Viikon pläjäys

Kuuntelin aamuvarhain herättyäni sateen rummutusta ikkunapelteihin ja ikkunaan. Ajattelin aloittavani uuden blogipostauksen kirjoittamisen ja yritin kerätä siihen inspiraatiota ajatuksistani. En oikein onnistunut. Unenikaan eivät ole juuri viime aikoina tuoneet johdatusta. Välillä olen jopa ajatellut, että oliko tämä tässä. 

Liitän tähän vuoden 2007 valokuvia. Tämä on 17.5.2007 Tuusulan joen ympäristöstä.

 

Mutta niinhän on ollut aina. Lamaannus iskee välillä kovasti, kunnes sitten taas kullanarvoinen, oma perusmerkitys löytyy. Tarkoitan sillä merkityksellisyyden tunnetta, jota ilman emme jaksaisi aina edes elää. Sehän on monelta ihmiseltä pahasti hukassa. Olen maininnut sen usein kirjoituksissani. Enkä halua pohtia sitä sen enempää muiden kohdalta. Toivon kuitenkin, etten ole koskaan edesauttamassa, että joku muu sen kadottaa.

17.5.2007 samoilta paikoilta kuin edellinen kuva.

 

Lähetin aamiaisen ja lehdenluvun välissä muutaman kuvan Instagramiin, josta ne välittyvät Facebookiin. Minulle se on eräs tapa hakea innoitusta. Nykyään käytän siellä useimmiten vanhoja valokuviani. Huomasin, että useat kuvani olivat tältä päivältä vuonna 2011. Olisiko siinä vuodessa jotakin, joka auttaisi tänäänkin? Kun tutkin blogejani, huomasin, että olen kovin usein käsitellyt juuri sitä vuotta ja julkaissut usein uusien blogien sisällä vanhoja postauksia edellisestä blogistani ”Polulle kauas”. Oma elämäni on siis useimmiten ollut suuri innostuksen aiheeni.

17.5.2007

 

Päätinkin ehkä jakaa uudelleen niitä blogipostauksia Facebookissa. Nythän on niin, etten enää jaa blogejani siellä tuskin ollenkaan. Oikeastaan on aivan samantekevää, mitä tekee somessa. Harva on kiinnostunut muiden julkaisuista, vielä harvempi kommentoi. Oikeasti Facebook ja Instagram ovat aikatuhlareita. Toisaalta ne ovat myös paikkoja, jonne olen kerännyt osan merkityksellisistä kuvista ja osan elämäni tarinaa. Enpä taidakaan. Keksin jotakin muuta!

19.5.2007 voikukat kotipihalla näyttävät nyt tosi hienoilta, mutta eivät silloin, vaikka niitä kuvasinkin...

Takana on nyt monta aika vaikeaa vuotta, joista viime talvi oli kaikista vaikein. Olen viettänyt lukemattomia päiviä, iltoja ja öitä kuvitellen, mitä tekisin ja mitä haluaisin nähdä ja tehdä. Olen tajunnut, että en pysty enkä jaksa enää kaikkea, vaikka kuinka uskottelisin itselleni muuta.

Nyt on ihana nähdä koivujen vihertyvän ja kevään etenevän. Vihdoin! Lähistön kirsikkapuut ovat alkaneet kukkia ja ruohokin vihertyy päivä päivältä. Sateet edistävät kevään etenemistä kesäksi.

17.5.2007 tuometkin jo kukkivat, mutta nyt saamme vielä odottaa.

 

Muuten olen huomannut, että olen lähes aina jonkun romaanin luettuani hiukan pettynyt. Uusia kirjoja ilmestyy koko ajan hurjaa tahtia. Niitä mainostetaan ja esitellään eri paikoissa. Viimeksi luin Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. WSOY.2021. Syyskuussa 2021 ilmestynyt romaani on saanut erityisen suurta huomiota. Minäkin katselin ja kuuntelin Keravan kirjaston tekemän striimauksen haastattelusta, jossa Tiina Raevaara haastatteli kirjailijaa. Tässä linkki haastatteluun. Meri Valkama kirjoitti kirjaa kymmenisen vuotta ja osa siitä liittyi hänen lapsuudenmuistoihinsa Itä-Berliinissä. Näkemänsä ja kokemansa hän osasi taitavasti yhdistää historiaan, tutkimuksiinsa ja osaamiseensa toimittajana ja dokumenttien tekijänä. Monet luulivatkin, että kysymyksessä on autofiktio, mutta teos on täysin fiktiivinen. Kirja sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden 2021 parhaalle esikoiskirjalle.

 

Luin kirjan melkein nopeasti ja edellä olevan tietäen ihailin sitä, miten kirjailija käsittelee aikaa, ajan tapahtumia, kirjeitä, muistia ja osaa yhdistää ne kokonaisuudeksi. Voin hyvin kuvitella, millainen tyhjyyden tunne kirjailijalle tulee, kun hän saa kirjan valmiiksi pitkän puristuksen jälkeen. Lukijallekin voi tulla tyhjä olo, pettynytkin.   Kirja lähtee ensi viikolla jakoon, vien sen ystävälleni. Hän voi sitten jakaa sen eteenpäin. Romaaneja en enää säilytä. Kirjailijoiden dilemma on se, että vuoden parin päästä julkaistu, paljon työtä vaatinut teos on useimmiten vain muisto. Uudet kirjat jyräävät vanhat.

Monta romaania odottaa edelleen, että lukisin ne. Uskomatonta, miten nuorena tuli luettua niin paljon, usein montaa teosta yhtä aikaa. Äitinikin luki aina kaiken kotityön ohessa hänellä oli koko ajan kirja meneillään, vielä vanhanakin. 

 

Jatkan tätä kirjoitusta perjantaina 13.5. Tänään sattuu olemaan hieno, aurinkoinen ja lämmin päivä. Ajattelin lähteä käymään parissa paikassa kameran/kameroiden kanssa. Kasasin menooni niin paljon tehtävää, etten sitten jaksanut käydä kaikkialla. Posti, kuvia, kauppa ja vielä toinen kauppa. Olin jo aivan uupunut ja nälkäinen. Huomenna taitaa taas olla viileätä ja sateista. Viileä ja sateet edistävät kyllä kesän tuloa. Hukkasin matkalla myös aurinkolasini. Ostin myöhemmin tilalle kahdet uudet.

Täydet vuodet ovat eräänlaisia merkkipylväitä. Samalla ne ovat kriisin paikkoja. Kaiken lisäksi tällaisena aikana eli kolmen vuoden poikkeusajan jälkeen, kriisiä on entistä vaikeampi välttää. Se on läpikäytävä mielessä.

21.5.2008

 

Katselen itseäni ikään kuin  ulkopuolisena ja ulkoa päin. Ymmärrän, että se on toisaalta ihan hyvä asia. Olen itse oman itseni sisällä ja silti katselen ja arvioin itseäni ulkopuolelta. Viisi vuotta sitten olin samanlaisessa tilanteessa. Silloin oli aika, kun jouduin tekemään mahdottoman paljon, talon myynti oli edessä ja kaikki siihen liittyvä. Jouduin silloinkin siirtymään lähes kokonaan itseni ulkopuolelle ja ottamaan kaiken tulevan vastaan. Vaikka ajoittain olin niin väsynyt ja vaivainen, että tuskin pystyin kävelemään.

Edellistä kirjoittamaani voi olla vaikea ymmärtää. Ajatus vain putkahti tänään mieleeni ja olen itse asiassa siitä kiitollinen, koska se voi auttaa minua eteenpäin. Voin ehkä vihdoin uskaltaa tehdä sellaisia asioita, joita olen ennenkin tehnyt. Jospa se palauttaisi rohkeuttani. Toivottavasti. 

21.5.2008

Tulin kaupasta autolle vähien ostosteni kanssa. Viereisen auton omistaja, vanhempi mies odotti minua. Olimme ajaneet vierekkäisiin parkkiruutuihin nk. mummoparkkiin lähes samanaikaisesti. Hän osoitti valkoisessa autossaan etuovessa olevaa pienenpientä naarmua, jossa hänen mukaansa oli punaista väriä, jonka hän epäili tulleen minun autostani noustessani autosta. Hän oli edellisenä päivänä tarkistanut auton, koska juuri äskettäin oli joutunut korjauttamaan autoaan 500 eurolla jonkin kolhaisun takia. Hän vaikutti varmalta asiassaan. 

Koin siinä automaattisesti siirron katsomaan itseäni ulkoapäin.  Olen aina ollut erityisen tarkka ovien kanssa ja jos olisin kolauttanut naapuriautoa, olisin sen huomannut. Ajattelin, että olen ollut liian hajamielinen, jos niin on käynyt.  Mies sanoi odottaneensa minua, jotta voisimme tarkistaa. Avasin oman autoni kuljettajan oven ja totesimme, että autoni ovi ei mitenkään edes yltänyt viereiseen autoon. Se siitä.

 

11.5.2008 kotipihalla

Kevät on hidastellut tänä vuonna samoin kuin minä.

Eikä tästä viikon yhteenvedosta, mikä ei alun perin ollut edes tarkoitukseni, ole tullut valmista. Olen yhtä hidas kuin tämä kevät. Lykkään läppärin näppäimistön eteen asettautumista. Eilen kyllä jatkoin erästä artikkeliani, koska aamulla herätessäni tuli mieleeni, että lupaukset itselle ja jollekin toiselle on täytettävä. En tosin päässyt kovin pitkälle, koska olin hävittänyt muistiinpanojani. Soitin pitkän puhelun ystävälleni, jota kirjoitukseni koskee. Saamillani tiedoilla saan tekstin ehkä melkein valmiiksi. Siitä kerron sitten aikanaan tai en.

Kiertelin eilen aamulla Fjällbon puistossa Tuusulanjärven rannalla. Oli mahdottoman kylmää, onneksi päälläni oli hupullinen pusero ja takki. Kaulaliina ja käsineet puuttuivat. Kun on kylmää, kuvistakin tulee raaempia. Tänään minun piti jatkaa paikkojen tutkimista joko jokirannassa tai Myllykoskella tai jossakin muualla, mutta huomasin, että sää on edelleen hyvin kylmää eikä kevät ole edennyt sen pidemmälle. Tutkin valokuviani aiemmilta vuosilta, viime vuodeltakin ja huomasin, kuinka pitkällä kevät silloin samalla päivämäärällä oli. Kaiken lisäksi niistä kuvista huokui lämpö, jota en tällaisella säällä niihin saa.

Tuusulanjärveä 17.5.2008

 

Sen sijaan kävin hoitelemassa kukkakauppaostoksia. En jaksa kantaa enää paljon mitään, joten hoidan kaiken pala kerrallaan. Ostin muutaman marketan parvekkeelle ja 30 litran säkillisen multaa. Palatessani hain tankin täyteen bensaa (litrahinta oli nyt 2,199). Hinta kallistuu koko ajan. Perjantaina on tiedossa autolla ajamista, joten on paras varautua ajoissa. Sitten kävin vielä ruokakaupassa.

On tehtävä jotakin, siirryttävä kolmen vuoden kuvittelusta todellisuuteen ja toimintaan. Toisaalta kuvittelussa ei ole mitään pahaa. Se on saanut minut pysyttelemään paikallani ja olemaan stressaamasta itseäni turhan paljon. Olen tehnyt vain sitä, mikä on huvittanut. Välillä olen silti inhonnut itseäni, koska olen kokenut riittämättömyyden tunteita. Se on kai vanhuuteen solahtamista, syrjäytymistä ja lisääntynyttä näkymättömyyttä. Vaatii myös taitoa alkaa hoitaa asioita niin, että ne eivät aiheuta uutta stressiä.

Minä 17.5.2008

 

Perjantaina on ensimmäinen koe, kun meillä on sukuseuran tapaaminen Urjalassa Pölkinvuorella, jossa on kasvimaailma. Saa nähdä, miten kevätkukat voivat, kun on ollut näin viileä kevät. Parasta kukkaloistoa voimme tuskin vielä odottaa. Pääasia on kuitenkin se, että olemme järjestäneet tapaamisen.  

Olen ajatellut muutakin toimintaa tälle keväälle ja alkukesälle, mutta niistä sitten aikanaan, jos ne ylipäänsä toteutuvat. Menen nyt hitaasti eteenpäin. Maailma taustallani kiertää entistä kiihkeämmin, mutta sekin jankuttaa yksiä ja samoja asioita koko ajan. Sota, nato, sota. Niin kuin minäkin.

Minä 16.5.2022

 
 

Äskettäin, nyt ja kauan sitten

Olemme jo pitkällä toukokuussa nyt kuin vihdoin ehdin kirjoittamaan. Itse asiassa aloitin uuden blogipostauksen jo vapunaattona huhtikuun puolella, mutten sitten löytänyt sopivaa hetkeä tekstin jatkamiselle. Otan siitä tähän kirjoitukseen mukaan pienen pätkän, koska se liittyi edelliseen ”Tunnemyrskyjä”-postaukseeni.

Joki tulvi vielä niin paljon, ettemme päässeet niille paikoille, missä yleensä käyn. 1.5.2022

 

Vanhan ihmisen aika lentää ja tuntuu välillä lyhyemmältä kuin nuorempana. Päivään en voi sovittaa kovin paljon asioita, koska veto loppuu aina jossakin vaiheessa ja ainakin minä kaipaan silloin lepohetkeä. Kirjoitin aiemmassa kesken jääneessä tekstissäni oikean käteni nimettömästä sormesta, jonka loukkaantumista en pysty ajoittamaan, mutta joka on alkanut vaivata varsinkin kirjoittaessani käsin tai yleensä muissa käsiä vaativissa tehtävissä. Kirjoitin myös, kuinka jo pitkään vaivannut vasen nilkkani on tuntunut paremmalta. En ole taikauskoinen. Aiemmin 2018–2019 oikea nilkka vaivasi ja sain siihen pohjallisen. Epäilen kyllä, että tällaiset keinot kuten pohjalliset ovat vain asian siirtämistä eteenpäin sen sijaan, että vaiva tutkittaisiin kunnolla. Terveyskeskustakaan ei oikein ole sitten syksyn 2019 viitsinyt vaivata näennäisen pienillä asioilla. Kun kävin huhtikuussa verikokeessa, jossa joudun reumalääkityksen takia käymään kolmen kuukauden välein, olin pudonnut joukosta, koska vakiolähete puuttui. Tulokset eivät myöskään melkein kuukausi myöhemmin, ole vielä näkyvillä. Siellä pitää kyllä kiirettä.

Minä 1.5.2022

 

Tosiasia on, että vaivani ovat häilyviä. Niiden kanssa on vain tultava toimeen, sillä ovathan ne olleet riesanani jo pitkään, vaikka olen aina työntänyt ne syrjään. Olen hävennyt, etten ole pysynyt kävellessäni muiden perässä. Jouduin jo ennen korona-aikaa nilkkojeni takia useimmiten kulkemaan hitaammin. Se on häpeällistä naiselta, jonka ohi aikoinaan kukaan ei päässyt. Joudun antamaan nyt periksi vaikeille maastoille, koska metsissä kompastun helposti puiden juuriin. Kun lähden luontoon Alexin kanssa, hän juoksee kilometrin minua edellä. Anteeksi, olen ehkä kirjoittanut näistä vaivoista ennenkin.

1.5.2022

Olen ajatellut, miten paljon ristiriitaa on lääkärikäynneillä, kun näyttää ikäistään nuoremmalta, meikkaa itseään ja liikkuu muuten ripeästi ja aistit pelaavat.  Kirjasihan laajan lääkäritarkastuksen ajokorttia varten tehnyt lääkäri tietoihini mm. ”liikkuvuus hyvä ja ripeä” ja ”täydessä orientaatiossa”.

Hyvä asia ja helpotus on nyt, että olen voinut luopua maskista käydessäni kaupassa. Kävin perjantaina pitkästä aikaa elokuvissa ja sielläkään en pitänyt maskia, vaikka yleisöä oli paljon. Olihan se jotakin verrattuna edelliseen kertaani Keravan Keudan Cinemassa edellisenä syksynä, kun olimme Alexin kanssa isossa auditoriossa melkein ainoat elokuvan katsojat. Cinema Keudassa esitetään pari kertaa kuukaudessa muutaman päivän kattauksella, uusia ensi-ilta-elokuvia. Nyt vuorossa oli mm. ”Downton Abbey: Uusi aikakausi.” Olin lumoutunut suuren valkokankaan ääressä loistavaa elokuvaa katsoessani.  Oli myös mukava tavata sattumalta tuttu ihminen ja vaihtaa ajatuksia.

Siinä vähän päivityksiä. Koska edellä mainitut täsmennykset edelliseen blogipostaukseeni ovat aika pitkiä, jätän loput mielessäni pyörivät asiat seuraavaan kertaan.

Tässä aiemmin kirjoittamaani täydennystä edelliseen blogipostaukseeni:

Ukrainan alueesta on tullut erityisen kiinnostava sodan takia. Kaikki seuraavat sodan vaiheita ja ihmiskohtaloita jatkuvasti. Jokaisella saattaa kiinnostus oli eri asioissa. Ukrainasta ja myös Nato-asioista tulee tietoa niin paljon, ettei tahdo perässä pysyä. Alan usein ajatella yhteyksiä omaan sukuhistoriaani ja jo edesmenneiden kokemuksiin. Tulee tarve myös kohdentaa lisää niiden yksityiskohtiin, vaikka se on vaikeata.

Isäni 1971 kotipihalla. Hän kävi silloin vielä aktiivisesti kertausharjoituksissa.

 

Auoin kaiken lisäksi päätäni Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa 28.4. Juuso Salokosken pitämän mielenkiintoisen esityksen jälkeen, keskustelu polveili sodassa ja yleensä sotiin liittyvissä aiheissa. Kaikilla oli jotakin kerrottavaa. Vilkkaassa keskustelussa esille tuli monenlaisia näkökulmia.

Juuso Salokoski oli kirjoittanut ja toimittanut kirjan ystävästään ja koulutoveristaan Ilmari Susiluodosta (”Ilmari Susiluodon suuruuden laskuoppi”). Ilmari Susiluoto oli muun muassa Venäjä-asiantuntija, katso tarkemmin täältä. Hänen oli tarkoitus itse tulla helmikuussa 2016 kerhoiltaamme kuten tässä ilmoitimme:

”to 25.2.2016 kello 18.00

Ilmari Susiluoto, valtiotieteen tohtori, kirjailija, tutkija ja Venäjä-asiantuntija tulee alustamaan aiheesta ”Plan Putina ja Suomi.” Häneltä on ilmestynyt syksyllä 2015 kirja samalla nimellä.

HUOM! Ohjelmaamme on tullut muutos. Ilmari Susiluoto on sairastumisen takia estynyt ja hänet korvaa fil.tri Pekka Kauppala, joka puhuu samasta teemasta. Pekka Kauppala on Venäjän historian ja politiikan asiantuntija, jolta ilmestyi 2011 teos ”Paluu Vankileirien teille”(Gummerus).”

Ilmari Susiluoto kuoli 30.3.2016.

Em. tilaisuudessa minun kommenttini liittyi edelliseen blogipostaukseeni, kun sen tiedot ja ajatukset olivat vielä muistissa ja tuoreita. En ollut vielä tutkinut tarkemmin Waffen-SS vapaaehtoisten Nordland-rykmentin taivalta Ukrainaan, jossa isäni ystävä Urho Lehtonen joutui Mariupolin sairaalaan. Aloin lukea netistä ladattavaa Lars Westerlundin teosta ”Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943 - Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Kansallisarkisto Helsinki | 2019. Tässä linkki, josta voi ladata ko. teoksen.

tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa ovat Urhosta ja isästä ja ilmeisesti otettu samassa paikassa, missä he ovat käyneet harjoittelemassa ampumista

Ajattelen Urho Lehtosta heidän joukoissaan. Hän oli vasta 19-vuotias lähtiessään Saksaan ja saman tien kesäkuussa 1941 sotataipaleelle itään Operaatio Barbarossan alkaessa.  Nimi oli keksitty Saksan suurhyökkäykselle ja se tuo jotenkin mieleen tämänvuotisen Venäjän erikoisoperaation. Hän oli siis Ukrainaan menevissä joukoissa, joissa oli mukana myös vapaaehtoisia muista Pohjoismaista kuten Ruotsista ja Norjasta ja muualta Euroopasta kuten Hollannista.  Ryhmä oli mukana ”vapauttamassa” Ukrainaa venäläisistä ja tähtäsi Kiovaan. Lviviin eli Lembergiin tultiin heinäkuun alussa. Ukrainalaiset olivat kansallismielisiä ja ottivat saksalaiset vastaan vapauttajina. Saksalaisten ohjelmaan sisältyi Ukrainan juutalaisten hävittäminen. Juutalaisia pidettiin syypäitä neuvostoliittolaisten julmuuksiin. Ukrainalaiset poistettiin hallinnon tehtävistä ja monet heistäkin kokivat kovan kohtalon. Raaka vangitseminen, tapot ja väkivalta alkoivat ja jatkuivat. Aivan kuin nyt Ukrainassa venäläisten toimessa. Oli vanki sitten sotilas tai siviili tai juutalainen, hän koko karmean kohtalon. Muutamana päivänä teloitettiin tuhansia ihmisiä.

 

En kirjoita tähän kaikkia julmuuksia, mitä saksalaiset joukot tekivät. Ainakaan mukana ja lähistöllä olleille ei jäänyt epäselväksi, millainen juutalaisten kohtalo oli. Vaikka suomalaisten joukkojen sanotaan vain ohittaneen kaupungin, niin en usko, etteivät he voineet välttyä aivan kokonaan näkemästä edes jotakin julmuuksista. Silminnäkijät kertovat kirjassa kokemuksistaan.  Natsit surmasivat miljoonasta puoleentoista miljoonaan juutalaista. Mainitsemani kirja on karua luettavaa. Se sisältää todistuksia, otteita päiväkirjoista ja valokuvia. On vaikea ymmärtää kuten nyt on vaikea ymmärtää tämän hetkistä sotaa.

Eikä voi todellakaan välttyä vertaamasta saksalaisten operaatioita venäläisten tämänvuotiseen erikoisoperaatioon, jonka nimi kuulostaa häiriintyneen ihmisen keksimältä. 

 

Aiemmassa blogissani mainitsin, että Urho joutui sairaalaan Mariupolissa. Kysymyksessä lienee ollut hänen saamansa keltatauti, vaikka hänen sanottiin olevan siellä kuumeessa. Keltakuume on nimittäin eri tauti ja sitä esiintyy lähinnä Afrikassa ja se tarttuu hyttysten välityksellä. Keltatautia eli hepatiitti A:ta esiintyy usein epidemian tavoin sota-aikoina. Sen saa viruksilla saastuneesta vedestä. Tauti on tarttuva ja vaatii pitkää sairaalalepoa. Ensimmäinen rokote tautiin on kehitetty vasta 1992. Rintamalla tai ehkä sairaalassa Urho oli aina lokakuuhun 1941 asti. Parannuttuaan hän palasi loppuajaksi koulutukseen kuten aiemmassa blogissani mainitsin. Suomalaiset palasivat kesällä 1943 takaisin kotimaahan. 

Olemme nähneet nyt uskomattoman julmia kuvia. Isäni albumissa on myös pari kuvaa, joissa näkyy sodan tuhoja, kuolleita vihollisia ja viattomia eläimiä. Kasan päällä istuva on toistaiseksi tuntematon.

Isäni ja hänen ystävänsä sotaretkiä käytiin varmaan keskusteluissa pitkään sotien jälkeen. Puolisot ehkä osallistuivat, olihan äitini myös sotien ajan rintamalla. Usein he vaihtoivat kontinkielelle, kun olimme lähellä. Meille lapsille yhteydet saksalaisiin selvisivät vasta paljon myöhemmin. Vanhempani eivät maininneet niitä sen kummemmin.  Sotien aikainen historia valkeni muutenkin vähitellen. Miten tänä päivänä? Ollaanko avoimempia ja kerrotaan asioista, ettei tarvitse tehdä salapoliisityötä ja arvuutella asioita? Tuskin yleisesti ottaen.

Toisaalta kaikki eivät ole ollenkaan kiinnostuneita historiasta. Nyt meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus tarkentaa myös suomalaisten kokemiin julmuuksiin ja sodan raakuuteen, aikaan kahdeksankymmentä vuotta sitten.  Sotaa emme olisi halunneet, mutta se auttamatta aukaisee myös suomalaisten haavoja. Yksi valtio on nyt kaiken ulkopuolella ja saavuttamattomissa ja kirjoittaa kaikista sodista omaa historiaansa.

Tämä on pahimpia kuvia. Oletan kuvan olevan kesältä 1941.