Terveisin pakkasen keskeltä

10.2. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tekoäly musertaa maailman? Tänään oli auton huolto- ja katsastuspäivä. Pakollisia juttuja, jos aikoo jatkaa autoilua. Siitä ei sen enempää. Autoni täytti tammikuussa 20 vuotta ja pelaa vielä aivan hyvin. Toki olen joutunut silloin tällöin teettämään siinä joitakin korjauksia ja rahaa on palanut. Olihan auto minulle sen aikoinaan ostaessani melkein aarre, koska pääsin sillä omille ”seikkailuilleni”. Aiemmin olin tilapäisesti käyttänyt silloisen asuinkumppanini romua täynnä olevaa ja likaista autoa tai ottanut kesämatkoille vuokra-auton. Nyt minusta joskus tuntuu, että pidän autosta enää vain huolta. Retkeni ja matkani ovat lyhentyneet samalla kun jaksamiseni on usein ollut vaikeassa vaiheessa.  

Kysymykseni tekoälystä tuossa alussa tuli vaan mieleeni, koska se nykyään sekaantuu kaikkiin keskusteluihimme ja ehtii vastata kysymyksiimme ennen kuin edes ehdimme kysyä. Eikä kysymyksessä ole pelkkä tekoäly. Maailma ja ihmiset menevät niin lujaa vauhtia, että kaikki eivät enää pysy mukana. Tyttäreni pitää minua varmasti muistivammaisena ja tosi vanhana. Luulin, että hän kuuntelee minua ja ehkä vähän ymmärtääkin. Aloin puhua tästä kiihtyneestä ajasta monen muun asian sivussa. Vaikkapa siitä, että ei eläkkeelle pääsy? ole mikään autuas taivas. Tosin hän on nyt työttömänä, mikä aiheuttaa omia huoliaan, että hän sen takia ei oikein ymmärrä minua. Muistelin hänelle omaa nopeaa aikaani ja aikaa nyt, kun vaivalloisesti taaperran hänen perässään. Kaikki tehdään ja tapahtuu nopeasti eikä siinä edes ehdi ajatella mitään. Kaupassa hän ehti soittaa minulle jo kaksi kertaa, kun viivyin niin kauan. En edes kuullut soittoa. Olin sanonut, että menee ehkä kauemmin, kun unohdin ostolistan keittiön pöydälle. Muistin silti kaiken, mitä ostoslistassa oli.

Emme siis loppujen lopuksi edes aina puhu samaa kieltä. Usein kerron jonkin pienen jutun vanhemmistani, jotka hän tunsi hyvin. Käsittelen koko ajan omaa ja muiden perheenjäsenten suhtautumista heihin heidän viimeisinä elinvuosinaan. Heitä ei otettu aina todesta. Minullakin alkaa nyt jo olla se kausi, koska erätän lähinnä epäilyjä mielenterveyteni, vanhuuteni ja hitauteni takia.

11.2. Koko aamupäivän on satanut hiljaa lunta. Aamulla luin päivän lehdet tabletilla. Hesarissa oli uutinen, että Etteplanissa alkavat muutosneuvottelut, joiden seurauksena aiotaan irtisanoa työntekijöitä. Heidät korvataan tekoälyagenteilla, joista kehitetään virtuaalisia kollegoita, jotka pystyvät tuottamaan sovelluskoodia. Nämä tekoälyagentit ovat ohjelmistoja, jotka suorittavat monimutkaisia tehtäviä itsenäisesti oppien kokemuksistaan. Siis niin kuin me asiantuntijat jo aikoinaan koulutimme tekemällä monimutkaisia asioita ja samalla oppien. Minulle tuli nimittäin mieleen työurani, joka oli juuri sitä. Menin suoraan tekemään jotakin vaikeaa asiaa, johon osapuolena liittyi asiakas tai työtoveri, ja tehtävää tai useampaa suorittaessani, opettelin samalla ja keksin ratkaisuja. Aivan kuin nuo nykyajan tekoälyagentit. He ilmeisesti oppivat ihmistä nopeammin ja ovat jatkossa helpompia työntekijöinä.

Voisin kertoa edellä mainitusta ihmisagenttitoiminnastani monen monta esimerkkiä. Hyvin todennäköisesti osaisin niitä vieläkin ja olihan työelämästä muutakin hyötyä.  Mutta elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista. Minäkin oikeastaan hukkasin vuosia elämästäni, koska pidin työtä tärkeämpänä kuin mitään muuta.

Meitä vanhoja varten voisi perustaa jo museon. Olen aiemmin maininnut, että tekoäly on käyttänyt näitä blogejani hyväkseen eli se on hyötynyt erityisesti sukututkimuksistani, joista olen silloin tällöin kirjoittanut pitkiä postauksia. Osan tutkimuksistani olen tehnyt, kun olen vielä opiskellut sukututkimusta ollessani keskellä vanhenemistani. Ikävää on nyt, kun huomaan, että tekoäly tulee montaa kautta järisyttämään maailmaani ja näköjään kaikkien muidenkin maailmaa.

Muistini pelaa vielä hyvin ja muistan usein paremmin kuin koskaan. Se taitaa silti olla myös valikoivaa muistia. Saan usein hepulin, edelleen, kun lähden etsimään jotakin paperia, vihkoa, valokuvaa tai kirjaa. Arkistoni on aika ajoin mennyt uudelleen ja uudelleen sekaisin. On paljon hävitettävää, mutta myös mietittävää, mitä jää tallelle. Monimutkainen maailma pursuaa ympärilläni. Elämäni on kuin monta elämää, jossa alun perin piti olla vain kirjoittaminen ja kirjallisuuden tutkimus. Kaikki elämät oli sittemmin kokeiltava, koska en tajunnut, että ihmisellä on vain yksi elämä.

Ehkä jatkan oman elämäni tutkimusta ja selvitän, missä ajoin karille. Se sopii edelleen yhteen tulevaisuuteni kanssa.

5.2.2026

torstai 12.2.2026 Lumisade ja pakkanen saivat jälleen aikaan upean huurteisen puumaiseman.  Hävitin aamulla lisää lehtileikkeitäni, nämä olivat aiemmin saaneet jatkoaikaa, mutta teen nyt entistä jyrkempiä päätöksiä. Lukiessani 2000-luvulta olevia uutisia ja artikkeleita, huomaan niiden olevan paljon parempia kuin tämän päivän lehtikirjoitukset. Nyt pääaiheena ovat sota, maailman tilanne, politiikka, sote, työttömyys ja tekoäly.  Ennen aiheet olivat enemmän ihmisläheisempiä ja koskettelivat myös enemmän taidetta ja luontoa.  Jokunen artikkeli läpäisee vielä seulani. En keräile enää lehtileikkeitä vain joskus kirjoitan kommentin muistikirjaan käyttääkseni sitä joskus.

Joukossa oli lehtileikkeiden lisäksi joitakin omia tekstejäni. Osa pääsi ehkä silloiseen blogiini ”Polulle kauas”, jonka olin aloittanut keväällä 2008 ollessani pian lähdössä eläkkeelle.  Syksyllä olin jo eläkkeellä, mutta jatkoin töitä edelleen, koska minua oli pyydetty. Tein lyhyempää päivää ja ehdin kuljeskella pihalla ja ympäristössä aamuisin ennen töihin lähtöäni. Kirjoitin koko elämän matkasta ja siitä, että tärkeintä on matkalla oleminen, koko ajan liikkeessä eteenpäin. Kaikki muu ulkoinen tulee häviämään ja elämme vain niin kauan kuin viimeinen meidät muistava ihminen. Työni loppuivat alkaneen finanssikriisin takia  saman vuoden päättyessä.

Julistauduin myös lopullisesti vapaaksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, koska olin jatkossa aina ”matkalla”, siis sillä elämän matkalla. Monet tapahtumat ja asiat tulivat jatkossa sitomaan minua aivan liian paljon ja tilanne on edelleen sama. Ainoa asia, missä voin olla täysin vapaa, on kirjoittaminen. Siinä voin käyttää kaikkea tapahtunutta ja kokemaani materiaalina. Niinhän olen usein tehnyt luettuani muistikirjoja ja otettuani aiheen lyhyestä kommentista, mutta voin tehdä paljon enemmän.

Todennäköisesti olen koko elämäni pähkäillyt samoja asioita, lapsesta tähän päivään saakka enkä silti ole täysin pystynyt ratkaisemaan mitään saadakseni siitä selkeän tarinan, miksi minusta tuli minä.

Olen yrittänyt saada itsestäni lapsena kiinni, mutta se on vaikeaa. Ensimmäisen päiväkirjan jälkeen tulee katko. Päiväkirja päättyi kesään 1958, jolloin syksyllä aloitin oppikoulun Hämeenlinnassa. Se taisi olla todella rankka vaihe elämässä, jota seurasivat muut koettelemukset. Koulumatka oli pitkä, olosuhteet rankat. Aloitin myös lukea paljon, aloitin kirjoittaa romaanien alkuja. Maailma oli täynnä asioita, joihin piti tutustua. Uudet ystävät uudessa koulussa, sopeutuminen ja pettymykset. Kun kielitaito karttui, hankin liudan kirjeenvaihtokavereita maailmalta.

Jatkoin päiväkirjojen kirjoittamista myöhemmin, mutta paljon jäi väliin. Sitten koiramme kuoli, mummo kuoli.  Olisikohan aika käydä tätä aikaa, vaikka vähin todistein enemmän läpi, aikaväli 1958–1960. Sekava, siihen liittyvä materiaali on myös aika saada roskikseen. 

 

lauantai 13.2. Vähän tämän päivän sekoilua tähän väliin. Kun avaan jonkun oven, kokonaisia maailmoja purkautuu esiin. Ne ovat kaikki minun maailmojani, jotka ovat olleet pitkään varjossa ja sinne varmaan jäävätkin, kunhan olen vähän muistellut. Sitten tulee jotakin uutta.

Etsin todisteita myöhemmistä päiväkirjoistani, yksi kausi välistä oli jossakin, en löytänyt sitä. Olisin tarvinnut sitä. Keskiviikkona 13.4.2005 täytin 58 vuotta ja olin siitä ihastuksissani. Pieni ihminen on aikanaan syntynyyt, kasvanut omaksi itsekseen, omaksi luojakseen, aina paremmaksi. Ehkä. Sielu pysyy samana. Kun tajuamme, että olemme jotakin muuta tai että olemme suuren suunnitelman palasia, näyttää ihminen monissa asioissa täysin kehittymättömältä.  Se sopii muuten tosi hyvin myös tähän päivään parikymmentä vuotta myöhemmin.  Olin silloin vähitellen astumassa uuteen elämänvaiheeseen, joka tulisi sisältämään aivan hirveästi uusia asioita, joista osa oli elämäni vaikeimpia.

Palatakseni nuoruuteen ja kirjallisuuteen ja vuoteen 2005, niin eteeni osui samana vuonna alkanut kirjeenvaihto erään ihmisen kanssa, joka alkoi samana vuonna ja kesti useita vuosia, Muistin sen lukiessani aiemmin mainitsemaani kirjaa George Sandista. Näettekö, kuinka muistimme harhailee ajasta ja paikasta toiseen, mutta muistaa silti?  Samalla muistin lisää siitä, mihin nuoruuteni aika meni, aika välissä, josta en edes paljon muistanut enkä kirjoittanut päiväkirjaa. Kunpa en nyt unohtaisi sitä.

Kirjailija George Sand eli oikealta nimeltään Amantine Lucile Aurore Dupin oli Ranskan tunnetuimpia 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat käsittelivät erityisen paljon yhteiskunnallisia kysymyksiä ja naisen asemaa. Hän eli värikkään elämän, mihin hänen varakkuutensa ja kirjoista saatavat tulot olivat suuri apu. Hän oli uudistamassa eurooppalaista romaania ja kirjallisuutta. Hän tunsi kaikki aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Elämänsä loppupuolella hän oli kirjeenvaihdossa Gustave Flaubertin kanssa.  He kävivät kirjeenvaihtoa ja kirjeet koottiin kirjaksi, joka ilmestyi suomeksi 2007.  

Lukiessani mainitsemaani kirjeenvaihtoa vanhan herran kanssa, muistin kirjan, jonka nimenä oli ”Rakas vanha trubaduuri”.  Nimittäin jossakin kirjeessä viittasin tuohon kirjaan. Olen kopioinut kansioon kaikki kirjeemme, erittäin värikkään ja monipuolisen kirjeenvaihtomme. Tuo aika oli minulle erityisen monipuolinen ja vilkas. Kun nyt ajattelen taidenäyttelyitäni ja taidehistorian opiskelua ja monia muita siihen aikaan ja sitä seuraavaan aikaan liittyviä asioita, niin ne tuntuvat aivan toiselta aikakaudelta. Tiedän, että ystäväni oli kirjeenvaihdon aloittaessamme reilusti yli 80-vuotias ja kuoli yli 90-vuotiaana. Joka kerta kohdatessani tämän kirjeenvaihdon, saatan ensin innostua, mutta sitten lamaannun.  Olen silti erittäin kiitollinen siitä, että tunsimme toisemme ja innostimme toisiamme kirjoittamaan, tutustumaan taiteeseen ja valokuvaamaan.  Koen samanlaisia lohduttomia tunteita, kun ajattelen monia muitakin tuntemiani ihmisiä, jotka ovat lähteneet autuaammille metsästysmaille.

Lapsenlapseni Alex tuli jälleen viikonlopuksi luokseni. Hän täyttää ensi viikolla jo 14 vuotta. Ihailen häntä. Hän on selättänyt vuosien mittaan monia asioita ja kasvanut fiksuksi nuoreksi mieheksi. Vielä viime kesänä taistelimme monesta asiasta, mutta ne ajat menivät. 

 

15.2. Sunnuntai-aamupäivä. Yritän olla kirjoittamatta tänne jokaista narahdusta, jokaista väittelyä ja ristiriitaa. Niitähän on riittänyt, kun olen ollut viikonlopun nuoren kanssa, joka kuumeisesti haluaisi jo olla aikuinen eli täysikäinen. Minut todettiin eilen vanhanaikaiseksi, koska kirjoitan jopa keskusteluihimme WhatsAppissa kirjakieltä.  Myönnän sen, koska en ymmärrä aina nykyistä elämänmenoa. Vietin illalla aikaa kahden lapsenlapseni kanssa, toinen aikuinen ja toinen täyttämässä 14 vuotta. Kuulemma tiedän silti enemmän asioista kuin muut ikäiseni. Pohdimme pitkään, mitä 14-vuotias voisi ostaa vähillä lahjarahoillaan.

Myöhemmin tänään keskustelin Alexin kanssa pitkään hänen tulevaisuuden toiveistaan. On hienoa, että riitelyn ja väittelyn lisäksi pystymme keskustelemaan opiskelusta ja ammattitoiveista.  

Elämässä on elettävä loppuun, saakka tapahtuu sitten mitä tahansa. Siksi jokaisen parasta on keksittyä omiin harrastuksiinsa. Kaikenlaiset pikkuasiat, yksityiskohdat, joihin aion paneutua kirjoittamalla niistä myös näissä blogeissani, ovat minulle nyt tärkeitä. Vuosien opiskelu ja tutustuminen eri aiheisiin on kirkastanut aiheita ja niihin liittyviä yksityiskohtia mielessäni. Jos ne liittyvät sukututkimukseen, niin aion kulkea useammin sivusuunnassa enkä aina vain suoraa sukulinjaa pitkin. 

Melkein unohdin ystävän päivän. Jälkikäteen hyvää ystävän päivää! 

16.2. maanantai ja jälleen yksin Minnin kanssa. Olisi saatava tämä blogipostauksen viritelmä julkaisuun. Minni kävi jälleen yöllä nukkumassa lämmintä selkääni vasten.  Oli kiva seurata häntä, kun lapsenlapseni olivat paikalla. Hän rakastaa molempia poikia. Ikävä juttu on, että oikea reiteni on lauantain jälkeen kipeytynyt ja sattuu kävellessäni. 

Tänään on Alexin syntymäpäivä. Onnitteluni! Perhe on hiihtolomalla asuntovaunulla ja palaa ensi viikonloppuna. 

 

Unet, kirjallisuus, kirjoittaminen, pakkastalvi

2.2.2026 Näin taas ihmeellisiä unia. Unesta sain lähinnä oivalluksen, joka oli jatkoa ajatuksilleni. Voitte kutsua minua hörhöksi, mutta kun tapaan unessa jonkun jo kauan sitten kuolleen ihmisen, olen tarkkana, siis mahdollisen sanoman kanssa. Minun pitää osata yhdistää se omiin ajatuksiini. Nyt se liittyi lähes aukottomasti kirjoittamissuunnitelmiini. Ennen nousemista ylös kirjasin sen vielä muistiinpanoihin, että muistaisin edes jotakin. Unethan ehtivät haihtua, kun nousemme ja alamme päivän askareisiin.

Tosiasiassa olen jo lähes hyljännyt suunnitelmani ja tekstiaihioni, mutta äskettäin ajattelin niitä uudelta suunnalta, mikä on varmasti tavallaan näkynyt myös blogiteksteissäni. Minulla ei vain ole ollut henkistä rauhaa paneutua asiaan ja onhan se kaiken lisäksi vaikea käsiteltäväksi ja vaatinee minulta aika paljon. Aihio on silti ollut jo pitkään valmiina.

Aloin silti heti noustuani lisätä kierrätykseen meneviin pahvilaatikoihin kirjoja. Osa kirjoista meni taas sivuraiteelle, koska ne on luettava vielä. Siksihän ne olivat siellä varastossa, jonne olivat joutuneet jo 2014 tammikuussa, kun pakkasin kirjoja ennen evakkoon lähtöäni.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin romaanin Frances Winwarilta nimellä ”Sydän ja tahto, George Sand ja hänen aikakautensa”.  Kirja on julkaistu jo 1951 Erkki Valan kääntämänä amerikkalaisesta alkuteoksesta ”The Life of Heart”. Sain kirjan aikanaan, kun Yhdyspankin kirjasto lopetettiin ja kaikki siellä olevat kirjat annettiin pois. Sain sieltä monta muutakin ja osan olen laittanut kierrätykseen tai roskiinhan ne siellä menevät. Miksi juuri tämä kirja? Olen aikoinaan lukenut useita kirjoja  George Sandin elämästä ja kulkenut hetken hänen jalanjäljillään Mallorcalla.

On todella surullista, että sattuneista syistä minulta on jäänyt paljon lukematta. Aina välillä yritän palata nuoruuteni kirjoihin, mutta sitten väliin tulee taas sattuma, joka vie muualle.  Ehkä tuo oma suunnitelmani voisi johtaa minua toisaalle.

 

6.2. perjantai. Joka päivä tarkoitukseni on ollut jatkaa tätä tekstiä. Joka kerta se on jäänyt tekemättä, koska väliin on tullut jotakin muuta tai olen ollut väsynyt. Jaksan päivittäin vain rajoitetun määrän tekemistä. Suurin osa tekemästäni siinä välillä on erilaisia pikku tehtäviä, usein niitä samoja, joista aina kiihdyin, koska pitää pitää kotini siistinä huolimatta kaikesta tavarasta ja keskeneräisistä tehtävistä. Eilen sain tyttäreni avustuksella vietyä 6 laatikollista kirjoja ja muuta tavaraa kierrätykseen ja voin aloittaa uusien laatikoiden pakkaamisen. Kävin tyttäreni kanssa pitkästä aikaa Järvenpään Buffan torstaisalaatilla ja sen jälkeen Prismassa. Siinä sain matkaan mukaan laatikot, jotka olivat odottaneet pitkään. Me molemmat sairastimme äskettäin samanlaisen virustaudin ja aika monta torstaita jäi väliin, koska ruoka ei edes maistunut. Olisiko tämä väsymys myös seurausta?  No, kyllä vanhaa ihmistä voi myös väsyttää helpommin.

Pakkaset ovat jatkuneet. Tällä viikolla olen ulkoillut pari kertaa. Maanantaiksi olin vaihteeksi tilannut ruokatavarat, ettei tarvinnut käydä kaupassa. Tiistaina ehdin siksi käydä kävelemässä jokilaaksossa, joka on sen verran kaukana, että sinne on ajettava autolla. Käyttääkseni autoa ajelin ensin vähän ympäriinsä. Eilen oli pakko pysähtyä ottamaan muutamia valokuvia. Paikka on rantatien lopussa vielä Tuusulan puolella Järvenpään päässä. Kerroin, että ennen, kun kuljin paljon enemmän, niin pysähdyin aina siinä kohdassa. Oli todella kaunista ja kannatti pysähtyä kuvaamaan, koska huurre puista alkoi jo tippua päivän edetessä. Palatessamme Järvenpäästä maisema oli jo aivan eri näköinen.

Palatakseni kotitöihin. Laitoin pesukoneen pesemään 40 asteen ohjelmalla. Jotakin tapahtui, huomasin, että ohjelma pysähtyi vesien vielä ollessa koneessa. En oikein tiennyt, missä kohdassa pysähtyminen tapahtui, mikä meni pieleen. Sain vedet pois ja koneen linkomaan ja vaatteet pois. Nyt sitten on tutkittava, mistä johtui. Tällaisista jutuista en tietenkään pidä, onneksi ne ovat harvinaisia. Minulle ne ovat ikäviä katkoja ja vievät vähäistä energiaani.

Asiasta toiseen, aloin tutkia taas joitakin DNA-juttuja. Jos jollakin on kanssani yhteistä perimää 1,8 % ja 126,7 cM, niin tietenkin ollaan sukulaisia. Suurin segmenttikin on 44.4 cM. Luvut ovat lähes samat kuin aiemmin selvittämässäni jutussa, jossa sain selville isoäitini tuntemattoman isän. Edellinen tapaus oli sikäli helppo, kun vaihtoehtoja ei ollut tuskin ollenkaan.  Tässä tapauksessa on.  Minusta on tullut äärimmäisen epäilevä, sillä ajattelen koko ajan levotonta aikaa, jossa 1800-luvun loppupuolella elettiin.  Autosomaalitestin tehnyt henkilö olisi myös pikkuserkun tytär. Hänellä on Myheritagessa sukutaulu, jossa on ilmiselvästi virhe. Mutta sukua hän on minulle joka tapauksessa sekä isoäitini että isoisäni kautta, se on selvää tekemäni perinteisen sukututkimuksen kautta. Esi-isänä on sama Tahvo Juhonpoika Aikamies, jonka tytär oli isoäitini äiti Beata. Beatalla oli vanhempi sisar Helena, joka syntyi vuonna 1849 ja kuoli vuonna 1925 ollessaan 75-vuotias. Hänen miehensä oli ollut Tiitus Joosepinpoika Ranki, joka oli kuollut jo vuonna 1909. Heillä oli useita lapsia, mutta nuorimmasta päästä kaksi, 1888 syntyneet Taavetti ja Salomon olivat kaksosia. Salomon hukkui 1923 ja Taavetti muutti Uudellekirkolle 1925 ja sieltä myöhemmin perheineen Heinolaan.  Mutta miksi hänen jälkipolvensa ovat kirjanneet hänen sukujuurensa Uudellekirkolle ja väärän henkilön jälkeläiseksi?  Karjalaisten sukujen osalta samat etunimet ja usein myös isännimet toistuvat jatkuvasti. Koska nyt satuin tämän tutkimaan, niin ehkä lähetän viestin tai en. Se selvittäisi heille DNA-osumia. 

7.2. Joinakin päivinä kuten eilen olin loppujen lopuksi päivän päätteeksi mahdottoman väsynyt. Kulutin vähäistä energiaani jälleen ehkä turhalla pohdinnalla. Jäin miettimään DNA:n periytymistä, sitä, miten yksilökohtaista se on. Yhdestä tapauksesta voi harvoin vetää niin selviä johtopäätöksiä kuin pystyin vetämään aiemmin tutkimastani isoäitini tapauksesta. Positiivista tässä on, että tutkiessani tarkennan katsettani sukupuihin ja saatan löytää jotakin muuta. Jokainen pienikin havainto näissä asioissa saattaa tarkentaa katsetta johonkin muuhun. Ja taas minua viedään. Olen parantumaton.

Väsymykseni voi johtua muistakin asioista kuin tutkimisesta. Pahin on tietysti oma perussairauteni nivelreuma ja sen lääkitys. Sairaudet ja niihin liittyvät asiat ovat Suomessa edelleen tabu, vaikka niistä avaudutaan jo harvinaisen paljon somessa. Nostan sen pinnalle siksi, että erityisen raskas taakka ne olivat ennen vanhaan, 100 vuotta ja sitä ennen. Myös myöhemmin sairaudet piilotettiin eikä muutenkaan enää kauan sitten kuolleiden sukulaistensa sairauksista saa millään tavalla tietoa. En kyllä ole tutkimassa sairauksia, mutta oma äitilinja on erityisen kiinnostava, siihen tulen palaamaan jatkossa. Isoäitini äiti ja kaksi hänen sisartaan, aiemmin mainitsemani Helena s. 1849 ja Ristiina s. 1856 ovat samaa äitilinjaa kuin minä ja aion tutkia tarkemmin myös heidän tietojaan. Teen sitä pala kerrallaan ja kokoan tietoni jossakin vaiheessa yhteen.

Nappasin tämän päivän Hesarista lauseen ”kirjoita siitä, mikä sinua vaivaa”. Se sopii hyvin minun tekstieni teemaksi. Vaivaa tarkoittaa myös ajattelua.

Tänään on jälleen aurinkoinen, kaunis päivä, pakkasta runsaasti. 

 

9.2.2026

Onneksi sää on lämmennyt. Minni meni heti aamuruokailun jälkeen takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Yöllä hän nukkuu suurimman osan ajasta siellä omassa suojassaan sänkyni vieressä, mitä nyt käy välillä vieressäni tai sitten muualla. Hänen yöunensa ovat syystäni yhtä levottomat kuin minun. Heräilen kahden tunnin välein. Luulen, että kärsin edelleen lääkkeiden lisäksi pitkäaikaisen stressin jälkimainingeista. En yleensä juo enempää kahvia kuin yhden kupillisen aamuisin. Saatan iltapäivällä torkahtaa televisiota katsoessani 10–15 minuutiksi tai sitten en. Minni nukkuu päivälläkin paljon enemmän ja osan aikaa sylissäni, päälläni tai vieressäni. 

Eilen kävin päivällä autoajelulla ja poikkesin ostamaan tulppaaneja. Kukkatalosta sai kolme kimppua edullisesti. Ruokakaupoissa on ollut hailakkaan näköisiä kimppuja, joissa on sekaisin eri värisiä kukkia. Halusin punaisia tulppaaneja.  Yllätyin kaupassa olevasta ihmispaljoudesta eikä punaisia tulppaanikimppuja ollut. Ostin siksi kaksi keltaista kimppua ja yhden oranssisen ja muutaman ruukkukukkien tukikepin.  Päädyin keltaisiin kukkiin ajatellen äitiäni, joka rakasti keltaisia kukkia.

Tämä on tavallista elämääni ja yritystäni rauhoittaa levotonta sieluani. Huomaan sukututkimuspähkäilyjeni sekoittavan pääni, mutta ne ovat aihe, joka kiehtoo minua aivan liian paljon. Luonnettani on vaikea rauhoittaa. Suren sairauttani ja sitä että se vaikeuttaa monia toimintojani. En pysty avaamaan käsilläni vaikeita avattavia korkkeja tai muuta vastaavaa. Jalkani voivat oikein hyvin, mutta väsähdän joinakin päivinä helpommin kuin toisina. Rauhoitan itseäni tietoisesti, mutta varmaan pitäisi tehdä enemmän. Minulla ei vain ole enää sellaista draivia kuin ennen. Eilen ajattelin isääni, kun ajelin pienen lenkin. Ajaessani autoa tunnen hallitsevani jotakin. En ymmärrä sitä, mutta ajattelin, kuinka tärkeä autolla ajaminen oli isälleni minun iässäsi. Hän ajoi Helsinkiin, viivähti hetken, vaikkei ehkä edes tavannut tytärtään ja ajoi takaisin. Jos voisin palata menneeseen, ottaisin enemmän aikaa vanhemmilleni tavalla tai toisella. Koko elämä meni silloin yhdessä sumupilvessä, työ ja perhe eikä siitä jäänyt paljon mitään, jollen sitten kirjoittanut jotakin ylös. En useinkaan ehtinyt edes sitä.

Edellisestä tuli mieleeni, että voisin yrittää rakentaa eri ajoista tekstillisiä kuvia ja sitoa ne yhteen.

Ehkä on paras ensin julkaista tämä postaus?

 

Tammikuun ajatuksia

Tammikuu on lähestymässä loppua. Hylkäsin juuri aiemman julkaisemattoman blogipostaukseni.  Siinä oli hyviä kohtiakin, mutta en halua enää mässäillä virussairaudellani, joka iski alkukuusta ja vei minut tavallaan äärimmäiselle rajalle, kun piti opetella jopa syömään uudelleen. Vanhan naisen epätoivo iski samaan aikaan ja pisti taas ajattelemaan, miten selviän nyt ja tulevaisuudessa. Toipuminen sai palaset paikalleen ja jatkan elämääni huolimatta jatkuvista epävarmuustekijöistä ja kestämättömästä sietämättömyyden tunteesta. 

ison tien varrelta

 

Tässä välillä olen ehtinyt ajatella (tietysti) vaikka minkälaisia ajatuksia ikään kuin olisin uudistamassa elämääni. Mutta niin se vain on. Pinnistelemme loppuun saakka. Taakka kasvaa vuosi vuodelta, mutta oman mielen kautta sitä on mahdollista keventää. Tosin tämän hullu ja sairas maailma yrittää parhaansa mukaan vielä ihmisten toivon.  Itse asiassa äsken hylkäämäni tammikuun blogi sisälsi paljon sairastumisen tuomasta epätoivosta, ja sen kautta kaiken uskon menetyksestä. Tässä iässä tajuaa, että oma mennyt loiston aika on ohitse. (jos sitä edes oli) Suurin syy on itsessä, kun ei uskaltanut ajatuksista huolimatta hypätä oman varjonsa yli ja tulla niin loistavaksi ihmiseksi kuin oli tarkoitus tulla. Ajattelin, että samanlainen kohtalo on lukemattomilla muillakin sellaisilla, joita ei kannustettu suuruuteen lapsuudesta lähtien. Saimme vain elätellä mielessämme kaikenlaista, mutta emme uskaltaneet yksin ilman tukea tehdä hyppyä.  Maailma on täynnä keskivertoihmisiä ja vanhuus tyhjentää lopunkin ihmisestä. Ennen kaikkea siihen vaikuttaa tämän maailman hulluus, joka hävittää kaiken, mitä on vielä jäljellä. En tyytynyt koskaan keskinkertaisuuteen, mutta siihen silti jäin ja juutuin.

Voin silti nauttia pienistä asioista kuten ennenkin. Monet asiat ovat haalistuneet kirjaprojektien aikana ja repineet luovuuttani riekaleiksi. Olen tajunnut sen nyt siitä, että olen entistä enemmän alkanut suojella itseäni ja jaksamistani. Olenhan ollut pääasiassa itse syypää kaikkeen tekemällä koko ajan  kaikkea mahdollista, tarpeetontakin ja innostumalla usein aivan liikaa. Annan asioiden kypsyä enkä suunnittele enää niin paljon kuin aiemmin.

Minni oli äärimmäisen hieno tuki minulle, kun palelin ja voin huonosti. Hän seurasi minua lempeästi ja tuki ja auttoi enemmän kuin kukaan ihminen. Säälin itseäni, kun aina joudun ja jouduin tekemään kaiken kuten olen vuosikausia tehnyt. Minulla on todella harvoin ollut tukena rakastavaa ihmistä, joka olisi edes auttanut pienissä askareissa, kantanut kassit ja auttanut autoasioissa. Minni nukkui usein selkääni vasten pitkäksi venyttäytyneenä. Se oli kuin inhimillinen kosketus, viisaan kissan läheisyys, rakkaan olennon jokapäiväinen läheisyys, joka on puuttunut minulta lähes aina. No, lapsenlapsilta olen sitä saanut, mutta onko kukaan mies sitä minulle antanut tai halunnut antaa. Jotkut hyvät ystävät kyllä.

Oli niin kylmää, että lenkki jäi lyhyeksi. Sormet jäätyivät. 23.1.

28.1. keskiviikko. Lunta sataa hiljalleen. Tänään illalla on Karjalatalolla Helsingin Kuolemajärvikerhon kevään ensimmäinen tilaisuus. Ehdin tässä sairastaessani surra tilaisuutta moneen kertaan. Teen aina kutsut kerhon jäsenille. Tällä kertaa esiintyjän oli hankkinut toinen henkilö, mutta esiintyjälle piti ilmoittaa ja kertoa, että hankin kyllä paikalle jonkun toisen läppärin, jollen itse syystä tai toisesta pääse paikalle. Vaikka jännitän aina myös auton liikkeelle lähtöä, koska ajan näin talvella melko vähän, niin siinä ei ole nyt ollut ongelmia. Olen välillä keksinyt pitempiä ajoja, vaikka järven ympäri yhdistäen siihen lyhyen kävelylenkin. Tyttäreni perhe sairastui viime viikonloppuna ja eilen kävin heille kaupassa. Taisi olla oireiden puolesta samantapainen virus kuin minulle. Tyttäreni teki testin, joka osoitti,  ettei kyse ollut koronasta eikä influenssasta. Ystäväni Malla on myös päättänyt ajaa tänne tänään Riihimäeltä mennäksemme yhdessä illan kerhotapaamiseen.

Ystävät ovat todella tärkeitä. Huomasin sen myös valittaessani sairauttani Facebook/Instagramissa. Jotkut jopa soittivat minulle. Nimittäin on totta, että nämä mainitsemani helvetin sovellukset ovat vähentäneet yhteyksiämme. Monet kommentoivat ja antoivat neuvoja, kun valitin, etten pysty syömään mitään. Olin kiitollinen.

Noin ylipäänsä olen viime aikoina suojellut itseäni ja jaksamistani. Autan mielelläni, jos joku tarvitsee apua, se on ollut aina puoli luontoani, mutten etsi kohteita. Itseään on myös pakko suojella liian raskailta tehtäviltä. Raskaat tehtävät voivat olla myös tapaamisia, varsinkin sairauden jälkeen.

Jonkun kuvan otan aina kaikista tilaisuuksista...

29.1. Eilinen päivä meni hyvin. Ystäväni tuli iltapäivällä ajoissa ja kertoi lumisateen takia ajomatkan kestäneen kauemmin.  Ehdimme syödä tekemäni ruoan ja juoda kahvit, ennen kuin lähdimme matkaan ennen kello 17.00. Matkalla kävin Hyrylässä ostamassa illan esiintyjälle kukkakimpun, 15 kappaletta ihania punaisia tulppaaneja. Oli jo ehtinyt pimentyä ja pieni kevyt lumisade jatkui.  Karjalatalolle ylämäkeä ajaessamme joillakin autoilijoilla oli suuria vaikeuksia ja jouduimme odottelemaan. Saimme onneksi heti parkkipaikan talon edestä. Viivyttelimme hetken ja jatkoimme vielä aulassa, kunnes menimme 4. kerroksen takkahuoneeseen, jossa kaikki odottivat. Esiintyjä oli valmiina aloittamaan ja oli jopa tuonut oman läppärinsä.

Mirjam Nordströmin esitys erosi  yleensä meidän Karjala-aiheisista alustuksistamme, koska se liittyi Helsinkiin ja 1900-luvun alkupuoleen ja silloisiin levottomuuksiin Suomen suurruhtinaskunnassa, jonne Venäjän 1905 vallankumouksen tapahtumat heijastuivat (mm.  Pietarin verisunnuntai ja Venäjän häviö sodassa Japania vastaan) Vaikutuksia oli runsaasti. Illan esitys paneutui Nordströmin omiin tutkimuksiin ja oli saanut alkunsa hänen omasta sukututkimuksestaan isoisästään löytämistään tiedoista.  Historialliset tapahtumat alkoivat vyöryä valtakunnallisen suurlakon seurauksena 1905. Suomessa tilanteessa sen muotoja oli sortoajan jälkeen kansannousu Venäjää vastaan ja työväestö näki mahdollisuuden parantaa elinolosuhteitaan.  Siitä ajasta saimme alun nykyajan Suomeen, kun kansanedustulaitos perustettiin ja saimme yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, myös naisille. Työväestön puolella aloitettiin vaatia uudistuksia.

Wiaporin kapina kesällä 1906 oli osa sen ajan toimintaa ja juuri tähän vaiheeseen Helsingissä alustaja oli perehtynyt yksityiskohtaisesti. Kapina loppujen lopuksi epäonnistui suunnitelmien heikkouden vuoksi, mutta aiheutti paljon värikkäitä tapahtumia.  Nordström oli tutkinut asiaa mm. Sanomalehtiarkistosta ja oikeuden pöytäkirjoista. Hän kirjoitti aiheesta romaanin "Kapina sortovaltaa vastaan".  Ihailtava ponnistus. Kertomus vei minut ajattelemaan samaa aikakautta Kuolemajärvellä. Tutkiessani isoäitini historiaa, olen aina ajatellut, mitähän Seivästöllä juuri silloin tapahtui. Levottomuus oli lähes aistittavissa. On ehkä aika tutkia sitäkin. Kunhan vaan ehdin. Aika monta juttua on odotuslistalla.

Minni-kissa on pyörinyt koko aamun ympärilläni ja kinunnut yhä uudelleen syliini. Yölläkin hän kävi useaan otteeseen nukkumassa vieressäni. Näköjään olemme kasvaneet kovasti yhteen. 

Kappas vain, aurinko valaisee maiseman, sininen taivaskin on näkyvissä. Pakkanen on vain kiristynyt, nyt on jo -13 ° C.

Niistä tulevista tekemisistäni, jotka vaativat lujaa harkintaa. Kirjoittaminen ei ole vaikeaa, mutta sekin vaatii valintoja.

1.2. Niin vain kävi, että helmikuu ehti alkaa. Pakkasta on riittänyt, nyt aamupäivällä on vielä -21 ° C, mutta lämpenemistä on tapahtumassa. On mahdottoman kaunista, aurinko paistaa ja puut ovat huurteisia. Olin eilen aamutoimien jälkeen lähdössä kävelylle ja samalla muille asioille, mutta kummasti vaan taas väsähdin ja en lähtenytkään. Minulle se ei ole mitään uutta, kun tekemistä riittää ja välillä on pakko hengähtää. 

 

Illalla lapsenlapseni Arttu tuli käymään ja lähdimme jahtaamaan Lidlissä tarjolla ollutta kissan kiipeily- ja raapimispuuta (Zoofari) hintaan 29,99, josta saisi alennusta 5 euroa. Tarjous on vieläkin voimassa 3 päivää, mutta eipä esinettä ollut lähiseudun Lidl-liikkeissä. Vastaavat kiipeilypuut ovat yleensä aika hintavia. Minni-kissahan on tässä parin vuoden aikana repinyt mm. ainoan sohvani rikki, saman on kokenut parvekkeella oleva vanha sänky. Sallin hänen tehdä sen. Tavaralla kuten huonekaluilla ym. ei ole minulle samanlaista arvoa kuin paperilla, kirjoilla, kuvilla ja muistiinpanoilla. Asuntoni pursuaa tällä hetkellä kirjoja, joista tulen parin vuoden sisällä pääsemään eroon. Ongelma on myös valokuvat, päiväkirjat, kalenterit, muistiinpanot ym. irtain paperitavara. Kaipa ratkon senkin.  Minni täyttää huhtikuussa 10 vuotta.

Ja ajattele, Minni nukkuu parhaillaan läppärini takana kuten usein kirjoittaessani. Ehkä yritän saada tämän postauksen julkaistuksi tänään. Onneksi voimme vielä ajatella vapaasti!

 

Odotan jo kevättä - tavallista arkeani

Aloittaessani on sunnuntai 4.1.2026. Sain suurella vaivalla kirjoitettua luonnokseni päälle edellisen blogipostaukseni, nimeltä DNA tietää osa 2.  Joskus kirjoittamiseni sujuu mahdottoman kankeasti kuten moni muukin asia, toisinaan taas ei. Aivoni ovat toisinaan jumissa vaikean ajan jälkeen. Ehkä siitä tulee pysyvä olotila, vaikka en halua uskoa sellaista vaan positiivisesti uskoa loistavaan tulevaisuuteen.

8.1.2026

Olen usein maininnut huonot yöuneni, monet heräämiset parin tunnin välein. Ostin Unimagnesiumia, perjantai-iltana otin ensimmäisen tabletin, niitä voisi ottaa useampia. Alkoi väsyttää melkein heti ilta yhdeksän jälkeen, mutta yöuni ei ollut sen parempaa. Mutta viime yönä illalla ottamani yksi tabletti aiheutti sen, että pian nukahdettuani nukuin yhtäjaksoisesti melkein kello puoli viiteen aamuyöstä. Valvoin hetken ja sitten jatkoin kello kahdeksaan saakka. Näin uniakin, joita en ole joka yö nähnyt tai en ole muistanut. Tuntui hyvältä.

Jouduin poistamaan monta asiaa aiemmasta blogistani, koska ne oikeastaan viittasivat asioihin, joilla ei ollut merkitystä ja ne olisivat vain vieneet harhateille. Itse asiassa sellaiset kohdat tulevat siitä, että lähden itse harhateille. Eteeni saattaa tulla asioita, jotka liittyvät tekstin aiheeseen, mutta eivät eivat ole se jutun pointti, josta on kysymys. Aivoni ovat aina ”harhailleet” ajatuksesta toiseen eikä varmaan monikaan pysyisi niiden mukana. Olen itse ajatuksistani ylpeä, koska minulle ne ovat tulevia kirjoitusaihioita. Olen 2000-luvulta asti keräillyt aiheita. Aluksi en ymmärtänyt mistään paljon mitään, mutta uudet tarinat lisäsivät palasia entiseen ja nyt on aika kerätä hedelmiä. Kaikki liittyvät tavalla tai toisella historiaan ja sukututkimukseen. Kirjoittaessani jostakin aiheesta blogia, en voi välttyä siltä, että monet kirjoittamani asiat herättävät ne varhaisemmat eloon. 

Olisi väärin ripustaa vähän nahistuneet aivot narulle, koska ihminen on tullut vanhaksi. Tiedän, että monet ikätoverini ovat tyytyväisiä paljon vähempään. Onhan minullekin ehdotettu jo kauan sitten sanaristikoita, kevyttä kirjallisuutta ja kaikkea muuta mahdollista, mitä on sopivaa vanhuksille. Monet nuoremmatkin tyytyvät vähempään. Syvällisyys on rasittavaa ja pahetta. 

pari päivää myöhemmin eli loppiaispäivänä

Yksin asuvan vanhan naisen hiljaiselo jatkuu. Aivan yksin en onneksi ole, sillä Minni Minnukka on rakas varjoni ja huolehtijani niin kuin minä hänen. Kun huokailen yöllä taas kerran herättyäni, hän kiirehtii viereeni kehräämään ja nukkuu siinä, kunnes taas itsekin vaivun unten maille. Aamulla hän odottaa heräämistäni, hän tuntee aikatauluni kuten minäkin hänen. Joku jälkipolvista, useimmiten Arttu tai tyttäreni yksin tai poikineen käy välillä tervehtimässä. En edes kaipaa entisiä vilkkaita aikoja, jolloin tuskin saatoin hengähtää.

Tosiaan, unimagnesium ei enää kahtena seuraavana yönä toiminut, heräilin taas vanhan aikataulun mukaisesti. Siitä ei sen enempää, seurailen tilannetta, ovathan nämä kaksi viikonpäivää lääkepistoksen jälkeen olleet pitkään jopa välillä tosi vaikeita.

Tänä aamuna värjäsin hiukseni, edellinen kerta oli marraskuun alkupuolella ja tyvikasvu oli pitkä. Jos antaisin mennä, olisin täysiharmaa kuten useimmat ikätoverini. Minun on vain jotenkin todella vaikea nähdä itseni harmaatukkaisena.  Kaiken lisäksi paksu ja runsas tukka on enää vain muisto. 

4.1.2026 Olin aloittanut kirjojen järjestämisen, mutta se pn pahasti kesken. Mapit ovat tuossa vaiheessa vielä siirtämättä. Toinen kirjahylly on vastapäätä työpöytäni vieressä.

Pakkasilma jatkuu. Jääkaappi alkaa tyhjentyä. Ehkä huomenna menen taas sulattamaan auton ja piipahdan kaupassa. Täällä kotona riittää tekemistä. Eilen siivosin olohuoneessa väliaikaisesti olleet mapit niille toisessa huoneessa varattuihin hyllyihin. Samalla tyhjensin lisää kaapeista papereita lehtiroskiin. Välillä järjestelen kirjahyllyä aiheen mukaisesti ja otan pois kierrätykseen meneviä kirjoja.  Samalla löydän kirjoja, joita voisin lukea, kun en ole aiemmin ehtinyt.   Luen niitä aina pitäessäni taukoja ja joskus myös aamukahvilla ollessani, kun en jaksa lukea päivän lehtiä. Uutisethan saavuttavat meidät jo ennen lehtiä.

Aloin hetken mielijohteesta lukea Veijo Meren kirjoittamaa ”Suomen marsalkka C.G. Mannerheim.” Alun perin 1988 julkaistua kirjaa on julkaistu useita painoksia, minulta löytyi 6. painoksen kirja vuodelta 1990. Kirjassa ei minkäänlaisia viitteitä, mistä olen saanut sen. Olen täysin kirjan lumoissa. Aiemmin en ole ollut kauhean innostunut Mannerheimin historiasta, jota on tyrkytetty meille monessa eri muodossa vuosikymmenien ajan. Veijo Meri on paneutunut Mannerheimin elämään yksityiskohtaisesti ja kirjassa kuljetaan kaikki vaiheet hänen elämästään. Mannerheim kirjoitti itsekin paljon ja ne on myös koottu omaksi kirjaksi. Meri ihailee monessa kohtaa Mannerheimin tekstejä ja sitä, miten hän osaa mahdottoman hyvin kuvata asioita. Meren mukaan ”Hän pystyy kuvaamaan totaalisen olotilan, olon. Tähän pystyy vain hyvä kirjailija, ihminen, joka saa vaikutteet suoraan todellisuudesta ja pystyy eliminoimaan mielestään kaikki ennakkoluulot ja olettamukset.” s. 176

5.1.2026 Minni osallistuu kaikkeen

 

Mannerheim oli myös taitava valokuvaaja. On ihana lukea kirjaa, jossa kuvaillaan todellisia hetkiä elämässä. Keitä kohtauksessa on mukana, miltä tuntuu. En voinut välttyä ajatukselta, että useimmista Mannerheimin elämän hetkistä/vaiheista voisi tehdä elokuvan. Koko elämä elokuvana voi olla liian vaikea toteuttaa. Muistaakseni sellaisia projekteja on ollutkin.  Kirja on erityisen perusteellinen kaikkien Mannerheimin elämän, siihen liittyvien ihmisten, tapahtumien ja jopa eläinten suhteen. Kirjaa lukiessani tajusin monta asiaa, myös sen, miksi sodan käyneet ihmiset arvostivat häntä suuresti. Ajattelin taas vanhempiani. Kodin seinällä oli Mannerheimin kuva. Äiti puhui hänestä ihaillen. Kiitos Veijo Meri.

Muuten, Veijo Meri on minullekin kaukaista sukua, esiäitimme Markkulan suvussa 1700-luvun alussa olivat sisaruksia, molemmat lähtöisin Rengon Nevilän Mannilasta. Anna Sipintytär Markkula syntyi 1700 ja minun esiäitini Liisa Sipintytär syntyi 1702.  Anna avioitui Urjalaan Urjalan Välkkilän eli Hakolahden kylän Isotalon eli Huovilan rusthollin isännän Erkki Kallenpoika (Erich Carlsson) Huovilan kanssa. Markkulan sukututkimuksesta voi seurata suvun jatkoa Urjalasta Vanajaan ja Hausjärvelle. Veijo Meren isän äiti oli Hausjärveltä, jossa myös hänen isänsä syntyi.

Tämä oli se Urjalan Ikaalan Isotalo. Satoi vettä.

Tästä tulee mieleeni sukuseuran ikimuistoinen retki Urjalaan 4.8.2018. Satuin olemaan sitä voimallisesti suunnittelemassa, mutta olin ensin myöhästyä meitä varten tilatusta bussista, koska eksyin tapani mukaan ajaessamme Urjalaan.  Urjalan talojen suhteen sekoitin Urjalan ratsutiloja, koska pitäjässä oli aikoinaan kaksi Isotaloa, molemmat ratsutiloja. Anna avioitui aikanaan Välkkilän Isotaloon ja me vierailimme Ikaalan Isotalossa.  Toiseen emme olisikaan päässeet. Se oli kaikin puolin hieno retki Väinö Linnan jalanjäljissä, mutta samalla suvun jäljillä. Teimme myös ilahduttavan poikkeuksen retken ohjelmasta, kun kävimme Akaan Sotkiassa Kinnarin kotimuseossa, jonne meidät kutsuttiin.  Viime kesän aluksi sain uuden kutsun talon emäntä Kaija Rupposelta tulla uudelleen vierailemaan.  Hän oli saanut valmiiksi kirjan talon mielenkiintoisesta historiasta. Jospa ensi kesänä saisin käytyä siellä uudelleen.  Olemme Kaijan kanssa myös kaukaista sukua samojen Markkulan sisarusten kautta.

Tässä ollaan jo Kinnarin kotimuseossa ja Kaija kertoo suvustaan.

Kävin myös muutaman kerran Urjalassa tapaamassa elämäni ensimmäistä ystävätärtä Tuulaa. Hän asui Urjalan keskustassa ja oli siis kotoisin samasta Rengon kylästä kuin minäkin, naapurin tyttö. Meidän seikkailuistamme lapsuudessa ja nuoruudessa saisi kyllä tehtyä kirjan. Päiväkirjoissani 1960-luvulla olen kertonut niistä paljon, myös joissakin blogipostauksissani. Tuula meni naimisiin ja asettui myöhemmin miehensä kanssa Urjalaan, Aina ajaessani sinne ajattelin menneiden aikojen ihmisiä ja millaisia teitä pitkin he aikoinaan kulkivat niin kauas ja miten puoliso oli löytynyt niin kaukaa.

7.1.   Aurinko paistaa. Lunta on tullut ainakin useita senttejä. Kävin putsaamassa auton. Tyttäreni tuli yllättäen käymään ja pääsi heti lumitöihin eli lanaamaan auton ympäristön, joka oli minulta vielä kesken.  Joimme kahvit, ihastelimme Minniä ja keskustelimme. Tuli puhetta tekoälystä. Sanoin, etten taida enää lähteä siihen mukaan syvällisesti. On niin paljon muuta tekemistä. Tyttäreni kertoi kokemuksistaan ChatGPT:n kanssa ja luki pari pitkää keskustelua, joissa hän on kysellyt joistakin asioista, joista olen myös kirjoittanut blogeissani. No niin, epäilyni vahvistui, tekoäly käyttää sukututkimuksen osalta myös blogejani lähteenä mainiten monessa kohdin Unikkopellossa-blogin.

Nyt lähden kävellen apteekkiin. Ruokatilauksen tein eilen ja saan lähetyksen huomenna. Ajattelin, että sillä tavalla minulle vapautuu aikaa alkaa ulkoilla. Kauppapäivinä olen muuten aina niin rasittunut, etten jaksa lähteä ulos.

Tätä kirjoittaessani tuli jälleen mieleen monta ideaa ja onhan niitä jo ennestäänkin odottamassa.

8.1. Ruokatilaukseni tuli hetki sitten, kyllä on helppoa. Tyhjentynyt jääkaappi sai sisältöä. Tekstini odottaa vielä valokuvia ja otsikkoa. Tyttäreni poikkesi aiemmin kahvilla ja rupattelemassa. Häntä ei ole vielä työnhaussa onnistanut, vaikka onkin ollut lähellä. Ilahduttavaa on, että me tapaamme useammin. Ehkä ensi viikolla pääsen taas muutamasta kirjalaatikosta eroon, kun lähdemme retkelle Järvenpään Prismaan.

Unenlahjani ovat edelleen surkeat unimagnesiumista huolimatta. Ehkä päiväni ovat kuitenkin liian aktiivisia. 

7.1.2026