Vihdoinkin Helsinkiin

Valkoiset pilvenhattarat taivaalla, luonto kauneimmillaan.  Omenapuut kukkivat, mieli on kevyempi, kevään kiihkeys alkaa laimeta ja samalla mielessäkin helpottaa. Netti eli laajakaista ei ole toiminut tänään, ei ehkä eilenkään, mutta sitä en tiedä. Hermostuin, kun olisin tarvinnut yhteyttä. Aluksi kuvittelin kaikkea mahdollista, nyt jään odottamaan. Tämän postauksen kirjoittamista aloittaessani on siis keskiviikko.

Olen parin tunnin päästä lähdössä hallituksen kokoukseen (Markkulan sukuseura) Riihimäelle. Voin jättää nettiongelmat tältä päivältä unohduksiin. Eilen olin Helsingissä. Vihdoinkin pääsin testaamaan sitä kaikkea, mitä kuvittelin monina viime vuosina, kun en ole käynyt pääkaupungissamme. Toki olen käynyt Käpylässä ja kerran Hietaniemessä ja jossakin muuallakin, mutten kaupungin keskustassa, johon muistoissani liittyy paljon asioita. Helsinki on ollut 1960-luvulta alkaen pienin katkoin koti- ja työkaupunkini. Sen eri kulmiin liittyy erityisen paljon muistoja. Melkein osaisin keskustassa kulkea suljetuin silmin kuten välillä kuljen lapsuudenkodissani ja kansakoulussani. Vaikkei nyt ihan.

On vaikea tottua siihen, ettei meiltä kulje enää suoria bussilinjoja Hyrylästä Kamppiin. No nyt testasin monen vuoden jälkeen  reittiä: ensin bussilla Keravalle ja sieltä junalla Helsinkiin ja netin kautta ostamaani lippua ja kaikkea muutakin. Itse asiassa mukavan päivän jälkeen olin pian lähdössä sinne uudelleen, niin positiivinen kokemukseni oli kaikilta osiltaan.

Parasta oli se tuntemus, jota olin korona-aikana joinakin öinä kuvitellut. Minun on ollut silloin lähes pakko kirjoittaakin siitä, muistaakseni. Silloin haaveilin tyhjistä kaduista, joilla saisin kulkea, koska meillä täällä maalla oli mielestäni joka paikassa aivan liian paljon väkeä. Silloin elin kuvitelmilla...

Kun saavuin R-junalla Keravalta Helsingin rautatieasemalle, jäin odottamaan seuraavaa R-junaa, joka toisi Riihimäeltä Mallan, jonka kanssa olimme menossa Helsingin Kuolemajärvi-kerhon ”kevätretkelle” Suomen Kirjallisuuden Seuraan (SKS). Meille oli luvattu 1,5 tunnin esittely Hallituskatu 1:ssä sijaitsevaan taloon ja sen aineistoihin.Kaikille oli suuri yllätys, miten hienosti meidät otettiin vastaan usean SKS:n toimihenkilön toimesta.  Meitä oli mukana yli 10 henkeä.  Kuinka hyvältä hieno vastaanotto tuntuikaan ja kuinka innostuneita esittelijät olivat työstään ja sen sisällöstä!

On tavallaan turhauttavaa käydä tällaisessa paikassa, sillä harmittelen täällä kotona jatkuvasti olevan ja lojuvan kirjallisen aineiston määrää ja sitten näen samanlaista aineistoa hyvin kohdeltuna toisessa paikassa. Koen, että jos vain voisin, niin välittäisin ympärilleni pursuavasta aineistosta entistä enemmän, mutta energiani ei riitä kaikkeen. On liian paljon tekemistä, etten ehdi kaikkea, mitä haluaisin.  Eilenkin heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia. 

Vierailun jälkeen lähdimme, Malla ja minä kaupungille. Kävimme ensin Kauppatorilla kahvilla ja söimme isot ohukaiset (crepes) mansikkahillolla ja kermavaahdolla. Torilla kuljeskeli paljon turisteja, mutta jotenkin siellä näytti erilaiselta kuin aikoinaan. Päätimme jatkaa Espalle. Silmiinpistävää oli pyöräilijöiden suuri määrä ja isojen vuokrattavien pyörien varastot katujen varsille. Jalankulkija tunsi auttamatta itsensä syrjityksi, esteeksi, koska kaikkialla oli vain pyörätietä. Tietöitä näytti myös olevan kesken monin paikoin. Espan puisto oli entisensä, upea, värillinen, hienot kukkaistutukset ja kukkivat puut. Iloisia ihmisiä, joista ei oikeastaan tarvinnut välittää vaan tuntea itsensä täysin anonyymiksi.

Olin saavuttanut täydellisenä sen tuntemuksen, jota olin kaivannut vuosia. Tunsin sen jo rautatieasemalla. Olin täysin anonyymi, kukaan ei tuntenut minua eikä ollut kiinnostunut minusta. Aikoinaan koin sen ulkomailla ollessani, Suomessa en niinkään. On aika uskomatonta, että olen kaivannut sitä. Täällä kotinurkissa olen yrittänyt opetella siihen, kauppakäynneillä ja kaikkialla, muttei se ole oikein onnistunut. Kiitos Helsinki!

 Jatkan seuraavana päivänä. Onneksi on sateinen ilma. Olisi hyvä pestä likaisin ikkuna, mutta on paljon muutakin tekemistä. Paras vain rauhoittaa itsensä kuten aina ennenkin. Millään asialla ei ole koskaan mahdoton kiire. Elän vain itselleni.

Eilen meni taas lujaa, kun meillä oli kokous Riihimäellä. Vaikka kuinka päätän olla kokouksissa suu supussa ja vain kirjata asiat, niin olen usein koko ajan äänessä. Häpeän itseäni sellaisena, mutta se ei enää vaivaa niin paljon kuin aiemmin, mikä on tavallaan positiivista. Vai onko? Itsensä häpeäminen ja aliarvostaminen ovat aiheita, jota olen taas ajatellut paljon. Ilmeisesti jollakin tasolla vanhoista naisista tulee häpeämättömiä, vaikka he silti häpeävät. Tai sitten kaikki johtuu aivan muusta eli luonteen perusominaisuuksista, jotka tunkevat läpi. Joku voisi tietenkin sanoa, että kyseessä on mielen sairaus. Monethan sekoavat vanhana. Onhan sellaista saattanut olla suvussakin tai ainakin sukututkija eli minä olen vetänyt sellaisia johtopäätöksiä. Ei kai sentään minun kohdallani, kun vielä tajuan tämän?  Ehkä asia on toinen, kun en enää tajua vaan annan mennä häpeämättä. Ota nyt tästä selvää?

Nyt on aivan pakko lähteä asioille, joten tämä kirjoitus jää taas kesken ja jos oikein tunnen itseni, niin en palattuani jaksa jatkaa.

En jaksanut. Perjantai on jo iltapäivässä. Vähän aikaa sitten satoi kaatamalla. Jos ehtisin, ihmettelisin taas, kuinka nopeasti ollaan jo kesässä. Koivumetsikkö silmieni edessä on ollut pitkään täydessä kesäasussa. Monet kukkivat puut tiputtelevat jo kukan teräkehtiä. Kotikerrostaloni kulmalla kasvoi aiemmin hienoja syreenipensaita. Ne ovat jossakin vaiheessa, ehkä jo viime syksynä, leikattu alas maata myöten. Syreenejä on ihailtava siis muualla, jos ylipäänsä ehdin. Olen erinomaisen hyvä kasaamaan itselleni kaikkea tekemistä.

Erityisesti kaikki kotityöt rassaavat minua, ne on kuitenkin aina hoidettava. Se ei ole voinut jäädä lukijoiltani huomaamatta. Tänään imuroin, lepäsin, tein ruoan, söin, imuroin lisää ja loput jätän mainitsematta. Eilen illalla istutin ostamiani marketoita parvekkeelle. Ensi viikolla haen roikkuvan kukan. Parvekkeelle mahtuu yllättävän vähän kasveja. Kotiympäristö on edes vähän siistimmän näköinen, koska huomenna saan tutun vieraan.  

Aamulla lököttelin puoliunessa, vältellen hetken heräämistä.  Ajattelin tämän viikon tapahtumia, erityisesti erästä tapaamista SKS:ssa, jossa eräs meille esitystä pitäneistä henkilöistä kertoi isoäitinsä olevan myös Kuolemajärveltä. Kotikylän päättelin nimestä ja kotona tutkin asiaa lisää. Summan kylä Kuolemajärvellä tuhoutui täydellisesti jo talvisodassa. Vaikka ihmiset muuttivat sinne takaisin ja lähtivät pois lopullisesti 1944, niin aikoinaan 2005 käydessäni siellä ensimmäisen kerran, olin järkyttynyt siitä, että elinvoimainen suuri kylä oli lähes hävinnyt kartalta. Niin käy nyt Ukrainassa. 

Puoliunessa mietin, että äiti oli tuntenut juuri mainitsemani naisen isoäidin veljen Vilhon nuoruudessaan. Ennen sotaa käytiin viikonloppuisin tansseissa Kuolemajärvellä (kuljettiin polkupyörillä) ja joskus elokuvissa Viipurissa. Sellaisessa yhteydessä äitini hänet mainitsikin kertoen, että hänen vanhin veljensä Eino oli lähdössä sodan alkaessa Karjalan kaartiin ja Martta, kihlattu ja tuleva vaimo ja äiti lähtivät saattamaan häntä Viipuriin.  Silloin hän tapasi Martan kotona Vilhon, joka oli sukua Martalle. Itse asiassa Vilho oli Martan serkku. He kävivät yhdessä elokuvissa Viipurissa katsomassa elokuvan "Rikas tyttö". Elokuva on muuten vuodelta 1939.

Aamuajatukset johtivat minua vielä pidemmälle, siihen suuntaan, että tällaisen sukututkijan ja ajattelijan geenit ovat jo pysyvästi muuttuneet ja ohjaavat minua omituisella tavalla eteenpäin.On paljon asioita, joita emme vielä tiedä.

 

 

Sekavaa toukokuuta

Voisin kirjoittaa joka päivä: ”Mitä ajattelin tänään?” tai ”Mitä tein tänään?” ja mennä vielä tarkempiin kysymyksiin. Toisaalta se toimii hyvin vaikkapa Facebookissa tai Instagramissa. Olen vain kasvanut siitä ulos jo aikoja sitten kuten oletan samoin käyneen monelle muullekin, vaikka silti haluaa edelleen olla mukana jollakin tasolla. Välillä minua suorastaan huvittaa, kuinka paljon minulla olisi materiaalia kaikkiin mahdollisiin lokeroihin.  Sitten kysyn, kiinnostaako ketään päivittäin, mitä minä ajattelen, syön, ostan, teen. Jos jaan jotakin, teen sen jostakin omasta sisäisestä tarpeestani, joka sattuman oikusta tulee pinnalle. Uskon, että monet toimivat samalla tavalla. Se on kuin turhanpäiväinen ajanviete.

 

Nyt, kun ei ole enää omaa puutarhaa, voi nauttia iloisista ja kaikkialla kasvavista voikukista. 19.5.2023

Viime aikoina olen ajatellut, että olisiko blogien kirjoittaminen ja julkaiseminen samanlainen ajanviete. Minullehan kävi niin, että korona-aikana postauksistani tuli kertomus jokapäiväisestä tai -viikkoisesta elämästäni. Mitä ajattelin ja mitä tein, missä kävin, jaoin omia tunteitani ja mielipiteitäni yleisölle, joka sattuu osumaan blogiini syystä tai toisesta. Aloin ajatella, että olisi aika irtaantua siitä. Toinen puoli minusta ajatteli, että sehän on alusta asti, jo sieltä ”Polulle kauas”-blogini ajoista keväästä 2008 lähtien on ollut lähes tavaramerkki, joka jatkui sitten ”Unikkopellossa”. Kuvasin silloin alussa kirjoittavani ”naiivin naisen” ajatuksia. Siihen kategoriaan useimmat ovat sittemmin kuuluneet, vaikka pudotin naiivin naisen kelkasta pois, kun siitä joku minulle huomautti.

On mahdottoman hyvä asia, että ihmisille on erilaisia purkautumiskeinoja. Sitähän tämä on aina ollut minulle ja olen aina suositellut kirjoittamista muillekin. Blogin kirjoittamista voi pitää eräänlaisena riippukeinuna, josta käsin kirjoittaja pohtii omaa ja muidenkin elämänmenoa. Vanhemmiten tulee vääjäämättä aika, kun jää vähitellen yksin. Ikäkumppanit, ystävät alkavat muuttua eri asioiden takia. Harva ymmärtää minunkaan ajatuksiani, ei osaa eikä pysty keskustelemaan niistä. Jos kirjoittaisin kevyemmistä asioista, niin saisin paljon enemmän kommentteja. Tosin en tarvitse niitä. Yleensähän ne ovatkin sellaisia, että joku oikaisee virheitäni tai mainitsee ajattelevansa samalla tavalla kuin minä. 

Meidän lapsuuden kevätiloa oli voikukkaseppeleiden tekeminen. Nykylapset eivät enää sitä osaa. Tosin minullakin kiinnitys oli huono. 19.5.2023

Huomaan itse kallistuvani entistä enemmän omaan menneisyyteeni, vaikka siitä kirjoittaminen on joskus raskasta. Usein myös aristelen tuodessani ajattelemiani asioita esille. Minulle on vähitellen tullut selväksi, että meillä kaikilla on erilaisia traumoja, joita useimmat eivät edes halua tunnistaa saati käsitellä. Aihe nousee esille kirjallisuudesta, taiteesta, musiikista, aivan kaikesta. On ollut aikoja, kun sitä ei ole haluttu ollenkaan myöntää. Minusta se on hieno asia, tukee jopa omia pohdintojani.

Jokaisen ihmisen elämä lapsuudesta vanhuuteen on täynnä kerroksia, joiden purkaminen on hyvin hedelmällistä vaikkakin siis ehkä raskasta. Siksi useimmat haluavat räjäyttää kaiken menneen pois ja elää uuden, uljaan ihmisen elämää. Joskus kaikki vanha tulee kummittelemaan. Se ikään kuin haluaa sanoa, että on aika käsitellä sitä. Minua lukeneille tuttua asiaa.

Luin Hesarista 15.5. ranskalaisesta maailmankuulusta 30-vuotiaasta kirjailijasta Edouard Louisista, joka on kirjoittanut jo viisi teosta omasta, siihenastisesta ja erityisen vaikeasta elämästään. Kaikki romaanit on myös suomennettu. Hänellä on vielä vaikeita paljon aiheita käsittelemättä, joten lisää tekstiä on odotettavissa. Hän sanoi, että voisi kirjoittaa vielä 60 kirjaa pelkästään lapsuudestaan, vaikkeivat ne suoranaisesti käsittele lapsuutta vaan haastavat sen. Valitan, paljon tärkeää kirjallisuutta on kävellyt ohitseni viime vuosina. Louisin kirjoja näyttää olevan hyvin kirjastoissa.

Täältä löydät hänen kirjansa ja näytteitä niistä: https://www.tammi.fi/kirjailija/edouard-louis

ÉDOUARD LOUIS:
Ei enää Eddy (2014, suom. 2019)
Väkivallan historia (2016, suom. 2020)
Kuka tappoi isäni (2018, suom. 2022)
Naisen taistelut ja muodonmuutokset (2021, suom. 2022)
Muutos: metodi (2021, suom. 2023)

Vastaavanlaisia elämänkohtaloita on maailma täynnä, mutta harva pääsee etenemään surkeista ja köyhistä oloista niin, että hänestä tulee maailmankuulu kirjailija. Esimerkiksi aika raflaava. 

15.5.2023 Halosenniemen puutarhan rannassa.

Edellisestä tuli mieleeni, että saatan nyt vähätellä tavallisen suomalaisen ihmisen elämän kokemuksia. Jos pilkomme omamme ja sukumme tarinan, niin aiheita löytyy. Onko puhumattomuuden voima kaikkialla muuallakin kuin meillä yhtä voimakas. Puhumattomuus ei tarkoita pelkkää puhetta ja puheliaita ihmisiä vaan syvää asioiden ja vaikeuksien välttämistä, ei saa sanoa mielipidettään sellaisena kuin se on, pitää kaunistella asioita, jotta ne näyttäisivät paremmilta. Puhumattomuuden voi peittää puheella, esittämällä iloa ja näyttämällä, miten hyvin asiat ovat, vaikkeivat pohjimmiltaan olekaan. Miten sen karjalaisten sanonta kuuluikaan. ”Ilo pintaan vaikka sydän märkänis.”

Karjalaisilla on aivan sama ongelma kuin muillakin, vaikka usein ajatellaan, että hämäläisillä on suurempi ongelma puhumattomuudesta. No, olen itse puoliksi kumpaakin ja tiedän, miten asia on. Ihmiset ovat kautta aikain halunneet uskotella itselleen toista, mutta eri alueiden suomalaisilla on täysin samat ongelmien juuret.  Ja ikävä kyllä, ne elävät edelleen. Huveilla ja vitseillä yritetään peittää, jotta jaksetaan elää eteenpäin. 

Kuva 19.5.2023 AD

Meistä jokaisen asia olisi pureutua syvemmälle ihmisyyteen. Voimme aina aloittaa käsittelemällä itseämme, tutkimalla omia vaikuttimiamme. Muiden terapeutteja emme voi olla, mutta voimme yrittää ymmärtää heitä. Se kasvattaa myös meitä itseämme.

Taas ehti pari päivää kulua ennen kuin ehdin kirjoittamaan. Vanhuus kolkuttaa ja sen lopuksi kuolema väijyy. Siitä voisin vähän kirjoittaakin. Monta kertaa olen tainnut niin tehdäkin. Me iäkkäät ihmiset yritämme näyttää nuoremmilta ja peitämme vaikeutemme, jotka meitä melko usein vaivaavat. On mahdottoman hienoa olla nuorekas vanha ihminen. Heistä kerrotaan ja heitä ihaillaan. Taustalla on yleensä paljon enemmän, mutta se jätetään piiloon. Lisäksi suuret ikäluokat ja yleensä ikääntyvä väestö ovat päivästä toiseen politiikan huipun keskusteluissa. Jotakin pitäisi tehdä, jotta Suomen hyvinvointivaltio säilyisi. En mene siinä sen syvemmälle vaan kirjoitan vähän omasta konkretiastani.

Saksalaiset sukulaiset, tyttäreni ja hänen jälkeläistensä esivanhempi (ensimmäinen mieheni) ja hänen vaimonsa ovat vihdoin tulossa Suomeen. Tässä välissä korona esti heidän aiempien vuosien suunnitelmansa. Edellisen kerran he kävivät tapaamassa perhettä kesäkuussa 2018 ja olisivat tulleet jälleen kesäkuussa 2020.  

7.6.2018 Rengon kirkon portilla

 

Tänä vuonna tyttäreni oli onnistunut varaamaan jo aikaisin heille mökin Mäntsälästä, järven rannalta kuten he toivoivat. Kesällä 2018 heillä oli vuokralla mökki Nurmijärvellä Vantaanjoen nk. Lohenojan rannalla, josta eteenpäin mentäessä tulee vastaan Nukarinkoski.  Mökki oli aivan ihana ja heille kaikilta ominaisuuksiltaan ihanteellinen ja kaiken lisäksi me kaikki asuimme lähellä. Mökki ei ole enää ollut vuokrattavissa. Uusimaa on muutenkin aika ongelmallinen alue löytää juuri sopivaa mökkiä vanhalle pariskunnalle.

Lähdimme tällä viikolla katsomaan mökkiä Mäntsälässä. Aivan lähistöllä oli lähteminen Haukankierros-nimiselle vaellusreitille, jonka aloituspaikan ohitimme noustessamme koko ajan ylemmäs ja yhtäkkiä olimme ohi kulkevan junaradan ja sen takan kulkevan Lahden moottoritien vierellä, josta käännyimme polulle kohti Hunttijärveä, jonka rannalla mökki oli. Googlen kartoista ei valitettavasti näe jyrkkiä nousuja ja laskuja. Oli tiedossa, että joitakin korkeuseroja oli ja se tuntui sopivalta. Ainakin minä olin täysin yllättynyt. Mäeltä laskeuduttiin alas järvenrannalle, jossa taisi olla aika paljon mökkejä. En oikein pysynyt ”nuorten” perässä (tyttäreni ja mökin esittelijä), kun laskeudumme rinnettä alas, oli portaita, rappuja ja pelkkää maata. Sama jatkui mökillä, jolla muuten oli erinomaisen kaunis sijainti aivan järven rannalla. Kaikki tarvittava oli mökillä. Veski oli ylempänä rinteessä, sinne oli kiivettävä rappuja pitkin.  Otimme paljon kuvia, joita tyttäreni lähetti eteenpäin. Koko kotimatkan pohdimme erilaisia asioita liittyen mökissä elämiseen kuten matkatavaroiden, ruoan ja vesien kuljettamista. Minä pohdin varmasti vielä enemmän. Vanha ihminen ei ole enää sama kuin nuori ja ketterä. Minulla on ajoittain ollut ongelmia jalkojeni kanssa, saatan joskus kaatua hankalassa maastossa (joita erityisesti olen aina rakastanut) kuten on silloin tällöin käynytkin. Ajattelin kauhulla kaikkea tulevaa ja suunnittelin mielessäni, miten voimme vieraitamme auttaa enkä saanut unta koko seuraavana yönä.

19.5.2023 selfie

Aamulla aloin väsätä saksankielistä WhatsApp viestiä, mutta ennen kuin sain sen valmiiksi, sieltä tulikin viesti, jossa ajatuksemme yhtyivät. Heillä on kaiken lisäksi ollut loukkaantumisia ja sairauksia, jotka ovat opettaneet varovaisiksi. Soitin heti takaisin ja sovimme, että mökki perutaan. Tyttäreni lähtikin heti etsimään uutta mökkiä. Se löytyikin, mutta vielä kauempaa Tuusulasta.

Tässä yhteydessä minulle tuli selväksi, että lapsemme eivät välttämättä tajua meidän vanhojen ihmisten ongelmia ja ajatuksia. Jaksamme vielä vaikka mitä ja vähättelemme kipujamme ja vaivojamme. Olen monta kertaa ajatellut ja sanon useinkin, että minulla on huono päivä enkä jaksa sitä ja tätä. Tunnen silloin valittavani. Ja sitten taas muistan, kuinka kidutin aikanaan äitiäni, kun olimme matkoilla tai muuta vastaavaa. Pistin hänet kulkemaan aivan liian pitkiä matkoja ja vähättelin hänen nivelrikkoaan. Äiti parka!

15.5.2023 Halosenniemi

On koskettavaa nähdä seurakuntien ilmoituksista ja Helsingin Sanomien kuolinilmoituksista, kuinka paljon minun ikäluokkani ihmisiä on kuolleiden joukossa. Monet myös sairastuvat vakavasti ja onneksi saavat hyvän hoidon kuten eräät ikäiseni läheiset ystävät.  Minä ihmettelen joka päivä sitä, miten tässä näin kävi, että yhtäkkiä me olimme vanhoja ja vaivaisia. 

Vanhalla ja vaivaisella on edellisellä viikolla mennyt niin lujaa, ettei ole pysynyt oman itsensä perässä eli edes julkaisemaan tätä postausta eikä tekemään muutakaan, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta onkohan sillä enää edes kauheasti väliä. Kevät sekoittaa pään.