Ikävän juurilla

 Lauantai 4.1.25

Blogialustalla odottaa julkaisua lähes valmis postaus aiheesta, joka saattaa kiinnostaa vain harvoja. Muistutan taas myös itselleni, että kirjoitan blogiini kaikenlaista, mikä ehkä kiinnostaa lähinnä itseäni.

Ennen kuin aloitan tehdä ruokaa aina nälkäiselle murrosikäiselle lapsenlapselleni, aloitan toisenlaisen tekstin kirjoittamisen, koska sormet siihen pakottavat.  Maisema työpöytäni ikkunan takana on verhoutunut lumisateiden ja pakkasen huurruttamaksi, paljon kauniimmaksi kuin äsken vielä vallinnut ruskea, lumeton maisema. Pakkasta on juuri nyt -7 astetta, mikä on oikeastaan aika ihanteellinen. Emme kuitenkaan lähde ulkoilemaan. Kävimme vielä illan suussa kaupassa lisää ruokaa ostamassa. Hampurilaiset kävimme myös ostamassa. En ollut koko päivänä ehtinyt vielä syödä ja 12-vuotias on nykyään aina nälkäinen. Nukuimme pitkään. Minusta oli kiva, kun joku oli Minnin lisäksi vieressä. Koska aamuni olivat yleensä olleet epätoivoisia kipeän jalkani takia, olen kaiken varalta ottanut nyt myös yöksi särkylääkkeen, etten pelästyttäisi lapsenlastani. Jalkani takia en myöskään uskaltaudu vieläkään luontoon, epätasaisille ja ehkä liukkaille poluilleni.

En pysty enkä edes voi kirjoittaa kaikesta, mistä haluaisin kirjoittaa. Saan innostuksen puuskia lähinnä liittyen harrastuksiini, mutta ne kaventuvat nyt esteiden takia. Pitäisi edelleen voida sanoa, että kaikki on mahdollista, esteet ovat vain omassa päässä ja ajatuksissa. Omassa päässä pyörii kyllä kaikenlaista. Oli yllättävää äskettäin kuulla vanhan ystävän suusta toteamuksen vanhaksi tulemisesta ja avun tarpeesta.  Hän on usein ennen korostanut sitä, että emme ole vanhoja. Totta on, ettei sitä pitäisi korostaa. Vaikka onhan hänellä ollut vaikeuksia jo ennenkin.

Mutta voimmeko puhua toistemme kanssa kaikista synkistä mielikuvista. Olen aina käynyt niitä tavalla tai toisella läpi. Toisaalta on kiva olla taas lapsenlapsen kanssa, hän on yllättäen kolme yötä, mitä en odottanut, koska en huomannut loppiaista. Puuhailemme omiamme ja vähän keskustelemme. Hän sai joululahjaksi pelitietokoneen, joten sen kanssa menee aikaa.  Minni-kissa nauttii, kun hän on meidän kanssamme, käyden välillä puskemassa meitä. Mitähän muuta minun piti kirjoittaa? Ehkä vain purkaa henkistä lastia, vaikkei sitä juuri nyt tunnu.

7.1.2025

Olen yrittänyt alkaa kirjoittaa, mutta sorrun usein tutkimaan jotakin juttua, jota saatan olla tutkinut aiemmin. Niin kävi nytkin. Ilmanvaihtokanavien putsaajat kävivät aamupäivällä ja tulevat tekemään vielä joitakin testauksia torstaina. Siinähän aamuni meni, heitä odotellessa ja jännittäessä tapani mukaan. Sen jälkeen en oikein osannut aloittaa mitään.

Kun lapsenlasta tultiin eilen hakemaan ja pakkasimme hänen tavaransa kiireisen äidin odottaessa pihalla, ajattelin heti perään heittäytyväni sohvalle. Koko viikonloppu oli ruoanlaittoa, pikku siivousta ja järjestelyä ja lapsen huolehtimista ajoissa nukkumaan. Ekana iltana emme molemmat saaneet unta helposti. Ehdotin kaakaota ja yrittämistä uudelleen. Onnistui. Seuraavana iltani rutiinit olivat jo kunnossa. Niitähän elämässäni on nyt paljon, rutiineja, joita ennen vihasin, mutta auttavat nyt selviämään ja jaksottamaan päivääni.  Omat jutut heitän aina lapsenlapsen täällä ollessa sivuun. Emme aina edes keskustele paljon. Hän on oppinut suurimman osan englanninkielisistä YouTube-videoista. Osa ajatuksista on hirveän ylitseampuvia. Mutta meillä on silti paljon yhteistä siksi, että olemme olleet hänen vauvaiästään asti paljon yhdessä. Ehkä jotakin jää mieleen mummista.

Kun en jaksa tehdä mitään, niin mietin kyllä kirjoituksiani, aiheita, joihin aion paneutua. Mieleen tulee koko ajan asioita, joista olisi hyvä jatkaa kirjoittamalla. Eilen illalla keskustelin pitkään toisessa sukuseurassa olevan naisen kanssa. Hän kertoi Hämeen Härkätien loppiaistulista, joista mielellään kirjoittaisi seuraavaan Markkulan Viestiin. Minulle tuli siitä mieleen Härkätien muinaiset tien linjaukset Rengon kohdalla ja eräs kirja, josta luin niistä linjauksista ja ehkä mainitsinkin jossakin blogissani, mutta en muistanut kirjan nimeä enkä blogia. Käsittelimme monia aiheita ja totesin, että minullakin olisi monia juttupohjia, joista voisin vielä kirjoittaa.

Ei siis tarvitse paljon kutittaa ja rohkaista ajatuksia, kun alan jo rynnätä eteenpäin. Ikävää on, että muistan samalla kaikki keskeneräiset kirjoitukset ja tekstit ja sen, että jaksamiseni on rajoitettua. Tylsä jalkakipu muistuttaa välillä. Ja laiskuus iskee, kun väsähdän. Suorittamisen paine ajaa koko ajan tekemään jotakin. Nyt pitäisi ripustaa pyykki kuivumaan ja viedä läppäri ruokapöydältä työpöydälle ja kytkeä verkkovirtaan. Auto on yöllä peittynyt lumeen, pakkanen on laskenut, lämpötila on enää vain -1 astetta. Pitäisi tehdä sitä ja tätä.

Osaisinpa olla armollinen itselleni ja kiitollinen, vaikken ehdikään kaikkea!

9.1.2025

Niin vain päivät toisensa jälkeen kuluvat. Koska eilen kävin kaupassa, niin kaikki voimani menivät siihen. Ihmettelin väsymystäni. Kaipa se liittyy myös ikään ja rappiolla olevaan kuntooni, jota pystyn juuri nyt pitämään jollakin tasolla hyötyliikunnalla jne.

Tänään ilmanvaihtomiehet kävivät vielä säätämässä. Menin putsaamaan autoani lumesta ja jäin parin taloyhtiössä asuvan kanssa suustani kiinni. Se on positiivista siihen verrattuna, kun koko ajan analysoin omaa olotilaani, kirjoitan ylös asioita ja yritän elää säännöllistä elämää. Toisella puolella aivojani mietin, millaisen synopsin /suunnitelman kirjoittaisin suunnittelemisistani/aloittamistani kirjojen aihioista. Tajusin, että olen aina lähtenyt kaikissa asioissa soitelleen sotaan tekemättä tarkkoja suunnitelmia. Nyt ajattelin lähinnä yhtä jo vuosia vireillä ollutta ajatusta, josta olen kirjoittanut mieleeni tulevia palasia. Miten saisin siitä ja kaikesta siihen liittyvästä mielenkiintoisen ja herättävän tarinan. Tuli mieleeni, että se on itseasiassa ollut oikeastaan aina kaiken kirjoittamiseni taustalla. Joskus myös nukahdan ja/tai herään jokin siihen liittyvä ajatus mielessäni.

Nyt olen kypsä siihen. Kaikki projektit tässä välissä ovat estäneet minua sukeltamassa siihen syvälle. Toisaalta nekin tukevat omalla tavallaan suunnitelmaani. Kirjan kirjoittaminen on silti iso asia, että siinä oikeasti eteneminen vaatisi ajan lisäksi paljon rauhaa. En ole koskaan osannut olla voimakkaasti arkielämästä irrallaan, että olisin edes osannut sulkeutua tekemään vain jotakin rajattua juttua. Olen silti nykyään erakoitunut entisestään, joten se ominaisuus vahvistaisi irrottautumista. Kunpa vielä saisin terveyteni kohdilleen.

Kirjoitan koko ajan päiväkirjaa, jonne kirjaan jokapäiväisiä ajatuksia ja mieleen tulevia juttuja. Osan ajatuksista saan lukiessani päivän lehdet, jotka oikeastaan nyt pitäisi jättää lukematta. Maailma on kallistumassa pois normaalista, muuttumassa vihamieliseksi ja ennakoitumattomaksi. Sodan uhka leijailee ja vaikuttaa. Vihapuhe on jokapäiväistä puhetta.  Se ei näy ihmisen ja arkipäivän tasolla. Hymyilen vieraillekin ihmisille surun läpi, joka suru yrittää tunkea meidän kaikkien päälle.

Ruoka ilmoitti olevansa valmis. Katson, jaksanko jatkaa kirjoittamista sen jälkeen. Edellinen blogikin odottaa vielä julkaisunapin painamista.

lauantai 11.1.2025

Ainakin sain juuri julkaistua roikkuneen bogipostauksen Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen ynnä muiden perukirjoista otsikolla Perukirjojen kautta ihmisten elämään. Olisi voinut kirjoittaa myös …ihmisten kuolemaan, sillä niihinhän perunkirjoitukset viittaavat.

Lunta on taa tupruttanut paljon. Lumisade alkoi eilen noin 13.15 eilen tultuani kotiin kaupasta ja apteekista. Koska säätila on lähes plussan puolella, lumi kertyi jopa ikkunoihin voimakkaan tuulen tuivertaessa. Parvekkeen ja seinän välisestä raosta lunta tuli sinnekin. Olin jo varautunut siihen, etten mene edes autoa putsaamaan tämän viikonlopun aikana. Saa nähdä.

Kasa keskeneräisiä kirjoituksia odottaa ja muitakin suunnitelmia on tehtävä ainakin sellaisina päivinä, kun voimat antavat myöten. Päivä kerrallaan. Elän tosi säännöllistä elämää, menen samaan aikaan nukkumaan ja nousen samaan aikaan ylös.  Ruokailen säännöllisesti.  Ikään kuin se jotenkin auttaisi paranemisprosessissa, jos sellainen on edes meneillään.  Ikääntymisprosessi kulkee rinnalla.

Muistoja on jo aivan liikaa ja ne näyttävät olevan vain minun muistojani. Nykyaika on vaikuttanut niin, että muistoilla ei ehkä ole suurta merkitystä, ei varsinkaan yksittäisen ihmisen muistoilla, jotka ovat vain siru kokonaisuudessa. Onneksi olen kirjannut muistoista osan blogeihini, joissa ne ehkä säilyvät. Muistojen viipaleita löytyy myös paljon päiväkirjoistani. Kun silloin tällöin lähden siivoamaan arkistojani, heittämään pois lehtileikkeitä, muistiinpanoja jne., niin toimenpiteet jäävät hyvin vähäisiksi, kun kesken kaiken alankin kerätä asioita, joista voisin vielä kirjoittaa. Vain pieni osa menee paperinkeräykseen tai roskiin.

12.1.2025

Tänään aamulla pistin yläreiteeni Trexania eli kerran viikossa otettavaa lääkettä. Se onnistui yllättävän hyvin. Olen aika paljon stressannut sitä etukäteen. Lääkäri oli jo kesällä sitä mieltä, että minun olisi siirryttävä tablettimuotoisesta lääkkeestä injektioon, koska se olisi tehokkaampaa.  Olen lykännyt asiaa, koska olin juuri silloin ostanut uuden pakkauksen tabletteja. Kesti aikansa saada itsensä siihen asentoon, että todella aloittaisin.  

Siivosin vanhempieni kirjeet 1930–1940-luvuilta toistaiseksi syrjään siitäkin huolimatta, että niissä on vielä paljon tutkittavaa.  Etsin muutamaa paperia ennakoidessani tulevia tehtäviäni. Osui tulostamaani, itselleni lähettämään sähköpostiin otsikolla IKÄVÄ heinäkuussa 2023. Aivan hullua!

Olin kirjoittanut tekstin 15.7.2023 aamulla 6.30 muistiinpanoihin:

”Ikävän ilmentyminen unessa. Koiralla oli valtava ikävä poikaani. Hänen tuoksunsa eli tyynyssä, jonka olin pannut pois. Oli hirveä katsella, kun mikään ei auttanut. Aika oli joku toinen kuin nyt. Odotin, että ikävä laantuisi, kun hän tulisi. Se ei ollut varmaa. Heräsin.

Kaikki sisään patoutunut ikäväni lähti liikkeelle. Joudumme koko elämän elämään sen kanssa, olemaan liikaa välittämättä siitä. Mikä nostaa sen pinnalle, niin voimalla, että se tulee uniin.  Näen päivittäin Minni-kissan ihmisen ikävän, joka kohdistuu minuun. Ikävöin lapsiani ja lapsenlapsiani nyt, lapsina ja vauvoina. Ehkä vauvavideoiden katselu korvaa sitä ikävää, joka yltyy välillä kipeäksi. Usein kaipaan poikaani, joka halusi nyt jo kymmenen vuotta sitten häipyä elämästäni. Sydäntä särkee, kun ajattelee eri elämänvaiheita.

Aiemmin yöllä näin jotakin unta, joka sai minut ajattelemaan nuoruuden ihastumisia, niiden voimakkuutta. Minulle tuli niitäkin ikävä. Ajattelin myös ystävyyttä ja kiintymystäni moniin ihmisiin. Ajattelin sitä, että usein välttelen viime vuosina kuolleiden ystävieni ajattelemista. Elämä on karua, emme halua itkeä muistojemme rinnalla. Korvaan sitäkin ikävää sukututkimuksella ja kauan sitten kuolleiden muistelemisella. Miten elämä kipukohtineen ja kaipauksineen onkaan vaikeaa ja joskus niin sydäntä särkevää. Miten me kestämme?”

Kuvan olen ottanut 15.7.2023 Tuusulanjärven kirkkorannasta, jonne olen tosi harvoin enää mennyt, koska toinen isoista kuusista oli yllättäen kaadettu. Nyt ikävöin sitäkin ja lukemattomia siitä ottamiani kuvia.

Perukirjojen kautta ihmisten elämään

 

”Vuonna 1870 toukokuun 25 päivänä 1870 piettii perunkirjoitus vierasmies Juoseppi Stenholmin kanssa torppali Tavit Kirjosen perästä Hatjalahen kylässä Kuolemajärven pitäjässä. Kuoli vuonna 1869 elokuussa.”

Näin lähes sanatarkasti alkaa perunkirjoitus Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen jälkeen. Hän oli äitini isänpuoleisen mummon Eeva Taavetintytär Kirjosen isä. Perukirja oli tehtävä, vaikkei sitä aina tehty, mutta ainakin se oli laadittava, kun Taavetin leski Helena Abrahamintytär Riski halusi avioitua uudelleen.  Asialla olikin kiire, koska kuulutukset olivat edessä ja avioliitto solmittiin jo 19.6.1870.

1. sivu ko. perukirjasta

Perukirjaa tehtäessä ei kuitenkaan edes muistettu tarkkaa Taavetin kuolinaikaa, joka rippikirjan ja kuolleiden ja haudattujen luettelon merkintöjen mukaan oli edellisenä vuonna eli 31.7.1869. Hautaus kirkkomaalle oli tehty 2.8.1869.  Taavetti oli kuollessaan 47 vuotta ja 8 kuukautta. Kuolinsyyksi on mainittu hermokuume, joka lienee ollut hermosto-oireita aiheuttanut vakava kuumetauti kuten lavantauti tai pilkkukuume.

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin avioliitto ja Taavetin kuolema

Taavetti ja Helena olivat avioituneet 17.9.1843. Helena oli Abraham Fredrikinpoika Riskin ja Valpuri Bertilintytär Kalan tytär ja oli syntynyt Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 29.11.1824. Hänen isoisänsä Fredrik Abrahaminpoika Riski oli tullut Lautarantaan Uudenkirkon Uskelasta noin 1778, jonne hänen isänsä oli aikoinaan tullut Koiviston suunnalta sepäksi.  Kaikki Uudenkirkon ja Kuolemajärven Riskit ovat sukua toisilleen.

Kun tulostin Fredrik Abrahaminpoika Riskin sukukirjatiedoston Sukujutut-ohjelmasta, niin näin, että olin kirjannut yhteensä 282 sukutaulun verran henkilöitä, joita riitti 10 polveen saakka eli 805 jälkeläistä. Kaikenkattava se ei tietenkään ole, koska nuoremmat henkilöt pääsääntöisesti puuttuvat. Olin jälleen kerran yllättynyt siitä (mikä ei ole tietenkään enää uutta), että monet Sirkiän suvun jäsenet tulivat usein kahtakin kautta tähän sukuun eli myös puolisoiden kautta. Sama koskee myös Kirjosen sukua. Näitä valtavia sukuverkostoja on hyvin vaikea selittää suusanallisesti. Siksi otan yleensä pienen palan mukaan tarinaan, mitä sääntöä en ole tosin aina noudattanut. Tuskin onnistun tässäkään tarinassa.

Taavetti ja Helena saivat yhdessä kahdeksan lasta vuosina 1845–1861, joista vain kolme Katri s. 1848, Eeva s. 1850 ja Maria s. 1853 kasvoivat aikuisiksi ja perustivat perheet. Taavetin kuollessa Katri oli jo avioitunut eli häntä ei mainita perukirjassa. Nuoremmat tyttäret mainitaan.

Perhe asui Hatjalahti 5:n jakamattomalla tilalla omassa torpassaan, sillä Taavetin mainitaan olleen torppari. Hänen isänsä Gabriel Juhonpoika Kirjonen ja isoveli Yrjö Gabrielinpoika olivat toimineet peräjälkeen tärkeässä luottamustehtävässä eli kirkon kuudennusmiehenä aina vuoteen 1866 saakka. Taavetin isä oli kuollut vuonna 1840 vain 52 vuoden iässä kuumeeseen ja veli Yrjö vuonna 1866 vain 55 vuoden iässä.  Elämä oli kovaa ja omien lapsien kuolemaa varsin nuorina oli kauhea katsella (oma ajatukseni).  

Taavetin jälkeensä jättämä omaisuus oli hyvin vaatimaton:

*rautaa ja malmia olivat kattila, kirves, viikate, sirppi ja puukkoveitsi, kaikkia 1 kappale ja perukirjaan merkittiin erittely ja yhteisarvoksi 6 markkaa.

*astioita oli 5 markan edestä ja huonekaluja 8 markan edestä. Ne laskettiin yhteen vaatteiden kanssa, joita oli turkki 6 mk, viitta 8 mk, palttoo 6 mk, 3 paitaa 6 mk ja kahdet housut 4 mk.

* seuraavalle sivulle siirretään 49 mk, missä lueteltiin lisää vaatteita: hattu 4 mk, vyö 4 mk, 1 pari saappaita 8 mk ja 1 pari rukkasia. Koko omaisuuden arvoksi tuli 66 mk.

* summasta vähennettiin ulosmaksuja eli maksu tuomarille 80 senttiä, vaivaisen rahaa 8 senttiä ja perukirjasta 80 senttiä. Yhteissumma oli pyöristetty ollen 1 mk, vaikka piti olla 2 mk. Täten pesään jäi omaisuutta 64 markan arvosta.

 

Laskin tilastokeskuksen laskurilla nykyarvon sekä 1868 ja 1869 mukaan, joka oli 336,46 e ja 369,69 e.

(Elinkustannusindeksin muutos ja inflaatio valitulla aikavälillä

Vuonna 1869 elinkustannusindeksi: 81.
Vuonna 2023 elinkustannusindeksi: 278 191.

Muutos vuodesta 1869 vuoteen 2023: +343 345,68 %.

Keskimääräinen vuotuinen inflaatio tällä aikavälillä: 5,43 %. Lähde: https://stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html)

 

Perheellä ei ollut maaomaisuutta. Henkikirjan mukaan he asuivat Taavetin äidin Maria Jaakontytär Kirjosen (1792–1870) kiinteistöllä talon erillisessä mäkituvassa (backstuga).  Marian isä Jaakko, oli ollut hänen miehensä Gabrielin pikkuserkku. Marian talo oli täynnä hänen muiden lastensa perheitä ja lapsia, yhteensä yli 20 henkeä.  Henkikirjan 1868 mukaan Taavetti Kirjosen mökissä olivat enää vaimo ja nuorin tytär.  Suvun kiinteää omaisuutta jaettiin samana vuonna Marian kuollessa 1870, mutta se on toinen tarina.

Helena Riskin uusi avioliitto lesken kanssa 

Taavetin leskeksi jäänyt vaimo Helena Abrahamintytär Riski avioitui 19.6.1870 Karjalaisten kylään Samuel Abrahaminpoika Rusin (1824–1884) kanssa. He olivat molemmat syntyneet 1824 ja lienevät tunteneet toisena jo lapsina. Samuel oli jäänyt leskeksi 18.5.1868, kun hänen puolisonsa Eeva Matintytär Kipinoinen (1831–1868) oli kuollut. Samuelin ja Eevan Perheeseen oli syntynyt viisi lasta, joista ensimmäiset kaksoistytöt olivat kuolleet pian syntymänsä jälkeen. Kolme poikaa oli vielä alle 10-vuotiaita ja tarvitsivat varaäitiä.  Vanhin näistä oli nimeltä Abraham (1862–1925). Hän meni 1881 naimisiin Sirkiän sukuun eli Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862–1934) kanssa. Ystävälläni Malla Karapalolla on kuva Katriinan hautajaisista tammikuussa 1934.  Abraham ja Katriina Rusi olivat hänen äitinsä isovanhemmat.  

Lienee ollut Katriina Sirkiän hautajaispäivä 6.121925, kun perhe on kokoontunut avoimen arkun äärelle.

Eeva Kipinoisen perukirja on tehty 15.1.1869. On sydäntä särkevää lukea, että hänen jälkeensä jäi lesken lisäksi 7-, 4- ja 2-vuotiaat lapset.  Omaisuuden arvo on selvästi suurempi kuin Taavetti Kirjosella.  Kaikkia työvälineitä oli useampia kappaleita kuten vaikkapa 5 viikatetta ja 5 sirppiä ja 2 atrainta (maanmuokkaukseen käytetty aura).  Oli kaksi hevosta, 5 maitolehmää, 5 lammasta, hevoskärryt, muut kärryt, ajoreki ja kaksi työrekeä. Vainajan vaatevarasto on runsas ja arvo 42 markkaa. Kun kulut on vähennetty, niin pesän omaisuuden arvo oli 732 markkaa. (2023 arvossa 4 228,28 euroa)

Kirjoitukseni varrella tulee jatkuvasti linkkejä tuntemiini ihmisiin. Jätän ne pois, koska en voi kirjoittaa elossa olevista ihmisistä ilman lupaa. Muutenkin yritän hillitä itseäni, koska kirjoitukseni tunnetusti paisuvat.

Edellisestä tuli mieleeni, oliko Samuel Rusin perheellä jo tuolloin tontti lähellä merenrantaa ja Ahvijokea. Se on todennäköistä. Ollaanhan jo aika lähellä nykyaikaa. Sillä paikalla olen päässyt käymään 2017 Mallan ja hänen poikiensa kanssa. Isojako Karjalaisten kylässä oli toimitettu vv. 1833–1837.  Siihen aion jossakin vaiheessa tutustua tarkemmin.

1. sivu Eeva Kipinoisen perukirjasta

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin lapset ja heidän elämänsä

Entä Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin kolme tytärtä, joista yhdestä tuli äitini isänpuoleinen isoäiti, jonka oma äitini muisti.  

Taavetin tyttäristä 1848 syntynyt Katri eli Katariina Kirjonen (1848–1921) oli avioitunut Karjalaisten kylän Lautarannassa asuvan Tahvo Erkinpoika Kukon (1838–1898) kanssa joulukuussa 1864 ja siirtynyt äitinsä lapsuuden maisemiin.  Perheeseen syntyi 11 lasta aikavälillä 1866–1886, joista kuusi kuoli lapsena.

Katri Kirjonen-Kukko kuoli sydänongelmiin 14.11.1921 ollessaan 73-vuotias. Katrin lapset olivat siis äitini ja tämän sisarusten pikkuserkkuja, joista osa oli äitini ikätovereita ja joita hän tietääkseni tunsi.

Nuorin tyttäristä Maria Taavetintytär Kirjonen (1853–1909) avioitui myös Karjalaisten kylään Matti Samuelinpoika Kilkin (myöhemmin Kirjonen) (1849–1924) kanssa. Matti oli lautamies ja muutti sukunimen 1912.  Heille oli syntynyt 11 lasta aikavälillä 1873–1893. Ikävä kyllä näistä lapsista seitsemän kuoli pikkulapsina. Yksi lapsista avioitui serkkunsa kanssa.

 

Eeva Taavetintytär Kirjonen syntyi 13.11.1850 Hatjalahden kylässä ja kastettiin 17.11.1850. Kummeina olivat Salomon Sinkkonen, Regina Mellanen ja Maria Frisk (Riski). Näistä Maria s. 1820 oli lapsen äidin Helenan vanhempi sisar.  Salomon Sinkkonen s. 1814 oli Marian puoliso. Tämän pariskunnan kaikki 1843–1853 kaikki 5 lasta olivat kuolleet lapsina.  Yläkirjolasta oleva Salomon Sinkkonen oli tärkeä henkilö, koska hän oli lautamies.

Eeva Kirjonen (1850–1931) avioitui Karjalaisten kylän Sirkiän talon pahnanpohjimmaisen eli Abraham Joosepinpoika Sirkiän kanssa (1849–1903) 24.9.1871. He saivat kymmenen lasta aikavälillä 1872–1895. Näistä Maria-niminen tytär syntyi 27.12.1874, ehdittiin kastaa parin päivän ikäisenä, mutta kuoli melkein saman tien ja haudattiin 2.1.1875.

Perheeseen syntyi kahdeksantena lapsena poikalapsi 12.6.1890, mutta hän ehti kuolla vain parin minuutin ikäisenä ja kastamattomana. Hänet haudattiin kirkkomaalle 14.6. Häntä ennen 1887 oli syntynyt isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887–1870), jonka olen tuntenut. On uskomatonta, miten yli vuosisata syntyneiden lasten kuolemat ovat sukututkijalle merkitseviä.

Abraham ja Eeva Karjalaisista Seivästön Tammikkoon

Abraham Joosepinpoika Sirkiä muutti vaimonsa Eevan ja Karjalaisten kylässä syntyneiden kolmen vanhimman lapsen kanssa loppujen lopuksi Seivästölle Tammikkoon, josta he saivat asuintilan Fredrik Riskin ja tämän vaimon Beata Vyyryläisen talosta.  Fredrik oli juuri kuollut eikä Riskeillä ollut omia lapsia.  Abrahamin ja Eevan lapset syntyivät siellä ja juurtuivat sinne. Kuten näköjään myöhemmin äitini sisaruksineen ja minäkin niin, että välillä minusta tuntui, että olen syntynyt siellä.

Äitini eläessä minulle ei vielä selvinnyt, miksi he muuttivat pois Karjalaisista. Mutta kun myöhemmin tutkin maanomistusoloja ja jopa kirjoitin siitä artikkelin Kuolemajärveläinen 2010 lehteen, niin koko kuvio selvisi minulle. Myönnän, että joissakin yksityiskohdissa on edelleen tutkittavaa. 

Karjalaisten kylän Sirkiän tila oli kylän suurin. Suku oli asunut tilalla jo 1600-luvulla. Maanomistusolojen muuttuessa ja kun 1800-luvulla tuli mahdolliseksi ostaa kruununtila perinnöksi, niin se tapahtui. Alkuperäisestä omistajasuvusta oli jäljellä kaksi Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän poikaa, Samuel s. 1827 ja Abraham s.  1849, jotka hakivat tilan osuuden perinnöksi 1901. Sen jälkeen samana vuonna Abraham myi oman osuutensa  veljelleen.  Lehteen olen valitettavasti kirjannut Abrahamin kuolinvuodeksi 1901, mutta hän kuoli keuhkotautiin vasta1903. Samuel Sirkiä kuoli 1906 vanhuuteen.

Sukuhaaramme ovat tavallaan yhdistyneet sukua tutkiessani ja sukukirjaa tehdessä. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olen saanut tutustua Samuel Joosepinpoika Sirkiän jälkipolviin ensin Karjalan matkoilla ja sitten sukuseuran puitteissa. Edes äitini ei ollut heihin niin läheisissä väleissä kuin minä, mutta todistin, tarkkasilmäinen kun olen, joitakin lyhyitä virallisen tuntuisia kohtaamisia Kuolemajärven pitäjäjuhlissa. 

Lisää perukirjasta

Taavetti Kirjosen mitätön omaisuus siirtyi Eevalle ja Marialle. Heidän äitinsä vahvisti sen. Eno Fredrik Riski otti omaisuuden tyttärien puolesta vastaan.  Salomon Sinkkonen vahvisti perukirjan, jonka Jooseppi Stenholm oli kirjoittanut. Perukirja löytyy Kuolemajärven seurakunnan arkistosta kohdasta perukirjat s. 230–231 vuodet 1858–1871. Olin aiemmin kirjoittanut digihakemiston etusivulle perukirjojen sivunumeroita. Nyt poistin ne, koska Kansallisarkistossa oli tehty uusia digitointeja ja väliin oli tullut paljon uusia perukirjoja. Eeva Kipinoisen perukirja (s. 223–224) tekijöinä Ristian Pentikäinen ja Salomon Sinkkonen.  Perunkirjoituksessa läsnäolleet ovat uskottuja miehiä.

Kaikki tiedot olen kirjannut linkkeineen Sukujutut-ohjelmaan haettuani ne alkuperäisistä lähteistä. En enää kirjaa tänne linkkejä, koska ne muuttuvat aika ajoin. Muistutan myös, että 1800-luvun esivanhempamme käyttivät alkuperäisiä sukunimiään eli naiset kulkivat usein omalla syntymäsukunimellään ehkä aina niin pitkälle, kunnes sukunimilaki pakotti vaihtamaan sukunimen miehen mukaan (1930).

Lopuksi pieni kommentti Taavetti Kirjosen perukirjaan. Sen vahvisti siis Salomon Sinkkonen, joka ilmeisesti oli kirjoittanut perukirjan paperille. Hän oli Helena Riskin siskon jo kuolleen Maria Riskin aviomies. Jooseppi Stenholm (1832–1912) oli Eenokki Stenholmin poika. Eenokki oli syntynyt vuonna 1792 Janakkalan Vähikkälän kylän Haapamäen torpassa ja muuttanut sittemmin rengiksi Kuolemajärvelle, jossa asioitunut Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa.  Tarina löytyy täältä .

Huvittavaa on, että tätä kirjoittaessani löydän koko ajan lisää yhtäläisyyksiä ihmisten välillä. Ehkä loppujen lopuksi ne linkit menneen ajan ihmisten ja nykyään elävien välillä ovat voimakkaampia kuin osaamme kuvitella.

Tässä pari linkkia blogeihin, jossa olen käsitellyt osittain samoja sukuja.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/04/sukunimena-kala.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/07/valpuri-skytta-suuren-suvun-esiaiti.html

 

 

Kommunikaation tarve

Luin muutaman aiemmin kirjoittamani postauksen ja huomasin niissä paljon kirjoitusvirheitä ja sekavuutta. Anteeksi, yritän jossakin välissä korjata virheitäni. Nostin läppärin aamiaisen jälkeen ruokapöydälle, koska tunsin kirjoittamispakon. Kirjasin päiväkirjaani yöllä näkemäni unet, mutta en kertaa niitä täällä. Pihan kaikki jäät ovat jo sulaneet, nyt uskaltaisin mennä sinne. Ei ole kuitenkaan mitään menoa. Lenkkipolulle minusta ei vielä ole ja siellä on varmasti vielä jäätä. Säätiedotuksen mukaan ensi viikolla sataa runsaasti lunta? On 27.12.2024.

Ihmisillä on valtava tarve kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Facebook ja Instagram ovat jääneet alakynteen. Sitten tuli Threads, joka on myös Metan sovellus. Käyn joskus lukemassa sieltä ihmisten päivityksiä. Aloitin itsekin kerran aiemmin tänä vuonna kirjoittamalla ekan tekstini. Syystä tai toisesta se hävisi taivaan tuuliin enkä sen jälkeen ole yrittänyt. Mainitsin kyllä tekstini hävinneen ja sain monta ystävällistä kommenttia, mutta siihen se jäi. Mutta lukemassa siis käyn joskus. Itse asiassa kirjoitin aiheesta 22.7. julkaisemattomaan blogiini (niitä onkin aika paljon), jonka tekstin kopioin sieltä:

______________________

”Nykyään on lähes muotia rypeä henkilökohtaisissa suhdevaikeuksissa. Se on helppoa, koska on erilaisia nettialustoja, joissa voi purkautua lyhyesti ja epämääräisesti. On Instagram, on Facebook ja on Threads.  WhatsApp on enemmän ryhmien välinen informaatiokanava.

Silmiini osui juuri, että joku kirjoitti Facebookin olevan geriatrinen some vastauksena toisen ajatukseen. Tämä toinen oli julkaissut Facebookissa kauniita kuvia ja jakanutkin niitä johonkin ryhmään. Joku tuttavalapsi kutsui häntä Facebook mammaksi, vaikka hän on vasta vähän yli 30. Olen aivan äskettäin avannut Threadsin itselleni, mutten ole julkaissut vielä mitään.

Kaikki mielipiteet ovat sallittuja, mutta olen usein ihmeissäni postausten, tekstien ja videoiden lyhyydestä ja epäselvyydestä, en ymmärrä, mitä ihminen tarkoittaa. Tosin en tutki niitä edes kovin paljon enkä viitsi esittää kysymyksiä. Sellaiseksi maailma on vain mennyt. Mietin vain, miksi minä olen siellä. Sitten ajattelen, että onhan minulla sentään blogini. Sinne voin työntää tai kaataa mieltäni askarruttavat asiat täysinäisinä ja itseni analysoimina.

Tällä viikolla aikuinen lapsenlapseni (24 v) kertoi taas yhden jutun, jonka hän on varmaan maininnut joskus aiemmin. Hän oli kertonut aikoinaan kavereilleen, että hänen mummonsa on haka teknisissä tietokonejutuissa, korjaa asioita, tulostaa valokuvia ja kaikkea. Olin silloin ehkä kymmenisen vuotta nuorempi, mutta siihen ei ole tullut muutosta. Kaverit olivat ihmeissään, ei heidän mummonsa tee niin.  Nyt keskustelimme juuri näistä some-jutuista, joita hän ei muuten käytä muuten kuin on WhatAppissa ja käyttää puhelinta. Eli siinä mielessä Facebook on vanhusten pelikenttää. Olkoon.

Yritän välillä ottaa mallia muista, olla lyhyt, arvoituksellinen, kryptinen, mutta en vain osaa. Onneksi on nämä blogipostaukset.

Järjestelin taas hetken arkistojani ja heittelen samalla papereita menemään. Monet paperit olen tutkinut, mutta laittanut sitten hetkeksi hautumaan. Olen aina ottanut lähettämistäni kirjeistä kopioita. On uskomattoman tuskaisaa lukea niitä, koska joudun häpeämään itseäni ja sokeuttani. Muistot eivät aina tule kultaisiksi, jos niitä on joutunut elämään vaikeaan, julmaan ja rumaan loppuun saakka, jolloin kaikki kauniitkin asiat ovat mitätöityneet. Siinä asettaa myös oman itsensä kyseenalaiseksi. On todella paha asia, että ihmisellä on uskomaton muisti, niin hyvä, että näkee ne kaikki tilanteet kuin elokuvana. Alan oikeastaan ymmärtää sitäkin, miksi monella muistin rappeutuminen pelastaa ahdistavilta muistoilta.

Lukijastani saattaa joskus tuntua, että ryven muistoissani, olen tehnyt sitä aina ja kun tulemme vanhoiksi, muistot joskus lähes ryöpsähtävät päällemme. Minulle tulee silloin tarve kirjoittaa. Sillä tavalla helpotan olotilaani. Usein samaan kimppuun sisältyy iloa, onnea, mutta sitten myös aavistus jo edessä häämöttävästä tuskasta. Kaipa tulen koko loppuelämäni tulkitsemaan näitä asioita. Vaikeinta on niissä ymmärtää se, miksi muut eivät ole nähneet niitä tai edes ymmärtäneet niitä, jos ovat osuneet kohdalle. Olemmeko todella niin erilaisia?

Eräässä kirjeessä kirjoitin, että ehkä en voi antaa kirjettä, koska se voi joutua vääriin käsiin, että taidan kirjoittaa vain arkistoon kuten monet muutkin kirjeeni. Mietin, mitä varten teen näin. Totean, että ehkä vain itseäni varten, kun sitten joskus voin kipua tuntematta lukea niistä tunteista ja tuntemuksista, mitä olen juuri silloin kokenut ja ehkä sitten joskus ymmärrän tämän kaiken tarkoituksen. ”

__________________________

Kommunikaation erilaisia muotoja. Lukiessani ihmisten postauksia, näen, että Threadsissä käydään läpi vaikeita asioita, yksinäisyyttä, menetyksiä, sairauksia. Monelle se on pakoa normaalista arkielämästä merkityksellisiin asioihin. Sovelluksesta ei edes haluta kertoa muille, koska se halutaan pitää itsellä. Vieraat ihmiset kommentoivat myötätuntoisina ja kertoen omista vaikeuksistaan. Onhan siellä höpöjä juttujakin ja parin etsintää, mutta pääasiassa ihmiset taitavat kokea sen ystävälliseksi ja lohduttavaksi alustaksi jakaa ajatuksia.

Taidan silti pysytellä näissä yksinäisissä blogeissani, joita ei erityisemmin kommentoida paitsi joskus sattumalta, mutta kyllä luetaan aika paljon.

29.12.2024

Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Ajattelin julkaisevani tämän pätkän ja aloittavani keskeneräisten blogieni purkamisen. Nimittäin olen laiskotellut monta päivää enkä ole edes katsonut läppäriin päin, tuskin uloskaan paitsi, että eilen kävin kaupassa ja sitten laiskottelin taas. Katselin mm. Netflixistä hurjan pienoissarjan La Palma, mikä herätti muistoja La Palman matkasta (1997), jolloin koko ihmeellinen saari tuli kierrettyä. Joskus aiemmin olen kirjoittanut siitä matkasta (2018).

Jollen ehdi enää tänä vuonna julkaista mitään muuta, niin toivotan tässä kaikille lukijoilleni

Onnellista Uutta Vuotta 2025!

Joskus tuntuu, että kaikki on jo sanottu...

21.12.2024

Tarkoitukseni ei ollut aloittaa vielä uutta blogipostausta, mutta en jaksaisi nyt kirjoittaa päiväkirjaan. Selitys sekin. Herään joka aamu hiukan epätoivoisena, vaikka olen jälleen nukkunut hyvin paria yöllistä heräämistä lukuun ottamatta.  En näe joka yö uniakaan, valitettavasti. Vasen jalkani on tuntunut paremmalta, mutta se johtuu siitä, että otan säännöllisesti aamuin ja illoin tulehduskipulääkkeen. Kun nousen sängystä, se kyllä tuntuu pahalta, mutta helpottaa pian.

Ihanteellinen joulun alusaika oli vuonna 2009.  Tässä lempipaikoillani silloin ja nyt 22.12.2009.

Tänään minulle tuli mieleen, miksi on vaikea olla puolikuntoinen ja jalkavaivainen. Hyvinhän minä sentään kestän tämän sietämättömän olotilan. Monella muulla ihmisellä on paljon vaikeampia vaivoja, joita minun on ollut vaikea tajuta tai nähdä. Ihmiset eivät välttämättä kerro niistä paitsi sitten, kun olen itse ensin avannut suuni. Meille ihmisille on tärkeä ymmärtää, että ympärillämme on paljon ihmisiä, joiden elämä on jatkuvasti eräänlaista selviämistaistelua. Syyt voivat olla terveyden lisäksi moninaisia, voi olla rahan tai työn puutetta. Niistä ei vain puhuta vaan purraan hammasta ja mennään eteenpäin. Meistä useimmat eivät osaa eivätkä halua pyytää apua. En minäkään missään nimessä. Tarjoan silti apuani aina tarvittaessa.

Monet ajattelevat olevansa uljaita ja ylpeitä selviytyjiä, joilla ei ole mitään edellä mainitsemiani ongelmia. Siitähän se lähtee kaikkien osalta, niin minullakin. En osannut nähdä ympärilläni olevaa kärsimystä. Vähitellen omien koettelemusten kautta tilanne on muuttunut.

sama päivä kuin edellä

Juuri nyt on paras pysytellä sisällä. Kävin eilen kahdessa kaupassa. Vaikein paikka oli oma kotipiha, ensin täynnä vettä, sitten melkein yhtä jääkenttää. En jaksanut tuoda toista kassia sisään, päätin hakea sen vasta tänä aamuna.  Kipeän jalkani lisäksi, käteni ovat heikot, mutta välillä ihmettelen sisälläni edelleen olevaa voimaa. Nyt oli pakkasta muutama aste, jääkenttä kuhmuroineen oli edelleen vaikea läpikuljettava. Minun on pakko varoa jokaista askeltani, etten kaatuisi. Vaikeuksista huolimatta niistä selviytyminen tuo hyvän mielen. 

Sitten alkoikin sataa lunta ja jääkenttä on nyt peittynyt ohueen lumikerrokseen.

 

22.12.2024

Sain sentään tehtyä joulutervehdyksen Juuret Kuolemajärvellä-ryhmään. Monta tervehdystä on edelleen lähettämättä ja joku saattaa unohtuakin. Pähkäilin kuvien kanssa, mutta tänään eteeni tuli ihania joulukuisia kuvia (22.12.2009) ja saan niistä ehkä kuvia joihinkin joulun toivotuksiin. Ei muuten, sillä kyllä kuvia riittää eikä aina kuvaa edes tarvitse.

Samalla kuvien kautta tulin ajatelleeksi vuoden 2009 syksyä ja erityisesti joulun aikaa. Voi olla, että olen siitä ennenkin kirjoittanut, mutta koska olen kirjoittanut niin paljon, en millään saa/jaksa kaivaa niitä tekstejä näkyviin. Silloin kirjoitin vielä vanhaan blogiini ”Polulle kauas”.. Useinhan olen siteerannut niitä. Päiväkirjani löytyi heti.

Lapsenlasta kouluun saattamassa 

Siihen aikaan lähetin vielä valtavan määrän joulukortteja, en ole kirjannut lukumäärää, mutta kyllä niitä oli ainakin 70 jollei enemmän. Kirjoitin lisäksi paljon kirjeitä. Olin muutenkin aktiivinen. Pelkäsin kodistani luopumista. Vaikea vuosi alkoi olla takanapäin, mutta kaikkea oli vielä tulossa. Olin saanut miehen lopulta häädettyä talosta, mutta koska hän oli toinen omistaja, paljon hankalia asioita ja pelkoa oli vielä edessä kuten oli takanapäin.  Vuosikausia.  Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että olisin tarvinnut terapeutin apua, se näkyy päiväkirjani teksteistä. Löysin elämästäni parantavia voimia, mutta ne eivät aina riitä. Ennen joulua pohdin, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mistä olin saanut voimia irtautuakseni kaikesta pahasta, joka oli tullut yhden ihmisen kautta elämääni.

Ihminen on vahva tai ei ole. Sehän nähdään nykyään kansan pahoinvoinnin myötä. Psykologinen resilienssi on tuttu sana tänä päivänä kuvaten yksilön kestävyyttä elämän vastoinkäymisten edessä. Sitä koetellaan tällaisissa ja monissa muissakin vaikeissa tilanteissa. Paha juttu on, kun asiat vaikeutuvat ja kestävät kauan. 

Olin aloittanut samana syksynä taidehistorian opiskelun avoimessa yliopistossa, peruskurssin tenttikin oli edessä. 

15.12.2009 näin ihmeellisen unen, jonka kirjoitin ylös:

” Olimme jollakin kurssilla, joka sitten päättyi ja jouduimme kurssin päätteeksi kertomaan itsestämme aika laajasti vuoron perään. Mietin kertomaani, se oli lyhyt elämäkerta. Joitakin asioita sekoittui siihen, koulu, ikään kuin lapsenlapseni Artun koulu (vietin paljon aikaa hänen kanssaan, koska hän poikkesi päivittäin koulumatkoillaan luonani). Joku tyttö tuli sanomaan minulle, että Artun kumisaapas on rikki, hän kulki mudassa paljain jaloin. Kesken esittelyn oli tauko. Lähdin jonkun toisen kanssa ulos pikku lenkille. Metsäisessä maastossa näimme tien reunalla omituisen tapahtuman. Ihmeellinen, ruma eläin hyökkäsi toisen eläimen kimppuun. Koska en ollut koskaan nähnyt tuollaista eläintä, otin siitä kuvan. Eläin näki sen ja ryntäsi se toinen eläin suussaan meitä kohti. Yritimme paeta, yritin piilottaa kameran. Eläin sai kuitenkin otteen kädestäni. Menimme eteenpäin, minä raahaten elikkoa mukanani. Kun aloimme kertoa asiasta muille, heräsin.”

koulumatkalla marraskuu 2009

Ahdistukseni oli jo kauan ollut äärimmäisen voimakasta. Taas ajattelin vanhempieni aikoinaan kokemia erilaisia kärsimyksiä sotien aikana.

Ennen joulua 20.12.2009 alkaen lunta satoi paljon. Tein tuntikausia lumitöitä. Ystäväni oli menossa seuraavana päivänä Helsinkiin olkapään korjausleikkaukseen ja olin luvannut hakea saattajana hänet sieltä bussilla seuraavana päivänä eli 23.12. Joka päivä tein pitkiä kävelylenkkejä niissä samoissa maisemissa, joihin nyt kaipaan, koska olen nyt jalkani takia joutunut jättämään ne väliin.

Siinä välissä 22.12. ehdin taas hurmaantua valokuvaamisesta, talvinen pihamaisema oli niin kaunis. Vuoden pimeimpään aikaan aurinko kaiken lisäksi valaisi maiseman. Sain taas valtavati inspiraatioita suunnitelmilleni, suunnittelin kuville jopa runollisia tekstejä. Taiteen tie oli vielä kesken. Silloin en vielä tiennyt, että se jäisikin kesken.

HS:n lehtileikkeen mukaan (lehtileike 24.12. päiväkirjan välissä) joulukortteja oli Suomessa lähetetty lähes 50 miljoonaa.

Jouluaatoksi tein graavattua lohta, hernemössöä (isäni herkkua aikoinaan), torttuja ja luumuhyytelöä. Olin menossa tyttäreni silloisen perheen luokse jouluaatoksi. Kirjoitin joka päivä ahkerasti. Kuvista näkee, kuinka rasittuneen ja sairaan näköinen olen. Tajusin sen joulun jälkeen maininnalla päiväkirjassani. Mutta tekemistä, touhua ja kulkemista paikasta toiseen riitti.  Kuvat kertovat aina lisää, vaikka kaikki niistä eivät ole edes säilyttämisen arvoisia, ne ovat vain täydentäviä tekijöitä.

Kelihän on nyt aivan hurja. Tänään on taas sulanut eilen vesisateen jälkeen. On siis pääkallokeli. Runsas viikko eteenpäin taivaalta tulee vain vettä. On paras pysytellä sisällä.

Tuusulan kirkko marraskuu 2009

25.12.2024 joulupäivänä

Ajatukseni oli julkaista tämä ennen joulua, mutta vaikka en aseta paineita joululle, niin vain kävi, että muut asiat ajoivat päälleni. On melkein pakko lähettää joulutervehdyksiä, useimmat Facebookin kautta, kiittää ehkä joitakin. Digitaalinen elämä on yhtä sekasotkua. Vaikka aikoinaan vuosia sitten kiitin sitä, että saan tulevaisuudessa itse päättää, mitä julkaisen, olla toimija, julkaisija, oman itseni toimittaja. niin nyt saatan joskus katua ajatustani. Osaltani asia on jo aikoja sitten revennyt liitoksistaan

Jouluaaton aattona kävin lapsenlapseni kanssa kaupassa (sama, jonka kuvia edellä). Olin aamupäivällä imuroinut koko asunnon, vaikka ei olisi tarvinnut joulun takia, Iltapäivällä olin jo niin poikki ja rasittunut, että liikkuminen kipeällä koivella oli tosi hankalaa. Pahin paikka oli tietysti edelleen taloyhtiön piha. Viime vuonna kävin jouluaattona kävellen kaupassa, mutta silloin ei ollut liukasta eikä jalkani ollut vielä siinä kunnossa kun se on nyt ollut koko syksyn. Nyt jääkaappi ja pakastin ovat täynnä ruokaa, joten tällä viikolla voin pysytellä kotona.  Aatoksi vanhin lapsenlapseni oli kutsunut minut luokseen, mutta kieltäydyin menemästä.

Tämä on sitä kunkin omanlaista joulua, joka kaikesta huolimatta herättää meissä kaikissa valtavasti tunteita ja muistoja. Tulikin mieleeni, että kauneimmankin joulujuhlan takana voi olla rankkoja asioita. Tärkeintä  joulussa olisi lämmin ajatus ja sanoma Jeesuksen syntymästä, mutta siitäkään ei ehkä saa puhua ? 

25.11.2009

Ajatuksia joulun alla joulukuussa

10.12.2024 tiistai

On kaunis joulukuun päivä, sää on ihanteellinen. Lähdin kauppaan, apteekissakin oli käytävä. On kiva lähteä edes lyhyeksi aikaa ihmisten ilmoille. Täällä Hyrylässä alkaa vain olla hirveän paljon väkeä, kauppojen parkkipaikat ovat täynnä, mutta valinnanvaraa on ja tulevina vuosina tulee lisää suuria kauppoja. Liikennekin on silloin aina vilkkaampaa.

14.12.

Kaupassa tapasin sattumalta vanhan tutun ja keskustelimme keskellä käytävää pitkän tovin päivittäen, mitä meille kuuluu. Tapaan kauppamatkoillani aikoinaan tuntemiani ihmisiä aika harvoin. En osaa enää edes sopia tapaamisia kenenkään kanssa. Siksi sattumanvaraiset tapaamiset ovat kullan arvoisia. Miksi ajan kuluessa on tullut entistä vaikeammaksi tehdä aloitteita?

Tapaamiset ja keskustelut piristävät päivää. Meillä kaikilla on asioita, joista on kiva keskustella ihmisten kanssa. Tässä iässä keskustelut ikätoverien kanssa liittyvät usein vaivoihimme ja vaikeuksiimme. Mutta ei se mitään, on turha teeskennellä enää olevansa nuori ja elämänsä kunnossa.

Tulin ajatelleeksi erästä naisten lehteä lukiessani, miten joillakin suvuilla ja perheillä asiat ovat ja ovat ilmeisesti aina olleet erinomaisen hyvin. Talo, jossa asutaan, on isoisoisän rakentama ja edelleen täyin kunnossa, tosin muutamia uudistuksia on tehty.  Jos aikoinaan ihmettelin sitä, että tavalliset ihmiset ovat historiassa unohdetut, niin oikeastaan onkin niin, että asia ei koske kaikkia sukuja ja ihmisiä. Osa kansasta on ollut aina etuoikeutettua. Sukua ja ihmisiä ei saa muutettua paremmaksi kuin asia on ollut. Itselleni ja monille muillekin sanoisin nyt, älä anna häpeän vaikuttaa kirjoituksiisi ja siihen, ettet pystynyt parempaan. Ole ylpeästi sitä, mitä olet, vaikkei sinulle tarjottu mitään hopealautaselta. Elä rohkeasti ja ylpeästi perheesi ja omasta historiasta ja vaatimattomista saavutuksista huolimatta.

Olohuoneeni ja keittiön ikkunat ovat idän suuntaan. Puolikuuta hiukan paksumpi kuu on kiipeämässä puun latvojen yläpuolelle kellon ollessa tätä kirjoittaessani 15.31. Olen jo tovin seurannut sitä ja ottanut muutaman kuvan. Taivas on kauniisti vaaleanpunainen, puut ovat säilyttäneet huurteensa. Kissa kehrää sylissäni. Olen kiitollinen elämästä tässä ja nyt!

12.12.2024 torstai

Joskus on aika kirjoittaa tällaisia omasta elämästä pursuilevia blogipostauksia. Sormet syyhyten tulin myös nyt jatkamaan kirjoitustani. Tällä välin on kyllä tullut riviin odottamaan muitakin minua innostavia kirjoituksen alkuja. Kyllähän te tiedätte, että teen aina välillä edelleen sormet syyhyten sukututkimuksia tai jatkan jotakin kesken jäänyttä. Kiihkeät tekemisen ja menemisen vuodet jättivät lähinnä jälkeensä paperi- ja muistikirjakasoja, joita en edes usko koskaan purkavani kokonaan.

Olotilani on parantunut, vasen jalkani alkaa pitää, kivut ovat melkein kokonaan poissa. Se innostaa. Ehkä pian pääsen myös ulkoilemaan muutenkin kuin käymällä kaupassa. Sanon silti itselleni vielä: Ota rauhallisesti. Hiljaa hyvää tulee.

Kuu on pian täyttymässä, se sama kuu, jonka mainitsin pari päivää sitten. Se herätti minut puolenyön jälkeen viime yönä paistaessaan nyt lännen puoleisesta makuuhuoneen ikkunasta suoraan nukkuvan kasvoille. Peitin ikkunaa verhoilla ja pyöriskelin aika pitkään sängyssä. Huomasin, että Minni-kissa oli siirtynyt pitkästä aikaa nukkumaan omaan valkoiseen pesäänsä, jonka olin asettanut sänkyni viereen. Siellä hän köllötteli selällään. Minnillä on tapana tulla iltaisin viereeni nukkumaan. Joskus pyydän häntä, mutta nykyään hän tulee itsenäisesti.  Kun nukahdan, hän lähtee muualle nukkumaan, mutta tulee silloin tällöin uudelleen viereeni, varsinkin jos nukun erityisen levottomasti. Kissan rakkaus ihmiseen on selvästi nähtävissä. Hän seuraa katseellaan minua, jollei sitten nuku. Hän käy välillä halailemassa ja kiipeilee syliin ja kaulalle. Hän puhuu minulle. Meillä on keskinäinen luottamus. Emme vaadi toisiltamme liikaa. Kun nousen aamulla ja suoristan peittoni, niin kissa aamuruokailun jälkeen menee jatkamaan uniaan peiton päälle, samaan kohtaan, missä olen nukkunut.

Tuskin yhdessäolo yhdenkään ihmisen kanssa olisi samanlaista kuin elämä kissan kanssa. Minulla ei ole ainakaan koskaan ollut. Tiedän liiankin hyvin, että olen tehnyt aina epäonnistuneita valintoja miesten suhteen. Nuoresta saakka olin jo ajatellut viettää elämäni itsenäisenä, mitä ajatusta en sitten pystynytkään seuraamaan. Virheet on vain hyväksyttävä, niitä ei voi korjata enää jälkikäteen.

Ostin tiistaina kaupasta kaalin, sillä ajattelin vihdoin tehdä kaalilaatikon. Syön sitä taas ainakin kaksi jollei kolme päivää ja säästyn tylsältä jokapäiväiseltä ruoanlaitolta.  Voin keskittyä muihin asioihin. Valitettavasti vanhan ihmisen päivät valuvat kuin vesi aikaansaannosten jäädessä pieneksi. Aika kuluu vanhana nopeammin. Minun aikaani vie myös tarkka, yksityiskohtainen perehtyminen kaikkeen. Tosin ajattelen usein, että voisin voisi olla vielä yksityiskohtaisempi.

Edelliseen liittyen kaikki aiemmin tutkittu ja tehty, kantaa myöhemmin hedelmää. Eilenkin tutkiessani yhtä sukuhaaraa 1700-luvun alkupuolella tarkemmin, löysin koko ajan uusia juttuja. Illalla piti lopettaa, mutta jatkan tänään myöhemmin. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin eräässä blogissani toisen asian yhteydessä ja jättänyt kesken. Nyt katseeni on entisestään tarkentunut ja löysin siis tarkentavaa tietoa.  

13.12.2024 perjantai

Huh sentään. Kyllä kirjoitin paljon parempia blogeja aiemmin. Luin kevään 2014 päiväkirjaa ja sain päähäni katsoa, mitä olen kirjoittanut silloin blogipostauksiini.  Sain sieltä innoituksen lisätä otteita erääseen keskeneräiseen tekstiini, jota en vielä paljasta.

15.12.2024 sunnuntai

Olisiko tämä sitten joulublogini? Se ratkeaa tulevina päivinä.  Rästitehtäviä riittää, vaikka kuten olen ehkä jo usein maininnut, en vietä joulua muuta kuin omassa mielessäni. Jouluhan herättää ihmisissä aika paljon erilaisia ja voimakkaita tunteita sekä hyvässä että pahassa.  Jätän ne nyt käsittelemättä. Riitti jo, kun unessani olen palannut joihinkin niihin liittyviin juttuihin.

Vasen jalkani huolettaa edelleen. Eilen rasitin sitä kunnolla, kun kävin sopivan suojasään koittaessa putsaamassa auton lumesta ja kävin kaupassa. Monen päivän lumien poistaminen auton päältä ja ympäriltä vie paljon aikaa. Kaupassa käynti on se paras osio. Yritän saada ostoksia painollisesti sopivasti kahteen kassiin, jotakin aina unohtuu. Huomasin, että minulla on nyt neljä litraa maitoa jääkaapissa, vaikken niin paljon tarvitsekaan.  Litran purkit kaiken muun lisäksi painavat aika paljon, varsinkin jalkavaivaiselle.  Muistin siitä äitini, joka asui isän kuoltua yksin ja raahasi ennen joulua totuttuun tapaan litroittain maitoa jääkaappiin, jos vaikka lapset tulisivat joulunpyhinä. Jouluruoatkin oli hankittu jääkaappiin. Hän haki ruoat kävellen kaupasta, joskus ehkä paikkakunnalla asuvat sisareni auttoivat.  Tilanne on sama hänen viimeisenä joulunaan, jonka hän viettikin sekavassa tilassa, ehkä lääkityksen takia, sairaalassa.  Se joulu kaikki taisi olla hänelle yhtä painajaisunta, josta hän jopa yritti paeta. Alamäki oli kuitenkin alkanut eikä hän enää palannut ennalleen.

Vanhojen vanhempien elämä on usein vaikea pala lapsille.  Maailma on niitä tarinoita täynnä.

Maisema parvekkeelta 10.12.2024

Olen joutunut painimaan tietotekniikan kanssa. Microsoft tekee vähän väliä muutoksia kuten kaikki muutkin. Toki selviän kaikista, mutta ei tietokoneen ja kännykän käyttö ole silti aivan niin helppokäyttöistä, että kissakin osaa. Pienessä Hesarin kirjoituksessa Lauri Järvilehto, työelämäprofessori Aalto-yliopistossa heitti ” X-sukupolveni on siitä jännä, että olemme opettaneet tietokoneen käytön vanhemmillemme, että lapsillemme. Meidän 1970–1980-luvuilla syntyneiden piti ymmärtää tietokoneita ennen kuin niistä tuli niin helppokäyttöisiä, että kissakin osaa.”

Vähän nauratti, kun ajattelin osaa meistä baby boomereista minut mukaan lukien, joka lähti jo 1970-luvun puolivälissä tutustumaan uuteen maailmaan, johon tulivat tietokoneet, PC:t. Aluksi opiskelu sujui pitkään kantapään kautta aivan samoin kuin nykylapsilla, joiden käyttöympäristö on tavallaan paljon helpompi tai sitten ei.  Opetin omaa 1980-syntynyttä lastani Commodore 64:n käyttöön samanaikaisesti, kun opetin yritysasiakkaitani uuden PC:n kanssa operointiin liittämällä niihin modeemeja ja opettamalla pankkipalvelujen käyttöä. Ja sitä jatkui koko työelämäni ajan. Myöhemmin pyytelinkin joiltakin anteeksi kertoen olevani syyllinen siihen, että kaikki pankkipalvelut ja yrityksen palvelut digitalisoituivat eikä pankkeihin enää päässyt hoitamaan asioitaan.

1970-luku tuli mainittua myös, sillä silloin opin kauppaopistossa ohjelmointia IBM:n isolla koneella ja ohjelmointia ja systeeminsuunnittelua oppiaineina. Opettelimme jopa ohjelmointikieliä kuten Basic ja Fortran 4. Kokeilimme myös etäyhteyksiä syksyllä 1974 jonkun yliopiston verkkoon.

Nyt olen neuvonut lapsenlastani, 12-vuotiasta poikaa erilaisissa asioissa. Hänkin on yrittänyt saada minua tubettajaksi ja jakamaan kissavideoita. Hän oli innostunut koulun koodauskurssista. Oletin siellä opetettavan jotakin ohjelmointikieltä. Niin ei kuitenkaan ollut.

Olen joskus hermostunut, kun ystäväni pyytävät lapsiaan auttamaan tietokoneasioissa. Yleensä he ovat vain sotkeneet asiat. Olen itsekin onnellinen, että kaikki on nyt helpompaa kuin aiemmin. Monta kertaa ajattelin aikoinaan, että omatkin vanhempani olisivat olleet tyytyväisempiä, jos heillä olisi ollut tietokone. Aivan varma en ole.  Heitä en olisi silloin jaksanut opettaa. Yhteys ulkomaailmaan on vanhuksille tärkeä asia ja etenkin silloin, kun ei pääse enää käppäilemään ulkomaailmaan.

Olen saattanut kirjoittaa näistä asioista ennenkin, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.

Kun kännykät alkoivat tulla markkinoille 1990-luvulla, olin tietty heti niitä käyttämässä. Voi hitsi, kuinka hienoja juttuja silloin ja 2000-luvulle tultaessa elettiin. Olimme ylpeitä kännyköistä. Jopa amerikkalaiset olivat meitä jäljessä.

Tein tänään myös paperien järjestelyä ja suunnittelin, mitä teen seuraavaksi kirjoittamisrintamalla. Aika monta juttua on tekeillä ennestään. Nyt alan katselle jotakin jaksoa.  Olen katsonut esim. Netflixistä Yellowstonen 1. kauden. Aika väkivaltaista ja raakaa touhua Montanassa!

17.12.2024 tiistai

Taisi ollakin itsensä pettämistä, että saisin tekstin valmiiksi.  En muistanutkaan, että joulun alusviikko on raskasta aikaa, vaikkei vietäkään joulua. Ehkä se johtuu juuri siitä.  Jään odottamaan joulun jälkeistä aikaa ja koipeni paranemista.

Rauhallista, hyvää ja iloista joulua kaikille lukijoilleni!

Eräällä matkalla pohjoiseen 1954...

Voisi kuvitella eikä edes tarvitse kuvitella, että minulla kaikki tavarat, kirjat ja paperit ym. olisivat hyvässä järjestyksessä, mutta silloin tällöin joudun etsimään jotakin enkä kuitenkaan löydä. Äskettäin etsin patterilla toimivia kynttilöitä, joita käytän vain jouluisin. En löytänyt ja luovutin. Usein kadonnut tavara on siellä, mistä olen sitä ensimmäiseksi etsinyt. Niin oli nytkin. Olin tutkinut kaikki vähäiset joulutavarani aiemmin. Nyt vain kävelin saman kaapin eteen ja katsahdin ylimmälle hyllylle, jossa kaiken muun päällä oli ruskea pussi. Siellähän ne olivat.

Tätä kirjoittaessani torstaina puolen päivän jälkeen sataa jälleen lunta. Maanantain kauppakäynnin jälkeen en ole käynyt ulkona. Lunta ja jäätä on ehtinyt tiistaina alkaneen lumisateen jälkeen ehtinyt kertyä, mutta en ole jaksanut mennä harjaamaan ja raapimaan sitä pois.  Lunta on luvattu tälle päivälle 2,7 cm. Onneksi ei ole pakko lähteä.

Jalkavaivani on edelleen todellinen. Olin tiistaina aamupäivällä lopulta yhteydessä terveysasemalle. Minulle soitettiin iltapäivällä. Keskustelu oli pitkä ja hoitaja otti välillä yhteyttä lääkäriin. Ohjeet ovat yhtäpitävät edellisten kanssa ja kipu oli heidän mukaansa edelleen nivelreumani aiheuttamaa.  En todellakaan aio käydä niitä tässä läpi, mutta kerron, kun tilanne paranee. Keusotessa on otettu käyttöön tiimisysteemi, jossa väestö jaetaan hoitaja/lääkäri tiimeihin. Jako on jo toteutettu. Minut siirrettiin nyt minua aiemmin hoitaneen lääkärin tiimiin. Tuusulassa on kyllä ennenkin vuosia sitten ollut samanlainen systeemi.

Onneksi pää toimii paremmin kuin jalka. Jaksan sentään tutkia, lukea ja kirjoittaa. Ja mennäkin, kunhan suunnittelen hyvin.

Tiistaina illansuussa vietimme eräänlaisia nyyttikestejä luonani. Tyttäreni jälkeläiset olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki paikalla ja meitä oli näin ollen puolisot mukaan lukien 10 henkeä. Oli siinä melua ja puhetta. Kun kaikki olivat lähteneet ja olin siivonnut jäljet, olin todella väsynyt. 

 

Ajattelin tutkia yhtä valokuvaa, jonka olen joskus aikoinaan skannannut isäni diakuvista. Tarkoitukseni oli viedä kuva Instagramiin, mutta sitä ennen halusin tutkia sitä perin pohjin. Aion laittaa kuvan kartalle eli täsmentää, missä se oli otettu. Kuvan ottaja on Urho Lehtonen, isäni koulukaveri ja vanhempieni paras ystävä vaimonsa Maritan kanssa 1950-luvulta aina heidän kuolemaansa saakka. Sotamuistot yhdistivät heitä ja me lapset jouduimme myös heidän vaikutuspiiriinsä. Vieläkin pidän harvakseltaan yhteyttä Urhon sisaren tyttäreen, jonka olen viimeksi nähnyt aivan pienenä lapsena. Lehtosista olen kirjoittanut blogeissani ennenkin.

Tutkin isäni albumissa olevia mustavalkokuvia, joita en ole edes kaikkia skannannut. Tiedän, että he tekivät matkan kesällä 1954, tarkempi ajankohta ei selviä albumista, mutta pohjoisessa elettiin yötöntä yötä. He ajoivat isän autolla, josta on olemassa yksi ikoninen diavalokuva, jonka kuvan ottopaikkaa en tiedä. Diakuvia esiteltiin myöhemmin muistaakseni myös koulussa, aloitin kouluni syksyllä 1954. Matka kulki Itä-Suomen kautta pohjoiseen. Valokuvakansiossa kuvat ovat täysin sekavassa järjestyksessä. Oltiin Imatralla, Punkaharjulla, Savonlinnassa, Kolilla, Pohjanhovi mainittiin, käsivarsi, Pohjois-Norja, Ruija, Skibottn. Miten paluumatka? 

 

Meitä lapsia lienee ollut hoitamassa kodinhoitaja. Nuorin sisareni oli silloin vain 1 vuoden ikäinen. Matkan kesto jää myös hämärän peittoon. Sekä Urho että Marita olivat Helsingissä töissä käyviä ihmisiä, joten matka tehtiin heidän lomansa aikana.  Kotonani oli silloin vielä kotieläimiä ja maata viljeltiin. Kovin kauan he eivät voineet viivähtää matkalla. Yövyttiin pääasiassa teltoissa ja ruoka valmistettiin maastossa. Se oli varmaan ihana retki, ajateltuna näin 70 vuotta myöhemmin.

Mainitsemani kuva vie minut etsinnän jälkeen Finnmarkin alueella olevaan Skibotnin (Yykeänperä) kylään, joka sijaitsee Jäämeren tuntumassa Lyngenin vuonon (Yykeänvuono) rannalla. Finnmarkin eli Ruijan alueen väestö on tullut aikoinaan osittain Suomesta (kveenit) ja Lapista(saamelaiset) ja tietenkin Norjasta. On ilmiselvää, että kuva on otettu sieltä jostakin kohtaa rannalta, jonka paikan voisi tunnistaa siellä käydessä.

Vanhempani näyttävät kuvassa tosi sopuisilta keskiyön auringossa. Kuva on tietenkin valokuvausta harrastavien Urhon ja isäni suunnittelema.  Urho hankki kaikki isäni kamerat. Siksi sain ainakin pari kolme kertaa isäni vanhan kameran ja innostuin valokuvaamisesta. Heillä oli paljon muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja ystävyys säilyi läpi elämän. He osallistuivat myös useimpiin perheemme juhliin, olivat mm. nuorimman sisareni kummeja. Marita toimi usein tulkkina, kun Rengon kuntalaiset tekivät Pohjola Nordenin puitteissa matkoja Ruotsiin tai Tanskaan.Useimmista retkistä on olemassa valokuvia, joita olen skannannut joko kuvista tai negatiiveistä. Tarkka ajankohta on usein hakusessa, koska kuvilla ei ole selityksiä.

Minni pyörii ympärilläni kaivaten halauksia ja silityksiä. Hänen läsnäolonsa ja hoivansa lohduttaa minua. Tässä välissä aion skannata albumista ko. Lapin matkan pienet mustavalkoiset valokuvat. Suuremmasta kuvasta näkee aina paljon enemmän.

lauantaina 7.12.2024

Suomen 107 itsenäisyyspäivä on ohi. Päätin jo aamulla, että en tee mitään sen kummempaa. Kävin sentään putsaamassa auton sataneesta lumesta ja ajoin lähikauppaan. Kissanruoka oli lopussa, mutta kyllä ostin muutakin tarpeellista, ettei tarvitse mennä kauppaan, kun vasta ensi viikolla. Sitten kaikki muu oli sitä sun tätä ja valmistautumista itsenäisyyspäivän viettoon. Seurasin linnan juhlien vieraiden vastaanoton, kuten koko Suomi ja vähän sen jälkeen. Siinä kaikki.

 

Ajattelin, miten läheiseksi ja tärkeäksi Suomen itsenäisyys on tullut, minulle ja toki muillekin. Omalta kohdaltani siihen on vaikuttanut vuosien mittaan perehtyminen asioihin, syvällinen tutustuminen vanhempieni historiaan ja Suomen historiaan.  Suomalaiset ovat aina rakastaneet maataan ja puolustaneet sen itsenäisyyttä. Ajattelin ja itkin jälleen kerran. Minua kaduttaa, etten osallistunut nuorempana enempää näihin asioihin vaan kuljin lähihistoriamme ohitse. Olin enemmän kiinnostunut muun maailman historiasta.

Katsellessani nyt puolustusvoimien valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia Lappeenrannassa tirautin taas kyyneliä. Ajattelin innostustani kesällä, 12.7.2019, kun olimme Parolassa Panssariprikaatin näytöksessä koko perheen voimin lapsenlapseni juuri alettua varusmiespalveluksensa. Me kaikki, varsinkin perheemme pikkupojat olivat erityisen kiinnostuneita. Näimme taistelunäytöksen kentällä ja panssarivaunujen ohimarssin. Tutustuimme alokkaiden asuinhuoneisiin ja kahvittelimme Sossussa.  En tainnut kirjoittaa tapahtumasta blogeissani. Syy lienee siinä, etten yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään kaikkia sen kevään, kesän ja koko vuoden tapahtumia, koska ne olivat aivan liian runsaita. Alkuvuodesta 2020 elämä alkoi hiljetä covid-epidemian takia.  Se muutti meistä monen elämää pysyvästi. Kun sitten helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, koimme uuden iskun. Huomasin myös tulleeni yhtäkkiä vanhaksi enkä enää tuntenut olevani täysvaltainen kansalainen. Aika menee huomaamattamme ällistyttävän nopeasti samalla kiihtyen. 

Kaikki kuvat ovat blogissa mainitulta matkalta Suomessa kesällä 1954.

 

Olin jo edellisiä tapahtumia ennen perehtynyt sota-asioihin vanhempieni ja eteeni tulleiden ihmiskohtaloiden kautta. Nyt aloin mennä syvemmälle. Tapahtumien kulku oli sama myös sukututkimusasioissa. Niistä monista olen kirjoittanut jotakin joko kokonaisissa blogipostauksissa tai osana postausta. Niitä on edelleen kasoittain odottamassa ja keskeneräisinä. Aika on vaikuttanut niin, että nyt tutkin asioita perinpohjaisemmin. En voi enkä halua eri syiden takia juosta kaikissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joten ehdin lukea enemmän ja kaivautua syvemmälle juoksuhautoihin.

Välillä ajattelen, että voisin kirjoittaa kirjan/kirjoja. Nyt vasta alkaisin olla kypsempi siihen, koska olen päässyt moneen asiaan sisälle ja eläytynyt niihin. Olen ikävä kyllä vetelehtinyt liikaa. Jos toivun tämänhetkisestä lamastani ja jaksan vielä, mietin uudelleen, miten loppuelämäni käytän.

Vanhempieni osallistuminen talvi- ja jatkosodan aikana on ollut kunnioitettava. Jollemme me lapset, niin ei muu kansakaan aikanaan osannut antaa sille sellaista arvonantoa kuin nyt annetaan. 

Kiitos teille vanhempani  ja kaikki Suomen itsenäisyyden puolustajat!