Saisinko tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua ennen joulua? Sanon itselleni, ettei minun ole pakko tehdä mitään. Mietin juuri, mitähän kaikkea olen aiemmin kirjoittanut jouluun liittyen.
Pieni katsaus menneeseen on aina paikallaan. Joulusta on nimittäin tullut monelle trauma, joka aktivoituu aina vähän ennen joulua, vaikka on sitä jo aiemmin käsitellyt. Aktivoituminen lienee väärä sana, oikeammin asia muistetaan.
Eilen koin taas sen, että pitää olla todella varovainen omissa puheissaan, vaikka ne koskettavatkin vain omaa persoonaa ja omia ajatuksia. Aihe kun on nyt kovin usein ajatuksissani, koska käsittelen elämääni laajasti.
Kuulija voikin loukkaantua kuunnellessaan minua ja omaa terapointiani. Hänen syynsä ärsyyntyä on minulle tuntematon, vaikka voin tehdä päätelmiä, joita mieleeni ei edes tulisi sanoa ääneen.Eikä minun ole mukavaa kuulla, kuinka tapani käsitellä menneitä asioita on toisen henkilön mielestä väärin ja toivottavasti lopetan sen pian, koska niin ei voi elää. Vastasin aikovani tehdä sitä loppuelämäni ajan ja lopettavani vasta kun suljen silmäni lopullisesti.
Toisin sanoen, tämä asia on tullut jo aiemmin kirjoituksissani esiin. Kannattaa olla varovainen omien kokemusten jakamisessa. Monet ihmiset tietävät meitä paremmin, miten meidän olisi pitänyt ja pitäisi toimia ja ovat ohjeistamassa, jopa syyttämässä meitä. Näitä ihmisiä olen tavannut jokaisessa elämäni vaiheessa lapsesta lähtien. En aio koskaan syyttää muita, ihmiset tietävät itsekin, mitä ovat tehneet. Päiväkirjoihini olen tallentanut kautta aikain tilanteita, joissa ylitseni on kävelty. Olen herättänyt monissa ihmisissä ärtymystä avoimuuteni ja intohimoisuuteni takia. Sain taas ohjeen siitä, että minun olisi pitänyt puolustaa itseäni sellaisissa tilanteissa olemalla hyökkäävä, alkaa riidellä.
Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku tekee toiselle ihmiselle edellä kuvatusti, se on tämän syyttävän henkilön ongelma. Minä kävelen tilanteesta pois puolustamatta itseäni. En määrää muiden ihmisten elämästä, en anna heille ohjeita.
Kukin saa elää tavallaan. Minunkin on harkittava tarkkaan, kenelle ei kannata puhua muuta kuin nk. small talkia.
Joulun lähestyminen saattaa stressata monia ihmisiä jopa niin, että ärtymys nousee senkin takia korkealle. Kerään pikku mainintoja vanhoista joulujen alla kirjoittamistani blogeista.
Joulukuussa 2012 kirjoitin joulun 2010 alla tapahtuneista asioista, jolloin koin vastaavaa. Tekstissä on mielenkiintoinen viittaus erääseen nuoruudessani lukemaani Erich Frommin kirjaan, jossa hän mainitsi, kuinka ihmisille jatkuvasti sanotaan lapsesta lähtien ”älä ole itsekäs”, joka ”on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne.” Kirja saattaa olla edelleen kirjahyllyssäni.
Ajatelkaa, miten sanoilla voidaan vaikuttaa meihin lapsesta alkaen. Jos minua moititaan syyllisyydestäni kärsiväksi ja vain siksi tutkin itseäni, niin käännän asian niin, että niin en ole itse jakanut lausetta, koska olen pitänyt sitä vääränä ja olevan monen asian taustalla vaan minun ikäpolveani on kasvatettu niin.
Sanat ja lauseet ovat vaarallisia, jollei niitä selitetä ja ymmärretä. Tärkeintä on, että meistä kukin on sikäli itsekäs, että pitää huolta omasta itsestään, ajatuksistaan eli ”humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten”. Se ei siis sulje mitään muuta pois. Pidä huoli itsestäni ja luovuudestasi. Kaikki muu tulee sitten myös oikein.
Joulun 2013 alla jouduin miettimään uusia asioita. Laaja vesivahinko, remontit ja muuton suunnittelu olivat päällimmäisenä. Koin kaikki vaikeat asiat oppimisena ja kasvamisena. Mitähän jouduin selittelemään erään blogin takia? Ehkä kirjoitin siitä päiväkirjassani. Olkoon. Tämäkin saattoi liittyä ihmisten joulustressiin, joka osaltani oli jo heittänyt kuperkeikkaa.
Joidenkin myöhempien vuosien joulujen alla totesin, että olin jo päässyt kokonaan irti tai sitten tuli taas jokin katastrofi kuten vesivahinkoremontin virheiden korjaus. Kaiken lisäksi minulla oli ystävä mukana useana jouluna perheen lisäksi. Joskus kertasin vanhoja joulukirjoituksia aiemman blogini ajoilta. En tarkoituksella liitä tähän linkkejä, kaikki Unikkopellossa- blogini postaukset ovat edelleen luettavissa.
Aihe on herkkä kaiken kaikkiaan. Ajatella, kymmenen vuoden aikana myös joulukorttien lähettäminen on jäänyt pois. Minulla on vielä tallella omat saamani joulukortit ja vanhempieni saamat. On ehkä aika…
Kaksi päivää myöhemmin…
En saa tätä postausta valmiiksi vielä tänään, ehkä myöhemmin viikolla. Aikani perjantai-iltapäivästä on mennyt lapsenlapseni Alexin kanssa. Hän valtaa aina voimallisesti koko huushollin tullessaan luokseni. Oikeastaan olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, he osaavat olla oma itsensä. Sekasortoisesta viikonlopusta huolimatta oli kiva havaita, että hän on kehittynyt joissakin asioissa erityisen paljon. Voimakas luonne tulee kaikessa silti hyvin esiin, mutta uskon, että hän osaa kulkea hyvin aikuisuuteen. Välillä on murrosikä, jolloin meidän vanhempien on vaikea ymmärtää lapsiamme.
Hänellä oli koulutehtävänä haastatella isovanhempaansa. Kysymykset olivat paperilla ja yritin vastata niihin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia käyttämiäni sanoja. Onhan meillä ikäeroa 65 vuotta. Annoin hänelle lahjaksi omistuskirjoituksella kotipaikkani viime vuonna julkaistun kyläkirjan, jossa olin muun muassa kuvaillut tarkkaan koulumatkani, tosin laveammin, kun haastattelu vaati. Siinä nimittäin kysyttiin lapsuuden aikaisia leikkejä, vaatteita, ruokia ja koulumatkaa. Samanikäisenä elimme ennen ja elämme nyt täysin erilaisissa maailmoissa. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää eroja, minun ei niinkään.
On todella hyvä, että koulussa käsitellään tällaisia asioita. Koulut voisivat muutenkin käyttää mummoja ja pappoja opettamisen apuna. Molemmat oppisivat, vanhemmat laatisivat opetusmateriaalin tämän päivän lapsille sopivaksi valitsemalla asiat ja aiheet nuorten mielenkiinnon mukaan. Mekin kävimme haastattelun lomassa hyvin monipuolista keskustelua, valikoitu kuvamateriaali olisi ollut hyvä liittää keskusteluun mukaan. Minun aikanani ei ollut vielä televisiota, tuskin kuviakaan, pyörätkin olivat aikuisten pyöriä ja ruoka oli erilaista. Mikä aarre onkaan tällainen yhteydenpito!
Haimme lauantaina vielä seuraksemme pitkäaikaisen ystäväni, joka asuikin luonani parisen vuotta ja oli mukana myös Alexin elämässä, joka kovin usein oli silloinkin minun luonani. Nyt tapaamme yleensä kerran kuukaudessa ja vaihdamme kuulumisiamme tehden joskus pikku retkiä ja syöden pizzaa.
Kun pääsin jatkamaan tätä postausta, olikin jo 22.12. En vain ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan. Luin aiemman tekstini ja mieleeni tuli, että ehkä olemuksessani on jotakin liian pehmeätä, kilttiä ja ystävällistä, että se on kautta aikain alkanut ärsyttää joitakin ihmisiä, jolloin he kokevat olevan aiheellista opettaa tai näpäyttää minua.
Vaikka en taaskaan vietä joulua sen kummemmin. Tyttäreni perhe on kaukana ja tyttärentyttäreni perheellä on ympärillään paljon ihmisiä. Minua ei onneksi tarvita. Tänään tein taas kunnolla reilun tunnin lumitöitä autoni ympärillä. Aura ei ollut ehtinyt pihalle eikä siitä ole mitään hyötyä, koska se ei pääse autojen väliin. Olin myös huolissani tyttärestäni ja hänen pojistaan, jotka olivat matkalla erittäin huonossa kelissä. Minni-kissa oli vuorostaan ikävöinyt minua.
Aamulla oli joulutervehdysten aika. Osa on vielä lähettämättä, koska uuvun siitä erityisen paljon. Mietin, että miten aikoinaan jaksoin. Siihen ei ole selitystä. En ole sellainen tehovanhus kuin monet muut.
Sukuseuroihin liittyvät työt ovat jääneet tekemättä. Maanantaina meillä oli Markkulan sukuseuran kokous Riihimäellä, jossa melkein kaikki hallituksen jäsenet olivat paikalla. Pöytäkirja odottaa edelleen kirjoittamista. Toisen sukuseuran sukutaulut odottavat paneutumistani. Tarvitsen paljon unta. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen olen joinakin öinä nukkunut 10–11 tuntia.
Viikolla kävin Keravalla katsomassa Ridley Scottin ohjaaman pitkän elokuvan ”Napoleon”. Filmi kesti 2 tuntia 37 minuuttia. Se oli vaikuttava, vaikka kovin sotapainotteinen kuten Napoleonin elämä on ollut. Se muistutti minua myös siitä, miksi olen aina ihaillut Napoleonia. Kirjojeni joukossa on joitakin aikoinaan hänestä keräämiäni kirjoja, jotka suurimmaksi osaksi saattavat olla alakerran häkkivarastossa. Löysin kyllä kirjahyllystäni suomennettuna 1929 ilmestyneen kirjan, jonka on kirjoittanut Emil Ludvig. Olen ostanut tai saanut sen jostakin kirpputorilta tai vastaavalta. Pitääpä nyt lukea. Aikani ei vain tahdo riittää kaikkeen. Olen kyllä kirjoittanut aikoinaan montakin kertaa Napoleonista.
Em. kirjassa alussa on pari Goethen lausetta:
”Napoleon etsi hyvettä, ja kun hän ei sitä löytänyt, sai vallan.”
”Napoleonin tarina on minusta kuin Johanneksen ilmestys: jokainen tuntee, että siinä piilee vielä jotakin, kukaan ei vain tiedä mitä.”
Työt ja tehtävät odottavat tekijäänsä. Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoilleni!
