Hermojani rauhoittaakseni, aloitan kirjoittaa jälleen kerran blogia. On torstai 15.5. Muutama päivä sitten julkaisin edellisen viikkopostaukseni. Tarkoitukseni on tänään aloittaa työrupeama. Heräsin ja jopa nousin aamulla jo kello 6.00. Olin mennyt illalla tosi aikaisin nukkumaan ja nukkunut hyvin ja pitkään. Pieni masennus raastaa mieltäni. Taisin sen jo mainita aiemmin pariin otteeseen. Todellisuudentajuni on häiriintynyt. Kun pinnistän muistiani, löydän vastaavanlaisia tunteita jo kaukaa menneiltä ajoilta eli tämä on ollut tuttua. Kysyn nyt, pahenevatko tällaiset ajat vanhana?
![]() |
17.5.2025 |
Ennenhän ei kaivauduttu niin syvälle omaan mieleen ja ongelmiin, mutta nykyään se on aika jokapäiväistä. Tunnettujen ihmisten ongelmista, burnouteista, sairauksista, uupumuksista ja niistä toipumisesta kirjoitetaan kaikissa lehdissä. Minun ikäpolvelleni ja vielä enemmän minua vanhemmille se on ollut vierasta. Omia tuntemuksia ei jaettu edes läheisille. Aika on muuttunut ja se on aivan hyvä niin. Ihmiselämän koko kirjo on läsnä. Muiden kokemuksista voi oppia jotakin.
Olen itsekin avautunut vuosien mittaan vähitellen enemmän ja enemmän. Meillä kaikilla ei ole ystäviä, joiden kanssa voimme jakaa tuntemuksia. Useimmat tutut, kaverit tai perheen jäsenet eivät halua kuulla mitään mistään vaikeista tunteista, sairauksista tai masennuksista. Minullakin on vain pari ystävää, joiden kanssa voin puhua ja jotka ymmärtävät, mistä puhun. Perhe ei ole kiinnostunut eikä halua kuulla. Minäkään en ole tyrkyttämässä tunteitani, koska en ole tehnyt sitä ennenkään. Sairauteni on joskus ollut niin näkyvää, että se on riittänyt.
Siitä syystä olenkin usein ajatellut äitiäni ja hänen selviytymistään. Minähän muiden muassa en välittänyt kuulla hänen ongelmistaan, vaikka olisihan hän varmaan kertonut. Samanlainen asennoituminen vallitsee siis edelleen, vaikka esimerkkejä muiden ihmisten osalta tulee jatkuvasti ilmi. Selviäminen kaikissa olosuhteissa on ollut meidän osamme. Perheissä sitä varmaan jatketaan edelleen. Hampaat irvessä.
Kun kävin huhtikuun loppupuolella leikkauttamassa hiukseni, kampaaja pesi hiukseni ja hieroi päätäni. Tajusin silloin ja mietin sitä myöhemmin, miksen tuntenut mitään. Se on ollut aiemmin miellyttävää. Nyt päänahkani on kuin kuollut. Tämä on vain yksi esimerkki. Vielä viime keväänä reumani alkaessa aktivoitua nautin elämästä. Melkein kuin viimeistä kertaa. Tilanteen pahentuessa vuoden mittaan, ilo kaikkosi, ruumiini alkoi melkein kulkea automaattisesti ohjattuna. Kun aloin parantua helmi-maaliskuussa, ruumiillinen olotilani parani päivä kerrallaan, mutta jäikö henkinen puoli jälkeen. Koen siitä silloin tällöin pilkahduksia, mutta ne hiipuvat.
En osaa tehdä aloitteita, en näe monessa asiassa mieltä, olen huonolla tuulella. Ensimmäisellä kunnon luontoretkellä en huumaantunut kuten yleensä. Vaatiiko henkinen parantuminen vielä jotakin enemmän. Mikä merkitys on iällä ja vanhenemisella?
Rakas lukijani, näet tästä, että olen aikamoinen itsetutkistelija muiden tutkimusteni lisäksi. Jatkan tätä myöhemmin, mutta ensin alan kirjoittaa vielä puuttuvia artikkelejani.
Lauantai 17.5. Kävin eilen iltapäivällä ottamassa happea. Tein lyhyehkön kävelyn jokilaaksossa lintujen laulun ja kukkivien tuomien seassa. Tietenkin otin muutaman kuvan. Joihinkin valokuviini tulivat näkyviin rakastelevat leppäkertut. Leppäkerttuja oli paljon liikkeellä ja leppoisan lämmin sää oli houkutellut ne näkyville paikoille nauttimaan elämästä. Alueella on aika hankala kävellä kompastumatta puiden juuriin tai kuoppiin, joten tarkoituksella en tehnyt liian rasittavaa retkeä.
Olin eilisen loppupäivän kuin uusi ihminen verratessani saman päivän aamun masentavaa olotilaa loppupäivään. Edellisen päivän olin järjestellyt paperikasojani, mapittanut niitä ja aloittanut kirjoittaa sukuseuran artikkeleitani, sitten lapsenlapseni kolmen lapsensa tuli käymään. Sen jälkeen olin niin väsynyt, että kaaduin nukkumaan. Eilen aamupäivänä sekavana hetkenä aloin kirjoittaa sukuseuran lehteen tarkoittamaani artikkelia ja kirjoittaminen takkusi oikein kunnolla. Tänään aloitin tutkia ehkä tarpeettomia juttuja. Teen sen mielenkiinnon, harjoittelun ja opiskelun vuoksi. Oikeastaan eräs Hesarin artikkeli tänään innoitti siihen. Kaiken lisäksi tarvitsen joskus innoitusta kirjoittamisen vuoksi. Kirjoittaminen. Tukipylvääni.
Olen nykyään niin uskomattoman turtunut pakollisiin tehtäviini, että minun on pakko rajoittaa niitä ja etsiä lohduttavia asioita ja ottaa niistä kiinni edes vähän kerrallaan, jotta saisin palautettua elämänilon.
17.5.2025 (voisin jättää kaikki kuvani nykyään julkaisematta, niin huonoja ne ovat, sillä siltäkin osin innostus puuttuu) |
Tiistai 20.5. Kyllä se vaan niin on, että jokin piru menee minuun noin kahdeksi päiväksi viikossa Trexan-pistoksen jälkeen. Huomasinhan sen jo aikoinaan yli kymmenen vuotta sitten, jolloin mainitsin jopa lääkärille, että lääke häiritsee aivotoimintaani. Hän kirjasi sen ylös. Olin silloin jopa lopettanut lääkkeen käytön. Silloin käytin sitä pillerien muodossa.
Se tuntuu melkein kuin valo sammuisi enkä saa mistään otetta eikä oikein mikään kiinnosta. Kun tästä ei vain tulisi pysyvää olotilaa? Yritän tällä viikolla saada kirjoituksiani tehtyä eteenpäin. Ensi sunnuntaina on meno Lopelle Markkulan sukuseuran vuosikokoukseen. Haen entisen hallituksen jäsenen Riihimäeltä mukaani. Niitä ihmisiä on kiva tavata. Kokouksen osalta työt on jo tehty, paitsi sitten jälkeenpäin pöytäkirjojen kirjoittaminen on edessä.
Tänään on ollut kaunis päivä, mutta on tuullut mielettömän kovaa, parvekelasit ovat heiluneet kovaa ja äänekkäästi. Aamupäivällä kävin kaupassa kissanruokia ja maitoa ja vähän muutakin ostamassa. Jonakin päivänä olisi kiva käydä vaikkapa Ainolassa tai Halosenniemessä. Saamattomuuteni on äärimmäistä.
Keskiviikko 21.5.
No jaa. Kohtalokas eilisen päivän viimeinen lause ei pidä paikkaansa, kun tullaan keskiviikkoon. Hyvin nukutun yön jälkeen olisi ja pitäisi ryhtyä niihin odottaviin teksteihin. Ulkomaailmassa on maailman kaunein toukokuun päivä, mutta… No, olen osani valinnut enkä pysty taistelemaan vastaan. Olisi kiva jutella näistä jutuista jonkun kanssa, mutta ei ole ketään sellaista ihmistä. Keskustelen siis blogipostaukseni kanssa.
Toimelias päivä pistää katsomaan kotona ympärilleen, tosin katseeni on kiertänyt jo pitkään (aina). Makuuhuone vaatii siivousta, sänkyvaatteiden vaihtoa. No, kaikki muut huoneet odottavat heti perään. Aamupalan jälkeen heti 60 asteen pyykit pyörimään, kun ensin olen kuorinut kaikki sänkyvaatteet ja työntänyt ne pyykkikoneeseen muiden odottavien pyykkien sekaan. Sitten makuuhuoneen imurointi ison imurini kanssa. Pölyä, hiuksia, kissankarvoja kaikkialla. Aurinko valaisee koko asunnon.
Muistan, kuinka aikoinaan eräs työtoverini sanoi, ettei tarvitse tehdä mitään, kun koneet hoitavat kaiken. No, olin jo silloin toista mieltä. Muistin toki entisaikojen vaikeudet ja käsinpesut, joista olen kirjoittanut aiemmin. Hän oli ehkä laittanut miehensä töihin. Kaikkia ihmisten puheita ei pidä uskoa.
Ikä ja sairastumisen mukanaan tuomat vaivat ovat myös tehneett tehtävänsä, nuorempana ei tällaisia asioita paljon ajatellut, jollei sitten ollut kotona kaiken tekevä raatava äiti. On muuten mahtava pystyä katsomaan elämänsä eri aikoja tallenteidensa kautta.
Tuhlaan nyt siis kallista ja tehokasta aikaani kotitöihin. Mutta eikö ole mukavampi kirjoittaa siistissä ympäristössä ja hyvillä mielin? Tosin tiedän, että siivousurakkani jää tänään puolitiehen. Jaan senkin pienempiin palasiin. Aivoni huolimatta vanhuudestaan raksuttavat koko ajan ja suunnittelevat tehtäviäni ja niiden järjestystä. Muistilaput veskin ovessa kertovat, mihin tarvitsen apua, kunhan paikalle saapuu lapsenlapsi, jonka olen valinnut tehtävän suorittamiseen.
Ihmiset näyttävät somessa useimmiten vain sen kauniin puolen elämästään vailla huolen häivää vailla ponnistuksia. En edes uskalla ajatella tulevaisuuttani.
Tästähän tuli taas viikkopostaus. Ehkä saan vihdoin myös julkaistua.
![]() |
Minnikin sai tuomenoksan haisteltavaksi. |