Ennen ja jälkeen

Varo pistämästä sormiasi ja samalla itseäsi syvälle tutkimuksen syövereihin! Et koskaan tiedä, minne joudut.  Siltä tieltä ei ole paluuta takaisin. Sama koskee kyllä muitakin asioita, jotka liittyvät läheisesti tutkimiseen, asioiden kaivamiseen ja historiaan. Jotkut ihmiset saattavat löytää kultaisen keskitien, joka usein tarkoittaa sitä, että osaa luovia sieltä, missä aita on matalalla. Toinen ihmistyyppi vaipuu entistä syvemmälle ja hukkuu liian monien asioiden viidakkoon. Kumpi minä olen?

Tammikon tiellä....

Muistan, kuinka kesällä 2004 jouduin ensimmäisen kerran sukututkimuksen pauloihin. Löysin päiväyksen erään sinikantisen vihon kulmasta. Tunnelman muistin, mutta ajankohta oli hävinnyt mielestäni.  Olin kesälomalla ja aloin tutkia sekä äitini että isäni sukujuuria ja olin juuri oivaltanut, että tietoa löytyy netistä. Sinikantinen vihko on aarre, joka viime vuosien myllertäessä tavaroitani, on aina silloin tällöin hukkunut paperikasoihin. Olin aloittanut vihon 20.3.2000 äitini haastattelulla.  Sen olin tehnyt ollessamme kaksistaan viikon lomalla Pärnussä. Siitä olen kirjoittanut ennenkin muista suunnista katsoen kuten täällä tai täällä.

Tässä vanhin kuva. Kuvaa myös äitilinjaa. Isoäitini Ainon kautta DNA siirtyi tyttärien ja näiden tyttärien kautta tulevaan aikaan. Äitini istuu oman äitinsä sylissä noin parin vuoden ikäisenä.

 

Siitä kaikki alkoi. Sitten kesälomallani 2004 tutkin sukuja yökausia, todennäköisesti Hiskistä ja amerikkalaisten mormonien tietokannoista, joka lienee nykyään Family Search tms.  En ole ottanut yhtäkään printtiä, koska minulla ei ollut printteriä käytössä. Olen vain kuumeisesti kirjannut vihon sivulla löydöksiäni ja tajunnut, kuinka suuri suku äidilläni on. Hän oli harvoin maininnut suvun alkulähteen Kuolemajärven Karjalaisten kylässä, mutta hän tervehti Kuolemajärvi-juhlilla Turussa sieltä olevia ihmisiä. Muistelmissaan hän paneutui yksinomaan omiin muistoihinsa ja omaan perheeseensä, ei menneisiin. Aivan samalla tavalla kuin ihmiset nykyään tekevät, sulkevat menneen ajan pois. Pitäisi aina osata kysyä oikeita kysymyksiä. Kun on matkan alussa, kun tietoa on vähän, ei osaa edes kysyä niitä oikeita kysymyksiä. Myös oikein kuunteleminen on tärkeää.

Vanhimmat lapsenlapseni olivat ensimmäistä kertaa Karjalassa. Nyt toinen on 1,5 vuotiaan pojan äiti ja Arttu oli eilen kutsunnoissa (2018). Mennyttä aikaa ei saa takaisin. Paitsi...

 

 

 

Todennäköisesti minulla oli silloin käytössä kotona joku tietokone ja nettiyhteys, jotta saatoin tutkia. Ehkä käytin työkannettavaa.  Olinhan työpaikalla ja asiakkaiden luona koko ajan tekemissä laitteiden ja ohjelmien kanssa.  Joka tapauksessa jätin tutkimukset sikseen ja jatkoin vasta myöhemmin seuraavana kesänä, kun hankin oman tietokoneen. Olin työelämässä ja kiirettä riitti loputtomiin, muistiinpanoja ei tullut tehtyä. Ymmärsin silti jo silloin, että aikani ei mitenkään riitä sukujen tutkimiseen. Huomasin myös sen, kuinka helposti tutkiminen vie mukanaan.

Kesällä 2004 elin vaikeata aikaa.  En tiedä, ehdinkö koskaan käsitellä sitä aikaa syvällisemmin, muuten kuin rivien välistä.  Elämä luisui aina vain vaikeammaksi. Olin ylikuormitettu, välillä masentunut. En halunnut myöntää sitä muualla kuin päiväkirjani sivuilla. 

Äiti oli kuollut edellisen vuoden keväällä ja nyt oli käynnissä perinnön setviminen. En edes muistaisi ilman päiväkirjaani, että 12.5.2004 olin kaatunut niin pahasti, että sain vammoja kylkiluihin ja keuhkojen seutuun. Olin niin allapäin, etten halunnut lähteä sisareni pojan rippijuhliin. Hurjaa tekstiä. Mietin samalla vanhempiani ja heidän luopumistaan elämän loppuvaiheissa ja asioita, joista ei koskaan puhuttu. Kaikki haluttiin pitää sisällä. Niin oli tehty jo kautta aikojen, mitä en kyllä silloin vielä täysin tajunnut. Sehän on suomalaisten perheiden tapa, minkä olen ymmärtänyt vasta myöhemmin. 

Viipurissa 2004.

Yritin silti elää normaalisti. Olin sisältä pysähtynyt, mutta pinta, kuori minussa eli ja tarkkaili ympäristöään. Ihminen elää jatkuvasti muutoksessa. Joskus muutokset ovat suurempia. Se on meille kaikille tuttua.

Aamut olivat siedettäviä. Eräänä kesäkuun aamuna ennen töihin lähtöä vanhempani ilmestyivät minulle epämääräisinä korkeina vaaleina hahmoina, koska heillä oli asiaa.  Tätä on ehkä useimpien vaikea sulattaa. Pelästyin itsekin. Olin järkyttynyt, sillä asiat koskivat menneiden korjaamista. Kun tällaisia kertoo, ihmistä pidetään sekopäänä. En enää välitä. En onnistunut korjaamaan kaikkea, mitä he pyysivät. He palasivatkin joskus myöhemmin kertomaan, että he ymmärsivät ja että voisin lopettaa heidän antamansa tehtävän hoitamisen. 

Myöhemmin olen tajunnut, että he jättivätkin minulle suuremman tehtävän, jota toteutan koko ajan. 

Vähän ennen sadetta. Hänelläkin on sama DNA-äitilinja, mutta hän ei jatka sitä. Isälinja on ollut vuosisatojen ajan Karjalan kannaksen Metsäpirtissä Laatokan rannoilla.  Siitä kirjoitan varmaan joskus.

 

Siitä lähtien kirjoitinkin sitten säännöllisesti vuosikymmenen.  Viime vuosina päiväkirjamerkintäni ovat harventuneet.   Vuodet 2003 – 2005 olivat todella vaikeita sekä kotona että työssä. Se aika oli minulle itseni ymmärtämisen aikaa. Irrottauduin henkisesti kaikesta vanhasta lähteäkseni uuteen aikaan. Loppujen lopuksi, kaiken lisäksi aloin kulkea samanaikaisesti kohti mennyttä aikaa. Monitasoinen elämä alkoi. Sellaistahan me kaikki elämme kukin omalla tavallamme! 

Samalla kun tutustuin itseeni, ympäristööni ja muihin ihmisiin, aloin tutustua vanhempieni elämään, kotipaikkoihin, historiaan. Minusta tuli avoin ihminen. Se oli monitasoinen hyppäys omaan tulevaisuuteen.

Meni silti vuosia ennen kuin annoin koko käteni sukututkimukselle. Se tapahtui vasta 2011.

Näitä asioita mietin setviessäni Kuolemajärven Sirkiöiden sukuseuran 10-vuotista historiaa. Olen ollut siinä tiiviisti mukana. On hyvä aina juhlia jotakin merkkipäivää, vaikken niistä ole henkilönä itseni kohdalla piitannut.  Jouduin penkomaan paperikasojani ja tutkimaan mappeja, jotta saisin poimittua sieltä oleellisimman viime lauantaina sukutapaamisessa Liedossa pitämääni esitykseen. 

Samalla kun olen käynyt läpi papereita, tulee monenlaista jo unohtunutta mieleen. Viime vuosien myllerryksistä huolimatta paperini ovat ainakin suurimmaksi osaksi jossakin järjestyksessä, mutta monessa mapissa ja irrallaan. Näen niissä paljon työtä.  Olisi kuitenkin aika vähän hellittää paitsi, että seuraavat asiat odottavat jo jonossa paneutumistani. Kirjoittamalla selvitän ajatuksiani sen hengittämisen lisäksi.

Vaikka eläkeläisellä ei olekaan lomaa, tunnen tarvitsevani sitä juuri nyt. Miten olisi se Koli vaikkapa syyskuussa? Siihen olen palannut aina välillä viime kesästä lähtien. Sinnekin on ajomatkaa useiden tuntien verran ja matkalla monta paikkaa, joissa olisi kiva poiketa. On lähdettävä kaiken lisäksi yksin, koska ei ole ketään, jota voisin pyytää mukaan. Naapurini menneiltä vuosilta asuu Joensuussa ja kyseli jo kesäkuussa, milloin tulen. On hyvä muistaa se hieno vapauden tunne, kun lähtee liikkeelle! Päivä kerrallaan. On liian monta asiaa tehtävänä vielä ennen kuin voin ajatella lomaa…

Siinä äitilinjaa... Kuva vuodelta 2000.

 

Äitilinjansa saa tietää, kun testataan mitokondrioDNA

Lupasin palata blogeissani aiheeseen geneettinen sukututkimus. Vaikka olen tässä välillä opiskellut aihetta, en silti ole vielä valmis kirjoittamaan siitä muuten kuin tipoittain.  Olen entistä enemmän solmussa. Etäserkkuja tulee koko ajan lisää. Salaperäinen äitilinjani K (tarkalleen K1a4a1a2a) saa minut näkemään unia.  

Vanhin äitilinjani edustaja Margareta Tahvontytär on elänyt Karjalan kannaksen Kuolemajärven alueella 1697 – 1759. En tiedä hänen sukuaan, mutta hän on avioitunut Johan Tuomaanpoika Juvan (1684 – 1763) kanssa. He lienevät asuneet Hatjalahden kylässä, koska se on merkitty asumispaikaksi heidän kuollessaan.

Kun uudet asiat saavat tutkimaan laajemmalti, alkaa tarkennus yksityiskohtiin ja syventäminen. 

Margareeta kuoli noin 62-vuotiaana. Hänen puolisonsa nai samana vuonna 1759 toisen lesken, Agneta Yrjöntytär Hovin. He ehtivät vielä ennen miehen kuolemaa 1763 saada kaksi lasta. Heillä on sitten jo aivan toinen äitilinja!

Olen löytänyt Margareetalle ja Juholle  tähän mennessä kolme lasta, enemmänkin saattaa olla. Tarkistuksissa myös jotkut tiedot saattavat muuttua. Luettelen tässä yhteiset lapset:

Juho Juhonpoika Juva (1728 – 1787) meni naimisiin Maria Juhontytär Soitun kanssa ja he saivat yhteensä  ainakin yhdeksän lasta aikavälillä 1753 – 1773.  Näistä viisi oli poikaa ja neljä tyttöä. Kaikki jatkoivat sukua eteenpäin. Perhe eli Hatjalahden kylässä.

Yrjö Juhonpoika Juva (1733 – 1791) oli Kirjolassa naimisissa Maria Yrjöntytär Hovin? kanssa. Perhe muutti 1769 Uudellekirkolle Sortavalan kylään. Yhteisiä lapsia oli ainakin seitsemän. Sukujen tutkiminen on kesken.

Kaarina Juhontytär Juva (1741 – 1803), äitilinjani jatkaja, meni naimisiin samana vuonna 1759 kuin isänsä toiseen kertaan Kirjolasta olevan Antti Olavinpoika Hietasen (1736 – 1797) kanssa. Heidän tyttärensä Maria Antintytär Hietanen (1762 – 1818) jatkoi samaa äitilinjaa vieden sen tyttärelleen Hedvig Paulintytär Gottskalkille (1798 – 1855). Tämän isä oli Paul Matinpoika Gottskalk (1756 – 1813).

Hedvig Paulintytär Gotskalk avioitui 1815 Uudeltakirkolta tulleen Sakari Juhonpoika Koskelaisen (1792 -1831) kanssa ja seuraava äitilinjan eteenpäin viejä oli heidän tyttärensä Maria Sakarintytär Koskelainen (1826 – 1893), joka kuoli 67-vuotiaana vanhuuteen 27.10.1893 vajaat puoli vuotta isoäitini Ainon syntymän jälkeen.

Jätän äitilinjani tällä kertaa tähän vaiheeseen, mutta kirjoitan myöhemmin lisää.

Tarkasteltuani esiäitejäni tällä tavalla, tuli mieleeni niin moninaisia asioita, että niitä on aihetta sulatella. Äitilinjahan kulkee aina äidistä tyttären kautta eteenpäin sekä tyttärille että pojille. Pojasta se ei jatku eteenpäin, mutta tyttärillä se lähtee aikojen alusta aina Eevasta tuleviin sukupolviin.

Marja Pirttivaara kertoo kirjassaan ”Juuresi näkyvät, geneettisen sukututkimuksen ABC” (Siltala.2017) selkeästi, mitä termit tarkoittavat. Käytänkin hänen kirjaansa lähteenä. Terminologian ja ylipäänsä koko aiheeseen sisään pääsy vaatii aikaa. Facebookin ryhmät (Suomi DNA-projekti ja Karjala DNA), joihin liityin jo kauan ennen omia testejäni, tarjoavat mielenkiintoista luettavaa, mutta monet asiat menevät aloittelijalta liian kauas. Pitäisi tietää tarkemmin kunkin kommentoijan taustat. Kaikki testaajat eivät selvästi tunne sukujaan itse tehdyin sukututkimuksin. Kaiken lisäksi he ovat kiinnostuneita muista asioista kuin minä. 

Teetin samantien FamilyFinder-testin lisäksi täyden mtDNA-testin suppeampien sijaan. MitokondrioDNA siirtyy äidiltä tyttärelle sellaisenaan munasolun kautta. Lähimmät osumani, kaksi suomalaista naista, joilla on täsmälleen sama tulos kuin minulla, yhtyvät omaan äitilinjaani todennäköisesti niin kaukana menneisyydessä, että sitä on vaikea selvittää. He ovat 4. serkkuja eli kaukaisia (remote) serkkuja, joita muita paikallaan pysyneitä henkilöitä pystyn kyllä selvittämään. Jos joku henkilö on lähtenyt varhaisessa vaiheessa pois lähialueelta muualle Suomeen, on vaikea saada sukunimettömiä piikoja ja renkejä mitenkään kiinni. Avioton lapsi saattoi olla syy lähteä kauas, muuttaa jopa patronyymiä. Oletan nimittäin, että heidänkin äitilinjansa lähtee kannaksen suvuista, vaikka he tuskin sitä tietävät.

Jatkan tästä ja huomaan asian laajentaneen rippikirjojen selaamista Karjalan kannaksen alueella ja katseeni tarkentumista huomaamaan poikkeavuuksia.  

Aloitin tämän kirjoittamisen ennen viime lauantaista Liedon sukutapaamista, joka sujui lämminhenkisesti ja mukavasti. Siitä on kiva jatkaa eteenpäin. Mietityttää se, etten jaksa enää samalla tavalla kuin ennen vanhaan. Sellaista me kaikki koemme kun vanhenemme. 

Unelmien maaperä

Aamuisin aurinko paistaa työpöydälleni aivan liian kirkkaana. Se häiritsee, jos haluan alkaa kirjoittaa blogia. Voisin toki siirtyä kirjoittamaan muualle, vaikkapa keittiön pöydän ääreen, jonne se ei paista enää puoli yhdeksän aikoihin. Makuuhuone on asunnon toisella puolella, vasta ilta-aurinko tulee sinne sisälle. Tänään siirrän suosiolla läppärini keittiön pöydälle, joka pursuaa mappeja ja kirjoja. Kun kirjoittamisen pakko tulee ylivoimaiseksi, sitä pitää kuunnella.

Ihmisessä, tässä tapauksessa minussa risteilevät monenlaiset tekemisen tarpeet. Aamukahvia juodessani ja auringon paistaessa keittiöön, aloin nähdä joka puolella pölyä, roskia, hiuksia. Eipä sitten muuta kuin lakaisemaan ja pyyhkimään pintoja, kaappeja ja lattioita.  Olinhan vasta pari päivää aiemmin imuroinut.  Oikeastaan olen sitä mieltä, ettei tällaisista asioista edes pidä kirjoittaa saati informoida muita. Mutta jos luon elämänmakuista blogia, niin miksi ei. Ihmisen (= naisen) ajatukset eivät koko ajan pyöri korkeimmissa ulottuvuuksissa. 

Kirjoitin viimeksi DNA-testistä. Joku jakoi blogin jonnekin sukututkimusryhmään Facebookissa ja sitä onkin luettu ahkerasti. Outoa on, ettei kukaan kommentoi millään tavalla. Vallitsee syvän syvä hiljaisuus. Eipä muutenkaan blogejani kommentoida kuin joidenkin toimesta ja ehkä erikseen viestillä. Tätähän koko elämäni on ollut. Olen saanut tehdä kaikenlaista, jopa joskus saanut jotakin aikaiseksi, mutta ympärilläni leijuu suuren suuri hiljaisuus. Minussa lienee jokin ominaisuus, joka varoittaa ihmisiä sanomasta mitään? Mikähän se on?

Unohdan asian seuraavassa hetkessä, eihän sillä ole mitään merkitystä. Toimin joka tapauksessa omana kommentoijana ja itseni arvostelijana. Se on varmaan pelkkä kirjoitusten sävy, joka osoittaa sen. Kuka nyt haluaisi sitä entistä ”naiivia naista” mitenkään arvostaa positiivisesti tai negatiivisesti! 

Aurinko paistaa taas kirkkaalta taivaalta. Minulla riittäisi töitä moneen suuntaan, siis niitä vapaaehtoisia. Niistäkin on paras olla hiljaa, koska saan kuulla, että pitäisi luopua jostakin tai kaikista. Mutta kuka nyt luopuisi elämän suolasta?  Tekemättömät jutut jaksavat muistuttaa itsestään, mutta kumma kyllä ne tulevat aina loppujen lopuksi tehdyiksi.
  

Iso kasa kirjoja odottaa myös lukemistani. Kun olen puurtanut jonkin aiheen parissa pitkään, en kyllä edes jaksa sitten lukea. 

Eräänä päivänä perustin Instagramiin pitkään pohtimani toisen tilin. Se olikin yllättävän vaikeaa, mutta nyt se on siellä. merjalovesbooks!!  En ole ehtinyt viedä sinne vielä mitään tai paremminkin valinta on vaikeaa. Pari iki-ihanaa kirjastosta lainaamaani kasveihin ja puutarhoihin liittyvää kirjaa odottaa paneutumistani. Voisin ehkä aloittaa juuri nyt. Sen teinkin saman tien. Ensimmäinen kuva, tosin vähän huono ja harkitsemattomasti otettu on nyt palvelussa. Siinä on kansikuva pöydälläni lojuvasta Teija Alangon iki-ihanasta kirjasta ”Malva ja mulperi”(SKS.2018). Se pitää kyllä hankkia itselle.  Ehkä sitten lokakuussa Helsingin kirjamessuilta, jonne olen jo keväällä ostanut kokoaikaiset liput.

Hashtagit. Voi sentään, sekin piti nyt opetella.  Nyt vaan sitten lukemaan kasviarkeologin kirjoittama kirja. Sukututkija ei pääse karvoistaan koskaan. Aloin heti miettiä ja yhdistellä. 

Teija Alanko ei ole sukua Anja ja Pentti Alangolle, jotka ovat olleet kasvitieteen kanssa tekemisissä. Anja Alanko s. Levoniemi kuoli viime keväänä. Hän oli luomuasiantuntija. Hänen lapsensa ovat minulle kahdeksansia serkkuja, mikä ei siis edes näkyisi DNA:ssa. Anja Alangon mies Pentti Alanko on kasvitieteilijä, jonka kirjoja on minullakin kirjahyllyssä.

Tänään en saa sen kummempaa kirjoitusta aikaiseksi. Siksi jatkan tästä samasta puutarha-aiheesta. Kasviarkeologia kuulostaa ihanalta. Sen kautta saadaan tietoa kasveista ajalta ennen kirjallisia lähteitä. Puutarhan käsite on ollut aiemmin erilainen. Alun perin puutarha tarkoitti hedelmäpuiden tarhaa (ruotsiksi träd-gård) ja kaalimaalla kasvatettiin aikoinaan myös muita lehtivihanneskasveja. Sana kal merkitsee kaalin lisäksi mitä tahansa vihannesta, jolla on vihreät syötävät lehdet kuten malvoja ?, hierakoita ja savikkakasveja ja pihatähtimöä. 

Ajatella, minunkin tämän ajan (tosin vanhan ihmisen) puutarhassa kasvatin malvoja koristekasvina ja hierakoita, savikoita ja pihatähtimöä riitti kukkien välissä rikkaruohona.

Suomen kielestä puuttuu kirjan mukaan yksi puutarhatyyppi, jota englanniksi kuvataan sanalla ”pleasure garden” ja ruotsiksi ”lustgården”.  Kirjassa sen sen vastineena käytetään sanaa ”huvipuutarha”, jota kirjoittaja pitää liian laimeana ja yksipuolisena ilmaisuna. Minulla heräsi heti ajatuksia, jotka kirjoittaja sitten vahvisti. Miten suomalaiseen kulttuuriin voisi sopia huvitukset? Huvi ja nautinto, tyhjänpäiväinen oleskelu on vierasta luterilaisuuden kyllästämälle maalle ja ihmisille. Siis sellaisenaan. Voimme toki työn lomassa nauttia leväten puutarhastamme tai viljelypläntistämme. Se on minulle kovin tuttua.

EU:ssa on kansallinen vieraslajistrategia, johon en halua puuttua, koska rakastan lupiineja. Muut hoitakoon poliisihommat. Mutta jos sinua kiinnostaa, niin käy lukemassa tämä. Luettelossa on kasvien lisäksi tuhohyönteisiä, viruksia, hyönteisiä, sieniä ym.

Kirjassa ”Malva ja mulperi” on aivan ihastuttava kuvitus puhumattakaan tekstistä. 

Kasvien suomenkielisten nimien synty on mielenkiintoista. Mikael Agricola 1500-luvulla, Elias Tillandz 1600-luvulla ja Elias Lönnrot 1800-luvulla kehittivät aikoinaan suomeen kirjakieleen sopivia kasvinimiä. Monet nimet ovat säilyneet nykypäiviin asti, esim. Tillandzin 1600-luvun lopulla nimeämät puiden nimet ovat vakiintuneet kieleen vähän muuntuneina: coivu, cuusi, haapa, leppä,pihlawa, saarni, tammi, tuomi. Onhan siellä muitakin tuttuja kuten katin käpälä, apilas, hiiren händä ja orawan marja. Löytyy myös caali, humala, härkä papu, nauris, pellava, punajuuri, ruis, sinappi, tilli.  Kirjoittaja suosittelee lisäksi kasvien tieteellisistä nimistä julkaistua Suomen oloihin mukautettua kirjaa ”Latinaa puutarhureille.”

Tässä kohdin pitää mainita, että hankin aikoinaan Kaisa Karjalaisen laatiman kirjan ”Puutarhasanasto” (Englanti-Suomi-Englanti). Kirja ilmestyi 2005 Tammen julkaisemana. Siihen aikaan kirjoittelin paljon kirjeitä englanniksi ja tarvitsin nopeasti sanoja, koska puutarha ja kasvit olivat tärkeä aihe, josta piti aina kirjoittaa. Vieläkin se on aina käsien ulottuvilla, mitä en voi sanoa useimmista kirjoistani, joita joudun usein tarvittessani etsimään päiväkausia.

Jatkan kirjan lukemista aina ehtiessäni. Seuraava jo aloittamani kirja liittyy puutarhaan ja kirjeisiin. Hannimari Heino, Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä. Atena. 2018. Kirjan kannessa on piirros kasvista nimeltä "Särkynyt sydän". Aah, tuo mieleen monenlaisia muistoja.

Luonto on tähän aikaan vuodesta aivan ihastuttava. Täällä maalla viljapellot kutsuvat minua lähelleen. Rakastan elokuun tuoksua ja tunnelmaa. Aina työnteon ja lukemisen välillä on pakko poiketa laajojen, kypsien viljapeltojen äärelle ihailemaan niiden värejä ja tuoksua. Voisin taas muuttaa telttaan pellon äärelle. Maalla syntynyt on aina maalainen.