keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Hälytystilassa?

 Tämä postaus on jälleen kokoelma alkaen 16.2.2024 ja päättyen 21.2.2024.

Olipa pitkästä aikaa tuskallinen yö, alituista heräämistä, nukahtamista, heräämistä ja aamulla jo päänsärkyä. Ajatukset alkoivat myös pyöriä päässä, lähinnä keskeneräiset kirjoitukseni. Ajattelin myös, että aamulla on paras kirjoittaa ensin vapaasti, jotta pää selkenisi. On varsin omituista, että päivät eivät riitä minulle. Jos lähden asioille ja liitän siihen ulkoilun, niin siinä on sitten se päivä. Niin oli eilen. Jaksan syömisen jälkeen korkeintaan katsoa jotakin tallennetta.  Eilen katsoin kyllä myös A-talkin. Kauhistuttavaa sanelua hallitukselta!

 


Kotitöitä riittää myös. Onkohan muilla niitä ollenkaan? Siivotakin pitäisi. Otin tänään lakanat pois sängystä vaihtaakseni vuodenvaatteet. Yksinasuvankin on huolehdittava kodin asioista, päivittäin. Taidan olla usein eräänlaisessa hälytystilassa. Milloin se jäi päälle?

Päätinkin aluksi hypätä menneeseen erään valokuvan vetämänä:

 


Maanantaina 22.3.1976 savupilvet täyttivät Helsingin keskustan, kun tyylitalon ullakko tuhoutui. Palosta tehtiin iltapäivällä viitisenkymmentä ilmoitusta. Mekin saatoimme tehdä, koska saatoimme seurata paloa työpaikkani ikkunoista. Ensimmäinen hälytys tuli kello 15:n jälkeen. En muista tunnelmia sinä iltapäivänä. Minulla ei ollut kameraa mukana. Mutta joskus myöhemmin, jonakin liputuspäivänä, oletan kesäkuussa, koska silloin otin pari muutakin kuvaa, nappasin tämän kuvan talon katolla työskentelevästä miehestä ilman mitään suojavarusteita. Kuva tulee silloin tällöin eteeni ja joka kerta ajattelen etsiä tietoa ko. tulipalosta.

Palon kohteena oli Helsingin vanhin suuri kivitalo, jota Helsingin Sanomien 23.3.1976 mukaan kutsuttiin Grönqvistin kivimuuriksi. Talo sijaitsi Pohjois-Esplanadilla numerossa 25-27. Me seurasimme paloa Fabianinkadulta, jossa talo oli vastapäätä SYP:n taloa. Talon arkkitehtinä oli ollut Theodor Höijer, rakennuttajana entinen satulaseppä, myöhemmin suururakoitsija ja kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvist. Talo valmistui 1883. Helsingin Sanomat kertoo myös, että talosta tuli Helsingin suurin yksityistalo ”paremmalle väelle”. Grönqvistin hankkimat kaksi tonttia yhdistettyinä ulottuivat Fabianinkadulta Kluuvikadulle. Talo rakennettiin käsityönä ja rakentaminen kesti neljä vuotta. Uusrenessanssia edustava talo oli Helsingin hienoimpia ja sitä on myöhemmin korjattu ja entistetty. https://nakoislehti.hs.fi/0fdf9455-8ee2-4609-a02a-f5a654a85d5f/6

En löytänyt tietoa, miten palo oli syttynyt vai oliko se sytytetty. Rakennus kuitenkin korjattiin ennalleen ja valmistui syyskuun loppuun mennessä.  En silloin enkä myöhemminkään ajatellut syvällisesti Helsingin keskustan taloja ja niiden ulottuvuuksia. Kluuvikadun Maxim elokuvateatteri sijaitsi Kluuvikadulla Grönqvistin talon jatkeena, sekin mainitaan artikkelissa. Joillakin asiakasyrityksillä saattoi myös olla toimitila ko. rakennuksessa, kun myöhemmin 1984 eteenpäin ravasin ympäriinsä eri yrityksissä maksuliikeasioiden kanssa. Tämä tuli mieleeni nyt. Silloin ei ollut aikaa kiinnittää huomiota rakennuksiin. Myöhemmin taidehistorian opinnoissa ei Helsingin mielenkiintoinen rakennusten historia ollut aivan terävimpänä pääaiheena, vaikka rakennuksia ihailtiinkin ulkoa päin ja teimme joitakin esityksiä.


Tämä oli pieni hyppäys menneisyyteen, joka silloin tällöin, nykyään todella usein pohdituttaa minua. Olin aloittanut kesäkuun alussa 1975 Pohjoismaiden Yhdyspankin vero-osastolla määräaikaisena muutettuani kesäkuun alussa Helsinkiin tai oikeammin Espooseen Riihimäeltä, jossa olin opiskellut kaksi vuotta kauppaopistossa. Töitä oli tehtävä, muuta vaihtoehtoa ihmisellä ei siihen aikaan ollut. Tosin palkalla ei oikein tullut toimeen. Paljon muitakin vaikeuksia yksinhuoltajalla oli silloin niin kuin nytkin.

Kun alan miettiä mitä tahansa asiaa kuten juuri yhden kuvan ajankohtaa, mieleen putkahtaa monia muita asioita, jotka tunkevat esiin ja käsiteltäväksi. Ajatelkaa itseänne nuorena ihmisenä, kaikkia vaikeuksia, mutta myös iloja ja odotuksia. Kuitenkaan emme aina voineet iloita elämästämme niin paljon kuin olisi pitänyt. Jos iloitsimme liikaa, se kostautui toisaalla. Emme koskaan tehneet oikein, koska välillä saatoimme unohtaa raskaat velvollisuutemme. Tätä voisi jälleen kutsua ihmisen osaksi. 

Mitä tahansa kelaan menneisyydestäni, yhtenä osana mukaan tulee syyllisyys, etten tehnyt kaikkea, mitä minun olisi pitänyt tehdä ja millainen minun olisi oikeasti pitänyt olla.


Monet valokuvat menneestä elämästä kuvaavat jotakin pientä hetkeä, jota en edes muista. En silloin tainnut kirjoittaa päiväkirjaa. Muistan vain ne elämääni rajoittavat asiat, murheet ja surut. Näen silmissäni vaikkapa sen, kun raahasimme ruokakasseja pienen tyttäreni kanssa Kampin kulmilla menossa Haukilahden bussiin. Oli ollut palkkapäivä ja ruokaa oli vihdoin ostettava. Elämä oli köyhää. Elämä oli uurastamista elämisen eteen. Työpäivät olivat pitkiä ja oli vaikea ehtiä päiväkotiin noutamaan lasta. Nämä hetket muistan. Pää oli aina täynnä huolia.

Niin, tätähän minun ei tänään pitänyt kirjoittaa. Päässäni on niin paljon asioita, että en aina pysty edes päättämään, mikä sieltä tulee ulos ja tekstiksi.

Nyt alkoi sataa lunta. Jatkan myöhemmin.


Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta 21.2., jolloin taas on alkanut sadella lunta. Vaihteva sää on jatkuvaa. Onneksi ilmanpaineiden vaihtelut eivät ehkä ole olleet erikoisia, sillä en ole potenut fyysisiä pääsärkyjä. Henkisiä särkyjä minulla on kyllä ollut riittävästi ja olen pilannut niillä joidenkin öiden unet. Olen nimittäin yrittänyt joinakin päivinä väsätä esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon ensi viikon kerhoiltaan. Koska meillä ei ollut tammikuussa tiedossa ohjelmaa helmikuulle, menin lupaamaan esityksen. Olen katunut sitä. Toisaalta se on pistänyt minut myös kokoamaan aineiston yhteen kaikkien tutkimusten päätteeksi. Eivätkä tutkimukset pääty siihen, että jokin on jo tutkittu. Kaivan asioita esiin aina uudelleen ja uudelleen, josko löytäisin jotakin kerrottavaa lisää. Lopputulos, jota käsittelen vain totuuden suhteen, en kaikkien tieteellisten näkökulmien mukaan, on silti selvä. Tarinallisuus on tärkeintä.

Vaikka olen varma asiastani, niin ensimmäinen esitykseni siitä on koe. Nimittäin asiaa ei ole käsitelty 130 vuoteen kuin epäilyinä, kommentteina tai se on ohitettu. Niin sen tavallaan ohitti myös äitini aikoinaan kertoessaan perheensä historiasta. Alkuperäinen haastattelukin tuli luettua uudelleen. Olen itse siihen hankkinut myöhemmin lisätietoa tutkimalla. Kaikki, mitä meille kerrotaan, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Toisaalta kertoja voi olla tietämätön asian oikeasta laidasta. Kun sitten joku selvittää asian niin pitkälle kuin pystyy kuin minä, mieleen nousee edelleen epäilys. Olenko sittenkään oikeassa?  Loukkaantuko joku? Silloin ei ole mikään ihme, että yöllä herätessä alkaa mielen hämmennys.  Tästä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Näköjään juutun joskus asioihin eikä tämä vuodenaika auta siinä.


 

Olen tänä aikana myös tajunnut, että viime vuodesta jäi paljon väliin. Olen sulkeutunut kammioni rauhaan? tekemään työtä ja unohtanut paljon muuta. Pari kertaa terveyteni on reistaillut ja toipuminen on ollut hidasta. Yhteenvetona, vanhuuden kokemukseen tämä kuuluu.

Talossa, jossa asun, on hissi ollut rikki jo viikon. Aiemmin koko asumisaikanani näin ei ole tapahtunut. Jos aiemmin kävin kerran viikossa kaupassa ja juuri ja juuri sain raahattua ostoskassini autosta hissille, niin nyt pitää miettiä jo kaupassa tarkkaan, mitä ostaa ettei laukku paina liikaa. Eilen oli pakko käydä ostoksilla, koska kissan märkäruoka oli loppu. Onneksi jaksan kulkea raput vielä edestakaisin, mutta talossa asuu myös ihmisiä, jotka kulkevat rollaattorin kanssa.

Valitusta riittää ja onneksi voin purkaa sitä tänne.Teidän ei ole pakko lukea. Olen viime aikoina kuunnellut ja/tai lukenut joidenkin ystävien ongelmista. Ne ovat niin kauheita, että sydäntä koskaa. Leikkaukset epäonnistuvat, puhekyky menee tai muuta ikävää. Vanhetessa ihmisen elämä vaikeutuu eri tavoilla, sairaudet pahin vaihtoehto, mutta myös se, ettei uskota tai ongelmat kommunikaatiossa ja elektronisten palvelujen käyttämisessä.  Minä kyllä kuuntelen.

Toisaalta tuntuu, etteivät ihmiset uskalla enää marmattaa tai kritisoida asioita.  Enhän minäkään sano mitään, vaikka ajatukseni tulvivat aivoistani, kun katselen vaikkapa eduskunnan keskusteluja tai ajankohtaisohjelmia. Voin pahoin kuunnellessani hallituksen jäsenten kielenkäyttöä ja jyrkkyyttä. Tämänhetkinen tilanne ei voi jatkua loputtomiin ennen kuin se räjähtää käsiin. Hävetttää.


 

Onneksi vanhin lapsenlapseni soitti tähän väliin ja yritimme sopia tapaamisia, jolloin kaikki kolme hänen lastaan olisivat mukana. Katsotaan nyt, mikä suunnitelmistamme onnistuu. Ehkä jo perjantaina. Se oli kuin raikas tuulahdus ulkomaailmasta.

Mielessäni on ollut jo viikon verran myös seuraavan projektin, lehtikirjoituksen suunnittelu ja aloittaminen. Onneksi olen siihen liittyen kirjoittanut aiemmin blogipostauksen eli tutkimus on lähes tehty. Toivottavasti ehdin saada sen valmiiksi, sillä seuraavatkin jutut sukukirjaa varten odottavat. Rakas lukijani, saatat ihmetellä, miksi revin itseäni näillä asioilla, mutta luulen, että olen selittänyt sen aiemmin jo monta kertaa. Siksi, olen pahoillani, että toistan usein aikaisempia tekstejäni.

Hälytystila jatkunee… tai sitten ei.

Kaikki kuvat lukuunottamatta vanhaa kuvaa, ovat viime viikolta.

 

maanantai 12. helmikuuta 2024

Kompastun ajattelemaan liikaa

Tekoäly on todellakin rynnännyt vauhdilla eri sovelluksiin. Word tekstinkäsittelyohjelma ilmoitti heti alkajaisiksi, että sanelutoiminto on nyt saatavilla omalla kielelläsi. Ehkä ilmoitus on tullut jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt kiinnittää siihen huomioita. Kuten olen aiemmin maininnut, olen kokeillut keskustelua tekoälyn kanssa kysyen neuvoja, mutta muuten olen jättänyt asian sikseen.

15.7.2020 kaikki kuvat tässä postauksessa ovat vuodelta 2020

Aloitan uuden postauksen tai yritän aloittaa, koska Minni-kissa hyörii taas ympärilläni. Siitä tulee mieleeni, ettei minun ole tietenkään pakko kirjoittaa juuri nyt. Kirjoittamisesta ei saa toisaalta tulla pakollista toimintaa. Kautta aikojen olen rynnännyt kirjoittamaan jotakin, lapsesta lähtien. Tietokoneet ja blogialustat ovat helpottaneet asiaa. Aiemmin ja vieläkin kirjaan asioita eri välineisiin. Muistutan itseäni aiheista, jotka olisi hyvä ottaa käsiteltäväksi. Kiireisinä tai muuten vaikeampina aikoina on paras pysytellä kevyemmän ja henkilökohtaisen kirjoittamisen tasolla kuin ottaa jotakin isoa tutkimuksen alla olevaa kohdetta kirjoitettavaksi.

Löydän koko ajan lappuja, joissa olen kirjannut aiheita. Jos toisille on pakkomielle jossakin muussa harrastuksessa, niin minulla se on toden totta kirjoittamisessa. Lapsena ja nuorena päiväkirjaan kirjoittaminen oli se juttu. Se on muuten jopa häirinnyt tietämättäni ehkä useampia ihmisiä ympärilläni. Äskettäin järjestäessäni vanhoja kirjeitäni nuoruuteni kirjeenvaihdon jäljiltä kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjeisiin. Silmiini osui sattumalta eräs lyhyt kirje, joka oli päivätty 29.7.1963.  Olin viettänyt serkkuni perheessä Kouvolassa lyhyen aikaa. Serkkuni kirjoitti kirjeessään mm. ”Minua hermostutti silloin, kun sinä olit täällä se, että aina kirjoitit sitä päiväkirjaasi.”

26.5.2020

Kautta aikojen kirjoittavien naisten elämä saattaa olla ollut jopa vaarallista. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuitenkin tuoneet aikoinaan naisille paremman elämän. Lukeminen on vaarallista, koska se saattaa avata silmämme uusille asioille ja ideoille ja muuttaa meitä sekä hyvään että pahaan. Kirjailijaksi halunneet naiset kirjoittivat aikoinaan salanimillä, koska naisen tekstejä ei otettu todesta. Maailma on edelleen naisille, lapsille ja miehille monella tapaa todella vaarallinen paikka. Lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät asiat ovat mahdottoman laaja kokonaisuus, joten en edes yritä aloittaa kirjoittaa siitä. Haluan edelleen korostaa syvälukemisen taitoa ja asiaan paneutumista. Osaamme kaikki kirjoittaa, vähintään kommentteja somealustoilla. Miten on pitemmän kirjoittamisen taito?

Tänään jatkan pakollisilla kotitöillä, pyykkien pesulla ja ruoan laitolla kahdeksi päiväksi. Yöllä oli satanut ohut kerros lunta, joka sulaa pois. Onneksi sain eilen järjestettyä auton huollon ja katsastuksen alkuviikosta. Muissa tehtävissäni yritän myös päästä askeleen eteenpäin.

31.5.2020

On jo helmikuun 9 ja lähes viikko on kulunut aloituksestani (3.2.) En ole päässyt jatkamaan tekstiäni, koska on ollut aivan liian paljon muuta tekemistä. Usein mietin, johtuuko ”saamattomuuteni” iästäni ja hitaudestani. Olinhan aiemmin nopeampi. Sain vielä pahasti keskeneräiset sukutaulut muille kirjatoimikunnan jäsenille (meitä on kolme) maanantaina illalla kuten olimme sopineet. Viikko aukeni eteeni täysin muille asioille. Tiistaina sain autoni huoltoon ja huoltofirma hoiti myös sen katsastukseen puolestani. Tyttäreni haki minut aamulla huoltamosta kotiin ja iltapäivällä vei takaisin hakemaan autonsa. Hänelle on toki aika vaikea aina järjestellä ajoja töiden ja lasten takia, joten joudun joustamaan enkä valitettavasti osaa käyttää sellaisina päivinä aikaani rationaalisesti.

Sen jälkeen ajattelin suunnitella lupaamaani esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen kuukauden viimeisenä torstaina. Vaikka päällisin puolin voisin aina mennä sieltä, missä aita on matalin, en osaa. Valmistellessani tutkin koko ajan lisää, vahvistan aiempia tietojani ja kirjaan kaikkea muistiin. Vaikka olen tehnyt muutakin välillä, niin päivät ovat karanneet. Olin tänä aamuna todella yllättynyt, kun huomasin, että on jo perjantai. Olisi kiva mennä uloskin, mutta yli 20 asteen pakkanen ei houkuttele, vaikka sää on aurinkoinen ja kaunis. Sanon itselleni, että on myös hyvä parannella salaperäistä yskääni. Ajattelin jo eilen, että tänään kirjoitan.

31.5.2020

Aamukahvin jälkeen oli kyllä pakko mennä vielä kaivamaan kesän 2015 muistoja matkasta, jolloin kävimme myös Seivästöllä. Tyhmät, nopeasti napatut kuvat antoivat valmistelemaani tarinaan tukea. Viimeiset lähes parikymmentä vuotta ovat toden totta menneet tutkimukseen. Vähän kerrallaan olen kerännyt aineistoa monesta eri asiasta. En ole aina edes tajunnut, miksi. Se vain sattuu olemaan luonteeni piirre. Niistä riittää ammennettavaa. Tiedän kyllä, että en koskaan ehdi kaikkea.

On ihana yrittää asettautua yli 130 vuoden takaisiin aikoihin, kun tietoa on todella niukasti olemassa. Pienikin tieto vie silti asiaa eteenpäin ja tiedän, että löydän jatkossa lisääkin, kun ehdin taas lukea enemmän. Seuraavat tehtävät rassaavat jo mieltäni. Teen kaikkea limittäin ja lomittain. Kiitän tasaisia pakkaspäiviä, koska silloin en tarvitse särkylääkettä. Ainoa ongelma hyvinä päivinä on, että ehtisin tehdä kaiken, mitä pitäisi tehdä.

1.5.2020

En ole ehtinyt käydä sähköpostejani läpi. En seuraa aktiivisesti blogini tilastoja, mutta kun nyt poikkesin niitä katsomaan, näen, että niitä on luettu tässä kuussa jo 1465 kertaa.  Eniten niitä on luettu Yhdysvalloissa. Ettei vain tekoäly käy lukemassa. Sehän voisi tehdä niistä minulle kirjan. En ehdi olla somessa. Hesarin luen aamulla tabletin näytöltä ja seuraan aktiivisesti politiikan uutisia, mutten käytä niihin liikaa aikaa. Aina välillä olen raivostunut asioista, mutta ihailen itseäni, että osaan hillitä puheitani, jos aihe tulee puheeksi. Miten ammattipoliitikot voivat puhua niin tyhmästi toistamalla aina samaa?  Rentoudun katselemalla jotakin sarjaa Areenasta. Yritän tehdä joka päivä ruokaa, mieluiten kahdeksi päiväksi.

Loppujen lopuksi odotan kevättä ja lämpöä, en hellettä.

Seuraavat kirjoitustehtävät odottavat jo niin, että maaliskuussa pitäisi olla valmista. Saa nähdä ehdinkö? Jos luet blogiani, niin kyllä täällä liittää luettavaa aina vuodesta 2012 alkaen. Useimmat tekstini ovat tavalla tai toisella edelleen ajankohtaisia.

10.5.2020

 

12.2.2024

On presidentinvaalien päättymisen ja uuden presidentin julistamista seuraavan päivän aamupäivä. Onneksi olkoon, Alexander Stubb, vaikka äänestinkin toista ehdokasta. Pekka Haavisto olisi ollut myös oikein hyvä presidentiksi. Onneksi vaalit sujuivat rauhallisesti ja yhteisymmärryksessä ja lopputulos oli tasainen. Kaikki hyvin toistaiseksi.

Olen viime aikoina ajatellut paljon Suomen politiikkaa. Olen jopa ärsyyntynyt itsestäni ja siitä, että seuraan sitä paljon ja luen myös taustoja ja mielipiteitä. Usein nykyään toistetaan monen suusta, että kansa on puhunut ja muiden on sopeuduttava sen tahtoon. Se on demokratiaa. Se taisi myös tulla esille näissä pressanvaaleissa joissakin omahyväisissä keskusteluissa. Kirjoittaja varmasti tiesi sen ärsyttävän, jos antoi ärsyttää. Olen seurannut asiaa jo pitempään, siksi kirjoitan siitä. Entä kun Suomessa on kaksi lähes tasavertaista puolta vaaleissa kuin vaaleissa. Kummassakaan puolessa ei ole valtavasti eroavaisuuksia ollaan sitten nk. oikealla tai vasemmalla (paitsi äärioikeiston ajatuksissa). Vastakkainasettelua syntyy silti paljon. Hävinnyt puoli ei saisi mielellään esittää ajatuksiaan, koska on hävinnyt. Eikö demokratia ole myös sitä, että kaikki saavat olla omaa mieltään. Koska jako on niin selkeä puolet ja puolet, voittaneen osapuolen pitäisi ehdottomasti tehdä myös yhteistyötä hävinneen osapuolen eli sen toisen puolen kansasta kanssa. Omat edut näköjään hakkaavat kaikkien yhteiset edut. Eripura ilmeisesti mahdollistaa myös paremmin omien etujen tavoitteet. Olisiko sittenkin niin, että meilläkin aito demokratia on pian vaarassa? Sehän nähdään. Itselleni aion sanoa, että ala pysytellä erossa näistä asioista. 

Hesari 10.2.2024
 

Viime viikko oli erityisen hyvä viikko, koska oli tasainen pakkassää. En tarvinnut yhtenäkään päivänä tämän tekstin aloituksesta lähtien särkylääkettä. Pari yötä saattoi jäädä lyhyemmäksi, kun ajattelin liikaa. Projekti 1892 aktivoitui, kun nukkumaan mennessä luin uudelleen käsin kirjoittamiani tekstejä vuodelta 2000. Kerron siitä lisää ehkä maaliskuussa, jos ehdin.

Kuten olen aiemmin monta kertaa kirjoittanut, niin tunkeutuminen asioiden ja tarinoiden alkusyihin montaa eri väylää pitkin, on ominaisuuksiani. Siksi minun on vaikea edetä helppoa tietä päämäärään tai voisiko sanoa lyhintä tietä välittämättä hyvästä lopputuloksesta. Toisaalta olen myös aina huomannut, vaikka olen joskus senkin unohtanut, että harvat ihmiset ovat ylipäänsä aidosti kiinnostuneita siitä, mitä haluan kertoa, koska olen tavallinen ihminen ilman suuria meriittejä ja oppineisuutta. Tämä vie taas siihen, mitä korostin aikoinaan jopa lapsenlapsilleni, jotka pelkäsivät muiden arvostelua ja sanomisia. Sanoin, että me ihmiset olemme vain pieniä tomuhiukkasia maan pinnalla eikä kukaan ole meistä loputtoman kiinnostunut eikä tarkkaile meitä. Täytyy sanoa, että itse asiassa, ihmisten näkymättömyys on vain korostunut ajan mennessä eteenpäin.  Näin on, siitäkin huolimatta, että somessa ihmiset tulevat ja yrittävät tulla monin keinoin iholle. Ne ovat vain hetkiä, jotka eivät oikeastaan kerro ko. ihmisestä paljon mitään. Syvällisyys puuttuu kokonaan. Osa ihmisistä pysyttelee aina ulkopuolella, osa jää tahtomattaan ulkopuolelle, vaikka haluaisi olla mukana.

Hyvää helmikuuta kaikille lukijoilleni!

Me 11.2.2024

 

 

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Asiat jotka pitävät minut valveilla päivin ja öin

Varsin monena yönä olen heräillyt yöllä ajatuksena tarinani jatkaminen. Aina kuitenkin väliin tulee jotakin muuta, aivan liian paljon muuta enkä pääse jatkamaan. Maailma elää tänä päivänä entistä kiihkeämmin ja nopealla tempolla. Ei ole aikaa roikkua pilven päällä, vaikka onkin vanha ja eläkkeellä.  Siltä se tuntuu. Näen kuvan pilven päällä roikkumisesta mielessäni. Minä olen täällä, odottakaa, en halua pudota, huudan. Kukaan ei kuuntele. On niin, että jossakin vaiheessa menetämme kansalaisoikeutemme olla täysivaltainen. En osaa sanoa, milloin se tapahtuu. Kysynkin, tapahtuuko se vain mielessämme, minun mielessäni. Tosiasia on nimittäin, että useimmat ikätoverini eivät missään nimessä allekirjoittaisi ajatuksiani.

Omilla poluillani 17.1.2016. Kuva AH.

Ajatuksia on herättänyt myös se, että nykyään ihmiset kirjoittavat elämänkertansa jo ylitettyään 40 vuoden ikärajan, toiset varmaan jopa aiemmin. Miksi minä siis vetkuttelin? Miksi halusin olla niin moderni, että kirjoitan vain verkkoon enkä kirjaksi. Kaikki tekstini blogeissa ovat jo elämäni tarinaa. Niistä kertyisi jo monta kirjaa. Joskus olen jopa aloittanut koota niistä kirjan muodossa julkaistavaa teosta, mutta olen aina kesken matkaa lyyhistynyt toivottomana tekstin paljouden edessä. Kaiken lisäksi, alan usein muutenkin epäröidä.

Alan vähitellen sopeutua tähän talveen. Onko se joka kerta, joka vuosi tuntunut yhtä vaikealta. Ehkä. Unohdan helposti kaikki ikävät asiat. Nyt tarkoituksella kehitän itseäni olemaan spontaanimpi, olemaan suunnittelematta liikaa. Korona-aika lisäsi valmiuksia suunnitella, ennakoida ja kuvitella. Ne eivät ole huonoja asioita sinällään, mutta on aika päästää osittain irti ja mennä koheltaa eteenpäin. Elämä on elämistä ja harjoittelua varten. Joskus voi jopa yllättyä, kun hävittää rajojaan, kuviteltuja, totuttuja tai olemattomia.

Voi sentään. 25.5.2016 on ikävä jopa niitä piikkioksia.

Jatkaakseni omaa tarinaani, materiaalia kyllä riittää. Minulla ei myöskään ole kiire tyhjentää syntymäni ajankohdan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia yhdessä hujauksessa. Taidan nyt vain vähän nautiskella ajatuksistani ja elämästä, joka silloin aukeni ja joka nyt on pitkällä tulevaisuudessa. Voisin kyllä rämäyttää kaikki kerralla ulos. Kun ajattelen, kuinka paljon minulla on vielä ylipäänsä kerrottavaa kaikesta mahdollisesta, niin voin aivan hyvin vetkutella.

25.5.2016 jopa näitä
 

Toinen asia, on niitä kolmas ja neljäskin, vähän liian monia, joka herättää minua öisin, on se mummoni tuntemattoman isän tarina ja miten vien sen eteenpäin sekä omalle suvulleni että sille suvulle, jonka on hyvä tietää asia. Ehkä jotkut heistä jopa ihmettelevät DNA-tuloksista esille tulevia aika isoja lukuja. He eivät silti pysty koskaan ilman minun apuani saamaan niistä selvää. Ennen kertomustani ja yhteydenottoani, aion käydä kaikki mahdolliset yksityiskohdat läpi ja sitten kirjoittaa oletettavan tarinan. Koska siitä ajasta (1890-luvusta) on kulunut yli 130 vuotta, en usko enää loukkaavani ketään. Tiedän, että sukututkimukseen liittyvät salaisuudet ovat monelle yllättävän arka paikka ja aihe suuttua. Siksi kannattaa olla varovainen. Tehdessäni mitä tahansa muuta, sormeni syyhyävät päästä tutkimaan em. tarinaa, kaivaa se auki pohjamutia myöten.

29.1.2024

Kirjoitin tuon alun itse asiassa jo kahdeksan päivää sitten, mutta jätän sen tämän postaukseni alkuun. Tarkoituksella.

Nyt kirjoitan muutaman sanan rauhoittaakseni mieltäni ja pystyäkseni tarttumaan seuraaviin asioihin, mitkä odottavat edessäni.  Olen nimittäin pohjattoman kuormittunut ja rasittunut, vaikka suurimman ajan olen itsekseni kotona ja voin itse päättää tekemiseni. Siinä on vain toinen puoli. 

9.5.2016

Moni ei aavista kuinka paljon työtä ja keskittymistä kaikki vapaaehtoisesti hoitaakseni ottamani tehtävät vaativat. Tässä kesken kirjoitusta muistin taas erään asian, jonka nopeasti hoidin välillä. Muistini pelaa onneksi vielä hyvin enkä tarvitse muistilappuja, vaikka välillä otan kopioita ja kirjoitan jotakin muistiin heittääkseni paperit pois tai siirtääkseni ne ao. mappiin. Yritän ottaa rennosti ja hoitaa asian, kun se tulee ajankohtaiseksi syystä tai toisesta. Silti keskittymiseni herpaantuu usein eri syistä. Jotkut päivistä ovat vaikeita reumaani liittyvien oireiden vaivatessa sääilmiöiden takia. Nilkka tai polvi kipeytyy, päätä alkaa särkeä, yöuni häiriintyy jonkin ajatuksia rassaavan asian takia.  Olen ollut alakuntoinen aina marraskuun flunssasta (koronaflunssa) lähtien.  Kirjaan nämä asiat blogiini siitä syystä, etten itse unohtaisi niitä, kuten kautta vuosien olen unohtanut. Kirjaan ne myös siksi, että tämä asia on painanut mieltäni viime aikoina.

Eilen oli presidentinvaalien ensimmäisen vaiheen päätös ja kaksi ehdokasta selvisi. Vaali-illan seuraamiseen meni aikaa. Ehdokkaani Pekka Haavisto selvisi toiselle kierrokselle, mikä ilahdutti kyllä, mutta lisää jännitystä on tulossa. On aika tunnustautua ”vihervassariksi”, miksi tyttäreni minua joskus kutsuu. No, jos olisin nyt nuori, lähtisin barrikadeille taistelemaan ilmaston ja luonnon puolesta. Yritän välttää näitä puheenaiheita aina, mutta joskus yksikin sana aukaisee puron, jolloin suljen kyllä mieluusti suuni. Täytyy myöntää, että tällaisetkin asiat rassaavat kaiken ajankohtaiseen politiikkaan liittyvän lisäksi. Lukemista riittää. Suosittelen nuoremmille syvällisempää perehtymistä ajankohtaisiin asioihin tutustumalla myös asioiden taustoihin. Lukemisen osaamista kannattaa hyödyntää myös vaikeampaan tekstiin. Olen erityisen huolissani kaiken valeinformaation leviämisestä nuoriin ihmisiin kuten jo on käynyt. 

13.6.2016

Suuri kasa töitä odottaa. Pitää valmistautua tuleviin tehtäviin. Kuten hyvin jo tiedätte, minulla on tosin tapana tehdä töitä jo etukäteen mielessäni ja jakaa jatko sitten osiin, jotta tehdessäni loppuhuipennuksen olen jo ajatellut asian valmiiksi. Mutta tarvitsisin ehdottomasti kaikkeen paljon enemmän aikaa. Ehkä minulla on liikaa tehtäviä, vaikka teen koko ajan priorisointia. Ja omahan on elämäni!

Kaiken kaikkiaan ihmisten kyllä kannattaa pysytellä edes jollakin alueella aktiivisena hamaan loppuun saakka. Tänään käydessäni kaupassa, jouduin ensin hiekoittamaan autoni jäisen ympäristön, etten vahingossakaan kaatuisi palatessani ja nostaessani kauppakasseja autosta. Piha oli muuten oikein hyvin hiekoitettu, mutta sulamattomat polanteet autojen ympärillä eivät.

Käyn sitten kaupassa tai missä tahansa, yritän nauttia joka hetkestä, tutkin kaupan hyllyjä ikään kuin ensi kertaa. Unohdan muun ympäristön, muut ihmiset. Yleensä ostan aina vain tarvitsemani tuotteet listan mukaan, mutta käytän aikaa kiertämiseen ja tutkimiseen.  Voisiko sitä kutsua arjen elämysmatkailuksi?  Suosittelen itselleni jatkossa uudelleen jotakin vastaavaa. Harrastin vieraille poluille astumista erityisesti eläkkeelle jäämiseni aikaan ja sen jälkeen. Sitä jatkuikin useita vuosia, kunnes kaikki vaikeat asiat alkoivat ja tilalle tuli uusia velvollisuuksia.

Seuraavaksi auto pitäisi viedä huoltoon ja katsastukseen. Se kalvaa jo ajatuksissani. Varmistelenko taas liikaa?

Edellä olevan kirjoittaessani, tuli mieleeni, että olen edelleen todellakin se ”naiivi nainen” etuliitteellä vanha, miksi kutsuin itseäni ensimmäisen blogini aikana. Viimeistelen tämän kirjoituksen huomisen jälkeen julkaisukuntoon, sillä nyt ryhdyn töihin.

30.5.2016

31.1.2024

Tänä aamuna aloittaessani kirjoittamisen, Minni-kissa kiipesi syliini aloittaen silmiin tuijottamisen ja keskustelun kissan kielellä ja lopulta kehräämisen. Ihana tunne, kun näen katseesta ja kissan puheesta sen, kuinka paljon kissa rakastaa juuri minua. Ennen Minniä en edes tuntenut itseäni yksinäiseksi.  En toki nytkään, mutta onhan kissa minulle sopiva seuralainen. Kissa teettää loppujen lopuksi aika paljon töitä. Ruokaa on hankittava kaupasta ja pidettävä huoli, että sitä riittää. Kissanhiekkapussit ovat painavia, kissan vessa on puhdistettava usein. Kaikkea muutakin pitäisi tehdä, mutta em. pakolliset velvollisuudet ovat tärkeimmät. Ja sylissä pitäminen.

Eilisen iltapäivän pitkän sukukirjakokouksen jälkeen oli vielä paljon tehtävää enkä päässyt oikein millään rauhoittumaan. Tyttäreni lapsineen poikkesi.  Käteni olivat erityisen kipeät ja oloni levoton eikä yöunikaan korvannut heikkoa oloani. Herättyäni aamulla aikaisin, olin taas päänsäryissä. Otin särkytabletin ja jatkoin uniani.

Kotipihan omapuut kukassa 25.5.2016

Se kannatti. Näin unta, jossa oli ensin levotonta, stressaavaa toimintaa, kaupassa käyntiä ja muuta ja sitten olin saapumassa kotiin, johonkin erilaiseen kuin mikään koskaan. Huomasin kävellessäni, että kevät oli saapumassa, pari mummoa oli istuttamassa jotakin maahan. Tulin lähemmäs asuinpaikkaani ja näin pienen puutarhani ränsistyneenä. Aloin heti suunnitella istutuksia. Pian heräsin virkistyneenä uuteen päivään. Päänsärky oli hävinnyt ja käteni eivät enää olleet kipeät.

Niin se vain on, että palautuminen kaikesta mieltä rasittavasta toiminnasta on välillä vaikeata. Tekemisen, työn, rentoutumisen ja levon välisen tasapainon saavuttaminen ei ole helppoa. Sen kuka tahansa teistä, rakkaat lukijani voi vahvistaa. Kaiken lisäksi se puoli ei ainakaan helpotu ikääntyessämme. Alan ymmärtää hyvin, että jossakin vaiheessa vanhoilla ihmisillä tulee ikävä paratiisiin, mikä sen sitten onkin.


 Tänne sitten valikoitui keväisiä ja kesäisiä kuvia vuodelta 2016.

sunnuntai 14. tammikuuta 2024

Häivähdys auringonvaloa

Istahdin läppärini ääreen tarkoituksella aloittaa työnteko päivien tauon jälkeen. Olen kipuillut pienen ongelman kanssa, jonka olen kyllä jo ratkaissut. Samanaikaisesti pakkanen on paukkunut ja tuottanut muita huolia, jotka ovat tosin pääasiassa olleet vasta ajatuksissa. Ajattelinkin ensin tehdä työlistan kaikesta tekemättömästä. Sehän on kautta aikojen ollut minulla tapana. Siinä on hyvä ennakoida tulevia tehtäviä ja laittaa samalla ne työskentelemään itsekseen. Kiire tulee yleensä joka tapauksessa.


Kun asiat kirjoittaa paperille, niin tehtävät, niistä huolehtiminen ja niiden toteuttaminen helpottuvat. Olen kai aina tottunut tekemään ennakoivaa ajattelua, jolla saan elämän järjestykseen. Minulla ei ole oikeastaan ollut ketään, joka olisi auttanut asioissa, kaiken voiman olen aina kerännyt itsestäni. Mutta niinhän asia lienee monen muunkin kohdalla. Itselleen on loppujen lopuksi oltava armollinen siitä, ettei ehdikään hoitaa ja tehdä kaikkea, mitä pitäisi tehdä. Vanhemmiten tulee vielä uusi vaihde, kun alkaa huolehtia liikaa asioista.

Kuten vaikkapa nyt, lähteekö auto liikkeelle? Minne ajan sen, jotta saan päälle jäätyneen lumen sulamaan. Auton huolto, katsastus. Omaan terveyteen liittyvät asiat. Tosiasia on, että kaikki järjestyy. Tarkkailin aikoinaan naapurissani asuvia vanhuksia ja kiinnitin huomioita heidän ongelmiinsa, jotka nyt palaavat usein mieleeni. Kaikki he ovat jo kuolleet. Huolehtimiset ja pelot olivat esimakua tulevasta. Tänä päivänä sairaan vanhuksen elämä on todella karvasta ja kauheata. Se tulee usein mieleeni, vaikkei aivan vielä ole omalta kohdaltani ajankohtaista. Pelko on.



Kovat pakkaset tuntuvat jatkuvan eivätkä houkuttele minua nyt ulos. Minni-kissa kiipeää syliini ja estää kirjoittamisen. On se aika päivästä, kun siitä tulee oikea syliin kerjääjä. Voin jopa kuvitella, että minä olen hänen sylissään. Sylissä pitäjiä ei minulla ole koskaan oikein ollutkaan. Ehkä aivan lapsena. Tarinani odottaa jatkoa ja elää koko ajan mielessäni ja siihen syntyy uusia ulokkeita. Pitäisi vaan saada kirjoitettua ne ideoiden synnyttyä paperille.

Ystävättäreni kaukana oli äskettäin vaikeassa leikkauksessa (pitkien taistelujen jälkeen vihdoin siihen aivan liian myöhään päästyään) eikä voi nyt puhua, koska äänijänne katkesi leikkauksessa. Hän selvisi, mutta joutuu opettelemaan paljon. Hän on vain vähän vanhempi kuin minä.

11.1.2024

Päivät kuluvat tasaista tahtia, samankaltaisina. En ole ehtinyt kirjoittamaan tälle postaukselle jatkoa enkä nytkään jatka kuin muutamalla kappaleella. Olen kirjannut päiväkirjaani joitakin asioita, joita olisi käsiteltävä. En kyllä tiedä, pääsenkö koskaan niin pitkälle.

Tänään aamulla heräsin synkkiin ajatuksiin omasta elämänmenostani ja jaksamisestani. Kuten olen varmaan tuskallisen usein maininnut, minulla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta en kirjaa niitä ylös enkä jää niihin kiinni, mutta joskus silti kirpaisee. 


Olikin pakko tänään sitten repäistä. Pesin tukkani, meikkasin ja puin päälleni ja lähdin käymään Lottamuseossa tarkoituksena syödä siellä hernekeittolounas, ja pannukakut ja kiertää myös museo. Niin sitten teinkin. Hämmästelin omaa kömpelyyttäni, vesihana jäi auki, kun olin ottanut vedet ja pöydälle ja jopa lattialle ehti valua vettä. Joku nuori ihminen hengitti pienessä tilassa niskaani ottaessani vettä ja kauhisteli tekoani. No, pyysin tiskiltä ihmisen pyyhkimään, se siitä. Ajattelin syödessäni ja muuten koko ajan myös museossa käydessäni omaa kömpelyyttäni aikaisempaan joustavaan ja nopeaan menooni. Suurin syy on käsissäni, jotka ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet tosi kömpelöiksi, todennäköisesti loukkaantumisen sijasta niissä on niveltulehdus. Olen sen ennenkin maininnut. On kai luonnollista, että vanhemmiten ihminen muuttuu jäykemmäksi, vaikka ei olekaan iso ja painava.

Olin ainoa museokävijä sen suunnilleen puolen tunnin aikana, jonka siellä vietin. Olen aikoinaan käynyt tässä museossa monen monta kertaa, joten en oikein keksinyt sieltä mitään uutta. Oikeastaan voisin kirjoittaa lotta-aiheesta artikkelin vaikkapa tämän vuoden Kuolemajärveläinen-lehteen käsitellen siinä asiaa yleisesti ja myös äitini kannalta aina sotakorvauksiin asti. Mietin sitä. Muitakin aiheideoita on kyllä mielessä.


Tuli myös mieleeni, että aiemmin mainitsemani työlista odottaa vielä toimenpiteitäni. Olen hoitanut joitakin pieniä asioita ja jatkanut sukutaulujen kanssa, mutta muihin asioihin puuttuminen on ollut todella raskasta. Se johtuu varmaan mielentilastani. Minusta tulee vähitellen yhtä ujo, kun olin kansakouluaikoinani. Ehkä aloitan huomenna reippaasti. Elämä ei ole tarkoitettu helpoksi vaan siinä mennään vaikeuksien kautta eteenpäin.

13.1.2024

Nukuin yöni mahdottoman hyvin ja näin paljon unia. Herätessäni aikaisin ja hyvillä mielin kirjasin kännykkäni muistiinpanoihin viimeisen uneni. Se oli jatkoa aiemmille, joita en enää muistanut kertoen kevään tulosta erääseen ison kaupungin puutarhaan, jonne menin vanhan työkaverini kanssa. Minulla oli tietysti kamera mukana ja menin aivan sekaisin juoksennellessani ympäriinsä kuvaten kukkivia pensaita ja ihania maisemia. Puutarha oli rinteinen ja siellä kasvoi myös isoja puita, mutta siellä oli myös ikivanhoja hautoja, joita jotkut vanhat naiset olivat hoitamassa. Uni loppui siihen, kun huomasin unohtaneeni laukkuni jonnekin ja lähdin etsimään sitä.


Eilen satoi jälleen noin viitisen senttiä lunta. Olin jo viime maanantaina käynyt Järvenpään Prismassa saadakseni sen parkkitilassa autoni sulamaan. Minulla oli minimaalisesti asiaa kauppoihin, harhailin kauppakeskuksessa kuin Liisa ihmemaassa ja ostin Prismasta vain jotakin pientä.  Nyt sitten auton kanssa oli taas töitä tehtävänä. Onneksi taloyhtiöön oli hankittu uusi lumikola varastetun tilalle. Muistin myös, että olin edellisen vuoden viimeisenä päivänä ostanut Tokmannilta pienen lumilapion, joka nyt tuli myös käyttöön. Olipa se keveä ja sopi kipeisiin käsiini.

Oikeastaan tällainen arkisen elämän raportointi sopiikin talviblogieni tekstiksi. Ajattelin sitä tekemääni tehtävälistaa, johon koskin eilen ensimmäisen kerran lähettämällä kaksi sähköpostia, joihin sain vastauksenkin myöhemmin. Sen jälkeen aloin ajatella niitä tulevia kirjoituksiani, joita olin edellisenä yönä ajatellut ja olisin jopa halunnut nousta tekemään. Se olikin tosi huono yö, koska ajatukset vain risteilivät päässäni. Sellaista on, kun tekee työtä kesken nukkumista. Ehkä sekin on hyödyksi. Mutta päivä sen jälkeen on aika huono. Parin tehtävän jälkeen olin täysin loppu.

Sään heilahtelut olivat myös pahentaneet näitä oireitani ja toisaalta se jatkui vielä tänään. Tavallinen arki on yllättävän raskasta. Vaikka olen yksin kissan kanssa, minulla on yllättävän paljon tekemistä ja suunnittelua, jotta kaikki pysyy järjestyksessä.  Jo yksistään roskat, niiden säilytys, lajittelu ja vienti roskakatokseen on lähes jokapäiväinen asia. Eniten minulla tulee pahvi- ja muovi- ja biojäteroskia. Kaikille pitää olla oma paikkansa.  Mutta tämä on tylsä aihe, vaikkakin minua suuresti rasittava.


Minusta on myös tullut äärimmäisen säästäväinen, en siis osaa enää edes ostaa oikein mitään. Kun lähden mihin tahansa kauppaan, mukanani on aina ostoslista, ei siksi, että muistaisin, vaan olen tehnyt sen tarpeiden mukaan. Tavaroiden karsimista en ole viime aikoina jaksanut jatkaa, mutta myöhemmin kevään koittaessa jatkan, sillä ajatuksissa olen jo vähentänyt paljon.

Tätä kirjoittaessani valtava varispopulaatio lensi talon edessä olevan koivikon koivujen latvoihin ja vieressä olevan talon katolle.


Lopetan tämän typerän postaukseni tähän. Saamattomuuteni kuristaa minua juuri nyt. Mutta ehkä sellaisia aikoja tarvitaan myös.  Olen myös erityisen kyllästynyt Suomessa vallalla olevaan pelotteluun, kauhukuvien ylläpitämiseen kaikilla elämän osa-alueilla koskee asia säätiloja, ikääntymistä, pakolaisia, valtion velkaantumista, liukkautta, terveysongelmia, lamaa, rakennusten purkamista, ihmisten mokia, sotia, tietokoneita, verkkoja, viruksia, tekoälyä jne.  Jotenkin vain maailma meillä on kääntynyt omituiseen asentoon, syynä ovat tietysti maailman ja kotimaamme uutiset, tyhmä eduskunta ja tyhmät ihmiset ja median uutisten valikointi. Onneksi lehdissä, varsinkin Hesarissa, kirjoitetaan myös paljon positiivisista asioista, jotka sentään lohduttavat.

Jatkan tulevalla viikolla työlistani purkamista ja ehkä loppujen lopuksi jatkossa osaan taas kirjoittaa muistakin asioista. Tosin niitä historiallisia juttuja, joista olen paljon kirjoittanut, myös jatkuvasti vähätellään, kun ihmisten pitäisi elää vain tässä ja nyt.

Sopisiko otsikoksi "Musta vai valkoinen maailma"? Kun olen lisännyt näitä tämän alkukuun valokuvia, se voisikin olla "Häivähdys auringonvaloa", koska aurinko pilkahtaa useimmissa kuvissa.