Totuuden hetki

En ole ehtinyt/jaksanut edes kirjoittaa. Pari tylsää aloitusta olen saanut aikaan, mutta ne saavat jäädä silleen.  Vuosi on edennyt jo kiirastorstaihin, vaikkei niin ehkä voi sanoa, sillä pääsiäinen on joka vuosi eri aikaan. Minusta on alkanut tuntua, että yksi vuosi jäi välistä. Lukijani voi kyllä tunnistaa, miksi. Olen vieläkin hiukan epäluuloinen, että selviän jatkosta vaurioitta. Mutta ihminen on sitkeä olento, jota elämännälkä siivittää lentoon yhä uudelleen.

Hyrylän helvetti tällä hetkellä. Maailma muuttuu monella tasolla. 22.3.2025.

Viimeisin viikko on ollut kiireinen enkä ole ehtinyt ollenkaan paneutua pakollisiin tehtäviini. Viime viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään meni Alexin kanssa. Myös vanhempi aikuinen lapsenlapsi piipahti. Meidän kaikkien välille syntyi keskusteluja, erityisesti uuden Minecraft-elokuvan takia. Tilattiin kallis Minecraft ateria Woltin kautta McDonald’silta. Alexin piti tallentaa kaikki siihen liittyvä siis mm. juoma- ja hampurilaisaterioiden kupit ja kääreet, koska niissä oli tekstinä Minecraft. Ne jäivät minun romumörskääni, koska äiti ei sellaisia hyväksyisi. Kyseinen peli on värittänyt Alexin lapsuutta ja nyt vielä jatkuu. Minäkin jouduin aikoinaan hankkimaan pelin omalle koneelleni, jotta hän saisi pelata sitä ollessaan luonani.  Nyt hänellä on jo oma pelitietokone, joka kulkee mukana.

Yritin  kertoa hänelle, kuinka kaikki pelijutut ovat alkaneet Suomessa. Olin juuri katsonut Yle Areenasta Raha-Suomen pari jaksoa mm.  osan ”Nörttien kosto” ja ”Nokian nousu ja uho”, jotka olivat mielessäni. Historia ei vielä (tuskin koskaan myöhemminkään) kiinnosta nuoria, vaikka minulle tuli mieleen liian monia muistoja. Tosin pelimaailmaa seurasin vain sivusta. Elettiin 1980-2000-lukuja. Tosin minulla oli aina niin paljon muuta tekemistä työhön liittyvien tietokoneasioiden kanssa, etten jaksanut toden teolla kiinnostua peleistä. Nokia kännyköiden historia kiinnosti, koska se liittyi myös työelämääni ja edelläkävijyyteemme. Muistin, kun amerikkalaisia yritysjohtajia tuli käymään pankissa, ja he olivat kateellisia kännyköistämme. Samoin muistan, kuinka amerikkalainen lehti tuli tekemään artikkelia muistaakseni Mikrotelesyp-palvelusta. 

22.3.2025

No, "huippuaikani" ovat todella kaukana takanapäin.  En voi muuta ajatella. että olisinpa pitänyt työasioista päiväkirjaa tai edes kirjannut kalentereihin enemmän asioita. Ajattelinhan joskus aikoinaan, että olisi kiva kirjoittaa joskus maksuliikenteen historiaa maksuliikeasiantuntijan näkökulmasta. Olin aikoinaan kovin ylpeä oman pankkini palveluista ja työstä, jota tein.

Mutta elämme nyt tätä päivää. Ymmärrän entistä paremmin, että mennyt on mennyttä. Tällä hetkellä vuorovaikutus jälkiäni tulevien lastenlasten kanssa on parasta, mitä voi olla.  Pari päivää viikonlopun jälkeen sain myöhään illalla pari WhatsApp-viestiä Alexilta. Olin jo nukkunut hetken, kun avasin viimeisimmän viestin. Menetin yöuneni pitkäksi hetkeksi. Hän oli lähettänyt toisen osan Wordilla tekemästään kirjasta.  Ensimmäistä olimme käsitelleet viime marraskuun puolivälissä, jolloin autoin häntä joissakin asioissa, tekstin asettelussa, sivunumeroinnissa, sisällysluettelossa ja paperille tulostamisessa ym. Olin jo ajatellut, että hän olisi jo unohtanut asian.

Hän kirjoittaa Anime- Manga-tyyppistä kirjaa englanniksi. Siihen lienee tarkoitus lisätä myös kuvia. Nyt minuun iski epäusko. Olisiko hän hyödyntänyt tekoälyä? Nyt hän haluaa taas apua minulta?  Ja kirja pitäisi jopa julkaista, pitäisi etsiä julkaisija.  Hän kirjoittaa englanniksi. Lopulta rauhoituin ja päätin odottaa, että saamme keskustella rauhassa.  Tekoälystä hän ei vielä tiennyt oikein mitään. Aikaakin oli kirjoittamiseen mennyt kuukausia.

Olen ällistynyt. Hänestä on nopeasti kehittynyt pikkulapsesta seuraava vaihe.  Oliko se murrosikä? Vai mikä?  Nyt hän pyytää vanhalta mummoltaan apua! Hän haluaa oikeaksi kirjailijaksi. Aivan kuin minäkin samanikäisenä. Kirjoitin käsin monia romaanien alkuja ja melkein kokonaisia. Joitakin on jäljellä, mutta ne tulen hävittämään. Eikä minusta tullut koskaan kirjailijaa, ehkä silti kuitenkin kirjoittaja. Tuntui hyvältä, että niin nuori ihminen, joka on tuntenut minut läheisesti syntymästään saakka, luottaa minuun ja uskoo, että voisin auttaa. Minun aikanani kirjailija- ja taiteilijaunelmat piti unohtaa kokonaan, kukaan ei tukenut sellaisia haihatuksia. Näihin mielipiteisiin kaatui kyllä samalla paljon muutakin liittyen opintoihin ja koko elämänkaareen. Palo ihmisen sisällä on vahva eikä se aina sammu kokonaan. Jäljelle jää eräänlainen epätoivo kelpaamattomuudesta. Minusta ei ole mihinkään.

Erotessamme Minecraftin jälkeen vein hänet kotipihalle, jolloin hän pyysi minua tekemään joitakin korjauksia otsikoihin. Sanoin epäileväni sitä, koska minulla ei juuri nyt ole aikaa. Olin sentään rauhoittunut. Menneisyydestä tullut mummeli on iloinen ja ylpeä, että saa vielä tässä elämässä seurata lapsenlapsensa eteenpäin menoa, jopa kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Jatkaessani tätä tekstiä, on jo pääsiäismaanantai ja siis zombie- maanantai on alkamassa. Kyseisellä sanonnalla tarkoitan paria päivää Trexan-lääkkeen jälkeen. Näiden päivien takia jopa joskus aikoinaan kauan sitten jätin lääkkeen joksikin aikaa väliin, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Nuokuin paikallani, nukuin istuen enkä saanut mitään aikaiseksi. Siitä ei nyt sen enempää, mutta onhan se riesa.

En ole viikkoon saanut tehtyö mitään hyödyllistä, olen suorittanut vain joitakin pakollisia juttuja. Yritin miettiä aamulla ja jopa tehdä pikku tehtävälistaa tälle viikolle.  Tahdonvoima ei edes auta. 

19.4.2025

Lauantaina sain jostakin voimaa lähteä ensimmäisen kerran tänä vuonna jokilaaksoon pikku lenkille. Onhan paikka ollut jo parikymmentä vuotta lempipaikkani. Oli mahdottoman hieno sää, siksi ajoitin sen juuri tuolle päivälle. Seurasin lintujen viserrystä ja lentoa, sitruunaperhosten liitoa, lehtien ja kukka-alkujen kehittymistä tuomien oksilla, rupisammakoiden tanssia lammikolla, joutsenen hautomista lammen saarella. Kovin pitkää kävelylenkkiä en tehnyt. Tapasin ensi askeleilla ystävän, johon olen siellä aikoinaan parisen vuotta sitten tutustunut. Rupatellessa meni aikaa, joten pidemmälle lenkille poluilla ei jäänyt paljon aikaa. Polvi alkoi tuntua epätasaisessa maastossa liikkuessani, sääkin oli lämmennyt, joten vaatteita oli pakko vähentää. Mutta kaiken kaikkiaan ulkoiluhetki oli erityisen ilahduttavaa.

Iltapäiväksi toinen ystäväni oli kutsunut minut syömään. Siinä oli ohjelmaa sille päivälle aivan riittävästi. Ajattelin, että tällaiset päivät ovat hyviä testipäiviä toipumieni tarkkailussa. Kaiken lisäksi seuraaville päiville oli luvattu rankkoja vesisateita.

Saamattomuuteni on sisältänyt myös vaikeuden kirjoittaa. Olen ajatellut, että lievä masennus kalvaa minua. Onhan se kovin tuttua kaukaisilta ajoilta, nimenomaan tässä vaiheessa kevättä. En aio takertua ajatukseen, vaikka takaraivossa on koko ajan ajatus, että jollen hoida ensisijaisesti itseäni, en saa aikaiseksi mitään muutakaan. Ihminen on outo olento ja loppujen lopuksi vain hän itse tuntee itsensä. Ikävä asia on, että ei ole montakaan ihmistä, jonka kanssa voin asiasta keskustella. Se on kai vanhuuden ongelma. Kuten myös se, että omat muistot on paras pitää sisällään eikä tyrkyttää niitä nuorille ihmisille. Kaivatkoot ne sitten joskus esiin, kun kiinnostuvat.

Olisiko tässä eräänlainen totuuden hetki?  Monessa mielessä! Elämä on täynnä merkityksellisiä hetkiä, mutta pystymme arvioimaan niiden voimaa vasta jälkikäteen. 

 

 

Pimeät ajat menevät ohitse ...

Mietin äskettäin mennyttä korona-aikaa ja sen aiheuttamia vaurioita, jotka meistä monen osalta saattavat jäädä pysyviksi. Pihtasin koko korona-ajan ottamasta yhteyttä lääkäriin sairausongelmieni takia. Tutkin päiväkirjaani osatakseni ehkä vastata lääkärikäynnillä esille tuleviin kysymyksiin. Kirjasin asioita ylös, koska olin tajunnut, että tekemäni laiminlyönnit aiheuttivat sairauden pahenemisen siihen tilaan, missä olen ollut pitkään. 

Kaikki kuvat ovat vuodelta 2020. Tässä tutkin mappia täynnä vanhoja asiakirjoja, joita tutkin artikkeliani varten Kaloisten kyläkirjaan... ja muutenkin. 29.2.2020.

Huomasin, kuinka tärkeätä minulle on ollut aina pärjätä ja katsoa omien vaikeuksieni ohitse, kunnes ne iskevät niin kovaa, etten voi enää selättää niitä. Tosin piilottelen niitä edelleen, mutta saatan puhua niistä jo muillekin. Luin päiväkirjojani kuin joku muu olisi ne kirjoittanut. Tajuan, miten totta on, että korona ja sota Ukrainassa katkaisivat minunkin hyväksi kuvittelemani elämän. Minut alistettiin pitkitettyyn sairauteen, joka ruumiin lisäksi vaikutti mieleen. Olen huonovointisuuteni kustannuksella yrittänyt työntää sitä kaikkea pois itsestäni, mutta se on ollut vaikeata. Mietin usein, kuinka monet ihmiset ovat olleet samassa kuopassa yrittäen kiivetä kuopan reunalle. Emme ole kuopassa sinne ammuttuina sodan uhrina tai sairauden lopullisesti runtelemana vaan huutaen apua ja voimiamme takaisin pystyäksemme elämään täysipainoisesti.

Totta on, että samanaikaisesti vuodet kulkivat ohitseni ja ikääkin karttui. Eikä edes ehtinyt tehdä kaikkea, mitä oli suunnitellut.  Useimmiten syytämme tietenkin itseämme kuten minä teen. Yhtäkkiä myös vain putosimme normaalin, tavallisen ihmisen elämästä ja suistuimme kaiken lisäksi vanhuuteen, jota monet nuoremmat eivät edes ymmärrä. Olen usein kuin haamu menneisyydestä. 

Hyrylän S-marketin parkkialueella 13.4.2020

 

Tämä aihe on kummitellut muistissani, mutta aloittaessani kirjoittaa tätä tekstiä, tunne on vahvistunut ja sain siitä hataran otteen.  Kuten ennenkin kirjoittamalla yritän karistaa synkkiä ajatuksia mielestäni, jotta pystyisin elämään täysipainoisesti eteenpäin.

Eräässä blogissani marraskuussa 2022 kirjoitin:

” Viime viikkojen aikana minusta on tuntunut, että olen siirtynyt radaltani syrjään, lennän lähes holtittomasti radan ulkopuolella välillä muistaen, minne olin matkalla ja sitten taas pyörin eteenpäin ja unohdan tarkoitukseni. Se tapahtui jossakin vaiheessa kesän ja syksyn vaihteessa. Ikään kuin aivoissa olisi katkennut verisuoni tai jotakin vastaavaa, josta pitäisi toipua. Ajatus on oudolla tavalla vaivannut minua. Joskus jopa olen ajatellut, että jos niin kävi, sillä on ehkä ollut hyvä tarkoitus. Mietin tätä asiaa lisää.” lähde: Pimeä marraskuu

Kävin viime viikolla tosiaan lääkärillä. Olin valmistautunut paperinivaskalla, jota en edes ottanut esiin. Kerroin vain lyhyitä otteita, soittoni terveyskeskukseen olivat tapahtuneet äärimmäisen epätoivon hetkillä. Joka kerta minua oli kuunneltu ja pari kertaa lääkärikin soitti yllättäen. Elämäni oli yhtä selviämistä päivästä toiseen, mutta olin saanut kaikki velvollisuuteni hoidettua ja olin pystynyt auttamaan muitakin. Kiitin ja olin iloinen voidessani kertoa tilanteen alkaneen parantua päivä päivältä. Olin myös ottanut opikseni, että tarkkailisin itseäni paremmin ja ottaisin yhteyttä heti, kun oireilu alkaisi uudelleen. Nivelreumalla on tapana aika ajoin pahentua.  Joskus koronavuosien aikana, oikea käteni ja sormeni käpristyivät ja luulin satuttaneeni ne, mutta sekin oli samaa sairautta, jonka ohitse katsoin. Ehkä mainitsin sen jossakin blogipostauksessani. Päiväkirjassani kerroin, että olin harjoitellut vasemmalla kädellä kirjoittamista.  Ihminen sopeutuu eikä aina pysty ajattelemaan järkevästi.  

Maisema parvekkeelta 16.4.2020

Huomasin myös, kuinka liikkumiseni oli helpottanut ja nopeutunut, jopa autoa oli helpompi ajaa. Jaksan myös enemmän. Tosin, minunkin on muistettava edelleen suojella itseäni liialta työnteolta.

Joskus kirjoittaminen sujuu vaikeammin. Kuten nyt, kun ajattelin ottaa siihen aikaa. Mielessä on paljon asioita, työtä, muuta tekemistä ja ajatuksia. Pölyä on näköjään jälleen kerääntynyt lattialle ja huonekalujen päälle. Siivoamisen lisäksi muidenkin asioiden hoitaminen mietityttää. Ajattelen silti, että juuri nyt tarvitsen myös   hiljaista aikaa, jotta jaksan suorittaa kaikki velvollisuuteni, siis raskaan vuoden jälkeen. Oireiluni alkaa yleensä raskaiden ja kuormittavien asioiden myötä. Tässä iässä pitäisi jo päästä niistä eroon, mutta jollei se ole mahdollista, pitää yrittää osata pitää itsensä kunnolla kurissa. Toisin sanoen, kiiruhtaa hitaasti. Niin kuin muutkin vanhat ihmiset!

Ensi sunnuntaina eli vaalipäivänä täytän vuosia. Tietenkään en vietä synttäreitä. Äänestämässä kävin ennakkoon ja autonrenkaatkin on vaihdettu. Taitaa lapsenlapseni tulla jälleen viikonlopuksi luokseni, perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään eli kaksi vuorokautta. En osaa silloin tehdä töitä paitsi kotitöitä. Vaikka hän onkin usein luonani, ajattelen, että parin vuoden päästä hän ei ehkä halua enää tullakaan. Yhtä läheistä suhdetta lapsenlapsiini ei enää ole sen jälkeen tiedossa. Jospa saisin hänestä joskus apua arkistoni järjestämiseen.

Jollei suju, niin lopetan tämän tähän.  Huhtikuun tuulista ja sateista en tällä kertaa kirjoita. Kun ajatus ei leimahda, niin ei leimahda. Se pitää hyväksyä. 

Tutkin kasvikirjoja 14.4.2020. Sitä samaa tein nytkin, kun keräsin kasvikirjoja luovuttaakseni niitä eteenpäin.

 

Perunanviljelijä

Aamutoimien jälkeen oli tarkoitus aloittaa eilisen tapaan työnteko.  Mutta ei se niin mene joka kerta. Jonakin päivänä tuntuu, että olen velvollisuuksien tiukassa puristuksessa enkä voi keskustella siitä asiasta kenenkään kanssa. Ehkä se on rangaistus minulle, etten ole jo aikoinaan huolehtinut asiasta. Päätinhän jo parikymmentä vuotta sitten työelämän aikoihin, että mieluummin kuuntelen muita, kun puran omia asioitani ja ongelmiani muille. Syy oli silloin yksinkertainen, huomasin nimittäin, että kukaan ei kuunnellut. Vuosien myötä, olen jäänyt entistä enemmän yksin. En aio valittaa aiheesta, se on vain toteamus.

Siellä äiti on kastelemassa kasvi- ja perunamaata 1980-luvun alkupuolen kesällä.  

 

 

Ihminen myös muuttuu ajan kuluessa.  Muutoksia vastaan voi yrittää panna vastaan, tehdä asioita päinvastoin, muuttaa omaa toimintaansa. Se ei ole aina kovin helppoa, jos ihmisellä on rasitteita terveydessä ja olotilassa. Eikä muutokset ole mihinkään suuntaan pahasta. Yksinkertainen elämä on tavoite, en tartu todellakaan enää jokaiseen korteen. Joskus aamuisin silti minusta tuntuu, että tarttuminen milloin mihinkin on lähellä. Saatan mennä johonkin asiaan, johon saan vinkin aamun lehdistä, hyvin syvälle ja jopa päättää kirjoittaa aiheesta. Niitä on kertynyt päiväkirjaani. Tosiasia on, etten ehdi. Työnteon lomassa on hoidettava muutakin.

Eilen ehdin sopia auton renkaiden vaihdosta. Ensi perjantaille.  Se vaatii myös avun pyytämistä renkaiden nostamista varten. Mielellään veisin auton pesuun, mutta en ylety ottamaan auton antennia pois.  Voi siis käydä niin, että vien todella likaisen auton renkaiden vaihtoon.

Torstaina on lääkärissä käynti, jossa tarkastellaan reumani statusta? Siihenkin on ehdittävä valmistautua. Lääkärien ajat ovat aina kovin lyhyitä. Yhteenvetoni pitää siis olla tiivis.

Yleensä yhtenä päivänä teen kauppareissun. Päivittäinen ruoan laittaminen vie oman aikansa, samoin siivoaminen, roska-asiat ja pyykinpesu. Ihmettelen joskus, miten nuorempana en ajatellut sellaisia asioita. Olen yrittänyt opetella olemaan enemmän välittämättä asioista, tekemättömistä kotitöistä, mutta se on vaikeata.

Olen tarkistanut useita päiviä sukutauluja, korjannut ja lisännyt ynnä muuta. Osa suvun haaroista on minulle vieraampia ja ne ovat jääneet aika puutteellisiksi. Kirjaan myöhemmin osan tekemistäni asioita yhteenvetoon. Sitten vasta pääsen kirjoittamaan loput lupaamistani artikkeleista.

Siellä olemme isää auttamassa leikkuupuimurin päällä elokuun lopussa, ehkä 1958.

Luin aamulla Keski-Uusimaasta jutun perunaviljelijöistä ja perunoiden jakelusta kauppoihin.  Siellä oli mainittu Männistön veljespari Aromäen tilalta Lopen Tevännöltä, jotka tuottavat perunaa myös Uudenmaan kauppoihin. Viljelysmaata on 115 hehtaaria, joten tila on iso perunatila. Arvatkaa, miten kävi. Aloin ajatella isääni, joka rakasti perunanviljelyä erityisesti vielä eläkkeelle jäätyään, jolloin hänellä oli enemmän aikaa paneutua siihen.  Muistan, kuinka hän valikoi perunat koon mukaan, kuinka hän antoi meille lapsilleen mukaan perunapussin itse maasta kaivettuja uusia perunoita. Hänessä oli kaikkien kokemusten jälkeen vielä maanviljelijän henki voimakkaana. Lapsuudessani 1950-luvulla hän todella vielä viljeli perintötilaa, mutta taakka kävi raskaaksi sodassa haavoittuneelle miehelle ja muut tehtävät vetivät puoleensa ja pellot vuokrattiin muille. Mutta joka vuosi hän kylvi pienen perunamaan, usein äitini kasvimaan viereen. Heissä molemmissa eli edelleen maanviljelijäperheen henki, jossa oli taustalla suvun perintö. Se arvosti menneiden sukupolvien työtä, josta oltiin monin paikoin irtautumassa.

Aamuajatuksiin viitaten, se henki oli voimakkaana myös minussa. Tajusin sen erityisesti, kun perheessämme tehtiin sukupolvenvaihdosta 1980-luvulla. Muistaakseni olin silloin vaihtamassa tehtäviäni pankissa enkä jaksanut ottaa asiaan sen enempää kantaa kuin että huomautin isälleni, miksi maanviljelijän osa aina kuuluu edelleen pojalle. Tila siirrettiin perheeni nuorimmalle, veljelleni. Sukupolvenvaihdoksessa tehtiin myös joitakin virheitä, vaikka isäni oli asiantuntija siinä aiheessa ja ylipäänsä maaseudun kaupoissa. Hän toimi myös yleisenä kaupanvahvistajana, vaikkei tässä asiassa.  Olen käsitellyt myöhempiä tapahtumia mielessäni paljon, mutta todennäköisesti en koskaan kirjoita niistä sen enempää. 

 

Taitaa olla sama vuosi 1980-luvun alkupuolelta kuin ensimmäinen kuva.

Olen silti vieläkin hyvin surullinen molempien vanhempieni puolesta, joille kotitilamme oli maailman tärkein asia, jota he halusivat vaalia myös sen jälkeen, kun he joutuivat muuttamaan sieltä pois. Näin ja koin sen kaiken sisimmässäni. Asiat ovat ehkä menneet myöhemmin vielä huonommin, mikä on sääli myös suvun vuosisataisen historian kautta.

Tästä pääsenkin jälleen itseeni. Sukututkimus on aihe, joka on herättänyt uskomattoman paljon ajatuksia, tunteita ja ideoita. Rakkaus kotimaamme maaseutuun, kyliin, peltoihin ja metsiin, viljelyyn ja ympäröivään luontoon kulkee aina mukanani.  Olen itse jo lähes siinä iässä, jossa vanhempani kuolivat suuren elämäntyön jälkeen suru mukanaan. Käykö minullekin niin? Olen irrottautunut juuristani maalla, mutten sittenkään ole päässyt niistä irti enkä edes halua päästä. En ole päässyt koskaan kovin pitkälle opillisesti tai ammatillisesti. En ole saanut aikaiseksi suuria kirjallisia tuotteita, romaaneja, käsikirjoituksia tai elokuvia.  Jätän jälkeeni pirstaleita haaveistani paperien ja kuvien muodossa.  Ympärilläni on aina ollut niin paljon kaikenlaista sälää, joka on sitonut aikaani.

Näistä aineksista ei koskaan kasva edes oikean muotoisia perunoita tai yleensä mitään käsin kosketeltavaa. Saatan antaa joihinkin asioihin merkittävän panoksen, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Olen haalinut kaikkea paperista liikaa ja liian innokkaasti ja tavoite saavuttaa jotakin merkittävää on jäänyt syrjään. Jääköön. Tämä on minun elämääni alusta loppuun.  Kirjoitus sujuisi nyt hyvin. Kädet toimivat vielä hyvin, vaikka oikea käteni rasittuu usein kirjoittamisesta ja muusta työstä ja sitä pitää sitten lepuuttaa päivä tai kaksi.

Perunat menossa perunakuoppaan 1930-luvulla.

 

Ilon ja surun aalloissa

Tässä viime viikolla eräänä iltana myöhään väsyneenä selasin valokuvia kesältä 2007.  Olin äskettäin kauhistellut, että olisiko minulta hävinnyt ulkoisilta kovalevyiltä runsaasti vanhoja digiajan valokuvia. Tässä välillä on tullut vaihdettua tietokoneita, ulkoisia kovalevyjä, jopa yksi hajosi. Etsin valokuvia, jotka otin elokuussa 2007 Sirkiän sukuseuran ensimmäisestä isosta tapaamisesta, jossa alustettiin sukuseuran perustamista. Sukuseura perustettiin melkein päivälleen vuosi tuosta tapaamisesta. Löysin kaikki kuvat. Ja paljon muita. Innostuin ja kysyin, voiko innostua liikaa kuten minusta joskus tuntuu? Joudun silloin melkein euforiseen tilaan.  Oli pakotettava itsensä nukkumaan. Kirjoitin muistilehtiöön läppärini viereen ”kirjoita blogi 2007 kesästä”. 

5.8.2007 iltamyöhään puutarhassa

Kuvat kuljettavat mukanaan mahdottoman paljon muistoja, ihan samoin kuin päiväkirjat ja kalenterit. Innostumiseni on ollut katkonaista, minkä lukijani ovat huomanneet. Olen sattuneista syistä keskittynyt viime vuoden kevätkesästä lähtien omaan surkeaan olotilaani ja kauhistellut muutenkin itseäni. Tilanne on hiljaa paranemassa. Minun on vaikea uskoa, miten alas sairastuminen vie ihmistä. Ei osaa edes tehdä enää mitään oikein. Omat mittasuhteet vääristyvät, kun jalka on epätoivoisen kipeä ja liikkuminen on vaivalloista ja rasittaa. Ihminen hidastuu.

Kesän 2007 valokuvissa näin itseni nopeana ja liikkuvana ihmisenä, joka kuvasi tilanteita jatkuvasti jalustalla olevalla kameralla ajastimen avulla. Kaikki raajani olivat toiminnassa. Nyt käteni ovat lyhentyneet ja ihmiseen on tullut leveyttä lisää. Mutta olen edelleen sama ihminen enkä voinut tulla surulliseksi kuvia katsoessani. Sain osan valtavaa elämäniloani takaisin ja ideat alkoivat taas heitellä säteitään ympärilläni.

6.8.2007 taidenäyttelyä pystyttämässä Tuusulan kunnantalon galleriassa, rakennuksessa, jota ei enää ole

Ajattelin jälleen kerran myös suomalaisten onnellisuutta. Se on oikeasti totta, ainakin omalta kohdaltani, vaikka välillä mietin, että olisin voinut olla erilainen, tehdä enemmän, olla enemmän sitä ja tätä. Onnellisuus on kiinni meissä syntymästämme asti, se on jo geeneissämme.

Viime viikolla äitini olisi täyttänyt 110 vuotta. Hänkin oli loppujen lopuksi onnellinen ihminen, vaikka kaikki eivät ehkä nähneet häntä niin. Hänestä tuli isomummi 79-vuotiaana, kun minä, hänen vanhin tyttärensä sain ensimmäisen lapsenlapseni. Olemme eläneet hyvin erilaiset elämät. Jaoin hänen syntymäpäivänään Facebookissa kuvan hänestä ensimmäinen lapsenlapsi sylissään. Kun tämä syntyi, vanhempani olivat innoissaan ja ajelivat Hyvinkään sairaalalle katsomaan vauvaa. He myöhästyivät vierastunnilta eivätkä päässeet näkemään vauvaa. Ilmeisesti he eivät löytäneet sairaalaa, koska äiti kirjoitti heidän ajaneen hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan. Surullista. Vasta pari viikkoa myöhemmin äiti pääsi viemään rotinarinkelin ja nyt jakamani kuva otettiin. Selvisihän kuvan päivämäärä!

Innostus oli lyhytaikainen. Ehdin entään pystyttää kameran jalustimen ja miettiä, mitä tekisin. Alkaisinko kuvata itseäni siivoamassa ja tekemässä työtä?  Päivä oli ollut aika vaativa, olin väsynyt. Meillä oli ollut pitkä etäkokous ja muut työt odottivat.

Seuraavana päivänä odotin lapsenlastani Alexia jälleen kerran viikonlopuksi. Hänen tultuaan, omat jutut jäävät  auttamatta taka-alalle. Piti käydä kaupassa. Illalla kuitenkin aloin vielä hetken oikusta tutkia äitini päiväkirjoja, joiden lukeminen masensi minua enemmän kuin uskoinkaan. Niitähän ei ole paljon (yksi vihko ja yksi muistikirja), tekstejä 1970-luvulta ja sitten 1990-luvulta. Hän on repinyt paljon sivuja, koska ei ole halunnut jälkipolvien ehkä loukkaantuvan niitä lukiessaan. 

Äiti toukokuussa 2001 leivomassa karjalanpiirakoita Tuusulassa

 

Äidin päiväkirja päättyy 3.11.1998. Otin omat kalenterini esille. Niiden merkinnät koskivat lähinnä hektistä työelämää, tapaamisia, koulutuksia, työmatkoja ja kokouksia Olin 51-vuotias. Eräs merkintä kertoo, että olen juuri tuolloin hankkimassa äidilleni rintaproteesiuimapukua. Hän kävi ahkerasti uimassa ja tarpeen oli myös merkki, joka antaa luvan käyttää uimahallin saunassa uimapukua. Isälle lähetin postissa neulepuseron isänpäiväksi, koska en silloin päässyt käymään. Äidin viimeinen merkintä oli juuri noilta päiviltä. Hän mainitsee meidän käyneen edellisenä sunnuntaina ja kertoo oman ajanjaksonsa olleen muutenkin vilkas, hän on tavannut ihmisiä, käynyt kylässä, ostoksilla.

Isäni lienee vuorostaan käynyt tutkimuksissa, mitä äitini ei mainitse. Joka tapauksessa isä joutui sairaalaan 16.11. eikä hän pääse enää sieltä pois. Hän on silloin 80-vuotias. Ehkä äitini lopettaa kirjoittamisen isän vakavan sairastumisen takia. Hän itse sairasti rintasyövän samana vuonna kesällä leikkauksineen ja sädehoitoineen. Hoidot päättyivät vasta kuukausi ennen isän sairastumista.

Äitini tuntien, tiedän hänen tunteneen valtavaa syyllisyyttä jopa isäni sairastumisen takia. Äitini oli aina kiitollinen kaikesta saamastaan avusta, mutta toisaalta kärsi kuin häkkiin työnnetty lintu. Se kaikki tulee esille päiväkirjoista. Hänen elämänsä oli täynnä muiden palvelua, jolloin itselle ei jäänyt tilaa. Lukeminen, kutominen ja ennen kaikkea myös kirjoittaminen olivat hänelle pakopaikkoja. Hän mainitsee hävittäneensä jo monet kirjoittamansa vihot.

28.9.1998 hän muisteli, kuinka hän rintamalla ollessaan istui mättäällä ulkona sinikantinen vihko sylissään kirjoittaen. ”Kukahan sen vihkokasan löysi? Korsusta Valkeasaaresta.”

Aiemmin hän kirjoitti usein inspiraation puutteesta kirjoittamaan ryhtyessään tai ulkoisista häiriötekijöistä, koska hän halusi pitää kirjoittamisen salaisena ja koska hänellä ei ollut omaa työpöytää tai pöytä oli väärässä paikassa ja häiriöille altis. Välillä hän toivoi jopa tietokonetta.

 

Olin koko viikonlopun allapäin. Kävimme Alexin kanssa lauantaina kävelyllä kiertäen Hyrylän eli suuren Prisman rakennustyömaan. Rakennustyömaan näkeminen masensi jälleen ja väsähdin siitä hirveästi. Olihan se myös koe kokeilla jalkojani kävelemällä. Näin ollen koko viikonloppu sen jälkeen meni levätessä, ruokaa laittaessa ja jälkiä siivotessa. Sitä samaa, mitä äitini teki koko elämänsä. Hänestä olisi ollut paljon muuhunkin. Toivottavasti lapsenlapset muistavat häntä lämmöllä. Tunsin vahvaa syyllisyyttä lukiessani päiväkirjoja. Syyllisyys tuli siitä, että silloin kun olisi pitänyt, ei ollut riittävästi aikaa omille vanhemmille. Yritin parhaani. Tiedän, että olen yrittänyt työntää näitä muistoja syvemmälle, jottei minun ole tarvinnut ajatella niitä, vaikka olisi pitänyt. Äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken. Monella vanhalla ihmisellä on edelleen karvas kohtalo ajassa ennen kuolemaa.  Vaikka ihmisen elämää sitten hehkutetaankin, kun ihminen siunataan haudan lepoon.

Meistä jokaisen tarina on yksilöllinen ja erilainen.

Kissa ja vanha nainen

Minni-kissa halaa kiihkeästi läppäriäni ja asettuu pitkälleen näytön taakse kurkistaen välillä, olenko alkanut kirjoittaa.  Hän ikään kuin huolehtii, että kirjoitan oikeasti enkä tee töitä kuten on ollut tilanne monena edellisenä päivänä. Kissan huoleen on varmaan syytä. Tärkeintä meille molemmille on, että säilytän toimintakykyni ja pystyn pitämään hänestä ja muistakin huolta.

 

Helmikuun lopulla aloitin kirjoittaa blogipostausta ja lopetin sen 3.3. tarkoituksena julkaista se kohtapuoliin ja julkaisinkin, mutta nyt aloittaessani uutta, olin jo unohtanut asian.  Oli liikaa kiireitä ja ahdistusta ja olin levoton harhailija. Työt, kotityöt ja lepo voittivat. Onhan toipumiseni edelleen kesken, josko se koskaan tuleekaan täydelliseksi. Yritän kyllä parhaani.  Vanhoissa postauksissani riittää luettavaa ja ahkerasti niitä luetaankin, vaikkei kukaan koskaan kommentoikaan.

Minun on ollut pakko rauhoittaa itseäni. Ehkä alan kirjoittaa myös lyhyempiä postauksia. Koska en ole enää edes aktiivinen somessa, blogikirjoitukset ovat korvanneet sitä. Silti kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja purkautumismuoto. Sellaisena haluan sen pitää, en kertomuksena tekemistäni.

Olen ehkä joskus maininnut, että kaikkiin mahdollisiin paikkoihin tekemieni muistiinpanojen lisäksi, aloin jossakin vaiheessa kirjoittaa lyhyitä tekstejä nähtyäni merkittävän unen tai herättyäni. Joistakin niistä kirjoitin blogeihini. Unista tai vastaavista ilmiöistä kirjoittaminen on jäänyt yli vuodeksi eli se kertoo, että olen viettänyt vaivalloista aikaa ja onhan se tullut näkyviin teksteissäni, joissa olen usein aika tarkkaan kirjoittanut tekemistäni asioista ja voinnistani.

Tänä aamuna oli pakko kirjoittaa pieni muistiinpano puhelimen muistilappuihin, jonka yritän nyt tavoittaa ilman kirjoittamaani. Kello oli ehkä puoli seitsemän, kun heräsin. Minni, joka aina seuraa jokaista liikettäni, hyppäsi ikkunalaudan vieressä olevalta lämpöpatterilta alas ja ryntäsi viereeni asettuen mukavaan asentoon käpälät poskeni viereen niitä välillä ojentaen, nuuskien kasvojani, katsellen minua ystävällisesti ja kehräten. Yleensä hän nukkuu yöt omassa katetussa pesässään ja käy yöllä joskus tarkistamassa olotilani, kun herään, muttei jää viereeni pitkäksi aikaa. Kun hän tajuaa minun alkavan oikeasti herätä, käytös on erilainen.

Sydämeni suli ja ajattelin, miten kauas olen usein joutunut työntämään kaikki tunteet. Olinhan lapsena äärimmäisen tunteellinen ja herkkä. Kouluikäisenä alamme säädellä tunteitamme, koska on pakko. Säätely menee useimmissa ihmisissä liian pitkälle. Elämää ei ole tarkoitettu helpoksi. Sen edessä monet ihmiset, varsinkin nuoret alkavat kompastella ja sairastuvat. Herkkyys vaikuttaa myös yleensä kaikkeen elämässä. On selviydyttävä yksin, useimmiten olemme täysin yksin herkkyytemme kanssa. Siitä ei puhuta kuten ei tunteistakaan. Ehkä maailma on muuttumassa, koska nykyään ihmiset paljastavat somessa paljon. 

Edelliseen tekstiini, jonka mainitsin, kirjoitin kommentin muistikirjastani maaliskuulta 2010: ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Sen olin ehkä lukenut enkä ottanut siitä kunniaa itselleni.  Totesin, että se on nyt nykypäivää ja tuttua minullekin.

Kissan vieressä ajattelin, että minun olisi nyt aika alkaa kirjoittaa lapsuudesta ja siitä eteenpäin juuri tuosta näkökulmasta lähtien.  Syntymästäni jo kirjoitin. Häpeäkin on kulkenut koko ajan rinnalla, mutta siitä en ole voinut puhua kenenkään kanssa.  Katsotaan nyt, milloin ehdin ja mitä saan aikaiseksi.

Sydämeni puristui kokoon ja syvä kaipaus valtasi minut. Vanha nainen ja kissa. Naisella on ollut suoraviivainen polku ongelmineen ja vaikeuksineen. Miessuhteet eivät tuoneet koskaan onnea vaan aina karseita ja julmia vaikeuksia. Suuret rakkaudet olivat niitä, jotka jäivät minun aloitteestani kesken heti alkuunsa. Sellaista se on, kun ihmisen on kahlittava tunteet ja herkkyys itsestään. Lapset korvasivat kaiken minulle, mutta suren, etten pystynyt auttamaan heitä niin, kuin olisi pitänyt.  Eläimetkin hylkäsin jossakin vaiheessa, kunnes Minni asteli elämääni.

Kissan halaus muistutti minua kaikista menetyksistä ja palautti mieleen samankaltaisia hetkiä, kun rakkaus kaikkea kohtaan on yrittänyt purkautua minusta. Se oli pakko kirjoittaa ylös. Sellainen rakkaus on ylitsepursuavaa, mutta voin vain kirjoittaa siitä en jakaa vaikkapa puhelimessa. Kirjeessä ehkä, mutten enää kirjoita kirjeitä.

 

Muistutus tuli myös eilen, kun lapsuuteni ensimmäinen ystävä, naapurin tyttö, vietti syntymäpäiväänsä. Soitin hänelle onnitteluni. Yleensähän onnittelen nykyään joko Facebookissa, tekstiviestillä tai whatsappilla, jos muistan. Kortteja en enää lähettele, ei ole aikaa siihen.  Minä kai aloitin muistella ensimmäisen ystävyytemme alkua muutaman vuoden ikäisenä, olen niin tehnyt ennenkin. Tänä päivänä silloin tulin kotiisi syntymäpäiväkakulle. Hän alkoi muistella talvista tapaamispaikkaamme kotiemme välisen pellon eriskummallisella saarella, jonne hiihdimme. Muistaakseni olen sitäkin joskus muistellut. Hän otti nyt esiin, että siellä oli ehkä ollut joskus perunakuoppia tai vastaavia. Myöhemmin puhelun jälkeen muistin, että siellä oli ollut syviä kuoppia, joita piti varoa. Näin hetken ajan sellaisen kuopan silmieni edessä. Muistan edelleen hyvin hänen kotinsa, olohuoneen, keittiön takana olevan eteisen tai vastaavan, jossa usein olimme.

Miksi lapsuuden muistot tulevat mieleen niin elävinä. Ystävälläni on loistava muisti, joka täydentää omaani.  Olen maininnut, että olen kirjoittanut kaikesta yhdessä kokemastani lapsuuteni ja nuoruuteni päiväkirjoissa. Olen niistä asioista kirjoittanut jotakin myös blogeissani.

Olisiko oleellista se, että kun joku toinen muistaa jotakin minusta, niin sydän pehmenee. Mutta kuka uskaltaa paljastaa oman sydämensä ja herkkyytensä. Tässä minulla on nyt pohtimista. Kiitos kissa ja ystävä!