Totuuksia elämästä

Uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen pakottaa katsomaan elämän totuuksia uudelleen. Joskus kaipaan sitä nopeaa itseäni, joka osasi siirtyä asiasta kuin asiasta toiseen salamannopeasti ja sai kaikista tilanteista irti erityisen paljon. Toisaalta saatoin kärsiäkin nopeudesta, koska ei ollut riittävästi aikaa yksityiskohtiin. Silti tästä ominaisuudesta oli paljon apua. 

 

Tammikon laiturilla 24.5.2014 (Img_0693.jpg) Kuolemajärvi, Seivästö, Tammikko. Äitini lapsuuden kotikylää. Menetettyä Suomea.

Voin katsella vaiheitani nyt vanhuudesta käsin, kunhan maltan alkaa uskoa siihen, missä olen. Halusin aina tehdä asiat loppuun saakka, olin erityisen sitoutunut kaikkiin aloittamiini asioihin. Toisaalta olin nopea siirtymään ja omaksumaan uusia asioita. Olemme tyttäreni kanssa paljon keskustelleet mm. ADHD:sta, josta lapsenlapsellani on diagnoosi tai hän on ainakin saanut siihen lääkitystä, minkä hän on kyllä myöhemmin lopettanut kokonaan. Kuitenkin, kun ajattelen itseäni ja muita perheeni jäseniä, ei se ADHD ehkä olekaan itsestään selvyys. Kenestä se olisi periytynyt?

Meitä riivaa levottomuus, jota olen mielessäni yrittänyt liittää sukujeni tarinaan ja nyt minusta tuntuu siltä, etten tiedä mistään paljon mitään. Ei pidä liimata ihmisiin minkäänlaisia etikettejä, tarroja tai vastaavia, jotka määrittelevät heitä.

Minulla oli kova pyrkimys lapsesta saakka. Kun olen lukenut varhaisempia muistojani, mietin koko ajan sitä, mikä katkaisi tai häiritsi niin, että aloin olla epävarma.  Tosin pyrkimykseni ei loppunut koskaan kokonaan vaan jatkui aluksi ilman sen kummempaa päämäärää. Ainoaksi päämääräksi tuli ensin kirjoittaminen ja valokuvaaminen, joihin sitten liittyi mahdoton tiedonjano ja sivupolkuja, jotka yhdistyivät teksteihini ja kirjoittamiseeni. Luonnon, eläinten, kasvien ja ympärillä tapahtuneiden asioiden  seuranta, pohjaton rakkaus ihmisiin. Nämä asiat paistavat kaikesta läpi. Kautta aikain. Se on eräänlaista intertekstuaalisuutta. Se tarkoittaa sitä, että kirjoitukseni ovat täynnä viittauksia seuraamiini asioihin.

Kunhan nyt sopeudun vanhan ihmisen elämään ja hyväksyn vanhuuden rajoitteet ja opin samalla katsomaan turhien asioiden ohi ja uskomaan lujasti itseeni.

Eteneminen tehtävässäni on erittäin vaikeata. Vaikka olen aina lukenut ja kirjoittanut, olen nyt uudessa maastossa. Kun harhailen edelleen kuten aina mennen sivupoluille ja innostuen asioista, moitin itseäni näistä retkistä. Sitten sanon itselleni, että opiskelu on elämänikäinen tehtävä ja ilo. Vaikkei kaikki ponnistukset eivät johtaisi minnekään.

Äitini lapsuuden kotirantaa Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa (8.7.2006)

Äskettäin innostuin taas DNA-tutkimuksen yksityiskohdista. Äitilinjoihin liittyvää Mitotreetä on päivitetty ja haploryhmäni K1a4a1a2a sai peräänsä tarkennuksen +16245 Story. 95 prosentin todennäköisyydellä, haploryhmäni esiäiti syntyi vuosien 554 ja 437 BCE välillä.  Tarkin ajankohta sijoittuu vuoteen 495, pyöristettynä 500 BCE. Lisääkin arvioita löytyy. Geneettisen tutkimuksen metodit paranevat ja tietoa saadaan lisää, kun useammat testaavat.  (The woman who is the most recent common ancestor of this line is estimated to have been born around 450 BCE)

Testin tulee olla mtFull Sequence test.  Tutkimuksessa käytetään mitokondrion DNA:ta, jota mtDNA tarkoittaa. Pieni DNA-molekyyli sijaitsee solun energiakeskuksessa ja siirtyy äidiltä lapsille jatkuen tyttärien kautta seuraaviin sukupolviin. Äitilinja kertoo sen, mistä olemme tulleet eli se on polku kauas menneisyyteen. Monet ulkomaiset kyselevät Family TreeDNA:n sivulla yksityiskohtia täydentääkseen sukututkimustaan henkilötasolla. Usein heillä ei ole mitään käsitystä sukututkimuksesta. Useimmilla ei ole edes tietoa, kuka on perinteellisen sukututkimuksen mukaan kaukaisin tuntemansa oman äitilinjan nimeltä tunnettu henkilö. Minulla se on 1697 syntynyt Margareta Tahvontytär. Hän on kaikkien hänestä lähtöisin olleiden tyttärien, näiden tyttärien jne. yhteinen äitilinja. Myös pojat perivät äitinsä äitilinjan, mutta se ei jatku heistä eteenpäin.

Margareta Tahvontyttären sukunimi ei ole tiedossani. Hän avioitui Juho Tuomaanpoika Juvan kanssa ja minulla on tiedossa, että heillä oli ainakin neljä lasta, mutta todennäköisesti useampia, kun ottaa huomioon aikakauden 1700-luvun alussa. He asuivat Kuolemajärven Hatjalahdessa. Äitilinja jatkuu 1741 syntyneen Katariina Juhontytär Juvan kautta.  Tämän koko äitilinjan olen käynyt läpi aiemmin. Olen huomannut, ettei aihe kauheasti kiinnosta muita.

Äskettäin on ilmaantunut pari miespuolista äitilinjansa testannutta henkilöä, joiden haploryhmä on täsmälleen sama kuin minulla eivätkä he tiedä vanhinta äitilinjansa edustajaa. Kuolemajärveltä lähti aikoinaan moni nainen lähipitäjiin piiaksi. Vaikkapa joku Katariinan sisarista, joista tiedämme Katariinan lisäksi vain Maria Juhontytär Juvan s. 1734, olisi lähtenyt esim. Vehkalahdelle. Tai ehkä vaikkapa jo 1600-luvulla Margaretan sisar olisi lähtenyt.  On ja olisi aika vaikeata tutkia, koska tietoja naisista ei löydy helposti. Yhden askeleen päässä minusta on 15 henkilöä, joista osa on Suomesta, Osa Ruotsista, Tanskasta ja USA:sta.

Äitini Helvi ja sisarensa Kerttu Tammikon suuren tammen juurella kesäkuussa 1997.

Sitten aivan toinen asia, jota on vaikea ymmärtää ja selittää. En yritäkään, mutta muistaakseni tämän asian, kirjoitan siitä edes jotakin. Nimittäin FTDNA:n tarjoamista FF-tuloksista (serkkutesti) on luettelo X-matcheista eli henkilöistä, joiden kanssa on X-kromosomissa rajaksi määritellyn kynnyksen ylittävä osuus yhteistä. Mikä on sen merkitys, sitä olen yrittänyt saada selville tai ylipäänsä ymmärtää.  X-match eli X-osuma tarkoittaa, että testattu henkilö jakaa osuman kanssa yhteisen esivanhemman jossakin X-kromosomin periytymissäännön mukaisessa esipolviketjussa. Periytymissäännöistä on olemassa kaaviot.

Alla olevan tekstin kopioin englanninkielisistä ohjeista ja liitän sen käännettynä tänne:

”X-DNA ja mtDNA

X-DNA ja mtDNA sekoitetaan usein keskenään, joten niiden välinen ero on tärkeää ymmärtää. Ne muistuttavat toisiaan siinä, että molemmat periytyvät äidiltä, ​​mutta niiden periytymistavat ja antama tieto eroavat merkittävästi toisistaan. mtDNA eli mitokondriollinen DNA ei sijaitse solun tumassa toisin kuin muu DNA, mukaan lukien X-DNA. Sen sijaan sitä on solun pienissä elimissä, joita kutsutaan mitokondrioiksi. Mitokondrioita on ihmisen munasoluissa, joten vain äidin mitokondriot periytyvät alkiolle.

Kaikilla ihmisillä on mitokondrioita ja siten mtDNA:ta, mutta sekä miehet että naiset perivät sen ainoastaan ​​äidiltään. Perintö kulkee äidiltä äidille ja niin edelleen. Tämän vuoksi se muodostaa katkeamattoman, yksinomaan äidinpuoleisen linjan, jota kutsutaan suoraksi äitilinjaksi. X-DNA voi olla peräisin useista eri esivanhempien linjoista, mutta mtDNA:lla on vain yksi linja. Tämä voi auttaa jäljittämään äitilinjasi kaukaisia ​​juuria.”

Itse asiassa tuo teksti saattaa sekoittaa kertomalla kahdesta asiasta. Nimittäin miehet perivät myös äidiltään saman X:n, mutta sen sisältö periytyy eteenpäin vain yhdistämällä äidin esivanhempien äitejä.

” Jos olet mies, et ole perinyt X-kromosomia isältäsi. Tämä tarkoittaa, että kenen tahansa, jonka X-DNA vastaa omaasi, täytyy olla sukua sinulle äitisi puolelta. Se X-DNA:n osa, joka sinulla on yhteistä vastaavan tuloksen saaneen henkilön kanssa, voi olla peräisin äitisi äidin tai äitisi isän puolelta, mutta se ei voi olla peräisin keneltäkään isäsi esivanhemmalta.”  Tämä kuvio toistuu jokaisessa sukupolvessa. Eli nainen on tärkeä!!

Minulla on listoilla FTDNA:n autosomaalituloksissa noin 24 tällaista X matchia, joiden centimorganien määrä (cM, senttimorgania) on niin suuri, että se pääsee listoille. Tyttäreni on luonnollisesti siellä 181 senttimorganilla, muiden määrät ovat välillä 29–45. Vain yhden henkilön tunnistan kuuluvan karjalaiseen Sirkiän sukuuni. Jaamme DNA:ta vain 34 cM ja olemme kaukaisia serkkuja, 5. serkku. Sukumme yhdistyvät monien muidenkin sukujen kautta. Tästä oikeastaan tajuaa, miten monimutkainen perimä kaiken kaikkiaan on ja varsinkin X matchin osalta.

Minulla on paljon oppimista tässäkin asiassa. Yritin vain selventää asiaa itselleni eikä se ole vieläkään täysin sisäistänyt sitä ja sen merkitystä. Olisi vaan kiva, jos useammat tekisivät edes serkkutestin.

DNA on myös totuus elämästä.

Itseasiassa kirjoitin tämän postauksen valmiiksi luettuani Hesarista 11.10.2026 Niclas Storåsin artikkelia ”Tekoäly on helppo ja nopea vaihtoehto ajattelulle”. En ole käyttänyt tekoälyä muuten kuin joskus kysymällä jotakin, minkä itse asiassa olen jo tiennyt. Kirjoitettuani tämän Word alkoi sekoilla. Jouduin tekemään paljon työtä, että sain testini korjattua. Olisiko Copilot ollut jälleen asialla?

Tapahtumia, vaikeuksia ja kiireitä

9.10. Olin jo pari päivää sitten julkaisemassa blogini. Uuvahdin kesken etsiessäni sopivia kuvia ja miten sitten kävikään. Kun on kipeä niska ja kädet ja paljon muuta tehtävää, blogi saa jäädä.

7.10. Minni vaihtelee nukkuma- ja lepopaikkojaan ahkerasti

 

7.10. Saattaa olla tylsää tai väärin jakaa vanhempaa tekstiäni tai sitten ei, koska muutenkin linkkaan blogeihini aina viittauksia aiemmin kirjoittamiini blogeihin tai muuhun vastaavaan. Tämä blogipostaus jäi pahasti kesken, vaikka oli jo odottamassa viimeistelyä. Syy oli huonontuneessa voinnissani, mitä nyt sattuu jatkuvasti. Lisäksi oli paljon kaikenlaista hulinaa, mihin piti osallistua. Uuden Prisman avaus vaikutti. Tapasin joitakin perheeni jäseniä, joista lapsenlapseni sai tällä viikolla kaukaisen vieraan Kanadasta. Asia aiheutti minulle ja muulle perheelle hässäkkää, vaikken ole vielä edes tätä nuorta naista tavannutkaan. 

Viime viikolla ollut Kuolemajärvikerhon tapaaminen meni aivan ok, mutta aiheutti minussa taas sen jälkeen väsymystä ja liikaa pohtimista. Ensi viikon Kuulutko sukuuni-tapahtuma on ollut myös mielessäni, koska olen vointini takia miettinyt, pystynkö edes lähtemään sinne. Nämä ovat vanhan kivuliaan naisen jokapäiväisiä ajatuksia. 

Oma projektini ei ole päässyt etenemään, se on jumissa, vaikka olen välillä kyllä lukenut vuoden 1964 päiväkirjojani ja tehnyt huomioita itsestäni, minkä mainitsenkin.

Nyt pääset lukemaan 

tässä kirjoituksiani alkaen 19.9.  Hyvää jo kauan sitten alkanutta lokakuuta! 

 19.9. 2026 lauantai.

Olin tapani mukaan kerännyt tälle päivälle paljon tehtäviä. Olen viime aikoina jaksanut paremmin ja aamupäivä on todella otollinen tehdä kaikkia asioita. Ikävä kyllä suurin osa niistä liittyy kodinhoitoon, ruoan laittoon, pyykin pesemiseen. Niin oli tänäänkin. Lisäksi oli aika värjätä hiukset. Nehän olisivat oikeasti jo aivan harmaat kuten useimmilla tämän ikäisillä, mutta minä värjään uskollisesti hiukseni suunnilleen joka seitsemäs viikko. Uusi tyvikasvu on useita senttejä pitkä ja näen, että muu tukka olisi varmasti myös harmaa, nyt se on vain haalistunut. Samalla pilkoin kaalia, sipulia ja porkkanaa lihakaalilaatikkoa varten. Jauhelihan olin unohtanut ottaa pakasteesta sulamaan, joten laatikon valmistuksen siirsin suosiolla iltapäivään. Siinä on sitten ruokaa kahdeksi-kolmeksi päiväksi.

Minni kulkee koko ajan perässäni naukuen tai muuten läheisyyttä kaivaten. Ruoasta ei ole puutetta, mutta hän osaa hyvin olla välillä tykkäämättä valinnastani. Yritän olla tehdä tarjonnasta houkuttelevan, mutten onnistu aina.

 

Viikonlopun Hesarit tulevat minulle vielä paperisena ja on nautinto käyttää niiden lukemiseen paljon aikaa. Lauantaisin lehdessä on kulttuurisivuilla kirjallisuutta koskevia artikkeleita, niitä, jotka luen sanasta sanaan. Jotkut jutut johtavat minut tutkimaan asiaa lisää. Niin kävi nyt Pirkko Saision haastattelun suhteen, joka oli tehty hänen uuden kirjansa julkaisun takia. Hän kertoi käyttäneensä sen tekemisessä tekoälyä, joka on hahmottanut hänen sukunsa pitkän historian aina 1500-luvulle saakka. Sen mukaan tekoäly olisi käynyt läpi kaikki asiakirjat, kirkonkirjat ynnä muut, joista hän on saanut tiedot helposti.  Sukututkijana kyselin itse tekoälyltä (Google Gemini) asiasta yleisesti ja sitten vielä tarkennusta. Sain kattavat esitykset.  Joka tapauksessa tehtävän toteuttaminen vaatii osaamista ja tekoälytoimintojen täyttä hallintaa. Sain tarkan kuvauksen, miten tietojenkäsittelyketju toteutetaan, jonka tekoälyagentit sitten suorittavat. Käsitän, että se vaatii myös sukututkijan osaamista monin tavoin.

Omassa kirjaprojektissani en ole paljonkaan edennyt. Tajusin taas tänään, että olen aiemmin kirjoittanut blogeissani todella monista asioista, joita aion jatkossa käsitellä uudelleen tavalla, joka ei ole vielä täysin selvää.

Lapsenlapseni tuli kylään. Hänelle on lokakuun alussa tulossa ystävä kylään Kanadasta saakka. He eivät ole koskaan vielä tavanneet muuten kuin netin kautta. Mielenkiintoista. Sain hänen lähdettyään lopulta valmisteltua kaalilaatikon. Minnille kelpasi sikanautajauheliha. Nyt hän nukkuu parisen tuntia parvekkeella. Lapsenlapsi tulee Ikeassa käytyään takaisin. Sain ujutettua hänelle pari ostosta, kattolamppu makuuhuoneeseen ja uusi päiväpeite sohvalle. Minnihän on käyttänyt sohvaa raapimispuunaan ja se on aina peitettävä jollakin peitteellä.

Olen tässä välillä tehnyt paljon muistiinpanoja, mutta en tunnu koskaan ehtivän kirjoittamaan. Olenhan kyllä kirjoittanut jo mielettömän paljon kertoen kaikesta mahdollisesta, mitä on milloinkin tapahtumat.

Etsin tänään jotakin juttua ja osuin blogiini:

Olen käyttänyt tätä otetta blogissani 21.7.2018 Satujen tomupilvet https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/07/satujen-tomupilvet.html

” Kun on tyhjä, silloin on paljon asiaa. Kun on täysinäinen, ei osaa ilmaista paljoudestaan. Kesä on tyhjä. Siksi sen on synnytettävä paljon. Syksyllä katselet kuuta, jonka ohi varikset lentävät pimeässä. Ilmassa on lakastuvien lehtien tuoksu. On tyyntä ja virkistävää. Syöt paljon kuumaa velliä. Ja varikset rääkyvät edelleen lentäessään oranssinpunaisen kuun ohi. Viipyvässä hämärässä, syyskuun pimeydessä. Silloin muistat ajatella, jos ehdit. Niin, jos vain ehdit. Life is hard. Sen lauseen kirjoitit pienenä koulutyttönä englannin kieliopin kirjaan pronominien kohdalle. Silloin nekin kai olivat vielä vaikeita, kun ne nyt ovat niitä helpoimpia asioita tämän elämän sokkeloissa ja labyrinteissä.” 31.5.1965 (olin 18-vuotias)

Tiedän olevani oikealla tiellä, mutta kaikkien menneiden asioiden paljous on kuin huntu päälläni eikä aikani tunnu edelleenkään riittävän mihinkään.

Olen tästä päivästä niin poikki, että käyn vähäksi aikaa jatkamaan erään sarjan katsomista Netflixistä. Ehkä sitten ruokakin alkaa valmistua.  Ehkä lapsenlapseni ehtii palata Ikeasta ja tulee ripustamaan kattolampun.

Edellä mainitsemassani blogissa on viittaus myös Hyrylän toriin, josta tein taidehistorian proseminaarin. Tori on jo parisen vuotta sitten hävitetty ja tilalle on noussut uusi ja upea Särmä, jossa oleva Prisma avataan 1.10.2026. Siitä ehkä myöhemmin.

24.9.2026

Avasin läppärin, koska aion laittaa kutsun Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen ensi viikolla. Olen ilmoittanut, etten aio jatkaa kerhon toiminnassa enää. Tässä välillä oli vielä häikkää kerhotilan varauksissa ja kaiken lisäksi oikein kukaan toimikunnassa ei ottanut kantaa asiaan. Karjalatalon takkahuoneen varaukset saatiin kuntoon. Olen luvannut hoitaa kutsut niin kauan, kunnes joku muu on valmis ottamaan tehtävän hoitaakseen. Ehdotin, että ensi keskiviikkona keskustelemme kerholaisten kesken kerhon tulevaisuudesta. Helsingin kerho on ollut toiminnassa nyt 23 vuotta. Olen ollut aktiivisesti mukana vuodesta 2011 alkaen. Sitä ennenkin pidin esityksiä ja kävin kuuntelemassa muiden esityksiä.

Tällä viikolla jäsenkipuni ovat taas aktivoituneet. En lähde tällä kertaa ylitulkitsemaan asiaa eli mikä asia kaiken joukossa on tuonut ahdistusta ja stressiä, että se on mennyt niveliini. Teen, mitä jaksan ja lääkitsen itseäni tarpeen mukaan.

25.9.2026

Olipa vaikea yö. Jälleen kerran. Viikko aiemmin totesin olotilani parantuneen, mutta sen jälkeen alkoi taas alamäki. Hyvä, että pystyn vielä kirjoittamaan. Vaikeudet kohdistuvat lähinnä ranteisiini ja käsiini. Aloitin pari päivää sitten uuden Prednisolon- kuurin ja Panadol-särkylääkkeen. Vaikuttaisiko sää niin paljon. On satanut yhtäjaksoisesti ja lujaa. Eilen tuntui, että sade tulee ikkunoista sisään. Sataa edelleen.

Jospa istahdan lukemaan. 

Tältä näytti 26.9.2026 

 

26.9. lauantai

Vaikeat yöt ja aamut jatkuvat. Oli pakko lähteä apteekkiin, koska huomasin, että Buranat olivat loppuneet. Panadol ei auta tällä kertaa, koska ilmiselvästi käsissäni on tulehdusta ja pääkin särkee. Entä ilmapaineet?  Menin kävellen tihkusateessa. Kiersin vähän kauempaa, jotta sain muutaman kuvan uudesta Särmästä ja Prismasta. Kunnan toiminnot lienevät jo kokonaan muuttaneet rakennukseen ja Prismahan avautuu 1.10. Apteekki siirtyy Prismaan, joten siellä muutos on jo jonkin aikaa näkynyt, kun henkilökunta on valmistellut muuttoa. Kävin vielä Hyrrässä eli K-Supermarketissa, joka alkaa myöhemmin muuntua City-Marketiksi. On täällä Hyrylässä sitten paikkojen paikka, kaikki kaupat pienellä alueella, jossa oli vähän aikaa sitten linja-autoasema, kauppoja ja tori. Aiempi purettu kunnantalo oli alueen vieressä. Ja joskus alue kuului sotilastoimintoihin, jonne venäläiset 1800-luvulla rakensivat kasarmeja ja pitivät harjoituksia. Hyrylä ympäristöineen oli merkittävä armeijan paikka myös Suomen itsenäisyyden aikana.

Siis minunkin aikanani täällä on tapahtunut paljon. Ja tapahtuu jatkossakin...

 27.9. sunnuntai

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Kuten vähän joka aamuna minulla oli karsea olo. Minni oli herättänyt minut hyvistä unista kolmen aikaan puremalla käsivarttani. En oikein ymmärtänyt, miksi, mutta hänellä oli vauhti päällä. Nälkäkään ei voinut olla. Yritin nukkua sen jälkeen katkeilevaa unta. Päivä lähti sitten kuitenkin käyntiin. Ajatuksenani oli taas edistää paperisotaani. Kävin useita laatikoita läpi, mutten päässyt kaikesta eroon. Löysin myös kadonneen päiväkirjani syksyltä 1964, kun olin aloittanut lukion. Olin kirjoituksissani jo aika aikuismainen verrattuna edellisiin vuosiin. 

On vaikea päästä projektissani eteenpäin. Välillä tuntuu, että juuri nyt on tärkeä hävittää turhia papereita ja samalla ajatella tulevan tekstini rakennetta. En tietenkään saa millään kaikkea ympättyä mukaan, niin perinpohjaisia kirjoitukseni ovat. On hassua ajatella, että olen tiennyt jo silloin, mihin olen menossa. Jokin katkaisi hyvän kehityksen. 

Mielenkiintoinen kuva paperikasoistani. Kesällä 1966 opettelin piirtämään. Kuvassa on joku sisaristani.

 

Myöhemmistä kirjoituksista, joita voi myös päiväkirjoiksi kutsua, saan hyvin tiivistettynä epäonnistumiseni avioliitoissa ja parisuhteessa. Olen kirjoittanut niitä harvakseltaan enkä edes niin perinpohjaisesti kuin kouluaikoina. Silti ne kertovat kaiken, rivien välistä pääsen muistamaan yksityiskohdat ja näen, miten huonosti minua on kohdeltu. Mikä on herättänyt miehissä aggression naista ja juuri tätä naista kohtaan? Onko aggressio miesten synnynnäinen ominaisuus vai mistä se tulee, vanhemmista ja ympäristöstä? Myöhemmin mies on saattanut katua tekosiaan, mutta ei oikeasti, koska olen tunnistanut sen enkä ole voinut palata takaisin. Mikä minussa on ärsyttänyt yli kaiken, että on jopa kostettu. Onpa hyvä, että olen kirjoittanut. En ole koskaan pystynyt kehittämään vihaa. Tässä kaikessa riittää ajattelemista, mutta voi käydä niin, etten koskaan pysty selvittämään sitä ”vihaa”, jota minua kohtaan on tunnettu.

Tekstin rakenne ja muoto kehittyvät mielessäni hitaasti. Käyttäisinkö jotakin yllättävää tapahtumaa tai ärsykettä, josta etenisin sopivaan kohtaan? Se ei taida päteä kaikissa elämän vaiheissa?

Jään ajattelemaan näitä enkä jaksa lopetella tätä postausta vielä tänään.

 

Miten saan kaaokset järjestykseen

Tässä postauksessa on ajatuksiani elokuun lopusta alkaen. Ikävä kyllä en ole saanut tekstiäni valmiiksi muiden asioiden kaatuessa päälleni ja siksi tämä postaus on joutunut odottamaan julkaisua.  Voisin jättää väliinkin, mutta julkaisen silti.

 30.8. 

Elokuu on loppumassa. Tänään sunnuntaina sataa vettä. Ihan hyvä, en ole koko kesänä paljon jaksanut kuljeskella lempipaikoillani eikä kunnon sade ole paras ajankohta lähteä ryteikköön. Ovatko entiset polkuni edes yhtä hohdokkaita paikkoja kuin ne olivat, olen sitäkin ajatellut?  En enää keksi edes syytä jakaa niitä sekavaksi muuttuneessa sosiaalisessa mediassa. Muita syitä riittää vaikka kuinka paljon; arkipäivän paineet, kodin järjestys ja kotityöt, Minnin tarpeet, kaupassa käynnit, väsymys, jaksaminen, vanhuus, luettelo on pohjaton. Ainakin pari päivää viikossa menee syvässä väsymyksessä ja yllättäen joku muukin päivä ja silloinkin on hoidettava eteen tulevat asiat. Sairauteeni liittyvät useat pahenemiskierteet muine paineineen veivät parin vuoden aikana vähitellen kuntoni heikoksi. Siksi vaalin parantunutta olotilaani

Paperikasani vaativat paljon aikaa. Yritän vihdoin mennä jokaiseen niistä sisälle ja lukea tarkkaan, koska aiemmin en ole koskaan ehtinyt tehdä sitä näin syvällisesti, kun nyt yritän. En ehdi edelleenkään tarpeeksi, muutamat merkinnät vaativat paljon ajatuksia ja ehkä tutkittavaa ja jäävät taas roikkumaan. Oli järisyttävää huomata, että aiemmin kirjoittamieni vuoteen 1961 liittyvien kommenttieni jälkeen olin kymmenen vuotta myöhemmin vajoamassa pohjattomaan suohon. No, muista syistä kuin nyt.

 

Kirjoitin 18.3.1971

”Joskus tuntuu kuin kaikki halut kirjoittaa olisivat minussa kuolleet. Sääli. Siksi elämä tuntuu joskus niin turhalta. Kevät tulee, vuodenajat vaihtelevat, minä pysyn paikallani. Vähemmästäkin katkeroituisi. Aika liukuu ohitseni. Ikään kuin häpeäisin kirjoittaa. Kynät ja paperi pilkkaavat minua. Kuulen muiden ilkkuvan naurun takanani sulkiessani kaapin ja jättäessäni ne sinne pölyttymään. Nuoren ihmisen elämä (paitsi minä en ole enää nuori, juuri silloin olin vielä 23 v) on suuri salaperäinen unelma. Se on jotakin Proustmaista pintapuolisesti ajateltuna ja sellaisena se pysyykin. Voin palata siihen kirjoittamalla ja unissa. Arkielämän kovuudessa se ei enää onnistu. En voi hylätä ainoata kunnianhimoani, vaikka se joskus tuntuu niin turhalta.”

Kyseessä on pieni päiväkirja, sinikantinen vihko, johon kirjasin muutamia lyhyehköjä merkintöjä avioliitostani ja unelmieni karkaamisesta ja tulevista vaikeuksista, joihin joutuisin ratkaisuja tehtyäni Vihko kattaa ajan 26.9.1969 – 20.12.1972 ja selittää todella paljon ja valaisee sen ajan kirkkaasti. Tammikuussa 1973 palasin lopullisesti Suomeen ja myöhempi aika vei minua enemmän aivan toiseen suuntaan kuin olin alun perin halunnut tai suunnitellut.

Nytkin kirjoitetaan ja puhutaan, että nuorilla ihmisillä on todella vaikeaa. Kysymys on elämästä, työstä ja opiskeluista, perheen perustamisesta. Usein samassa yhteydessä verrataan onnekkaita vanhempia sukupolvis vanhempiin sukupolviin, joille kaikki oli helppoa. Asunnot, työpaikat, opiskelupaikat jne, kaikki järjestyi helposti.  Se ei pidä paikkaansa. Kirjoittamiseni fokus ei tosin ole tässä. Voin silti todeta, että meistä monikaan ei saanut tehdä niin kuin olisi halunnut ja suunnitellut. Ongelmat elämänpolussa johtivat sitten vaihtoehtoihin, jotka veivät suuntaan, jonne ei ehkä olisi halunnut mennä. Niin kävi minullekin.

Elämäni ei harhautuvista poluista huolimatta ollut huonoa, ei koskaan.  Ajatelkaa mieluummin, että se kalvaa minua edelleen ja siksi olen nyt tämän valtavan möykyn edessä, joka kuiskii minulle, että tekisin nyt sen, mihin minut oli tarkoitettu. Meistä kunkin elämä sisältää monia erilaisia elämiä, jotka kaikki ovat hyviä. Kaikella on tarkoituksensa. Olen tässä nyt selvittämässä, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Yllättäen tavoitteeni tulee kaikista kirjoituksistani kaikkina aikoina voimakkaasti esiin. Eli yritän nyt sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisinkin tehnyt ja välillä yritinkin kaiken rinnalla, mutta edessä oli jatkuvasti esteitä. 

Olen itselleni armollinen, jos päiviä jää väliin enkä etene millään tavalla. Arkipäivä on hoidettava. 

 

1.9. tiistai. 

Syyskuu alkoi. Tuntuu kylmältä, palelen. Minni haluaa olla koko ajan parvekkeella tai roikkua minussa kiinni, puhua minulle pienemmällä äänellä ikäänkuin valittaen. Nyt alkaessani kirjoittaa, hän kiipesi syliini silmiini tuijottaen ja kehräten. Lukiessani lehtiä tabletilta, hän tuli makaamaan eteeni ja heittäytyi selälleen. Kun liikun huoneesta toiseen, hän ryntää tarkistamaan, mitä teen. Pitäisikö olla huolissaan?

Kirjeet. 

Kotonani Rengossa, lapsuuden kodissani, jossa pieni perheeni (mieheni, tyttäreni ja minä) oli asunut vuoden verran keväästä 1970 toukokuuhun 1971, äitini alkoi lähdettyämme takaisin Saksaan kirjoittaa minulle kirjeitä. Välissä on myös isän ja siskojeni kirjeitä. Kesäksi vanhempani ja muut kotona olevat perheenjäsenet muuttivat kirkonkylästä isän virkasunnosta maalle, taloon, mistä me olimme toukokuussa (1971) lähteneet takaisin Saksaan. Mieheni oleskelulupa kesti vuoden, sitä valvottiin valtion puolelta tarkasti. Äitini kertoi, että lähdettyämme ulkoministeriöstä soitettiin ja tarkistettiin, olimmeko jo lähteneet. Äitini tuntui suorastaan nauttivan kirjeiden kirjoittamisesta, kirjeitä on paksu pinkka ja niitä on nyt vuosikymmeniä myöhemmin ilo lukea. Hän mainitsee, ettei olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kirjeitä. Olimme juuri lähteneet takaisin Saksaan. Pikku Christina oli täyttänyt huhtikuussa 2 vuotta ja puhui suomea. Jätimme jälkeemme valtavan ikävän. Christina oli valloittanut kaikkien sydämet. Lattialle unohtunut tutti itketti äitiäni ja sisartani. Rivien välistä huokuu rakkaus ja lämpö. Lapsen syntymä oli avannut uusia ovia.

Äitini kertoi kaikkien kuulumiset, myös laajemman suvun osalta ja toivoi, että tulisimme takaisin, koska hän hoitaisi mielellään tytärtäni. Hän oli silloin vasta 56-vuotias. En ollut varmaan kertonut kovin tarkkaan mitään omista pohdinnoistani ja avioliiton vaikeuksista. Ne selviävät omista muistiinpanoistani. Niitä oli vaikea myöntää. Äiti odottaa koko ajan kirjeitäni. Yksi sisaristani on tulossa käymään Saksassa heinäkuussa. Kirjeet ovat täynnä yksityiskohtia, mikä tekee niistä erityisen kiinnostavia ja ne nostattivat minussa kaipauksen lapsuuden marjamaille ja metsiin. Olenhan joskus kuvaillut tarkkaan, kuinka tunsin kaikki ympäristön paikat, kasvit, puut ja kivet täydellisesti.

Toukokuun lopussa istutettiin aina perunat ja äitini teki suuren kasvimaan. Lähellä oleva Paloniitynjärvi antoi runsaasti kaloja, joita isä kutsui Pietarin kalasaaliiksi. Talossa oli nuoi Minni-niminen kissa, joka oli saanut keväällä ensimmäiset pennut, kolme suloista, kaunista kissaa. Äitini joutui jälleen miettimään, mitä pennuille tehtäisiin. Ikuinen surullinen probleema. Siitä ei kerrottu sen enempää kirjeissä, mutta mainittiin kissojen kasvaneen jo isoiksi. Äiti joutui sen yleensä aina hoitamaan eikä halunnut pahoittaa minun mieltäni. 

Ulkokissojen muuttuminen tai opettaminen sisäkissoiksi oli aiemmin ollut meidän lasten aikaansaannos ja se oli aiheuttanut useita surullisia tarinoita. Olimme vuosia hellineet kissoja lähes salaa ja tuoneet emokissat synnyttämään huoneissamme kertomatta vanhemmillemme.  Kissojen elämä oli silti vielä edelleen vaikeata. Muistaakseni aiempi kylän kissapopulaatio oli kuollut kissaruttoon. Elokuun loppuun mennessä perhe muutti takaisin Rengon kirkolle asumaan ja sitä ennen sadonkorjuu ja säilömiset oli tehtävä ja kissaongelma myös ratkaistava.

 

Ongelmani Saksassa näkyvät kirjeiden rivien välissä. Jouduin olemaan koko sen kesän joka ikisen päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään töissä kaupassa Itämeren rannalla, jolloin minun oli jätettävä pikkuinen Christina sukulaislasten hoitoon ja jännitettävä, milloin hänet tuotaisiin kotiin, se oli mieheni vastuulla. Miehethän eivät yleisesti pitäneet siitä, että vaimo oli töissä. Tosin hänen äitinsä oli työpaikassani myymälänhoitajana ja tavallaan siis esimieheni. Iso pomo oli Kielissä ja kävi harvoin. Olin pari kertaa saamassa potkut, kun aloin hoitaa meidän työläisten etuja. Onnistuin kyllä niissä, mutta minua kiellettiin jatkamasta. Palkkarahoilla sain hankittua pesukoneen. Asuntoasiammekin olisi kesän aikana ratkaistava, sillä asuimme samassa talossa, missä mieheni vanhemmat.

Äitini kirjeet ovat uskomaton aarre. Pysyin ajan tasalla koko perheen asioista, ja samalla hän kertoo myös muiden läheisten asiat. Isän kirjeet täydentävät. Uuden sukupolven syntymä on tehnyt lapsuudenperheestäni joksikin aikaa onnellisen ja rakastavan. Ensimmäinen lapsenlapsi on ollut tärkeä vanhemmilleni. Muita lapsenlapsia saatiinkin odottaa pitkään.

4.9. perjantai 

Eilen minulla oli tapaaminen ystävän kanssa ja tänään olen ollut taas väsynyt. Jonkin verran olen jaksanut lukea päiväkirjojani. Materiaalia ja asioita on mahdottoman paljon. Olen itsekin yllättynyt, millainen luonnonvoima olen ollut. Annan nyt itselleni aikaa edetä hiljaa ja luovuttaa väsymyksen yllättäessä. Taisin mainita jo aiemmin, että olen myös yllättynyt muistini tarkkuudesta. Sieltä vyöryy koko ajan jotakin sellaista, mitä en ole maininnut, saati kirjannut minnekään.

Lehmät ja muut kotieläimet

En muista, olisinko koskaan kertonut eräästä jännittävästä kesäisestä lehmien hakuretkestä, jonka tein pienen sisareni kanssa. Lehmät vietiin kylän toiselle puolelle metsikköön ja pellolle päiväksi ja haettiin illalla pois. Jätän kertomuksen nyt kertomatta. Lehmien hakuretki on tapahtunut ehkä juuri ennen lehmien myymistä ja jäänyt erityisen elävänä mieleeni.  Lehmät myytiin sittemmin huutokaupalla. Muistan hämärästi, että piha oli täynnä ihmisiä ja maksuja maksettiin kolikoilla. Ajankohta ei ole muistissani.  Muistan lehmät, mutta en enää kaikkien nimiä. Yksi lehmistä oli Kukka ja toinen oli Heta. 

Minä ja vasikka

Talon papereista löysin aikanaan luettelon talon eläimistä isäni kirjaamina päiväyksellä 11.4.1945 äitinsä perinnönjakoa varten. Hänen äitinsä Lempi oli kuollut jatkosodan aikana. Luettelossa mainitaan useita kuten lehmä Heta (9000 mk) ja 8 muuta lehmää ja kaksi hiehoa mm. Kukka (3000 mk). Listassa on mainittu myös lampaita, kaksi sikaa ja kanoja ja niidet yhteisarvot. Talossa oli silloin vielä neljä hevosta: Tiina 6000 mk, Lotta 50000 mk, Liisa 50000 mk ja Lirppa 14000 mk. Muistan Lotan, Lirpan ja Liisan, joista Lotta oli talossa vielä myöhemmin 1950-luvulla. Oletan, että kaikki lehmiin liittyvät ja mainitsemani asiat tapahtuivat ennen kouluun menoani, siis ennen 1954, ehkä 1953 tai jopa jo 1952. Navetassa ja karjakeittiössä tehtiin myös jotakin remonttia niihin aikoihin tai eläinten myynnin jälkeen. Putosin tallin vintiltä (monta metriä) alas kivilattialle lyöden pääni niin, että kasvoni olivat yhtä mustelmaa. Ajattelen nyt, että kaikki edellä mainitsemani tapaukset ovat olleet liian järkyttäviä pikkulapsille, että ymmärrän, ettei niistä myöhemmin edes puhuttu. Voin hyvin kuvitella, että ne ovat järkyttäneet erityisesti minua ja ehkä siksi olin parina kesänä mummoni luona. Silloin kaipasin vain kotiin.

Olen äskettäin innolla katsellut Yle Areenasta Lomittajat-sarjaa. Suoraan sanoen juutuin katsomaan sitä. Lehmät tuntuvat olevan yhtä älykkäitä kuin kissat. On ihailtavaa, miten omistajat ja lomittajat rakastavat niitä. En olisi kyllä aikoinaan olla ainakaan lehmätilallinen. Tuotantoeläinten hoito rajoittui osaltani vain kanojen ja kananpoikasten hoitamiseen

9.9. keskiviikko 

Eilen tiistaina tapasin jälleen ystäväni. Istuimme useita tunteja kahvilan pöydässä. Tarinamme ovat loputtomia ja hurjan mielenkiintoisia. Ainakin muistimme pelaavat. Kahvila Hyrylän S-Marketissa suljetaan tässä kuussa kuten myös S-market. Hyrylän Prisma avataan 1.10.  

Koska en eilen ehtinyt käydä kaupassa enkä apteekissa, kävin tänään. Sen jälkeen aloin miettiä valokuvakaaostani niiden muiden kaaosten lisäksi. Jätän ajatukseni itämään. Kaaos voi olla ja on järjestyksessä, mutta nykymaailmassa on asioita, jotka sekoittavat sen.  Tänään oli Hesarissa selvitys siitä, kun Open A1:n tekoälyagentit käyttivät ulkopuolista sivustoa tallennustilanaan ja sivuston ylläpitäjä huomasi sen ja korjasi agenttien viestejä pois. Tarina jatkuu, mutta on jo hoidettu ja tutkittu.