keskiviikko 8. helmikuuta 2023

Katsomaan ja kuvaamaan

Tätä blogipostausta aloittaessani menossa on jo kolmas päivä kipeänä, flunssassa. Joka päivä on tuonut parannusta, mutta tänään sunnuntaina on edelleen todella surkea olo. Nyt flunssa on mennyt keuhkoihin. Minullahan ei ole mitään hoitokeinoja ja lääkitystä varastossa, koska en ole vuosiin sairastanut flunssan flunssaa. Ainoa keinoni on siis lepo, lepo ja lepo. En jatka tätäkään kirjoittamista alkua pidemmälle. Kaikki tehtävät, pöytäkirjan kirjoittamiset ja vähänkin kimurantit ja jopa helpommat asiat saavat jäädä odottamaan. Viikolla on joitakin pakollisia tehtäviä kuten autonkatsastus, joten jatkan pakollista lepoa.


Nyt on neljäs päivä eli jo maanantai. Tilasin eilen netin kautta ruokaa kaupasta. Sitä en ole harrastanut koronavuosien aikana ollenkaan, mutta nyt oli vähän pakko, kun jääkaappi alkaa olla aika tyhjä enkä yksinkertaisesti jaksa lähteä kauppaan. En aio myöskään riskeerata paranemistani millään tavalla.

Tänään on silti jo parempi olo, keuhkot eivät ole enää niin kipeät. Ajattelin niitä, jotka ovat sairastaneet koronaa. Pystyn jo puhumaan, vaikka ääneni on aika kauhea. Ensimmäisenä päivänä ja sen jälkeen, puheestani ei varmaan saanut edes selvää. Ehkä tänään voisin aloitella kesken jääneitä töitäni. Joskus on muuten ajateltava vain itseään. Ruokatilaus saapui ja saa minut pian muuttamaan aihetta.

Ystävättäreni on usein ihmetellyt, kun en ole siirtynyt tilaamaan ruokaa netin kautta. Pandemian aikahan sai ihmiset siirtymään suorittamaan tilauksensa melkein yksinomaan verkon kautta. Saatan olla selittänyt omia syitäni aiemmin siitä, että haluan nähdä vaivaa, asettaa itseni ylittämään niitä, riskeerata ja pysytellä ajan tasalla. Ne eivät ole mitään erikoisen hyviä syitä. Sellaista elämää olen viettänyt aina, sellaista elämää vietti äitini.  Olenkin usein pohtinut ja ajatellut vaikuttimiani. Erikoiset ajanjaksot opettavat meitä tarkastelemaan asioita uusin silmin.

Äskettäin ottamani kuva paikalta, missä seisoi Hyrylän päiväkoti

Muistan, kuinka äitini suoritti ainakin 1960-luvulla viikko-ostoksensa puhelimitse naapurikylän Ahoisten kaupasta, sen nimikin tullee myöhemmin mieleeni. Kauppias toi sitten ostokset kotiin autolla. Äitimme ylipäänsä vastasi aina perheen ruokahuollosta. Jossakin vaiheessa elämänsä loppuvaiheilla hän kertoi niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli rahan suhteen. Jotkut sukulaiset olivat jopa joskus tarjoutuneet maksamaan hänen ruokatarjoilustaan. He ehkä tiesivät vaikeuksista, mutta me perheen jäsenet, lapset emme tienneet. 

samoin äskettäin, uusittu lastenpuisto tultaessa Hyrylään

Omissa talouksissani vallitsi vähän samanlainen tilanne, mutta minä sentään kävin töissä. Käytin kaikki rahani, ikävä kyllä myös myöhemmin perityt oman talouteni hoitamiseen, ruokaan ja perheeseen. Juoksin kaupassa useimmiten kävellen raahaten painavia ruokakasseja. Aina kulkiessani tässä nykyisen kotini lähistöllä ajattelen, kuinka usein tulin bussilla Helsingistä tuohon nykyisen linja-autoaseman tienoille ja poikkesin kirjaston tilalla olleessa ruokakaupassa. Sitten kävelin tai pyöräilin noin kilometrin matkan kotiini ruokakasseja roikottaen. Suurin osa tästä kylästä oli silloin rakentamatonta. Kävelytie tuli onneksi suunnilleen 1980, samoin päiväkoti sen viereen. Viimeksi, kun kävelin siitä, näin sen, minkä jo tiesinkin, päiväkoti oli äskettäin purettu. Se oli silloin niitä Hyrylän ensimmäisiä päiväkoteja, jossa poikani myös kävi, kun lopulta pääsi sinne. Siihen aikaan 1980-luvulla ei ollut vielä itsestään selvää, että lapset pääsivät helposti kunnalliseen päiväkotiin.

Edellisiin kuviin viitaten, tässä sitä kävelytietä kohti 1980-luvun kotia. Edessä näkyy se päiväkodin paikka.

En usko, että edes ehdin aina hakemaan poikaani päiväkodista työmatkani ja päiväkodin aikataulun mukaisesti. Minulle tulee tosi paha mieli, kun ajattelen vaikeuksia, joita siihen aikaan ja aiemmin, etenkin työssäkäyvillä naisilla oli. Saamme olla kiitollisia, että nyt kaikilla lapsilla on oikeus päivähoitoon. Aika oli niin raskasta ja vaikeata, että siitä ei jäänyt paljon muistoja. Usein tapahtunut piti siirtää sivuun, koska se niiden ajattelu oli niin mieltä musertavaa. Silmieni eteen putkahtaa vain äkillisiä välähdyksiä, joista olen alkanut ottaa kiinni.


 

Saatoin olla tyhmä, kun tein niin paljon ja päästin kumppanini helpommalla.  Minun oli molemmissa pitkissä suhteissani vaikea puhua rahasta, koska sillä oli aina seuraksia. Kaiken lisäksi minua syyllistettiin siitä aina, varsinkin, jos minun oli pyydettävä apua maksuihin. Niistä asioista on jopa vaikea kirjoittaa. Jos lyhennän ja kärjistän asian, monessa avioliitossa tai suhteessa nainen on perheen huora. Jollei hän halua suostua siihen, hänen pitää maksaa kalliisti.

Olen ollut tyhmä tehdessäni vääriä valintoja tai sitten olen itse ollut väärä ihminen. Aina. Sitä en tahdo hyväksyä enkä hyväksykään, mutta sitä on karmea muistella. Silti en aio jättää muistelemista väliin.

Kun alan parantua, tunnen olevani uudestisyntynyt. Alan unessa käydä valokuvaamassa ja herätä siitä lumoutuneena. Ruokahaluni on huono, maku- ja hajuaistini eivät toimi kunnolla vaan vääristyvät.

Vehmaisissa...

Eilen sain sukuseuran hallituksen viime viikolla pitämän kokouksen pöytäkirjan kirjoitettua.  Kävin katsastamassa autoni, hain tulppaaneja ja hain postin valtakirjan ystävättäreltä. Tänään hoitelen taas asioita kylillä. Vaikka ei huvittaisi, koska näen paljon muitakin tehtäviä, joita alan ajatella heti herättyäni.

On tylsää luetteloida elämistään, ajatuksiaan ja suorittamistaan. Toisaalta takana on niin paljon aikoja, kun ei ole merkinnyt muistiin paljon mitään. Ruuhkavuosien aikana niitä ei näköjään useimmiten merkinnyt edes mielen muistiin vaan meni rynnäten eteenpäin yrittäen selvitä.

Viittasin aiemmin jo 1980-lukuun. Jos kotona oli vaikeaa, niin töissä oli silloin kivaa. Ehkä se kompensoi onnetonta elämääni. Ehkä siitä ajasta jäi traumoja pojalleni, joka hylkäsi minut kymmenisen vuotta sitten sanomatta mitään. En tiedä hänen traumoistaan, koska emme koskaan puhuneet niistä. Tulimme aina toimeen oikein hyvin ilman mitään riitoja. Minulle jäi silti myös traumoja, joita en ole käsitellyt muuten, kuin osittain lähtiessäni 1992 kotoani lopullisesti. Vielä silloinkin ohitin ne liian vaikeina.


Meille kaikille käy juuri noin. Aiheet, tapahtumat ja asiat ovat erilaisia. Monet ihmiset eivät pysty koskaan ottamaan niitä esille asianosaisten kanssa. Se voi olla jopa mahdotonta, koska itse kukin elää erilaista elämän vaihetta. Läheisen kanssa se on vielä vaikeampaa. Jokaisen pitäisi pystyä käsittelemään sitä jonkun ulkopuolisen kanssa, mikä ei sekään ole helppoa. Ulkopuoliseksi katsomamme henkilö voi olla myös liian läheinen yhteisen menneisyyden kautta. Olen senkin kokenut enkä voi suositella.

Asioiden käsittely oman mielen kanssa on elämän tässä vaiheessa yksi tärkeimmistä menetelmistä, koska tärkeintä on päästä rauhaan oman itsensä kanssa. Meillä vanhoilla ei ole enää liikaa aikaa selvitellä asioita aivan kaikkien kanssa. Siihen pitää olla myös kypsä, koska se nostaa aina esille asioita, joita ei voi siitä vain leväyttää toisen silmille ja vain pahentaa ongelmaa. Siksi tarvitaan asiantuntijoita ja rohkeutta. Ihmisen elämä ja osa ei ole helppo.

Vehmaisissa 1980-luvun lopulla

Kirjoittaminen on minun menetelmäni. Näen nyt, että koko elämäni olen pohtinut näitä asioita joskus vähemmän ja joskus enemmän. Nuoresta lähtien meitä johtaa erityisen voimakas rakkauden kaipuu, sillä rakkauden sanotaan olevan tärkeintä elämässä. Vajoamme siitä silloin tällöin syvään kuoppaan, kun unohdamme, kuinka montaa erilaista rakkauden lajia on olemassa. Ihminen ei tunnu koskaan oppivan virheistään vaan lyö päätään kiveen kerta toisensa jälkeen.

Menneen elämän työstäminen on mahdottoman hidasta kuten se on myös vaikeata. Asioiden pitää antaa tulla ja virrata vähitellen. Jokin täysin arkinen asia voi johdattaa eteenpäin kuten tässäkin postauksessa. Siksi pitää pysytellä ajan virrassa eikä jäädä sängyn pohjalle. Paitsi tietenkin, jos sairastuu ja haluaa toipua kuntoon.

Sisarukset

Otsikoksi valikoitui jo pari päivää sitten se, mikä se on nyt. Olin levännyt ja nukkunut jo kolme kokonaista päivää, kun neljännen aamuna näin unen, jossa sanoin ”tuota pitäisi päästä katsomaan ja kuvaamaan”. Kirjasin sen ylös, mutta unta en, koska se ei ollut merkityksellistä. Unessa sanomani toi elävästi mieleeni nuoruuteni haaveet ryhtyä toimittajaksi, valokuvaajaksi, kirjailijaksi ja jopa elokuvaohjaajaksi.  Viime yönä jo kuvasin taas kameralla innokkaasti maisemia ja tapahtumia ihanan lehtevässä kaupungissa. Nämä kuvaavat hyvin toipumista. 

 

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Erilaisia ihmisiä ja aikoja

Oli päästävä kirjoittamaan. Edes hetkeksi. Minun piti aloittaa tämä uusi postaus jo eilen (eilen oli 24.1.) tultuani kaupasta, mutta aika menikin sitten muuhun ja loppujen lopuksi olin niin uupunut, etten jaksanut enää muuta kuin katsella kesken jääneitä television sarjoja.

 

Kaikki värilliset ulkokuvat 21.1.2023.

Nyt olen jo unohtanut eiliset aiheeni, mutta yksi taisi liittyä somemaailmassa vallitsevaan ihmisten raivoon, joka herää aiheesta kuin aiheesta. Ihmettelen usein jatkuvaa vihamielisyyttä, raivon purkauksia, kiusaamista ja valeuutisia, joita ihmisiltä virtaa keskusteluihin. Onko ihmisten lukutaito puutteellinen, koska monen jokapäiväinen elämä tuntuu kommenttien perusteella melko harhaiselta. Nimittäin tietoa on kyllä olemassa, kun vain sen osaa hakea oikeasta paikasta. Vaalien lähestyessä harhaisuus ja valheet vain lisääntyvät.  Siksi monet myös hylkäävät somen. Minä saatan pitää lyhyitä taukoja.

Olemme vauhdilla menossa kohti kevättä, mutta minusta kevät saisi olla jo lähempänä. Toisaalta ihmisellä ei pidä olla kiire minnekään. Löydän liikaakin tekemistä tässä omassa pienessä kuplassani. Päivät menevät liian nopeasti enkä ehdi tehdä enkä ajatella kuin pienen osan kaikesta siitä, mitä haluaisin. Ihmisen elämä, sehän on niin täynnä kaikkea, että ei ole mikään ihme, että olemme välillä enemmän tai vähemmän hämmennyksissä. 


Tiedän, että nopeat ja nuoret ihmiset ehtivät enemmän vai ehtivätkö ja kokevatko he tekemisensä merkitykselliseksi? Meillä vanhoilla ihmisillä on rajoituksia, hyvin monenlaisia rajoituksia, mutta monilla täysinäinen elämä täynnä merkityksiä ja purtavaa herättää ehkä liiankin paljon ajatuksia. En aio kirjoittaa rajoitteista enkä merkityksistä muiden osalta ja yritän jopa rajoittaa itseäni, sillä pursun ulospäin joskus aivan liikaa.

Kirjoittaminen voi olla yksinkertaista ja kivaa, mutta ennen sitä pitää saada rasittavat ajatukset ja suunnitelmat pois päästä. Aina se ei onnistu. Minulla on sentään inspiraatiota ja aiheita aivan liian paljon, mikä lienee käynyt selväksi satunnaiselle lukijalle. Mutta se jaksaminen!

Kirjoittaminen on toisaalta oikeastaan myös vaikeaa, vaikeampaa kuin useimmat kuvittelevat. Alapa siitä luoda tekstiä mistä tahansa aiheesta! Minä ajattelen usein vieläkin pidemmälle,kauas tulevaisuuteen. Kannattaako enää kirjoittaa ja julkaista painettuja kirjoja? Kirjoittaminen kyllä kannattaa. Muuten en vastaa, koska olen melko varmasti kirjoittanut tästäkin jotakin.

Edellisen postaukseni jälkeen minun oli pakko ottaa esille 1960-luvun päiväkirjojani luettavaksi.  Ne ovat mahdottoman hieno aarreaitta. Minulle, vaikka niiden lukeminen voi olla aika puuduttavaakin. Toisaalta yhdestä ainoasta päivästä kuten yhdestä kuvastakin voi alkaa kirjoittaa tarinaa, jonka ulottuvuudet voivat olla vaikka missä.


Olin äskettäin miettinyt yhden vioittuneesta filmistä skannaamani kuvan ajankohtaa. Istun siinä sängyllä koulukirjojen kanssa. ja toisessa olen kirjat kainalossa.  Mutta päiväkirjasta ja neljästä 1960-luvun kalenterista (1964, 1965, 1966 ja 1967) selviää kyllä paljon.

Olin muuttanut jo 1959 kotitaloni alakerran olohuoneen toiseen puoleen. Sisareni jäivät yläkertaan. Miksi siirryin alakertaan? Olen kirjoittanut siitä 22.10.2014 blogissani "Kun lapsuus päättyi". Pääset lukemaan sen täältä. "Huoneeni" oli erotettu verholla olohuoneesta, jossa perhe katseli iltaisin televisiota. Isäni poltti myös tupakkaa eikä siihen aikaan puhuttu vielä tupakansavun vaaroista.

 

Olin aloittanut lukion Hämeenlinnan Yhteiskoulussa syksyllä 1963. Olin 16-vuotias. Vuoden 1963 päiväkirja alkaa syyskuusta. Etsinkin jonkin aikaa edellistä päiväkirjaa löytämättä sitä. Onko minulla sitä ollenkaan? Ihmettelen, miten olen saanut säilytettyä kaikki muut päiväkirjani. Muistini ei tarjoa siihen apua. Tuskin olen kuljettanut niitä matkallani maailmalla. Onhan niitä aikamoinen kasa. Äitikö säästi ne?

Mainitsemani syksyn 1963 päiväkirja tuntuu pienten otteiden perusteella tosi mielenkiintoiselta. Olen kertonut joskus aiemminkin siitä syksystä. On aiheellista miettiä, miten käsittelen tuota aikaa jatkossa.

Tämä kuva voisi olla kesältä 1965

Kävin ensimmäisen lukiovuoden ja toisen vuoden syksyn koulua kotikylästäni käsin eli koulumatka oli edelleen 30 km aamuisin ja sama iltapäivisin tai iltaisin. Tammikuussa 1965 ( 8.1.1965) muutimme Rengon kirkonkylään ja koulumatka lyheni huimasti ollen jatkossa vain noin 15 km ja busseja kulki koko ajan.

Yritin etsiä kommentteja muutosta ja siitä helpotuksesta, että vihdoin pääsimme asuntoon, jossa oli kylpyamme ja suihku. Ei mitään. Muuttopäivänä pohdin nuorta murhaajaa? 10.1.1965 mainitsen kyllä, että uusi kotimme on lämmin ja viihtyisä. Kaipaan silti vanhaan kotiin, kylmenneeseen taloon, jossa tapahtui niin vähän ja kuitenkin paljon. Odotan kevättä ja kesää kuten nytkin.

Tässä kaksi koulukaveriani ja silloista hyvää ystävää. Leena ja Satu, molemmista on aika jo jättänyt.

Seuraavassa lauseessa kirjoitan kuoleman olevan ihmisen typerä keksintö? ” Vihaan hautausmaita, niiden rauhaa, johon haluaisin heläyttää iloisen naurun, joilla haluaisin huutaa ja kirkua ja hyppiä hautakiviä pitkin yli aidan pois pois maailmaan, jossa elämä sykkii.”

Samoissa kohdin julistan rakastavani elämää. Mielialani heittelehtivät laidasta laitaan.

Pitäisikö kopioida tähän jatko, joka on aika kauheata tekstiä? Varmaan pitää joskus tai sitten ei. Siinä on kapinallisen nuoren ajatuksia pohjaksi tulevalle sukututkijalle…

Tässä ne 1960-luvun päiväkirjat.

Nuori murhaaja pohditutti ystäviäni ja minua vielä myöhemminkin.  Kävin tutkimassa Helsingin Sanomien Aikakoneesta tammikuun lehtiä, joissa koko tammikuun alussa Kuopion keskustassa paljastui nuoren naisen (18v) murha. Aiemmin joulukuun alkupuolella oli samalla tekotavalla murhattu toinen nuori nainen. Eräs mies oli jopa sen takia pidätetty, mutta hän pääsi vapaaksi, koska alibi piti. 

Lehdessä kerrottiin erityisen yksityiskohtaisesti kummastakin murhasta ja niiden tutkinnasta. Kaikki nimet mainittiin, myös epäiltyjen. Kuviakin oli paljon.  Niitä kutsuttiin nailonsukkamurhiksi tekotavan mukaan. Toisen murhan tullessa ilmi, alettiin löytää yhteyksiä niiden välillä, yhteisiä tuttavia perheiden välillä. 8.1. oli murhaaja selvillä, vielä 17-vuotias nuorukainen, joka parveili tutkimusten ajan mukana, koska kuului samoihin piireihin kuin murhatut.  Hän oli edellisenä päivänä tunnustanut molemmat murhat.  Oli ilman muuta selvää, että tapaus kuohutti meitä, olihan murhaaja syntynyt samana vuonna kuin me. Murhaajan henkilötiedot annettiin julki kuvineen ja syntymäaikoineen, vaikka alaikäisyyden takia sitä mietittiin. Silloin lapsesta tuli täysi-ikäinen vasta 21-vuotiaana. Tämä tapaus on päässyt jopa Wikipediaan.


Muistelin, että kävimme myöhemmin Hämeenlinnasta Kuopioon muuttaneen ystävämme Sinin uudessa kodissa ja kiertelimme tapahtumapaikoilla. Muistini petti sikäli, että olimme Kuopiossa hiihtolomalla helmi-maaliskuun vaihteessa edellisenä vuonna eli 1964. Muistikuvani talvisesta Kuopiosta oli niin elävä, että vaikken ole maininnut, että kävimme siellä myös 1965, niin ehkä todellisuudessa kävimme.

Nimittäin 1965 alkuvuodesta alan jo elää osan aikaa mielikuvitusmaailmassa enkä mainitse enää päiväkirjassani todellisia tapahtumia kuin poikkeuksellisellisesti,

Tulen löytämään päiväkirjoistani myös lisää kiinnostavaa ja erikoista  asiaa, joita saatan käsitellä osana elämäntarinaani.

Nykyaika on jotakin aivan muuta. Monet asiat ovat yhtä karmean kuohuttavia kuin nuoruuteni asiat. On totta, että monet ajattelevat aivan eri tavalla kuin minä, joka haluan kertoa asioista ja haluan olla myös täysillä mukana tässä hetkessä. On kiehtovaa tutkia yhteyksiä menneen, nykyisen ja tulevan välillä ja samalla tehdä elettyä elämää tutuksi, jotta se ei kokonaan painu unohduksen yöhön. Sinnehän se auttamatta menee...

Tällä viikolla olen ollut tilanteissa, joissa on puhuttu näistä asioista sekä esivanhempiemme että meidän itsemme suhteen. Samalla olen joutunut ajattelemaan sitä, miten ajatuksemme saattavat erota hyvinkin paljon.  On myös heitä, jotka todella haluavat sulkea kaikki portit ja poistua kokonaan nykyajan vempaimista. Syy on se, että heitä ei kiinnosta olla mukana eivätkä he välitä itsestään jäävistä jäljistä. Kun vertaan sitä omaan intooni kaivella sukuhistorioiden lisäksi omaa menneisyyttäni ja ehkä tuoda siitä osasia esille, tunnen taas kerran itseni oman napani ympärillä pyöriväksi itsekkääksi minä-minä-ihmiseksi.

Toisaalta kiitän nykyajan anonyymiteetin ihailua siitä, että minusta alkaa virrata vähitellen lisää osia sitä aikaa varten, kun minua ei enää ole.  Kirjoittamiseni, valokuvaamiseni, sukututkimukset ja historian tutkimus ovat karaisseet minua jatkamaan avoimin ovin ja avoimin mielin. Kiitän myös kaikkia jälkiä, joita vanhempani ja muut ovat jättäneet, osan ehkä tahtomattaan, mutta osan tietoisesti, murusina minun löydettäväksi.