Talvi tuli ja meni...

26.11.

Tämän syksyn ensimmäinen talvi alkoi viime viikon keskiviikkona lumimyräkällä, jatkui torstaina, lieveni perjantaina ja lauantaina, alkoi loppua sunnuntaina ja nyt tiistaina lähes kaikki lumet ovat sulaneet. Minulla oli melko raskas viikonloppu ja jopa vielä maanantai. Tänään olen aloitellut keskeneräisiä tehtäviäni. Olisi kiva, jos joku tekisi minulle päivän ruoan. Ehkä teen vain kaurapuuroa, silläkin elää. 

21.11.2024 puolenpäivän aikaan

 

Eilen kuljetin aikuista lastenlastani verikokeeseen ja lopuksi takaisin kotiini. Hän on joskus pyörtynyt verikokeessa eikä ole uskaltanut itse ajaa matkaa labran jälkeen. Päivä ei ollut paras mahdollinen kuten ei aluksi suunniteltu viime viikon keskiviikko tai torstai, jolloin ei olisi missään nimessä pitänyt lähteä liikenteeseen. Maanantai- aamu ruuhka-aikaan ei ollut myöskään paras mahdollinen. Tiet alkoivat sulaa ja parin tunnin aikana muutos niiden pinnassa oli suuri, polanteet olivat korkeita. Kun lopulta olin kotona, en jaksanut tehdä mitään. Mutta mitäpä ei lasten ja lastenlasten eteen tekisi.

Nuorempi lapsenlapseni Alex oli viikonlopun luonani ja kuten joskus ennenkin hyvä ystäväni haettiin lauantaiksi Keravalta seuraksemme ja vietiin illalla pimeän aikaan takaisin. Lapsenlapsi haettiin kotiin sunnuntaina iltapäivällä. Pelkäsin maanantai- aamun heräämistä ja vääntäytymistä liikenteeseen. Hyvää ystävää on kiva tavata, vaikka aika harvoin nykyään tapaamme.

22.11.2024

Taisin mainita aiemmin, että vasemman jalkani tila askarruttaa minua. Joudun syömään Buranaa pystyäkseni tekemään ja toimimaan, koska jalkaa (polvi ja sääri) sattuu kovasti. Vilkkaat päivät vievät kaikki voimat ja särkylääkkeen voimakin menee nopeammin ohi. Onneksi varsinaiset reumakipuni ovat mennyttä. Lääkäriin en ole vielä ottanut yhteyttä.

Valittaminen on turhaa, monilla muilla on paljon vaikeampaa. Monet eivät pääse enää osallistumaan ollenkaan.  Terveys on kullanarvoinen asia, mutta siitä ei pidä olla ylpeä ja ylvästellä siitä kuten jotkut saattavat tehdä.

Sain sentään tänään kirjoitettua Markkulan Viestiä varten melkein valmiin jutun elokuisesta kesäretkestä, jossa sain käyttää pohjana blogiani. Meillä oli viime viikon keskiviikkona 1,5 tunnin Zoom-kokous, jolloin menin lupaamaan tekstin.  Olin ajatellut, etten jaksa kirjoittaa mitään joulukuun lehteen. Muutama aihe pyörii mielessäni, mutta ehkä sitten ensi kevään lehteen saan jotakin aikaiseksi. Olen kyllä hyvä haalimaan mieleeni ideoita ja rakentamaan suunnitelmia, mutta en sitten jaksa tehdä niistä mitään. Sukututkimukseen liittyvien juttujen kirjoittaminen vie minut usein tutkimaan lisää ja siihen menee paljon aikaa.

23.11.2024

 seuraavana päivänä 27.11.2024

Onpa haalean harmaata ja hiljaista. Ei se mitään, koska silloin on kiva olla kotona (kuten usein muutenkin) ja tehdä rästissä olevia kotijuttuja. Tänäänkin siivosin kylpyhuonetta ja sen kaappeja. Lattia olisi pitänyt pestä kunnolla, mutta se jäi nyt myöhemmäksi. Teen parhaillaan jopa ruokaa itselleni, koska koko alkuviikon olen vältellyt ruoanlaittoa. Voi sentään, kirjoittelen taas näitä tavanomaisia kotijuttuja, on hyvä pitää koti siedettävässä kunnossa. Moniin suunnitelmiini tarvitsisin nykyään apua. Olen kerännyt laatikoittain kirjoja viedäkseni niitä ilmaiseksi Tammiston uuteen kierrätyskeskukseen.  Puhuin aiheesta lapsenlapseni kanssa, joka lupasi auttaa minua siinä. Paperien käsittely minun on tehtävä yksin (päiväkirjat, kirjeet, vanhempieni aineistot ym.).

24.11.2024

 

Ajatelkaa, kuinka paljon tärkeitä ja merkityksellisiä asioita menee hukkaan ihmisen kuollessa, jollei aineistoja tallenneta jonnekin arkistoon. Jonakin päivänä tulevaisuudessa joku tutkija olisi ilahtunut löytäessään 100 vuoden takaista informaatiota kalentereista, päiväkirjoista ja kirjeistä.  Minäkin, harrastelija, kaivan tekstien ja sanojen välistä vähän kerrallaan informaatiota ihmisistä, heidän tuntemuksistaan ja elämästään. Tavallisesta ihmisestä löytyy mitään virallista tietoa enempää, joka sekin on muurin takana. 

20.11.2024

Harva joutuu siis oikeuteen, jolloin oikeuden pöytäkirjat kertoisivat eräänlaisen tarinan. Koska olen itse ollut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa taloni asiassa, tiedän hyvin, että pöytäkirjaan kirjatut asiat ovat vain pieni osa ja epämääräinen totuus todellisuudesta. Eikä ne ole aina edes totta vaan vääristynyttä tietoa. Kaikki osallistuvat tuomarit eivät pysty irrottamaan olennaista oikeudessa olevien henkilöiden ajamista asioista eivätkä henkilöä avustavat tuomarit eivät edes kuuntele osallisia vaan oma ego on tärkein. Oli todella opettavaista olla sellaisessa prässissä. Tein suuren tutkimustyön apuvälineeksi tuomarilleni, mutta en oikeudessa saanut edes avata suutani korjatakseni jotakin väärin ymmärrettyä asiaa.

Tuosta kaikesta on jo aikaa yli 10 vuotta, mutta syystä tai toisesta asia pulpahtaa välillä mieleeni. Kun kesällä kaivoin asiakirjoja, kirjeenvaihtoa ynnä muuta esiin, niin taas mietin, että olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa siitä enemmän. En ole vielä pystynyt poistamaan asiaan liittyviä sähköpostiviestejä, vaikka oletan ottaneeni kaikesta myös paperikopion.

Olen äskettäin tutkinut joidenkin ihmisten perukirjoja, lähinnä joko äitini tai isäni sukuun kuuluvien. Ne herättävät myös paljon ajatuksia ko. ihmisten ja sukujen elämästä. Yhdestä äitini isän isoäidin perukirjasta olen kirjoittanut jo blogiluonnoksen. Saa nähdä, milloin on sen julkaisun vuoro. 

28.11.2024

28.11.2024

Oma olotilani vaatii nyt minulta paljon. Onneksi olen oppinut ennakoimaan ja suunnittelemaan, kiitän itseäni siitä ominaisuudesta. Eihän sitä kukaan muu huomaa. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, joita emme edes tajua. Nyt en kyllä löydä mistään pattereilla toimivia kynttilöitä, joita olen viime vuodet käyttänyt. On oikeastaan aika saada ne ikkunoille.  Ne eivät harvan jäljellä olevan joulukrääsän joukossa, jota en itse asiassa aio enää nostaa esille. Ehtiessäni taidan laittaa ne Facebookin roskalavalle, koska siellä menee kaikki paitsi eivät menneet Kotipuutarha-lehteni. Ihmiset rakastavat kaikkea krääsää, koriste-esineitä ynnä muuta. Taidan olla siinä mielessä poikkeustapaus.

Tänään on kello 18 alkaen Helsingin Karjalatalolle meidän Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn viimeinen tilaisuus, jonne saimme muusikko Seppo Hovin. Ystäväni Marja tulee Riihimäeltä ja menemme sinne yhdessä. Jännitin, onko takkahuoneessa riittävästi tilaa kaikille paikalla tuleville. Soitinkin talonmiehelle, joka lupasi järjestellä pöytiä ja tuoleja kaiken varalta.

Olen yrittänyt lääkitä itseni niin, että ei synny vaikeuksia, vaikka joutuisimme jättämään auton kauas ja kävelemään.

1.12.2024

Niinpä niin, en ole jaksanut enkä ehtinyt kirjoittaa tätä postausta valmiiksi.  Torstain tilaisuus onnistui hyvin. Paikalle tuli esiintyjän lisäksi 30 ihmistä, joista monet ovat sellaisia, jotka eivät koskaan käy kerhossamme. Se ei ole mikään ihme, sillä Seppo Hovi on hyvin suosittu. Hän liitti musiikkiinsa ennen talvisotaa 1930-luvulla ja talvisodan/jatkosodan aikaiseen musiikkiin, sävellyksiin, sanoituksiin jne. liittyviä taiteilijoita ja aikakauden tapahtumia yhdistellen niitä hienosti. Välillä hän soitti jonkin kappaleen hanurilla. Hänen suosikkisoittimensa on piano, mutta sellaista meillä ei ollut mahdollisuus tarjota hänelle, takkahuoneessa oli vain harmoni. Seppo joutui raahaamaan painavan haitarin paikalle.

Aihe ja musiikkikappaleet herättivät varmasti monille ajatuksia. Olen itsekin viimeisen vuoden aikana liikkunut paljon sotateemaan liittyvissä aiheissa, joten musiikki toi monia asioita mieleen. Marja muisteli musisoivaa isäänsä, jonka hän menetti lapsena. Hieno esitys kaikin puolin, jonka kiitollisuudella vastaanotimme. Unohdin jälleen vähäksi aikaa jalkakipuni. Tosin eiväthän ne tunnu muutenkaan istuessani, vain liikkuessani. Auton kyllä jouduimme jättämään kauas ja sauva oli onneksi apuvälineenä.

Eilen aamulla havahduin siihen, että 85 vuotta tuli täyteen talvisodan syttymisestä. Olen pitkään ajatellut mm. evakkoon lähtöjä. Pienistä keskusteluista tällä viikolla monet asiat keskeneräisissä teksteissäni saivat varmistuksen. Sain myös lehteen tulevan tekstini valmiiksi ja toimitettua eteenpäin.

Eipä nyt muuta, kuin kaikille lukijoilleni oikein hyvää joulukuuta ja joulun odotusta! 

Öisin herätessä

HUOM. Jostakin kumman syystä tämä alunperin jo 19.1.2023 julkaisemani blogipostaus tuli yllättäen uudelleen tallennetuksi päivämäärällä 27.11.2024. Samalla se hävisi oikealta paikaltaan.

Yöllä herätessä saan aina parhaimmat ideat. Tosin ne laimenevat päivän koittaessa ja saattavat myöhemmin haihtua elämän vilskeissä. Joskus ne ovat niin voimakkaita, etten voi jättää niitä huomioimatta. Uni voi vaikuttaa heräämiseeni, vaikkei se olekaan se tärkein tekijä jatkon kannalta.  Ikä on myös tehnyt tehtävänsä, tuonut kaikille muistoille syvyyttä ja osittain armahtanut oman sisäisen kriitikon valtaa madaltamalla pääsyä joidenkin aitojen taakse hyväksyen elämän moninaisuuden.  Voin ehkä entistä vapaammin kertoa elämästäni.

Tämän kuvan haluan ehdottomasti kuvaamaan hyvästejä nuoruuden ympäristöstä tms, jota sitäkään ei enää ole tällaisena. Oletan kuvan olevan syksyltä 1966.

Viime aikoina olen myös kahlannut joitakin elämänkertoja saadakseni virikkeitä, jotta voisin aloittaa jotakin vastaavaa koskien omaa elämääni. Toisaalta olen näissä blogeissani kertonut jo mahdottoman paljon asioita sekä sukuni, mutta myös omalta osaltani. Olen tavallaan käsitellyt monet asiat, joita nyt olen muidenkin kertomana lukenut. Hyvä puoli lukemissani on, että ne kaivertavat omasta muististani esiin lisää asioita muistettavaksi.

Nousin yöllä kirjoittamaan, en unesta vaan ajatuksista, jotka alkoivat pursua esille. Unen olinkin jo unohtanut. Nyt minua alkoi kaduttaa, etten aikoinaan dokumentoinut työelämääni. Siitä alkaa tulla esille jatkuvasti pieniä pätkiä, selkeitä muistoja. Silloin, kun asiat ovat päällä ja meneillään, ne eivät ehkä tunnu niin tärkeiltä kuin sitten joskus myöhemmin. Ymmärsin, että useimmiten vain merkittäviä tehtäviä toteuttavat ihmiset ovat kirjanneet elämäänsä talteen. Heidän on jälkikäteen helpompi kirjoittaa elämänkerta.

Ensimmäisen päiväkirjani kansi 1957

 

Onhan minullakin päiväkirjoja, mutta ne ovat usein turhaa turhempia selvittäessäni omaa merkitystäni elämäni päähenkilönä Sitähän ei ollut oikeastaan ollenkaan ennen kuin aloin eläkkeelle päästyäni luoda sitä. Tämä saattaa lukijan silmissä kuulostaa erikoiselta. Minullekin tulee mieleen huijarisyndrooma eli ikään kuin olisin keksinyt kaiken sen, mistä olen kirjoittanut. Tosiasia on, että olen kirjoittaessani paneutunut omiin muistoihini kaiken hajanaisen tiedon avulla, sitähän on kalentereissa, valokuvissa, kirjeissä ja osittain puutteellisissa päiväkirjoissa. Ne ovat aika ajoin erityisen puutteellisia haihatteluni takia. Mutta ehkä sittenkin saisin niistä jotakin kokoon?

Olen lapsesta saakka joutunut vähättelemään itseäni, vaikka olen ajatellut ja unelmoinut suuria. Minua on työnnetty alas haaveistani sanomalla, ettei minusta ole niitä toteuttamaan, ne eivät elätä.  Vasta eläkeiän lähestyessä aloin kirjoittaa kaikista tunteistani päiväkirjaani, myös niistä vähättelyistä. Niitähän koin myös aina myöhemmin, jopa työelämän aikana. Jotkin ovat olleet niin rajuja, ettei niitä unohda koskaan. Aiemmin arvostelin harvoin kenenkään sanomisia ja ajatuksia minusta. Minua arvostelleita riitti. Ensin lapsuudessa ja nuoruudessa olivat vanhemmat, perhe, sukulaiset, opettajat, kaverit koulussa, ystävät jne. Lähdemme maailmalle aika pienin varustein ja opimme kulkiessamme ja tehdessämme virheitä.

tänään

Minua edeltävät sukupolvet olivat erityisen ankaria kotona, kylässä ja työpaikoilla. Kannustus oli kaivettava omasta itsestään. Valitettavasti eräänlainen ankaruus kulki myös osittain omalle sukupolvelleni ja jopa sitä nuoremmille näiden päästessä johtaviin asemiin. Nainen oli aikoinaan ja osittain vieläkin väärä sukupuoli. Eihän sitä kukaan myönnä enää, mutta niin se vain oli.  Sitä se oli myös monen naisen mielestä ja on jopa vieläkin. Jos pisti hanttiin, kuten minä tein, piti kestää seuraukset. Minusta ei tullut koskaan mielistelijää. Saatoin joskus sivusta seurata, miten olisi pitänyt käyttäytyä, jos halusi edetä vaikkapa ammatissaan ja/tai onnistua muissa suhteissaan.

Minun jopa odotettiin syntyvän poikana. Pettymystä tyttöjen syntymästä ei meille peräjälkeen syntyneille tyttärille näytetty suoraan. Luulen silti, että osa sisaristani koki asian sanattomana, vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Toisella puolella oli tyttöjen suojelu, mikä meni joskus liian pitkälle. Vanhimpana sain sen kokea ehkä rankimman kautta.

Olen maininnut joskus, että en ensimmäisissä päiväkirjoissani yleensä koskaan mainitse mitään negatiivistä. Kirjaan kirjoitettiin mukavista asioista ja tasaisesta elämästä. Erimielisyydet ja riidat jätettiin pois. Myöhemmin säröjä alkoi ilmaantua ja ne saattavat tulla näkyviin. Viimeistään rivien välistä. Olen ajatellut paljon tätäkin puolta.

Tässä joskus 1985 tai 1986 SYP:ssä, taitaa olla salaa otettu kuva.

Itseäni voin käsitellä säälimättömästi, mutta armollisesti ja anteeksi antaen. Elämäni purkautuu vähitellen paperille ja saattaa jäädä elämään minun jälkeeni. Koska minulla ei ole sen kummempia saavutuksia elämässäni, voin nostaa esille, mitä haluan. Jos vanhempani eivät ymmärtäneet mitään työstäni ja siellä kokemistani ylpeydenaiheista, niin tuskin lapseni, saati lapsenlapseni edes ymmärtävät.

Elin 1970–2000-luvulla eli 30 vuoden sisällä kiihkeimmän ajan, josta tuli murroskohta myös yleisessä työelämässä. Joskus ihmettelen, miten se aika meni niin nopeasti eikä siitä jäänyt muita jälkiä kuin muuttunut maailma. Ehkä siitä ajasta tästä näkökulmasta ei ole vielä niin paljon kirjoitettu, muisteltu. Minäkin olen tutkinut koko ajan menneiden aikojen ihmisten elämää ja hiukan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta paljon on vielä kirjoittamatta.

Kun olemme puhuneet sukujen muistoista, vanhojen ihmisten kertomusten keräämisestä, olen jo pitkään yrittänyt ottaa esille sen, että meidänkin olisi aika kertoa omastamme. Harva ikäiseni pitää omia muistojaan tärkeinä tai kertomisen arvoisena. Olen joskus surrut sitä, että omien vanhempiemme ja heidän aikalaistensa elämät ovat kaatuneet sinne suureen ämpäriin, josta niitä ei ole kukaan halunnut nostaa esille. Itsekin olin aikanaan vähättelemässä heidän kertomuksiaan, vaikka lopulta lähdin niitä kaivelemaan. 

Eläminen on aina rankkaa. Arkielämä on rankkaa. Edelleen, vaikka monet asiat ovat helpompia. Nyt pitää kaiken lisäksi osata ja hallita tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat. Minulle se on aina ollut helppoa, koska olen ollut rakentamassa sen osa-alueita. Se on sittemmin tehty helpoksi kaikille, mutta jos tulee ongelmia, helppous on uhka ja joskus jopa ansa.

Tällä viikolla oli ja on kahden lapsenlapsen syntymäpäivät. On myös satanut lunta kahteen otteeseen mahdottoman paljon. Niitä sateita ennen edelliset lumet lukuun ottamatta pihojen ja teiden sivustoille kerääntyneitä kasoja ehtivät sulaa. Olikin yllätys, kun yhtenä iltana katsoessani ulos, näin uuden lumen paljouden. Sama tapahtui pari päivää myöhemmin. Koska minulla on joitakin menoja, niin koko ajan pitää käydä putsaamassa auto. Talvi on …

Muutakin tekemistä riittää. Yllättävästi tällä viikolla myös matkakuume yllätti. Vietin pitkän hetken google mapin kautta Kreetan päällä. En ole tietenkään lähdössä minnekään. Matkan vaikeudet estävät. En kestäisi ihmispaljouksia, odottamisia lentokentillä, ruuhkia. Kreetan pienet tiet näyttivät kyllä uskomattoman houkuttelevilta. Miksi ihmiset yleensä haluavat turistipaikkoihin. Voimme silti unelmoida ja nähdä unia. Viime yönä uneksin taas niin, että olin koko ajan ottamassa valokuvia. Siitä tulee hyvä mieli. Niinkin voi matkustaa.

Olisiko minulla jossakin yksi viikko, jolloin voisin käyttää ajan VAIN omaan kirjoittamiseeni?

P.S. olen lukenut Kaari Utrion elämänkerran ”Kaari”, kirjoittaja Anna-Liisa Haavikko ja Leena Majander-Reenpään muistelmat ”Kirjatyttö”. Aiemmin luin Lea Pulkkisen ”Tutkijan omakuvan”.  Luin aiemmin myös Samu Haberin ”Forever Yours”.  Pitääpä hakea lisää kirjastosta. Lisäksi olen tutustunut Tutanthamonin elämään ja sukuun. Siitä ehkä joskus myöhemmin.