Elän ja muistan - Heijastumia menneestä

Olen ymmärtänyt nyt selkeästi vain sen, että olen täysin sama minä kuin syntyessäni ja kaikessa sen jälkeen. On aivan turha lähteä etsimään jotakin hienompaa itseä sen jälkeen tulevista elämänvaiheista. En ole sitä yrittämässä.  Silti elämänvaiheissa, niiden sisällöissä, vieressä ja ympärillä on paljon tutkittavaa, mikä selittäisi myös ikävät poikkeamat, ne, joista vielä nyt tulee paha mieli ja tuntuu siltä, että maailma voisi kaatua. 

25.8.2007 img_5659

Voin sanoa, että kun on tullut tietoiseksi, niin voi myös alkaa tutkia itseään pohjia myöten kuin tutkisi ulkopuolista henkilöä. Olen ollut aikaisemminkin sillä tiellä. Löydän sen päiväkirjateksteistäni ja muualtakin. Omalta tieltä on vain helppo kulkea harhaan kuten on aina ennenkin monta kertaa joutunut harhateille. Olen ollut aina hyvä keksimään selityksiä itsestäni. Niin me kaikki olemme. Mutta kyllä aito ihminen on aina ollut mukana kaikissa elämänvaiheissani.

Tämä vaihe elämässäni, jota nyt elän, saattaa olla se vaikein. Miksi, sillekin keksin koko ajan hyviä syitä. Syytän ympäröivää maailmaa, joka on usein saattanut minut hämmennyksen valtaan. Ajatelkaa ihmisiä, maailman tapahtumia, sotia, kriisejä, sosiaalista mediaa, kaupallisuutta, tekoälyä. Tiedän, että minun pitää kiinnittää fokus itseeni eikä kuunnella muita. Se ei ole helppoa, mutta minulla ei ole totta tosiaan muuta kuin oma itseni. Lopulta kuitenkin pääsen asian ytimeen. Toivottavasti.

Olen yrittänyt selittää nykyistä elämääni, sairauteni kärjistymistä ja pieniä tekemisiäni ja ilonpilkkujani. Usein huomaan takertelevani sanoissani. Voin usein huonosti, mutta en kirjoita kaikkea teksteihini. Yritän olla positiivinen. En aina kestä ihmisten kiiltokuvamaisia postauksia Facebookissa, joissa ei ole mitään sisältöä. Olenhan minäkin tehnyt sellaisia. Nyt ne saattavat vihastuttaa ja voisin esittää kysymyksiä. Joskus vanhoista ihmisistä tulee vihaisia. Sitten muistan aina, että olen minä eikä minkään pidä järkyttää tai suututtaa minua. No, mutta olenhan ihminen. Kaikki viimeisimpien vuosien kohinat ovat yrittäneet haavoittaa minua erityisen paljon. Inhoan sitä, että olen joutunut selittelemään itseäni.

Mutta tunnemmeko toisemme. On paljon elämänvaiheita, kun meillä on hirveä kiire mennä ja tulla. Ei ole hetkeäkään aikaa pysähtyä ja katsoa, missä olemme ja mitä teemme. Minulle kirjoittaminen on ollut paras apu, mutta paljon on jäänyt väliin ja olen usein hämmentynyt.

Minulle merkityksellinen maisema, huoneeni ikkunasta kuvaamaani. 1961. Maisemaa ei enää ole, ladot ovat romahtaneet.

 

Selasin eteeni tulleen Anthony de Mellon pienen kirjasen ”Havahtuminen”. Olen kirjoittanut siitä joskus kauan sitten näissä blogeissani. En kertaa tekstieni historiaa. Kirjan luvussa ”Kuolema silmien edessä” de Mello kirjoittaa ihanasta meditaatiosta, jonka hän suosittelee tekemään joka päivä. Se herättää meditoijan eloon. Elämään. En kuvaile sitä tässä yksityiskohtaisesti. De Mello sanoo, että teidän on kuoltava, jos todella haluatte elää. Elämän portti on kuvitella itsensä makaamassa haudassa. Katso sitten ongelmiasi tästä näkökulmasta. Muistan, että olen joskus kokeillut sitä, muistan paikankin ja otin jopa itsestäni kuvan, mutta en silloin vielä ymmärtänyt täysin.  2000–2010-luvuilla olin tekemisissä monen läheisen ihmisen kanssa, jotka itse asiassa olivat lähellä kuolemaa.  He kaikki kuolivat sittemmin, kuolema tuli koko ajan entistä lähemmäs, mutten osannut sisäistää sitä täysin.  Kuolema on meidän kaikkien todellisuutta. Siinä ei ole mitään kauheata. De Mello kehottaa meitä rakastamaan kuoleman ajattelemista. On helpottavaa ajatella elämäänsä tästä näkökulmasta.

Selailin, hävitin ja säästin jälleen papereita.  Niissä oli paljon muistiinpanoja, joita en ole vienyt minnekään. Haastattelin lähes aina tuntemiani vanhoja ihmisiä. Jälkikäteen harmittelin, että en kirjoittanut niitä puhtaaksi mihinkään tarinaan. Aluksi en edes osannut haastatella. Äitini nuorin sisar Kerttu kuoli syksyllä 2013, mutta edeltävinä vuosina kävin silloin tällöin häntä tapaamassa, joskus hänen Ruotsin Göteborgissa asuneen veljensä Martin kanssa.  Kerttu kertoi joillakin käynneillä perheen ensimmäisestä evakkoon lähdöstä 1939. Hän oli silloin 11-vuotias. Kirjasin paperille sen kohdan, kun heidän äitinsä eli minun mummoni sanoi lapsille, etteivät he katsoisi taakseen. Siellä paloi oma koti. Käsi kädessä perheen nuorimmat lapset Kerttu, Hannu, Martti ja Yrjö kävelivät eteenpäin venäläisten pommikoneiden lentäessä päällä. Nuo kaikki kertomukset, joita olen kirjannut aikojen kuluessa tuntuvat nyt erityisen koskettavilta. Vaikka tiesinkin ne muiden kertomuksista. Kaiken lisäksi kertomuksia tuli koko ajan lisää. Nyt näen ne silmissäni. Muidenkin muistot muuttuvat eläviksi.

Kertomukset eivät ole samanlaisia eivätkä ne aina tule niin lähelle, iholle, jos niiden vastaanottajalla ja talteen kirjoittajalla, ei ole mitään yhteyttä ne kokeneeseen henkilöön ja hänen historiaansa.  Itse asiassa voin yleistää edellä olevan kaikkeen muuhunkin tallentamiseen ja kirjoittamiseen. Näitte kaikki, mitä Eeva Kilven äskettäinen kuolema lähes 100-vuotiaana herätti.  Hän oli tallentanut kaiken paperipalasille ja kirjoihin ja sanoi itsekin niiden kaikkien olevan äärettömän tärkeitä. Onneksi hän sai sanansa perille.

Sitä samaa sanomaa minäkin olen yrittänyt jakaa. Olen itse joutunut kertomisen ja kirjoittamisen valtaan nuorena. Niin on moni muukin. Usein kuljemme harhaan. Niin kävi minullekin, mutta loppujen lopuksi palasin aina polulleni. Harhapoluista syntyi myös tarinoita, jotka ovat osa ihmisen elämäntarinaa. Ne opettivat jotakin sellaista, minkä ymmärsi vasta myöhemmin.

Nyt palatessani juurilleni, yritän kaivaa syvemmälle, etsiä sieltä lapsuuteni mullasta lisää ymmärrystä, miksi minusta tuli minä ja miksi koin myös sellaisia asioita, jotka olivat vaikeita ymmärtää. Harrastukseni ovat olleet tukemassa alusta alkaen, vaikken ole aina osannut kohdentaa niitä omaan elämänpolkuuni. Historia, kirjoittaminen, luonto, kasvit, kartat, lukeminen, kotiseudut, Häme, Karjala, sukututkimus.

Alussa kirjoitin jo tajunneeni olevani edelleen se sama minä kuin syntyessäni ja suurin osa siitä on edelleen olemassa vanhassa minässä. Kaltaisiani ihmisiä on muitakin ja onkin. Jokaisella meistä on erilainen elämänkaari. Silloin tällöin luen ihmisten purkauksia sosiaalisessa mediassa. Se saattaa olla monen itsetutkiskelua. Sekin on hyväksi. Nuorista ihmisistä kirjoitetaan elämäkertoja, jos he sattuvat olemaan kuuluisia. Jotkut kirjoittavat romaaneja itsestään. Minäkin haluaisin, mutta en tiedä, ehdinkö. Olen tutkimusvaiheessa, olen ollut tässä kaiken muun tekemäni ohessajo pitkään. Bloggauksen aloittaminen aikanaan oli hyvä keksintö. Oikeastaan siitä kokonaisuutena tuli työ- ja sairauskertomus muiden tarinoiden ohessa. Siksi en vielä tiedä, saanko edes koskaan mitään muuta aikaiseksi. Työmäärä tuntuu valtavalta enkä aina tilanteissani jaksa paljon.

Olen aika pitkään kirjoittanut postauksena päiväkohtaista tilannekartoitusta. Jätän viimeisimmän julkaisematta, ehkä osia siitä kulkee toisiin blogeihini. Minulla on ennestäänkin tallella iso määrä vanhempia julkaisemattomia blogeja. Yhtä kaikki, tämä on nykyistä työpäiväkirjaani.

 Olen kirjannut päiväkirjoihini ja moneen muuhunkin paikkaan lauseita, jotka elävät vuodesta toiseen.

21.7.2005 kirjoitin päiväkirjaani (se mansikkakuvakantinen päiväkirja tai vihko kierrekiinnityksellä, jossa on ensin aika 26.4.2004 – 25.12.2004 ja sitten 29.5.2005 - 2.10.2005) seuraavan Gabriel Carcia-Marquesin lauseen:

”Elämä ei ole se, jonka ihminen eli, vaan se, jonka hän muistaa, ja niin kauan, kun hän sen muistaa siitä kertoakseen”.

Pitäisi ehkä mainita, että käsittelen päiväkirjassa erittäin vaikeata aikoja sekä töissä että kotona ja sitä, miten selviän niistä eteenpäin. Mukavaa ovat tekstit vanhemmista lapsenlapsistani, joista vanhin taitaa seurata jalanjäljilläni, vaikkei sitä varmaan tunnusta, sillä hän on paljon minua viisaampi.

Kiitän viimeaikaisista hyvistä keskusteluista erästä ystävääni. Hänen kertomansa kautta sain selvitettyä sotkuista elämääni liittyvää lankakerää pidemmälle. Mikään tarina ei ole yksinkertainen. Kuunnellaan toisiamme.

Kirjeenvaihtoystäville piti saada valokuvia. Minä 1961 kotiaitan rappusilla. 14-vuotiaana.

 

On 4.8. Jalkojani palelsi. Saavuin unesta hitaasti takaisin. Olin ollut juuri katsomassa keittiön ikkunasta talon takapuolella olevalle pihatielle. Iso kuorma-auto peruutti tietä pitkin. Näin, että sen peräkärryssä oli kaikenlaista roskaa, joita oltiin ilmeisesti viemässä metsän kupeessa olevalle kaatopaikalle, isoon kuoppaan. Hyvinhän auto pääsi siitä. Olin juuri keskustellut ehkä isäni kanssa jostakin, mutten enää muista, mistä puhuimme. Unessa nähdyt asiat liukenevat pian, kun katse ja ajatukset menevät eteenpäin.

Olin herännyt tänään aamulla hyvin aikaisin ja alkanut huolehtia kissan tarpeista. Olisi pitänyt mennä uudelleen nukkumaan, mutta jäin aamukahvin jälkeen lukemaan lehtiä. Yritin olla ajattelematta muuta. Tein pienen videopätkän aamusta, jonka myöhemmin ehkä tuhoan. Olen tehnyt niitä joinakin päivinä, puhun sen hetkisistä ajatuksistani. Olin laittanut papiljontit päähäni, mikä on aika harvinaista. Aloin palella ja koska minulla oli reilusti aikaa, menin takaisin sänkyyn peiton alle ja nukahdin. Ehdin jo aiemmin ajatella keskeneräistä projektiani. En yritä muuta kuin olla sen suhteen kärsivällinen ja antaa asian kypsyä. Muuta en jaksakaan tällä hetkellä, kun minä tällä hetkellä ja kissani vaativat eniten huomiota. Olenhan oppinut jo lapsesta lähtien olemaan kärsivällinen, vaikka luonteeni ei aina olekaan ollut samaa mieltä.

Unesta on pakko tulla pois, vaikka usein haluaisi jäädä sinne tutkimaan. Olen viime aikoina nähnyt aivan liian vähän unia. Saatan kaivata uniini, mutta samalla unen näkeminen kertoo minulle, että inspiraationi alkaa kypsyä.

Tällaisessa maailmassa, jossa nyt elämme, on oikeastaan aina etsittävä turvallisia pakopaikkoja pystyäkseen säilyttämään sen kaiken hyvän, jonka olemme elämässämme kokeneet. Se hyvä on vielä jäljellä meissä itsessämme, jollemme ole antaneet sen mennä. Se on myös kaikissa muissa ihmisissä, jotka eivät itse ehkä aina näe sitä. Ihminen on ajaton ja iätön. Unohdamme sen usein.

En halua päästää irti. Asiat ja tapahtumat ympärilläni saattavat aina sisältää sanoman. Haluan ottaa sen kiinni.

Miksi huolehdin liikaa pölystä, jota kaikkia kotini nurkat ovat täynnä?  Saatan jaksaa siivota pienen osan asunnosta. Sitten käsivarteni ja ranteeni, niskani ovat taas kipeät ja poikki, koska en ole terve. On levättävä. En jaksa edes kirjoittaa. Omat unelmani ovat pahasti kesken. Uhrasin aikaani muille asioille ja tärkeimmät jäi tekemättä tai ovat vielä tekemättä. Minulta vaaditaan nyt kärsivällisyyttä. Ja terveyden kohentumista. Unet ovat hyväksi, koska ne kannustavat minua.

Kun lapsena ja nuorena kirjoitin päiväkirjaani, se on sinänsä looginen kokonaisuus ja siitä saan hienon rungon koko tarinalle. Jotakin puuttuu päiväkirjoistani. Olen jättänyt paljon pois.  Vuodet 1958–1960 tapahtui liian paljon sellaista, mitä oli vaikea ymmärtää ja mistä oli vaikea kirjoittaa. Kaikelle ei ollut sanoja, koska ne asiat sisälsivät liian läheisiä ja kipeitä tunteita, joita en pystynyt sanoittamaan. Kasvaessamme lapsuudesta aikuiseksi, elämä on täynnä myllerryksiä. Koska ei olisi?  Muistan ne kaikki, mutta en pysty aina tarkalleen ajoittamaan niitä. Oman kasvamiseni rinnalla seurasin vanhempieni suhdetta, sisarteni kasvamista, kotieläimiä. Monet asiat ja tapahtumat aiheuttivat paljon suruja ja mielipahaa ja asioita, joista ei osannut edes kirjoittaa, koska ei ymmärtänyt niitä täysin. Itkin aina paljon ja muut perheessä nauroivat itkemiselleni.

Lukemaan oppiminen toi mukanaan lukemisen paljouden ja tien maailmaan.  Kaikki kirjat piti lukea ja ajatella läpi. Ja minun piti vielä raahata osaa niistä tai vain pelkkää ajatusta niistä läpi elämäni. Kokonaisen maailman tajuaminen on iso asia. Kun nyt ajattelen silmissäni pienentynyttä maailmaa, voisin kokea nyt, jos olisin lapsi jonkinasteista epätoivoa, koska muistan aiemman maailman. Muistan jopa maailmankaikkeuden, tähdet, planeetat, joita tuijotin maaseudun pimeässä yössä, kunnes hylkäsin ne. Ymmärrättehän, mitä tarkoitan pienentyneellä maailmalla? Itse asiassa sen voisi selittää useammalla tavalla.

Jokaisella ikäluokalla on kestettävänä omat rasitteensa sekä muiden. Nuorena ymmärrämme kovin vähän vanhojen ihmisten vaikeuksista. Jatkan oman maailmankaikkeuteni tutkimista. Hyvää elokuuta kaikille lukijoilleni!

 

 

 

”Cocito, ergo sum” ”Ajattelen, siis olen”

15.7.2026 iltapäivä. Olenkohan vielä unikkopellossa vai olisiko aika vaihtaa uuteen blogiin uudella nimellä? Pistän harkintaan.  Mutta lähdinkin tutkimaan muita asioita ja väsähdin. Jälleen kerran.

 

22.7.2026 Siinä päiväkirjojani ja pari leikevihkoani ajalta 1957-1962. Sisältöä riittää.

Eilen otin vihdoin yhteyttä Keusoteen, omalle terveysasemalle. Sieltä soitettiinkin pian soittopyyntöni jälkeen takaisin ja kohta oli pyydetty lääkäriä kirjoittamaan reseptejä. Asiaan ei tietenkään kovin paljon perehdytty ja hoitaja ehdotti lisäksi minulle toimintaterapiaa. Mitähän se on? Harrastan toimintaa koko ajan eikä se auttaisi tähän kärjistyneeseen tilanteeseen, kun ranteeni ja käsivarteni olkapäitä ja niskaa myöten ovat tosi ärtyneet. Katsotaan nyt.

Ajattelen usein, että kirjoitan vähän liikaa näistä tuntemuksistani. Reumaan sairastunut harvoin paranee täysin eikä kukaan, eivät edes lääkärit ja hoitajat edes kunnolla ymmärrä, että jokainen tapaus on erilainen. Apteekissa farmaseutti ihmetteli, kun tulehdusvaihe sattuu lämpimään aikaan. Niin olen minäkin ihmetellyt. Jotkut matkustavat etelään hakemaan lämpöä kipeille jäsenille. Ei todellakaan voi yleistää. Olkoon nyt. Kirjoitan myöhemmin lisää, jos tarpeen.

Kävin samalla S-marketissa toisella puolella kylää ostamassa ruokaa kissalle ja toki myös itselleni. Saa nähdä, miten kävelylenkkini ystäväni kanssa huomenna onnistuu. Kiitän, että kovat helteet eivät tulekaan tänne. Viikonlopuksi on silti luvattu taas runsaita sateita.

Epämääräiseksi muuttunut kirjoitusprojektini on jumissa, en yksinkertaisesti jaksa. Yritän toppuutella itseäni, rauhoittaa mieltäni. Mitään ei ole nyt pakko tehdä.

 

17.7. perjantai.  Aloitin eilen lääkärin määräämän Prednisolon- kuurin. Siitä oli apua kevään 2024 päättyessä aina vuoden loppuun saakka, kun olotilani oli mennyt kestämättömäksi. Saan itse säännöstellä kuurit. Tabletit ovat 5 mg ja niitä otan päivittäin yhden. Aloin tänä aamuna kerrata kahden vuoden takaista aikaa kalenterini ja päiväkirjani kautta. Silloin en vielä kirjoittanut kovin paljon sairaudestani ja tuntemuksistani blogipostauksiini. Olin vasta aloittanut oman elämäni tarinan kirjoittamisen syntymästäni lähtien. Sehän jäi sittemmin vaiheeseen muun elämän jälleen kerran alkaessa voimalla kaatua päälleni. Tässä linkki tarinani oletettuun ensimmäiseen osaan

Oman elämäkerran kirjoittaminen oli silloin pyrkimässä pinnalle. Sukukirjaprojekti rassasi mielettömästi. Minusta tuntuu, että monet kahden vuoden jälkeen tapahtuneet asiat ovat vähän sumun peitossa. Ja useat sitä ennenkin. Elämä on ollut aina silloin tällöin selviämistä, muistiinpanoni muuttuvat sekaviksi. Tiedän syyt ja usein myös sen, mitä pitää tehdä.  Ajan mittaan kaikkea alkaa kertyä liikaa enkä enää aina pysy kärryillä. Kaikki on silti kirjoissa ja kansissa, jotenkin. Sehän on se elämäni elokuva, joka myös nyt on välillä ollut mielessäni hajoamassa. Monta asiaa on ollut hajoamassa. Elämä ei ole helppo matka.

Postaukseni otsikoksi valitsen René Descartesin filosofisen lausuman, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi. Descartes halusi filosofiassaan epäillä kaikkea ja etenkin aistihavaintoja järjestelmällisesti. Kuitenkin hän tuli siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta yksi asia on varma: vähintään subjektin henkisen minän, ajattelevan mielen, on oltava olemassa, koska jokin epäilee aistien antamaa todistusta. Lausuma kuvaa tätä havaintoa. Lähde (Wikipedia)

 

19.7. sunnuntai.  Seuraan olotilaani. Haluan kiihkeästi parantua.  Viime torstaina aloitettuani lääkärin määräämillä lääkkeillä (Panadol Forte ja Prendisolon), lähdin ystävän kanssa luontoretkelle. Koska epäröin vointiani, vaihdoin osan matkasta autoon. Kun tein niin, näimme paljon enemmän ja samalla saimme kuitenkin kohtuullisesti liikuntaa kuljeskelemalla pysähtyessämme. Meillä oli tosi kivaa, paljon tarinoita käsiteltävänä ja esittelin paikkakuntaa ja omia polkujani.  Istuimme myös pitkän tovin Lahelan Tuhkalanpuistossa, joka joutui edellisenä viikonloppuna rajun ukkosmyrskyn jälkeen tulvan valtaan. Uskokaa tai älkää, kulutimme retkeemme neljä tuntia kuten edellisen viikon kahvilakäyntiin. Innostus kantaa pitkään eteenpäin. Odotan jo seuraavaa tapaamistamme.

Ajattelin, kuinka kesä valuu tänä vuonna käsieni takia. Mieleni on välillä sekava ja juutun joihinkin asioihin liian pitkäksi aikaa.  Eilen lauantaina kävin iltapäivällä kaupassa hakien täydennystä tyhjenevään jääkaappiini ja Minnin ruokiin.  Kaikki toimeni ovat hyvin harkittuja, suunniteltuja ja säännöllisiä. En oikein pidä siitä, mutta elämän yksinkertaistaminen tällaisessa tilanteessa voi olla hyödyllistä.  Nautin viileistä päivistä ja sateesta.  Annan "suurten aiheiden" edelleen levätä. Kirja- ja paperikasat pölyttyvät. Eilen illalla en tuntenut kipeyttä käsivarsissani enkä ottanut särkylääkettä yötä vasten. Ajattelin, että jaksaisin seuraavana päivänä siivota ainakin yhden huoneen. Nukuin melko hyvin, mutta aamuyöstä heräsin jäsenteni kipeyteen. Toivo herää aina pienestäkin poikkeavasta tuntemuksesta ja saattaa johtaa karuun totuuteen.

Tunnen myötätuntoa kaikkia todella sairaita tai vähemmän sairaita ihmisiä kohtaan. Heidän tarinoitaan lähes reaaliajassa tulee somen kautta koko ajan eteeni. Ajattelen, miten ennen ihmiset peittivät sairautensa kokonaan. Sairaudet ja kuolema olivat tabu, mutteivat enää. Teen myös pieniä videoita kuten joskus aikoinaan, mutta en rohkenisi laittaa niitä someen. Mielessä kyllä on ollut.

Välillä yritän setviä laajoja kuva-arkistojani ja miettiä, miten järjestäisin ne parhaiten. Näyttää siltä, että ne eivät minun jälkeeni kiinnosta ketään, eivät digitaalisena eivätkä paperilla. Päiväkirjojeni osalta käy niin, jollen pääse etenemään.

31.12.1961 kirjoitin päiväkirjaani:

”Tämä rakas vuosi on nyt sitten lopussa. Se vaipuu unholaan kuten niin monet vuodet ennen sitä ovat tehneet. Se ei palaa enää koskaan takaisin. Mutta muistan sen tapahtumat kuin pitkänä kokoillan filminä.”

Olin 14-vuotias ja sama filminauha tulee aina silloin tällöin päiväkirjojen ajatuksistani julki. Me tiedämme jo syntymästä saakka, mitä haluamme tehdä tai olla. Olemme tulleet toteuttamaan tehtävää. Varmaan saan myös selvitettyä, miksi tehtävä ei aina onnistu ja mitkä asiat ovat sitä häirinneet. Rakastakaamme elämäämme kaikkine vaikeuksineen.

 

20.7. maanantai aamupäivä. Luin  päiväkirjani ajalta 25.6.1962 - 13.9.1962. Olikin erityisen mielenkiintoinen ja selvensi monia asioita.  On aika vaikea palata takaisin tähän päivään sieltä 64 vuoden takaa. Kesä 1962 oli myös erityisen sateinen ja varmaan hyvin vaikea maanviljelijän perheelle. Taistelin vanhempieni ja myös sisarteni kanssa. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Siitä ei taida olla merkintöjä. Jouduin välillä käyttämään kirjoittamisessa irrallisia papereita, jotka ovat hävinneet. Teen usein yhteenvetoja päiväkirjojen loppuun. Kaikesta päätellen, meillä on kotona ollut vaikeaa aikaa. Päättelen sen monista asioista, kaikestahan en voi tai halua kirjoittaa suoraan. Arvostelen kyllä rajusti vanhempiani. Elokuussa 1962 olen rippikoululeirillä Längelmäellä (Orivesi) ja pääsen siellä ripille. Se taisi olla minulle aika merkittävä vaihe. Olen kirjoittanut siitä aiemmin samoja lähteitä käyttäen toisella blogialustalla "Kirjoituksia polun varrelta" 10 vuotta sitten. Tässä linkki blogiini "Paluu kesään 1962". Nyt olen palannut tarkemmin siihen aikaan kaikkien tapahtumien osalta.

Eipä tästä nyt sen enempää kuin, että olenpa ollut todella tarkka kirjoittaessani päiväkirjoihin. Niiden kautta pystyn edelleen elävästi palaamaan kaikkiin hetkiin. Poistaisin sieltä kyllä sen mahdottoman rakkaudenkaipuun, jota aloin tuntea "poikia" kohtaan jo lapsesta saakka. Pitääpä miettiä jatkossa, miten sen muutti paljon myöhemmin muotoaan ja mistä se oikein alkoi ja mihin päättyi. Mikä sai minut lopulta aikuistumaan ja etsimään onnea toiminnasta ja harrastuksista ja kirjoittamisesta, mitä olivat olleet kuitenkin jo lapsesta saakka kaikesta huolimatta minulle tärkeimmät asiat. 

Jatkan etsimistä päiväkirjoistani ja valokuvista. 

22.7. keskiviikko iltapäivä.  Monenlaisia ajatuksia on risteillyt päässäni. En millään pysty, saati halua käsitellä niitä kaikkia täällä. Osa häipyy mielestäni ja osa pakottaa ajattelemaan toisenkin kerran. Innostun joskus liikaa jostakin asiasta, mutta loppujen lopuksi kadotan sen mielestäni ja kadun, jos vielä alan kirjoittaa siitä. Vaikkei ollut aivan pakko, selailin päiväkirjaani 2024--2025 kuten jo taisin mainita. Olen kirjoittanut hirveän paljon ja ollut pitkiä aikoja huonossa kunnossa. Päättelin, että vanhuuteni alkoi 2025 aikana. Kaikista edesottamuksien takia menetin monta punaisen langan päätä ja aloin pudota jonnekin, minne tässä iässä monet katoavat kokonaan. Pistän tietenkin hirveästi hanttiin. Kyllähän ne varmaan tulevat myös näissä blogipostauksissa näkyviin. Sairaudet ovat pahoja asioita. Olen tiennyt sen, mutta mitäs teet, kun olet niin monessa mukana etkä voi noin vain heittäytyä aloillesi. Voin kieltäytyä asioista, tehdä valintoja ja niin tulenkin toimimaan. 

On silti niin, ettemme voi sulkea kaikkea pois elämästämme, mutta itseni suojelu (ja Minnin) on nyt minulle ensiarvoisen tärkeää. Kaikkeen tekemiseen menee entistä enemmän aikaa, joten teen vain kaiken välttämättömän ja yritän pitää huolta itsestäni ja tietenkin kissalapsestani Minnistä. Siivoaminenkin saa odottaa, vaikka aina välillä harrastan pientä ja pakollista toimintaterapiaa kotitöiden parissa.

Ehkä tästä kaikesta vielä jotakin tulee. Rakastakaa itseänne, perhettänne ja muita läheisiänne. Olkaa kaikille ihmisille ystävällisiä ja auttavaisia. Unohtakaa kritiikki, erimielisyydet, arvostelu. Nauttikaa hiljaisuudesta, luonnosta ja elämästä.

 

 

 

Aaltoilua

3.7. perjantai. Tämä viikkohan on ollut hurja eli hurjan vaikea. Taisin jo mainita sen aiemmassa postauksessani (1.7.) Olen vanha ja mielenkiinnoton ja minulla on ronkeli kissa. Joskus haluan kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta en aina halua tehdä sitä samassa paikassa. On hienoa innostua ja voida paremmin kuin vaikkapa edellisenä aamuna. On ihanaa, kun sataa ja tuulee. Siirsin läppärini pikkupöydälle makuuhuoneeseen sängyn viereen. Asentoni ei ole hyvä, mutta ympäristö vaihtui. Minni seurasi ikkunalle aamulevolle ja vahtimaan minua. Aamuruoan annoin jo aiemmin aamulla, mutta sitten hän oli vaatimassa makupalaa ja saikin sen. Kun käyn kaupassa, minut tapaa parhaiten kissanruokahyllyjen äärestä.

Tänne valikoitui nyt kuvia Minnistä heinäkuussa 2026

On ollut hyvä aamu. Nukuin hyvin ja sillä on merkitystä. Heräilen kuten jo pari vuosikymmentä useita kertoja yössä. Unien näkeminen on hyvästä. Näin aivan aamusta unen paikasta, jossa olen usein liikkunut, mutta en millään saa mieleeni, mikä siinä oli erilaista tai tuntui erilaiselta, jopa uhkaavalta. Tapasin eilen jälleen kahvilassa erään ystäväni kuten viime viikolla. Keskustelumme oli vilkasta ja pari tuntia meni aivan liian nopeasti. Vaikka tarkoitukseni on keskittyä jatkossa kuuntelemaan muita, niin lopulta alan repeillä ja puhua liikaa. Anteeksi.  Lopuksi juuri lopettaessamme keskustelumme, näin sattumalta myös entisen naapurini ja palasin vielä kahvilaan juttutuokiolle tämän kanssa. En edes tiennyt, että hän asuu nykyään aika lähellä. Vaihdoimme kuulumisemme. Sitten ryntäsin taas kissanruokahyllylle.

Keskusteluissa muiden kanssa sekaannun usein itseltäni jo kieltämääni asiaan, asuinympäristööni, kotikylääni ja sen muutoksiin. Nyt ennen tätä kirjoitustuokiota etsiä joitakin vanhoja skannaamiani kuvia alkuperäisinä, koska en löytänyt niitä kovalevyiltäni. Se johti minut asian lisäksi loputtomaan urakkaan arkistojeni kanssa. Kansiot ja muovitaskut täynnä lehtiartikkeleita. Toki olen jo paljon hävittänyt, mutta tallentanut erityisen kiintoisia.

Nyt minulle pitäisi olla tärkeintä vain omaan aikajanaani kuuluvat lehtileikkeet, vaikkapa sellaiset, jotka ovat kirjanneet 2010-luvulla 50 vuotta sitten tapahtuneita asioita.  Olen tallentanut niitä ja muita aiheita, jotka kyllä usein liittyvät omaan elämääni ja harrastuksiini. Aineistojen pitäminen selkeässä järjestyksessä on todella vaikeata.

Onneksi minulla on kissa hoitamassa minua ja minä häntä. Suurin osa maailmasta on tullut hulluksi eikä osaa ja jaksa keskittyä oleelliseen, ajatteluun, elämän pohtimiseen ja siihen, miten voimme parantaa sitä.

sunnuntai 5.7. On vielä aamupäivä. Koko aamun, todennäköisesti myös koko yön on satanut vettä. Eilen ajattelin, että käyn tänään ryteikössäni. Ehkä se vielä onnistuu, jollen tapani mukaan revi itseäni puuhaamisella loppuun ja sää selkenee ja polut kuivuvat. 

Minni pitää huolta aarteistani

 Muistaakseni eilen väsytin itseni nostelemalla painavia laatikoita romu- eli arkistohuoneessani ja raahaamalla muutaman niistä olohuoneen puolelle käsittelyä varten. Myös sähköisten arkistojeni järjestely kauhistuttaa ja teettää työtä, osa kuvista pitäisi skannata uudelleen. Se on työlästä. En ole ollut kovin järjestelmällinen aiemmin ja nyt en paljon ollenkaan, koska tekninen toimintaympäristö elää niin paljon. Sitten ajattelen, että miksi ihmeessä mietin tätä niin paljon. Luovuttaisinko?

On vaikea keskittyä yhteen asiaan, kun ympärillä on mahdottoman paljon häiriötekijöitä. Aina kun kaivelen laatikoita, löydän asioita, joista haluan vielä kirjoittaa sen sijaan, että keskittyisin oleelliseen, omaan elämääni. Ne asiat toki liittyvät myös elämääni. Kirjat, joita olen hankkinut, mutta en ole ehtinyt lukea, kaivavat mieltäni. Luen Hesarin kirjajutut sanasta sanaan ja teen muistiinpanoja, milloin mihinkin vihkoon tai päiväkirjaan.

Hyvinä päivinä en halua antaa periksi. Reumani aktivoituminen ei kiinnostaisi lääkäriä. Tätähän on tapahtunut aika ajoin. Ajattelin nyt, että tällä kertaa kuten joskus aiemmin, että ilmanpaineet ja muut luontoon liittyvät asiat ovat taustalla. Ihminen on osa luontoa, toiset enemmän kuin toiset. Muuttuisin edelleen mielelläni puuksi, kasviksi tai eläimeksi. Ajatukseni vievät minut takaisin nuoruuteeni, joka sisältää monia vieläkin ajateltavia asioita. Siis ihmiselämästä.

Minun probleemani on aina ollut siinä, etten ole oikeasti saanut tai edes pystynyt keskittymään pitkäksi toviksi kirjoittamaan. Siksi minusta tuskin koskaan tulee oikeata kirjailijaa tai yleensä mitään, mitä kohti olen pyrkinyt lapsesta saakka. Olen aina sotkeutunut elämän verkkoihin tavalla tai toisella.

7.7. tiistai. Heräsin tai nousin pian klo 7:n jälkeen. Illalla sänkyyn mennessäni olin jälleen aivan raajarikko, vaikka en koko päivänä tehnytkään paljon mitään ruumiillista työtä. Koska maanantait ja tiistait ovat niitä raskaita päiviä, ajattelen aina, että yritän juuri niinä päivinä säästää itseäni ja levätä. Jos asetun sohvalle ja aion katsoa jotakin sarjaa hetken, nukahdan melkein saman tien.

Reumani aktivoitumisen syytä en aivan tarkkaan tiedä. Saatan olla kerännyt sisäistä ahdistusta jo pidempään. Sitä on kertynyt useista lähteistä, eikä minulla ole keinoja purkaa sitä tai olla välittämättä. Voisin nimetä sen nyt elämän painoksi, joka on aktivoitunut viimeisimmän vuoden aikana. Syyt ovat olleet positiivisia, mutta myös negatiivisia. Elämän paino niiden kesken kaatuu tässä iässä negatiivisen puolelle. Vaikka tarkoitukseni oli tässä vaiheessa tutkia nuoruuttani ja alkaa kirjoittaa siitä lisää luomalla jotakin uutta, niin vaikka koen sen hyvänä asiana, saattaakin olla, että sieltä putoaa päälleni myös asioita pinnan alta, niitä, joita en ole tiedostanut aikoinaan.  Ne ovat niitä asioita, jotka jäävät lukuisien muistojen taakse piiloon. Kaiken lisäksi minulla on ollut myös jo silloin yhteys menneisyyteen, mitä en ole silloin osannut vielä sanoittaa.

Lääkärille meno ei auttaisi, mitään uutta ei sitä kautta ilmenisi.  Tällainen olotila on toistunut monen monituista kertaa alkaen diagnoosistani.  Se on kuin sanoma minulle. Tosin osa siitä on lääkkeen sanomaa ja vaikutusta, jota voitaisiin sitten purkaa taas uudella lääkityksellä, mihin en suostuisi. Koska tällä kertaa molemmat käteni ranteista ylöspäin käsivarsiin ja niskaan saakka ovat kipeät ja väsyvät vielä lisää, jos teen raskaampaa työtä, totean vain, että sitä samaa tämä on ja yritän kestää.

On tullut mieleeni, että me itse myös keräämme elämän painoa olemalla puhumatta ja keskustelematta vaikeista asioista. Se on kaikkien suomalaisten pahe, vuosisatojen ajan. Jos joku rikkoo sen säännön, saattaa käydä niin, että sellaista ihmistä aletaan välttää ja sulkea pois ja mitätöidä. Sitä ei ehkä kerrota, sillä se ilmoitetaan myös sanattomuudella, minkä voi kokea, ettei ole hyväksytty ihmisenä. Asioista saa keksiä vitsejä, kevyitä tarinoita, joilla todelliset asiat kätketään. Niiden ylläpitäjät ovat kuin salaliitossa toistensa kanssa. Tällainen toiminta kaiken lisäksi sopii erinomaisesti nykyiseen sekavaan maailmaan, joka suosii myös salaliitoja ja valepuheita. Jos et pidä sellaisesta, sinua saatetaan kutsua vainoharhaiseksi.

Viimeisimmän viikon aikana on satanut paljon. Monena aamupäivänä mielessäni on ollut lähteä ”ryteikkööni”, mutta sadetta on riittänyt juuri aamuisin, eikä tilani ole sallinut lähteä eikä edes yhdistää menoani kaupassa käynnin yhteyteen. Valokuvaaminen, käsien käyttäminen on ollut raastavaa, sormet ovat jäykät ja käsivarsien liikkeet vaikeita.

Joitakin asioita on ehkä hyvä lykätä. Ymmärrän nyt, miksi monet ihmiset valitsevat pinnallisen ja hetkellisen elämän.

 9.7. torstai. On satanut monen monta päivää enkä ole päässyt omille poluilleni. En ole kauheasti yrittänytkään. Päivän vointi ja pakolliset tekemiset ovat olleet esteenä. Eilen illalla jätin tarkoituksella ottamatta yötä vasten Burana 400:n, joka usein hyvin saa minut siihen kuntoon, että pystyn tekemään pakolliset hommat. Siksi halusin tarkistaa, pystynkö nukkumaan ilman sitä aamuun saakka. Molemmat käteni, ranteeni ja käsivarteni olivat kipeitä ja tilanne vain paheni, joten luovutin ja otin yhden tabletin, joka salli minun nukkua aamuun saakka, tosin välillä heräilin. Aamuvarhain otin lisää päivää varten. Illalla tunsin painetta myös polvissani, vaikka kipu ei ole muuten nyt yltänyt niihin. Sormeni toimivat myös eivätkä käteni ole turvonneet eivätkä erityisen kipeät, mutta en pysty hyvin liikuttamaan käsivarsiani vapaasti. Ne tuntuvat entistä lyhyemmiltä, vaikka käsivarteni ovat aina olleet lyhyet. Kipu heijastuu välillä myös niskaan. Kuten ei koskaan aiemminkaan, kipuni ei ole särkyä vaan liikerajoitusta ja epämukavuutta.  Tämä viikko on ollut todella paha. Ajattelin jo, että ehkä rohkenen pian ottaa yhteyttä hoitajaan. Samantapainen tilanne oli 2024 ja se kesti pitkään. Silloinkin se lähti monelta taholta tulleesta ulkoisesta paineesta ja säästä. Töitä ja vastuita oli paljon. Niin vaan hoidin asiat, kun pystyin, lyhyet Prednisolon kuurit auttoivat. Voin aina vain sanoa, että olotilani vaihtelee jatkuvasti ja sairauteni kulkee mukanani ja kulkee edelleen. Yritän olla välittämättä ja olla keräämättä paineita erilaisista vaatimuksista, mutta kyllähän niitä tulee edelleen silloin tällöin ulkopuolelta tai pelkästään omasta mielestäni, vaikka kuinka yrittäisin vaientaa niitä.

Tänään on taas mukava tapaaminen kahvilassa. Saa nähdä, mistä tällä kertaa keskustelemme.

Kotona kaikki seisoo. Hoidan itseni ja Minnin ja pakolliset kuviot. Yritän olla innostumasta liikaa, koska sekin on yksi vaaratekijä minulle. Pistän monet hankkeet pienemmälle tai en ota niitä ollenkaan esiin.

Sateiset päivät sopivat meille, Minnille ja minulle. Tänäänkin on vielä sellainen. Sateisia kesiä on HS:n mukaan ollut mm. 1961, jossa olen tänä kevääni viipynyt tutkiessani päiväkirjamerkintöjäni. Lehden mukaan myös 1976 oli sateinen. Pitääpä tarkistaa, mitä olen silloin kirjoittanut.

Aina se kirjoittaa ja lukee. Paras varata tuoli.

 11.7. lauantai. Kirjoitan vähän, jos vaikka saisin huomenna julkaistua tämän postauksen. Olotilassani ei ole mitään muutoksia. Kun voin paremmin, olen Buranan vaikutuksen alaisena, sillä se osaa edelleen vaimentaa tuskaiset liikkeeni käsissä ja käsivarsissa, jotta voin hoitaa päivittäiset askareet. Kunnon siivous saa edelleen odottaa. Samoin puhelu Keusoteen.

Torstaina sovin ystäväni kanssa, että alamme välillä tehdä kävelylenkkejä kahvilassa istumisen sijaan. Hän on asunut Tuusulassa jo 1970-luvun puolivälistä saakka eikä tunne seutua kovin tarkasti. Minä välillä tuskailen vuorostani, että minua rasittaa aina mielessäni ollut mahdoton kiinnostus ympäristöäni kohtaan. Olen käyttänyt paljon aikaa valokuvien ottamiseen kaikista mahdollisista kohteista kuten myös niiden tutkimiseen. Aiemmin minulla oli vuosikaudet joku muu tai lapsenlapseni seuranani, kun lähdin tutkimaan paikkoja. Kävellessä on aina ollut mukava jutella.  Emme tietenkään ole aina parhaimmassa kunnossa tehdäksemme pitkiä kävelyretkiä, tarvitsemme mukaan sauvat ja liikkuminen voi olla aika hidasta. Innostuimme silti. Nythän jalkani ovat vielä hyvin toimivat, muu kaikki on kokeiltava. Ilman Buranaa en kyllä selviäisi. Liikkumaanhan olen koko kevään halunnut ja välillä se on onnistunutkin. No nyt Minni kiipesi syliini ja pitää lopettaa.

12.7. sunnuntai iltapäivä. En nyt tiedä, saanko tämän postauksen julkaisuun tänään kuten alun perin olen suunnitellut. Viime yö oli hirveä, koska en älynnyt ottaa sitä 1 Burana-tablettia aikaisemmin. Illalla, jo hämärän aikaan täällä oli aivan mahdottoman kova ukonilma, salamointia ja jyrähdyksiä koko ajan. En ole itse asiassa koskaan kokenut täällä samanlaista. Yritin vähän videoida ja pelästyin pari kertaa sitä meteliä. Ajattelin lapsuuteni kovia ukonilmoja, jolloin oli pakko piiloutua peiton sisään ja pitää käsi korvilla. Tällekin päivälle on voimakasta ukkosta luvassa.

Aamulla huonovointisuuteni ei sallinut minun pistää suuhuni muuta kuin kahvia. Aamuyöllä olin ottanut kaksikin Buranaa, mutta ne vaikuttivat hitaasti.  Myöhemmin, kun vointi alkoi kirkastua, tein kaikenlaista, pesin tukkani ja jopa ajattelin lähteä ulos. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun kävin katsomassa sähköpostini. Posteihin oli vastattava tai tehtävä muita toimenpiteitä.  Jotkut asiat vaativat koko ajan vääntöä, kuten vaikkapa nyt Markkulan sukuseuran myöhässä olevat asiat.

Yritän säilyttää malttini. Olen ilmoittanut jo kauan sitten molemmissa sukuseuroissa asioista, joita en enää hoida. Olen luvannut jatkaa hallituksissa, mutta toisessa en suostunut edes nimelliseksi sihteeriksi. Olin aiemmin sukututkijana ja sihteerinä, mutta sihteerin hommat lopetin jo vuosia sitten. Ketään muutakaan ei tehtävään saada. Toisessa sukuseurassa olen ollut sihteerinä vuodesta 2015 saakka ja ilmoittanut, etten enää jatka. Siellä on sama tilanne, kukaan ei halua olla sihteeri. Loppujen lopuksi vähätellään aina sihteerin hommia, ne voi hoitaa kuka tahansa, vaikka kierrättämällä. Olen pysytellyt kovana ja ollut hiljaa loukkaantunut, kuinka pientä arvostus on.  

Aloin jopa yhdistää sen ”kiusaamiseen”. Olen joskus maininnut, että minua on kiusattu lapsesta saakka, usein ystävien ja koulutovereiden taholta. Sitä tapahtui myös työelämän aikana. Huomasin sen, mutta jätin sen aina huomioimatta tai en puuttunut siihen.  Olen kiltti ihminen ja minua on ollut helppo käyttää hyväksi.

Olotilani ollessa mikä sen nyt, tällaiset asiat nousevat pinnalle. Yritän olla välittämättä syntyneistä pikku konflikteista, jotta en stressaa itseäni liikaa. Mutta se ei aina onnistu. Ehkä reumani juuret ovat myös ominaisuuksissani.

Ajatella, minun piti oikeastaan kirjoittaa rakkaudesta, erityisesti vanhempien rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Toisella kertaa sitten.

Pääsen julkaisemaan tämän postauksen vasta pari päivää myöhemmin, vaikka jo ajattelin, että jätän kokonaan väliin.   

 

" ja minä istun vain ja kirjoitan"

Aamupäivä 25.6. En ehtinyt aloittaa uutta postaustani eilen, vaikka ympäristö säineen suosi luovuutta. Aamupäivän nimittäin satoi vettä kaatamalla.  Kaiken lisäksi minulla oli aihe, mistä aloittaa. On turhauttavaa minulle kirjoittajana kertoa aina omista ikävistä/tylsistä asioistaan. Ne ja muistot menneistä hienoista elämyksistä, näkemisistä, oivalluksista, kohtaamisista, retkistä ja kiihkeistä kokemuksista eroavat hirveästi toisistaan.

 

Kahdeksan vuotta meni kirjaprojekteissa. Oli tutkittava arkistoja, selvitettävä vaikeita asiapapereita, kierreltävä eri paikoissa ja välillä venyttävä hoitamaan kaikki muut jutut.  Siinä keskellä kaikkea alkoi korona-aika, joka vaikutti myös minun elämääni. Selasin toissa päivänä sekä 2020 että 2021–2022 kalentereitani. Olin ihmeissäni elämäni monimuotoisuudesta verrattuna tähän hetkeen, kun yritän kiihkeästi pitää kiinni muuttuneesta elämästäni, joka toisaalta tarkoittaa minua persoonana.  Olin unohtanut paljon enkä ole vielä lukenut sinä aika kirjoittamiani blogipostauksia. Monet asiat järkyttivät minua perin pohjin ja menetin paljon olemuksestani. En nyt aloittanut aiheesta, mistä minun piti aloittaa. Edellä kirjoittamani vain kuvaa osaa siitä, mitä ihminen voi elämässään kokea ja miten vaikea kenenkään toisen on sitä koskaan ymmärtää. Siksi meidän pitäisi enemmän keskittyä kokemuksiimme ja kommunikaatioon toisten ihmisten kanssa. Itse pidän ajattelua erityisen tärkeänä, se on kaiken pohjalla.

Ajattelusta alkaa usein aamuni.  Ajattelu johtaa aina oivalluksiin. Kun luen lapsuuteni päiväkirjoja, jotka nyt ovat tärkein materiaalini, voin yhdistää ajatteluni, kokemukseni ja tietoni niihin tai päinvastoin. Keskustelen oikeastaan itseni kanssa. Tämän päivän ihmiset eivät osaa enää keskustella kaikkien kanssa eivät edes itsensä kanssa. Ajattelen myös sitä, mitä ajattelin nuorena vanhemmista ihmisistä, miten suhtauduin heihin. Kun keskustelen nuoren itseni kanssa, minulla on samalla yhteys minusta muihin ja nykyiseen itseeni. Ehkä lopulta keksin, missä muodossa käsittelen meitä kaikkia yhdessä. Aika näyttää.

Yritin mennä 14-vuotiaan Merjan mieleen. Tekstiä seuratessa muistan myös ottamiani valokuvia niiltä ajoilta. Lapsenlapseni Alex on juuri nyt saman ikäinen kuin minä elokuussa 1961. Päiväkirjoistani näkee, että minulta ovat vihot loppuneet ja olen joitakin merkintöjä väliajalta kirjoittanut erillisille papereille, joita sitten olen kopioinut, kun olen saanut hankituksi uuden vihon.  Lukiessani niitä, otan myös kiinni hetkistä, joissa mainitsen muita henkilöitä kuin itseni. 

Välttelin kameraa. Joskus piti kuitenkin ottaa joku kuva kirjeenvaihtokavereille.

 

”ja minä istun vain ja kirjoitan” sopii tämän postauksen otsikoksi. Kesät olivat pitkiä, laskin päiviä koulun alkuun. Eniten seurasin luontoa, säätä, kuuta ja tähtiä. Elokuun lopussa tuijotin taivasta iltaisin isän venäläisestä sotilaalta sodan aikana ottamalta kaukoputkella. 27.8. oli kuunpimennys ja keväällä oli ollut auringonpimennys.  Edellisenä vuonna seurasin olympialaisia Roomassa. Urheilutapahtumien seuraaminen ensin radiossa ja sittemmin Rooman olympialaisista lähtien olivat harrastuksistani tärkeimpiä.

Elokuun lopulla, viimeisinä päivinä ennen koulun alkua, jouduimme sisareni kanssa kahdeksi päiväksi raskaaseen työhön leikkuupuimurin päälle. Työhön kuului raskaiden vehnäsäkkien nostelu niiden täyttyessä. Työn jälkeen kaikki jäsenet olivat kipeät eikä kynäkään enää oikein pysynyt kädessä. Ne olivat varmasti kesän kuumimmat päivät, sillä kesä oli ollut pilvinen ja sateinen. Työn lomassa ihailin luonnon värejä, metsää, taivasta, viljaa, ruohoa ja puita. 

Kuvailen vanhempieni sanallisia riitoja. Kerroin tarinoita, joita olin lukenut jostakin historian kirjasta. Koulun alettua kuvailen tapahtumia kuin filminauhalla, kerron kaikista tapahtumista koulun alkaessa ja ihmisistä, joita tapaan. Saimme uuden luokanvalvojan, Inkeri Miettisen, joka oli sittemmin valvojanamme kaikki vuodet lukion loppuun saakka.  Kerroin tarinan edelliseltä keväältä, miksi emme pitäneet hänestä.

Koulu alkoi perjantaina 1.9.1961. Olin IV C-luokalla ja luokkamme sijaitsi koulurakennuksen toisessa kerroksessa lähellä opettajain huonetta. IV B luokkahuone oli vieressä. Totesin itsekseni, että jatkossa opettajat tulevat nopeammin luokkaan, joten emme voi enää viivytellä. Olin ensimmäinen tyhjässä luokassa. Näin kyllä pari laukkua, mikä kertoi, että pari muuta oli tullut aiemmin (Krisse ja Laura). Kaikki tulivat vähitellen ja silloin selvisi myös, ketkä olivat jääneet luokalleen. Saimme kolme uutta oppilasta. Koulun alku jatkui juhlasalissa kaikkien luokkien kokoontuessa juhlasaliin. Lauloimme virren ”Soi kiitokseksi Luojan”. Uusi luokanvalvojamme, joka sattui olemaan uskonnon opettaja, puhui myös ja rukoilimme.  Rehtori Paavo Kouri piti hirveän pitkän puheen. Koulun tapoihin kuului mennä myös lauantaisin aamurukouksiin juhlasaliin.

 

Tässä luokkakuva IV C-luokasta, otettu keväällä 1962. Minä olen ylhäältä katsottuna toisessa vajaassa rivissä toinen vasemmalta (tukka sekaisin). Kuvassa ei ole tekstissä mainitsemani luokanvalvoja vaan Kaija Kouri.

Kaiken kaikkiaan jokaiseen kuvaukseen sisältyy aina paljon muuta oleellista tai ei edes niin oleellista, mitä en mainitse tässä esim. sitä, mitä suurimmalla ihastuksellani oli päällä. Lauantaina koulu jatkui, kaikki kouluviikot sisälsivät myös lauantain koko kouluaikani.

Kertomistapani oli samanlainen jo aiemmissa päiväkirjoissa. Olin ystävieni tapaan koko ajan ihastunut poikiin, joista joku yksi oli aina suosikkini, mutta ”rakastan” välillä monia muitakin. Erikoista on, että nämä pojat ovat aina meitä vuosia vanhempia, useimmat pian kirjoittamassa ylioppilaiksi.  Olin syksyllä 1961 keskikoulun neljännellä luokalla ja nuo kaikki muut pojat olivat jo lukion ylimmillä luokilla. Eniten ”rakastamani” ja ihailemani oli omaa ikäluokkaani. En koskaan tutustunut yhteenkään poikaan lähemmin, vaihdoimme ehkä vain satunnaisesti katseita, milloin missäkin. Tai niin minä luulin ja kirjoitin ylös.

En tiedä vielä, mitä teen päiväkirjoilleni, kun olen ammentanut niistä kaiken tarpeellisen. En pidä ainakaan vielä aiheellisena kopioida niitä tarkkaan digitaaliseen muotoon. Näen itsessäni rakkautta kaipaavan ja janoavan nuoren tytön, se kaipaus on ollut jo aiempina vuosina ja jatkuu vuosikausia. Maalaistyttönä minulla ei myöskään ollut samoja etuja ja mahdollisuuksia kuin kaupungissa asuvilla. Se tulee esiin monessa kohtaa.  Se voisi olla oma kertomuksensa ja sellaiseksi selkeästi erotettavissa. Toteuttamattomat haaveet. Niistä tuli minulle eräänlainen perintö myöhemmille vuosille. Sen olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.

Kuvia tuolta ajalta on todella vähän. Voit lukea samasta päiväkirjasta blogissani Kirjoituksia polun varrelta, jonne linkki on tässä.  Tekstin otsikko on "Haparointia".

Jätän kuvien setvimisen ja järjestämisen toiseen kertaan tai sitten jätän sen kokonaan?

perjantai 26.6.  Koska lopetettuani nyt lähes kaikki puolipakolliset ”työt”, joita on voinut kutsua vapaaehtoisiksi harrastuksiksi, myös tulevaisuuden suunnittelu (turhan hieno sana) on mielessäni. Se on vähän sama kuin monille eläkkeelle lähtö. Omasta eläkkeelle lähdöstäni on jo 17 vuotta. Kaikki se aika ja jo ennen sitä täyttyi nk. harrastuksilla. Aivan viimeisinä vuosina olin hirveän ärsyyntynyt, kun joku vaati minulta jotakin. Joskus olen aluksi melkein panikoinut ja voinut huonosti. Se on ollut lähes päivittäistä. Miksi, sekin tulee selviämään, kun etenen itseni tutkimuksessa, minulla on siitä jo aavistus ja sekin vie lapsuuteen.

Blogini lukijoille haluan sanoa, että suosittelen teille kaikille itsetutkistelua eikä kirjoittamiseni itsestäni tarkoita, että olisin jotenkin parempi ihminen. Suosittelen muillekin samaa kuin itselleni. Urakka on kova eikä se johda oikeastaan mihinkään ja on merkityksellinen vain kullekin itselleen.

Vedän kuitenkin asioita yhteen. Tapasin eilen yhden, pitkään tuntemani naisen, omaa ikäluokkaani ja kuunnellessani häntä, tajusin kunnolla sen, mitä olen aiemmin kuuluttanut muille. Kuunnelkaa vanhempianne, silloin kun se on vielä mahdollista. Pelkkä lyhyt kertomus ihmisestä, samantyyppinen kuin joskus muistokirjoituksissa, ei kerro ihmisestä paljon mitään. Niistä on hyötyä, mutta ne eivät kerro ihmisen ajatuksia ja kaikkea sitä, mikä on sisältynyt heidän elämäänsä. Tiedämme vain lyhyitä välähdyksiä. Ajattelin, että olen ymmärtänyt tämän jo lapsena, mutta minultakin se on jäänyt täysin puolitiehen. En ole ymmärtänyt, miten pystyn sitä toteuttamaan vanhempieni ja muidenkin ihmisten kanssa. Ajatus toteutuksesta on aina ollut minussa, mutta se on aina jäänyt kesken ja unohtunut elämän pyörteissä. Nyt alan olla asian ytimessä, häiriötekijöitä silti riittää. Kunhan vain ehtisin kaiken. Olen kyllä tehnyt valtavasti etukäteistyötä. Huomaan sen jopa vanhoissa blogipostauksissani. Mutta kaivapa se sieltä esiin.

Kommunikointi muiden ihmisten kanssa on äärimmäisen tärkeätä. Pitää myös kuunnella ajatuksella ja oppia samalla, miten voi hyödyntää oppimaansa omassa elämässään. Voin taas olla kiitollinen.

Se ei ole kaikki. On myös ollut hirveän tärkeää opiskella laaja-alaisesti koko elämänsä. Koska tekoälyä ei voi välttää, itse kerätty tieto auttaa meitä jatkossa myös soveltamaan tekoälyltä kysymiämme asioita. Koska tiedämme jo jotakin oleellista. Palaan tähän asiaan joskus myöhemmin.

 

sunnuntai 28.6. Olen itse asiassa hurjan innostunut. Hämyinen maailma ja epätoivo kaikkien rasitteiden jälkeen tuntuu olevan väistymässä. Ihmisen mieli on ihmeellinen. En tiedä, ovatko kaikki kokemukset tarpeellisia, mutta niiden tuoma oppi on hyvästä, vaikka se usein tuntuu häiritsevän ja pahoittavan mielen. Joskus liikaakin, mutta onhan ihmisellä aina sellaisia vaiheita elämässään.

Vietin eilisen päivän hyvän ystäväni kanssa. Olemme tunteneet kauan ja viettäneet myös aiemmin pitkän tovin läheisempinä. En aio tässä analysoida samankaltaisuuksiamme sen enempää, vaikka voisinkin. Vietämme silloin tällöin päivän yhdessä ja keskustelemme paljon. Emme ehdi koskaan käsitellä ja keskustella kaikesta. Muisti on meille tärkeä, hän muistaa noin vain elämänsä yksityiskohtia, päivämääriä. Minäkin muistan paljon, mutta eri tavalla.

Eilen ehdimme käydä monessa paikassa, ensin hautausmaalla hänen vanhempiensa haudalla, sitten syömässä, tavaratalossa ja lopuksi kävimme vielä lempipuutarhassani Halosenniemessä. Siellä on aina erikoislaatuinen tunnelma, jossa on mukana taidemaalari Pekka Halosen perheen tunnelmaa, vanhoja kasveja, puita.  Eläimetkin viihtyvät siellä. Sorsa pyrähti pusikosta ja lähti järveä kohti. Istuessani ikivanhan valtavan pajun juurella penkillä seurasin, kun hiiri tai joku muu hiiren kokoinen juoksi useamman kerran polun poikki toiseen pöheikköön ja takaisin. Yleensä käyn siellä ensimmäisen kerran varhain keväällä puiden kukkiessa. Aina siellä on yhtä ihana tunnelma. Lopuksi tulemme aina kahville minun luokseni ja useimmiten keskustelemme koko ajan. Minusta tuntui, että olen nujertanut suuren osan pahoinvoinnistani ja ikävistä tuntemuksistani.

1.7. Sunnuntaina olin vielä intoa täynnä, mutta sitten tuli käänne, josta en vielä keskiviikkoaamuna ole selvinnyt. Lääkkeen vaikutus iski jälleen kovaa. Maanantaina uinuin koko päivän. Yritän aina jotakin ja teen pakolliset hommat. Hoidan Minni-kissan asiat. Yritän katsella joitakin ohjelmia Tv:stä nukahtaen aina kesken kaiken. Tiistaina siivosin vähän, lattian pesu on ollut kauan kesken. Ajattelin, että lapsenlapseni tulisi lastensa käymään kuten olimme alustavasti sopineet. Se ei sitten sopinutkaan heille. Jatkoin loppupäivän torkkumista.

Vasen ranteeni on nyt vuorostaan ollut jo yli viikon kipeänä ja vaatinut, että otan Buranaa sekä aamuin että illoin. aiempi oikean reiden ja alaselän kipu on jo parantunut. Tiedän, että lähes kaikilla ikäisilläni on kolotuksia, vaikkei heillä olekaan mitään diagnoosia. Joskus mietin, että olisiko minulla jotakin muutakin kuin nivelreuma ja lääkkeen sivuvaikutukset.  Mitään muita tutkimuksia ei ole oikein koskaan tehty. Kun jokin kipu jäsenissä tulee tosi akuutiksi, niin silloin olen pyytänyt apua ja saattanut mainita muutakin, mutta ne on ohitettu. Oma luonteeni ei pysty vaatimaan mitään sen kummempaa. Kunhan selviän.

Minni alkoi myös eilen voida huonosti, vaikka on ollut tosi hyvässä kunnossa viime aikoina. Helteiset päivät rasittavat meitä molempia. Nukun yöni hyvin, mutta aamuisin herään kuten tänäänkin pahoinvoivana. Minni oli oksennellut ja minä en pystynyt syömään mitään. Tänään olisi paljon asioita hoidettavana. Yritän toipua ennen lähtöäni kylille asioille.

Olen ajatellut, että innostumiseni asioista on osasyyllinen huonoon vointiini. Lauantaina pystyin tuskin kävelemään, koska kehoni oli retkiemme vuoksi mahdottoman rasittunut enkä pystynyt edes nukkumaan kunnolla. Olotilani kyllä tasaantui sunnuntaihin mennessä.

Miten voi tyynnytellä luontaisia ominaisuuksiaan hoitaakseen itseään? Ehdin lukea päiväkirjastani vuoden 1961 loppuun saakka, jolloin kirjoitin, että minulla on sellainen tunne kuin olisin koko ajan jonkin elokuvan sankaritatar ja se elokuva olisi elämänkertani. Aiemmin olin kirjoittanut, että näen jokaisen hetkeni osana elokuvaa. Tähän on nyt hyvä lopettaa tällä kertaa.