Ajatusten paino

Olen saanut erään isänpuoleiseen varhaiseen sukuhistoriaan liittyvät blogini kirjoitettua. Siitä tuli vaan hirvittävän pitkä, mutta vain koska en osaa kirjoittaa lyhyitä postauksia. En muuten itse jaksa lukea lyhyitä, pelkistettyjä kirjoituksia vaan ahnehdin ja toivon muiltakin pitkiä, perinpohjaisia tekstejä.

Kevät alkoi minulle 9.4.

Ko. sukututkimukseen liittyvässä tekstissäni on niin paljon korjattavaa, että pitkitän vielä sen julkaisua. Tässä välissä ehdin kirjoittaa jotakin muuta samalla seuratessani ruohon viherrystä silmieni edessä olevassa koivumetsikössä. Jos muotoilen tämän toisin, rentoudun kirjoittamalla niitä näitä eli todella arkisia väläyksiä elämästäni.

Sukututkimuksesta kirjoittaminen on eri tavoilla vaikeaa ja monimutkaista, koska teen kirjoittamisen ohella selailuja eri pitäjien kirkonkirjoissa. Selailu ei aina edes johda välittömästi oikean tien löytymiseen. Omituista kyllä, siitä on silti hyötyä tulevaan.

kun kävin tarkistamassa, miten tilukseni jaksavat (hah), paikoin oli jäätä vielä niin paljon, etten voinut käydä kaikkialla

Varsinaisessa tekstissä en myöskään kirjoita kaikista ihmeoivalluksistani, jotka saattavat tulla yöllä ollessani syvässä unessa ja herättyäni oivallukseen. Ihmisen omituiset aivot raksuttavat levossakin.  Yritän myös asettautua toisen ajan ihmisten elämään, mutten tee sitä itseäni pakottamalla. Tieto ja tietojen selailu on ensi askel siihen, loppu tulee sitten vähitellen. Olen tehnyt sitä alitajuisesti jo lapsesta saakka. Kukaan ei taida uskoa minua, kun kirjoitan tällaisia. Toisaalta muutkin saattavat sanoa samoin. Ihmisestä paljastuu vanhana outoja ominaisuuksia, jotka asettuvat pinnalle. Toisilla tarkkaavaisuus kasvaa.

Nykymaailma sovelluksineen johdattaa ihmisiä tyhmyyteen ja pintapuolisuuteen, joista tulee joidenkin ihmisten näkyviä ominaisuuksia. Olen usein ymmälläni seuratessani maailman menoa. Se varmaan näkyy postauksissani. En myöskään enää jaksa kauheasti mennä mukaan kaiken maailman hömpötyksiin.

Eilen kävin tarkastassa Fjällbon tilanteen. Tuusulanjärvi on edelleen jäässä.

MTV:ssä on esitetty suomalaista draamasarjaa ”Made in Finland”, joka kertoo osittain hyvin fiktiivisesti, osittain toteen perustuen eräästä vaiheesta suomalaisen Nokian vaiheista firman siirtyessä GSM-maailmaan ja maailmanmaineeseen. Valitettavasti suomalaisissa sarjoissa on vaikea saada selvää osittain ihmisten puheesta, mutta muuten sarja on loistava.  Ehkä koska draamassa ovat myös SYP:n ja KOP:n johtajat ja myös joitakin aikanaan hyvin tietämiäni henkilöitä, niin ehkä siksi aloin kuvitella, millaisen sarjan saisikaan aikaan SYP:n vaiheista maksuliikenteen kehityksen osalta, tuotekehittely, ideat, täytäntöönpano ja asiakaspinta.  Uneksin siitä seuraavana yönä. Pankkifuusiotkin voisi muuttaa filmiksi. Siitä tulisi pitkä sarja. Jos kiinnostaa, niin sarja löytyy MTV-katsomosta.

Kauhistelen valokuvieni määrää pankkiajaltani. Toki toisaalta ajattelen myös, että kuvia ei ole yleensä edes tarpeeksi, ei edes nykyään. Osa kuvista on aina sieluni silmien edessä. 

Pari yötä sitten olin unessa 1980-luvulla valtavassa kiireessä, muuttamassa paikasta toiseen, keskellä pakkaamista. Yritin viestiä jollakin ihmevehkeellä ja puhelimella onnistumatta (ehkä ne liittyivät myös tuohon draamasarjaan ja sen aikaisiin viestittelyvälineisiin). Kameran käytönhän jo osaan unessa. Hätäännyin, siis unessa ja heräsin siihen, että ratkaisu oli löytymässä ja pyysin ääneen lähettämään tiedot jostakin osoitteesta ja kellonajan sähköpostilla.  Jatkoin ääneen puhumista, vaikka olin jo herännyt. Uni oli vienyt minut äärimmäisen kiireisen 1980-luvun puoliväliin. Koko vuosikymmen on edelleen käsittelemättä. Kaikilta osin. Silloin ei ollut edes aikaa tehdä riittävästi muistiinpanoja.

Ihmeellistä on tämä elämä. Näin ihmeelliseksi en kokenut tai tajunnut sitä nuorempana. Suoraan sanoen rakastan sisäistä elämääni. Toisaalta on kiva tavata ihmisiä ja keskustella heidän kanssaan. Se on silti kuormittavampaa kuin yksin oleminen ja eläminen kuten olen ennenkin kertonut. 

Mutta kyllä siellä on nykyään liian paljon ihmisiä, en pääse tekemään omaa elokuvaani.

 

Aloitin kirjoittaa tätä postausta pari päivää sitten. Jatkan vielä hetken. Tänään on syntymäpäiväni, jota en tietenkään juhli. Onnitteluita on tulvinut Facebookiin, Messengeriin, Whatsappiin, sähköpostiin ja tekstiviesteihin. Aiemmin kirjoittamaani viitaten, on ällistyttävää, miten yhteydenpitosovellukset ovat muuttuneet kaukaisista ajoista ja jopa viimeisten vuosien aikana.  Postikortteja ei enää lähetetä. Minä hulluna korttien lähettäjänä lopetin jo ennen monia muita.  Harvoin myös enää soitetaan. 

Eilen Fjällbossa oli vielä paljon jäätä ja lunta, ei niin helppoa huonojalkaiselle.

Nukuin huonosti viime yön ja olotilani ei ole kummoinen, joten on paras ottaa kevyesti. Kevyt kirjoittaminen sopii erinomaisesti. Ehkä jatkan tänään parvekkeen siivoamista, kun sain keittiön ikkunan pestyä.

Erilaisia töitä kyllä riittää, niitä on aina jonoksi asti. Kotitöitä tietenkin, mutta ne jäävät taka-alalle, kun ajattelen sukukirjaan liittyviä sukutaulujen muokkaustehtäviä. Mutta pidetään ensin aiemmin mainitsemani lauantain sukukokous Raisiossa. Teen ajatustyötä koko ajan. Ihmettelen joskus, miten hyvin pystyn pitämään valtavan määrän asioita edes jonkinlaisessa järjestyksessä ja suunnittelemaan tulevia asioita. On tietenkin myös tärkeätä osata improvisoida.

Lumikelloja ja sinivuokkoja oli jo noussut.

On myönnettävä, että ajatukset ovat myös työtä. Kun tulee vanhaksi, haluaa toisaalta yksinkertaistaa elämäänsä karsien kaikkea turhaksi käynyttä pois, tehdä valintoja punniten asioiden tärkeysjärjestystä. Oikeastaan olen viime aikoina ymmärtänyt sen entistä paremmin. Lukija saattaa muistaa, että olen poistanut vähitellen kaikki juhlapyhät ja niihin liittyvät perinteet ja rekvisiitat. Jatkan tällä linjalla, aika näyttää.

En olekaan oikeasti niin sosiaalinen kuin monet luulevat, vaikka se on silti lapsesta saakka minussa ollut persoonallisuuden piirre. Minua on alkanut entistä enemmän ärsyttää se, miten aikamme on vaikuttanut ihmisten todellisuuden kokemiseen ja ymmärtämiseen. Toivottavasti joku viisas tutkija tutkii valemedian ja erilaisten pelkojen vaikutusta ihmisen psyykeen. Tietenkin tutkii, mutta mitä sitten? Aikamme on jo niin täynnä sitä kaikkea emmekä tiedä, minne olemme menossa. On tärkeää, että meistä jokainen pitää huolta itsestään parhaaksi katsomallaan tavalla.

Sormeni syyhyvät ottaa tähän loppuun jonkin muiston. Itse asiassa liitän tähän linkin erääseen blogiini huhtikuussa 2014 otsikolla ”Hiljaisen viikon hiljainen päivä”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

Elämämme kulku on kirjoitettu meihin.

Mitähän nuorena kuollut Aleksis Kivi olisi sanonut?

  

Pimeä marraskuu

Blogipostausten kirjoittaminen on jäänyt marraskuun aikana todella vähäiseksi. Olen aloittanut yhden, jonka jaan ehkä joskus myöhemmin tai sitten en, riippuen aiheesta. Koko marraskuun olen tutkinut, tutkinut ja tarkastanut ja kirjoittanut tekstiä, johon en vieläkään ole aivan tyytyväinen, mutta se on saatava tällä viikolla valmiiksi. Muutakin on saatava valmiiksi tällä viikolla. 

tänään 27.11.2022

Tänään, sunnuntaina heräsin aamulla vasta puoli kymmeneltä. Olin nukkunut tuntikausia todella sikeästi ja näin erikoisia unia. Viimeksi näkemässäni oli paljon Karjala-aiheisia kirjoja. Illalla myöhään näin, että maa oli iltapäivän kuluessa muuttunut valkoiseksi. Aamulla lunta oli hieman enemmän. Tämä kuvaa sitä, että olin eilen todella syventynyt aiheeseeni ja ympäristö katosi tuntikausiksi. Pitäisikö olla huolissaan?

Viikolla, perjantaina kävin asioilla. Kaduin melkein, että lähdin, sillä jo pihalla huomasin, että jalkani, nilkkani olivat kipeytymässä. Kun palasin kotiin olin melkein raajarikko, niin kipeiksi nilkkani menivät. Koska aiemmin ei ollut mitään oireita, yhdistin kipeytymisen siihen, että sää oli todennäköisesti vaihtumassa. Ennakoin lumisadetta. Niinhän sitten kävikin. En ottanut yhtäkään Buranaa ja kipuilin vielä nukkumaan mennessäni. Aamulla kaikki oli taas hyvin. Vanha nainen, tosin olin sitä jo nuorempana, on oikea ilmapuntari ja sään ennustaja.

Tänään oli kiva herätä levänneenä hiljaiseen maailmaan, josta lumi teki vieläkin hiljaisemman. Minni-kissa istui tuolilla keskellä olohuonetta niin, että näki sänkyyn. Hän odotti nousemistani. Hänellä on aivan oma rytminsä, johon en pysty vaikuttamaan. Vein hänet heti katselemaan ikkunasta valkoista maisemaa, jollei hän ollut sitä aiemmin huomannut. Myöhemmin hän kävi itsekin usein ikkunalaudalla tarkkailemassa ulkomaailmaa.  Eihän siellä paljon tapahdu, ei ainakaan viikonloppuisin. Mietin, miten Minni toimisi, jos minulle sattuisi jotakin. Vaikea tietää. Tuskin hän osaisi hälyttää apua. 

 

Marraskuussa on kestämistä. Olinkin unohtanut, että tämä on aina ollut vaikea aika, joka vain on kestettävä ja elettävä läpi ja löydettävä ilonpilkut kuten aina ennenkin. Hiljaisena aikana voi löytää muutakin.

Pari päivää myöhemmin. Nyt on seuraava tiistai-ilta eli 22.11. Tein vielä tänään isoja muutoksia kesken olevaan tekstiini ja huomenna aion lopettaa siihen paneutumisen. Löydän koko ajan uusia asioita. Toisin sanoen kirjoittamisen aikana opin lisää, mutta samalla huomaan, kuinka paljon muuta tekstiin pitäisi saada vielä lisää. Tai poistaa, sillä voin kirjoittaa myöhemmin niistä uusista asioista. Jos muistan. 

Kirjoittaminen on loputon työmaa. Ei edes koskaan voi olla varma, että joku lukee tekstini ja ymmärtää aivoituksiani. Enhän minäkään ymmärrä monien kirjoituksia. Joskus saan jostakin niistä idean, johon ryntään suin päin. Paitsi, että nykyään monet asiat jäävät puolitiehen enkä pysty aina paneutumaan niihin innolla. Tekstiä kirjoittaessani, sain siis monta uutta kirjoitusaihetta, mutta nyt minun on oikeasti päätettävä, mikä minusta tulee isona. Minun on tehtävä valintoja. En kirjoittanut ideoita edes ylös vaan porhalsin eteenpäin.Osaankohan?

Olen sellainen välimaastossa kulkeva. Ihmiset pitävät lyhyistä jutuista, joista minä en taas pidä. Olen pitkien tarinoiden kertoja, olen ollut sitä lapsesta saakka enkä enää osaa muuttua.En haluakaan.

Joka tapauksessa, jos huomenna saan tämän tekstini lähtemään, olen helpottunut. Ehkä alan siivota ja järjestellä tavaroitani. Ehkä aloitan jonkin uuden projektin, niin paljon virtaa sain tuosta kirjoittamisesta ja tutkimisesta sen ohella. 

Torstaina on kerhoilta Karjalatalolla Helsingissä, jonne minun on mentävä. Huomenillalla paneudumme taas Karjalan kannaksen elämään 1900-luvulla. Olen nyt monta kertaa ajatellut, kuinka tämänhetkinen uusi tilanne herättää kirjoittamaan erilaisista aiheista. Alueesta kun tuli viime helmikuussa saavuttamaton. 1700-luvun ihmisten elämän ajattelemisen sijaan voisin taas palata äitini historiaan.

Viime viikkojen aikana minusta on tuntunut, että olen siirtynyt radaltani syrjään, lennän lähes holtittomasti radan ulkopuolella välillä muistaen, minne olin matkalla ja sitten taas pyörin eteenpäin ja unohdan tarkoitukseni. Se tapahtui jossakin vaiheessa kesän ja syksyn vaihteessa. Ikään kuin aivoissa olisi katkennut verisuoni tai jotakin vastaavaa, josta pitäisi toipua. Ajatus on oudolla tavalla vaivannut minua. Joskus jopa olen ajatellut, että jos niin kävi, sillä on ehkä ollut hyvä tarkoitus. Mietin tätä asiaa lisää.

Lauantai 26.11. poikani syntymäpäivä, jota en voi koskaan unohtaa. Pian on kymmenen vuotta siitä, kun hän aivan yllättäen katkaisi välinsä minuun. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt syytä tapahtuneeseen. Mitään riitaa ei ollut, kaikki kävi niin nopeasti, päivästä toiseen. Samalla hän katkaisi yhteytensä sisareensa ja tämän perheeseen. Kaiken lisäksi hän asuu parinsadan metrin päässä minusta ison tien toisella puolella. Joka vuosi lähetän hänelle kirjeen, johon liitän hänen aikanaan kotiinsa jättämiä papereita, valokuvia ynnä muuta. Mainitsin kirjeessäni, että näin hänet vilaukselta kerran kaupassa. Liitin kirjeeseen myös kesäkuussa ilmestyneen kyläkirjan, mikä teki kirjeestä paketin. 

2 vuotta

Kirjeessäni mainitsin myös, että tulen joskus kirjoittamaan blogissani tästä kaikesta. Asia on mielettömän vaikea minulle, mutta varmaan myös tyttärelleni ja hänen lapsilleen. En ole salannut asiaa keneltäkään, mutta siitä ei helppo edes kirjoittaa. Huomaan kyllä joskus puhuessani asiasta, että minun odotetaan tuntevan suurta syyllisyyttä ja surua. Se on äitien ja naisten osa. Meillä kaikilla on varmasti asioita, joiden takia tunnemme syyllisyyttä tai miksi sitä voisikaan kutsua. Useimmat asiat tulevat vuosien myötä paikatuiksi. Silti ne saattavat jättää särön tai kolhun ihmisiin.

Ihmisen elämä ei ole koskaan helppo. Ristiriitoja syntyy kaikissa perheissä. Kaikkia asioita ei koskaan puhuta auki. Uskomme tekojen, hyvyyden ja ystävällisyyden auttavan. Niin ei kuitenkaan käy, nekään eivät riitä. Ihmiset kantavat kaunaa asioista, joita toinen ei tunnista eikä tiedä. Puhumattomuuden taakka on raskas.

En voi jäädä vellomaan asioissa, joille en voi mitään. En voi myöskään ottaa syyllisyyttä kaikesta, mitä on joskus tapahtunut tai ei ole tapahtunut. Kirjoittaminen on minun tapani selviytyä. Tiedän myös, että kirjoittamiseni voi olla monelle sukulaiselle vaikea asia ymmärtää minua. Sitä ei koskaan mainita eikä siitä ja käsittelemistäni asioista ei puhuta koskaan yhtäkään sanaa.

 

Tapasin Milon

Olen kohta lähdössä Walk-in-korona- ja influenssarokotukseen. Haen mukaan kaksi autotonta mummoa. Tosin he eivät ole oikeita mummoja kumpikaan, toinen sentään on eräänlainen varamummo minunkin lapsenlapsilleni. Kävin putsaamassa auton lumesta. Sää on aika raaka.

Muuten, sain sen 1700-lukua koskevan kirjoitukseni lähtemään eilen perjantaina. Olin tehnyt siihen tämänkin viikon aikana monen monta muutosta. Olin äärettömän helpottunut. Sukuseuran lehteen ei ole ehkä tulossa paljon juttuja, joten pituuskaan ei haittaa. Aihe on niin kiinnostava minulle, että palaan siihen tai johonkin yksityiskohtaan ehkä näissä blogipostauksissani.

Karjalatalolta lähtiessä 24.10.

Viikko oli muutenkin oikein hyvä. Kerhotilaisuus torstaina oli tosi innostava.

Aiemmin mainitsemani radaltani syrjään joutuminen vaatii myös paneutumista. Pitää muistaa, että ennen muinoin monet olivat haudassa jo 75-vuotiaina. Mutta niin on tilanne nytkin. Tosin ajatteluni ei vielä johda siihen suuntaan.