Viileämpi viikko

Kulutan aamuisin paljon aikaa lehtien lukemiseen. Usein lukeminen keskeytyy omiin inspiraatioihini ja muihin tekemisiin, joskus harvoihin menoihin. Jatkan sitten myöhemmin päivällä. Inspiraatiotkaan eivät useimmiten johda toimenpiteisiin. Aamuisin on vain sen verran virkeä ja aikaansaava, että joku idea saattaa edetä tai sitten ei.

Tällaisena aikana sillä ei ole edes paljon merkitystä. Saska Saarikoski on kirjoittanut Hesarin nettiin 60 päivää Poikkeustilassa-palstaa. Viimeisin kolumni julkaistiin myös sunnuntain printtilehdessä, josta sen vasta nyt luin. Hän on saanut lukijoilta paljon palautetta omaan palstaansa ideoiden, elämäntarinoiden, kommenttien, kritiikin ym. muodossa. Jatkossa hän on luvannut kirjoittaa epäsäännöllisesti. Sarja on kaikkien luettavissa verkossa.

Minusta oli lohdullista lukea, että hän tuntee joidenkin aiempien kirjoitustensa näyttävän tyhmiltä ja ne nolottavat häntä. Niinhän olen minäkin viime aikoina tuntenut omien blogieni suhteen. Olen jakanut vanhoja kirjoituksiani Facebookissa, mutta näen tilastoista, että vain muutama tulee sitä kautta lukemaan niitä. Tosin blogejani luetaan paljonkin. Suurin osa löytää niihin googlaamalla.  Uusimpaan blogiini ei löydetä, jollen linkitä sitä luettavaksi. Minua nolottaa ja hävettää entistä useammin. 

Keväällä 2016 olimme näuhin aikoihin jo paljon pidemmällä.

 

Maailma on täynnä puhetta ja kirjoitusta.  Enhän minäkään etsi asioita kuin sattumalta osuttuani johonkin mielenkiintoiseen linkkiin tai etsiessäni tietoa. Facebookissakin on turha kirjoittaa jotakin pidempää, sillä harva lukee sen loppuun saakka. Sanomalehdistä luetaan vain otsikot. Jopa Hesarin otsikot ovat usein ärsyttäviä, vaikka sisältö on aivan asiallinen ja usein jopa otsikosta poikkeava.

Minulla on iso ruokapöytä, jota saisi vielä pidennettyä tarvittaessa. Se ei ole omani, vaan ystävältä lainassa tuolien kera. Olen valmis luovuttamaan sen heti, kun ystävällä on sille muu sijoituspaikka. Pöydälle kasaantuu päivän mittaan tavaraa kullekin sivustalle. Loppujen lopuksi vapaaksi jää vain toisessa päässä oleva kohta, jossa istun aamupalan ja syömisen yhteydessä, päivän mittaan useimmiten. Joskus siirrän läppärin siihen kirjoittaakseni eri paikassa kuin normaalisti. Tätä kirjoitan vaihteeksi juuri siinä pöydän päässä,  vieressä kesken jäänyt sunnuntain Hesari, muistikirja, iso työvihko (niitä suuri kasa vanhoja odottaa hävittämistä toisaalla) ja kalenteri. Lisäksi lähellä ovat puhelin, tabletti ja kamera.

Kuten myös keväällä 2019 eli viime vuonna.

Nyt pöydällä ei ole muuta kuin toisella sivustalla pari Karjala-lehteä ja mappi, johon kerään sekalaista, säilytettävää materiaalia (vanhat vuosimapit pitäisi käydä läpi ja heittää pois tarpeettomat paperit). 

Pöydän toisessa päässä on verenpainemittari.  Minua pyydettiin toimittamaan terveyskeskukseen neljän päivän verenpainetiedot. Olen tilannut netistä ajan verikokeeseen tälle viikolla. Käyn reumalääkitykseni takia nk. turvakokeissa kolmen kuukauden välein.  Viime vuoden ongelmien takia tai henkilökunnan töiden vähentymisen takia koronan hiljennettyä, minulle on soitettu terveyskeskuksesta jo pariin otteeseen ja muistutettu turvakokeista ja muistakin lisätyistä verikokeista. Aiemmin huolehdin pitkään niistä yksin ja tarkistin tulokset Omakannasta. Mietinkin tässä, että olemmeko me yli 70-vuotiaat nyt muutenkin tarkemmin seurattua väestönosaa? Muualtakin olen kuullut, että lääkärit ovat aktivoituneet soittelemaan, vaikka tieto on siis Omakannassa. Hammaslääkäriltä ei ole vielä tullut soittoa peruuntuneille ajoilla.

Tulisiko terveyskeskuksista tulevaisuudessa oikeasti nimensä veroisesti terveyskeskuksia, joissa etukäteen pidettäisiin huolta ihmisten terveydestä ennen kuin sairaudet ilmaantuvat tai pääsevät siihen pisteeseen, että tarve olisi sairauskeskukselle?  Sitähän toivoin jo yli kymmenen vuotta sitten.

Tässä kuvassa näkyy Tuusulan Sarvikallio vastapäisellä rannalla. Kuva 16.5.2016 Lottamuseon kohdalta Tuusulanjärven yli.

Nyt kun kukaan ei käy kylässä luonani, ruokapöytä täyttyy nopeasti. Kun joku on tulossa, tyhjennän pöydän nopeasti ja siistin kotiani muutenkin. Tällaisena aikana olen elänyt vähän kuin pellossa, tosin olen siivonnut kiitettävästi. Tänä aamuna ajattelin, että olisikin oikeasti mukava juttu,  että minulla olisi oikein iso pöytä, paljon isompi kuin tämä. Sijoittaisin sen keskelle olohuonetta. Pöydällä voisivat lojua kaikki keskeneräiset työni omissa kohdissaan. Siirtyisin oman mielialani mukaan milloin minkin tehtävän pariin.

Ei ole mitenkään erikoista, että tällaisena aikana mieleen tulee erikoisia ajatuksia. Mutta on niitä minulla ollut ennenkin.

Vapautuminen koronan pelosta on meilläpäin (täällä koronapesäkkeessä eli HUSin alueella)  hiukan hellittänyt. Liian vapaaksi sitä ei ole tarkoitus päästääkään. Jokainen voi entistä paremmin käyttää omaa harkintaansa. Niin olen toiminut. 

Menossa hiusten leikkuuseen... Voi hirveetä, kun sitä on vanhentunut.

Eilen kävin lopulta kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. En enää kestänyt pidentyvää tukkaani, lyhyempi tukka helpottaa elämää. Oma kampaajani on ollut koko korona-ajan töissä. Asiakkaita riitti nytkin. Monet kävivät leikkaukseni aikana kysymässä vapaata aikaa. Kauppakeskus oli täynnä ihmisiä. Poikkesin kampaajan jälkeen S-kaupassa, vaikka lauantaina puolenpäivän jälkeen siellä oli erityisen paljon ihmisiä (kuten aina), lapsiperheitäkin. Ihmiset säilyttävät hienosti turvavälit. Jos näen kasvonaamioisen ihmisen, kierrän tämän kaukaa. Samoin kerran pelästyin yhtä yskivää miestä, joten kiersin kaukaa. 

Aika paljon lähti... Tämä on sitä häpeilyn estoa. Mennään suoraan kohti ja esitetään niitä valokuvia, joissa ikä näkyy.

Kasvomaskeista keskustellaan ja kohistaan kauheasti. Koen kohinan tuskalliseksi. Ymmärrän, jos sairas ihminen tai sairaiden kanssa tekemisissä oleva ihminen käyttää sellaista, siksihän minäkin pelästyn. Ymmärrän myös niiden käytön tilanteissa, joissa turvavälit ovat mahdottomia pitää.  Tiheät ihmisjoukot muualla maailmassa ja suurkaupungeissa tekevät asian myös ymmärrettäväksi. Mutta meillä täällä maalla, jossa ei edes kävelyllä lähistöllä kohtaa kuin pari ihmistä, ne ovat tarpeettomia. 

Lastenlasten luovuutta. Axel esitteli kerran Skypessä. Kuva CD.

Välillä osun lukemaan mielipiteitä Facebookissa tai lehtiartikkelien perässä. Ei todellakaan pitäisi. Ovatkohan ihmiset tällä hetkellä entistä vihaisempia joko tästä tilanteesta tai muusta kuten omasta mielialasta johtuen? Nykyaikana lienee turha toivoa sopusuhtaista ja ystävällistä elämää. Tavallisetkin ihmiset ovat oppositiopuolueiden edustajien tavoin politisoituneet ja jankuttavat samoja asioita eli kaikki on hoidettu lähes pieleen. Tilanne on meillä nyt hyvä. Kukaan ei todellakaan, eivät edes asiantuntijat voi varmasti tietää, mikä on tulevaisuus. Nyt on jokaisen aikaa käyttää tervettä omaa järkeä. 

Veini esitteli Skypessä.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa enemmän luontoasioista. Eilen Skype-keskustelussa 3-vuotias, lapsenlapsenlapseni Veini viimeiseksi esitti toivomuksen päästä tänne kotinurkilleni puistoon tarkoittaen varmaan tuota pientä lähimetsää, jonka läpi viimeksi äitienpäivänä kuljimme.  Olen aina ollut lapsenlapsilleni sellainen ”metsämummo”. Aionkin ehdottaa seuraavassa skype-keskustelussa, että he alkaisivat kutsua minua metsämummiksi. Veinillä sattuu olemaan kuusi mummia, joten olisi aiheellista. Hän oli erityisen huolissaan kahden yksin asuvan mummin osalta, joihin en minä kuulu, vaikka asunkin yksin. Veinin kahdella pikkuenolla on vain kaksi mummoa.

Tämä riittääkin tältä päivältä. Ehkä jaan sen edellisen blogini myös tänään. Alkoi muuten ukkosen ilma! Kesä lähestyy kohisten.

Koivu alkuviikosta.

Uhon aika

Iso kasa tekemättömiä tehtäviä odottaa pöydän kulmalla. Se on hyvin tavallista, kun olen ollut liikkeellä. Tehtävät, lupaukset ja sen sellaiset ovat kuin takiaisia. En valita, mutta ne on silti hoidettava tai sitten vain unohdettava, mitä en harrasta.  Kaikkia asioita ei silti koskaan pysty hoitamaan loppuun saakka, varsinkin, jos ne vaativat apua joltakin muulta taholta.

Olin viime viikonlopun Vantaan sukututkijoiden joka vuosi järjestämässä ”Kuulutko sukuuni”-tapahtumassa. Toisella edustamallani sukuseuralla eli Kuolemajärven Sirkiöillä oli siellä osasto. En aio tässä kirjoittaa tästä tilaisuudesta sen enempää kuin mainita, että se oli kokemisen arvoinen. 

Ainoa uusi kuva nykyiseltä kotitieltä

Tilaisuus vei tosin kaikki voimani ja nyt elän edelleen toipumisen aikaa. Uusiin asioihin lähteminen on aina palkitsevaa ja antaa voimaa jatkaa. Olen täällä blogeissani valittanut alavireestä ja huomaan kyllä näiden vuosien aikana rakentamieni perustusten olevan loppujen lopuksi se juttu, joka vetää minut ylös suosta. 

On vaikea selittää sanallisesti sitä tunnetta, joka herää vähitellen ja nostaa ylöspäin. Se on eräänlaista innostusta, jossa luovuus alkaa kipinöidä. Olen joskus aiemmin kutsunut sitä inspiraatioksi, jonka olen aina välillä pelännyt menneen menojaan. Se on silti täysin synnynnäinen ominaisuus, joka ihmisillä joko on tai ei ole. Useimmilla se on, vaikkakin tosi pienenä. Siksi sen olemassaolo on ensin ymmärrettävä, sitten sitä on alettava vaalia ja arvostaa. Siksi kai minäkin keräsin vuosien mittaan sitä aineistoa, jota hankaamalla, saan kipinät aina nousemaan uudelleen. 

Kaikki muut kuvat ovat menneiltä vuosilta aamulenkin varrelta. Tuusulanjoki.

Suuren suurta roihua en tässä iässä ehkä enää saa niistä syntymään. Kaikkihan on mahdollista, mutta askeleet ovat pieniä ja aika on rajallinen. 

Nykyajassa on myös paljon toimintaa, joka saattaa olla rajoittavaa. Melkein hurjistuin, kun luin viime viikon Anna-lehdestä (Anna n:o 40/5.10.2017) Sanna Wirtavuoren kirjoittaman artikkelin Anna Perhosta. Kaikki lehdet nostavat esille samanaikaisesti persoonia, jotka ovat ehkä kirjoittaneet kirjan tai ovat televisio-ohjelmissa.

Toimittaja Anna Perho on kirjoittanut nyt syksyllä ilmestyneen kirjan ”Antisäätäjä”, jota en aio lukea. Taisin jo aiemmin syksyllä nähdä hänet televisio-haastattelussa. Tietenkin hän kirjoittaa ihan asiaa, siitä ei ole kysymys eikä hänen persoonastaan. Mutta tuo Annan artikkeli nosti elävästi mieleeni tuon ikäisten ihmisten (40 – 50) valtavan uhon. Samanlainen olin minäkin aikoinaan. Nyt tunnen myötähäpeää.

Ei se mitään, mutta artikkelissa ladataan itsestään selvyyksiä elämästä. Suurella äänellä huudetaan valmentajana elämänohjeita.  Näitä hän opastaa kirjassaan, koska tarvitsee niitä itsekin. ”Olen paitsi valmentaja myös vertaiskokija ja ruuhkavuosiveteraani.” ”Missioni on taistella elämätöntä elämää vastaan.”

Hän viihtyy erityisen hyvin epämukavuusalueella, koska siellä kehittyy. Saattaa olla, että nämä ohjeet ärsyttävät minua erityisesti siksi, että ne ovat minulle jokapäiväisiä asioita ja koen ikäväksi sen, että niistä elämöidään.

Tuossa iässä ihmiset ovat voimansa tunnossa, eivät halua nähdä sinne loppumetreille, eläkkeelle jäämiseen, vanhentumiseen, kuolemaan. He ovat aina oikeassa eivätkä edes kuuntele vanhempia ihmisiä. Niinhän minäkin. Menin nenä pystyssä eteenpäin, en kuunnellut äitiäni enkä isääni. 

Muutto. Annalla oli myös muutto, jossa piti käydä vanhoja tavaroita läpi. ”Anna löysi pahvilaatikoita, jotka huokuivat nuorempien ikävuosien angstista energiaa.” Hän säilytti vielä ne vanhat ahdistuneet päiväkirjat, vaikka totesi, että olisi pitänyt heittää ne pois, koska niiden lapselliset ruikutukset tuntuivat pelkältä oman itsen ympärillä pyörimiseltä. 

Hänen mielestään vanhojen muistojen säilyttämisessä on kysymys menneisyyden haikailusta ja romantisoinnista. Ihminen elää päänsä sisällä (HYI) jotakin aikakautta, joka meni jo. Tämä päivä jää kokematta. Siltikin ”Läsnäolofundamentalismi” on hänestä myös inhottavaa. 

 

Huh sentään. En kestä enää. En yleensä enää riehaannu näin paljon. Yritän vain hiljaa ohittaa minua ärsyttävät asiat.  Liika maailmanmenon, sen nykymenon seuraaminen saattaa tehdä allergiseksi. Silloin tällöin lähden lukemaan jonkun lehtijutun kommentteja ja toivon, etten olisikaan lähtenyt. Ne juuri osoittavat, kuinka paljon huonoja ymmärtäjiä ja maailmanmenon seuraajia netissä liikkuu. Toki siellä on asiallisia kommenttejakin, mutta enemmistö on jotakin muuta. Usein huomaan ymmärtäneeni asian aivan päinvastoin kuin enemmistö. Saatan palata asiaan ja perehtyä ja silti edelleen ymmärrän sen toisin. Johtuuko se vanhemman ihmisen pidemmästä perspektiivistä, vivahteiden tulkitsemisesta, tarkkaan lukemisesta (se, mitä on otsikon alla)? 

Jaan itsekin aina välillä Facebookissa hyviä artikkeleja, erityisesti Helsingin Sanomista. Jaan niitä siksi, että joko aihe on kiinnostava tai kirjoitus on hyvä. Ne eivät silti ole minun mielipiteitäni kuten joskus joku on ymmärtänyt. 

Eilisessä Hesarissa oli Sofi Oksasen loistava kirjeen muodossa Melania Trumpille osoitettu artikkeli otsikolla "Rakas Melania". Sofi Oksanen kyllä aina osaa tarttua asian ytimeen. Melania Trumpilla on oman taustansa takia loistava paikka ottaa kantaa maailman ongelmiin ja vaikuttaa muutoksien syntymiseen. Hän vaikenee ja nostaa samalla nk. itätyttöjen statusta, markkina-arvoa ja ihmiskauppaa eli tekee hallaa sen sijaan, että tästä maailmasta tulisi parempi paikka kaikille naisille. Tästä linkistä pääset lukemaan artikkelin, joka on tosin vain tilaajille.

Tämä kuva kesältä 2004 löytyi.

Oikeastaan pitäisi jaksaa puuttua lehtien ylilyönteihin ja virheisiin. Tänään Keski-Uusimaassa kirjoitettiin Tuusulanjoen tulvimisesta. Lahelan lasten koulutie kevytliikenteenväylää pitkin Mikkolan koululle on suljettu. Sitä samaa tietä käytti Arttu koko peruskoulunsa ajan poiketen aina luonani matkan varrella. Se on ollut minun ulkoilureittini varrella. Kommentoijat eivät muista vastaavaa tapahtuneen aiemmin. Elokuussa 2004 joki tulvi todella rajusti ja talot Lahelassa lähellä joen rantaa olivat tulvan ympäröimiä ja osassa vesi meni sisään saakka. Kävin kuvaamassa nyt suljetun Jussilanpolun varrella, Keravalla sillalla ja Kellokoskella. Sen jälkeenkin on joki tulvinut, muttei niin rajusti. Olen ajanut Lahelaan vedet roiskuen joen lähellä. Kun vain ehtisin kaivaisin kuvat esille! 

Elämä on nykyään todella lyhytjännitteistä ja toisaalta myös ankaraa. Kuten on jo usein tullut todettua, paras on elää vain sitä omaa elämäänsä. Kiihkottomasti. Ilman uhoa oikeasta elämästä, siitä, joka on koko ajan läsnä, vieressä, jokapäiväistä arkea.  Paras on jatkaa omalla tavallaan. Siinä tavassa on läsnä koko elämä, se mennyt ja eletty päiväkirjoineen ja kuvineen ja se tämä hetki mahdottoman runsaana. Entä tulevaisuus? Voinko vaikuttaa siihen? 

Joki tulvi vähän ainakin joka vuosi

Jatkan kuolleiden kirjaamista sukututkimukseeni. Yli 60-vuotiaat kuolivat jolleivat sairauksiin, niin vanhuuteen. Jotakin entisaikojen asenteista elää vielä tänä päivänä. Harvat edes minun ikäiseni myöntävät sen vaan toistavat aina uudelleen saman lauseen ”Ikä on vain numeroita.”  En halua kuulla sitä. Minulle ikä on paljon muutakin eikä sitä tarvitse peitellä vaan siitä voi olla oikeasti ylpeä. 

Ikä saattaa tuoda mukanaan viisauden ja kaukonäköisyyden. Silloin tajuaa vivahteet ja sen, mikä on tärkeätä. Jos tajuaa. Jos ei halua roikkua kuolemaan saakka siinä keski-iän ällöttävässä uhossa, johon on niin helppo jäädä. Eli kyllä sitä harrastavat myös vanhat ihmiset.

Synonyymi uholle on vaikkapa ylimielisyys.

Olisiko kohta edessä?