Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Kun lapsi kastettiin

Syntymäni tarina jäi minulta kesken enkä sitten saanut kirjoitettua loppua kastepäivän tapahtumista. Ehdin julkaista neljännen osan 4.6.2024 ( https://unikkopellossa.blogspot.com/2024/06/kun-synnyin.html). Siinä kerroin, kuinka 1. helluntaipäivänä 25.5.1947 kaikki sukulaiset ja runsaasti kotikyläni väkeä oli kutsuttu kotiini. Äitini tarvitsi varmasti myös apua ruokien ja kahvien valmistuksessa ja muissa tilaisuuden vaatimissa tehtävissä. Synnyn maalaistalon lapseksi. Talossa oli karjaa, lehmiä, hevosia, kanoja ja ehkä myös sikoja ja lampaita. Ne piti hoitaa.  Toisaalta siihen aikaan talouteen kuului myös karjakko, ehkä vakituisia ja tilapäisiä apulaisia toisin kuin kymmenen vuotta myöhemmin. 

Tämä salaperäinen kuva ei liity kastajaisiini, mutta olen siinä vuoden-kahden ikäisenä kyläläisten joukossa. Pienin lapsi vasemmalla pipo (punainen päässä). Kyseessä ovat varmaan jotkut talkoot tai juhlat?

Äitini muisteli kerran ihmetelleensä, miksi isä halusi kutsua niin paljon väkeä, miksi hän halusi kastajaisista suuren tilaisuuden.  Vieraista osa on kirjoittanut nimensä ja toivotuksensa äitini vieraskirjaan, sota-aikaiseen puukantiseen kirjaan, jonka hän lienee saanut lahjaksi jouluna 1943. Ensimmäiset vieraat (Upseerikerho) ovat kirjoittaneet sinne nimensä 28.1.1944.  Suurin osa nimistä on kirjoitettu vuoden 1944 aikana. Sivuja on myös leikattu irti.

”Niin kuin kaunis tähdenlento ompi lapsi pieni, hento, tullut teille iloksi vaivaan. Tuomaan kutsun kotiin taivaan”, kirjoitti lapsen kastaja Erland Sihvonen. Hänen jälkeensä vaimo Hilja Sihvonen. Perässä Vehmaisten kylän ihmisiä. Sitten teksti ” Tänä ensimmäisenä suurena merkkipäivänäsi toivotan sinulle pikku Merja onnea ja korkeimman siunausta toivoen, että Sinusta kasvaa isän ilo ja äidin kukka, lapsi kauniin isänmaamme. Samalla kiitän talon ehtoisaa emäntää ja hyvää isäntää juhlahetkestä, jonka olemme kodissanne viettäneet ja toivon, että kanssakäyminen meidän kesken edelleen jatkuu.” allekirjoitus Aune Sydänmaa, Reino, Mirja ja Maija Sydänmaa. Sitten tulee pitkä lista kylän ja naapurikylän ihmisiä. Sen jälkeen nimensä vieraskirjaan kirjoittivat myös äidin sukulaiset, kaksi sisarta, vanhemmat.

Todennäköisesti kaikki eivät ole nimeään kirjaan kirjoittaneet. Sieltä puuttuvat mm. kummit, isän veli Jaakko ja tämän tuleva puoliso Eila. Vieraskirjassa on harvakseltaan merkintöjä aina 1980-luvulle saakka.

Talo oli syntymäni aikaan tummanpunainen, tämä kuva on 1970-luvun lopulta.

Ikävä kyllä kastetilaisuudessa ei otettu yhtäkään valokuvaa. Ei sen puoleen, ei muidenkaan sisarusteni kastetilaisuudet tulleet kuvatuiksi. Muistaakseni on olemassa  sentään kuva sisareni Päivikistä keväällä 1951 kummiensa sylissä.  Tyttäreni Christina kastettiin Rengossa joulukuussa 1969.  Asuin nuoren perheeni kanssa silloin Saksassa ja tulimme varta vasten Suomeen viettämään kastajaisia. Saksassa ei ollut tapana kastaa lapsia.  Vaikka perheessä on harrastettu valokuvausta aina isästäni lähtien, silloinkaan ei otettu yhtäkään valokuvaa.

Oman kasteeni jälkeen minut vietiin nukkumaan vinttiin, kylmään huoneeseen, jossa ei oikein kukaan koskaan oleskellut paitsi jotkut vieraat, kun muutakaan paikkaa ei ollut tarjolla. Kotitaloni oli melko pieni, yläkerroksessa oli kaksi huonetta, joista tämä mainitsemani huone oli koko ajan myöhemminkin epäviihtyisän kylmä, vanhanaikainen ja kunnostamaton.  Kertoessaan kastetilaisuudesta äitini muisti mainita tämän ja ihmetetelleensä, miksi vauva pistettiin sinne. Ehkä myöhemmin ensimmäiset kokemukseni vauvana vaikuttivat siihen, että vierastin tuota huonetta.

Tässä kuvassa olen noin puolivuotiaana isäni sylissä. Kuvassa näkyy mainitsemani yläkerran huoneen ikkuna.

Myöhemmin olen ajatellut, miten kuvittelemani, luonani käyneet haltijat löysivät pienen vauvan luokse. Ehdin varmasti olla hetken myös ison vierasjoukon keskellä puheensorinassa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Nyt on vaikea nyt ajatella, että kaikki kastajaisissani olleet ihmiset ovat jo kuolleet. Heistä joku olisi varmasti muistanut jotakin. Mutta emmehän me koskaan osanneet kysyä.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/11/pyha-leimahdus.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/04/aina-ei-leimahda.html

Olen silloin tällöin maininnut näkeväni kotitaloni unissani. Viime vuosina en suoraan sanoen ole edes halunnut käydä siellä, koska tiedän, miltä siellä näyttää. Pelkään, että jonakin päivänä kuulen talon sortuneen. Unissani kaikki on nykyisiin usein synkkää, pimeää ja pelottavaa. Ihanan lapsuuden ilmapiiri on enää vain muisto. Onneksi vanhempieni ei tarvitse sitä nähdä tai näkevätkö he? Talo jäi vanhempieni kuoltua ja meidän siskosten riitojen jälkeen sellaisenaan kaikki tavarat sisällä vähitellen rappeutumaan.  Äitini kuoltua keväällä 2003 ja kaikkien riitojen alkaessa, minulla oli muutenkin vaikeata aikaa ja se muuttui vain vaikeammaksi niin,etteivät voimavarani riittäneet asioiden muuttamiseen. Asioihin liittyneet asiakirjat putkahtivat aiemmin viime tai tänä vuonna varastossa olleesta banaanilaatikosta käsiini. Niitä lukiessani, ajattelin, että kokonaisuudesta saisi romaanin. Siihen eivät voimani nyt riitä.

Olen nuoruudestani saakka ajatellut, että huolimatta kaikista onnellisista muistoistani, kotini ja sen ympäristön takana oli jotakin murheellista, joka on sittemmin toteutunut. Minun ei tarvitse ajatella muuta kuin kaikkia kauheita unia, jotka vuosien mittaan olen nähnyt. Talon, aitan ja ympäristön rappeutuminen on vain vahvistanut tuntemuksiani.  Vanhempani yrittivät parhaansa aina loppuun saakka. Minun asiani on jakaa muistot eteenpäin, ovat ne sitten kauniita, rumia, vaikeita tai mitä tahansa. Minun maanpäällinen aikani myös jo entistä lähempänä loppua.

Syntymän, kastajaisten ja koko taakse jääneen elämän muisteleminen on nyt tärkeää. Mielessäni pyöriikin paljon asioita, jotka ovat nyt kirkastuneet tavalla, jota en ole ennen kokenut.  Aika entinen ei koskaan palaa. En aio silti vajota surumielisyyteen.

Isäni on tässä tuhdissa kunnossa. Kuvan ajankohta ei ole minulla tiedossa, mutta kuva lienee 1950-luvun puolelta.

Ilonaiheita ja vaikeuksia

Kirjoittamisen suhteen kärsin runsauden paljoudesta. Toisaalta ongelmani on myös ajan puute, joka on tosin sattumanvaraista, erilaisten syiden aiheuttamaa. On myös vaikea tarttua johonkin rajattuun aiheeseen, vaikka tekstini yleensä ovatkin kovin rajoittamattomia. Kaikilla kirjoittajilla lienee välillä käynnistysongelmia. Taisin mainita, että olen alkanut kirjoittaa lähes joka aamu päiväkirjaa.  Taidan olla tyhjentänyt sinne kaikki hetken ajatukset, enkä sen jälkeen saa kiinni mistään muusta. Puolivalmiita tekstejä on odottamassa paljon, mutteivat ne ole sitten juuri sillä hetkellä ajankohtaisia tai innostavia.

Tulee mieleeni lapsuus ja nuoruus, kun oli vaikea päästä alkuun tekstin kirjoittamisessa. Katsoin silloinkin kuin usein ikkunasta ulos, josko luonto antaisi vinkkejä. Koivut seisovat entistä kellastuneimpina edessäni keinuen hiljaa pienessä tuulessa eivätkä sano mitään. Silti luonto on minulle ja varmaan meistä useimmille mahdottoman hieno luovuuden lähde. Se on ehkä kokonaisuutena liian iso aihe.  Muistan sen jo lapsuudesta, kun sitkeästi aloittamani teksti luonnosta jäi puolitiehen eikä koskaan valmistunut.

Viime viikon torstaina meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus. Olin pyytänyt ystäväni ja sukulaiseni Marjan pitämään esityksen tuntemistaan karjalaisista henkilöistä. Hän tuli jo aikaisin päivällä luokseni ja aloimme vääntää Powerpoint- esitystä kuvineen. Siihen menikin yllättävän paljon aikaa. Ennen lähtöä Helsinkiin, oli vielä syötävä jotakin. Marjalla oli onneksi kattava teksti kirjoitettuna, mikä olikin tarpeen, sillä tekniikka Karjalatalon takkahuoneessa jostakin syystä reistaili, vaikka se on sinänsä lähes aina ollut vuorenvarma. Syy siihen ei selvinnyt, mutta tilaisuus oli uskomattoman onnistunut. Koska porukkaa oli tavallista vähemmän, pyysimme kaikkia siirtymään lähemmäs. Marja otti yleisönsä ja koko esityksen ajan keskustelua syntyi. Sitä syntyi keskustelua vielä myöhemmin erään osallistujan lähettäessä minulle sähköpostia.

Minusta tuntui ja tuntuu, että me kaikki kerhossa kaipaamme entistä enemmän kosketusta kaikkeen menneeseen ja tässä tapauksessa myös paikkaan, jonne tuskin koskaan enää pääsemme, Karjalaan. 

Marja on syntynyt ennen toista evakkoon lähtöä kesällä 1944 ja kokenut junan pommituksen samana kesänä Viipurissa. Siitä muodostui alle kolmevuotiaan ensimmäinen kouriintuntuva muisto. Kaikki ihmiset, joista kuulimme tarinoita ovat jo aikoja sitten kuolleita. Muiden kertomat tarinat tuovat myös omat muistot taas eteen. Meidän joukkomme on sellainen, että haluaakin kuulla näitä. Tosin tiedän, että on olemassa muita sodan kokeneiden vanhempien lapsia, jotka eivät halua kuulla puhuttavan koko aiheesta. Onneksi joukkoomme tulee aina välillä uusia nuorempia ihmisiä, jotka imevät meistä vanhemmista tietoa ja tunteita ja niin kokemukset ja muistot siirtyvät eteenpäin. Niitä tarinoita on vielä paljon kerrottavana.

Mainitsemani tilaisuus oli lisää energiaa antava, että nautin sen voimasta jälkeenpäin useita päiviä. Tekniikkaongelmien takia, jotka vaikeuttivat suurelta katselua suurelta näytöltä, irrotin lopuksi läppärini verkosta ja siirsin sen pöydälle näyttääkseni valokuvia näytöltä. Kun palasimme illalla, niin Marja lähti pihalta heti ajamaan kotiinsa. Kun avasin kotioveni, niin mieleeni pälkähti saman tien, että olin unohtanut virtajohdon Karjalatalolle. Innostuminen tekee kaikenlaista, unohtaa väsymyksen ja kaiken muun lisäksi muutakin. Eipä siinä muuta kuin oli pakko lähteä seuraavana aamuna ajamaan taas Helsingin Käpylään. Ilman virtajohtoa ei tule toimeen.

Olen maininnut usein, kuinka olotilani aaltoilee hyvästä huonoon. Aika usein joudun ottamaan Buranan, varsinkin jos minulla on menoa. Välillä on päiviä, etten tarvitse mitään. Lääkäri soitti äskettäin ja ehdotti, että siirtyisin Trexanin osalta ottamaan sen pistoshoitona. Jäin harkitsemaan sitä ja kaipa tulen siirtymään siihen myöhemmin, jos se vaikka parantaisi minua kuten lääkäri sanoi?  Joka tapauksessa olen usein huolestunut, mikä aiheuttaa stressiä, jota olen pitkään yrittänyt välttää.

Kun on joitakin vaikeita asioita riesana, niin on hyvä olla vastapainoksi jotakin muuta, sellaisia asioita, jotka saavat unohtamaan. Elämä on sellaista, moniväristä.

Alkuviikosta kävin ottamassa lisäkoronarokotuksen. Olin koko sen päivän huonovointinen. Viikko on ollut sekava, erikoinen. Olen yrittänyt saada aloitettua töitäni, mutta väliin on tullut aina jotakin. Ajattelin nyt, että kaikki, mitä olen tehnyt, on itse asiassa ollut opiskelua. Rakas lapsenlapseni jopa yrittää saada minua tekemään kissavideoita YouTubeen. Hänen ohjeidensa mukaan perustin eilen itselleni toisen profiilin. Olen ylpeä hänestä.

Sain myös aiemmin aloittamani artikkelin valmiiksi, mutta monta on vielä viimeistelemättä. Huonojen päivien takia, olen usein epätoivoinen sekoillessani paperikasojeni, muiden arkisten askareiden ja erilaisten keskeytysten kanssa. En ole enää samanlainen multitaskaaja kuin olin aiemmin. Monet tekemiseni vaativat täydellistä keskittymistä ja ajattelun vapautta tekeillä olevan tekstin kanssa. Toisaalta kirjoittaessani jotakin, niin usein alan harhailla jossakin toisessa asiassa ja alkaa tutkia sitä. Yhtälö on vaikea ratkaistava. Kaiken kaikkiaan olen silti saanut vaikeuksistani huolimatta aina paljon tehtyä.

Hyvää syksyä kaikille lukijoilleni!

 

Tervetuloa syksy

Jos jättää liian pitkän välin blogikirjoituksissa, on vaikea aloittaa. Tai ei varsinaisesti vaikea, vaan kirjoittaminen tuntuu erilaiselta. Se voi olla täynnä töyssyjä ja jäykempää. Mutta katsotaan nyt. Olin kyllä lähellä, että olisin julkaissut yhden kirjoituksen, joka liittyi isäni sotataipaleen päättymiseen kesällä 1944.  Se syntyi erään toisen jutun innoittamana ja syystä, etten ole tainnut kirjoittaa siitä aiemmin kovin tarkkaan, mutta tällä kertaa jätän sen parempaan ajankohtaan. 

 

Olen tosin tällä välin kirjoittanut lähes joka päivä tekstiä päiväkirjaani, milloin mistäkin aiheesta. Kun selasin joitakin vanhoja päiväkirjojani, totesin niiden kirjoitukset äärimmäisen (minusta) mielenkiintoisiksi ja tietoa antaviksi. Se tuntui niin hyvältä, että aion jatkaa päiväkirjakirjoittamista useammin.  Kirjoittaminen sopii aamuun aamukahvin ja lehtien luvun yhteyteen. Kirjoittaessani olen ajatellut, että sillä tavalla korvaan puuttuvia blogipostauksiani.  

Olen lukenut Anni Kytömäen romaania Mirabilis, joka ilmestyi elokuun lopussa. Lukeminen on kirjan puolivälissä ja myönnän olevani oudolla tavalla lumoutunut siitä. Aivan kuin se kätkisi jonkin suuren salaisuuden, joka minun on selvitettävä. Se saa minut myös ajattelemaan omaa elämääni ja näkemään erikoisia unia, joita en tosin ole saanut kirjoitettua ylös paitsi yhden tänään aamuyöstä. Luulen, että monissa unissa palaan lapsuuteni maisemiin, menen niihin sisään. Olisi loppujen lopuksi ollut ihana kirjoittaa romaani. Aineksia minulla riittää ja onhan tässä vielä aikaa, kun saan velvollisuuksia siirrettyä syrjään. Sehän on sellainen ikuisuuskysymys, elämänmittainen.  Haave, unelma, joita ihmisellä pitää olla loppuun saakka.

Jätin tänä vuonna Kuolemajärven pitäjäjuhlat väliin. Tuntui omituiselta olla menemättä, mutta päätös perustui omiin tuntemuksiini. Olen joskus kirjoittanut, kuinka joskus innostun liian ylenpalttisesti aiheista ja tapaamisista, kun ne liittyivät Karjalan matkoihin ja Kuolemajärvijuhliin. Minusta tuntui, etten koskaan ehdi ottaa niistä irti kaikkia vaikutteita, tallentaa niitä.  Ryntäsin aina villinä asioiden keskelle. Olen tajunnut, etten pidä siitä piirteestä itsessäni. Kuormitun liikaa joistakin asioita. Viimeisin vuosi on mennyt syvälle. Kaiken lisäksi pitkä edestakainen ajomatka yksin kotoa Raisioon ja takaisin tuntui sietämättömältä. 

Niin vain on, että ikä nostaa pinnalle uusia asioita, jotka olen toki tiedostanut ennenkin. Siitä kaikesta olen kirjoittanut aivan liikaa viimeisen vuoden aikana. Sekin alkoi ärsyttää minua. Perhe vaatii välillä myös osansa. Viime viikolla kävimme yhteensä 7 henkeä Finlandia-sirkuksessa, jolla oli yhden illan show Tuusulassa, samoin kuin viime vuonna.  Edellisellä viikolla kävin ystävän kanssa Jazz-konsertissa Keravan kirkossa. Iltamenot rasittavat liikaa, vaikka kivoja ovatkin. Viime viikonloppuna Alex oli perjantaista sunnuntai-iltapäivään luonani ja lauantaina vietimme aikaa yhdessä ystäväni kanssa. Päivät ovat usein väsyttäviä, jalkani eivät aina kestä koko päivää. Tälläkin viikolla on ohjelmaa edessä. Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus on torstaina.  Kerhotoiminnassa minä suunnittelen, järjestelen ja kirjoitan kutsut ja lähetän sähköpostitse. Osa siitä on minulle rutiinia. Osa asioista pitää minut mukana. Kohteemme Kuolemajärvi Karjalan kannaksella on melkein kuin saavuttamaton unelma. Minulla ei ole sinne enää menemistä, mutta ihmisten muistoissa ja ajatuksissa on vielä paljon kaivamatta esiin.

Sään kylmenemisen myötä puiden lehdet alkavat vihdoin kunnolla kellastua ja punastua. Syksy on hieno vuodenaika. Kesän aikana olen monta kertaa ajatellut, etten pidäkään kesästä niin paljon kuin aiemmin ajattelin. En kestä enää kuumuutta kovin hyvin tai en kai ole koskaan kestänyt.  Kesän tulo on se paras ajankohta, mutta ei aivan sellaisena kuin tänä vuonna, kun se ryntäsi suoraan talven päälle.  Olen myös teroittanut itselleni, että ottaisin rennommin, en välittäisi liikaa mistään, en tarkkailisi itseäni, että unohtaisin opittuja asioita ja olisin spontaanimpi. Tekisin, mikä tuntuu hyvältä.  Kehuisin itseäni, vaikken saakaan kaikkia asioita tehtyä.

Olen oppinut kunnolla pitämään rutiineista, niistä, joita aiemmin vihasin. On kiva laittaa koti kuntoon illansuussa. No, ei kokonaan, mutta aamua varten. Ei kokonaan tarkoittaa sitä, että kun ikkunoiden pesun yhteydessä siirtelin suuren osan tavaroista, papereista, kirjoista jne. pois paikoiltaan, niin ne ovat edelleen lattialla odottamassa, että tekisin niille jotakin. 

 

Tätä kirjoittaessani vastapäisen puistikon koivujen keltaiset lehdet lentelevät näkökenttäni edessä. Jokainen tuulenvire irrottaa niitä puista ja ne putoavat isona ryhmänä vihreälle nurmelle. Tänä syksynä ruska on tullut hitaasti ja vasta nyt etupihan koristekirsikkapuiden lehdet ovat punaisia.

Lauantain Helsingin Sanomien Visiossa Työelämä-otsakkeen alla oli Anu Elina Lehden artikkeli Brené Brownista, joka on nykyään megaluokan julkkis. Hänen ilosanomansa ihmisen haavoittuvuudesta, keskeneräisyydestä, häpeästä irti päästämisestä on tullut vuosien kuluessa miljoonabisnes. René Brown on tutkija, kirjailija ja professori, joka on erikoistunut yllä mainittujen asioiden lisäksi rohkeuden ja empatian tutkimukseen. Hän esiintyy Helsingissä Nordic Business Forumissa 26.9. Koska Visio on tapahtuman yhteistyökumppani, saavat Helsingin Sanomien tilaajat ehkä kuulla hänen puheensa.

Kirjoitin hänestä blogissani 12.5.2014 blogissani ”Rohkeus kohdata”. Pääset lukemaan ko. blogin tästä linkistä. Olin lukenut hänen kirjansa  ”I thought It Was Just Me”, joka oli englanniksi julkaistu 2007. Suomeksi kirjan nimi oli ”Et olekaan yksin”.  Kirjan ajatukset kolahtivat minuun erityisen kovaa ja ovat vaikuttaneet siitä lähtien. Siksi tartuin mainitsemaani artikkeliin.  Kuinka montaa kertaa olenkaan blogeissani maininnut sanan häpeä, empatia, rohkeus tai käsitellyt niitä! Olen todella usein kirjoittanut siitä milloin mistäkin näkökulmasta.

Oman ikäluokkani ihmisille ihmisen haavoittuvuuteen liittyvät asiat ovat ehkä olleet vaikeita ja ovat edelleen. Uskon, että monet pysyttelevät edelleen omien turvallisten rajojensa sisällä eivätkä ole koskaan käsitelleet omia epämukavuusalueitaan.  Mutta vanhemmat sukupolvet eivät ole yksin. Maailman muuttuminen monimuotoisemmaksi tuo nämä asiat kaikkien lähelle. Yksilöt ovat usein entistä useammin kauempana toisistaan.

Artikkelissa René Brown mainitsee, että nykyaikana muutokset tapahtuvat entistä nopeammin, tarvitaan erityisesti rohkeutta ja kykyä äkillisiin suunnanmuutoksiin. Esimerkiksi pandemian aika oli kaikille vaikea kokemus ja siinä koeteltiin juuri haavoittuvuutta monella tapaa. Allekirjoitan sen, koska kärsin ja olen kärsinyt ja stressannut erityisen paljon juuri siitä ajasta. Samalla olen tuntenut olevani siinä yksin, tuntemani ihmiset ovat vanhentuneet, muuttuneet kuten minäkin. Monen ajatusmaailma on jyrkentynyt enkä enää kohtaa kaltaisiani kuten aiemmin. Politiikka, sota ja ympäristö ovat tulleet meidän kaikkien väliin. Uskon, että joku toinen näkee asian eri tavalla. Olemme yksinäisempiä.

Minun on vaikea tottua siihen valtavaan lyhytnäköiseen avoimuuteen, mikä vallitsee sosiaalisessa mediassa. Pystyn olemaan avoin blogeissani, mutta minun on hyvin vaikea lähteä mukaan siihen valtavaan äänekkääseen puolinaiseen, julistavaan lyhytkeskusteluun, mitä ihmiset harrastavat. Kaipa sekin on rohkeutta, mutta sitä taitaa nykyään olla niin montaa muotoa, että nopean minun on vaikea pysyä perässä. Siksi pysyttelen täällä hitaassa bloggauksessa, joka saattaa monen mielestä olla jo vanhanaikaista.

 

Muisti ja mielikuvitus

Edelliset blogien alut jäävät ehkä viimeistelemättä, kun porhallan jo kirjoittamaan seuraavia. Sellainen olen aina ollut.  Ihminenhän saa olla sellainen kuin ja hyvä niin. Aina ei olla ajateltu niin. Meissä vanhoissa elää kuitenkin vielä kasvatuksen jäljet, joita emme itse olekaan käyttäneet. Kaiken kertyneen pohjalta tulee aika ajoin pinnalle pieniä häiritseviä väreitä.

Ne ovat pettymyksiä, jotka ovat johtaneet itsensä vähättelyyn ja arkailuun saada aikaiseksi jotakin suurempaa ja parempaa. En ole sen arvoinen, en ole koskaan ollut. Tajuan, että olen aina joutunut nostamaan itse itseäni ylöspäin saadakseen jotakin aikaiseksi. Kukaan muu ei ole sitä koskaan tehnyt vaan olen itse vähän kerrallaan tehnyt jotakin ja arvostanut itse omaa tekemistäni. Jos mukana tekemässä on ollut joku muu, ystävä, niin siitä olen saanut mahdottoman paljon lisävoimia ja uskoa tekemiselleni.  Ne ovat elämäni ilonpilkkuja, joita olen siis kokenut, mutta siinä kaikki. Kirjoittamisestani huolimatta en ole saanut kirjaa aikaiseksi, vaikka se on aina ollut mielessäni. En laske tähän osallistumistani kyläkirjan tekemiseen enkä tulevaan sukukirjaan. Myöskään esim. kuvakirja ” Kotia etsimässä 2007” ei ole mikään saavutus. 

Blogeistani olen silloin tällöin vuosia sitten suunnitellut laativani kirjoja, olen tehnyt jopa sisällysluetteloita. Kirjoitin kirjoja pikkulapsesta saakka, pääasiassa mielessäni ja löydän surkeita aloituksia säilyneistä vihoistani, jotka ovat hävitysjonossa.

Ajattelin asiaa jälleen, kun aloitin kirjoittaa loppujaksoa syntymäni tarinaan. En ole saanut sitä vielä julkaisukuntoon. Olen vasta siinä vaiheessa, jossa kerron vieraista, jotka ikävä kyllä eivät ole kaikki kirjoittaneet nimeään äitini vieraskirjaan. Ainahan osa porukasta ei halua kirjoittaa nimeään minnekään eikä keksi ainakaan mitään sanottavaa. Minullakin oli oma vieraskirja näyttelyideni yhteydessä. Vaadin silloin kävijöiden kirjoittavan nimensä, paksu kirja onkin puoliksi täynnä.

Samassa yhteydessä ajattelin myös epävirallisia kummejani eli niitä, jotka olivat henkisesti mukana ylittäen ajan ja todellisuuden. Kaikki kastetilaisuuden ihmiset, rätti- ja viralliset kummit ovat jo kuolleet. Olen ainoa, joka on enää elossa. Hurja ajatus! Epäviralliset kummit, jotka eivät koskaan kuole, ovat itse asiassa olleet mielessäni jo lapsesta saakka. Päiväkirjoissani voi olla mainintoja, samoin ehkä jossakin blogissani mainitsen haltijakummit, jotka kerääntyivät koppani ympärille. Siitä enemmän aikanaan kyseisessä blogissani.

Edelliseen liittyy myös varhaislapsuuteni rakas kirja: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö. Olen ehkä lukenut sen jo alakouluikäisenä ja se on vaikuttanut minuun uskomattoman paljon, koska olen samaistunut kirjan Emiliaan. En ole silti aikuisikäisenä lukenut kirjaa uudelleen, vaikka olen sen joskus blogeissani maininnut, kun olen kirjoittanut inspiraatiosta ja niistä ”leimahduksista”, joita Emilia sai. Niiden kautta yhdistin hänet itseeni. Ostin kirjan aikoinaan vanhimmalle lapsenlapselleni lukematta sitä. Onneksi olen joskus sen jälkeen ostanut pokkaripainoksen itselleni, jota aloin nyt lukea. Vaikka Emilian tarina on täysin erilainen kuin minun, huomaan ihmeissäni, että todella löydän itseni sieltä. Mutta kirjoitan siitä lisää myöhemmin, kun olen lukenut koko kirjan.

Tänään lukiessani Hesaria, sain taas paljon ajateltavaa. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, kun saan viikonlopun Hesarit paperiversiona. Siinä pystyy paneutumaan tekstin sisältöön aivan toisella intensiteetillä ja rauhalla kuin lukiessa tabletilta, läppäriltä tai kännykältä. Jäin kiinni pariin kohtaan tekstissä, jossa Sanna Kangasniemi kirjoitti Pajtim Statovcista ja tämän juuri ilmestyneestä uudesta romaanista ”Lehmä synnyttää yöllä”.  Kirjailija oli yrittänyt kirjoittaa omasta elämästään, koska se on niin muodikasta, mutta siitä ei tullut mitään. Kirjailija tarkoittaa edellisellä autofiktiota.

Pajtim Statovic pohti muistin olemusta. ”Mutta jos käy ilmi, että se, mitä itse muistaa ei olekaan se, mitä muut muistavat.”

 ”Jos minäkuvaa luovat avainkokemukset paljastuvat valheeksi, olisiko muistamisen sijaan parempi olla muistamatta lainkaan.”

”Että voisiko muistamattomuus ollakin siunaus, ei kirous.”

Autofiktiossa kirjailija muistaa ja osaa tulkita reaktiot, syyt ja seuraukset, ihmisten tarkoitukset, kirjailija on tilanteiden hallitsija.  Hän yritti kokeilla, mutta tekstistä lähtee pois kirjallinen vilpittömyys ja suoruus. Autofiktion sijasta romaanissa tutkitaan, voiko ylipäänsä muistaa oikein.

Pitää varmaan lukea tämä kirja monista muistakin syistä. Jäin miettimään, minkä aseman mielikuvitus saa. Ilman mielikuvitusta ei ehkä pysty kirjoittamaan mitään. Sekin saadaan jo syntymälahjana. Muistin olemusta olen sattuneista kirjoituksiin liittyneistä syistä joutunut koko ajan ajattelemaan.

 

Hankin juuri kaksi muuta kirjaa: juuri ilmestyneen Anni Kytömäen kirjan ”Mirabilis” ja Iida Turpeisen ” Elolliset” juuri ilmestyneenä pokkaripainoksena.  Missähän välissä ehdin ne lukea, kun on paljon muutakin tekemistä, lukemista ja tutkimista.

Mainitsemassani jääneessä blogissani pohdin edelleen samoja ongelmia kuin aiemmissa, loputonta stressaamista, liikaa suunnittelua, jaksamistani, kotitöitä, sukukirjakokousta keskiviikkona, etten ehtinyt ulos, kirjaan liittyviä tehtäviäni, kasvien siirtämistä isompiin ruukkuihin jne. Toisin sanoen ohjeeksi itselleni ”Turha jännittää ja suunnitella liikaa”.

Rakkaat lukijani, arkijuttuja olette jo aika pitkään saaneet lukea enkä usko voivani aivan kokonaan jatkossakaan niitä unohtaa. Hyvää alkanutta syksyä teille kaikille!

 

Haahuilun mestariksiko?

Eräänlaista haahuilua. Jos nyt edes tiedän, mitä haahuilu tarkoittaa. Tiedän, että minun on aika saada sukukirjaan tarjoamani tekstit kirjoitettua. Yritän saada innostuksen syttymään kaartelemalla aiheiden ympärillä. On nimittäin paljon materiaalia, johon haluaisin tarttua ja mikä kiinnostaa. Minun on silti pysyttävä annetuissa suppeissa raameissa. Mikään ei kuitenkaan estä minua etsimästä innoitusta omalla tavallani, menemästä laajemmalle ja syvemmälle. Toki olen tutkinut aihepiiriä jatkuvasti jo vuosikausia aina välillä ja teen sitä edelleen vähitellen. Ja haahuilemalla?

Tänään 30.8.2024 blogini julkaisupäivänä kävin sittenkin kuljeksimassa Ainolassa ennen helteen nousua.

Yritin ensin etsiä sopivia karttoja, mutta en löytänyt, joten sukelsin syvälle Kuolemajärven Karjalaisten kylän tila 1: n henkikirjaan vuodelta 1914. Iso tila oli alkanut jakaantua väen kasvaessa palstoiksi, joilla oli asukkaiden perimiä tai ostamia palstoja.  Myöhemmin tiloille alkoi tulla omia nimiä, kun ne lohkottiin omiksi tiloikseen. En nyt löytänyt maanmittausarkistoista joskus aiemmin löytyneitä asiakirjoja, ne olivat estettyjä. Mietinkin, että onko ylipäänsä edes tarpeellista tutkia enää menetettyä maata ja sen omistussuhteita. Kansallisarkiston tietokannat ovat olleet viime vuosina valtavassa myllerryksessä eivätkä aiemmat viitteet aineistoihin päde enää eli kaikki on käytävä uudelleen läpi. Usea digitaalinen aineisto vaatii lisäksi luvan, koska siellä on henkilötietoja, mikä ei minulle ole ongelma.

Kartatkin ovat vaikeita, mutta ehkä keksin jotakin. Kustakin yksittäisestä aiheesta saisin hyvin kirjoittettua myös blogipostauksia.

Myöhemmin ajattelin, että edellinen postaukseni liittyen Efesokseen ja Istanbuliin olisi voinut jäädä jakamatta. Kun liitin siihen aikoinaan kirjoittamani osuuden, mieleeni tuli, miten kauas olen ajan mittaan etääntynyt matkustamisesta ja mielenkiintoisista kohteista maailmalla. Eräässä mielessä olin aikoinaan eläkkeelle lähtiessäni kuin vapaana lentävä varpunen, joka oli samalla pyrkimässä eroon myös kahleista, jotka kurjaksi muuttunut ihmissuhde oli punonut.  Irtautuminen oli kuitenkin erityisen vaikeaa ja vaikutti taustalla moneen asiaan. Myöhemmin tajusin sen. Oli taas tehtävä valintoja. Oikeastaan on aivan turhaa pohtia tällaisia asioita, mutta en vain osaa jättää niitä. Ne asiat vaikuttavat edelleen. Jokaisella ihmisellä on omat painolastinsa ja surunsa, joita ilman emme olisi juuri se ihminen, joka olemme.

Pohdimme mennyttä ja nykypäivää ja elämäämme niissä koko ajan taustalla. Kriisit tuovat ne pinnalle.  Teemme koko ajan uusia valintoja. 

Alkuviikon 26.8.2024 lenkillä ruohottuneella ja lähes umpeen kasvaneella polullani.

Tästä postauksesta tulee eräänlainen sekava salaatti, vähän sellainen kuin viime aikoina tekemäni ruoat, joihin sekoitan kaikenlaisia kasviksia kulhoon; perunoita, tomaatteja, porkkanaa, paprikaa, valkosipulia, vaihtuvia vihanneksia, fetaa, mausteita, timjamia ja persiljaa tuoreena ja kreetalaista ihanaa oliiviöljyä, pippuria ym. ja sitten uusiin kypsymään.  Osittain samoista aineksista saan myös lisukkeen pastalle. Ja hyvältä maistuvat. En millään jaksa tai viitsi hirveästi paneutua ruoanlaittoon. Mutta nyt aion keksi lisää aineksia. Olen ehdoton juuresten ystävä. Jostakin syystä inhoan kurkkua. Pistän panoksia siihen, etten enää osta turhia ruoka-aineita, koska ne jäävät sitten käyttämättä. Omasta mielestäni olen onnistunut ostoksissani hyvin. Marjoja en pakasta pieneen pakastimeeni, syön kesällä niitä ylenpalttisesti ja tarvittaessa ostan valmiina pakasteina. Kuten odottaa, pakastimeni ovi oli kerran tänäkin kesänä, helteisenä päivänä jäänyt raolleen. Suurin piirtein kaikki lähti roskikseen, onneksi en pidä siellä paljon mitään muuta kuin sellaista, minkä aion lähiaikoina käyttää. Tulipa pitkä vuodatus.

Yhden kaalilaatikon olen elokuussa tehnyt ja aion kyllä vielä tehdä toisenkin. Mutta ruoanlaittoni on jäänyt vähäiseksi.

Jännitän ensi viikon ikkunanpesuoperaatiota. Olen toki jo mielessäni suunnitellut, mitä ja miten siirrän huonekaluja syrjään, miten siirrän Minni-kissaa paikasta toiseen. Miten siirryn itse.

Kaiken kaikkiaan yritän ottaa kevyesti. Olotilani on Prednisolon-kuurin takia hyvä, en ole tarvinnut enää Buranaa ollenkaan. Nukun paremmin. Näen taas unia. Pyysin myös uusimaan reseptin, jotta voin tarvittaessa aloittaa kuurin uudelleen. Ihme, kun tätä ei ole aiemmin keksitty. Ylipäänsä ihmettelen, ettei minun ikäistäni henkilöä seurata tarkemmin, koska minulla on jo yksi diagnoosi. Mitään muita verikokeita kuin mitä aikanaan 2012 määrättiin ottamaan lääkkeideni takia, ei olla sittemmin otettu. Nytkin oli CRP pudonnut pois, kuulemma uusien ohjeiden myötä. Kun jäin eläkkeelle, sanottiin, että kerran vuodessa olisi aiheellista käydä lääkärin tutkimuksessa. Ehkä vasta kun sairastumme vakavasti ja olemme lähes loppusuoralla, katse tarkentuu meihin. Jos silloinkaan.

Meninkö taas liian pitkälle?  Jos menenkin, niin useimmiten kuitenkin julkaisen kirjoitukseni. Joskus en.

Tänään oli sumuinen aamu, mutta nyt on jo kirkastanut aurinkoiseksi. Mielessäni on niin paljon tekemistä, etten lähde ulos. Aamulla tarkastin kyllä, että useat kohteeni kuten vaikkapa Ainola ovat vielä syyskuun auki.  Mieltäni rasittavat tekemiset liittyvät siis niihin sukukirjakirjoituksiini, jotka olisi saatava tehtyä. Päälleni kaatuu senkin jälkeen paljon tekemistä ja stressiä.  Se kaikki surettaa minua ja pientä, omaa elämääni. Mihin vielä joudunkaan?

Haahuilu tarkoittaa kuljeksimista ilman päämäärää tai syytä. Mielenkiinto liittyy siihen, vaikkei olekaan varsinaista päämäärää. Itse asiassa kaipaan sellaista elämää juuri nyt. Monipuolisen haahuilun sijaan haahuilen käydessäni kaupassa. Olen joskus ajatellut, että jäin koronavuosina jumiin enkä tahdo päästä siitä jumista ja tavoista irti. Selitän itselleni, että onhan olotilani ollut jo pitkään huono enkä jaksaisi enää niin kuin joskus aiemmin. Haahuiluun olisi kiva saada seuraa.

Mutta olotilan parantuessa, elämä alkaa maistua taas. Yritän muistella aamuista untani, mutten tietenkään saa sitä mieleeni. Tapaan unissani usein jo kuolleita ihmisiä, mikä ehkä viittaa siihen, ettei minullakaan ole enää mahdottomasti aikaa.  Tiesin aamulla herätessäni, mitä minun pitäisi kirjoittaa, mutta nyt en enää muista. Yksi aihe liittyi jotenkin elämän ja muistin valtavan isoon kerroksellisuuteen. Mutta tässä välillä kirjoitan mitä mieleeni tulee.

Syksy on saapumassa. Kesä meni aivan liian nopeasti ohi. Sitten alamme taas odottaa kevättä.