Perukirjojen kautta ihmisten elämään

 

”Vuonna 1870 toukokuun 25 päivänä 1870 piettii perunkirjoitus vierasmies Juoseppi Stenholmin kanssa torppali Tavit Kirjosen perästä Hatjalahen kylässä Kuolemajärven pitäjässä. Kuoli vuonna 1869 elokuussa.”

Näin lähes sanatarkasti alkaa perunkirjoitus Taavetti Gabrielinpoika Kirjosen jälkeen. Hän oli äitini isänpuoleisen mummon Eeva Taavetintytär Kirjosen isä. Perukirja oli tehtävä, vaikkei sitä aina tehty, mutta ainakin se oli laadittava, kun Taavetin leski Helena Abrahamintytär Riski halusi avioitua uudelleen.  Asialla olikin kiire, koska kuulutukset olivat edessä ja avioliitto solmittiin jo 19.6.1870.

1. sivu ko. perukirjasta

Perukirjaa tehtäessä ei kuitenkaan edes muistettu tarkkaa Taavetin kuolinaikaa, joka rippikirjan ja kuolleiden ja haudattujen luettelon merkintöjen mukaan oli edellisenä vuonna eli 31.7.1869. Hautaus kirkkomaalle oli tehty 2.8.1869.  Taavetti oli kuollessaan 47 vuotta ja 8 kuukautta. Kuolinsyyksi on mainittu hermokuume, joka lienee ollut hermosto-oireita aiheuttanut vakava kuumetauti kuten lavantauti tai pilkkukuume.

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin avioliitto ja Taavetin kuolema

Taavetti ja Helena olivat avioituneet 17.9.1843. Helena oli Abraham Fredrikinpoika Riskin ja Valpuri Bertilintytär Kalan tytär ja oli syntynyt Kuolemajärven Karjalaisten kylän Lautarannassa 29.11.1824. Hänen isoisänsä Fredrik Abrahaminpoika Riski oli tullut Lautarantaan Uudenkirkon Uskelasta noin 1778, jonne hänen isänsä oli aikoinaan tullut Koiviston suunnalta sepäksi.  Kaikki Uudenkirkon ja Kuolemajärven Riskit ovat sukua toisilleen.

Kun tulostin Fredrik Abrahaminpoika Riskin sukukirjatiedoston Sukujutut-ohjelmasta, niin näin, että olin kirjannut yhteensä 282 sukutaulun verran henkilöitä, joita riitti 10 polveen saakka eli 805 jälkeläistä. Kaikenkattava se ei tietenkään ole, koska nuoremmat henkilöt pääsääntöisesti puuttuvat. Olin jälleen kerran yllättynyt siitä (mikä ei ole tietenkään enää uutta), että monet Sirkiän suvun jäsenet tulivat usein kahtakin kautta tähän sukuun eli myös puolisoiden kautta. Sama koskee myös Kirjosen sukua. Näitä valtavia sukuverkostoja on hyvin vaikea selittää suusanallisesti. Siksi otan yleensä pienen palan mukaan tarinaan, mitä sääntöä en ole tosin aina noudattanut. Tuskin onnistun tässäkään tarinassa.

Taavetti ja Helena saivat yhdessä kahdeksan lasta vuosina 1845–1861, joista vain kolme Katri s. 1848, Eeva s. 1850 ja Maria s. 1853 kasvoivat aikuisiksi ja perustivat perheet. Taavetin kuollessa Katri oli jo avioitunut eli häntä ei mainita perukirjassa. Nuoremmat tyttäret mainitaan.

Perhe asui Hatjalahti 5:n jakamattomalla tilalla omassa torpassaan, sillä Taavetin mainitaan olleen torppari. Hänen isänsä Gabriel Juhonpoika Kirjonen ja isoveli Yrjö Gabrielinpoika olivat toimineet peräjälkeen tärkeässä luottamustehtävässä eli kirkon kuudennusmiehenä aina vuoteen 1866 saakka. Taavetin isä oli kuollut vuonna 1840 vain 52 vuoden iässä kuumeeseen ja veli Yrjö vuonna 1866 vain 55 vuoden iässä.  Elämä oli kovaa ja omien lapsien kuolemaa varsin nuorina oli kauhea katsella (oma ajatukseni).  

Taavetin jälkeensä jättämä omaisuus oli hyvin vaatimaton:

*rautaa ja malmia olivat kattila, kirves, viikate, sirppi ja puukkoveitsi, kaikkia 1 kappale ja perukirjaan merkittiin erittely ja yhteisarvoksi 6 markkaa.

*astioita oli 5 markan edestä ja huonekaluja 8 markan edestä. Ne laskettiin yhteen vaatteiden kanssa, joita oli turkki 6 mk, viitta 8 mk, palttoo 6 mk, 3 paitaa 6 mk ja kahdet housut 4 mk.

* seuraavalle sivulle siirretään 49 mk, missä lueteltiin lisää vaatteita: hattu 4 mk, vyö 4 mk, 1 pari saappaita 8 mk ja 1 pari rukkasia. Koko omaisuuden arvoksi tuli 66 mk.

* summasta vähennettiin ulosmaksuja eli maksu tuomarille 80 senttiä, vaivaisen rahaa 8 senttiä ja perukirjasta 80 senttiä. Yhteissumma oli pyöristetty ollen 1 mk, vaikka piti olla 2 mk. Täten pesään jäi omaisuutta 64 markan arvosta.

 

Laskin tilastokeskuksen laskurilla nykyarvon sekä 1868 ja 1869 mukaan, joka oli 336,46 e ja 369,69 e.

(Elinkustannusindeksin muutos ja inflaatio valitulla aikavälillä

Vuonna 1869 elinkustannusindeksi: 81.
Vuonna 2023 elinkustannusindeksi: 278 191.

Muutos vuodesta 1869 vuoteen 2023: +343 345,68 %.

Keskimääräinen vuotuinen inflaatio tällä aikavälillä: 5,43 %. Lähde: https://stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html)

 

Perheellä ei ollut maaomaisuutta. Henkikirjan mukaan he asuivat Taavetin äidin Maria Jaakontytär Kirjosen (1792–1870) kiinteistöllä talon erillisessä mäkituvassa (backstuga).  Marian isä Jaakko, oli ollut hänen miehensä Gabrielin pikkuserkku. Marian talo oli täynnä hänen muiden lastensa perheitä ja lapsia, yhteensä yli 20 henkeä.  Henkikirjan 1868 mukaan Taavetti Kirjosen mökissä olivat enää vaimo ja nuorin tytär.  Suvun kiinteää omaisuutta jaettiin samana vuonna Marian kuollessa 1870, mutta se on toinen tarina.

Helena Riskin uusi avioliitto lesken kanssa 

Taavetin leskeksi jäänyt vaimo Helena Abrahamintytär Riski avioitui 19.6.1870 Karjalaisten kylään Samuel Abrahaminpoika Rusin (1824–1884) kanssa. He olivat molemmat syntyneet 1824 ja lienevät tunteneet toisena jo lapsina. Samuel oli jäänyt leskeksi 18.5.1868, kun hänen puolisonsa Eeva Matintytär Kipinoinen (1831–1868) oli kuollut. Samuelin ja Eevan Perheeseen oli syntynyt viisi lasta, joista ensimmäiset kaksoistytöt olivat kuolleet pian syntymänsä jälkeen. Kolme poikaa oli vielä alle 10-vuotiaita ja tarvitsivat varaäitiä.  Vanhin näistä oli nimeltä Abraham (1862–1925). Hän meni 1881 naimisiin Sirkiän sukuun eli Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862–1934) kanssa. Ystävälläni Malla Karapalolla on kuva Katriinan hautajaisista tammikuussa 1934.  Abraham ja Katriina Rusi olivat hänen äitinsä isovanhemmat.  

Lienee ollut Katriina Sirkiän hautajaispäivä 6.121925, kun perhe on kokoontunut avoimen arkun äärelle.

Eeva Kipinoisen perukirja on tehty 15.1.1869. On sydäntä särkevää lukea, että hänen jälkeensä jäi lesken lisäksi 7-, 4- ja 2-vuotiaat lapset.  Omaisuuden arvo on selvästi suurempi kuin Taavetti Kirjosella.  Kaikkia työvälineitä oli useampia kappaleita kuten vaikkapa 5 viikatetta ja 5 sirppiä ja 2 atrainta (maanmuokkaukseen käytetty aura).  Oli kaksi hevosta, 5 maitolehmää, 5 lammasta, hevoskärryt, muut kärryt, ajoreki ja kaksi työrekeä. Vainajan vaatevarasto on runsas ja arvo 42 markkaa. Kun kulut on vähennetty, niin pesän omaisuuden arvo oli 732 markkaa. (2023 arvossa 4 228,28 euroa)

Kirjoitukseni varrella tulee jatkuvasti linkkejä tuntemiini ihmisiin. Jätän ne pois, koska en voi kirjoittaa elossa olevista ihmisistä ilman lupaa. Muutenkin yritän hillitä itseäni, koska kirjoitukseni tunnetusti paisuvat.

Edellisestä tuli mieleeni, oliko Samuel Rusin perheellä jo tuolloin tontti lähellä merenrantaa ja Ahvijokea. Se on todennäköistä. Ollaanhan jo aika lähellä nykyaikaa. Sillä paikalla olen päässyt käymään 2017 Mallan ja hänen poikiensa kanssa. Isojako Karjalaisten kylässä oli toimitettu vv. 1833–1837.  Siihen aion jossakin vaiheessa tutustua tarkemmin.

1. sivu Eeva Kipinoisen perukirjasta

Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin lapset ja heidän elämänsä

Entä Taavetti Kirjosen ja Helena Riskin kolme tytärtä, joista yhdestä tuli äitini isänpuoleinen isoäiti, jonka oma äitini muisti.  

Taavetin tyttäristä 1848 syntynyt Katri eli Katariina Kirjonen (1848–1921) oli avioitunut Karjalaisten kylän Lautarannassa asuvan Tahvo Erkinpoika Kukon (1838–1898) kanssa joulukuussa 1864 ja siirtynyt äitinsä lapsuuden maisemiin.  Perheeseen syntyi 11 lasta aikavälillä 1866–1886, joista kuusi kuoli lapsena.

Katri Kirjonen-Kukko kuoli sydänongelmiin 14.11.1921 ollessaan 73-vuotias. Katrin lapset olivat siis äitini ja tämän sisarusten pikkuserkkuja, joista osa oli äitini ikätovereita ja joita hän tietääkseni tunsi.

Nuorin tyttäristä Maria Taavetintytär Kirjonen (1853–1909) avioitui myös Karjalaisten kylään Matti Samuelinpoika Kilkin (myöhemmin Kirjonen) (1849–1924) kanssa. Matti oli lautamies ja muutti sukunimen 1912.  Heille oli syntynyt 11 lasta aikavälillä 1873–1893. Ikävä kyllä näistä lapsista seitsemän kuoli pikkulapsina. Yksi lapsista avioitui serkkunsa kanssa.

Eeva Taavetintytär Kirjonen syntyi 13.11.1850 Hatjalahden kylässä ja kastettiin 17.11.1850. Kummeina olivat Salomon Sinkkonen, Regina Mellanen ja Maria Frisk (Riski). Näistä Maria s. 1820 oli lapsen äidin Helenan vanhempi sisar.  Salomon Sinkkonen s. 1814 oli Marian puoliso. Tämän pariskunnan kaikki 1843–1853 syntyneet 5 lasta olivat kuolleet lapsina.  Yläkirjolasta oleva Salomon Sinkkonen oli tärkeä henkilö, koska hän oli lautamies.

Eeva Kirjonen (1850–1931) avioitui Karjalaisten kylän Sirkiän talon pahnanpohjimmaisen eli Abraham Joosepinpoika Sirkiän kanssa (1849–1903) 24.9.1871. He saivat kymmenen lasta aikavälillä 1872–1895. Näistä Maria-niminen tytär syntyi 27.12.1874, ehdittiin kastaa parin päivän ikäisenä, mutta kuoli melkein saman tien ja haudattiin 2.1.1875.

Perheeseen syntyi kahdeksantena lapsena poikalapsi 12.6.1890, mutta hän ehti kuolla vain parin minuutin ikäisenä ja kastamattomana. Hänet haudattiin kirkkomaalle 14.6. Häntä ennen 1887 oli syntynyt isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä (1887–1870), jonka olen tuntenut. On uskomatonta, miten yli vuosisata syntyneiden lasten kuolemat ovat sukututkijalle merkitseviä.

Abraham ja Eeva Karjalaisista Seivästön Tammikkoon

Abraham Joosepinpoika Sirkiä muutti vaimonsa Eevan ja Karjalaisten kylässä syntyneiden kolmen vanhimman lapsen kanssa loppujen lopuksi Seivästölle Tammikkoon, josta he saivat asuintilan Fredrik Riskin ja tämän vaimon Beata Vyyryläisen talosta.  Fredrik oli juuri kuollut eikä Riskeillä ollut omia lapsia.  Abrahamin ja Eevan lapset syntyivät siellä ja juurtuivat sinne. Kuten näköjään myöhemmin äitini sisaruksineen ja minäkin tunsin joskus, että olen syntynyt siellä.

Äitini eläessä minulle ei vielä selvinnyt, miksi he muuttivat pois Karjalaisista. Mutta kun myöhemmin tutkin maanomistusoloja ja jopa kirjoitin siitä artikkelin Kuolemajärveläinen 2020 lehteen, niin koko kuvio selvisi minulle. Myönnän, että joissakin yksityiskohdissa on edelleen tutkittavaa. 

Karjalaisten kylän Sirkiän tila oli kylän suurin. Suku oli asunut tilalla jo 1600-luvulla. Maanomistusolojen muuttuessa ja kun 1800-luvulla tuli mahdolliseksi ostaa kruununtila perinnöksi, niin se tapahtui. Alkuperäisestä omistajasuvusta oli jäljellä kaksi Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän poikaa, Samuel s. 1827 ja Abraham s.  1849, jotka hakivat tilan osuuden perinnöksi 1901. Sen jälkeen samana vuonna Abraham myi oman osuutensa  veljelleen.  Lehteen olen valitettavasti kirjannut Abrahamin kuolinvuodeksi 1901, mutta hän kuoli keuhkotautiin vasta 1903. Samuel Sirkiä kuoli 1906 vanhuuteen.

Sukuhaaramme ovat tavallaan yhdistyneet sukua tutkiessani ja sukukirjaa tehdessä. Olen siitä hyvin kiitollinen. Olen saanut tutustua Samuel Joosepinpoika Sirkiän jälkipolviin ensin Karjalan matkoilla ja sitten sukuseuran puitteissa. Edes äitini ei ollut heihin niin läheisissä väleissä kuin minä, mutta todistin, tarkkasilmäinen kun olen, joitakin lyhyitä virallisen tuntuisia kohtaamisia Kuolemajärven pitäjäjuhlissa. 

Lisää perukirjasta

Taavetti Kirjosen mitätön omaisuus siirtyi Eevalle ja Marialle. Heidän äitinsä vahvisti sen. Eno Fredrik Riski otti omaisuuden tyttärien puolesta vastaan.  Salomon Sinkkonen vahvisti perukirjan, jonka Jooseppi Stenholm oli kirjoittanut. Perukirja löytyy Kuolemajärven seurakunnan arkistosta kohdasta perukirjat s. 230–231 vuodet 1858–1871. Olin aiemmin kirjoittanut digihakemiston etusivulle perukirjojen sivunumeroita. Nyt poistin ne, koska Kansallisarkistossa oli tehty uusia digitointeja ja väliin oli tullut paljon uusia perukirjoja. Eeva Kipinoisen perukirja (s. 223–224) tekijöinä Ristian Pentikäinen ja Salomon Sinkkonen.  Perunkirjoituksessa läsnäolleet ovat uskottuja miehiä.

Kaikki tiedot olen kirjannut linkkeineen Sukujutut-ohjelmaan haettuani ne alkuperäisistä lähteistä. En enää kirjaa tänne linkkejä, koska ne muuttuvat aika ajoin. Muistutan myös, että 1800-luvun esivanhempamme käyttivät alkuperäisiä sukunimiään eli naiset kulkivat usein omalla syntymäsukunimellään ehkä aina niin pitkälle, kunnes sukunimilaki pakotti vaihtamaan sukunimen miehen mukaan (1930).

Lopuksi pieni kommentti Taavetti Kirjosen perukirjaan. Sen vahvisti siis Salomon Sinkkonen, joka ilmeisesti oli kirjoittanut perukirjan paperille. Hän oli Helena Riskin siskon jo kuolleen Maria Riskin aviomies. Jooseppi Stenholm (1832–1912) oli Eenokki Stenholmin poika. Eenokki oli syntynyt vuonna 1792 Janakkalan Vähikkälän kylän Haapamäen torpassa ja muuttanut sittemmin rengiksi Kuolemajärvelle, jossa avioitunut Kristiina Gabrielintytär Potinkaran kanssa.  Tarina löytyy täältä .

Huvittavaa on, että tätä kirjoittaessani löydän koko ajan lisää yhtäläisyyksiä ihmisten välillä. Ehkä loppujen lopuksi ne linkit menneen ajan ihmisten ja nykyään elävien välillä ovat voimakkaampia kuin osaamme kuvitella.

Tässä pari linkkia blogeihin, jossa olen käsitellyt osittain samoja sukuja.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/04/sukunimena-kala.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/07/valpuri-skytta-suuren-suvun-esiaiti.html

 

 

Paluu Karjalaisten kylään - osa 2

Jatkan aiemmin tällä viikolla julkaisemaani blogia. Lähdimme palaamaan Lautarannasta ensin isolle tielle, merkitykselliseen tienristeykseen, jossa ylittäisimme tien ja kulkisimme kohti kylää. Sitä väliä kuljettiin aikoinaan erityisen paljon, milloin jalkaisin, pyörällä, hevosen vetämissä rattaissa ja ehkä myös ratsastaen. Metsässä saattoi kulkea pitkin polkuja, jotka oikaisivat. Suljen välillä silmäni ja palaan menneisiin aikoihin, jolloin esivanhempamme liikkuivat juuri tällä alueella.

Tässä olemme saapumassa kylään. Juuri tuolla edessä olevassa kaarteessa on kauppa, Kokkomäki ja sieltä useita pikkuteitä yläs siihen kylänosaan, jonne me olimme menossa.

 

Koska aikaa ei ollut hukattavaksi ja nähtävää oli vielä paljon, lähdimme siis suunnistamaan kohti varsinaista Karjalaisten kyläkeskusta. Helteessä se olikin aikamoinen ponnistus. Olisin kovin mielelläni istahtanut hetkeksi jonnekin, mutta missään matkan varrella ei ollut hyvää paikkaa levähtämiseen. Matkaa Lautarannasta kylän siihen paikkaan, jossa oli aivan pakko käydä, on Googlen kartasta tekemäni mittauksen mukaan vajaat kolme kilometriä. Matka tuntui minusta pidemmältä. Koska en omista ranteessa pidettäviä askelia mittaavia välineitä, en pystynyt silläkään tavalla tarkistamaan matkaa. Edellisessä blogissani on kartta ja linkki Google mapsiin.

Vielä lähempänä. Parisataa metriä eteenpäin, tuolla seuraavan mäen eli Soitunmäen päällä vasemmalla puolella seisoo Taavetti Inkisen muistopatsas.

Lautarantaan oli koko ajan tulossa paljon porukkaa viettämään lauantaipäivää. Kuoppainen hiekkatie pölysi. Ylitimme taas ison rantatien. Nyt kuljimme päällystettyä tietä. Kauhistelin autojen vauhtia. Onneksi vilkasliikenteisen tien varret olivat täynnä ihania, mieltä rauhoittavia luonnonkukkia. Mansikatkin kukkivat. Metsään oli vaikea poiketa, koska tien reunassa oli syvä oja. Seutu on ylipäänsä kovin metsäistä, kunnes kylään tultaessa vasemmalla puolet aukeavat suuret peltoalueet.  Kulkemaamme tietä pitkin päästään Kuolemajärven keskustaan, joka on nykyään Akkalan kylässä.  Siitä eteenpäin mentäessä tullaan Kuolemajärven entiseen kirkonkylään, jossa sijaitsi muun muassa kirkko.

Tuskaisan, yli 30 asteen helteessä melkein keskellä päivää tekemämme kävelyretken päätteeksi saavuimme varsinaiseen Karjalaisten kylään. Tuttu Kokkomäki oli oikealla puolella. Siinä mäen alareunassa on kauppa, josta saimme virkistystä. Istumatuoli oli pyydettävä kaupasta tai käveltävä tien varteen bussipysäkille. Istumaan odottajien penkillä, mitä kyllä harrastin ahkeraan.

Kuolemajärven historia (s. 586) kertoo, että Kokkomäen etelärinteessä sijaitsi aikoinaan osuuskauppa, jonka edustalla seisoi suuri heinävaaka kuin vertauskuvana kylän vauraudesta Siinä mitattiin miten suuri heinäkuorma tahansa. Kylästä myytiin vuosittain heinää eteenpäin satojatuhansia kiloja, koska sitä riitti paljon yli kylän omien tarpeiden. Varmaan sitä vietiin sitten myös talvisin jään yli meren saarille kuten Seiskariin ja Lavansaarelle, jotka tarvitsivat heinää kotieläimilleen. Saarissa sitä ei ollut riittävästi.

Marjat pojat ja tiet kylään.

Karjalaisten kylässä, jonka nimi on nykyään Luzhki, olisi minulle vielä paljon tutkittavaa. Tällä kertaa tarkoituksenani oli käydä katsomassa, mitä Sirkiän talolle kuuluu. Luzhki tarkoittaa suomeksi niittyjä.

Tuossa venäläisten tiilitalon vierestä menimme ylös ja siinä tapasimme Arjan ja hänen ystävänsä.

Kuljimme kylän läpi. Siinä heti mäen päällä on tiilinen neuvostoaikainen kerrostalo. Siellä asuva vanha mies Igor tuli keskustelemaan kanssamme, kun katselimme tammien reunustamaa tietä oikealle ja mietimme tammien ikää. Se, mitä Marja ja Igor keskustelivat, tuntui aivan oikealta keskustelulta, vaikka en ymmärtänyt siitä mitään. No, sehän on tuttua jo aiemmilta matkoilta, kieltä ei aina tarvita.

Kävelimme eteenpäin halki maatilan ja erilaisten koneiden ja olimme kohta Sirkiälle johtavan hiekkatien risteyksessä. Tulenko muistamaan tämän matkan erityisesti juuri tuosta kuumuudesta ja omasta väsymyksestäni? Nyt vielä, mutta ehkä aika kultaa muistot.

Siinä tie Sirkiän talolle haarautuu oikealle.

Sirkiät tytöt, Eila Ortane ja Toini Ylitalo joskus 1980-luvulla matkalla kotiin.

Olimme aiemmin tavanneet lyhyesti vastaan tulleet serkkuni Arjan ja tämän ystävättären, jotka kertoivat jo käyneensä Sirkiän talolla. He taisivat tulla kylille bussin kyydissä ja säästivät sillä tavalla jalkojaan.  Kylän ohi kulkevalta tieltä matkaa talolle on vain muutama sata metriä. Arja ja ystävä oli kutsuttu erääseen taloon kahville, taloon, jossa oli paikalla kaksi vanhempaa naista. Ymmärsin heti, että talo oli vähän ennen Sirkiän taloa toisella puolella kylätietä oleva Yrjö Sirkiän kotitalo, jossa Yrjö sisaruksineen vierailee yksityiskäynneillä joka vuosi.

Tältä siellä näytti nyt.

Laahustimme (ainakin minä) Sirkiän talolle ja kuten oli odotettavaa, se näytti täysin asumattomalta. Talon vieressä oleva aita portteineen, se, jonka aiemmilla käynneillä olin avannut astuakseni pihalle, oli kaatunut. Paksu heinä peitti vanhan kivijalan, sen, jonka päälle venäläiset olivat rakentaneen nykyisen talon. Talon räikeän vihreä maalikin näytti kovin rapistuneelta.

Nämä kuvat ovat toukokuulta 2014.

Talon viereen samalle puolelle, niille paikoille, joissa toukokuussa 2014 syleilin tuomipuuta ja kuuntelin käen kukuntaa, oli rakennettu uusi talo, joka näytti asutulta. Tulikohan se paikka silloin videolle, en nyt muista, mutta kuva ainakin löytyy.  Emme viipyneet paikalla kuin hetken. Olinhan ainoa joukostamme, jolle paikalla oli merkitystä. 

Vielä oli muutakin tutkittavaa. Minun oli silti pakko jättää kylään syvemmälle meno kohti Mäkränpesää kuumuuden ja väsymyksen takia. Aikaakaan ei ole aina riittävästi. Kun ohitimme Yrjö Sirkiän kotitalon, näimme, että talossa oleskelevat rouvat olivat keräämässä kahvikuppeja puiden alla olevalta puutarhapöydältä. Olin arvannut oikein, että Arja-serkku oli juuri vieraillut siellä. Hukkasin kylän paperiset kartat (kopiot Kuolemajärveläinen 2000 lehdestä) jonnekin kylätielle. Sain ne kyllä myöhemmin takaisin, kun Ritva ja Markku olivat löytäneet ne ja jopa arvanneet, että ne olivat pudonneet minulta.

Palasimme takaisin päin. Päätimme lähteä etsimään Marjan vanhempien, 1938 avioituneiden Toivo ja Taimi Rusin juuri ennen sotia Valdemar Vartialalta ja tämän vaimolta Eeva Stiinalta, Marjan äidinäidin siskolta, ostamalla maatilalla ollutta ja kunnostettua taloa/talonpaikkaa. Sinne lähti tie aiemmin tutkimiemme tammien vierestä.

Tammet, Riskien asuinpaikat ja tie kohti Marjan vanhempien kotia.

Muistan aina, kuinka ensimmäistä kertaa kylässä ollessani, Toini Ylitalo s. Sirkiä mainitsi Riskien tuoneen nuo tammet Tammikosta.  Se ensimmäinen vierailuni suvun alkuperäisellä paikalla tapahtui niinkin myöhään kuin 31.7.2011. On mainittava, että silloin myös vanhimmat lapsenlapseni Anna ja Arttu olivat mukana. Anna oli ensimmäisen kerran Kuolemajärvellä jo 2006.

Siinä mukana myös lapsenlapseni 31.7.2011.

Kun nyt sattuu kohdalle, tutkin tämän tammien kohdan. En voi mitään paheilleni (sukututkimukselle), mutta samalla opin uutta ja kertaus auttaa asioita pysymään myös mielessä.  Asukasluettelo 1939 kertoo, että Väinö Riski s. 1907 ja puoliso Laila s. Siltanen ja heidän poikansa Jarkko asuivat juuri siinä. Laila oli tullut muualta ja toimi Karjalaisten koulun opettajana.

Toinen talous/talo samoilla paikoilla näyttää olleen Väinö Riskin äidin Eeva-Stiinan (s. Ranki s. 1889) perhe. Isä, 1871 syntynyt Nikodemus Joosepinpoika Riski oli kuollut kesäkuussa 1936. Muita asukkaita mainitaan olleen Väinön nuoremmat veljet; Tauno, Lauri ja Reino, Surullista kyllä, 1918 syntynyt Tauno kuoli 21- vuotiaana talvisodassa 11.2.1940 Muolaan Leipäsuolla. Suomen sodissa menehtyneiden tiedoston mukaan ruumis jäi kentälle tai tuhoutui. Hänet kuitenkin mainitaan siunatun ja haudatun Urjalassa. Muiden kahden elämästä en tiedä.

Muista Nikodeemus Riskin lapsista en tiedä sen enempää. Hän oli kaksi kertaa aviossa. Ensimmäinen vaimo Maria Vilhelmintytär Sirkiä (1874 - 1903) oli kuollut. Maria oli Karjalaisten kylän tunnetuimman Abraham Sirkiän s. 1870 sisko. Tästä Nikodemuksen ja Marian aviosta syntyi ainakin kolme lasta, joista kaksi Laina s. 1898 ja Emil s. 1902 jatkoivat elämäänsä ja lienevät saaneet jälkeläisiä.

Onpa tunnelmallinen tie, kun ei tunne sitä kuumuutta ja ympärillä pörrääviä hyttysiä. Marjan pojat kantoivat meidän reppujamme. Kiitos!

Marja tunnisti maisemia, sillä hän oli käynyt paikalla parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin siellä oli vielä ollut talo. Mäkinen tie kulki metsän ja pellon reunassa puolittain varjossa. Alkupäässä oli tien reunassa sellaisia perunakuopan tapaisia rakennelmia, jotka ilmeisesti olivat edelleen jossakin käytössä.  Hyttysiä oli paljon, samoin helle tuntui sietämättömältä. Jäin istumaan tienreunaan. Muutkin palasivat eivätkä olleet löytäneet mitään taloa.

Näin jälkikäteen minua ottaa päähän, etten jaksanut riittävästi tutkia maastoa ja kaikkea mitä näin. Mutta onneksi meillä on nykyään moderneja apuvälineitä. Silti ne eivät koskaan korvaa paikan käsin kosketeltavaa tuntua.

Marja ja kumppanit eivät olleet menneet tarpeeksi pitkälle. Kun jälkikäteen tutkin talon paikkaa Karjalan kartat-sovelluksen ja Google mapsin kautta, näin, että se lienee ollut aivan tien päässä, paljon kauempana kuin kuvittelimme. Paikalle saattaa hyvin päästä hyvin myös toista tietä pitkin, sen, joka lähtee isolta tieltä oikealle vähän ennen Kokkomäelle ja kaupalle saapumista. Taloa siellä ei Google mapsin mukaan todellakaan enää ole, jollei sitten ole rakennettu uutta.

Palasimme tien reunaan odottamaan bussia. Matkalla oli monta muutakin kohokohtaa, joihin saatan palata myöhemmin tai sitten en.

Se bussipysäkki.

Tämän matkan pistin näin talteen, jotta myös ne, joilla on kiinnostusta kylään, voisivat lukea. Joka kerta olen oppinut uutta. Olen jo aiemmin huomannut, että 1939 karttoihin aikoinaan rekisteröidyt talojen paikat eivät aina pidä täysin paikkaansa. Karttojen tulkitseminen ilman siellä asuneiden henkilöiden minulle antamaa panostusta olisi ollut mahdotonta.  Jos minulla olisi aikaa enemmän, kiertäisin kylän ympäri mieluiten viileässä säässä merkintöjä tehden. Tulevien sukupolvien voi olla erityisen vaikea enää löytää oikeita paikkoja edes tällaisessa kylässä, jossa edelleen on paljon asutusta.

Paljon ajatuksia tulevaisuudesta tulee mieleen, mutta kaikki aikanaan. Emme voi millään hukata vuosisataista karjalaista menneisyyttämme, vaikka sen juuret ovatkin tällä hetkellä vieraan valtion omistuksessa.

Klaudian jäähyväiset toukokuussa 2014.

Paluu Karjalaisten kylään - osa 1

Olisiko kesäkuun Karjalan matkasta kirjoittaminen muuttunut jo eräänlaiseksi rutiiniksi, jota olen rutiinikammossani yrittänyt taas kerran vältellä. Olen luvannut (itselleni) kirjoittaa siitä blogin. Nyt menen heti asiaan pähkäilemättä tylsiä tuntemuksiani sen kauempaa. Jaan tarinan kahteen osaan, joista osa 2:n julkaisen pian ensimmäisen jälkeen.

Yleiskuvaa helteisestä Lautarannasta lauantaina 8.6.2019 heti puolenpäivän jälkeen. Vasemmalla iso kivi, josta lapset hyppelivät veteen. Oikealla näkyy Kyrönniemen rantaa, aluetta, missä Mikael Agricola kuoli 1557.

Tämän vuoden kotiseutumatkan Kuolemajärvelle toteuttivat Kuolemajärvi-säätiö ja Vistamatkat. Matkalaisia oli kaksi täyttä bussillista. Koin matkan erittäin kiireisenä ja nopeana. Onneksi linja-autossa istuessa on mukavaa, varsinkin kun matkaseuralaiset näillä matkoilla ovat aina mitä parhaimpia. Tällä kertaa ehdin erityisesti jutella ystäväni ja huonekaverini Marjan ja välillä hänen poikiensa kanssa. Kun menopäivänä saavuimme illan suussa hotelliin Kuokkalassa (Repino), lähellä vanhaa rajaa, oli kiire jonottamaan ruokaa. Varmaan osa joukosta jatkoi illanviettoa vielä sen jälkeen, mutta olin niin uupunut, että en jaksanut enää mitään. 

Kuva aamulla Kuokkalan Repino Crinwell Park hotellin rannasta kohti Kronstadtia.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli lähtö Kuolemajärvelle ja kunkin valitsemiin kohteisiin. Ehdimme silti ennen lähtöä poiketa lyhyesti rannalla. Hotellimme Repino Cronwell Park Hotel sijaitsi aivan rannan tuntumassa. Olisi muuten kiva tietää, mitä siinä paikalla oli aikoinaan! Meri oli tyyni ja kaunis. Kronstadt näkyi meren takaa. Olin kuvitellut, että matkan aikana jäisi vähän enemmän aikaa tutustua myös lähialueeseen. 

Tästä kartasta voit tarkastella Kannaksen paikkoja merkinnöilläni. Lisäksi kartasta löytyvät myös sinne muuten merkityt paikat kuten mainitsemani hotelli ja hiekkaranta, jossa vietimme hetken aikaa aamulla. (kartta löytyy linkin . tästä kartasta. takaa)

Tämä kartta kuvaa välimatkaa rannasta varsinaiseen kylään. Lautarannan niemessä keskellä alhaalla oli aikoinaan runsas asutus.

Sää sillä viikolla oli mitä helteisin. Sekä meillä että Karjalassa. Juuri tuona kotiseutupäivänä, lauantaina 8.6.,  lämpö nousi reilusti yli 30 asteen.  Terijoen tienoilta Repinosta on melkein täsmälleen yhtä pitkä matka Kuolemajärvelle (Repino-Karjalaisten kylä rantatietä pitkin noin 65 km) kuin Viipurista (Viipuri Karjalaisten kylä Luzhki rantaa pitkin noin 65 km). 

Viikonloppu oli houkutellut rannoille paljon ihmisiä, mikä merkitsi, että autoliikennettä oli runsaasti ja välillä ruuhkaksi asti. Olin päättänyt loppujen lopuksi, että tällä kertaa menen Karjalaisten kylään. Marja oli poikineen ollut edellisellä kerralla 2017 tutustumassa Seivästön rantoihin (Nuuvinranta) eli samoihin paikkoihin, joissa minä puolestani vierailin 2015.  Marjan isä Toivo Ristonpoika Rusi oli kotoisin Seivästöltä, missä hän oli syntynyt 1909. Niiltä samoilta seuduilta oli kotoisin myös isoäitini Aino, joka syntyi 1892. 

Samanlainen hellesää oli 24.5.2014, kun lyhyesti poikkesimme Lautarannassa.

Karjalaisten kylästä on lähtöisin koko Sirkiän suku, johon myös Marja kuuluu isoisänsä Samuel Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) äidin Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862 – 1934) kautta.

Kuolemajärvellä oli kaksi Rusin suvun haaraa. Toisen haaran asuinpaikka oli suuri Seivästön rantakylä vähän matkaa Pietarin suuntaan Karjalaisten kylästä. Seivästön kylää on pidetty Rusin suvun kantakylänä, josta Ruseja on levinnyt Uudellekirkolle, Johannekseen, myös Karjalaisiin ja ties minne. 

Samuli ja Maria Rusin perhe heinäkuussa 2017. (Marja Karapalon valokuvakokoelmat)

En ole varsinaisesti tutkinut Ruseja, mutta melkoinen määrä on sukututkimukseeni kertynyt.  

Marjan äiti oli siis Karjalaisten kylän Ruseja. Taimi Dagmar Samuelintytär Rusi syntyi 1914. Toivo ja Taimi eivät olleet suoranaisesti Rusien kautta sukua, mutta kaukoserkkuja monen muun suvun kautta, voimakkaimmin Kipinoisten suvun monen haaran kautta. Lisäksi kaukainen sukuyhteys syntyy Mamian ja Muurisen suvun kautta.  Kuten olen usein todennut, me kuolemajärviset olemme hyvin usein sukua toisillemme montaa kautta ja usein molempien vanhempiemme tai isovanhempiemme kautta. 

Lautarannan tiellä.

Karjalaisten kylän Lautaranta

Jäimme Seivästöllä pidetyn kahvitilaisuuden jälkeen pois bussista isolla rantatiellä kovin tutussa paikassa eli Karjalaisten kylän ja sen Lautarantaan johtavan tien risteyksessä. Sitä risteystä olen aina menneinä vuosina kovasti odottanut tullessamme Viipurin suunnasta, sillä aika pian sen jälkeen tulee aina kovasti odottamani Tammikon tienristeys. 

Rantatiellä autot ajavat hurjaa vauhtia. Pitää ottaa juoksuksi, että ehtii ylittämään tien. Olimme päättäneet käydä ensin Lautarannassa. Kävin siellä edellisen kerran pika pikaa keväällä 2014, kun pääsin matkustamaan Viipuriin pikkuautolla. Merkittävin käynti oli kesällä 2012, kun tutkin paikkaa Heimo Rumpusen kanssa. Kirjoitin siitä lyhyesti blogissani ”Taasko haikea mieli” pian matkan jälkeen. Pääset lukemaan blogini täältä.  Tämän linkin takaa, voit käydä katsomassa sen matkan valokuvia. 

Kesällä 2012 (14.7.) aurinko alkoi paistaa, kun tulimme Heimon rantakävelyltä kanssa muiden joukkoon.

Nyt sitten vasta onkin haikea mieli, mitä sanontaa olen myöhemmin välttänyt ja vältän jatkossakin. Heimo kuoli toukokuussa vähän alle 93-vuotiaana.  Sitä olen surrut siitä lähtien. Yhteinen kävelyretkemme Lautarannassa on ikimuistoinen ja minulle hyvin tärkeä. Siihen liittyen minulla on vielä monta asiaa kesken, haastatteluja muun muassa. Yritän ajatella niiden taakse. Vaikka kaikki työ jäisi minulta kesken, niin kuin usein nyt tuntuu, en ota siitä paineita. Teemme sen, minkä ehdimme. Yritän niin joka tapauksessa.

Tässä heinkuussa 2012 Lohijoen suu.

Heinäkuussa 2012 oli huomattavan viileää verrattuna siihen poskettomaan helteeseen, jossa taivalsimme nyt 8.6.2019. Nyt meitä oli Lautarannan tiellä pieni joukko. Osa painui heti omille teilleen, etten ehtinyt edes tutustua heihin.  Mukanamme oli myös eräs nuori pariskunta, joka ei tiennyt, mistä etsiä sukunsa kotipaikkaa. Selvitimme sen sijainnin vasta samana iltana hotellilla. Toivottavasti heistä oli mukava kulkea mukana, vaikka esi-isien kotipaikka olikin Seivästön etukylässä. 

Tässä samaisen Lohijoen uomaa kesäkuussa 2019 ja paksua pehmeää hiekkaa.

Aurinko porotti Lautarannan upeaan, kuumaan hiekkaan. Siellä näytti samanlaiselta kuin toukokuussa 2014, kun poikkesin siellä lyhyesti. Lohijoen uoma oli syvä ja sen ranta näytti hiekkakerrosten paksuuden. Siellä tuntui kaikki hiekka säästyneen. Paikalla oli jo paljon rantaelämää viettäviä paikallisia tai kauempaa tulleita. Lisää autoja pörräsi hiekalle koko ajan lisää. Marja riensi heti uimaan. Hän on melkein paikallinen, koska hän asui pikkutyttönä 1940-luvulla asemasodan aikana jonkin aikaa Karjalaisten kylässä.

Heinäkuussa 2012 pääsin pikaisesti käymään Lautarannan sillä alueella, jolla asuttiin. Se oli erityisen tärkeä näille lapsuutensa siellä viettäneille pojille; Heimo Rumpuselle ja Yrjö Sirkiälle.

 

Karjalaisten kylään kuulunut Lautaranta on ollut aikoinaan merkittävä satama- ja laivanrakennuspaikka. Siellä oli aikoinaan niin syvä satama, että suuretkin laivat pääsivät sinne lastaamaan milloin rautaa, milloin puutavaraa. Päätin tällä kertaa tutkia paikan, missä Ahvijoki tulee mereen. 

Ahvijoki laskee Lautarannan lahteen. Lohijoen laskupaikka on aivan siinä, mistä yleensä tullaan lahden rantaan. Ahvijoen löytääkseen pitää kävellä vähän oikealle tulosuunnasta katsottuna. Edellisenä käynnillä heinäkuussa 2017 esitin toivomuksen, että pysähdymme Ahvijoelle ison rantatien varrella, jotta ehtisimme Marjan kanssa piipahtaa hänen isovanhempiensa talon paikalla. 

Ahvijoen suu.

Ahvijoen suuta tutkimaan

Joen ranta on täynnä isoja kiviä merkitsemässä Mannerheimlinjaa, joka lähti etenemään juuri Ahvijokea pitkin läpi Kuolemajärven. Pari romahtunutta bunkkeria on lähellä isoa rantatietä. Jouduimme menemään hiukan pidemmälle, jotta löysimme sen paikan, missä aikoinaan 1939 evakkoon lähdettäessä, seisoi Marjan äidinpuoleisten isovanhempien Samuli Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) ja tämän puolison Maria Sofia Kesäläisen (1884 – 1952) koti.  Heillä oli kolme tytärtä; Martta (1909 – 1987), Taimi (Marjan äiti, 1914 – 2003) ja Hilma myöhemmin Korpitaival (1917 – 2012). Jos olisi silloin ollut aikaa, olisin voinut rämpiä metsän läpi meren ääreen, vaikka metsässä ei näyttänyt kulkevan polkua. Ennen vanhaan sieltä kulki varmasti polku rannalle.

Hilma Rusi myöhemmin Korpitaival Lautarannan kivillä. Lienee rippikuva (Marja Karapalon valokuvakokoelmat)

Nyt kesäkuussa kuljimme rantaa kohti pitkin kuoppaista ja pölyistä tietä suoraan Karjalaisten kylän risteyksestä. Kuumuus saattaa sekoittaa tajunnan tasoa. Karjalassa myös ihmiseen iskevä hulluus saattaa rajoittaa ja vaikuttaa tekemisiin. Koen sen ilmiön joka kerta sinne tultuani. Se iski aikoinaan myös äitiini, kun hän lähti kiiruhtamaan juoksujalkaa oitkin Tammikon tietä kotipaikalleen. Se iskee minuun myös lapsuudenkotini maisemissa, vaikka yritän hillitä sitä. Ehkä ilmiö on muillekin tuttu.

Saavumme rannalle.

Jakaannuimme Lautarannan maisemiin. Jotkut menivät uimaan toisten kuljeksiessa rannalla. Iso kivi suoraan edessämme veden ympäröimänä oli kerännyt lapsia, jotka hyppivät veteen kiveltä. Sen paikan lähellä, jossa  Ahvijoen uoma purkautui hiekalle ja mereen, oli myös autoja ja jopa telttoja. Hiekka oli siellä kovempaa. Sinne, sinne suuntasin kuumuuden sekoittaessa päätäni lisää muun hulluuden lisäksi.

Millainen Ahvijoki tai -oja oli aikoinaan ennen kuin Taavetti Inkinen kaivoi sen omin käsin leveämmäksi, syvemmäksi, jotta sai kuivatettua Karjalaisten kylän Kotilammen?  Enpä tiedä. Joka tapauksessa se joki on selvästi näkyvissä jo vanhoissa kartoissa. Tässä linkki Taavetti Inkisestä kertovaan blogiini. Sitten 1930-luvun lopussa kaikki taas muuttui. Sota alkoi ja tuhosi entiset maisemat. Metsät kaatuivat tykityksissä. Kaukaa kyliltä näki merelle. Voi olla vaikea ymmärtää, että lähes kaikki metsät ovat kasvaneet uudelleen sodan jälkeen. Emme edes tarkalleen enää, miltä siellä näytti ennen...

Tähän vanhaan karttaan 1700-luvulta on merkitty molemmat joet.

Joen rannalla metsän siimeksessä oli vähän viileämpää.  Kuumuudesta oli minulle tällä kertaa paljon haittaa. Jälkikäteen harmitti sekin, etten kuvannut sen enempää. Se on tosin kovin tuttu tunne kaikilta matkoilta, vaikka kuvia on kertynyt mielettömät määrät. Valokuvaus lienee vain yksi hulluuden piirre, joka pistää minut tallentamaan kaiken mahdollisen. Nyt kun oma jaksamiseni on usein hukassa kuten tänä kesänä, se tuntuu entistä turhemmalta.

Palasin Ahvijoen suusta takaisin muiden joukkoon hiekalle. Kukon Ritvalla ja hänen miehellään Ahtiaisen Markulla oli kuohuviiniä tarjolla meille.  Hetken kunniaksi varmaan. Kulautin minäkin vähäsen, vaikka en ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä juttua. Se on tullut usein eteeni matkoilla, olisiko se ollut karjalaisten tapa kotikonnuille palatessa. Mitä nyt puoliksi hämäläinen siitä mitään ymmärtää!

Tarina jatkuu toisessa blogissa "Paluu Karjalaisten kylään - osa 2".