Maailma, tässä olen!

6.5. Aloitan luonnostella seuraavaa postaustani. Yleensä teen alkuperäiseen tekstiini hyvin vähän muutoksia eli julkaisen sen sellaisena kuin olen kirjoittanut.  On kaunis aamu, ehkä hivenen lämpimämpää kuin aiempina päivinä, en tarkista. Kaksi alkuviikon väsymystä täynnä olevaa päivää on takana. Eilen sain sentään jotakin keskeneräistä tehtyä, mutta muuten olin myös silloin kuin ”nukkuneen rukous”.

 

Metsässä rämpiminen taisi sekoittaa mieleni kokonaan

Tyttäreni kävi maanantaina, kun parhaillaan kauhistelin ulkonäköäni valokuvissa. Sellaiseen turhanpäiväiseen tutkintaan kuluikin sitten liian paljon aikaa ottamatta huomioon, että ikääntyminen auttamatta muuttaa meitä. Hän oli ollut lenkillä Metsäntutkimuslaitoksen metsässä, jota kutsutaan Ruotsinkylän tutkimusmetsäksi ja näytti puhelimestaan kuvaamaansa eläimen jälkeä, jonka ajatteli olevan karhun jälki. Metsässä on kolme reittiä. Hän kertoi lähtevänsä tiistaina uudelleen ja halusin mukaan. Siitä on vuosia, kun olen käynyt siellä, ohi kyllä olen ajanut, ja muisto käynnistäni on haalistunut.  Alue kiinnosti erityisesti, koska jo Metsätalolla aikoinaan jonkun professorin sihteerinä työskennellyt äitini sota-aikainen ystävätär Anu Lukkala puhui siitä paljonkin. Jotkut asiat jäävät mieleen kaivertamaan ja harmittaa, etten silloin en kirjoittanut asioita muistiin.

No, en jaksanutkaan lähteä mukaan levottomasti ja huonosti nukkumani yön jälkeen.  Viime yön nukuin hyvin, tosin heräsin monta kertaa, mutta nukahdin pian uudelleen. Näin paljon unia, joista oli verrattavissa painajaisiin, sillä ne viittasivat omaan elämääni ja sen surkeisiin vaiheisiin ja epätoivon hetkiin.

Olen jättänyt aamulehdet pääasiassa lukematta, koska uutisia pursuu eteen joka tapauksessa koko ajan. Samoin jätän useimpina päivinä katsomatta televisiouutiset. Maailma pyörii ilman sekaantumistani siihen.   

 

myöhemmin. On jo myöhäinen iltapäivä. Kävikin niin, että päiväohjelmani, joka ei koskaan ole kauhean sitova ja kiinteä, muuttui, kun Christina piipahti taas ja ehdotti, että mentäisiin tänään vakiopaikkaamme Prisman Buffaan syömään ja muuten tarpeellisille ostoksille. Yleensähän olemme menneet torstaisin. Olin pessyt tukkani ja se olikin jo melkein kuiva, pesukone oli kohta pessyt pyykit ja minulle sopi, koska olisin muutenkin tänään käynyt kaupassa. Kävin varaamassa silmälääkäriajan Silmäasemalta ja sainkin sen parin viikon päähän. Kuulostaa nyt, että asia oli minulle yksinkertainen asia. Ette voi uskoa, kuinka pitkään olen miettinyt, tutkinut ja pohtinut silmälääkärille menoa parin vuoden aikana. Olen monena yönä valvonut sitä ajatellen kuten yleensä kaikkia terveysasioitani. Korona-aika jätti mieleeni ”vamman”, jota vanhentuminen lisäsi, stressaannun kaikista asioista ylenpalttisesti. Nyt jo minua kaivertaa ajatus, miten kestän seuraavan talven. Hullua, mutta niin vain on. 

Yksinään ihminen miettii kaikenlaista. Ikäiseni ihminen ei enää tunne olevansa samalla viivalla nuorempien kanssa eikä koe, että hänelle kuuluu samat asiat kuin nuorempana.  Ovathan nämä asiat näkyneet myös näissä blogipostauksissani. Apua ja palvelua pyytäessäni olen saanut kuitenkin aina ystävällistä kohtelua kuten taannoin hammaslääkäriasioissa ja aiemmin terveyskeskuksen kanssa. Saatan kertoa niistä joskus myöhemmin lisää. Kaiken lisäksi tyttäreni auttaa minua mielellään, joten sovimme silmälääkäriajan myös hänelle sopivaksi, jotta saan häneltä kyydin. Pahinta on ollut itsenäisyyden menettäminen ja toisten apuun turvautuminen. Kun on itse aina halunnut auttaa muita.

Yritin tänään myös hakea lähiapteekista Trexan-piikkejä, koska pistin sunnuntaina viimeisen. Siellä oli toimitusongelmia, mutta farmaseutti tarkasti ystävällisesti, löytyisikö lähiseudun apteekeista. Keravalta löytyi ja neljän satsi varattiin minulle ja käyn hakemassa lääkkeet huomenna.

Aamulla minun piti kirjoittaa parhaillaan lukemastani kirjasta. Kirjahyllyssäni on kuten on tullut usein kerrottua kirjoja, joita en ole lukenut. Osa niistäkin on lähtenyt harkinnan jälkeen kierrätykseen, mutta niin en voinut tehdäkään Gabriel Garcia Marquesin omalle elämäkerralle ”Elää kertoakseen”.  Jo sen nimi teki vaikutuksen, espanjaksi se on ”Vivir para contarla”.  Teoksen on suomentanut Pentti Saaritsa. Huomasin vasta nyt, että kirja oli tarkoitettu trilogiaksi ja että luen nyt sen 2002 julkaistua ensimmäistä osaa, joka kattaa kirjailijan elämän aina 1950-luvulle. Sittemmin kirjailija sairastui ja loppu jäi kirjoittamatta.

Löydän teoksesta runsaasti yhtymäkohtia omiin ajatuksiini. Muistelmat lapsuudesta ja kirjailijaksi tulemisesta ovat elävät, samoin kouluajat, työelämä. Hän oli tajunnut jo pienenä lapsena, että hän on kirjailija, jonka tarvitsi vain oppia kirjoittamaan.

Marquesilta ilmestyi 1967 teos ”Cien an de Soledad”, ”Sadan vuoden yksinäisyys”, joka julkaistiin suomeksi 1971. Se oli kirja, joka teki aikanaan minuun ja moniin muihinkin suuren vaikutuksen. Kirja on edelleen kirjahyllyssäni, vaikken ole sitä sittemmin lukenut. Kirjaa kuvatiin sanoilla ”maaginen realismi”. Muistan sen suorastaan räjäyttäneen tajuntani.  Elämäkertaa lukiessa ymmärtää Sadan vuoden yksinäisyyden ja muiden hänen kirjojensa vaikutteista syntyneet teokset. Hän tosiaan kirjoittaa kertoakseen elämästään, suvustaan ja värikkäästä kolumbialaisesta maailmasta.

Jäin taas kerran ajattelemaan, mitä menetinkään, kun en aikoinaan jatkanut aloittamiani kirjallisuuden tutkimuksen opiskelua ja pyrkinyt kirjoittajaksi ja kirjailijaksi. Esteitä asetettiin tai asettui tielleni, joista osa lähti itsestäni, elämän kaipuusta, rakkauksista, tunteista ja siitä että uskoin liikaa muita. Se tuntuu vieläkin kipeältä. Lukiessani nyt Marquesin elämästä, tunnen taas, että olisi pitänyt enemmän olla uskollinen itselleni. Omasta tarinastani, josta vieläkin haaveilen, tulisi toki erilainen. Kaikilla luovilla persoonilla on silti jotakin yhteistä. En voinut olla yhdistämättä tätä aihetta ajatukseeni ”Elämäni elokuvana”, jota olen jossakin yhteydessä käyttänyt. Muutenkin olen käsitellyt tätä aihetta jo aiemmin.

 

7.5. torstai. Hoidin aamupäivällä asiani Keravalla, jossa en olekaan käynyt pitkään aikaan, vaikka se on lähempänä kuin Järvenpää. Reiteni kipuili jälleen, joten palasin pian kotiin. Sain yllättävän puhelun, jota käsittelen vielä mielessäni. Olin parhaillaan tutkimassa päiväkirjojani yrittäen kaivaa niistä tietoa, mikä on johtanut tuohon erityiseen liikkeellä ollessani vaivaavaan kipuun oikeassa reidessäni.

Päiväkirjani ovat edelleen aika ajoin minullekin mielenkiintoista luettavaa. Monista asioista olen kirjoittanut blogeissani, toisaalta monet niistä olen unohtanut ja unohdan ne uudelleen, kun suljen ne. Kaikkien päiväkirjojeni kerääminen yhteen paikkaan olisi nyt tärkeää, jos aion ehtiä kirjoittaa rungon elämäkerralle. Taisin mainita aiemmin, että moni juttu on jo näissä blogeissani. Niiden poimiminen on työlästä. Tekoäly tekisi sen hetkessä, koska lukee ahkerasti kirjoituksiani. Sille pitäisi vain osata kirjoittaa kysymyksiä ja antaa ohjeita. Periaatteessa haluan vielä jatkaa entiseen malliin.

Maaliskuussa 2023 (29.3.) pohdin maailman hengittämistä ja miksi juuri silloin aloin ajatella sitä. Sehän on tosiasia, kun nyt vain alan ajatella sitä. Maailma hengittää ihmisen ympärillä hänen elinaikansa ajan. Se on vähän sama asia kuin ihmisen oma hengittäminen, maailman ja ympäristön hengittäminen on saman asian toinen puoli, mahdottoman luonnollinen asia. Luonnollisuuden vuoksi sitä tulee harvoin ajatelleeksi.

Sitten aloin ajatella, miksi olen usein yrittänyt olla joku muu kuin minä. Oikea minä on aina pursunut liitoksistaan, lapsesta saakka. Ympäristö on yrittänyt pakottaa sitä oikeaa minää johonkin toiseen muottiin. Se on ollut totta, koska olen uskonut vaikuttajia, ovat he sitten vanhempia ihmisiä, ystäviä ja perheen jäseniä.  Ajattelu on saanut minut häpeilemään itseäni ja kirjoituksiani ja kaikkea muutakin. Kun ihmistä yritetään muiden toimesta pakottaa raameihin, jotta hän ei liikaa erottuisi muista, sellainen ajattelu tulee tavaksi. Silti rippeet siitä oikeasti minusta pursuavat usein ulospäin ja syntyy kahnauksia. Kun tajuaa tällaiset asiat, maailma pysähtyy. ”Maailma, tässä olen”.

Toisin sanoen edellä oleva kuvaus kertoo siitä, että me ihmiset vapaaehtoisesti teemme itsestämme pienempiä emmekä ymmärrä sitä kuin joskus välähdyksenomaisesti. On tärkeätä, alkaessani kirjoittaa, pitää edellä mainitsemani asiat mielessä, sillä ne heijastuvat kaikkiin toimiini lapsuudesta alkaen.

Itse asiassa käsittelin ehkä vähän toisin sanoin juuri näitä asioita blogissani 30.3.2023. Tässä linkki blogiini (https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/03/mita-jalkeen-jaa.html).

Löydän varmaan useimmat asiat, joita nyt kaivelen uudelleen esiin näistä blogipostauksistani. Jos vain jaksaisin.

Keväällä 2023 aloitin myös pysyvästi käyttää paljasjalkakenkiä enkä ole sen jälkeen muita katsonutkaan saati käyttänyt.  Nilkkakivut vähenivät ja katosivatkin huomattavasti. Talven ja kevään aikana oikeaan käteeni oli iskenyt niveltulehdus enkä ymmärtänyt sen johtuvan nivelreumastani. Kesäkuussa harjoittelin vasemmalla kädellä kirjoittamista. Pian sen jälkeen päiväkirjaan kirjoittamisessani oli pidempi tauko, aina syksyyn saakka ja vielä syksylläkin.  Nivelkivuistani kirjoitin varmaan erilliselle paperille. Blogeja tuli harvakseltaan, useimmiten muistelin lapsuutta ja nuoruutta, olin alkanut ajatella omaa elämäkertaani. Sukukirjan työt painoivat. Vuosi oli täynnä unia.

10.5. sunnuntai. Viikko on ehtinyt jo sunnuntaille. Olen ollut jossakin ajatusteni sokkeloissa ja kauhistellut olotilaani, joka tuntuu aina yhtäkkiä huononevan ja sitten taas paranevan. Kirjoitin luonnoksen, koska olisi varmaan aika ottaa yhteyttä terveydenhoitajaan/ lääkäriin. Minulla on paljon kysymyksiä?

Olen myös ajatellut, etten kirjoitakaan sitä elämäkertaa. Sen sijaan jatkan papereideni hävittämistä ja kirjoitan helpommista aiheista.  Ajattelen liikaa, mutta mitä muuta voin tehdä. Koti on taas pölyä täynnä. Yritin imuroida vähäsen, jatkan huomenna.

Näin paljon muistoja ei taida olla edes tuhatvuotiaalla! Mistähän sanonta mahtaa olla peräisin? Muistan käyttäneeni sitä joskus.

12.5. tiistai.  Viime viikon jälkeen olen joutunut kahlaamaan suolla. Odottamatta ikävien uutisten kautta jouduin pimeälle alueelle enkä tahdo päästä sieltä ulos. Muistan, että olen ennenkin alkukesästä tai jo aiemmin keväällä rämpinyt masennuksen suossa.  Niin oli viime vuonnakin. Nyt se on tuntunut mahdottoman pahalta. Tyttäreni käynnit joinakin aamupäivinä ovat hiukan lieventäneet olotilaani. Tosin silloinkin olemme usein käsitelleet vanhoja muistoja. Välillä ymmärrän hyvin, miksi muisteleminen on ihmisille vaikeata.

Ajatuksissani olen taas ehtinyt luovuttaa monista kirjoittamissuunnitelmistani. En jaksa tarttua edes lähes sovittuihin tehtäviini. Lehtikirjoitukset taitavat jäädä tänä keväänä tekemättä. Paperikasojen hävittäminen tuntuu raskaalta. Kliiviat olen saanut siirrettyä parvekkeelle. Juutun moniin asioihin tuntikausiksi enkä pääse irti.

Tiedän, että tämä kaikki on edelleen jälkimaininkia raskaista töistä edeltävinä vuosina. Nukuin eilen lähes koko päivän. Olen tehnyt vain kaiken välttämättömän. Ehkä jostakin paperikasastani löydän pienen tarinanalun, johon sisältyy sukututkimukseen kaivautumista ja vapaata kirjoittamista. Siitä voisin saada alun purkaakseni masennustani.  Auttaisiko maailmankaikkeus? Yrittäkää kestää.

 

Kevään ihanuus

On sunnuntai 3.5. kello 10.28. Aloitan postaukseni kuin aloittaisin päiväkirjani sivun. Koivumetsikön vihreä lähes jo peittää sen takana olevan kerrostalon, jonka takana pian autokatosten takana kulkee Hyrylän ohitse kulkeva Järvenpäähän vievä tie. En ole todellakaan kaukana paikasta, jonne saavuin pienen perheeni kanssa juuri ennen joulua 1979. Tämän paikan maisemaa silloin ei enää voi täysin muistaa ja tunnistaa, se oli lähinnä peltoa ja pieniä istutettuja puita. Pellolla käyskentelivät rusakot ja jänikset. Rusakkojen uudet sukupolvet ovat edelleen kiintyneet omaan kotiseutuunsa. Aiemmin tällä viikollakin, seurasimme Minni ja minä ikkunoista ja parvekkeelta taloa kiertävää suurikokoista rusakkoa, joka nakerteli pieniä ruohotupsuja talojen pihamailla ja välillä rapsutti itseään. Täällä ihmisrakkaille eläimille riittää tilaa, mikä on uudempien asuintalojen ympäristössä harvinaista, koska niille rakennukset nousevat vieri viereen.

Eilen sain vihdoin lähdettyä liikkeelle. Hurraa!! Onhan tässä kärvistelty, vaikka kuinka pitkään. Vaivat ja tekemättömät tehtävät painavat edelleen liian paljon. Kaiken päälle tulee vielä häpeä omasta ulkonäöstä, joka kertoo raskaista paineista, iästä, terveydestä ja huonosta kunnosta. Vaikka kuinka yritän, sitä taakkaa on vaikea kaivertaa pois. On vaikea lähteä ihmisten ilmoille, koska tunnen, etten enää kuulu sinne. Itsekin sanoisin, jos joku muu valittaisi, että onpa outo tunne. Ikään kuin minun pitäisi voida esittää olevani täysivaltainen kansalainen huolimatta puutteistani.

Vapunpäivänä ajattelin ihmisten olevan liikkeellä, joten siirsin ulosmenoani päivällä, sillä tiesin, että sää vain paranisi, niin kuin kävikin. Kuntooni ja laiminlyönteihini nähden teinkin harvinaisen pitkän reitin. Valkovuokkometsä ei ole vuosiin ollut niin hieno kuin nyt. Monena keväänä maasto on ollut osittain liian kostea ja eteneminen pitemmälle on ollut vaikeaa ilman kumisaappaita. Sää oli myös mitä parhain. Jollen olisi nähnyt paikkaa aiemmin, olisin nyt voinut pyörtyä sen nähdessäni. Polku lähtee kiemurtelemaan heti kun astuu kävelypyörätieltä koivumetsikköön. Näkymä oli ihastuttava ja jumalallinen, pyhä. 

 

Kauempana kuulin maanviljelijän ahertavan traktoreineen pellolla, jota olen kutsunut omaksi pellokseni, koska olen vuosia käynyt ihailemassa sitä viljakasvien kasvaessa. Silloin olen joen ylittävän sillan jälkeen ohittanut koivumetsikön paitsi en valkovuokkoaikaan, olen rientänyt pellon laitaan ja aiemmin kiivennyt rinnettä pitkin aivan lähelle kuvaamaan sen tilaa kuin maanviljelijä ikään. Näin puiden läpi, kuinka traktorin kulku nostatti pellon rinteellä mullan ilmaan. Sen pellon vieressä olisi kiva asua.

Jatkoin matkaani valkovuokkojen välissä kulkevaa polkua pitkin. Polku on nykyään aivan selvä ja paljon kuljettu, mitä se ei ollut aikoinaan.  Tiedän, että vanhin lapsenlapseni kolmen lapsensa kanssa on kulkenut vuosien mittaan sitä pitkin hyvin usein ja polku kantaa satoja heidän jalanjälkiään. Olin ensin kulkenut auton jätettyäni jokilaakson polun läpi aina kävelytielle. Kutsun sitä omaksi ryteikökseni. Siellä on paikoin vaikea kulkea puiden ja pensaiden juurien vaikeuttaessa. Tänäkin keväänä olen lyhyesti käynyt siellä enkä ole aina päässyt polulle, koska joen vesi on ollut korkealla ja peittänyt alueen. Nyt oli ollut jo pitkään kuivaa ja polku näytti myös paljon kuljetulta. Talvisin se ei useinkaan ole sitä. Alueen runsaat tuomipuut olivat jo nupuilla. Muista kasveista ei vielä tiedä, sillä ne saattavat vaihdella joka vuosi. Minulle erityisen rakkaita ovat maitohorsmat, joita tuomien lisäksi olen käynyt ahkerasti joka vuosi kuvaamassa.

Pahan tulvakevään jälkeen kasvillisuus voi olla muuttunutta ja tekee paikasta vaikeakulkuisen. Tänä keväänä tulvan poistuttua, ei ole satanut paljon, mikä helpotti kulkemista myös valkovuokkometsässä. Ehkä siksi myös ryteikköä pitkin oli kuljettu useammin. Linnutkin rakastavat paikkaa.  Olen seurannut aluetta ainakin sen isoista muutoksista 2005 alkaen, jolloin sinne rakennettiin kaksi lampea. Sen jälkeen kehitys on lähes kokonaan jäänyt pois. Kaatuneet pensaat ja puut saavat jäädä. Joki peittyy niihin.

 

Kävelytielle tultuani ja ylitettyäni sillan, olin kohteessani, valkovuokkometsässä. Ne kaikki katsoivat ”kasvot”aurinkoon, vieri vieressä.  Valkovuokko Anemone nemorosa on eurooppalainen laji, vieläpä täysin.  Toukokuun 17 vuonna 1959 kaivoin kotini lähimetsästä Rengossa valkovuokon ja vähän juurta kasviooni. Olin silloin 12-vuotias ja aloittanut oppikoulun syksyllä 1958 Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Olisiko kasvien keruu osaltani alkanut juuri sinä kesänä. Päiväkirjoistani selviää enemmän.

En ole vieläkään hävittänyt kasviotani, mutta se ollut lähellä. Kasvien kerääminen oli tärkeä vaihe elämää ja opetti ikävistä puolistaan huolimatta paljon.

Jatkoin valkovuokkometsässä aina pidemmälle. Se oli siis nyt helpompaa, koska kaikki lätäköt olivat matalia. Kaipasin istumispaikkaa edes hetkeksi, mutta sellaista ei ollut. Metsä jatkui, mutta minua kiinnosti siinä vaiheessa kiivetä mäelle aiemmin mainitsemieni peltojen yläpuolelle. Vähän epäröin, sillä kuntoni ei ole todellakaan hyvä ja rinne oli melko jyrkkä. Kukaan tuntemani ihminen ei tosin lähtisi tuollaiselle ryteikkökävelylle paitsi mainitsemani vanhin lapsenlapseni. Selvisin kuitenkin huipulle. Huomasin olevani lähellä peltojen takana olevaa puuta, jota olen useimmiten vain kuvannut kaukaa. En voinut mennä lähelle, koska ennen sitä oli kielto mennä rakennusmaalle, jonka sisällä puu oli. Alhaalla toisella puolella näin ison rajatun alueen ja edessäpäin Lahelan kaupat. Liittyisikö alue jotenkin Lahelan tulevaan kouluun, jota alettaisiin rakentaa muutaman vuoden päästä?

 

Palasin alas mäeltä ja olin hurjan ylpeä itsestäni ja jaksamisestani – ja jaloistani. Ajattelin, että lapsenlapseni Alex oli nuorempana usein seuralaiseni vastaavanlaisilla retkillä. Vanhinta lapsenlastani olin myös kierrättänyt alueella, mutta tuskin hän sitä muistaa. Silloin olimme liikkeellä lasten ehdoilla, nyt vain omillani. Lähestyessäni kävelytietä, istahdin hetkeksi polun yli kaatuneen puun päälle, koska se oli sellainen, että pystyisin siitä helposti nousemaan. Selvittelin ajatuksiani ja otin muutaman kuvan, kunnes hätkähdin, kun vanhempi pariskunta oli tulossa polkua pitkin. Nousin nopeasti ja vaihdoimme pari sanaa. Muita en koko retkelläni nähnytkään. Autuas maailma! Tapasin toki paljon lintuja ja niiden laulut säestivät kulkuani, samalla kun onnelliset sitruunaperhoset seurasivat kulkuani. Talitinttipariskuntakin tuli tervehtimään.

Palasin ryteikön läpi takaisin autolleni. Olin poikki, mutta jaksoin vielä poiketa kaupassa ostamassa Minnille lisää ruokaa. Enpä sitten paljon muuta jaksanutkaan, kuin tehdä ruoan ja lökötellä loppupäivän. Tuntui vähän samalta kuin ison siivousrupeaman jälkeen.

Kirsikkapuut muuten kukkivat parhaillaan. Koristekirsikkapuita kasvaa kotitaloni edessä. 

 

Huhtikuun kiireitä ajatusten lomassa

Aloitan uuden postauksen purkaakseni ajatuksiani tästä hetkestä ja toki monesta muustakin hetkestä. On 19.4. sunnuntai. Isäni syntymästä on tänään kulunut 108 vuotta. Hän oli kuollessaan 80-vuotias. En aio nyt kirjoittaa aiheesta enempää paitsi lähettää onnentoivotukseni sinne toiseen ulottuvuuteen, jossa voin kuvitella hänen olevan. Pitää paikkansa, että nyt lähes samanikäisenä alan yhä useammin ajatella kuolemaan liittyviä asioita. Vanhempien kuolemat liittyvät todella läheisesti meidän omaan historiaamme ja yrittävät nousta pinnalle syvältä muistoissamme. En vielä hahmota sitä, miten käsittelen niitä. Tosin olen niistä jo kirjoittanut aiemminkin.

 

14.4.2026

Minni-kissa roikkuu lähes kiinni minussa oltuani eilen poissa useita tunteja. Hän on toipunut vatsataudistaan hyvin ja iloitsi kotiin saapuessani. Hetki sitten hän asettui näppäimistön päälle ja yritti tunkea syliini, mutta asettui lopulta nukkumaan hiireni päälle selkä kiinni läppärissä. Minni täyttää näinä päivinä 10 vuotta. Yksi sanoi häntä vanhaksi ja toinen nuoreksi. Hän on edelleen ketterä ja leikkisä. Jätin eilen koko päiväksi parvekkeen oven auki, että hän voisi viettää osan aikaansa siellä. Olisiko hän huolissaan minusta, kun minäkin olen huolissani hänestä?

Minni 21.4.2026

 

Eilinen Markkulan sukuseuran kokous meni mukavasti, vaikka itse tunsin olevani todella väsynyt ja jopa erityisen epävarma itsestäni. En jaksa tällä kertaa heti kirjoittaa pöytäkirjaa vaan lykkään sen myöhemmäksi. Kokouksen jälkeen meillä oli hautausmaaseminaari, jossa käsiteltiin kuolemiin ja hautauksiin liittyviä hakemistoja. Ne olivat pääosin minulle tuttuja. Kiertelin 2010-luvulla hautausmaita ahkerasti ja liityin yksityiseen Suomen kirkkoja ja hautausmaita Facebook-ryhmään, jonne liitin kirkkojen ja hautojen valokuvia. Ryhmään kertyneestä aineistosta kuten hautakivistä perustettiin sittemmin sivusto https://www.suomenkirkkoja ja hautausmaita, jonne kerättyjä kuvia siirrettiin ja järjesteltiin. Mukaan oli liittynyt intohimoisia koko hautausmaan kuvaajia ja ryhmässä on nykyään lähes 13.000 jäsentä ja kuvia lienee yli miljoona.

Palattuani kotiin olin todella väsynyt. Nukuttuani yön välillä valvoen, olin aamulla jälleen päänsärkyinen. Olenkin päättänyt, etten lähde ensi lauantaina Sirkiän sukukokoukseen, jollen ala voida paremmin. Välillä minusta tuntuu, että tämä on elämän ja kuoleman kysymys.

Nyt on jo menty viikko eteenpäin ja on lauantai 25.4. eli jos kaikki olisi mennyt kuten oli alun perin tarkoitus, olisin jo matkalla Riihimäelle Marjaa hakemaan ja sitten Raisioon. Mutta kuten päätin, ilmoitin jo viikolla, että emme tule sukukokoukseen.  Viikon aikana olen moneen kertaan kiittänyt päätöstä.

Totesin myös, että minun on pakko rauhoittaa jotakin osaa elämästäni. En edes ole kirjoittanut mitään, en edes päiväkirjaani, koska tunsin olevani aivan loppu.  Lisäksi alkuviikkoa värittivät Metan nimissä tulevat huijaukset, joiden selvittämiseen jouduin käyttämään energiaani. Keskiviikkona ystäväni Marja eli Malla oli tulossa valmistelemaan kanssani esitystään ensi viikon Helsingin Kuolemajärvikerhossa. Aamupäivän tein meille ruokaa (siskonmakkarakeittoa) ja pyöräytin mustikkapiirakan.  Kun olimme syöneet, aloitimme puurtamisen. Työskentelimme myöhään ja olin sen jälkeen mahdottoman väsynyt. En edes jaksanut laittaa kutsua kerhon tilaisuuteen. Torstaina oli jo vähän pakko hoitaa asia kuntoon.

Olen jatkuvasti valittanut reisikivustani, joka on vaikeuttanut kävelyäni ja rajoittanut menojani. Torstain ja perjantain välisen yön nukuin paremmin kuin koskaan, sanoinkin, että nukuin 12 tuntia. Sen jälkeen jalan tilanne on helpottanut huomattavasti. Paraneminen vaatii ilmeisesti pitkiä unia ja elämän rauhoittamista, mikä on ollut minulle vaikeata. 

19.4.2026 Minni näppäimistön päällä

sunnuntaina 26.4.2026. Talvi yritti tulla uudelleen viime yönä.  Heräsin puoli kahden aikaan. Lunta oli tullut jo sitä ennen. Tuuli oli kovaa ja on sitä edelleen nyt aloittaessani kirjoittaa klo 10.26. Uni on nyt minulle terveyssyistä hirveän tärkeää, mutta mieleeni tuli taas eräs asia ja se valvotti minua pitkään. Olin muistaakseni ajatellut samaa asiaa viime vuonna tai jo aikaisemmin ja yrittänyt selvittää sitä mielessäni.  Kysymyksessä oli vappu vuonna 1971. Silloinkin satoi lunta kuten usein vappuna. Nyt koko tarina pakotti minut lopulta nousemaan ja kirjaamaan sitä ylös. Ajatuksista heräsi uusia ajatuksia pohdittavaksi. Kysymyksessä on rakkaus, muutot maasta toiseen, takaisin kotimaahan, muutto uudelleen ja niin edelleen. Isovanhemmat, lapsen syntymä, ikävä, surut, pelot, nuoren ihmisen itsevarmuus ja taas rakkaus perheeseen ja lapseen.  Silloin en tajunnut, että minulta jäi paljon väliin enkä ymmärtänyt elämästä puoliakaan. Kiitän kaikkia osallisia etenkin heitä, jotka ovat jo kauan sitten siirtyneet taivaaseen.

Nyt aion kirjoittaa tuosta ajasta oman kertomukseni, johon puran ajatukseni ja tunteeni ja etsin niitä harvoja kuvia, joita silloin otin. Päiväkirjani ja kalenterini niistä ajoista joko puuttuvat  tai ovat useissa vihoissa pieninä muistiinpanoina. Kirjeitäkin löytyy. Sain kirjattua summittaisen aikajanan ja joitakin tapahtumia kirjoitettua ylös.

Tästä tulee auttamatta mieleen, että oma elämänkerta odottaa purkautumistaan. Juuri nyt se uhkaa jättää tekemättömät työni alleen. Tämä kaikki vaatii minulta malttia ja hyvä olotila olisi myös hyvä juttu. Väsymys on usein liian voimakas.

Tänä aamuna myös toinen kokemus/tapahtuma alkoi vaatia kirjoittamista. Se lähti aamulla Hesarista lukemastani lauseesta ”Kuin pommi keittiön pöydän alla”. Sellainen on ollut lapsuuden ja isäni kuoleman jälkeen myös oman syntymäperheeni pöydän alla. Kirjasin sen uuteen vihkoon, koska en vieläkään ole saanut Moleskinea ostettua. Punainen vahakantinen vihko sai kelvata.

Mutta nyt käyn töihin. Mallan pari kuvaa odottaa skannausta ja PowerPoint kuvien järjestelyä, samoin sukuseuran pöytäkirja pitäisi kirjoittaa ja ottaa yhteys erääseen henkilöön. Jollei sitten taas väsymys iske, huomenna ja tiistaina ovat ne pahimmat päiväni.

Huhtikuun viimeinen päivä. Räjähtänyt olotila. Ylös noustessani olin todella väsynyt. Mitä oikein enää edes yritän. Mutta voiko ihminen luopua kesken kaiken? Mitä kaikkea yritän keksiä itselleni ja ehkä muillekin selitykseksi. Jo naamastani ja varmaan koko olemuksestani näkee, että olen loppu, vanha raakki.

29.4.2026

 

Eilinen kerhoilta Karjalatalolla meni aivan ok. Malla osasi asiansa suvereenisti. Vaikka olimme pohtineet esitystä monissa keskusteluissa aiemmin ja vielä hänen tultuaan luokseni ennen Helsinkiin lähtöä, oli vaikeaa saada kuvia tarinan mukaan järjestykseen PowerPoint-esitykseen. Tilaisuuteen tuli yllättävän paljon kuuntelijoita. Haimme vielä S-marketista pari limupulloa ja pahvimukit mukaamme ja kuljeskelimme Karjalatalon edustalla olevalla kalliolla. Tuomipuissa oli jo isot silmut. 

Kuljetin Mallan avuksi esitystä ja pyysin anteeksi, että välillä aloin määräillä häntä. Hän oli kirjoittanut avukseen hienon käsikirjoituksen ja sanoinkin hänelle, että hän olisi voinut vain puhua pelkkien kuvien mukaan, koska hän tunsi sukunsa tarinat tarkkaan. Kysymyksessä oli hänen sukunsa evakkomatka 1944 ja sen jälkeiset tapahtumat. Hän oli osallisena kaikissa sen vaiheissa. Perheyhteydet olivat erittäin tiiviit ja läheiset.

On vielä paljon asioita, joita voisimme Kuolemajärvikerhossa käydä läpi. Yritän pinnistellä, vaikka olen jo monille sanonut ja kirjoittanut täälläkin, että en enää aina oikein jaksaisi suunnitella. Tiedän, että kaikilla on tarinoita, useimmilla meillä toisen käden tarinoita. Omatkin elämätarinat odottavat ja monilla olisi niissäkin kertomista.

 

Kuten olen usein maininnut, minulla painaa nimenomaan oman elämäkerran kirjoittaminen. Itse asiassa olen aina kirjoittanut sitä blogipostauksissani muiden tekstien lomassa. Kaivamistyötäkin on siis edessä.  En ole onnistunut rauhoittamaan elämääni, että pääsisin kunnolla aloittamaan työskentelyn. Ehkä en onnistukaan. Hampaasta irtosi jälleen viikonloppuna paikka, terveyteni herättää kysymyksiä, silmälääkärille pitäisi mennä. Yhden ihmisen elämä on aivan liian täyttä koko ajan, ettei vaikeuksien välissä tuskin ehtii hengähtää. Kaiken lisäksi vielä on pöytäkirja kirjoittamatta ja muutama muukin teksti. Onkohan aina kevät ollut näin kiireitä täynnä kuin nyt. 

Hyvää vappua ja alkavaa toukokuuta kaikille lukijoilleni! Yrittäkää kestää. Ja anteeksi kaikki kirjoitusvirheet!

 

Ajattelen, mietin, pohdin, suren ja teen

9.4. torstai. Aamulla herätessäni aurinko paistaa yleensä keittiön ja olohuoneen ikkunoista sisään ja paljastaa, kuinka pölyistä kotonani on. Koska minulla on ollut tärkeämpää tekemistä seuloessani tavaroitani ja hävittäessä papereitani, en ryhtynyt heti siivoamaan paitsi pyyhin joitakin keittiön kaapin ovia. Huvittavaa!

14.4.2026 Jokilaaksossa

Otin sen sijaan taas yhden laatikon käsittelyyn tehdäkseni niihin merkinnän hävittämisestä tai muusta käsittelystä. Eteeni tuli jälleen omia vanhoja papereita, terveys- ja verotus- ja pankkipapereita, jotka lisäsin odottamaan siirtämistä hävitettävien listalle. Sitten osuin vanhempieni kuolemiin liittyviin papereihin. Niiden joukossa oli paljon tallentamaani sähköpostikirjeenvaihtoa sisarteni kanssa, koska asiaan liittyi selvitettävää ja keskustelua. Aikomukseni oli kai jossakin vaiheessa kirjoittaa siitä ajankohdasta enemmän ja siksi säästin papereita. Nyt siivosin kansioita hävittämällä ylimääräisiä paperikopioita ja jouduin samalla ajatuksissani palaamaan siihen aikaan.  Aika vuosien 1999 ja 2004 välillä oli kauheata. Se välillä erotti ja toisaalta lähensi meitä ja vaikutti myös vuosia myöhemmin suhteisiimme. Tunsin silloin vielä itseni vastuulliseksi, koska olin vanhin. Sillä ei ollut oikeasti mitään merkitystä, ei ainakaan enää.

Samaan aikaan elin myös työelämässä raskaita vaiheita. Näyttää siltä, että ensimmäinen Moleskine- päiväkirjani alkaa 1.11.2004 eli silloin kun tuo vaikea vaihe oli ohitettu. Olen saattanut joskus blogipostauksissani kertoa kohtaamisistani kuolleiden vanhempieni kanssa heidän yrittäessään ohjata minua.  Olisiko sittenkin vielä olemassa aiempi päiväkirja? Koska päiväkirjoja on niin paljon, on ehkä aiheellista tehdä niistä luettelo. Tosiaan, vuoden 2004 kevään ja kesän vaiheista olen kirjoittanut kierrevihkoon alkaen 26.4.2004 ja tuosta Moleskinesta aloin säännöllisen kirjoittamisen. Voinko todella olla siitä varma?

 

Itse asiassa kirjoitin koko ajan myös erillisiä matkapäiväkirjoja ja erillisiin vihkoihin. Siis todellakin on melko tärkeätä tehdä lista, jossa ovat kaikki nk. päiväkirjani ja myös kalenterini.  Muuten kulutan aivan liian paljon aikaa etsimällä jotakin vihkoa tässä sekaisessa asunnossa. Työpäiväkirjani olen sentään lähes kaikki hävittänyt. Kuinka ihmeessä ehdin sellaisen tehdä?

Asiahan on niin, etten voi kertoa kaikista asioista avoimesti. Voin vain esittää, miten asiat ovat vaikuttaneet minuun ja miten kestän tätä loppuelämääni niiden kanssa.

Kun elää vanhaksi, ei välttämättä mistään jää paljon jäljelle. Kaikkea ei edes kestäisi enää, on pakko valikoida, minne jaksaa mennä ja olla. Näen naamastani ja olemuksestani, että olen kolmessa vuodessa vanhentunut paljon. 

30.1.2018 viittaan edellä mainitsemiini päiväkirjoihin. Tässä linkki https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/01/kuin-tahdenlentoja.html

Oikeastaan em. kirjoitus on myös ajankohtainen, koska siinä on jutun alkua ja lehtileikkeitä avaruuden valloituksesta ja vielä linkki toiseen blogiin.

Usein näyttää siltä, että olen jo kirjoittanut kaikesta, mutta kuinka saisin sen koottua kirjaksi? Jään jälleen kerran pohtimaan sitä.

12.4. sunnuntai. Edellisen tekstini jälkeen olen saanut paljon aikaan.  Perjantain aamupäivän siivosin ja sain puoli asuntoa hoidettua. Lauantaiaamuna imuroin loput. Tänä aamuna vaihdoin makkarin järjestystä, siirsin sängyn toiseen asentoon ja laiton sänkyvaatteet pesuun. Parveke on käsiteltävänä myöhemmin tänään.

Aurinko paistaa tänäänkin. Eilen ehdin tavata myös hyvän ystäväni ja kävimme syömässä Järvenpään Prismakeskuksen Puffassa, josta on siis muodostunut meillekin kuten myös tyttärelleni ja minulle yhteinen vakiopaikka. Lopuksi tulimme vielä minun luokseni kahville. Sää on auringosta ja lämpenemisestä huolimatta vielä aika raaka, joten emme ulkoilleet sen enempää. Enpä olisi paljon jaksanutkaan, viikon aherrukset ja edellinen, huonosti nukuttu yö painoi. Vietyäni ystäväni kotiinsa, olin melkein heti valmis nukkumaan. 

15.4.2026

Ajattelen, että minun pitää olla onnellinen omasta pienestä elämästäni ja olla välittämättä, milloin mistäkin päin tulevista ikävistä uutisista ja tai itseään uhkaavista tai mieltä pahoittavista asioista. Kannan yleensä aivan liian suurta huolta tulevista menoistani. ja oman itseni voinnista ja siihen liittyvistä asioista. Ne eivät ketään muuta kiinnosta kuin minua. Stressaaminen on pahasta.  En muista, että olisin aikoinaan niin paljon kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Tai ehkä olen unohtanut.

14.4. Eilen oli syntymäpäivänä. Yllätyin siitä, että sain mahdottoman paljon onnitteluja Facebookin ja erilaisten viestien kautta. Kukaan ei enää lähetä postikortteja. Sain sentään yhden, se tuli Irjalta Joensuusta.

Viime yönä nukuin tuskin ollenkaan. Minulle tutuksi käynyt paniikkistressi alkoi taas vaivata. Nyt olen kokenut inhottavaa stressiä kovin tutuksi tulleiden autoasioiden takia. Talvirenkaiden vaihto kesärenkaisiin. Olen jättänyt jo viime viikolla viestin autohuoltamolleni, mutta en ole saanut vastausta. Tänään soitin erääseen numeroon, jossa nuoret tulisivat pihalle vaihtamaan renkaat. Saankin renkaanvaihdon huomiseksi aamulla kello 8.30. Rauhoituin, mutta muuten tämä päiväni on ollut aika huono olotilani takia. Ilonpilkku oli, kun tyttäreni tuli koiransa kanssa pyytämään minua jokilaaksoon pikku lenkille. Ikävä kyllä oikea jalkani oli taas mahdottoman kipeä reidestä ja väsymykseni pohjaton. Oli loistava tilaisuus kuvaamiselle, mutta kun liike sattuu, niin siihen katkeaa myös innostus, ainakin osaksi. Tässä näin taas Trexanin aiheuttaman vaikutuksen kahtena alkuviikon päivänä. Nyt on aika valmistautua unen maille.

14.4.2026

Seuraavana aamupäivänä. 15.4. Renkaiden vaihto sujui nopeasti. Nuoret yrittäjät tulivat ajoissa paikalle ja vaihtoon renkaiden kantamisineen kului noin 25 minuuttia. Nukuin yöni vaihteeksi oikein hyvin. Jalkakipuuni olen joutunut ottamaan Buranaa, mutta eipä se ole paljon helpottanut. Kuten yleensä reumaan liittyvät kipuni, tämäkään ei tunnu, jos olen paikallani. Saatan olla rasittanut itseäni liikaa viime viikon siivoamisilla ja ylenpalttisella stressaamisella. Ja näitähän on vuosien mittaan ollut.

2.4.2016 Markkulan sukuseuran vuosikokous alkamassa Riihimäen lasimuseossa. Olen vasemmalla, keskellä  kokouksen puheenjohtaja Ritva Markkula ja silloinen sukuseuran puheenjohtaja Pekka Peltotalo

Lauantaina on meno Riihimäelle, jossa meillä on Markkulan sukuseuran vuosikokous.  Seuraavana lauantaina Sirkiän sukuseura viettää sukukokousta Raisiossa. Sinne onkin sitten pitkä ajo edestakaisin. Katsotaan, miten jaksan, jollei tämä jalkani ala voida paremmin. Pystyn kyllä ajamaan, mutta on kauheaa ontua ja ehkä tarvita sauvaa.

Olen varmasti monta kertaa maininnut, että minulla on monia muistikirjoja, joihin olen kirjannut asioita, joista haluaisin kirjoittaa blogipostauksissani. Myös sukututkimustarinoita riittäisi ja omat päiväkirjat. Joudun ehkä hillitsemään eli tekemään priorisointia sinne kesälle saakka.

Muistikirjoihin tekemäni merkinnät ja liittämäni lehtileikkeet yrittävät johdattaa minua taas lukemisen pariin. Sormet syyhyävät sekä kirjoittamiseen että lukemiseen.  Tällä kertaa suljen paksun muistikirjan, ainakin hetkeksi.

Minni syö 12.4.2026

17.4. perjantai. Valmistelin hetken papereita huomiseen kokoukseen. Nyt lienee viimeinen vuosikokoukseni sihteerinä Markkulan sukuseurassa, jos minut valitaan kokouksen sihteeriksi. Olen ilmoittanut jo pari vuotta vetäytyväni tehtävästä. Eilen vielä ajattelin, etten loppujen lopuksi pääsekään huomenna lähtemään Riihimäelle. Oma vointini on vain pahentunut joka päivä ja viimeiseksi siitä syystä, että Minni oli keskiviikon iltapäivästä kipeä. Olisiko hän syönyt jotakin itselleen sopimatonta, vatsa alkoi mouruta ja pahoinvoinnin saattoi nähdä hänen katseestaan. Syönti loppui. Vatsa kyllä toimi ja lopulta oksennus oli vain vettä. Tavallaan hän vältteli minua, tavallaan ei, koska kävi aina välillä kehräämässä vierelläni. Ihana kissaäiti. Yritin saada häntä juomaan vettä ja tarjosin ruokaa, mutta Minni tiesi, mitä tekee. Olin nukkumaan mennessäni huolesta kipeä, aamuyöstä heräsin ja kävin keittiössä. Minni tuli kerjäämään ruokaa. Nukuin vielä ja heräsin päänsärkyyn, mikä ei ole ollut viime aikoina kovin yleistä. Taas Burana. Minni oli entisensä. Aamukahvin jälkeen myös minun olotilani parani ja saatoin alkaa valmistella huomenna mukaan otettavia papereita.

On itse asiassa aika huvittavaa, että kirjoitan useimmiten näitä aamuajatusten kaltaisia tekstejä julkisesti. Toisaalta maailma on muuttunut aivan erilaiseksi siitä, mitä se oli noin 20 vuotta sitten, jolloin aloin kehittää itseäni uuteen elämään, joka koittaisi eläkkeelle jäätyäni ja jo ennen sitä. Tiesin, että elämäni tulisi hirveästi muuttumaan ja halusin kehittää muita puolia minussa. Ja kyllä ne kehittyivätkin uskomattomalla tavalla ja johtivat moneen uuteen asiaan. Mutta nyt on aika rakentaa uutta tiekarttaa. Olotilani on välillä niin tuskainen, että olen epätoivoinen siitä, etten millään ehdi, saati jaksa kaikkea. Muuten, nykyään ihmiset jakavat näitä aamuajatuksia pitkinä tarinoina Metan sovelluksissa, mikä joskus ei olisi tullut kysymykseen. 

Sukututkimus on ihana tapa kääntää ajatukset toiseen aikaan ja ihmisiin, jotka ovat eläneet silloin. Eilenkin iltapäivällä aloin taas pohtia aikaa 1800-luvun alkupuolelta ja osittain jo edellisen vuosisadan loppupuolelta. Hämäläisen kotitilani rippikirjan sivut pursuavat ihmisiä. Isäntäperheiden elämä vaikuttaa osin olevan todella vaikeaa, vaikka asiat eivät selviä rippikirjoista muuten kuin joistakin epäselvistä merkinnöistä. Vaikeudet heijastuvat lapsiin, tyttäret saavat aviottomia lapsia, on mielen häiriöitä. Jossakin vaiheessa talossa on lampuoteja, jotka tulevat yleensä kauempaa ja viipyvät lyhyen aikaa. Se kuvaa hyvin sitä, että isäntä ei ole täysin kykeneväinen hoitamaan vastuitaan. Perheiden jäseniä asuu paljon lähistön torpissa tai on renkinä kylässä tai muualla pitäjässä. Mitähän kaikkea voin saada pengottua. Juho Juhonpoika Siukola s. 1796 ja k. 1861 oli viimeinen tätä sukuhaaraa isäntänä ja jatkossa suku tilalla jatkui tyttären kautta.

No, edelliseen saa kulutettua aikaa, ehkä liiankin paljon, mutta otan sen rentoutumisena muista asioista. Niin kävi myös eilisen huolten päivän jälkeen. Näin jotakin unta isästäni.