Jäi vain pöly pyörimään

Jaan sittenkin tämänkin blogipostaukseni, vaikka sen kirjoittamisesta on jo puoli viikkoa. Horjun jatkuvasti epävarmuuden ja varmuuden välimaastossa ja olin jo päättänyt hävittää tämän tekstin, joka oli jo puolitiessä matkassa kohti julkaisua. On niin, että monta uutta aihetta pyörii päässäni. On toinen asia , saanko niitä aikaiseksi. Kun aikaa kuluu, niin tarinatkin muuttuvat ajattomiksi.

 

14.7. Sataa vettä aloittaessani kirjoittaa tätä postaustani. Tämä aloitus on kompromissi itseni kanssa. Nukuin pitkään, koska sää vaikutti kovin synkältä. Aamupalan yhteydessä luin sunnuntain Hesaria, joka siis viikonloppuisin tulee minulle vielä paperisena. Siinä välillä selaisin Facebookia. Tyttäreni perhe oli eilen illalla saapunut Saksaan ja asettunut asuinvaunuineen Itämeren rannalla olevalle camping-alueelle, joita siellä karttaa tutkiessani näytti olevan lukemattomia. Seuraan kuin pikkulapsi heidän matkaansa, kun en taida enkä edes halua enää tällä hetkellä päästä pidemmille matkoilla. Palaan tietenkin myös muistoihini ajasta, kun elämäni oli siellä päin. Siis hamassa menneisyydessä. Tyttäreni perhe on nyt todella lähellä hänen syntymäpaikkaansa.  On varmaa, että kaivauduin päivänä muutamana taas valokuva-albumeihini ja jokunen kuva tulee taas skannattua.

Toinen asia, joka tuli mieleeni Facebookista ja selasin sitten myös Hesarin tarkistaakseni, mainittiinko asia siellä.  Ei mainittu.  Nimittäin tänään ainakin Ranskassa vietetään Ranskan kansallispäivää. 14.7. 1789 oli Bastiljin valtaus, mistä kansallispäivä on saanut alkunsa, vaikka siitä on päätetty paljon myöhemmin.  Päivä on minulle tärkeä, oikeastaan nyt enää toteutumattomien unelmieni vuoksi. Se koskettaa silti alkuperäisten ajatusten Ranskan vallankumouksen aatteiden myötäkin edelleen sydäntäni ja on kulkenut mukanani aina teini-iästäni saakka.  Muistaakseni ylioppilaskirjoituksen äidinkielen aineeni liittyi myös Ranskan vallankumoukseen. Jos olisin ollut nuori muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, elämä olisi saattanut mahdollistaa lähtemiseni Pariisiin. Puuttuiko minulta rohkeutta vai oliko minut lannistettu muista syistä?  Saatan pohtia sitä joskus myöhemmin myös kirjoituksissani.

Tässä kuva Karjalan kartat sovelluksesta, jossa suuripiirteinen ja epätarkka kuva alueesta, josta tässä postauksessa kerron

Tänään on viikko kaatumisestani. Mustelmat oikealla lantioni alapuolella jalassa ja myös oikeassa polvessa ovat pahan näköisiä, mutta liikkumiseni on jo helpottunut. Ei taida olla mitenkään yllättävää, että tällaiset asiat myös masentavat, vaikkeivat ne ole ylipääsemättömiä. Aikomuksistani huolimatta en ole menneellä viikolla saanut mitään hyödyllistä aikaiseksi. Tyrmäsin itse kaikki suunnitelmani ja loppujen lopuksi aloin katsella Netflixistä sarjoja, viimeisin on Viikingit, jota on vielä monta kautta katsomatta.

Aamulla kuvia selatessani huomasin, että tänään on myös kulunut 12 vuotta eräästä Karjalan matkasta kesällä 2012. Jokaisella matkalla sinne olen elänyt asioita ensimmäistä kertaa. Silti minun on aina tarkistettava vaikkapa vain kuvien kautta, mistä matkasta on kulloinkin kysymys. Se oli kahden päivän matka ja taisi olla vain Sirkiän suvun jäsenille. Kahdessa päivässä ei ehdi paljon, kun matkojenkin piti mahtua niiden päivien sisään. Kohteiden suhteen pitää myös tehdä valintoja, niin on ollut aina. Kuvia katsellessani, mieleeni tuli monta asiaa, jotka olen jo unohtanut. 

 

Kyllä sinne oli pitkä matka ottaen huomioon aikataulumme.

 

Olin vasta alkutaipaleella tutustumisessa suvun jäseniin, jotka olivat asuneet Kuolemajärven Karjalaisten kylässä.  Paikatkin olivat minulle vieraita. Muistin myös, että olin ennen matkaa kysynyt matkan toteuttajalta, voinko ylipäänsä lähteä matkalle, koska olin vasta toipumiseni alussa. Olin saanut diagnoosin nivelreumasta kesäkuun alussa ja päässyt silloin aloittamaan lääkityksen. Kevät oli ollut tuskaa täynnä, mutta olin selvinnyt siitä jättämättä mitään tekemättä.  Ei ollut mikään ihme, että olin matkan jälkeenkin mahdottoman uupunut.

Yövyimme Viipurissa ja aamulla lähdimme kohti Kuolemajärveä. Karjalaisten kyläkeskuksen kohdalla oli sitten päätettävä, minne menee. En muista, mistä syystä päätin, että halusin nähdä kylän sataman Lauttarannan, jonne oli lyhyt matka rantaa pitkin Tammikosta, joka kuului naapurikylään Seivästöön, äitini suvun kotipaikkaan. Tätä kirjoittaessani muistan, miksi valitsin Lautarannan. Ajattelin, että tutkisin siellä päässä, miten tie metsän läpi kulki Tammikkoon. Ehkä pystyisin kulkemaan sen jollakin tulevalla matkalla. Eli kyllä minulla on joka matkalla ollut jokin tavoite. Minusta ei ole koskaan ollut olemaan vain paikallani ja kilistelemään samppanjaa muun porukan kanssa. Se tapa on vain ärsyttänyt minua. Olen aina ollut matkalla syvemmälle taaksepäin.

Lohijoki virtaa läpi hietikon, siitäkin oli monta tarinaa. Muu porukka näkyy kaukana.

 

Valitsin siis Lautarannan, jonne on noin kolme kilometriä Karjalaisten kyläkeskuksesta. Muuten, sen välin taivalsin armottomassa helteessä muutaman muun kanssa kesäkuussa 2019 vihoviimeisellä matkallani sinne. Sekin oli valinta.

Joka tapauksessa 14.7. 2012 meistä osa sai kyydin Lautarannan tien alkuun. Pyysin oppaakseni Heimo Rumpusta, jonka kanssa lähdimme kävelemään rantahiekkaa pitkin kohti aluetta, niemeä, jossa aikoinaan Lautarannan talot sijaitsivat. Samalla tutkin tien kulkemista kohti Tammikkoa. Jossakin vaiheessa totesin Heimolle, ettemme varatussa ajassa ehtisi millään kävellä perille saakka ja takaisin. Oli paras palata sinne, minne kaikki muut jäivät syömään eväitään ja jotkut olivat menneet uimaan. Rannalla ei siihen aikaan ollut paljon ketään muita kuin meidän joukkoamme. Niin hienoja hiekkarantoja ei ole paljon missään muualla kuin Kuolemajärvellä, ei edes Terijoella. 

Niihin aikoihin minulla oli usein myös ongelmana, että kameran akut eivät kestäneet riittävästi. Siksi myös tällä matkalla minulla oli kaksi kameraa. No, tästä tekstistä ei taida tänään tulla valmista. Nimittäin muistin kesken kaiken tallenteeni, haastatteluni ja kävin tarkastamassa, oliko laite tällä matkalla mukana. Ilmeisesti ei. Kävi tietenkin niin, että sorruin kuuntelemaan sitten vanhimpia haastatteluja, jotka löysin läppärini uumenista. Olen ehkä ostanut Olympus-nimisen äänityslaitteen jo 2007. Viimeisimmän läppärin vaihdon yhteydessä en saanut onnistumaan enää siirtoa laitteelta läppärille, joten osa tallenteista on vielä laitteen muistissa. Mutta kuunnellessani joitakin 2008 tallenteita huomasin, että useilla matkoilla olen tehnyt niitä jonkin verran. Puhelimissa on nykyään äänitysmahdollisuus eli on jatkossa paras siirtyä käyttämään sitä.

 

Palaan Lautarannan kävelyretkeen heinäkuussa 2012.  Tulimme takaisin paikalle, missä muut olivat parhaillaan syömässä ja uimassa. En tarkalleen muista, miten saimme erään venäläisen ajamaan Heimon, minut ja Yrjö Sirkiän sinne talojen sijaintipaikalle. Se oli niin nopea retki, että ehdin ottamaan vain muutaman kuvan ja pari auton ikkunasta. Pöly vain jäi auton perään pyörimään, kun meitä vietiin kiireellä. En kyllä ymmärtänyt, mikä ongelma siinä oli, näytti ja tuntui siltä, että menimme kielletylle alueelle. Kun palasimme ison tien varteen, siellä oli bussi jo meitä odottamassa.

Monta asiaa tuli mieleeni tätä kirjoittaessani. Ne ovat jääneet vuosien mittaan sivuraiteelle odottamaan käsittelyäni.  En ole edes tajunnut, kuinka paljon oman henkilökohtaisen elämäni vaikeudet, joita en käsitellyt tai en pystynyt käsittelemään aikanaan, koska piti elää muuta, veivät minulta pois. Toisaalta ihmettelen sitäkin, että silti pystyin siinä rinnalla kokemaan ja elämään uusia asioita.

Toisaalta ehkä asioiden käsittely ja matkojen ja tapahtumien kertaaminen ja muistin kaivelu auttoi seuraaviin tehtäviini valmentautumisessa. 

Kuunnellessani ensimmäistä tallenneharjoitusta päiväyksellä 22.5.2007 käsittelin muuten samaa asiaa, mummon syntymän salaperäisyyttä, josta olin viikko sitten puhumassa Seivästösäätiön juhlassa. Kerroin siitä  Eevalle ja Matille, joiden luona olin vierailulle. Kyseessä ei ollut haastattelu, vaan tallensin keskustelumme, joka koski muistojamme. Heidän liittyivät Tuusulaan, Lahelaan.  Seuraavissa vuotta myöhemmin haastattelin enoani Marttia. Ne olivat jo oikeita haastatteluja ja voisin jakaa ne serkuilleni.

Olen huomannut, että muiden muistelmat ja kertomat tarinat helposti muuttuvat ja muuttavat muotoaan ihmisten niitä käsitellessä ja kertoessa lisää. Lopulta ne unohtuvat kokonaan, jollei kukaan jaa niitä eteenpäin. Se on itsestään selvää. Kaiken lisäksi omien ajatusten takaa löytää vaikka mitä. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus.

 

Kohtaamisia, salaisuuksia ja seurauksia

Viime viikolta jäi julkaisematta blogipostaus, joka oli valmiina odottamassa, jotta vain lisäisin siihen muutaman kuvan omasta kuvataivaastani. Julkaisin sen nyt hetki ennen tätä eilen kirjoittamaani postausta.

9.7.Yritän vielä tänään parannella oikeaa kylkeäni (kankkuani), jonka satutin sunnuntaina kaatuessani. Onneksi ei käynyt pahemmin. Mustelmia on kyljessä ja polvessa. Päivä oli pitkä ja jännittävä myös kaiken kokeneelle konkarille, joten ei ollut ihme, että herpaannuin hetkeksi ja kompastuin ja lensin kyljelleni pyörätuolirampille. En kyllä ymmärrä, miksi yritin kiivetä sille sivusta, kun olisin voinut mennä portaita pitkin. Ikään kuin minua olisi jopa hetken huimannut ennen kaatumistani. Päässäni on myös kipeä kohta oikealla puolella, ehkä kolautin senkin kaatuessani. Tosin huomasin sen vasta seuraavana päivänä. Kokemuksesta tiedän, että toipuminen kestää vähän aikaa.Joka päivä on parempi edellistä.

En voinut olla ajattelematta erästä äitini kaatumista Karjalan matkalla, josta olen kerran kirjoittanut blogeissani lyhyesti:

”Ehdin ajatella äitiäni ja ihmetellä, miten hän huonoilla jaloillaan ja paljon minua vanhempana pysyi aina hyvin pystyssä paitsi sen yhden kerran 1997 Karjalan matkalla loukaten itsensä paljon pahemmin kuin antoi ymmärtää. Minä puolestani olen kaatuillut aina ja paljon. Pari kertaa olen nyrjäyttänyt nilkkani, saanut mustelmia, mutta aina toipunut ilman lääkärillä käyntiä. Silti etsin edelleen hankalia reittejä.” (https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/04/oman-elamansa-filosofi.html)

Tässä kuva juuri siltä matkalta.

En tietenkään tiedä kaikkea äitini historiasta, en edes ollut aikoinaan tarpeeksi kiinnostunut. Muistin tuonkin tapauksen väärin sikäli, että kuvittelin, että hän oli jo silloin sairastanut rintasyövän, jossa toinen rinta poistettiin. Se oli vasta myöhemmin.

Ennen sunnuntaista rasittavaa matkaa, joka muuttui kevyemmäksi, kun ystäväni Marja oli poikansa kanssa mukana ja he olivat auton ratissa pisimmän matkan. Ajoin vain Riihimäelle, josta eri järjestelyin ajoimme Merimaskuun. Koko matkan pituus kotoani perille olisi ollut 232 km ja ajoaika yhteen suuntaan yli 3 tuntia. Toisin sanoen, jos lähtee kesäjuhlille ja haluaa tulla samana päivänä kotiin, pitää varautua siihen, että suuri osa päivästä menee matkantekoon. Miten olikaan ennen vanhaan?

Ajattelen nyt tyttäreni perhettä, joka lähtee tällä viikolla Saksaan autolla vetäen perässään matkailuvaunua. Tosin he matkustavat laivalla yli Itämeren edestakaisin eikä Saksan päässä ole kovin pitkää ajomatkaa karavaanarialueelle, jossa vaunu onkin kahden viikon ajan heidän ”hotellinaan”. Onhan siinä järjestelyä, joten emme ole edes tavanneet paljon viime aikoina. Tämän taisin mainita jo aiemmin.

Kun sunnuntaiaamuna lähdin kotoani pian kello 9:n jälkeen, astuessani ulko-ovesta alkoi kaatosade, toinen jo sinä aamuna. Heitin mukanani olevan takin päälleni, jotten kastuisi. Koko päivälle oli luvattu huonoa säätä, kovaa tuulta ja myräköitä, mutta tarkan ennusteen mukaan ne olisivat jo ohi, kun Seivästön kesäjuhlat Merimaskussa alkaisivat kello 13.00. Niin sitten kävikin. Aurinko paistoi loppupäivän.

Monissa karjalaisissa suvuissa on kuulemani mukaan näkijän/ennustajan ominaisuuksia. Eräs äitini serkku, jonka kodissa Helsingissä asuin kesäkuussa 1966 kaksi viikkoa, kertoi niin ihmeellisiä tarinoita, että hiukseni nousivat pystyyn. En tosin muista niistä sen enempää, jäi vain jälki mieleeni. Olisi pitänyt kirjata ylös, mutta nuori höperö tyttö ei osannut ajatella eteenpäin. Toivottavasti nykyajan nuoret ovat fiksumpia ja ajattelevat kuluvaa hetkeä pidemmälle. Epäilen kyllä sitäkin.

Sama aihe on myöhemminkin noussut pinnalle. Se on omassa ajattelussani käsin kosketeltavana, vaikka näen sen eri tavalla, enemmänkin tapahtumat, asiat ym. voivat ennustaa vaihtoehtoja tulevasta tai sitten yhteydestänne meitä ennemmin kuolleiden sieluihin. Sitähän on myös mahdoton tietää, mutta minulla on ollut kokemuksia, joista olen voinut vetää johtopäätöksiä. Joistakin olen kirjoittanut blogeissani.

Olen ajatellut, että myös kun olen tutkinut ja paljastanut asioita, joista ei ole saanut puhua, niin ammoin sitten kuolleiden sielut/henget ovat tavallaan halunneet varoittaa minua. Toki he eivät pysty mitään suurta asiaa järjestämään. He voivat yrittää vain ohjailla meitä kuten vanhempani tekivät kuolemansa jälkeen.

En voinut olla yhdistämättä sunnuntain rankkasateita, myräköitä ja huimausta ja kaatumistani kertomukseen, jonka esitin tilaisuudessa. Asiat olivat jo aiemmin vaivanneet minua unissa ja hereillä enkä tiedä, olenko vieläkään selvillä vesillä.  Vanhojen salaisuuksien esiin kaivaminen, kun tapahtumista on kulunut sata vuotta ja enemmän ja asiat ovat kaivertaneet monen mieltä koko eliniän, herättivät esivanhempani, jotka tahtoivat heristää sormeaan. Vaikka niin ei olisikaan, kuten kuvittelen, niin muistutan, että ihmisessä itsessään on vielä paljon tutkittavaa ja tulkinnoissani voikin olla perää. Joissakin asioissa, joista emme nyt tiedä, voi olla totuuden siemen.

Tammikon tiellä 8.7.2006

Edellä oleva on tietenkin monen lukijani mielestä höpöhöpö-juttua. Olen niin monta kertaa tavalla tai toisella törmännyt näihin asioihin joko ystävieni tai itseni kautta, että ne ovat osa minua, joten en voi jättää niitä kirjaamatta. Tutkimukset tulevat ne aikanaan paljastamaan, ei ehkä edes minun elinaikanani. Tulen kyllä sitten sieltä jostakin muistuttamaan: Niinhän minä sanoin!

En jaksa nyt kirjoittaa tarkemmin Seivästösäätiön kesäjuhlista. Mutta hienot ne olivat ja ihmisiäkin oli reilusti yli sata. En edes ottanut kuin muutaman kuvan, jotka eivät ole mistään kotoisin. Minusta on tullut aika ujo kuvaamaan.

Olin todella yllättynyt esittelystäni, jossa mainittiin myös bloggaukseni. Näen kyllä, että lukijoita on paljon, mutten tiedä, ketkä käyvät lukemassa. Harva mainitsee lukevansa postauksiani. Kiitän kuitenkin jälleen kerran lämpimästi lukijoitani. 

Tänään (nyt jo eilen) on siis yksi niistä päivistä, kun kuljen pyjamahousuissa puutarhassani. Tosin ei ole enää puutarhaa, mutta lepo on edelleen tärkeää. 

 

Tutkimassa maailman menoa ennen ja nyt

3.7. Pieni päänsärky on kaivertanut huonosti nukkumastani yöstä lähtien. Olen kyllä ottanut särkylääkettä, mutta kuten ennenkin ne eivät oikein vaikuta säästä johtuvaan päänsärkyyn, joka on syntymävikani. Yritän tehdä jotakin kevyttä. Ulkona on oikeasti sateista.

Kaapit, laatikot, hyllyt, paperikasat pursuavat kaikenlaista pikkutietoa, joka odottaa edelleen ja aina käsittelyäni. Olen napannut erilaista viitetietoa pikkuvihkoihin eri lehdistä ja tilaisuuksista silloin, kun aloin vasta tutustua asioihin ja kulkea menneisyyden poluilla.

2.7.2024

Tutkiessani 1892 syntyneen mummoni varhaisvaiheita, kiinnitin huomiota jälleen kerran perheen ja ihmisten lähisuhteisiin. Hänen syntymäänsä liittyen olikin erityisen tärkeää, että yksityiskohtainen tieto pidettiin tiukasti lähimpien ystävien tiedossa eikä sitä jaettu eteenpäin. Aloin huvikseni kaiken varalta kerätä listaa kyseisen tapauksen sellaisista henkilöistä ja mietin, miten he olivat kestäneet paineen. Saa nähdä, jaksanko paneutua asiaan ja saada siitä vaikka uuden tarinan?

Olen aiemminkin kiinnittänyt kirjoittaessani huomiota ihmisten ja perheiden verkostoihin, jopa 1700-luvun aikaisiin, viimeksi viime vuonna, jolloin kirjoitin Markkulan Viestiin (59/2023) artikkelin "Sukua 300 vuoden takaa". On ehkä liian kunnianhimoista vanhalle maallikkotutkijalle alkaa tutkia maalaisväestön verkostoja niinkin kaukaa kuin 300 vuotta sitten. Esiäitini Anna Orenia (1713-1763) ja hänen esivanhempansa olivat lähtökohtiani. Lähdin jopa kesällä tutkimaan Janakkalan Iso-Hiiden kartanon mansikkamaita. Jälkeenpäin tajusin, että siellä ollessani olin seissyt juuri sillä paikalla, missä Anna oli perheineen asunut 1700- luvun puolivälissä.  On ollut uskomatonta, mitä kaikkea tämäkin tutkimuspolku on tuonut eteeni. Tosin verkoston kirjaaminen oli vaikeampaa kuin perheen suhteiden tutkiminen. En liitä tähän linkkeja blogipostauksiini, jolloin olen kirjoittanut hänestä, mutta nimellä hakemalla niitä kyllä löytyy. 

Kyläyhteisö ja perheiden suhteet ovat siis ensiarvoisen tärkeitä, vaikka niissä on tapahtunut toki  paljon muutoksia.  Tulen ehkä palaamaan aiheeseen ja em. listaani ja niihin seikkoihin, mitkä yhdistivät henkilöitä. Koska kysymys on tavallisista ihmisistä, joudun käyttämään myös mielikuvitusta, koska he eivät ole jättäneet jälkeensä mitään. Perheessä on voitu keskustella asioista, mutta ne eivät ole välttämättä kiertäneet enää nuoremmille sukupolville. Huomasin, että monen ihmisen elämä päättyi myös varhain 1900-luvun alkupuolella. Se tosin vähensi salaisuuden tietäneiden määrää.

Kaikissa näissä asioissa muistan myös itseni ja oman täysin erilaisen elämäni ymmärtääkseni erot. Niiden erojen ja erilaisten elämän olosuhteiden erottamista olen ajatellut sen verran pitkään, että se on jo oletusrvona minussa. Joskus lukiessani sukutarinoita, ihmettelen, miten varmasti kirjoittaja voi kertoa joidenkin asioiden olevan täysin totta. Kaikki niistä eivät tunnu minusta oikeilta.

4.7.2024

Tänään on jo helpottanut päänsäryn suhteen. Tosin aina vastaavassa tilanteessa alan innostua liikaa, joten vauhtia riittää. Helpotus on niin ihana kurjan olotilan jälkeen.Voisin kyllä opetella kulkemaan hitaammin.

Lähdin kauppaan enkä liittänyt menooni mitään luontoretkeä kuten usein teen. Kaupassa käynti jo vie paljon energiaa. Ensin kävin paikallisessa S-marketissa, joka on Hyrylän eteläisessä päässä. K-Supermarket Hyrrä on pohjoispäässä eli lähellä kotiani. Poikkesin tulomatkalla sielläkin. Liikun autolla. Joskus ajattelen, miten onnistuin nuorena käymään kaupassa ja kantamaan painavat kassit yli kilometrin matkan. K-Supermarketissa käyn joskus jalkaisin, mutta vain pienillä ostoksilla. Keväällä ostin jo sellaisen vedettävän kauppakassin tulevaa varten. On myönnettävä, etteivät ihmisen voimat enää tässä iässä ole kovin vahvat.

Ajattelin pitkään tuntemaani naista, joka on jo reilusti yli 80 vuotta ja siirtyi lääkärin kehotuksesta korona-aikana käyttämään rollaattoria. Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten muistaakseni 2020 ennen korona-aikaa pitkään sairastettuaan. Kaupassakäynnit piti jatkossa hoitaa bussilla. Kun pitkän ajan jälkeen tapasin hänet kaupassa, olisin vienyt hänet autollani kotiin, mutta rollaattoria ei saanut mahtumaan autooni. Muutenkin olisin tarjonnut apuani, sillä avun antaminen muille on puoli minua, se voimaannuttaa ja on ihanaa, kun saa auttaa muita. Olen huomannut, että avun pyytäminen muilta on meille suomalaisille hirveän vaikeaa, niin minullekin. Olisiko sitten niin, että apua saisimme aina, jos pyydämme? 

Edellä mainitsemani nainen joutuu suunnittelemaan kauppamatkat tarkkaan, rollaattorista on kantajana apua. Kissanhiekat tai muut vastaavat ja kissanruokalaatikot painavat. Hänelle on kertynyt hoitoon pari kissaa perheeltä. Niistä hän ei missään tapauksessa luopuisi niistä enää eikä edes rollaattorista. Minäkään en luopuisi Minnistä enkä toivottavasti koskaan joutuisi käyttämään rollaattoria.

Tämä aihe eli tehtävien hoidon vaikeutuminen on pohdituttanut minua kauan. Se tullee myös eteeni päiväkirjoistani, kun jouduin vuosikaudet vastaamaan isosta omakotitalosta yksin. Nuorempana ei edes huomannut, mitkä asiat veivät paljon aikaa ja olivat rasittavia. Nythän niitä asioita on asunnon joka huoneessa odottamassa käsittelyä, poisvientiä tai muuta. Ja häkkivarasto, kaikki kirjat ja taulut siellä. Ystäväni pohti äskettäin samaa asiaa. Olin heti tarjoamassa apua elektroniikkatavaroiden ja kirjojen viemisessä. Onhan minulla auto ja samalla omiani pääsisi mukaan. On kurjaa tehdä kaikki yksin. Sorry, tästä olen varmasti kirjoittanut usein ennenkin.

Kun ajoin kotipihalle, silmäni osuivat pihalla kasvavan koivun oksille, jonne lensi joku lintu. Uskomatonta, mutta totta,  sielläkin oli puun oksalle kyhätty sepelkyyhkyn pesä, jonne toinen puolisko toi juuri ruokaa, parikin kertaa. Enkä ole nähnyt sitä aiemmin, olisiko siellä on poikaset kuoriutuneet? Toisella puolella taloahan on piippuköynnöksen päällä alimman parvekkeen alla myös pesä, jossa odotetaan myös poikasten kuoriutumista.

Edellä olevaan viitaten, olen edelleen kuin pikku tyttö, joka riemuissaan kertoo kaikille luonnossa tekemistään löydöistä. Minni-kissa tietää sen oikein hyvin. Hän tuli juuri kehräämään läppärini viereen kasvot melkein kiinni minun kasvoissani välillä halaten. Kissat ovat aina tienneet, että olen ikuinen lapsi. Kyllä te muutkin olette varmasti huomanneet, että olette edelleen sama elämänilmiöistä innostuva lapsi, vaikka se ehkä välillä ruuhkavuosina jäi varjoon.  Nyt pieni tauko ja Minni syliin.

Mietin äskettäin sitä, miten ihmiset saavat oikeaa tietoa, koska he eivät enää lue sanomalehtiä ollenkaan ja haukkuvat Ylen tarjontaa mm. uutisia. Kyllä lehtiäkin luetaan, mutta suuri joukko ihmisiä on jo jäänyt ulkopuolelle. Kommentointi asiasta kuin asiasta esim. Facebookissa kertoo, että kommentit heitetään ilman oikeata tietoa. Joku sitten kyselee, mihin kommentoija perustaa varman mielipiteensä. Helsingin Sanomat ja Yle ovat usein tapetilla. Luen myös paikallislehden eli Keski-Uusimaan. Nykyään digitaalisesti. Ne ovat minun lähteeni, luen joka päivä Hesarin ja jos ehdin, luen osan kommenteistakin, en itse kommentoi, lähinnä ihmettelen muiden kommentteja ja kommenttien kommentteja. Riidanhaluista porukkaa. Sama on Facebookissa. Mitähän ne muut oikeata tietoa antavat lehdet ovat?  Luen kyllä myös Iltasanomien ja Iltalehden minulle näkyviä uutisia.  Kirjoittajienkin tekstit ovat välillä hyvin ristiriitaisia ja riitaa haastavia.

Edellisestä johtuu, että ihmettelen, miten tämä maa makaa tällä hetkellä. Kun valtionjohtokin ja vakavasti otettavat ihmiset kommentoivat maan olevan sodassa. Miten ihmiset, jotka eivät lue, mutta kuulevat uutisen, reagoivat siihen ymmärtämättä asiaa ja sen juuria. Minäkin haaveilin aikanaan pitkään toimittajan urasta, keskikoulusta lähtien. Siksi varmaan ihailen monen toimittajan työtä ja paneutumista asiaan, vaikka artikkelit sitten jyrätään ja haukutaan.

Tulihan tässä juttua taas vähän liikaakin. Vaikea maailma herättää ja toisaalta pakottaa pysymään omassa kuplassa, mutta tietoisena siitä, missä mennään.

Kohti keskikesää

Tuntuuko teistäkin joskus siltä, ettei teitä enää tarvita ja voisitte jo häipyä? Tämän kesäkuun aikana minusta on usein tuntunut siltä. Olen toki toiminut lähes koko ajan tarkoituksella hiljaisella liekillä aiemmin mainitsemistani syistä. Ehkä voisin vähitellen alkaa kaivautumaan kolostani ja lähtemään maailmalle. Mutta mitä tekemään? 

Keravan Purkutaidenäyttely Ihmemaa X  26.6.2024

Onko muinakin kesäpäivinä ennen tätä vuotta ollut samanlaista, hiljaista kaihoa jonnekin ja ikävää jostakin, lamaantumista, masennusta, sulkeutumista? Ehkä. Pitääkin etsiä aiemmista blogeistani.

”Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.” 

Kirjoitin noin 24.6.2019.  Taitaa olla totta, että minulla on ennenkin ollut tässä vaiheessa vuotta eräänlainen kipeä kohta. Olen täyttänyt sen tekemisellä, lukemisella, kuvien käsittelyllä ja tutkimisella. Nyt olen vain harhaantunut tieltäni ja etsin takaisin. Jonnekin takaisin.

Tyttäreni perhe on ennen heinäkuun puoliväliä lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan hänen isäänsä tapaamaan. He matkaavat laivalla läpi Itämeren autolla vetäen asuntovaunua perässään. Tyttäreni on suunnitellut matkaa jo edellisestä kesästä saakka. Nyt he kuten nykyään aina viikinloppuisin ja lomalla viettävät aikaansa karavaanialueella Lammilla tehden matkavalmisteluja.  Vaikka muutenkin tapaamme vain noin kerran viikossa, minulle tulee tästäkin haikea mieli. Alexin kanssa vietin aikaa tällä viikolla kahtena päivänä. Toinen niistä oli tapahtumarikas, kun kävimme katsomassa perheen vanhoja kissoja Eevan luona. Viuhtin tapasimme, mutta Milo ei tullut esille. Viuhtin nimi on nykyään Mökä, minkä Alex korjaa koko ajan. Milolle oli annettu matolääkitys ja se oli pelästynyt ja päässyt vilahtamaan ulos. Oli helteinen päivä. 

Päätimme sitten lähteä porukalla Keravalle, Prismaan ostamaan Alexille shortsit ja T-paidan ja sitten aiemmassa Anttilan tavaratalossa olevaan purkutaidenäyttelyyn. Eeva lähti mukaan. Anttilan tavarataloon minulla liittyy paljon muistoja, nytkin tunnistin hyvin vanhojen osastojen paikkoja. Niin hyvää ostospaikkaa ei lähistöllä ollutkaan sitten Anttila. Tavaratalo sulkeutui kesällä 2014. Alexista  ja meistä muistakin näyttely oli todella hieno. Koska me vanhat emme jaksaneet olla siellä  pitkään, Alex kinusi jo seuraavana päivänä uutta käyntiä. Lupasin sen elokuulle. Palasimme vieden Eevan kotiin, joimme kahvit ja limut. Päivä oli siinä.

Seuraavana päivänä hain hänet ja olin suunnitellut, että lähtisimme lyhyelle visiitille Helsinkiin. Alex ei innostunut. Hellekin tuntui rasittavalta. Koskenmäen rannan jäätelökioskilla käynnin jälkeen tulimme kotiin emmekä lähteneet enää minnekään. Hiki virtasi. Uintikin jäi väliin, mutta nykyään Alex saa karavaanialueella uida mielin määrin.

Jäin taas yksin omien mietteideni kanssa. Viikon päästä sunnuntaina edessä on matka Merimaskuun Seivästön kesäjuhlille. Olen valmistellut esitykseni sinne liittyen mummooni ja löytöihini. Tajusin, kuinka suuresti asia on myllertänyt mielessäni, jopa aina välillä pysäyttänyt minut.  Kerron asiasta tarkemmin postauksissani myöhemmin.

Helsingissä on tänään Pride-kulkue. Sinnehän minäkin kuuluisin. Tasan viisi vuotta sitten eli 2019 satuin Alexin kanssa olemaan Helsingissä juuri kulkuepäivänä. Otin silloin yhteyttä myös ystävääni, joka tuli Aleksanterinkadulle kanssamme. Otin paljon kuvia ja annoin Alexille kamerani, jotta hänkin pääsi kuvaamaan. Oli se hieno kokemus. Kuuluisin myös Elokapina-ryhmän mielenosoituksiin. Kuuluisin kaikille barrikadeille, jotka puolustavat väkivallattomasti asioita, joita meidän kuuluu puolustaa.  Nyt kyllä ilmapiiri on Suomessa sellainen, että on vain lyhyt hyppäys siihen, että olemme autoritäärinen valtio! Lehtiartikkelien kommentteja lukiessani olen usein pöyristynyt. Ilmapiiri on uskomaton. On parasta pysytellä entistä enemmän omassa kuplassaan. Kunhan sinne ensin löytää takaisin. Silti en osaa elää heinäsirkan elämää, kuten tuossa aiemmassa testipätkässä olin kirjoittanut.

Olisi kiva voittaa auto. Toetenkin osallistuimme arvontaan.

 

”Kesän alku ei taida sittenkään olla niin riemuisa, kun sen kuvitteli olevan. Kiihko laantuu kesän edetessä pidemmälle. Ehkä.” Kirjoitin näin blogissani 16.6.2023.

30.6.2024

Huomenna olemme jo heinäkuussa. Se on sitten huomenna. Olen tänään ollut yllättävän energinen. Imuroin jopa koko asunnon parveketta myöten, mutta en pyyhkinyt lattioita. Olen aivan riittävästi jankuttanut elämäni vaikeuksista, jotka ovat kyllä todellisia. Toisaalta ne vain pahenevat, kun niitä kelaa jatkuvasti. Onkohan elämäni aina olla myllerryksissä?

Elämäni tarina. Makaan vielä vauvakopassani kylmässä vinttihuoneessa odottamassa, että minut haetaan alas kastamista varten. Tämä kommentti liittyy keskeneräiseen syntymäni tarinaan. Toisaaalta olen jo lähellä kuuluisaa loppua, josta olen kirjoittanut milloin mitäkin. Mitä ovat ne kymmenen vuoden syklit, joista kirjoitin päiväkirjassani maaliskuussa 2008, jolloin ajalla ei ollut minulle enää merkitystä.

 ”…sieluni silmin näen, että elämäni tulee muuttumaan rajusti. Tulen vähentämään ja vähentämään kunnes loppujen lopuksi kuljen viimeisen niityn halki ilman mitään kantamuksia. Tunnen itseni nuoreksi ja kevyeksi. Tuuli hyväilee minua, paljailla jaloillani tunnen maan lämmön ja epätasaisuuden. Pääskyset lentävät sinisellä taivaalla. Tunnen luonnon tuoksut ja kuulen maaseudun ääniä.” teksti jatkuu. Ote päiväkirjastani 2.3.2008.

Lauantaiaamuna 22.3.2008 kysyin itseltäni, saisinko kiinni haaveestani kirjoittaa päiväkirjoistani aina lapsuudesta saakka. Siitä tulisi ikään kuin tutkielma, ei enää vain minusta vaan eräästä ihmisestä nuoruudesta eteenpäin. Käyttäisin omaa elämääni materiaalina. Aina kun puhun asiasta jollekin, minua kauhistellaan. Samoin kauhistellaan itsensä valokuvaamista. Ihmiset ikään kuin häpeävät itseään. Olen siinä ja siinä aloittamassa ensimmäistä blogiani, jolle silloin ajattelin nimeksi ”Pariisin ikävä…” Se kertoisi eläköityvän ihmisen ajatuksista, aika yksityiskohtaisesti. Toinen johtava ajatus olisivat ne vanhat päiväkirjat. Mietin, avaisinko sen jo tänään? Käyn ensin suihkussa ja puen päälleni.

Niinhän siinä sitten kävi. Olen unohtanut tuonkin. Jännittävää on vielä nytkin löytää jatkuvasti itsensä uudelleen päiväkirjojen ja blogien sivulta. Ne tarkentavat katsettani, joka on välillä mennyt sivuteille. Ajattelen, että ehkä silläkin on ollut tarkoituksensa. Mennä välillä etsimään sivusta jotakin, kokemaan jotakin vanhemmiten yksinkertaisemmaksi muuttuneessa elämässä. Ja onneksi ovat ne päiväkirjat, niistä parhaimmat.

Nimittäin vuosien ajan elämä meni vain kiihkeämmäksi, vaikeammaksi, kiireisemmäksi, vaikka eläkkeellä piti olla aikaa rauhoittua ja kelata kaikkia asioita ja tutkia omaa elämää melkein suurennuslasilla. Ja kun se aika koittaa, niin sitä ei oikeasti tajuakaan. Se onkin tässä ja nyt. Anna mennä.

Ensimmäinen pilviin kadonnut blogini oli nimeltään ”Polulle kauas”. Se on tallella mapeissa kopioituna. Nykyinen blogini ”Unikkopellossa” https://unikkopellossa.blogspot.com/ on vaikea printata paperille, joten se on vain siellä. Tekstien luonnokset ovat tallella laitteeni OneDriven tiedostoissa.

2008 oli eläkkeelle jäämisvuoteni. Mietin kaikkia asioita perin pohjin, myös suhdettani muihin ihmisiin ja heidän suhdettaan minuun. Välitämmekö oikeasti toisistamme, jos emme edes jaksa kuunnella heitä vaan haluamme koko ajan kehua itseämme? Keväällä 2008 täytin 61 vuotta.