Talviunien rajamailla

 

Viime viikolla eräänä iltana nukkumaan mennessä ajattelin, etten oikein keksi mitään aihetta seuraavaan blogipostaukseeni. Se ei ole koskaan hälyttävä huomio, sillä vastaavanlaisia tyhjiä hetkiä on riittänyt aina ennenkin. Kuvitteluni rajat eivät ole koskaan olleet lähelläkään. Pitkän tauon jälkeenkin on useimmiten riittänyt, kun istahdan läppärini ääreen ja alan kirjoittaa. 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat heinäkuulta 2017, kun ennen varsinaista muuttoa, kävin läpi tavaroita, asioita, ympäristöä jne.

 

Silloin tällöin on hetkiä ja aikoja, että ajatuksia ja kirjoitusideoita on enemmän kuin pystyn käsittelemään.  Kaiken lisäksi inspiraatioita pursuu ympäristöstä.  Mutta ne tulevat ja menevät ja minä haalistun kuluvaan arkipäivään unohtuen sinne. Tällaisina hetkinä olisi hyvä aloittaa joku vaativampi aihe, josta voisin vaikka kehittää tekstin tulevaa käyttöä varten. Joskus olen ihmetellyt sitä, että kirjoitan kaikki sellaiset tekstit kovan paineen alaisena niiden ruokkiessa vapaata kirjoittamista. Ne ikään kuin nostavat vapaat aiheeni arvokkaammiksi ja ainakin itselle mieluisammiksi. Ihmeellinen on ihmisen mieli!

Kamera kulki koko ajan mukanani.

 

Koronatilanteen paheneminen, aiempi heilahtelu ja vilkas uutisointi sotkevat myös ajatteluani.  Meillä 1950-luvun lapsilla on vahva kokemus toisenlaisesta maailmasta eikä sopeutuminen poikkeusoloihin ole kovin vaikeaa. Matkustelu ei ole tärkeätä, olen nähnyt jo aivan riittävästi ja kaiken lisäksi maailma on mahdottoman auki myös virtuaalisesti. Joskus jopa liian auki, että haluan sulkea kaiken hälyn ulkopuolelle. Saatan ihmetellä ihmisten kovaa hinkua lähteä muualle ja kyselen mielessäni, nauttivatko he matkoistaan, ravintolaelämyksistään ja ostoistaan. Minulla on vielä paljon omia matkoja uudelleen käytävänä!

... kuvia on kaikesta ja kaikkialta. Eihän niillä ole merkitystä muille kuin minulle ja kirjoituksilleni.

 

Olematon kirjoitusintoni hiipui edelliseen kappaleeseen. Jatkan seuraavana päivänä. Takana on vaihteeksi oikein hyvin nukkumani yö, jonka jälkeen aamulla näin paljon unia. Ne ovat aina olleet yksi inspiraation lähde. Tosin en muista muuta kuin osan siitä viimeisestä unesta, jossa kiertelin jonkun toisen kanssa Ikean tapaista tavarataloa keräten ilmaisia sisustustavaroita. Se oli olevinaan joku kampanja. Kaiken lisäksi keräsin niitä jotakin toista ihmistä varten paitsi, että sitten näin seinällä ihanan pellavaisen, lilan, valkoisella somistetun mekon, jonka halusin itselleni. En ollut aivan varma, että voisin tyynyjen, peittojen ja keittiötavaroiden lisäksi haalia joukkoon myös mekon, joka ei ehkä edes sopisi minulle. Käärin sen henkarin päälle ja otin mukaan. Uni katkesi siihen.

Varsinainen muuttopäivä oli 26.7. Oli ihme, että heti heinäkuun alussa sain vuokra-asunnon. Oli mahdotonta löytää nopeasti uutta ostettavaa asuntoa yrityksistäni huolimatta. Pian sen jälkeen oli Karjalan matka ja paljon työtä

 

Kuvaisiko uni sitä, että haluaisin jo lähteä eteenpäin, vaikka viihdyn hyvin yksin omassa pienessä kuplassani? Sain tiistaina kotiin tuotuna sunnuntaina Elisalta tilaamani puhelimen. Olin jo pitkään halunnut ostaa Samsung Galaxy S21-sarjan puhelimen, mieluummin sen kalleimman korvatakseni aiemman, vanhan S7-puhelimen. Black Fridayn alennukset eivät missään nimessä vakuuta minua, saisin puhelimen muuhunkin aikaan samaan hintaan. Jostakin syystä innostuin kuitenkin tilaamaan uuden laitteen samaan aikaan. Olin kuitenkin realisti enkä ostanut edellä mainitsemaani puhelinta vaan tyydyin Samsung Galaxy A52-puhelimeen. Puhelin saapui eilen myöhään iltapäivällä suoraan kotiin ja ajattelin, etten tee sille mitään ennen tätä päivää (torstai). Mutta niin vain kaivoin sen paketista ja mietin, osaisinko siirtää kaiken vanhasta puhelimestani. Samsungin Smart Switch teki näppärästi kaiken puolestani. Vain vanhan Sim-kortti on vielä siirtämättä. Testailen tässä ensin vähän aikaa. Puhelintoiminto ja WhatsApp ovat edelleen vanhassa kännykässä.

 

Vaihdoin puhelinta viimeksi joskus muuttoni jälkeen kesällä 2017. Lähdin etsimään vahvistusta ajankohdasta kovalevyllä olevista valokuvistani, mutta juutuin katselemaan kesän 2017 valokuvia. Valmistauduin silloin muuttoon ja sitten olin jo muuttanut. On se vaan kumma, että aina tulee eteen asioita, joita ei ole tullut käsiteltyä kuin jonkin yksittäisen, sen enempää kertomattoman kuvan kautta. Kun katselin eri päivien kuvia, eteeni tuli se luopumisten ketju, jota sinä kesänä jouduin monella eri tasolla käymään läpi. Se on vain yksi näkökulma monen muun lisäksi. Juuri ennen muuttoa oli pakko lajitella, päästä eroon, mahdollisesti hävittää tavaroita. Sitä on aiheellista käydä koko ajan, mutta muuton yhteydessä se aina kärjistyy äärimmilleen. Kun muukin elämä muuttui oman muuttoni yhteydessä, niin aihe tuntuu sellaiselta, että sitä on hyvä kerrata mielessään. Kaiken lisäksi sen jälkeen myöhempinä vuosina eteen on jatkuvasti tullut pieniä ja suuri muutoksia monilla tasoilla aika nopeaan tahtiin, että oikein hingun niiden purkamiseen.

Minulla oli varastohuoneessa toiminnassa ollut pakastinkaappi, joka oli äitini perua.

On totta, että kokemukseni ja niiden kaivaminen pohjiaan myöten tuskin kiinnostaa satunnaista blogin lukijaa. Kirjoitan edelleen itselleni, se on voimakkain kannustimeni kirjoittamiseen. Kokemani asiat saattavat silti herättää ajatuksia kunkin omaan elämään liittyen. Meitä voi olla useita, jotka ovat loputtoman kyllästyneitä Facebookin ja Instagramin nopeisiin, kevyisiin ja lyhyisiin kertomuksiin ja analyyseihin. Joskus vain haluaisi tietää lisää. Uskon jopa, että maailma on tältäkin osin muuttumassa. Joku päivä voi ollakin niin, että kaikenlaisten ja kaikenikäisten tavallisten ihmisten normaalielämän tarinat ovat kaikista kiehtovampia. Ja mikä parasta, jos ne innoittavat meitä kirjoittamaan niistä itse.

 

Vaikka sukututkimus ja entisaikojen ihmisten tarinat kiinnostavat minua edelleen ja jatkan niiden parissa syvemmälle kaivautuen, niin samanaikaisesti tulen koko ajan lähemmäksi meidän aikaamme. Meillä jokaisella on erinomainen kohde, me itse, oma elämämme kaikkine vivahteineen, kokemuksineen, joka on hyvä saada näkyväksi. 

Koronatilanne on taas pahentunut. Tämä viittaa siihen, että pandemia tulee vielä jatkumaan pitkään ikään kuin odottaen, että ihmiset oikeasti muuttaisivat levotonta käytöstään ja tekisivät korjauksia elämässään. Tekisi mieli kirjoittaa, että luonto kostaa näin ihmiskunnalle. Tilanteet vain pahenevat. On vaikea uskoa, että ihmiskunta kokonaisuudessaan tekee nopeita muutoksia. Niiden on lähdettävä yksilöistä. Minun osaltani jääköön tähän, jatkan rauhallista elämääni.

 

Heinäkuu 2017 oli uskomatonta aikaa kuten tämä nyt elämämme ajanjakso. Ihana, että meillä on kamerat, joilla kuvata muistoja talteen, on kalenterit ja päiväkirjat, jotka kulkevat askelissamme mukana. Loppujen lopuksi löysin kalenteristani merkinnän, että uusi Samsung Galaxy S7 tuli 9.8.2017 eli otin sen käyttöön pian sen jälkeen. Lauantain iltapäivältä 12.8. löydän sillä ottamani ensimmäisen kuvan. Muista valokuvista löydän, että tyttäreni poikkesi poikineen puolenpäivän jälkeen. Laiton kaalilaatikon uuniin sen jälkeen ja sitten väsymys valtasi. Ensimmäistä kuvaa ottaessani makasin sohvalla painostavasta säästä johtuen. Nukuin ja illalla seitsemän maissa heräsin helpottuneena. Myrsky oli puhjennut. Se oli mahdottoman kova myrsky, joka runteli tyttäreni perheen kotiympäristön Nurmijärvellä kaataen puita niin paljon, että he eivät edes päässeet ajamaan kotoa pois. Seuraavana päivänä kävimme paikan päällä. Olen kirjoittanut aiheesta blogipostauksessani 14.8.2017. Pääset lukemaan sen täältä. Joten ei siitä sen enempää.

Laitoin vihdoin pois ikivanhoja vaatemuistoja, omia, äitini tai lasteni. Lähes kaikesta tuli otettua valokuva. Tämä puku teetettiin kollegoilleni ja minulle esittelypuvuiksi tietotekniikkamessuille 1980-luvulla.

 

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta perjantai-iltana. Tilanteet elävät. Olin torstaina puolenpäivän jälkeen lähdössä kuvausretkelle joelle. Ajattelin testata uuden kännykän kameraa. En uskaltanut siirtää SIM-korttia vanhasta kännykästä. Koska puhelimella ei saa nopeasti apua, niin siitä vaan ryntäsin autolle, joka on onneksi ollut joka päivä lämpenemässä ja ajoin Keravalle Elisan myymälään. Onneksi siellä ei ollut ruuhkaa ja sain hyvää palvelua kuten aina ko. firmassa. Pimeys alkoi kotiin ajaessa jo laskeutua, joten joelle suunnittelemani kävelylenkki jäi väliin.

Hyvät aikeet muuttuvat päivien kuluessa. Usein monta kertaa. Runsaat tämän viikon unet ja kirjoitusideat ovat jo vaipuneet unholaan. Talviunien aika on omalla tavallaan inspiroivaa. Kesken unien huolimatta unen vaikeudesta, rämpimisestä suolla tai missä tahansa, ajattelen unessa, että saisin seikkailla kauemmin enkä heräisi kesken kuten usein käy.

Sain muuten pitkäksi viikonlopuksi mukavan seuralaisen, kun tyttäreni Minni-kissa tuli hoitooni. Voimme keskustella, maukua ja halia. Minäkin alan jälleen puhua melkein itsekseni, jotta Minni tuntisi olonsa kotoisammaksi.

Hyvästi unikot ja ruusut! Hyvästi kaikki!

 

Menneen elämän jäljet kulkevat mukana

 

Takana on useita huonosti nukuttuja öitä, useita heräämisiä ja välillä paljon unennäköjä. Huono nukkuminen painaa seuraavan päivän silmissä, vaikka muuten se ei vaikuta päivän kulkuun. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ja olen aina valmis myös ylimääräisiin juttuihin. Tämä marraskuun aika on kestettävä puskien vasten sadetta ja pimeyttä. Lisävärinä tai esteenä on edelleen tietenkin korona, vaikkei se meitä kaikkia kosketa kovin läheltä. 

 

Vanha ihminen on vaikeuksista huolimatta hyvin kestävä, mutta toisaalta myös hyvin hauras. Jokaisen on hyvä ajatella vahvuuksiaan ja heikkouksiaan sen sijaan, että tyytyy pelkästään positiivisiin asioihin. Kannattaa miettiä vaihtoehtoja, vaikkeivat ne olekaan aina ajankohtaisia. Keskustelin ikätoverini kanssa aiheesta, joka koskettaa monia meistä. Se sattui myös olemaan meille ajankohtainen. Miksi avun pyytäminen toisilta ihmisiltä on niin hirveän vaikeaa? Monilla ihmisillä on nykyään hyvin pienet turvajoukot ympärillään. Näiden valmiudet tukea ja antaa käytännön apua, ovat todella pienet johtuen ajan puutteesta, mutta myös osaamisesta. No jaa, en kuitenkaan jatka enempää tästä aiheesta, olkoon sitten kuinka ajankohtainen, myös minulle.

 

Kaikkein mieluiten jatkan menneisyydessä kulkemista, sekä muiden menneisyydessä että omassani, vaikken sinne kaipaakaan enkä sitä ihannoi. Mieluiten edelleen kuten joskus nuorena matkaisin hamaan tulevaisuuteen jatkamaan elämääni siellä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista vaan kaikkien ihmisten tavoin olen eräänlaisena vankina omassa ruumiissani. Henki ja mieli saavat silti lentää mielin määrin.

On tavallaan aika jännittävää, että mieleen tulee päivittäin mitä pienimpiä yksityiskohtia omasta elämästä. Niitä tulee niin paljon, että on lähes mahdoton lähteä kaikkien mieleenjohtumien perään tekemään tutkimusta omasta elämästään. Tässä kohdin haluan taas kerran muistuttaa kaikkia, jotka sattuvat lukemaan blogejani, ottamaan vakavasti oman elämänsä yksityiskohdat ja mietiskelemään niitä. Se kannattaa, silloin jatkossa on helpompi palata niihin, ajatella ja niitä ja ymmärtää, miten ne ovat vaikuttaneet meihin itseemme ja lähiympäristöön.  Jossakin on tulevaisuuden juuret, mutta emme ole kaikkiin tapahtuneisiin asioihin syyllisiä eikä meidän kannata koskaan katua omaa elämäämme.

 

Ehkä kohtalomme on päätetty jo hedelmöitymisen hetkellä! Mielenkiintoinen mielleyhtymä. Oikeastaan se liittyy myös siihen, miten sukupolvesta toiseen ihminen kuljettaa aiempien sukupolvien kokemuksia mukanaan. Ihmisellä on vapaus käsitellä niitä, mutta useimmat eivät edes halua vaan antavat niiden siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Minun sukupolvellani on erityisen suuri taakka, kun ajattelemme vanhempiemme nuoruuden kokemuksia, sotia ja kotien jättämisiä ja kaikkia niihin liittyviä raskaita asioita.  Useimmat sanovat kyllä olevansa sinut näiden traumakokemusten kanssa, mutta jos tarkastelemme asiaa syvemmälti, asia ei ole niin. On monia erilaisia tapoja peittää asia, leikinlasku, sarkasmi, vähättely, mitkä kaikki ovat poispäin katsomista. Olen huomannut olevani aika tarkkanäköinen näiden asioiden huomaamisessa, koska itse käsittelen traumaa koko ajan. Vanhempieni sotakokemuksiin ja meille lapsille siirtämiin asioihin, apunani on ollut niiden tarkastelu usein jopa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Olen sittemmin kytkenyt mukaan myös edeltävät sukupolvet. Ikävä on, etten pysty jakamaan näitä asioita oman perheeni kanssa. Se tarkoittaa, että trauma siirtyy eteenpäin huolimatta omasta käsittelystäni. Olen kykenemätön siirtämään asiaa eteenpäin osittain myös siksi, että kukaan ei ole kiinnostunut avaamaan asioita kanssani.

 

Siksi perintöni sisältyvät blogikirjoituksiini ja haaveenani olevaan vielä keskeneräiseen kirjaan. Näitä kirjoittaessani olen ymmärtänyt, kuinka isosta asiasta on kysymys. Minun olisi pitänyt aloittaa paljon aikaisemmin. Aina tulee väliin kaikkea muuta.

Marraskuun päivät kuluvat harmaina. Kummallisen paljon on tehtävää myös tähän aikaan vuodesta. Nukuin kaikki viikon yöt huonosti. Kesken kaiken tajusin, että ehkä kuu vaikutti, kun eräänä aamuyön tuntina heräsin siihen, että kuu paistoi makuuhuoneen verhon välistä suoraan kasvoihini.  Asuntoni kolmeen suuntaan olevista ikkunoista en ollut muuhun aikaan päässyt näkemään täysikuun kauneutta.

 

Sää lienee juuri nyt myös vaihtumassa, kun pitkän hyvän kauden jälkeen, oikean puolen jalkani, nilkkani ja oikea käteni ovat alkaneet kipuilla. Parina aamuna olen ollut melkein raajarikko. Onneksi saan avun ottamalla Burana-tabletin. Reumani yllättää minut aina uudelleen ja uudelleen huolimatta siitä, että tänä syksynä sen alkamisesta on tullut täyteen 10 vuotta. Aina välillä unohdan asian viikoiksi, kunnes sitten kesken kaiken tulee muistutus. Kehon muisti on aktivoitunut jostakin syystä tai syistä.

 

Oli pakko kaivaa päiväkirjani syksyltä 2011, jolloin salaperäiset oireeni alkoivat. Marraskuu oli vaikeata aikaa.  Kävin terveyskeskuksessa, mutta en saanut apua vaivoihini, en vielä ennen kuin vasta myöhään seuraavana keväänä.  Silloin syksyllä olin yleensä aamuisin paremmassa kunnossa, ehkä siksi, että otin särkylääkettä iltaisin. Nythän en koskaan ota iltaisin särkylääkkeitä.  Pähkäilin vaihdettujen auton kesärenkaiden kanssa (19.11.2011), joita en pystynyt nostamaan peräosasta autotalliin. Oli vaikeata saada tai edes pyytää apua siihen.

Kuljin koko ajan harrastuksissani ja opiskeluissani. Näin jälkikäteen ajateltuna, olin silloin vielä todella luottavainen, että kaikki kivut olkapäissäni, käsivarsissani ja käsissäni olivat ohimeneviä. Niistähän kaikki alkoi. Marraskuun lopussa kirjoitin, että tyttäreni perheen kissa Muru oli ollut luonani jo kolmisen viikkoa. Hän joutui muualle hoitoon, kun oli avannut kotonaan vesihanan, tyhjentänyt kaivon ja rikkonut sen pumpun.

 

Ettei vain edellinen blogipostaukseni aktivoinut tunnemuistiani?  Tai tapahtuiko aktivointi perheessä tapahtuneiden ongelmien takia?  Ovatko posttraumaattisina koetut asiat vaikuttavampia kuin uskommekaan. Vaikuttaako ikä vanhojen traumaperäisten asioiden vahvistumiseen ja johdattaa kehon kautta tuntemaan niitä uudelleen. Onko tarkoitus johtaa toimintaan? Tietenkin kysyn niin, koska olen toiminnan ihminen, jonka motto on ollut ”teot ratkaisevat”. Nivelreuma on itsessään jo autoimmuunisairaus, jonka syntyyn saattaa vaikuttaa koettu trauma, stressi, ahdistus. Omassa tapauksessani liitin sen syntyyn aikanaan tärkeimpänä ahdistuksen parisuhteessani kokemistani asioista.

Jo varhain 2000-luvulla olin erityisen kiinnostunut kehon muistista, kun epäilin, että vanhempieni sotamuistot olivat aktivoituneet minussa pikkulapsena suojautuessani menemällä kyyryyn kotini yli lentäneiden lentokoneiden takia. Entä nuoruudessa kotipihalla syntyneet ajatukset menneisyyden haamujen ilmestyessä?  Olin silloin myös jo kuullut epigenetiikasta. Nyt kehon muistista kirjoitetaan ja puhutaan koko ajan. Sitä hoidetaan lääketieteen avulla. En ole ehtinyt millään lukea kaikkea siitä kirjoitettua, mutta huomaan, kuinka aihe on pinnalla erityisesti, kun puhutaan katastrofeista, sodista ja muista isoista kriiseistä ja niiden vaikutuksesta ihmisen psyykeen. Katso täältä Duodecimin Käypä hoitosuositusten kautta.

 

Kirjoitin 28.11.2011 aiheesta enemmän. Olin huomannut, kuinka olkavarteni olivat iltaisin erityisen kipeät tehtyäni päivän mittaan pakollisia töitä. Kaupassa käynti oli vaikeaa, koska en pystynyt oikein kantamaan tavaroita.  Autolla ajaminen vaikeutui, myöhemmin keväällä vielä entisestään, jalkojen kipeydyttyä. Opin menemään asioissa sieltä, missä aita oli matalalla. Joulukuussa ystäväni sanoi, etten saisi edes kirjoittaa. Häneltä sateli koko ajan kaikenlaisia ohjeita.

Aloin miettiä, etten tiedä edesmenneiden sukulaisteni, en edes isäni ja äitini kehonsa kautta kokemia asioita. Ennen vanhaan ihmiset kärsivät vaivoistaan eivätkä puhuneet. Minä taas etsin vaivoihini koko ajan syytä. Keskustelin puhelimessa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme aiemmin keskustelleet DNA:sta ja sen muuttumisesta. Hänellä oli samanlaisia ongelmia kuin minulla. Hän käveli parhaillaan kepin kanssa jalkakipujen takia. Se ei ollut hänelle siihen aikaan ollenkaan normaalia. Kysyin, että käymmekö parhaillaan läpi jotakin menneen elämän traumaa. 

 

Entä jos todella perimme vielä enemmän kuin uskommekaan edellisiltä sukupolvilta? Täällä pintatietoa epigenetiikasta ja täällä lisää.  En millään ehdi perehtyä näihin asioihin syvemmälti, jotta voisin kirjoittaa enemmän. Olen erityisen onnellinen siitä, että tutkimusta tehdään paljon ja että olen itse jo varhain sisäistänyt asian.

Kovin moni asia oikeastaan aktivoituu tähän aikaan vuodesta. Siitä tulisi pitkä luettelo.