ole millään pystynyt etukäteen valmistautumaan. Yllättävää vaikkakin tiedossa on elintason lasku, joka saattaa koskettaa erityisesti yksineläjää. Kun puolet käteen jäävästä rahasta häviää, pitää luopua monesta ja harkita kaikkea tarkkaan. Onneksi monet asiat ovat ilmaisia ja halpoja. On paljon ilmaisia luentoja ja kulttuuritapahtumia. Kun joskus tulee yllättäviä menoja tai haluaa vaikkapa lähteä matkalle, on pakko säästää etukäteen tai yrittää muuten sumplia elämäänsä. Yhtä kaikki, joutuu suunnittelemaan kaiken paljon tarkemmin.

Urjalan kirkossa, tilaisuus alkamassa.

Seis seis, ei minun pitänyt tänään kirjoittaa rahasta, ei tuloista eikä menoista, ei toimeentulosta. Lähdin sulattelemaan viikon kokemuksia.

Enkelit olivat kuvina kirkon katossa mukana, mutta kyllä muutenkin...

Ihmisen elämä voi päättyä milloin tahansa. Vietin koko lauantaipäivän osallistuen merkittävän karjalaisen vaikuttajan siunaus- ja muistotilaisuuteen. Tunnen itseni etuoikeutetuksi siinä, että minulle suotiin siihen mahdollisuus. Mieluummin olisin jatkanut siitä, mihin jäimme ja mihin hän minua kannusti kuin, että seuraava tapaamisemme olisi pari kuukautta myöhemmin, jolloin häntä kuljetetaan arkussa kirkon alttarille. Muistan elävästi keskustelumme syyskuun puolivälissä Karjala-talolla. Hänen sairautensa ei näkynyt päälle päin enkä rohjennut edes kysyä sen laadusta. Siksi ilmoitus hänen poismenostaan oli valtava pudotus. Nyt vaikuttavan jopa seitsemän tuntia kestäneen siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen, olen edelleen eksyksissä ja ennen kaikkea epäileväinen, pystynkö edes kaikkeen siihen, mitä suunnittelen ja toivon tekeväni. Olisi helpompi luovuttaa ja elää vain päivästä toiseen....

Tässä ote kartasta, jonka myös eilen laitoin kansikuvaksi Kuolemajärven Sirkiöiden Facebook-sivuille. Nyt se on täälläkin, jotta myös "naamakirja"-vihaajat sen näkevät ja pystyvät etsimään paikkoja, jos niistä tulee joskus puhe. Facebook ei ole mikään naamakirja,vaan hyvä vuorovaikutusfoorumi.

Voit käydä täällä katsomassa kuvia kesäkuun alun 2010 Karjalan matkalta. Viipurin kuvia sarjan lopussa, osa kuvista on tekstitetty. Viipurissa oppaanamme oli Jorma Muurinen, jonka siunaustilaisuuteen tässä viittaan.

Mutta ehkä tarvitsen tuollaisia kimmokkeita valitsemallani polulla. Esteet on tarkoitettu ylitettäviksi. Niitähän on ollut ennenkin. Joskus nuorempana en edes täysin tajunnut niiden kipeyttä ja lopullisuutta. Tiedän, että joidenkin ystävieni on vaikea ymmärtää tylsiä harrastuksiani, mutta onneksi on myös paljon heitä, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Samanlainen innostus historiaan pistää meidät hengittämään kiihkeämmin. Lauantain tilaisuuden aikana tunsin saaneeni monta kosketusta siihen loistavimpaan ihmisyyteen, siihen, minkä takia elämme ja viemme menneisyyden perintöä ja tietoa siitä tulevaisuuteen. Olen vain pieni osa sitä ketjua, joka pitää näitä tärkeitä asioita hengissä. Kun tilaisuuden lopuksi lauloimme seisten Karjalaisten laulun ja heti perään Hämäläisten laulun, en voinut olla itkemättä. Yksi aurinko oli laskeutunut mailleen, mutta hänen tekemänsä työ ei kuole.