Melkein painajaisunta

Ihan aluksi minun on kerrottava, etten aikonut julkaista tätä blogipostausta, vaikka se oli sitä kirjoittaessani aikomukseni.  Kun sain sen viime viikolla kirjoitettua, halusin unohtaa sen kokonaan. Aihe on minulle arka ja sen myllääminen kirjoittamalla ja lukemalla siitä voi avata haavoja myös lukijoissa, jotka eivät ehkä edes liity minun tarinaani. On niin, että olen hävennyt tuon ajan tapahtumia ja se on jopa osaltaan aiheuttanut kiilaa minun ja joidenkin muiden ihmisten välillä. Häpeä on omituinen seuralainen, se on varsin yleinen. Minun häpeämiseni voi aiheuttaa muissa ihmisissä ikäviä tunteita ja he kokevat tarvetta puolustautua ja kieltää omat kipeät pisteensä.

En halunnut tuon kesän ja sitä seuraavien tapahtumien määrittelevän minua. Silloin tällöin kävi niin, että minulle tapahtunut sen tullessa esille, antoi aiheen leimata minut. Olin syyllinen, heikko ja huono ihminen.  Se tuntui pahalta. Nyt ymmärrän, että olin joskus kävelevä muistutus muille, koska heillä eli meillä kaikilla on vaikeita kokemuksia, jotka yleensä halutaan pitää piilossa.

Olin tänään aloittamassa uutta kirjoitusta, mutta luin 5.8. kirjoittamani ja päätin julkaista sen kokonaisuudessaan. Asia hautuu vuosikausia, sitten siihen palaa ja se myllertää mieltä, mutta loppujen lopuksi aiheen käsittely johtaa helpotukseen. Ymmärsin, että käsittely on tehtävä yksin. Siitä on lähes mahdoton keskustella kenenkään muun kanssa, vaikka haluaisi. Tätäkö loppuelämä on?

5.8.2022

Ehkä on paras aloittaa uuden blogipostauksen kirjoittaminen, jotta saan levottomuuteni hallintaan. Tähän aikaan olisin jo ehtinyt käydä jossakin puutarhan tapaisessa paikassa tai oikeassa puutarhassa kuten Ainolassa tai Halosenniemessä.  Olisin varmasti yhtä uuvuksissa helteestä kuin eilen palattuani ja rojahtaisin sohvalle kuten eilen. Kävin lempipaikoillani Tuusulan jokilaaksossa ja ryntäsin ”ryteikön” läpi suoraan keskelle peltomaisemaa. Se on nyt parhaimmillaan. Variksenpoikaset lentelivät joka puolella, mutteivat asettuneet sopivasti viljapellon ylle valokuvausta varten kuten lempimaalauksessani. Olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa maalaaminen silloin joskus.

On turhista turhinta miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Siellä alakerran varastossa ovat kaikki aikoinaan seinilläni roikkuneet taulutkin. Tässä vaiheessa ei olisi enää tilaa edes omille maalauksille. Valokuvat sentään pysyttelevät nykyään digitaalisessa muodossa, vaikka välillä haluaisin printata niitä paperille. Valokuvapaperia on jäljellä vielä paljon, vaikka aikoinaan myinkin osan kirpputorilla halpaan hintaan.

Luonnoslehtiöön piirtäminen ja piirrosten kuvaaminen voisi vielä menetellä. Osa luovuudesta vaatii paljon tilaa ympärilleen. Itse asiassa kirjoittaminenkin vaatii tilaa. En vain ole ajatellut sitä niin valittaessani, kun minulla ei ole palvelijaa siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Tilan lisäksi tarvitaan vapautta. Ne voi tosin ymmärtää pelkkinä käsitteinä, joita pystyy mielellä hallitsemaan.

 

Mainitsin eräässä Instagram-postauksessa, kuinka valokuvat villitsevät minut. Jaan useimmiten vanhoja valokuvia elämästäni ja kadonneesta puutarhastani. Minulle ne ovat koko ajan läsnä, vaikka toisaalta olen vielä kiinni tässä elämässä. Kun katson itseäni, tajuan luopumisen pelon vaanivan jossakin lähistöllä.

Koska kesä 2009 on viime aikoina tullut voimakkaasti esille, kaivoin päiväkirjakasasta esiin kirjan, johon olen kanteen liimannut tarran 21.5.2009 – 10.9.2009. 

25.5.2009 tutuilla poluilla jokilaaksossa kuten usein tänäkin vuonna

 

Aloittaessani 21.5. oli helatorstaiaamu. Jahah, olin taas masentunut ja alakuloinen kuten niin usein ennenkin samaan aikaan vuodesta. Olin aloittanut mäkikuismatablettien ottamisen edellisenä päivänä ja jo seuraavana päivänä huomasin nopean positiivisen vaikutuksen kuten joskus ennenkin. Kuvailin tablettien ottamiseen johtavaa olotilaani joksikin epämääräiseksi, minulle vieraaksi. Se teki minut hiljaiseksi ja rajoitti kaikkea tekemistäni ja olisin voinut maata vain sohvalla ja ehkä lukea. Olin juuri keksinyt ratkaisun surkeaan elämääni, mutten tiennyt, miten toteutan sen. Ei ollut mikään ihme, että olin allapäin. Olin umpikujassa enkä tiennyt onnistuisinko suunnitelmassani.

Jos lukijani muistavat, niin elin todella huonossa suhteessa erään miehen kanssa. Olimme olleet jo kauan yhdessä, mutta hyvät ajatkin olivat jo usean vuoden takana. Hän katsoi minun olevan kaikkeen syypää. Emme pystyneet puhumaan mistään asiasta ilman, että hän alkoi syyttää minua. Keskustelu katkesi siihen. Aloin tuntea olevani syyllinen. Olin uupunut korjaamaan hänen jälkiään ja en enää edes jaksanut sanoa sanaakaan, joten koko elämä oli seisahtuneessa tilassa. Hän oli jo vuosia käynyt muutaman kerran vuodessa Thaimaan Pattayalla lähtien sinne ilmoittamatta mitään. Oletin hänellä olevan siellä naisystäviä, mikä pitikin paikkansa.  Alkoholia kului kotona tai kylässä paljon. Minä näin hänet yleensä vain sekavana, kuorsaavana ja haisevana. Elämä oli sietämätöntä. 

31.5.2009 kuvaaja EK

Tajusin olevani suuren muutoksen edessä, jollen sitten ollut ymmärtänyt sitä alitajuisesti jo paljon aiemmin. Vieläkin vuosien jälkeen, on vaikea kirjoittaa ja käsitellä näitä asioita. Olen varmasti ennenkin vihjaillut aiheesta jotakin.

Olin mahdottoman epätoivoinen kylmän, mutta kauniin toukokuun loppupäivinä. 9-vuotias lapsenlapseni auttoi minua puutarhan kukkamaan rakentamisessa. Tämän asian näen valokuvistani. Löysin jopa videon, kun hän muokkaa maata istutuskuntoon. Mummi vain kuvailee tulppaaneja. Vietimme paljon aikaa yhdessä, koska hänen koulutiensä kulki kotini ohitse.

26.5.2009

Oli elämän ironiaa, että kesäkuun alkupuolella huomasin vesivahingon samasta paikasta kuin sitten neljä vuotta myöhemmin eli makuuhuoneen viereisessä vaatehuoneessa. Vesivahingon syy oli kesäkuussa 2009 ulosmenevän vesipostin liittymän rikkoutuminen. Vettä oli valunut jonkin verranrakenteisiin, mikä aiheutti sen, että koko makuuhuone, vaatehuone ja olohuoneen vaatehuoneen viereinen nurkkaus jouduttiin avaamaan, kuivattamaan ja korjaamaan.  Talon molemmilla puolilla oli kasteluvettä varten vesipostit. Toinen lähti siis vaatehuoneesta. 

22.6.2009

Vesivahinko ei ollut niin suuri kuin marras-joulukuussa 2013 havaitsemani, jolloin betonilattian alla kodinhoitohuoneessa olevaan vesiputkeen oli tullut jostakin syystä pieni reikä. Se aiheutti suuren korjauksen talossa. Silloin minun oli lähdettävä useaksi kuukaudeksi evakkoon. Vesivahingon takia asuinkumppanilleni ilmaantui hyvä syy lähteä lomalle.  Ja minulla oli voimakas tarve toteuttaa suunnitelmani eli päästä hänestä lopullisesti eroon. Remontin melutessa ympärilläni talossa aloin valmistautua.  Pyysin apua tuomarilta, joka ei auttanut keskustelua enempää, ei varmasti edes kuunnellut minua, mutta laskutti paljon. Sitä samaa koin sitten myöhemminkin, kun riitelimme talosta.

18.6.2009

Ajatelkaa, miten monet naiset ja ehkä miehetkin elävät juuri nyt vastaavanlaisessa helvetissä. Tätä kirjoittaessani ja päiväkirjaani selatessa tajuan täysin, kuinka paljon ja pitkään kärsin tekemättä siitä numeroa. Käytin kaikki voimavarani selviytymiseen eivätkä edes lähellä olevat ihmiset ymmärtäneet kotihelvettiäni.  Pääsin pahimmasta vaiheesta, päätöksestä ja sen toteuttamisesta vielä saman vuoden aikana. Sittemmin olin tosin pitkään eräänlaisessa hirressä hiljaa roikkumassa useita vuosia, koska omistimme talon yhdessä. Se oli kuitenkin ehkä vähän helpompaa, koska olin silloin vapaa ja minulla oli paljon tukipylväitä antamassa voimaa. Ei se tainnut olla helppoa sekään. Uhkaukset sekoittivat minua.

7.6.2009

 

On aika hurjaa ottaa kaikkien ihanien kesäpuutarhakuvien rinnalle se toinen puoli elämästä, joka ei välttämättä näy valokuvissa, mutta se tulee esille päiväkirjoissa. Kaikki jakamani kuvat ohjasivat minut avaamaan pöytäkirjani juuri tältä kohtaa ja kirjoittamaan siitä.

Minulle selvisi myös, miksi juuri sinä kesänä puutarha kukoisti. Kaiken murheen ja pohtimisen keskellä työ auttoi. Uhrasin puutarhaan entistä enemmän, heräsin aamuvarhain pihatöihin, meneillään oli ensimmäinen eläkevuoteni. Loppuvuoden aikana pihalta sitten vihdoin hävisivät kaikki kivet, laudat ja muut rakennelmat, kun mies keräsi omaisuutensa talteen. Olin jo ennen päätöstäni kevättalvella suunnitellut ottavani kaiken roinan hyötykäyttöön pitämällä pihalla taidenäyttelyn. Intoni taisi lopahtaa siihen, kun luin lehdestä, että joku muukin oli keksinyt samanlaisen idean kotinäyttelyistä. No, olihan minulla paljon muuta tekemistä.

8.8.2009

Mies palasi Thaimaasta aivan kesäkuun lopussa. Olin paennut ystäväni luokse Perniöön, jossa vietin viikon. Erokirjeeni, jossa esitin, että hänen oli lähdettävä, oli luettu ja palattuani minua yritettiin manipuloida ja syyllistää. Naapurit onneksi olivat puolellani.  

Suuri päätös pakotti kestämään epämukavuutta.  Hänellä oli paljon järjestettävää, jotta saisi romunsa ja tavaransa pois. Mutta samalla hän ehti kiusata ja syyllistää minua parhaansa mukaan aina syksyyn saakka. Eräs ystäväni näki ollessaan elokuussa yökylässä hänen häpeällisen käyttäytymisensä. Hän yritti myös tuhota talon lattiaa ja sytyttää talon kulmalle tulipalon. Silloin hän myös tyhjensi öljysäiliön ja vei öljyt tynnyrillä muualle. Asia kävi ilmi vasta myöhemmin syksyllä.

24.6.2009 kolme kuvaa rohkenin ottaa autosta noustessani

Tätä kirjoittaessani olen jo lähes unohtanut, että 24.6.2009 nukahdin autossani Nukarin kohdalla tiellä 45/Hämeentie Nurmijärvellä. Luisuin vastaantulijoiden kaistalle. Heräsin ja huomasin, että olen törmäämässä vastaantulevaan pieneen henkilöautoon. Olin heti valveilla ja yritin väistää aivan tien laidalle, siis väärällä puolella tietä. Tien penger on ko. tiellä hyvin niukka, joten syöksyin ojan yli pellolle. Annoin auton kulkea 100 metriä ja sitten pysäytin sen. Katsoin tielle. Oli ruuhka-aika, kello siinä 15 ja 16 välillä, tiellä oli paljon liikennettä. Kaksi autoa ja ambulanssi olivat pysähtyneinä tien reunalla. Tulin ulos autostani perhosmekossani ja liitelin tien reunaan.  

Oli siinä katsojilla ihmettelemistä. Minua odottivat vastaan tulleen auton ajaja, nuori nainen, ambulanssi ja kotimatkalla oleva poliisi. Halasimme naisen kanssa ja hän jatkoi matkaa. Ambulanssi oli sattunut hiljaisessa kuljetuksessa paikalle. Hoitajat mittasivat verenpaineeni ja varmaan otettiin myös puhallusnäyte, en muista. Poliisi soitti työssä olevat poliisit paikalle jääden odottamaan kanssani heitä. Sitten pohdimme, kenen pellon oraita olin jyrännyt. Paikalle käveli pellolta mies, joka sanoi olevansa mittamies ja tietävänsä omistajan. Omistajalle soitettiin eikä hän vaatinut korvauksia. Poliisit ajoivat autoni pois pellolta ja tarjoutuivat viemään minut kotiin. Sain sakot varomattomuudesta liikenteessä. Olisin voinut estää ne myöhemmin, mutta olin jo sellaisessa konkurssissa, etten edes halunnut. Vahingoitin siis vain itseäni. Auton vauriot olivat pienet ja korjattiin myöhemmin matkalta palattuani. Vakuutus korvasi.

Enkelit olivat tuolla kertaa mukanani. Palattuani sitten heinäkuun alussa kotiin ottamaan vastaan kaiken arvostelun ja haukkumisen, aloin kokea kipuja vasemmassa käsivarressani ja oikeassa polvessani. Välillä olin uskomattoman väsynyt. Sitten taas uurastin puutarhassa. Mies vei päivittäin jotakin pois, mutta suurimman osan ajasta joi kotona tai jossakin muualla ja kiusasi minua jo pelkällä olemassaolollaan. Katsoin hänen tekevän minulle henkistä väkivaltaa. Jos hän vei yhden esineen pois, niin hän jätti tielleni toisen odottamaan. 

5.8.2009

 

Mainitsen kesän aikana useamman kerran kipeytyneet käsivarteni, jotka paranivat levossa ja särkylääkkeillä. Myöhemmin olen uskonut tuon kesän, edeltävien ja seuraavien tapahtumien aiheuttaneen minussa niin syvän ahdistuksen, että aloin syksyllä 2011 sairastua pahemmin, mikä johti lopuksi nivelreuman puhkeamiseen.

Minulla oli monia ihmisiä, jotka auttoivat minua pysymään pystyssä. Päiväkirjani on kauheaa luettavaa, mutta välissä pilkahtaa toivon pisaroita. Epätoivoni ei näy valokuvissa. Niistä näen paljon ystäviäni, jotka kannattelivat minua. Teimme yhteisiä retkiä ja keskustelimme. Olen niistä vieläkin erityisen kiitollinen, vaikka useimpia en enää tapaa. Muutamat heistä ovat jo poistuneet tästä maailmasta.

Jaanko edelleen niitä puutarhakuviani. Siis Instagramissa ja Facebookissa.  Jaan kyllä. Kasvit, puut ja kukat ovat auttajiamme. Mutta edelleen kauhistelen, että juuri puutarhakuvat johdattivat minut tällä kertaa juuri tuohon ajankohtaan, kun olin päätynyt muutokseen.

Monet pienet tarinat päiväkirjassa vaatisivat oman blogipostauksensa.

5.8.2009

 

 

 

Kesäretkien lomassa

Kun aloitin tämän, oli heinäkuun viimeinen päivä, kesä on kaartumassa loppusuoralle. Se on vähän sama kuin koko elämä on kaartumassa loppua kohti, vaikka vielä jaksaakin vaikka mitä. Elämän rajallisuutta emme ymmärrä vielä nuorempina, mutta tässä iässä kyllä, jos ajattelemme vähän enemmän. Mutta on hirveän hyvä kieltää se loppuun saakka. Useimpien mielestä.

Askaisten Louhisaaren vehnäpeltoja. Askainen on vanha kunta, joka kuuluu nykyään Maskuun.

Elämän rajallisuus tuli monta kertaa mieleen kesäretkellämme, jolle lähdimme, ystäväni Malla ja minä viime torstaina aamupäivällä ja palasimme perjantaina illan suussa. Minulta meni koko eilinen päivä toipumiseen. En ole edes rohjennut vielä kysyä Mallalta, miten hän jaksoi. En ole jaksanut edes kommentoida matkaamme sen enempää someen torstain jälkeen. Kyllähän kaikki tietävät (tuskin ovat edes kiinnostuneita), että vaikutelmien sulattamiseen ja sisäistämiseen menee aikaa. 

Askaisten vanha kirkonmäen takana sijaitsee Mannerheimin ristin ritareita ja veteraaneja kunnioittava Ritaripuisto. Olemme tässä tulossa sieltä takaisin kirkolle.

Tässä iässä mukana kulkee myös koko ajan edellinen sukupolvi, joka oli matkan aikana usein mukana keskusteluissamme. Asioiden syvällinen ymmärtäminen on viisauden tärkeä osatekijä. Miten vanhempamme ja heidän vanhempansa kokivat maailman. He elivät tärkeässä murroskohdassa, jossa heidän elämänsä muuttui. Voisimmeko ymmärtää heitä vieläkin paremmin? Miksi he käyttäytyivät omalla tavallaan? Mitä he ajattelivat?

Auran kirkon pihalta aukeaa näin kaunis maalaismaisema.

Olimme suunnitelleet kesäretkeä jo tovin ja alun perin meidän piti lähteä jo alkukesästä. Nyt vasta matka onnistui. Tämähän oli parasta kesäretkiaikaa. On vain ollut niin pitkä aika, etten ole käynyt missään, että on jollakin tavalla vaikeampi lähteä. Usein pitää ottaa myös muiden aikataulut ja suunnitelmat huomioon. Minulla kotiin jäi hoidossani oleva kissa, mutta onneksi tyttäreni oli kotona käymässä ja ehti käydä kerran katsomassa Minni-kissaa. Minni on hänen kissansa, mutta liikkuvainen perhe on niin paljon pois kotoa, että Minni on jo kauan elänyt luonani.

Louhisaaressa kävin edellisen kerran toukokuussa 2012, jolloin kiertelimme rakennuksen ullakkoa myöten ja puutarhat tuli myös tutkittua. Olin taidehistorian opiskelijoiden retkellä ja mukanamme oli professori. Kaikilla oli tehtäviä tehtävänä. Tämä kuva on siltä retkeltä.

 

Ehkä olen maininnut, että jännitän myös kaikkia menojani yllättävän paljon. Harjoittelin tätä retkeä käymällä Hämeenlinnan Lammilla Syrjäntaan kylän lähistöllä olevassa SFC-Tilkunpellossa. Olin innostunut näkemään myös vähän seutua laajemmalti liittyen erääseen blogikirjoitukseeni kesältä 2020, johon linkki.  Oli taas sellainen yli +30 asteen helle, ettei jaksanut oikein muuta kuin istua vaunussa tai autossa. Kotimatkalla tienvalinnan takia osuin Janakkalan Turenkiin ja siitä oli lyhyt matka Janakkalan kirkolle. Hautausmaalla oli hiljaista ja suuret puut toivat varjoja.

Pari päivää myöhemmin poikkesin Rengossa Jaakon markkinoilla, jossa oli myyntipiste myös kesäkuussa julkaistulle kyläkirjalle. Hain sieltä laatikon kirjoittajankappaleita.  Poikkesin lapsuudenkotini pihamaalla ja tapasin veljeni pojat.

Kun on matkaseuraa, voi tehdä vähän pidemmänkin matkan. Pari päivää ennen matkaa aloin suunnitella retkemme reittiä. Se toteutui aika hyvin, vaikka muutama kohde jäi välistä pois. Tällaisella matkalla tulee kuitenkin aina pieniä yllätyksiä. Me aiheutimme yllätykset itse, koska mainostin matkaamme Facebookissa.

Olin suunnitellut, että poikkeamme pikkuserkkuni Helmin luona. Olimme keskustelleet alkukesän aikana matkasta monta kertaa puhelimessa. Koska se siirtyi koko ajan, en enää ollut aikoihin soittanut.  Yritin tavoittaa häntä matkan varmistuttua, mutta hän ei vastannut. Lopulta hän soitti minulle ja kertoi olevansa sairaalassa ja pääsevänsä pian pois. Mutta tällä matkalla emme tapaisi häntä. 

Matkalaiset löysivät Armfeltin hautakappelin

Koska Salon seutu oli suunnitelmissa muutenkin, niin kävimme siellä kahvilla ja poikkesimme tutustumaan Halikon kirkkoon. Emme päässeet sisään kirkkoon, koska sinne kerääntyi juuri silloin väkeä hautajaisiin. Kiersimme kuitenkin alun perin keskiaikaisen kirkon ympäristön. Kirkko sijaitsee erikoisen hienolla paikalla. Kaiken lisäksi suuresti ihailemani Kustaa Mauri Armfelt (1757–1814) on haudattu kirkkoon Armfeltien sukuhautaan. Kirkon ulkonäkö on muuttunut 1813–1815, kun Joensuun (ent. Åminne) ja Wiurilan kartanon Armfeltit laajensivat kirkon pitkäkirkosta ristikirkoksi Charles Bassin suunnitelman mukaisesti. Olimme tulleet pihalle juuri eteläsiipeen, johon oli tuolloin rakennettu uusi sisäänkäynti, Joensuun portti.

Lasin läpi oli vaikea ottaa kunnon kuvia, mutta kyllä tuosta näkyy Gustaf Mauritzun tiedot.

Kiersimme hautausmaan, joka sijaitsi siis kirkon ympärillä ja korkealla rinteellä upeine maisemineen. Lopuksi tulimme muutoksien myötä aikoinaan uudelle sisäänkäynnille rakennetun Armfeltien sukuhaudan ovelle. Kuvaaminen oli heijastusten takia vaikeata. Poistuimme samojen rappujen kautta, joita pitkin olimme tulleet paikalle ja vasta nyt näimme noin 2 kilometrin pituisen koivukäytävän, joka johti Joensuun kartanoon.

Kustaa Mauri Armfelt Joensuun Åminnen kartanosta ja August Filip Armfelt Wiurilan kartanosta olivat veljeksiä. Kuuluisa, Ruotsin kuningas Kaale XII:n sotapäällikkö Carl Gustaf Armfelt (1766–1736) oli heidän isoisoisänsä. 

Tässä olemme saapumassa Louhisaaren barokkilinnaan, joka kuului ennen Mannerheimin sukua Flemingeille.

 

Anteeksi, minulla on paha tapa juuttua kaikkien ihmisten sukuihin. Minusta se on erityisen mielenkiintoista. Tässä tapauksessa on erityisen kiehtovaa, että Armfeltien kaukaisimmat tunnetut sukujuuret vievät Inkerinmaalle, sillä em. Carl Gustaf Armfelt on syntynyt 1666 isänsä tilalla Inkerinmaalla. Sen hän menetti suuren Pohjan sodan takia. Lopetan tähän, koska aiheeni tänään on aivan muuta.

Tässä kuva Askaisten kirkosta. Vaikka en tässä kirjoita hautojen tutkimisesta, niin kiersimme täälläkin lähes kaikki haudat. Olen kuvannut niitä jo kaksi kertaa aiemminkin, vuosina 2006 ja 2012.

 

Halikosta ajoimme Auraan, jossa ajattelimme käydä muutamassa paikassa ja lopulta yöpyäkin siellä, jotta jaksaisimme seuraavana aamuna jatkaa matkaa kauemmas. Ehdimme tutkia Auran hautausmaan osittain, kun meidät jo tavoitettiin ja löydettiin. Toki olimme jääneet jo hautausmaan portilla keskusteluun erään naisen kanssa, jolla oli myös juuret Kuolemajärvellä. Siitä sitten pääsimme herkkupöydän ääreen kolmen naisen kanssa, joista kaksi oli Mallan äidin serkkuja ja yksi hänen pikkuserkkunsa.

Muutamaa päivää myöhemmin olen jatkamassa tätä kirjoitusta. Päätin jo aiemmin, etten jatkan tätä tämän enempää, sillä kertomus loppumatkasta on päässäni ja valokuvissa ja kiehtoo vain minua itseäni. En tiedän, olenko koskaan maininnut, että en oikein osaa kertoa asioista kronologisessa järjestyksessä enkä kuvailla satunnaisia retkiä. En jaksa lukea niitä itsekään, vaikka joku muu on kirjoittanut.

Askaisten kirkon hautausmaan portin vieressä oli jännä kohde, jossa melkein pääsi pensasaidan sisälle.

 

Matkan jälkeen olen joutunut toipumaan sen rasituksista. Olen ehkä joidenkin asioiden suhteen aikamoinen pessimisti. Sanoin juuri tänään puhelimessa eräälle toiselle iäkkäälle naiselle, joka suri sitä, että seurakunnat eivät ole järjestäneet keskustelutilaisuuksia Ukrainan sodan sytyttyä, jossa evakoksi tulleet ja sodan lapsena kokeneet kuten hän, voisivat käydä läpi tämän sodan herättämiä ajatuksia. Selitin hänelle, että meidän sotamme ovet niin kaukaisia, että harva sotien jälkeen syntynyt tulee enää ajatelleeksi tällaisia asioita. Sanoin myös, että minun on vaikea ehdottaa sellaista, koska kukaan tuskin enää kuuntelee minun mielipiteitäni. Varsinais-Suomen hautausmailla lepäävät evakkojen jälkeläiset ovat lähes kaikki kuolleet minua nuorempina. Minulla riittää nyt paljon muuta ajateltavaa, joka vaatii niistä asioista kirjoittamista. Ei nyt vaan myöhemmin. 

Louhisaaren linnassa piti kehaista, että 2012 pääsimme tutkimaan myös ullakon. Kirkossa mainitsin, että siellä pääsimme tutustumaan hautakammioon kirkon alla. Sinne on kuulemma haudattu jonkun suvun ihmisiä aikoineen. Me näimme silloin rikkinäisiä arkkuja ja luurankoja. Flemingin suvun jäsenet on haudattu kirkon lattian alle. Mannerheim-suvulla on kirkon pihalla oma kappeli.

Kun Karjalan evakot tulivat, useimmat jo toisen kerran, pois menetetystä maasta, ja aloittivat uuden elämän, he joutuivat sulkemaan paljon asioita sisäänsä. Monet eivät koskaan pystyneet käsittelemään niitä, ei ollenkaan. Ei ole mikään ihme, että osa heidän jälkeläisistään herää nyt vasta. Tiedän itse, kuinka paljon minulta on mennyt aikaa tulkita ja ymmärtää asioita, joista ei koskaan puhuttu. Monet karjalaiset kuittasivat asiat huumorilla, vaikka sydämestä koski. Siitähän muodostui karjalaisten lempilause, jota olen aina vihannut. "Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis." Lasten kanssa ei edes voitu ollenkaan puhua niin vaikeista asioista, vaikka olisi pitänyt.

Merimaskun kirkolle päästyämme olimme jo todella uuvuksissa ja nälkäisiä ja päätimmekin kirkon ja hautausmaan tutkittuamme lähteä paluumatkalle ja jättää loput kohteet tällä kertaa tutkimatta.

 

Tänään 3.8. Hesarista luin Yhdysvaltain edustajahuoneen puhemiehen Nancy Pelosin Taiwanin matkasta ja siitä, miten matka lähettää Kiinalle epämieluisan viestin. On tämä maailma hurja ja vaikea. Kun luin jutun, ymmärsin, miksi matka oli erityisesti 82-vuotiaalle demokraattien edustajalle Nancy Pelosille niin tärkeä. Se myös saattoi olla viimeinen mahdollisuus toteuttaa sellainen matka. 1991 hän oli Tianmenin Taivaallisella aukiolla Pekingissä muiden yhdysvaltalaisten poliitikkojen mukana kunnioittamassa vuoden 1989 tapahtumia ja demokratian puolesta kuolleita mielenosoittajia. Heillä oli mukana banneri, jossa oli teksti ”Niille, jotka kuolivat demokratian puolesta Kiinassa”. Hän on jakanut tilaisuudesta aikanaan otettua videota, joka tietenkin oli myös kielletty. Tilanne raivostutti silloin ja raivostuttaa edelleen Kiinassa. Rohkea nainen edelleen. Kunnia hänelle! Nähtäväksi jää, miten sitten kävikään.

Jääköön tämä kyhäelmä nyt tällaiseksi. Muuten siitä ei tule koskaan valmista!

Kesäretket, kukin edellä mainitsemani herätti mielessäni ideoita, joista syntynee toivottavasti uusia tekstejä ja postauksia. Jos vaan muistan! Kesämenoja on lisääkin tulossa. Ehkä kuvat kattavat osan kertomuksista.