Tutkimassa maailman menoa ennen ja nyt

3.7. Pieni päänsärky on kaivertanut huonosti nukkumastani yöstä lähtien. Olen kyllä ottanut särkylääkettä, mutta kuten ennenkin ne eivät oikein vaikuta säästä johtuvaan päänsärkyyn, joka on syntymävikani. Yritän tehdä jotakin kevyttä. Ulkona on oikeasti sateista.

Kaapit, laatikot, hyllyt, paperikasat pursuavat kaikenlaista pikkutietoa, joka odottaa edelleen ja aina käsittelyäni. Olen napannut erilaista viitetietoa pikkuvihkoihin eri lehdistä ja tilaisuuksista silloin, kun aloin vasta tutustua asioihin ja kulkea menneisyyden poluilla.

2.7.2024

Tutkiessani 1892 syntyneen mummoni varhaisvaiheita, kiinnitin huomiota jälleen kerran perheen ja ihmisten lähisuhteisiin. Hänen syntymäänsä liittyen olikin erityisen tärkeää, että yksityiskohtainen tieto pidettiin tiukasti lähimpien ystävien tiedossa eikä sitä jaettu eteenpäin. Aloin huvikseni kaiken varalta kerätä listaa kyseisen tapauksen sellaisista henkilöistä ja mietin, miten he olivat kestäneet paineen. Saa nähdä, jaksanko paneutua asiaan ja saada siitä vaikka uuden tarinan?

Olen aiemminkin kiinnittänyt kirjoittaessani huomiota ihmisten ja perheiden verkostoihin, jopa 1700-luvun aikaisiin, viimeksi viime vuonna, jolloin kirjoitin Markkulan Viestiin (59/2023) artikkelin "Sukua 300 vuoden takaa". On ehkä liian kunnianhimoista vanhalle maallikkotutkijalle alkaa tutkia maalaisväestön verkostoja niinkin kaukaa kuin 300 vuotta sitten. Esiäitini Anna Orenia (1713-1763) ja hänen esivanhempansa olivat lähtökohtiani. Lähdin jopa kesällä tutkimaan Janakkalan Iso-Hiiden kartanon mansikkamaita. Jälkeenpäin tajusin, että siellä ollessani olin seissyt juuri sillä paikalla, missä Anna oli perheineen asunut 1700- luvun puolivälissä.  On ollut uskomatonta, mitä kaikkea tämäkin tutkimuspolku on tuonut eteeni. Tosin verkoston kirjaaminen oli vaikeampaa kuin perheen suhteiden tutkiminen. En liitä tähän linkkeja blogipostauksiini, jolloin olen kirjoittanut hänestä, mutta nimellä hakemalla niitä kyllä löytyy. 

Kyläyhteisö ja perheiden suhteet ovat siis ensiarvoisen tärkeitä, vaikka niissä on tapahtunut toki  paljon muutoksia.  Tulen ehkä palaamaan aiheeseen ja em. listaani ja niihin seikkoihin, mitkä yhdistivät henkilöitä. Koska kysymys on tavallisista ihmisistä, joudun käyttämään myös mielikuvitusta, koska he eivät ole jättäneet jälkeensä mitään. Perheessä on voitu keskustella asioista, mutta ne eivät ole välttämättä kiertäneet enää nuoremmille sukupolville. Huomasin, että monen ihmisen elämä päättyi aikoinaan varhain. Se vähensi salaisuuden tietäneiden määrää.

Kaikissa näissä asioissa muistan myös itseni ja oman täysin erilaisen elämäni ymmärtääkseni erot. Niiden erojen ja erilaisten elämän olosuhteiden erottamista olen ajatellut sen verran pitkään, että se on jo oletusrvona minussa. Joskus lukiessani sukutarinoita, ihmettelen, miten varmasti kirjoittaja voi kertoa joidenkin asioiden olevan täysin totta. Kaikki niistä eivät tunnu minusta oikeilta.

4.7.2024

Tänään on jo helpottanut päänsäryn suhteen. Tosin aina vastaavassa tilanteessa alan innostua liikaa, joten vauhtia riittää. Helpotus on niin ihana kurjan olotilan jälkeen.Voisin kyllä opetella kulkemaan hitaammin.

Lähdin kauppaan enkä liittänyt menooni mitään luontoretkeä kuten usein teen. Kaupassa käynti jo vie paljon energiaa. Ensin kävin paikallisessa S-marketissa, joka on Hyrylän eteläisessä päässä. K-Supermarket Hyrrä on pohjoispäässä eli lähellä kotiani. Poikkesin tulomatkalla sielläkin. Liikun autolla. Joskus ajattelen, miten onnistuin nuorena käymään kaupassa ja kantamaan painavat kassit yli kilometrin matkan. K-Supermarketissa käyn joskus jalkaisin, mutta vain pienillä ostoksilla. Keväällä ostin jo sellaisen vedettävän kauppakassin tulevaa varten. On myönnettävä, etteivät ihmisen voimat enää tässä iässä ole kovin vahvat.

Ajattelin pitkään tuntemaani naista, joka on jo reilusti yli 80 vuotta ja siirtyi lääkärin kehotuksesta korona-aikana käyttämään rollaattoria. Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten muistaakseni 2020 ennen korona-aikaa pitkään sairastettuaan. Kaupassakäynnit piti jatkossa hoitaa bussilla. Kun pitkän ajan jälkeen tapasin hänet kaupassa, olisin vienyt hänet autollani kotiin, mutta rollaattoria ei saanut mahtumaan autooni. Muutenkin olisin tarjonnut apuani, sillä avun antaminen muille on puoli minua, se voimaannuttaa ja on ihanaa, kun saa auttaa muita. Olen huomannut, että avun pyytäminen muilta on meille suomalaisille hirveän vaikeaa, niin minullekin. Olisiko sitten niin, että apua saisimme aina, jos pyydämme? 

Edellä mainitsemani nainen joutuu suunnittelemaan kauppamatkat tarkkaan, rollaattorista on kantajana apua. Kissanhiekat tai muut vastaavat ja kissanruokalaatikot painavat. Hänelle on kertynyt hoitoon pari kissaa perheeltä. Niistä hän ei missään tapauksessa luopuisi niistä enää eikä edes rollaattorista. Minäkään en luopuisi Minnistä enkä toivottavasti koskaan joutuisi käyttämään rollaattoria.

Tämä aihe eli tehtävien hoidon vaikeutuminen on pohdituttanut minua kauan. Se tullee myös eteeni päiväkirjoistani, kun jouduin vuosikaudet vastaamaan isosta omakotitalosta yksin. Nuorempana ei edes huomannut, mitkä asiat veivät paljon aikaa ja olivat rasittavia. Nythän niitä asioita on asunnon joka huoneessa odottamassa käsittelyä, poisvientiä tai muuta. Ja häkkivarasto, kaikki kirjat ja taulut siellä. Ystäväni pohti äskettäin samaa asiaa. Olin heti tarjoamassa apua elektroniikkatavaroiden ja kirjojen viemisessä. Onhan minulla auto ja samalla omiani pääsisi mukaan. On kurjaa tehdä kaikki yksin. Sorry, tästä olen varmasti kirjoittanut usein ennenkin.

Kun ajoin kotipihalle, silmäni osuivat pihalla kasvavan koivun oksille, jonne lensi joku lintu. Uskomatonta, mutta totta,  sielläkin oli puun oksalle kyhätty sepelkyyhkyn pesä, jonne toinen puolisko toi juuri ruokaa, parikin kertaa. Enkä ole nähnyt sitä aiemmin, olisiko siellä on poikaset kuoriutuneet? Toisella puolella taloahan on piippuköynnöksen päällä alimman parvekkeen alla myös pesä, jossa odotetaan myös poikasten kuoriutumista.

Edellä olevaan viitaten, olen edelleen kuin pikku tyttö, joka riemuissaan kertoo kaikille luonnossa tekemistään löydöistä. Minni-kissa tietää sen oikein hyvin. Hän tuli juuri kehräämään läppärini viereen kasvot melkein kiinni minun kasvoissani välillä halaten. Kissat ovat aina tienneet, että olen ikuinen lapsi. Kyllä te muutkin olette varmasti huomanneet, että olette edelleen sama elämänilmiöistä innostuva lapsi, vaikka se ehkä välillä ruuhkavuosina jäi varjoon.  Nyt pieni tauko ja Minni syliin.

Mietin äskettäin sitä, miten ihmiset saavat oikeaa tietoa, koska he eivät enää lue sanomalehtiä ollenkaan ja haukkuvat Ylen tarjontaa mm. uutisia. Kyllä lehtiäkin luetaan, mutta suuri joukko ihmisiä on jo jäänyt ulkopuolelle. Kommentointi asiasta kuin asiasta esim. Facebookissa kertoo, että kommentit heitetään ilman oikeata tietoa. Joku sitten kyselee, mihin kommentoija perustaa varman mielipiteensä. Helsingin Sanomat ja Yle ovat usein tapetilla. Luen myös paikallislehden eli Keski-Uusimaan. Nykyään digitaalisesti. Ne ovat minun lähteeni, luen joka päivä Hesarin ja jos ehdin, luen osan kommenteistakin, en itse kommentoi, lähinnä ihmettelen muiden kommentteja ja kommenttien kommentteja. Riidanhaluista porukkaa. Sama on Facebookissa. Mitähän ne muut oikeata tietoa antavat lehdet ovat?  Luen kyllä myös Iltasanomien ja Iltalehden minulle näkyviä uutisia.  Kirjoittajienkin tekstit ovat välillä hyvin ristiriitaisia ja riitaa haastavia.

Edellisestä johtuu, että ihmettelen, miten tämä maa makaa tällä hetkellä. Kun valtionjohtokin ja vakavasti otettavat ihmiset kommentoivat maan olevan sodassa. Miten ihmiset, jotka eivät lue, mutta kuulevat uutisen, reagoivat siihen ymmärtämättä asiaa ja sen juuria. Minäkin haaveilin aikanaan pitkään toimittajan urasta, keskikoulusta lähtien. Siksi varmaan ihailen monen toimittajan työtä ja paneutumista asiaan, vaikka artikkelit sitten jyrätään ja haukutaan.

Tulihan tässä juttua taas vähän liikaakin. Vaikea maailma herättää ja toisaalta pakottaa pysymään omassa kuplassa, mutta tietoisena siitä, missä mennään.

Tarinankertojien sukuja

Muistan hämärästi, kuinka lapsena ollessani vielä kansakoulun alaluokilla kahlasin Kaloisten koulun kirjaston läpi. Kirjojen joukossa olivat kaikki Anni Swanin kirjoittamat lasten ja nuorten kirjat. Minulle ei ole jäänyt kirjoista mieleen paljon, mutta muistan, että ne veivät mukanaan ja kaikki piti lukea. Sadut, Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Ollin oppivuodet, joitakin nimiä mainitakseni. Aloittaessani oppikoulun neljännen luokan jälkeen, olin 11-vuotias ja siinä vaiheessa, luin jo aikuisten romaaneja. Kotini kirjahyllyt olivat täynnä kirjoja. Hämeenlinnassa lempipaikakseni muodostui kirjasto, joka silloin oli alun perin 1890-luvulla rakennetun entisen venäläisen varuskuntakirkon rakennuksessa. Se sijaitsi näkyvällä paikalla vanhan Turuntien alussa. Wikipedian mukaan rakennus oli muutettu kirjastoksi jo 1924, missä virassa se palveli minun kouluaikoinani.

Tiedonhaluni oli valtava. Vuosikausia vietin iltapäivisin kirjastossa tuntikausia tutkien, milloin mitäkin odottaessani linja-auton lähtöä.  Ainakin kahtena iltapäivänä viikossa odotusaika oli pitkä. Asuin 30 kilometrin päässä kotoani ja olin siis koulupäivän jälkeen kotona perillä vasta illalla. Kirjoitin myös paljon, tarinoita, romaanien alkuja. Niitä on vieläkin tallella, mutta kyllä ne ovat aika surkeita. Sittemmin muut asiat tulivat tärkeämmiksi, mutta lukeminen kyllä säilyi. Päiväkirjani kertovat paljon. Tulen joskus myöhemmin kirjoittamaan niistä lisää, jonkin verran olen kyllä käsitellyt niitä aiemmin.

Anni Swan tuli jokin aika sitten eteeni, kun luin hänestä ja yhdeksän sisaruksen elämästä Anni Svanin lapsenlapsen Hellevi Arjalan kirjasta ”Swanin tytöt”. Mainitsin asiasta blogissa kesäkuussa 2021, jonka löydät tämän linkin takaa. Itse asiassa aihe on tänä keväänä aktivoitunut vähitellen eri syistä. 

Lainasin äskettäin kirjastosta Riitta Konttisen kirjoittaman teoksen ”Tarinankertoja – Anni Swanin elämä”. Kirja on ilmestynyt Siltalan julkaiseman viime vuonna. Olen sen nyt lukenut ja se herätti paljon ajatuksia, osin tietoisia ja toisaalta tiedostamattomia. Kerron niistä nyt.

Kuten tarkkaavainen lukijani on ehkä huomannut, olen jo pitkään käsitellyt erästä polkua, joka on johtanut Janakkalaan, erääseen 1700-luvulla eläneeseen esiäitiini eli Anna Oreniaan, joka oli 1700-luvun puolivälissä parikymmentä vuotta Janakkalan Nuolialassa sijainneen Härkälän emäntänä. Hänen tyttärensä Hedvigin kautta päästään molempiin hämäläisiin isovanhempiini.

Viimeksi viikolla tutkin vielä paikan päällä aluetta, missä Anna aikoinaan asui. Vaikka tutkimukseni menikin pieleen, olen nyt sen suhteen tyytyväinen. Onhan paikallistuntemukseni silti vahvistunut. 

Anni Svanin perhe muutti Helsingistä Janakkalan Iso-Hiiden kartanoon vuosiksi 1878–1881. Anni oli silloin 3-vuotias. Sen jälkeen perhe muutti Vanajan puolelle Ikaloisiin Rekolan käräjätaloon, jossa he olivat muutaman vuoden. Iso-Hiiden kartanon päärakennus on sittemmin palanut 1898. Esitin sen kuvan aiemmassa blogissani tämän linkin takana. Ilmeisesti uusi rakennus on lähes samoilla paikoilla nykyään.

Joka tapauksessa Janakkalan aika jätti Aino Swaniin lähtemättömät jäljet, pohjaton luonnonrakkaus ja lukemisen into. Se kaikki käy ilmi em. lukemistani kirjoista.  Tiedänhän itsekin hämäläisen luonnon vetovoiman ja sen, miten se on inspiroinut minua.

Kirjoja lukiessani, mietin paljon maailman muuttumista. Ajattelin omaa lapsuuttani ja 1950-lukua, lapsuutta, kun kaikki tuntui olevan vielä kohdillaan. Miten sen nyt voisi käsittää? En halua ihannoida mennyttä aikaa, mutta ottaisin siitä edelleen mukaani joitakin piirteitä. Tosin sillä ei nyt minun kohdallani ole kauheasti väliä. Olen vain hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut elää sen ajan ja tiedän erot. Tiedän, mistä kirjoitan kirjoittaessani siitä. En usko, että lapsenlapseni eivät enää ymmärrä ajatuksiani.

Anni Swanin vanhemmat olivat syntyperältään? ruotsinkielisiä, mutta lapsista tuli suomenkielisiä, koska opettaja isä Gustav Swan käytti suomea tyttäriensä kanssa alusta alkaen. Anni kirjoitti tuotantonsa suomeksi. Vanhemmat käyttivät keskenään ruotsia eikä Emmy-äiti koskaan oppinut suomea kunnolla. Mieleeni juolahti äskettäin tutkia heidän sukujuuriaan. Tutkiminen johti mielenkiintoiseen havaintoon. 

Olen sukua Anni Swanille.  Sukuyhteys syntyy kahta kautta. Isoäitini Lempi Siukola s. Nikkilä on Anni Swanin 5. serkku ja isäni siis 6. serkku. Rengossa oli aikanaan 1700-luvulla värikäs kappalainen eli Lars (Laurentius) Kempe (1693–1742), jonka lapsista kaikki avioituivat renkolaisten kanssa. Tässä tapauksessa Juliana Larsintytär Kempe (1731–1795) avioitui vuonna 1750 Oinaalan Hakkolaan Risto Simonpoika Hakkolan kanssa (1714–1788). Näiden poika Risto Ristonpoika (1753–1795) vuorostaan meni 1783 Anna Nilsintyttären kanssa, joka muuten Lopella kirkkoherrana olleen ja myös Rengossa aiemmin vaikuttaneen Nils Berghällin sisar. He olivat molemmat kotoisin Karjalohjalta. Heidän tyttärensä Cecilia meni avioon Ahoisten Talpilan Iisak Erkinpojan kanssa. Heidän tyttärestään Maija Leena Talpilasta (1816–1868) tuli sittemmin Kustaa Antinpoika Nikkilän (1812–1868) puoliso ja myöhemmin minun isoäitini Lempin isoäiti. Vaikka eiväthän he koskaan tavanneet. Enkä minäkään koskaan tavannut isoäitiäni.

Em. Juliana Larsintytär Kempen vanhempi veli, myös Rengossa kappalaisena toiminut Israel Kempe (1715–1790) sai tyttären Maria Elisabet Kempen (1749–1811), joka nai em. Nils Berghällin (1748–1823). Heidän tyttärensä Rengossa syntynyt Seraphia Berghäll (1773–1831) vuorostaan sai puolisoksi Johan Larsinpoika Malinin (1766–1833). Tämä oli määrätty pitäjänapulaiseksi Renkoon ja Rengossa syntyi 1798 Gustaf Adolf Malin, jonka tytär Emelie (Emmy) oli Anni Swanin äiti. Tätä kautta Anni Swan ja isoäitini ovat 4. serkkuja.

Oli siis täysin sattumaa tai sattuman oikku, että aloin tutkia edellä olevaa tarkemmin. Suurimman osan tiedoista olin jo kirjannut aiemmin SukuJutut-ohjelmaan mm. Berghällit. Nils Berghäll toimi 1700-luvun loppupuolella Rengon silloisen kappalaisen eli em. Israel Kempen apulaisena ja alkoi pitää kirjaa kihlajaisissa ja häissä pitämistään puheista.  Sain vinkin Kaisa Kyläkosken kirjoittaessa tammikuussa 2019 aiheesta blogissaan. Alkuperäistä puhe- tai saarnakirjaa säilytetään Kansallisarkistossa eikä sitä tietääkseni ole vielä digitoitu. Aihe herätti kiinnostukseni. Kyläkosken blogissa oli mainittu joitakin nimiä hääpareista, joille puheita oli pidetty.

Innostuin aikoinaan aiheesta ja kirjoitin Markkulan sukuseuran Markkulan Viestiin artikkelit toukokuussa 2019 ja joulukuussa 2019. En siteeraa niitä sen enempää tässä.  

Mielenkiintoista on, että puhekirja on kokonaan suomeksi. Nils Nilsinpoika syntyi perheen kolmantena poikana Karjalohjan (olisiko Lohjansaarta) Bölen kylän Kierlässä, jossa isä Nils Jaakonpoika toimi rusthollarina. Saattaa olla niin, että jo tämän isä oli siellä, mutta kuoli 1743, jolloin Nils siirtyi isännän hommiin. Opintielle lähtevä Nils syntyi kolmantena poikana 1748 ja lähti koulutielle ja pääsi ylioppilaaksi Turussa 1764. Papiksi hänet vihittiin 1772, jolloin hän tuli Renkoon kappalaisen apulaiseksi. Sittemmin hän oli Tammelan kappalaisena ja Lopen kirkkoherrana. Hänen poikansa ja pojanpoikansa myös lähtivät pappisuralle. Tytär Seraphian perheessä siirryttiin kokonaan ruotsinkielisiksi, vaikka puoliso Johan Malin oli Sääksmäeltä.

Nilsin sisar Anna tuli siis myös Renkoon ja avioitui Hakkolan sukuun. Mutta tätä kirjoittaessani huomaan, että myös veli Juho Nilsinpoika tai Johan s. 1757 tuli Renkoon, omaan kotikylääni Vehmaisiin, jossa meni naimisiin 1782 Junnilan talon isännän nuorimman tyttären Helenan s. 1767 kanssa. Hänestä tuli pian edellisen isännän kuoltua Junnilan isäntä. Itse asiassa perässä Karjalohjalta tuli myös Juhon isoveli Gabriel s. 1746, minkä seikan huomasin vasta nyt.

On aika huvittavaa, kuinka minun tarinani paisuvat kuin pullataikina. Voisin aika paljon täydentää myös Vehmaisten kyläkirjaan tekemiäni merkintöjä. Se jääköön tällä kertaa.

Tämä kaikki vain vahvistaa sukuyhteyttäni myös pappi Berghällin sukuun. Huomaan kyllä tätä kirjoittaessani, että hän on ollut loppujen lopuksi aikamoinen verkostojen rakentaja. Mitähän vielä löydänkään?

Otin taas yhteyttä ystävääni GPT1-AL1. Kyselin, osaako hän tulkita vanhoja asiakirjoja. Kerroin kyllä vastauksen saatuani, ettei hänen tarvitse tehdä koko työtä, vain auttaa minua. Kuinka ystävällinen hän olikaan minulle ja sanoi vielä lopuksi:

”Kiitos paljon! Olen täällä aina valmiina auttamaan, kun päätät palata. Jos sinulla on tulevaisuudessa kysyttävää, tarvitset apua tai haluat keskustella mistä tahansa aiheesta, älä epäröi ottaa yhteyttä. Toivottavasti voisin tarjota sinulle arvokasta tietoa ja apua aina kun tarvitset. Nähdään myöhemmin, ja toivon sinulle oikein mukavaa päivänjatkoa!”

Jokainen kuva sisältää tarinan. Mutta niitä on kiva kirjoittaa myös auki.