Ehkä minun ei pitäisi noteerata kaikkia tuntemiani tunnetiloja vaan mennä suoraan eteenpäin. Tiedämme, että tunteet tulevat ja menevät eikä niihin saa jäädä kiinni. Edellisessä blogipostauksessani olin vielä positiivinen ja iloinen. Nyt jokin minussa pakotti aloittamaan uuden postauksen toisenlaisessa mielentilassa. Toki voisin jättää tämän kirjoittamisen väliin ja kaatua sohvalle katsomaan vielä katsomattomia elokuvia ja sarjoja. Huomenna mielialani saattaa olla jo toisenlainen. Mutta siis…
Tästä kuvastakin 24.9.2022 näkee, miten ei-innostunut olin kuvaamisesta ja ympäristöstä.
Kaupassa ihmettelin, miksi olin mennyt sinne. Minulla ei ollut edes ostoslistaa tehtynä. Usein unohdan listan kotiin, mutta koska olen sen tehnyt, muistan hyvin, mitä piti ostaa. Haahuilin täydessä kaupassa. Perjantaina kaikki kerääntyvät ostoksille, yleensä yritän välttää silloin menemistä kauppaan. Aloin ajatella hintojen kallistumista. Olen muutenkin nuukaillut viime aikoina. En edes ostanut marjoja pakkaseen, koska pelkään, että pieni pakastin hajoaa, koska en ole sulattanut sitä. Kestäisi nyt pakkasiin saakka! Edellisen kerran pakasteet sulivat aiempana hellekesänä. Pakasteitahan saa läpi vuoden kaupasta. Nytkin kaupan pakastealtaat olivat täynnä isoja pusseja kotimaista mustikkaa.
Olen ehkä kateellinen ihmisille, joilla on isot pakastimet.
Olenkin syönyt nyt loppukesästä erityisen paljon marjoja, tankannut vitamiineja etukäteen. Mietin puolukoiden ostamista. Samaa mietti eräs vanha nainen, joka puhui itsekseen. En tosin kiinnittänyt siihen huomiota, sillä minäkin puhun itsekseni. Hän koki aiheelliseksi selittää puhumisensa minulle. Hän ei saa edes kotona puhua itsekseen, kun naapuri valittaa koko ajan siitä. Ihmettelin itsekseni, miten talossa on niin ohuet seinät, että naapuri kuulee. Minun asuntooni kuului aikoinaan erään vanhan mielen laulaminen, joka sittemmin on loppunut. Ostimme molemmat puolukoita ja autoin häntä pussin punnituksessa.
Ihmiset ovat kautta aikojen tulleet puhumaan minulle kaupoissa ja muuallakin. Joskus aikanaan minun luultiin kuuluvan liikkeen henkilökuntaan. Ihmiset ovat oikeasti ystävällisiä toisilleen, vaikka nykyään en aina tahdo uskoa sitä.
Tältä näytti samoilla rannoilla 2.10.2016 ja niitä kuvia kyllä riittää muutenkin
Ennen kauppaa, kävin tyynen järven rannalla ottamassa muutaman valokuvan. Kirkon viereistä kunnalle kuuluvaa puistoaluetta ollaan sen toimesta rakentamassa uuteen uskoon ja mittavat kaivuutyöt olivat vauhdissa. Ko. aluetta kutsutaan Kaukjärven rannaksi ja puistoksi. Tuusulanjärvi oli ammoin nimeltään Kaukjärvi. Puistoalue on Tuusulan kirkon alueen ja Gustavelundin välissä. Alue kokonaisuudessaan on ollut minulle tärkeä, koska aikoinaan asuin vuosikymmenen sen vieressä eikä se nytkään ole kaukana. Olen vain vähentänyt käyntejäni siellä. Ensin vähensin väenpaljouden takia, sitten, koska laiturilla ja rannalla (minun rannallani) oli sinne mennessäni kalastajia, yleensä ulkomaalaisia. Tilanne on sama muillakin Tuusulanjärven rantapaikoilla, jonne pääsee vapaasti menemään. Ihmisiä riittää. Yleensä järven rannat ovat yksityisten omistuksessa.
Taidan olla vihainen itselleni ja muillekin, että olen tullut vanhaksi enkä jaksa enkä halua osallistua keskusteluihin ja mielipiteideni esittämiseen? Olen kateellinen nopsajalkaisille nuorille.
Alueen myllerrystä 23.9.2022
Kunta tiedotti, että aluetta rakennetaan tosi hienoksi lukuisine
kasvi-istutuksineen. Alueelle voi jatkossa viedä myös tapahtumalavan isoja
tilaisuuksia varten, koska sinne viedään sähköt ja nurmialueet vahvistetaan
kestämään raskaita ajoneuvoja. Sitten ainakin kierrän alueen kaukaa.
Sitä ennen kuljetin ystävättäreni koirineen pois eläinlääkäristä. Eilen vein hänet Hyvinkään sairaalaan kuvausta varten.
Taidan kompensoida vanhenemistani ja yksin olemistani halulla auttaa muita ihmisiä, kaikkein mieluiten muita vanhoja. Olen hyvin herkästi tarjoamassa apuani huomioimatta omia tarpeitani.
Aamulla ajattelin, että yritän tämän päivän nauttia luonnosta. Tunteeni ailahtelivat niin paljon, että minun on parempi viettää aikaa kotona, vaikka kirjoittaen pahan olon mielestäni. Tiedän, kuinka kirjoittaminen on siihenkin hyvä apu.
Minun olisi mietittävä oman kirjoittamiseni esteitä uudesta näkökulmasta. En saa enää syyttää esteistä omaa sekavaa kotiympäristöäni ja liiallisia kotitöitä. Minun on mentävä syvemmälle.
Kaiken lisäksi rannalla lillui paljon sinilevää.
Viikolla aloin jo ajatella, miten minun käy, kun joskus tarvitsen apua. Toivottavasti sellaista päivää ei tule. Perheenikin yleensä tarvitsee enemmän minua kuin minä heitä.
Tämä on todellista, koska olen ollut joskus, vaikka harvoin tosi huonossa kunnossa. Tulee aikoja, kun sitä ei voi enää katsoa ylimielisesti ohi. Yllättävän vaikea asia ennakoida.
Tämä kuva on päivältä 2.10.2016. Sylissäni on nykyinen seuralaiseni Minni, joka oli syntynyt aiemmin samana vuonna.
Juuri nyt, koen itseni elämäni vangiksi. Olen päättänyt olla matkustamasta minnekään, vaikka irtiotto voisi olla hyvästä. En voisi tuhlata vähiä varojani matkaan, joka olisi ehkä pettymys. Epäilen matkojen olevan pettymys myös monille muille, jotka nyt suurin odotuksin matkustavat. He eivät vain kerro siitä. Enhän pääse enää edes Karjalaan, joka olisi jatkossakin voinut olla ainoa irtiottoni arjesta. Olen sitoutunut kahteen sukuseuraan ja niihin liittyen kirjoittamiseen ja muuhun toimintaan. Kotonani on kaaos, joka odottaa selvittämistä. Kaikki kirjat esimerkkinä. En osaa enää ottaa hyviä valokuvia. En ehdi lukea kaikkia kirjoja. Monet suuresti ylistetyt ja mainostetut romaanit ovat pettymyksiä. En ole enää niin rohkea kuin olen ollut. Erakkouteni on vahvistunut. Huomaan, että en kestäkään tätä koronan jälkeistä aikaa. Entä sodan tai sotien jälkeinen aika?
Tässäkin pilkahtaa kateus muita kohtaan. Kaikki muut matkustavat ja tuntuvat tietävän, mitä loma merkitsee. Voinkohan tehdä tämän asian suhteen jotakin sen sijaan, että kauhistelen mahdollisuuksien puuttumista? Monilla ihmisillä on myös puoliso auttamassa arjen asioissa. Kateus pilkistää taas.
Sama päivä kuin edellä. Lapsetkin olivat mukana kuvissa,
Odotukset ovat usein suuret, mutta ne liukenevat pettymyksiin. Mikään ei innosta.
Yleensä innostun vähästäkin. Osa ikävistä ajatuksistani liukenee kohdatessani uusia asioita.
Siksi varmaan ostin kaupasta lempiruisleipääni, Leivon Leipomon Augustin ruisleipää, jota olen kotiin tultuani syönyt kohta puoli ruisleipää. Ajattelin tehdä myös puolukkapuuroa. Jostakin aktivoitui menneen ajan käyttäytymismalli, ikävät asiat pystyn päihittämään viljalla. Tuleeko se loppujen lopuksi geeneistä, koska olen kokenut saman ennenkin. Voisinko selättää vihamielisen tunnereaktioni syömällä viljasta ja marjoista tehtyä ruokaa?
2016. keräsin omenenia oman puutarhan puista 30.9.2016
Tässä kohtaa todella muistin tilanteita kaukaisilta
ajoilta. Ne olivat paljon vaikeampia, kun yhden päivän kuvitelmat nyt.
En kestä talventuloa. Palelen kotona, vaikka täällä on oikeasti aivan tarpeeksi lämpöä. En halua tulla vanhaksi, vaikka olen jo vanha. Entä jos minäkin sairastun. Kun tässä iässä sairastuu, niin se menee myös mieleen ja muistiin. On vaikea tietää, missä on ja minne mennä. Jos en voisi enää ajaa autoa, olisin vieläkin enemmän itseni vanki. Se mummo kaupassa tänään saattoi myös keksiä koko jutun, elää toisessa todellisuudessa kuten useat nopsajalkaiset, muistihäiriöiset ihmiset. Koska uskomme kaikkien olevan kaltaisiamme, emme huomaa helposti toisen ihmisen, ei edes tutun siirtymistä toiseen todellisuuteen.
Jotkut muuttuvat myös vihaisiksi huomatessaan itsessään ongelmia, muistissa tai terveydessään. Olen kokenut senkin ympäristössäni. En kai minä nyt?
Seuraava ei ole suora vastaus edelliseen.
En todellakaan vielä. Minä sentään seuraan hyvin aktiivisesti maailman tapahtumia. Tälläkin viikolla seurasin mielenkiintoisia puheita Helsingissä pidetystä Nordic Business Forumilta. Minua kiinnosti lähinnä Yuval Noah Hararin esitys. Luen päivittäin paperisen Hesarin kokonaan, vaikka seuraan uutisia myös kännykälläni. Lehdessä asiat on taustoitettu kunnolla eivätkä vain uutisklippejä, joista voi saada asioista aivan väärän kuvan. Business Forumin puheita ja keskusteluja pääsi lehden tilaaja seuraamaan samalla tavalla kuin seurasimme äskettäin kuningatar Elisabetin kuolemaan ja hautajaisiin liittyviä tapahtumia.
Seurasin myös aktiivisesti Uniperin vaiheita, olenhan Fortumin asiakas. Olen yllättynyt Suomen poliittisen opposition tyhmyydestä. Tunnen myötähäpeää heidän kommenteistaan ja puheistaan A-studiossa tai eduskunnan kyselytunnilla. He myötäilevät kansan tietämättömyyttä uutisten taustoista ja tuovat siksi keskusteluun tietoa ilman oikeaa tietoa. Heidän puheensa ovat usein kuin uutisten myyvät otsikot, ne, joita ihmiset lukevat.
Olen huomannut, että vanhat ihmiset kuten myös jo keski-ikäiset ovat pudonneet salaliittoteorioiden maailmaan.
Olen oivaltanut jo, että pandemian aika antoi minulle kaipaamaani aikaa olla itsekseni. Kun nyt kohtaan tilapäisesti vähän enemmän vaatimuksia ympäristöstäni, menen hajalle. Tai ainakin tuntuu niin.
Mutta tunteet ovat tunteita, ne kertovat meille ehkä jotakin itsestämme, mutta ne myös haihtuvat nopeasti, vaihtavat muotoaan. Emme saa jäädä niiden valtaan. Matka jatkuu.
Tätä kirjoittaessani silmiini osui uutinen, että englantilainen kirjailija Hilary Mantel on kuollut 70-vuotiaana. Olen lukenut hänen historiallisia kirjojaan, Cromwell-sarjan teokset ”Susipalatsi”, ”Syytettyjen Sali” ja ”Kuningashuone” ja myös hänen omaelämänkertansa. Surullista.
Seuraavana päivänä. Tänään tunneolotilani on todella parempi. Tarvitsen vain aikaa ja lepoa itselleni. Se oli todella viimeisen kolmen vuoden opetus. Meidän tulee vaalia omaa itsenäisyyttämme. Muistin, että minulla on ollut aiemminkin vuosien mittaan samoja ongelmia. Jotkin asiat vain nostavat tunteet pinnalle muistuttaakseen meitä. Ikävin on se kateus, jota en ole aiemmin hyväksynyt ollenkaan. Se on täysin turha tunne enkä yleensä koe sitä ollenkaan.
Äskettäin ohimennen kuvattua Riihimäen hautausmaan ulkopuolella.
