Kylmät väreet kulkevat ihollani. Palelen nykyään enemmän kuin nuorempana. Taidan palella muustakin syystä kuin kylmästä. Olisi aika jatkaa elämäni tarinaa, jonka ajatteleminen tuottaa aika ajoin aina lisää ja lisää muistoja, jotka odottavat, että pääsisin kirjoittamaan niitä. Ehdin edellistä tekstiä kirjoittaessani sotkea kaikki kirjeet, vaikka ne olivat alun perin hienossa järjestyksessä.
Vanhempieni odottaessa minua, taisi olla melko rauhallinen aika, mutta se on vain oletukseni. Saapuneita kirjeitä on vähän. Oletan, että ne on hävitetty, mutta en voi olla varma. Tai sitten kirjeenvaihto hiljeni. Ilma-siskon kirje Mikkelistä 23.9.1946 vahvistaa kirjehiljaisuuden, koska hän heti kirjeen alussa kirjoittaa: ”Oletkohan lainkaan hengissä, kun ei mitään ole sinusta kuulunut vai etkö halua ilmaista itsestäsi mitään??” Samasta kirjeestä selviää, että äitini on jossakin vaiheessa lähettänyt kortin, jossa hän kirjoitti aikojen olevan kriittiset. Samalla hän kiittää siitä, että sai olla äitini luona Turussa. Mitähän sekin tarkoitti? Kenen luona Turussa?
Ilma, jota myöhemmin sanottiin ”rättikummikseni”, oli kirjettä kirjoittaessaan Mikkelin Naiskotiteollisuuskoulussa ompelupuolella opinnoissa, jotka kestivät seuraavan toukokuun loppuun. Ohimennen hän kysäisee, miten on sinun asiasi laita. Vai eikö siinä ole laitoja lainkaan. Ilma-sisko on täysin epätietoinen siitäkin, minne hän lähettäisi kirjeen.
Luulen, että asiasta oli vaikea kirjoittaa tai puhua. Teen nyt päätelmiä omat kokemukseni taustalla. Äidistäni oli tulossa avioton äiti ja odottamastaan lapsesta ”äpärä”. Sen oli kokenut hänen oma äitinsä syntyessään äpäränä 1892. Samanlaisen tunteen tulisin kokemaan aikanaan myös minä, joka olin nyt jo äitini vatsassa. Oma häpeäni tuli mieleen ja se, etten aikanaan 1968 pystynyt kertomaan raskaudestani vanhemmilleni, en edes kirjeissä. Pakenin Saksaan. Vasta tyttäreni synnyttyä keväällä 1969 mieheni kirjoitti Saksasta heille kirjeen.
Lapsuuteni kotiympäristö on jättänyt jäljen myös lapsiini. Jokainen kuva sieltä tuo mieleeni muistoja.
Edellisestä Ilman kirjeestä ilmenee vielä, että kysymys on vielä suuresta salaisuudesta, jonka tietty muodollisuus tulee vapauttamaan. Tulevat vanhempani eivät ole vielä avioituneet. Asia lienee ollut siksi vaikea käsitellä. Samanlaiset tapahtumat ovat nykyään arkipäiväisiä.
Mitä äidin kohdussa oleva vauva aistii ympäröivästä maailmasta? Olen merkinnyt sukututkimukseen, että vanhempani avioituivat 21.12.1946. En ole kirjannut siihen mitään lähdettä, mutta jostakin olen tiedon saanut. Se oli lauantaipäivä, suoritettiinko vihkiminen kotona ja kuka sen suoritti. Yhtäkään valokuvaa ei otettu. Vauva oli tulossa.
Minä jatkoin vanhempieni perässä tässäkin asiassa. Avioiduin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla olin vihittäessä viimeisimmälläni raskaana. Anoppini myötävaikuttivat asiaan. Miten naiset ovatkaan kautta aikojen hävenneet asiaa, joka tänä päivänä on onneksi aivan luonnollista.
Ajattelen myös sitä, mitä vanhempani keskustelivat tulevan vauvan sukupuolesta. Siihen aikaan ei varmaan vielä nähty ultraäänessä sikiötä ja mahdollisesti tulevan vauvan sukupuolta, mikä näyttää nykyään olevan kovin yleistä. Käsittääkseni se yleistyi vasta 1970-luvulla. Sikiön kehitys tutkittiin käsin vielä minunkin kahden raskauteni aikana (1968 ja 1980). Äitini neuvolakortti minulle alkaa vasta kesäkuussa 1947 eli syntymäni jälkeen.
Otan käteeni äitini sodanaikaisen vieraskirjan, joka on aloitettu tammikuussa 1944. Vuodelle 1946 on neljä merkintää, joista osa ehkä kyseenalaistaa aiemmin kirjoittamaani.
15.6.1946 äitini veli Lauri kirjoitti ”Aurinkoisia ja hauskoja päiviä siellä Littoisissa toivoo veljesi Lauri”.
4.7.1946 Ilma-sisar kirjoitti: ”Miljoonat kiitokset petistä sekä muusta hyvästä. Tulen pitämään peukkua pystyssä lähipäivien tapahtumille. Rattoisaa kesää toivon sinulle. Syster Ilma Sirkiä.”
Kirsti Ollikainen kirjoitti: ”Turku 27.5.–27.7.46. Kiitos ja onnea!” Kuka hän oli ja mitä merkintä tarkoitti?
22.10.1946 kotonani tehtiin talonjako, josta sen toimittaneet henkilöt kiittivät kunnon emännöitsijää.
Huomaan olevani aivan liian tarkka tekstissäni ajaessani koko ajan takaa täyttä varmuutta asioiden tilasta. Joka tapauksessa tulin aikanaan syntymään olettaen täysiaikaisena, mutta sen yksityiskohdista kerron vasta seuraavassa osassa.
”Raskauden kesto on keskimäärin 280 vuorokautta eli 40 viikkoa viimeisten kuukautisten alkamisesta. Täysiaikainen raskaus kestää 38–42 viikkoa eli noin 9 kuukautta. Lapsi syntyy ennenaikaisesti, kun raskausviikkoja on alle 37+0. Raskaus on yliaikainen, jos raskausviikkoja on yli 42+0.” Terveyskirjasto 22.10.2020.
Ihmettelen kyllä itseäni, miksi en kysynyt tästä asiasta äidiltäni, joka varmasti olisi sen mielellään kertonut. Kyselin vain ikivanhoja hänen syntymäperheensä asioita, joista on tietenkin myöhemmin ollut apua.
Isäni oli haavoittunut vakavasti jatkosodan loppuvaiheissa kuulan osuessa vaikeaan paikkaan selkään. Toipuminen kesti kauan eikä hän käsittääkseni vielä 1946 ollut täysin toipunut. Äitini kertoi aikoinaan, että isä oli tullut riippuvaiseksi morfiinista. En tiedä, oliko se asian oikea laita, mutta kuvista, joita alkaa esiintyä ilmeisesti 1947 alkaen, hän oli lihonut ja sitä jatkui vielä 1950-luvulla. Paljon valokuvausta aiemmin harrastanut isäni ei sairausaikanaan ottanut kuvia. Ymmärrän sen hyvin. Sairas ihminen ei jaksa kuvata.
kesällä 1986 näin äitini ja tyttäreni tulevan vastaan tutuilta poluilta
Kuten tarkkaavainen lukija lienee huomannut, minua ihmisten tunteet kiinnostavat erityisesti. Tilanne ei ole aina ollut niin selkeä. Kun kasvamme aikuiseksi, emme ole useinkaan vielä kypsiä käsittelemään tunteitamme. Räydymme omassa tunteiden sekamelskassa emmekä osaa niitä selittää. Onkin jatkossa äärimmäisen mielenkiintoista tutkia omaa tunne-elämäänsä lapsena ja nuorena aikuisena.
Meistä monet ovat yrittäneet selvittää vanhempiensa sotataivalta kirjeiden perusteella ja samalla eläytyneet heidän elämäänsä. Minullakin on useita aloituksia kirjoittaa vanhempieni historia kirjan kansien väliin. Aiheen kypsyminen ja syvällinen käsitteleminen vie valtavasti aikaa. En tiedä, riittääkö minun aikani koskaan varsinaisen kirjan kirjoittamiseen. Tosin blogeistani se olisi helposti koottavissa.
Olen saanut paljon apua sukujeni historian selvittämisestä ja niistä kirjoittamisesta. Nyt kytkiessäni itseni mukaan sukupolvien ketjuun vanhempieni lisäksi koen olevani kypsempi saamaan jotakin aikaiseksi. Nyt en vain ehdi vielä keskittyä siihen kokonaan.
Olen kypsempi havainnoimaan vanhempien historian heihin jättämiä jälkiä. Kaikki omat vaikeutemme ja kokemuksemme myös saavat meidät paremmin ymmärtämään pian 80 vuoden takaisia tunnelmia. Nuoruus jäi molemmilta kesken. Haaveet piti unohtaa ja asettua sinne, minne joutui tai mikä odotti sodan päätyttyä. Äidilleni ei jäänyt mitään entisestä, isälläni oli sentään maatila, joka jäi hänelle vanhimpana poikana.
Siksi, kun he odottivat minua, odotettiin kuten aina ennenkin maanviljelystiloilla poikaa syntyväksi. Se näkyy äitini saamissa kirjeissä ja näkyi muuten eräässä isäni pöytäkalenterissa, jossa huhtikuulle oli kirjoitettu ”Poika syntyy”. En ottanut kalenteria aikoinaan talteen enkä ottanut sivusta kuvaa. Pojan odotus tuo näkyväksi ikiaikaisen seikan, tilaa jatkoi aiemmin aina poika. Jollei poikaa ollut, niin taloon tuli tyttären mieheksi miespuolinen vävy, joka jatkoi sitten tilan isäntänä. Näin oli Siukolassa myös aiemmin tapahtunut.
Sukututkimuksia tehdessäni se kertoi minulle, että naisia ei huomioitu, vaikka suku jatkui myös naisen kautta perillisten geeneissä.
Ajat ovat onneksi muuttuneet. Ainakin näennäisesti.
heinäkuun alussa 1981.
