Kun kevät päättyi

Minulla on ihana parveke. Tähän aikaan vuodesta kellon lähestyessä kello 10 aamulla, voin mennä sinne kirjoittamaan. Aurinko porottaa parvekkeelle aamulla, mutta siirtyy sitten talon toiselle puolelle. Makuuhuonetta se valaisee illalla. Kun tämä kevät muutti elämää, on ollut vihdoin aikaa miettiä elämän olosuhteita tarkentamalla katsetta lähemmäs. Tiedän muiden kesken jääneiden asioiden odottavan taustalla, mutta nautin vielä hetken.

Eilen kävelytiellä. Siirsin syrjään. Tietenkin.

Lähelle tarkentaminen muistuttaa kyllä myös monista kotitöistä kuten ikkunoiden pesemisestä.  En vaan halua nyt ajatella sitä. Tasan kolme vuotta sitten olin juuri tulossa omakotitalon myyntiin, olin tavannut talon tulevat omistajat ja aloimme neuvotella. Takana oli todella pitkä epävarmuuden kausi, joka sisälsi uskomattoman paljon asioita. Silloin ei ollut mitään mahdollisuutta tarkentaa katsetta yksityiskohtiin, sillä tekemistä oli todella paljon.  Ehkä pystyin silti hiukan rauhoittumaan kirjoittamalla blogejani ja ottamalla valokuvia.  Saan nyt niiden kautta sen ajan tunnelmista kiinni. Sydäntäni kouraisee.

Ihminen tarvitsee paljon aikaa toipuakseen erilaisista asioista. Vanhemmiten aikaa tarvitaan entistä enemmän, se kannattaa ottaa huomioon kohdatessamme muutoksia, millaisia tahansa. Nyt istuessani parvekkeeni sängyllä kirjoittamassa, minusta tuntuu melkein samalta kuin makaisin alkukesän kukkaniityllä selälläni. Tuijottaisin pilviä ja hyönteisten lentoa.  Näen parvekkeen avonaisesta lasista, kuin vihreiden koivujen ja kukkivan puun taustaa vasten, että ilmassa lentelee kaikenlaisia höytyviä. Tuuli suhisee koivuissa, pilvet ovat valkoisia. Aurinko on korkealla. Linnut laulavat. Kesä on alkamassa.

Pahuksen pahus. Taas on opeteltava uutta, mikä aluksi hidastaa blogin kirjoitusta erityisesti kuvien suhteen. Blogger-ympäristö muuttuu hyvin erilaiseksi. Harjoittelen jo sitä.

Parvekkeella on tosiaan ollut koko ajan tänne muutostani lähtien sänky, jonka olin hankkinut aikanaan vierashuoneeseen. Täällä sille ei ollut muualla tilaa.

Aamulla herätessäni olin melkein heti ryntäämässä vanhalle lempipaikalleni joen rantaan, mutta en sitten lähtenytkään. Minulla ei ole minnekään kiire. Ehdin sinne.  Myös lapsenlapseni perhe on löytänyt paikan ja käy siellä. Samoin tyttäreni poikineen ja kerran siellä sattumalta tapasimmekin, suomalaisessa viidakossa.

Hesarin luku jäi kesken, kun aloin kirjoittaa tätä postausta. Usein käy niin, mutta eri syistä. Tuuli yltyy kovaksi, se tuntuu ilmavirtana jaloissani.  Terassihortensia kukoistaa. Persiljat ovat kasvaneet. Ne odottavat, että siirtäisin ne toisiin ruukkuihin.  Olen hidas toimimaan, koska minulla on aikaa. Huomaan myös liian runsaan toiminnan väsyttävän liikaa. Haluan varjella parempaa terveyttäni ja kuntoani.

Lehden lukemisesta jäi mieleen, että olen minäkin ihmetellyt sitä, miksi meillä Suomessa salataan asioita niin paljon. Covid-19- eli koronavirustautiin sairastuneista on mielestäni kerrottu liian vähän. Ainoastaan jotkut henkilöt ovat kertoneet omasta sairaudestaan. Kuolleiden muista sairauksista ja riskitekijöistä ei ole julkistettu mitään. Jossakin kolumnissa näin maininnan, että kuolleita ei ole edes ollut niin paljon kuin yleensä keväisin vuotuisessa influessaepidemiassa.  Sen sijaan kaikenlaisia, jopa hyvin omituisia mielipiteitä liikkuu paljon, usein tavallisten ihmisten esittäminä. Kaikki tietävät aina kaiken paremmin. Enempää en ota kantaa.

Avaan vieressäni olevan kirjan. Sen olen jo ammoin hankkinut, varmaan heti teoksen ensimmäisen Suomen painoksen ilmestyttyä 1990. Kirjan julkaisi Valitut Palat nimellä Puutarhan vuosi. Se on sovellettu Suomen oloihin saksalaisesta teoksesta ”Mit Erfolg durchs Gartenjahr”. Olen pitänyt sitä erinomaisena puutarhakirjana, koska se sisältää lähes kaiken mahdollisen pihan suunnittelusta, erilaisten puutarhojen perustamisesta, vuodenkierrosta puutarhassa, maalaaduista, hyönteisistä ja kasveista muutaman asian mainitakseni.

Silloin kun sen hankin, asuin vielä nykyisestä kodistani vajaan kilometrin päässä täältä lähellä Tuusulanjärven rantaa. Jos maasto olisi avoin nyt, voisin itse asiassa nähdä sinne täältä parvekkeeltani.

Asuin taloyhtiössä ensin pienemmässä talossta, josta muutimme sitten suurempaan useiden vuosien päästä. Tämän myöhemmän talon yhteydessä oli pieni puutarha, joka oli oikeastaan pientä suurempi, jos otti huomioon talon päädyssä olevan viheralueen, jonka sanottiin kuuluvan taloyhtiölle. Mutta aidan ympäroimälle alueelle ei kyllä kukaan tullut, joten se kuului oikeastaan talolle. Seinän vieressä sillä puolen kasvatin raparperia. Pitääpä seuraavan kerran ohi kulkiessa kurkata, kasvaako sitä vielä siinä. Pihaa on kyllä aikojen kuluessa muutettu. Nykyiset asukkaat ostivat asunnon tyttäreni perheeltä, jolle myin sen kesällä 2000.  Ko. asuntoalue lähellä kirkkoa ja järveä on erityisen hienolla paikalla ja viihtyisä.  Olikin äärimmäinen sattuma, että marraskuussa 1979 halusin sinne. Siitä lienen kertonut jo aiemmin.

Yllättävää kyllä, en löytänytkään nopeasti kuvia siitä jälkimmäisen isomman talon pihasta. Mutta tässä kaksi kuvaa pienen talon pihalta, kesältä 1981, kun äitini oli vierailulla.

Selaan mainitsemaani kirjaa. Minulla ei ollut oikein koskaan aikaa perehtyä puutarhanhoidon yksityiskohtiin. Työ ja työmatkat veivät voimat. Niinhän se on monilla muillakin. Nykyään on lisäksi kaikenlaisia muita häiriötekijöitä, vaikka elämä monilta osin on muuttunut paljon helpommaksi.

Tyttärentyttäreni, Annan puutarhassa olemme keskustelleet äskettäin mm. köynnöstävistä kasveista. Edellä mainitsemassani pikkupuutarhassa kasvoi varaston/autokatoksen seinää vasten mm. iki-ihana köynnöskuusama. Sillä oli tuoksuvat vaaleanpunaiset kukat ja paksu, vahva runko.  Sen olisin halunnut mukaani muualle. Kasveja ei noin vain voi ottaa mukaansa, jollei sitten muuta omakotitaloon. Pihalla kasvoi myös norjanangervoja. Talon ulkoseinustalle istutin särkyneen sydämen. Siellä kasvoi myös monivuotisia, rentovartisia oransseja unikkoja, erilaisia kuin minun myöhemmin rakastamani silkkiunikot. Taisivat keisarinkruunut eli ruskoliljat myös viihtyä siinä. Nyt sielläkin seinusta on tyhjä, niillä ei saa kasvattaa enää mitään paitsi kiviä.

Keskustelimme myös viiniköynnöksestä.  Minulla kasvoi sittemmin omakotitaloni pihalla Zilga-lajike ja hyvin kasvoikin. Kaivaessani sen juurakon aikoinaan maahan, en edes muistanut sen olleen viinirypäle. Totesin Annan terassin olevan juuri sopiva viiniköynnökselle. Köynnökseni viihtyi epäedullisessa paikassa kautta vuosien ja paremmin hoidettuna se olisi varmaan tehnyt entistä parempia satoja. Muistin myös erään kaukaisen sukulaisen kasvihuoneen, jossa kasvoi vanha viinirypäleköynnös tai useampia. Vierailin siellä kohta 15 vuotta sitten ja löydän varmaan kuvieni joukosta kuvan. 

Kirja herättää nyt lukemattomia muistoja. Valitettavasti en ottanut sitä aikoinaan avuksi vaan ryntäsin suin päin tekemään jotakin, kokeilemaan. Puutarhan hoito, kasvien kasvattaminen ja kaikki siihen liittyvä tuo myös mieleeni äitini ja meitä edeltävät sukupolvet.  Minulla ei ole oikein koskaan ollut aikaa syventyä asiaan sillä intohimolla, joka oli sisälläni. Ei ollut aina äidilläkään. Ja vielä vähemmän nykyajan äideillä, mutta järjestelyllä ja hitaasti kiiruhtamalla se onnistuu. On myös hienoa, että vieläkin on runsaasti ihmisiä, jotka rakastavat puutarhanhoitoa joko hoitamalla omaa tai toisten puutarhaa tai vain unelmoimalla puutarhan hoidosta kuten minä teen. Ihanteellista olisi kirjoittaa puutarhakirjoja viljelyn lomassa.  Se olisi paras mahdollinen ammatti; puutarhuri ja kirjailija samassa persoonassa.

Anna 17.6.2006

Kun Anna oli vielä nuori tyttö, ehdotin hänelle puutarhurin ammattia. Hän opiskeli sittemmin kokiksi, mikä oli myös erinomainen valinta. Tuollaisista ammateista on iloa koko elämän ajaksi.

Viimeksi tyttärentyttäreni luona  siivosin hetken yhtä kukkapenkkiä. Kuuma auringonpaiste vain häiritsi. Olen aiemmin usein huomannut ja ymmärtänyt, että on vaikeaa sekaantua jonkun toisen puutarhan hoitamiseen.  Kysyttäessä voi antaa neuvoja ja jakaa omia puutarhakirjojaan, mutta mielipiteet on pidettävä ominaan. Kaikki puutarhan omaavat rakastavat keskustella aiheesta. Jokaisen on myös kerättävä omat kokemukset. Monet istuttamani ja kylvämäni kasvit eivät viihtyneet minunkaan puutarhassani. Lapsille puutarhat ja metsät ovat parhaita elinympäristöjä. Se on minussa ja sisarissani melkein kuin synnynnäinen ominaisuus.

31.5.2020

Siirryn nyt seuraavaan päivään. Aloitin tämän blogini lauantaina ja hitaana bloggarina jatkan tätä sunnuntaina iltapäivällä. Olen pitkään ollut saamaton ja laiska. Tänä aikana otan ne hyveinä, sillä olenhan tässä elämässä uurastanut paljon. Tavallinen ihminen voi olla aivan tyytyväinen, vaikkei olekaan saanut rikkauksia, mainetta ja kunniaa. Ne kaikki ovat elämän katoavaisia ainesosia. Olen nyt jo vähän kyllästynyt tähän korona-aikaan. Toisaalta on ollut hyvä opetella uudenlaista käyttäytymistä ja olemista, vaikkei tämä suoraan sanoen paljon eroa normaalista elämästäni. En ole tehnyt muuta kuin pitänyt välimatkoja ja pessyt käsiäni. En muutenkaan tapaa paljon ihmisiä. Toisaalta tässä ajassa on ollut ja on siis edelleen paljon hyvääkin. Ne asiat välähtävät aina välillä mieleeni enkä osaa niitä tarkkaan eritellä.

Tänään aamulla sitten oikeasti ryntäsin herättyäni sinne lempipaikalleni joen rantaan. Yhdistän ulkoilulenkit usein muihin aktiviteetteihin. Koska paikalle on muutama kilometri, ajan sinne autolla ja kotimatkalla tarkoitukseni oli mennä ruokakauppaan, joka aukesi tänään sunnuntaina (myös helluntai) vasta kello 9.00.

Kylän läpi ajaessani vastaani ei tullut yhtään autoa ja kaikkialla oli hiljaista. Edellisenä päivänä koulut olivat loppuneet ja luonnossa iltaa viettäneet koululaiset olivat jo lepäämässä. Huomaan ajoittavani menoni nykyään myös muiden mukaan. Tosin täällä meillä päin Tuusulan keskustassa on paljon ihmisiä, että kaupat eivät tuskin koskaan ole tyhjiä.

Samalta paikalta toiseen suuntaan 18.6.2006

Elämme nyt sitä alkukesän aikaa, johon toivoisin ajan aina pysähtyvän. Juuri nyt on tullut usein mieleeni sen, kuinka vaikeaa aikaa viime vuosina juuri tähän aikaan olen elänyt. Ikään kuin se olisi kohtalo, jota ei voi paeta. Se on hyväksyttävä elämän suolana. Toki luonnon helmaan meno on aina lohdullista. Autolla pääsen kaiken lisäksi melkein minne vain, vaikka koko päiväksi. Voin jopa kesän mittaan keksiä uudenlaisia menoja. Ei siis enää pelkkää kauppamatkaa ja tarkoituksellista, päämäärähakuista menoa.

Voin ehkä hypätä vihdoin pois raiteiltani. Sitähän olen vuosia halunnut. Nyt se tuntuu vain vähän vaikeammalta. Aamuisin ja iltaisin on otettava lääkkeet. Koronan takia ei voi mennä siitä vain yöpymään kenenkään luokse. Mutta mikään ei estä päivän mittaisia menoja.

Luontokin menee menojaan. Ehkä ensi talveen mennessä olen kehittänyt jotakin uutta, saanut kirjoituksiani etenemään, löytänyt uusia päämääriä ja intoa. Silloin kesän loppu ei olisi enää niin raskas asia.

Tuuli suhisee tänäänkin puissa. Aamulla oli kyllä tyyntä ja ah niin kaunista. Löysin uusia reittejä. Tosin olivat ne ennenkin olemassa, polut olivat vain syventyneet.  Muistan, kuinka usein kuljin niitä pitkin jopa talvella, jolloin alueella ei ollut talvikunnossapitoa.

 

Lupiinit eivät ole vielä kukassa. Horsmanvarret kasvavat kovaa vauhtia. Tuomien runsas kukinta alkaa olla loppumassa. Lintujen laulu on huumaavaa. Sain satakielen laulua videolle, melkein sattumalta. Mennessäni joen rantaa kohti, kuului julmetun kova huuto joutsenen saapuessa lammelle. Lammen rannat ovat kasvaneet melkein umpeen pajuja. En saanut niistä kovin hyviä kuvia. Jonkin aikaa myöhemmin paikalle lensi samalla tavalla huutaen toinen joutsen, puoliso. Olivatko ne laulujoutsenia vai kyhmyjoutsenia, se jäi minulle epävarmaksi. Otan seuraavalla kerralla kiikarin mukaani. Palatessani takaisin samaa reittiä, toinen joutsen nuokkui vedessä ja toinen makasi lammen keskellä olevalla saarella. Olisiko sillä siellä pesä? Jatkoin eteenpäin polkua pitkin toiselle joen lammelle. Kun palasin takaisin, molemmat olivat sukeltamassa ja syömässä. Sain joutsenista pienen videon. Nämä videot olen jakanut Facebookissa.

Olin täynnä ihanaa toukokuun viimeistä päivää ajaessani kylille kauppaan. Kauppalistan mukaan on helppo tehdä ostokset tutussa kaupassa. Enempää en olisi jaksanut. Huomaan väsähtäväni entistä helpommin. Kotiin ajaessani mietin niitä entisiä kesän alkuja.

Näkymä kohti siltaa 31.5.2020

Kyseinen jokilaakso muovattiin nykyisen kaltaiseksi 2000-luvun (2005-2006) puolivälissä. Muistan hyvin, kuinka tyttärentyttäreni Annan kanssa joskus ennen noita ruoppaustöitä, kuljimme alueen läpi pitkin ryteikköjä suunnilleen sinne myöhemmin rakennetun kävelytien linjaa pitkin. Löysin valokuvia keväältä 2006, kun työt oli tehty ja maisema oli vielä avoin. Nyt siellä joki on paikoin melkein tukossa.

18.6.2006 näkymä sillalta kohti edellisen kuvan paikkaa.

Kuvia etsiessä muistot tulivat kovin lähelle, melkein iholle. Kun on jo muista syistä herkkä mieli, alkaa melkein itkettää, koska ikävä joitakin menneen ajan asioita kohtaan on niin valtava. Ehkä eniten ikävöin sitä, että olimme kaikki nuorempia emmekä tienneet tulevasta. Sitäkin tunnetta olisi kiva tutkia syvemmin.

Lapset ja lapsenlapset kasvavat. Eläimiä tulee ja menee. Läheiset ystävät kulkevat poispäin. Elämän kiire hiljenee. Olemme kesäkuussa. Yksi vuodenaika, kevät 2020, ehkä erikoisin elämäni aikana on päättymässä. Jos eläisimme ajassa ennen tätä, niin tyttäreni isä ja hänen vaimonsa saapuisivat huomenna Suomeen Saksasta tapaamaan jälkipolvia. Mökki oli varattu jo viime vuonna, sama kuin edellisellä kerralla. Koronarajoitusten alkaessa sekä Saksassa ja Suomessa, peruutimme sen. Sekin on surullista, että perhetapaaminen peruuntui ja siirtyi ensi kesään. Ensin kesänä nuorin Urenkel Aava on jo vuoden vanha. Aika menee niin nopeasti.

Seuraavana yönä äitini tuli tapaamaan minua uneeni. Ajattelin unessa, että hän eli vielä. Nyt tajuan, että hän tuli lohduttamaan minua.

10.6.2015

Unelmointi sopii tähän aikaan

Heräsin aamulla vuotta vanhempana. Yöllä ja aamuvarhain satoi lunta, joka hetken päästä oli sulanut. Tavallisesti huhtikuun lumisade peitti aamuisin puutarhan kevätkukat, eri väristen krookusten meret, valkoiset hennot lumikellot, ympäriinsä leijuvat sinililjojen pilvet, sinivuokkoesiintymät ja varhaiset valkovuokkoryppäät.  Maa oli vielä talven jäljiltä ruskea ja paljas. Ruohikolle jääneet syksyn lehdet olivat murentuneet maahan maaperän rakennusaineeksi. Odottelin jännityksellä, mitä erikoinen talvi oli tehnyt kasveille. Tutkin puiden silmuja. Ajattelen aina edelleen, että kasvit ovat keväällä herätessään onnellisia. 

Kasvit ovat meidän ihmisten tavoin eläviä olentoja. Jopa ne voikukat, jotka riemuiten alkoivat puskea maasta ylös peittäen kohta koko nurmikon. Yritykseni tuhota ne kaikki, valui aina hiekkaan. Anteeksi. Nyt en enää voi tehdä sitä. Rakkaat voikukka-auringot, teidän sukuanne ei taida sillä pihalla enää muutenkaan kasvaa. Ympäristön ojanvarsilla kyllä.

Ojanvarsilta ja lähiseudun joutomailta tulla putkahti pihalle yllättäen kasveja, jopa niitä ei toivottuja kuten jättipalsami, joka sitkeästi joka vuosi ilmestyi puutarhan nurkkaan. Lupiinin toin itse, koska se on kaunis ja upea kasvi eikä helposti tule ojan varsilta pihalle. Minullakin oli vaikeuksia saada se viihtymään eikä se edes levinnyt samalla tavoin kuin teiden varsilla. Onneksi jättiputkia ei meilläpäin näy. Karjalan kannaksella ne ovat oikea riesa.  Joskus pihalle ilmestyi suolaheinää, takiainen ja iki-ihana nurmitädyke.

Nurmitädyke alkoi kasvaa isossa kukkapenkissä, sen aurinkoisimmassa päässä. Ruohikolla kasvoi niittyhumalaa siellä voikukkien keskellä. Maahumalaa, niittyhumalan serkku kasvoi mieluiten ensin ojanreunassa, josta hain sitä aikoinaan ruukkuihin köynnöskasviksi. 

Pikkuapulaisia vuosien mittaan riitti.

Pihalle löysivät myös siankärsämö, vuohenkello ja sinikello. Käenkaalilla, jonka myös ketunleipänä tunnemme, oli asuinpaikka erään männyn juuressa. Se pysytteli pienenä ryppäänä samalla paikalla koko asuinaikani ilahduttaen minua suuresti ja tuoden mieleeni muistoja lapsuudesta. Valkoapila rakasti ruohomattoa ja taisteli menestyksellä ja avustaessani paikasta pihan ruohikon valtiaana. Taisin kyllä joskus salaa heitellä sinne myös siemeniä. Puna-apilaa ja alsikeapilaa kasvoi pihan syrjällä, ehkä olin joskus myös niiden siemeniä sinne varjoisalle paikalle kylvänytkin.

Poimulehteä kasvatin puutarhaversiona kukkapenkissä. Luhtalemmikkiä kasvoi luonnostaan pihan reunoilla ja pensaiden alapuolella. Kiveykselle ilmaantui jostakin myös piharatamoa. Idän puoleiseen rinteeseen olin joskus tuonut muutaman kielon, jotka siitä eivät onneksi levinneet sen pidemmälle. 

Minulle tuntemattomaksi jääneitä heinälajikkeita yritti aika ajoin kovasti tulla kukkapenkkeihin. Anteeksi, etten jaksanut tutustua teihin tarkemmin.  Yleensä ilahduin vain timoteistä, jonka me kaikki tunnemme.

Syksyisin itäiselle pihalle saattoi ilmestyä sieniä kuten joskus leppärouskua ja karvarouskua ja muitakin sieniä. Olisikohan sinne päässyt itiöitä metsästä keräämistäni sienistä?

Erityisen suurta iloa tuottivat ahomansikat, joita kasvoi muutama yksilö ison männyn juuressa, ehkä ne olivat jäänteitä ja muistoja siitä ajasta, kun alueella käyskentelivät lehmät. Olen unohtanut luettelostani monta kasvia. Mieleeni tulevat vielä metsäorvokit, jokin tervakkolaji, nokkoset ja suolaheinät. 

Päivänkakkaroita en ole myös maininnut, koska niitä kasvoi siellä koko ajan ja ne siemensivät itse itsensä vuodesta toiseen siirtyen vuosittan eri paikkoihin. Ensimmäiset sinivuokot sisareni toi Hämeestä ja minä kaivoin niitä lisää lähiympäristöstä. Ne levisivät lintujen mukana pensaiden juuriin ja puiden alle kuten myös tuomani valkovuokot. Jätän varsinaiset puutarhakasvit pois tästä, mutta niistä olen kirjoittanut usein ennenkin.

Minun ei ollut tarkoitus luetteloida kaikkia pihan kasveja vaan kirjoittaa aivan muuta. Tämä virran mukana ajelehtiminen on minulle hyvin rakasta. Silloin annan mennä ja tarkastelen vasta lopputulosta. Oletan, että jokaiselle puutarhan omistaneella on samanlaisia ajatuksia. Ja toki muillakin.

Joskus ihminen joutuu kovettamaan itsensä ja tekemään sellaisia ratkaisuja, joita ei mielellään tekisi. Vaikka kirjoitan nyt näistä asioista, en silti koe, että rypisin asiassa enkä osaa päästää irti. Tässä iässä ei ole tarpeen päästää irti mistään, ei yhdestäkään muistosta. Turha kuvitella, että minä itkisin puutarhaani koko ajan. Tai mitään muutakaan muistoani.

On oikein joskus tehdä sellaisia ratkaisuja, joita ei ehkä sitten myöhemmin enää edes voi tai pysty tekemään. Osa meistä voi asua omakotitalossa niin kauan, kunnes viedään sieltä jalat edellä hautausmaalle. Puutarha omakotitalossa teettää hyvin paljon työtä eivätkä kaikki vanhat ihmiset (usein eivät nuoretkaan) pysty ikääntyessään kaikkiin tehtäviin. 

Minulla oli toki muitakin syitä jättää tuo elämänvaihe taakseni. Kaikki omakotikodeissa puutarhan kanssa asuvat eivät ole saman kaltaisessa tilanteessa koskaan. Perheellä on varaa palkata työntekijöitä pihatöihin, omassa perheessä riittää auttajia, terveyttä ja jaksamista riittää.

Ajattelen omaa puutarhaani, mutta ajattelen usein myös lapsuuteni kotiympäristöä Hämeessä, kotipihaa lapsuuteni aikana ja jopa sitä ennen, menneisyydessä. Palaan usein myös Karjalan kannakselle ja mietin, millaista siellä kotipihoilla ja -puutarhoissa oli ennen. Kiinnitän huomiota tuntemiini puutarhoihin, valokuvaan niitä, eläydyn niissäkin samalla tavalla kuin omassani. 

Minussa on jokin ihmeellinen ja erikoinen tutka, joka elää osan ajasta muualla kuin nykyisessä kodissani. Ehkä meillä kaikilla on sellainen. Se tutka on ollut minulla jo syntyessäni, olen elänyt sen kanssa koko ikäni. Viimeisimmän viikon aikana olen usein ollut Pariisissa, eläytynyt Louvren ja Tuileries’n palatsin historiaan, henkilöihin ja puutarhoihin. Saa nähdä, kirjoitanko tuosta aiheesta. Aiheellista kyllä olisi.

Kun on paljon yksin, nyt entistä enemmän, koska yhteys muuhun perheeseen ja joihinkin ystäviin on vain Whatsupin videoiden ja puhelimien varassa, tuo tutka on hieno asia. Se on syntymälahjani. Mitähän pieni ihana lapsenlapseni, nyt kuukauden ikäinen tyttö sai haltijoilta syntymäpäivälahjaksi? Siitäkin aion kirjoittaa, vaikken niistä lahjoista tiedä muuta kuin aavistan. Niinhän me vanhat naiset!

Huomaan silti, että kertoessani Facebookissa tai muualla jotakin jokapäiväisestä elämästäni, minua ei ymmärretä tai ymmärretään väärin. On järkyttävää, kuinka vähän oikeasti olemme kiinnostuneita toistemme asioista. Suuresti mainostettu hyväntahtoisuus näin koronan aikaan taitaa olla myös pintaa. Ihmiset eivät toden totta pysty aitoon syvällisyyteen. Sitä olen toki valittanut koko bloggaushistoriani ajan.

Iltapäivälehdet ja some jakavat pelottavaa ja harhaanjohtavaa tietoa. Se voi olla liikaa joillekin jo ennestään äärimmäisen aroille ja pelokkaille ihmisille, jotka pohtivat asioita yksikseen. Kirjoitetaan paljon ihmisten varomattomuudesta ja siitä, etteivät he noudata ohjeita. Meidän perheissä (tyttäreni ja tyttärentyttäreni perheet ja minä) ohjeita noudatetaan kirjaimellisesti. Kaupassa pitää joskus käydä, harvoin, mutta emme voi tavata toisiamme. Talossa, jossa asun, on hiljaista.

  

Kaduillakin on hiljaista. Kävin eilen kaupassa (S-market) heti sen auettua kello 9, koska kaikki ruoka oli lopussa. Oli pyhäpäivä, toinen pääsiäissunnuntai. Parkkipaikka oli lähes tyhjä. Jostakin sitten ilmestyi porukkaa. Pelottavalta näytti eräs nuori nainen, jolla oli kasvosuojus. Ajattelin heti, että hän on varmaan sairas tai tekemisissä sairaiden kanssa. Kenelläkään muulla ei ollut suojusta eikä niitä ole edes olemassa tavallisille ihmisille. Niistä pidetään kyllä hirveää meteliä somessa. Jos on terve, tärkeintä on hyvä hygienia ja muut varotoimet, mutta kasvosuojus on tarpeeton. No, minäkin laitoin muovikäsineen oikeaan käteeni. Ostokseni olivat hinnaltaan suuret, että jouduin näppäilemään tunnusluvun.  Seuraavaksi alan ostaa nettikaupasta. Nyt on hyvä aloittaa, kun kaapit ovat täynnä ruokaa viikoksi. Jonot nettikaupoissa ovat olleet valtavat.

Aina silloin tällöin käyn pikkulenkillä lähiympäristössä. Haaveilen Helsinkiin menosta, ajaisin keskustaan ja kävelisin tyhjillä kaduilla. Kerrankin siellä voisi valokuvata rakennuksia ja katuja tyhjinä. Eilen syntymäpäivänä kunniaksi suunnistin kaupan jälkeen Fjällbon maisemiin. 

Olen tainnut mainita täällä, että Tuusulan kunta kunnosti alueen viime vuonna ulkoilualueeksi. Siitä tulikin kovin hieno. Se oli tavallaan sääli, koska olin käynyt siellä vuosikaudet kävelyllä. Nyt kaikki muutkin tulevat sinne. Onneksi mennessäni siinä kello 10:n jälkeen oli vielä hiljaista ja sain kävellä yksikseni poluilla. Pois lähtiessäni väkeä alkoi kerääntyä. Kaunis sää varmaan innosti ihmisiä ulkoilemaan. On tärkeää miettiä ajankohta, milloin kannattaa mennä minnekin. Nyt kun ihmiset ovat vapaina kaikkina viikonpäivinä, he saattavat sijoittaa ulkoilun mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Huh sentään, juuri nyt sataa tiheästi lunta. Tällaisena hetkenä olisi hyvä lähteä ulos. Minulla on viikon päästä aika Hyvinkään sairaalassa luuntiheyden mittaamiseen. Yritin tammikuussa vaihtaa aamuaikaa minulle paremmin sopivaksi. Se ei onnistunut, koska toimenpidettä tehdään vain aamuisin. Nyt olisin peruuttanut ajan, mutta ystävällinen hoitaja puhelimessa vakuutti minut, että ei tarvitse. Sairaala toimii aivan normaalisti. Ehkä siellä nyt on paremmin myös parkkipaikkoja. Renkaiden vaihdosta pitää myös sopia. Huhtikuun lumisateet ovat ohimeneviä. Huhtikuun sateet. Hetken päästä aurinko taas paistoi.

Vanhimmat tuntemani ystävät voivat kaikki hyvin ja ovat reippaita. Soittelemme. Kirjeitä en tahdo saada aikaiseksi, vaikka postimerkkejäkin on tallella vaikka kuinka paljon. Kaikkea hyvää teille kaikille muillekin!