Amalian elämä eri näkökulmista

Se on kuin huume, vaikka en huumeista mitään tiedäkään, en paljon mitään edes addiktioista. Kirjoittaminen on tarkoittamani huumeen kuori ja sen sisällä ovat sitten ne kaikki yksityiskohtaiset piirteet sen koukuttavuudesta. Uuden ajan välineet, vaikka eivät ne enää mitään uutta ole, saivat addiktioni aikanaan uudelleen nousuun ja ne pitävät sitä edelleen yllä. Tiedän ja tunnen, että oma aikakauteni on vaipumassa seuraavaksi unohduksen yöhön. En aio kantaa siitä sen enempää huolta. Minulle on tärkeämpää tuoda entisaikojen ihmisiä esille. Parasta olisi, jos saisin heidät kirjan kansien väliin, mutta aika raksuttaa. 

 

Aina erikoisempia kertomuksia tulee kaivertamaan mieleeni ja ikään kuin odottamaan ulospääsyä.  Kaikkea en kuitenkaan ehdi käsitellä, mutta aiheiden riittävyydestä ei ole todellakaan pulaa.  Aloitan tämän kirjoittamisen eräänä maanantaina ja saa nähdä, milloin saan valmiiksi. Aivan muuhun aiheeseen liittyvä ihana kirja odottaa lukemistani. Sitä muutaman sivun luettuani, kyyneleet alkoivat virrata jo useamman kerran. Siitä kerron sitten joskus kirjan luettuani.Ehkä.

Blogejani luetaan paljon, mutta kommentteja saan ani harvoin. Ehkä tekstieni laatu tai ominaisuudet ovat sellaisia, että harva osaa tai edes haluaa kommentoida mitään. Joskus saan toki henkilökohtaisia kiitoksia ja tuntemuksia kirjoituksistani. Ne ovat ilahduttaneet minua kovasti. Mutta kuten olen maininnut aiemmin, kirjoitan omaksi ilokseni.

Tähän karttaan olen merkinnyt punaisella ympyröimällä ne kylät, joissa liikumme. Pietari on kuvan ulkopuolella

 

En ole pyytämässä lupaa kirjoittaa tämänkertaisesta aiheesta. Kaikki siinä kirjoittamani asiat ovat yli sadan vuoden takaa. 1800-luvun tapahtumista ja ihmisistä on usein todella vaikea löytää mitään muuta tietoa kuin kirkonkirjojen merkintöjä eikä aina löydy niitäkään kuten tästä kertomuksesta huomaat.  Alkuperäisen tarinan todenperäisyyttä on vaikea todistaa. Yritän silti kirjoittaa, koska olen huomannut, että asian käsittely voi tuoda yllättäviä teitä uutta tietoa. Joskus… Kaiken lisäksi ko. henkilö liittyy myös omiin sukuihini, koska hän on kaukaista sukua molemmille karjalaisille isovanhemmilleni.Sehän ei ollenkaan harvinaista.

Monet Karjalan kannakselta muualle Suomeen siirtyneet henkilöt ovat kirjanneet ylös muistelmiaan tai he ovat vanhoilla päivillään kertoneet niitä jollekin toiselle, joka on kirjannut ne muistiin. Kirjaaja saattaa olla seuraavaan polveen kuuluva, joka ei ole tuntenut ollenkaan olosuhteita. Kuten hyvin tiedämme, muistot muuttuvat, niistä jää pois asioita tai tulee lisää.  Ne saavat väriä henkilön omista kokemuksista, ne muuttuvat myös niitä eteenpäin kerrottaessa. Joskus myös ihminen häpeää elämäänsä ja jättää siitä vaikeat asiat pois.

Vertasin saamaani, 1995 kirjoitettua kertomusta sukututkimukseen heti sen saatuani ja totesin siinä ristiriitaisuuksia, joita olen  nyt yrittänyt selvittää lisää.  Erot todellisuuteen johtuvat varmasti siitä, että kertova henkilö on jakanut muistinvaraisesti toisen henkilön kertomusta yli 100 vuotta tapahtumien jälkeen.

Kertomus vie meidät Karjalan kannaksen pitäjien, Kuolemajärven ja Uudenkirkon lisäksi Pietariin. Kuten monet tietävät Pietari oli erityisen tärkeä 1800-luvulla ja aina 1917 saakka. Se oli tärkeä sekä karjalaisille että muulle Suomelle, koska olimme osa Venäjää Suomen suuriruhtinaskuntana. Pietari suurkaupunkina tarjosi ihmisille paljon sellaisia oppimis- ja ansaintavaihtoehtoja, mitä muualla Suomessa ei ollut. Moni sinne lähtenyt jäi sille tielleen. 

 

Innostuinkin tutkimaan Pietarin Pyhän Marian seurakunnan arkistoja, joihin juutuin valitettavan pitkäksi aikaa. Pietarin luterilaisten seurakuntien historia ulottuu 1700-luvulle saakka eli loppujen lopuksi aina Pietarin kaupungin perustamiseen saakka. Pietariin oli muodostettu 1745 kaksi luterilaista seurakuntaa, joista toinen suomenkielinen sai 1804 nimekseen Pyhän Marian seurakunta. Toinen oli ollut jo 1767 lähtien ruotsinkielinen Pyhän Katariinan seurakunta.  Pyhän Marian seurakunnan arkistot löytyvät digitoituna täältä aina sadan vuoden rajaan saakka. Ruotsinkielisen seurakunnan arkistoja säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, mutta niitä voi tutkia mikrofilmeiltä myös Kansallisarkistossa. Jos kiinnostusta löytyy niin arkistojen portista voit käydä lukemassa aiheesta enemmän ja tarkemmin. Tässä linkki ko. tekstiin.

Mielenkiintoista tietoa löytyy myös Suomen Pietarin passiviraston tietokannoista täältä. Arkistojen portin yhteenvetoon pääset täältä.   Em. linkit sisältävät myös tietoa aiheisiin liittyvästä kirjallisuudesta. Näihin tutustuminen ja selaaminen veivät aikaa ja johdattivat minua myös entistä enemmän syrjäteille. Paljon muutakin jää tekemättä, kun joudun omien paheideni tielle.

Olin erityisen yllättynyt siitä, kuinka paljon liikennettä oli koko Suomen suuriruhtinaskunnan alueelta Pietariin. Kaupunkia ympäröivä Inkerinmaa keräsi myös paljon ihmisiä. Tiedot ovat kirjattu saksaksi, ruotsiksi ja hyvin varhain suomeksi aina 1800-luvun loppuun saakka.  Silmäilin lähinnä tuttuja nimiä ja Kuolemajärven ja Uudenkirkon henkilöitä. Blogini aiheeseen en saanut selvitystä. Arkistojen tiedoissa on jonkin verran nimihakemistoja, mutta niiden selaamiseen menee runsaasti aikaa. 

Tässä muuten pari erittäin mielenkiintoista kirjaa, joista saa paljon tietoa liittyen Karjalan kannaksen elämään ja Pietari-yhteyteen ennen.

Tarina alkoi Pietarissa ja sen alku saattaa kuulostaa tarulta, vaikka lienee vahvasti totta. Kirjatussa kertomuksessa Kuolemajärven Karjalaisten kylässä 1891 syntyneen Amalia Nikolaintytär Fromholzin isän, Nikolain kerrotaan olleen lähtöisin Pietarista, jossa hän syntyi erään paronin aviottomana poikana.   

Oikeasti kysymys on hänen isoisästään Aleksander Fromholdtista, jonka syntymäaikaa en onnistunut löytämään mistään. Hän avioitui joskus 1830-luvulla Wilhelmina Maria Albertina Strömin kanssa, ja he tulivat asumaan Uudenkirkon Halolan kylään, jossa perheen lapset syntyivät.

Wilhelmiina Maria Albertina Ströhm oli syntynyt 1812 Uudellakirkolla.

Hiski 7.9.181224.9.1812 Kirkojärfvi  Joh. Wilh. Stroem.  Anna Jul. Klewerberg       Wilhelmina Maria Albertina). 

Löysin myös vanhempien 1798 Muolaassa tapahtuneen avioliiton. Sieltä perhe siirtyi Kivennavalle ja lopuksi Uudellekirkolle, joissa iso liuta lapsia syntyi.  Johan Wilhelm Ströhmin on mainittu olleen nimismies. Rippikirjamerkintöjä ei heistä juuri ollut ja Uudenkirkon kirjoissa oli vain merkintä, että vanhemmat siirtyivät sittemmin Viipuriin, jossa kuolivat noin 1830. On hyvin todennäköistä, että heidän juurensa ovat Ruotsinmaalla kuten muistelmissa myös oletetaan. Molempien isovanhempien kerrotaan olleen sivistyneitä, luku- ja kirjoitustaidon omaavia henkilöitä.

24.5.2014 kiertelin Kuolemajärven kirkon alueella saadakseni mahdollisimman paljon kuvia. Muiden lähtiessä jäin vielä kuvaamaan. Tämä kuva on rannasta kohti kirkkoa. Koko kuvassa oleva alue on entistä hautausmaata...

 

Aleksander Fromholdt on rippikirjojen mukaan toiminut Uudellakirkolla puusepän tehtävissä. Sukutarinasta voi päätellä, että Ströhmit tai Strömit ovat asuneet Pietarissa, jossa Aleksander ja Wilhelmiina ovat tutustuneet Wilhelminan ollessa töissä paronin hovissa.

Muistelmiin on kirjattu, että Fromholz (nimi esiintyy eri muodoissa) otti poika Nikolain omalle nimelleen. Todellisuudessa Aleksander, jonka oletan olleen juuri tuo avioton, paronin poika, sai Pietarista lähdettyään Nikolain vaimonsa Vilhelmiinan kanssa. Se on kirjattu kirkonkirjoihin.

Hiski: (13.10.1846 18.10.1846 Halola Snick. Alex. Frammont  Vilhelmina Strohm 34      Nicolai)

Lastenkirjasta he löytyvät täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Lastenkirjat 1829-1847 (I Ab:2, Airikkala - Tarhola), jakso 20, sivu 36-37: Halola 8; Uuttu -- 9; Ström, Frommont, Toivoin -- 10 Inhysingar; Ravanti, Wiuhko, Pendikäin, Pusa; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6669151 / Viitattu 20.2.2021

Nikolain syntymä 13.10.1846 löytyy täältä: Uudenkirkon seurakunnan (Viipurin lääni) arkisto - Syntyneiden ja kastettujen luettelot 1834-1849 (I C:7), jakso 184; Kansallisarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6670761 / Viitattu 20.2.2021

Kaikki muut 1839–1851 syntyneet lapset kuolivat pieninä, vain Nikolai jäi eloon. En ole saanut isä Aleksanderin kuolinaikaa selville, koska hän ei ollut kirjoilla luterilaisessa kirkossa vaan hänen mainitaan olleen katolinen ja kirjoilla muualla.  Uudenkirkon Halolan kylän rippikirjoissa aina noin 1860 lähtien Wilhelmiina esiintyy hänen leskenään kuolemaansa saakka.  Wilhelmiinalla oli surullinen kohtalo, sillä hänet löydettiin kuolleena metsästä helmikuussa 1884 ja haudattiin 9.3.1884. Hän oli silloin 71-vuotias.

Muutama muukin kuten Kuolemajärvellä syntynyt Väinö Valtonen tutki aluetta tarkkaan.

 

Kertomuksen mukaan Nikolaista tuli laivanrakentaja ja hän oli kesäisin rakentamassa laivoja Toivolan kylän lautarannassa. Äitinsä kuollessa, Nikolai oli jo avioitunut aiemmin eli 1875 Kuolemajärven Karjalaisten kylästä olevan Valpuri Abrahamintytär Soitun (3.10.1852 – 5.5.1898) kanssa. Tarinan mukaan äiti oli kuollut ollessaan matkalla poikansa luokse. Siihen aikaan käveltiin pitkiäkin matkoja. Oma äitini kertoi oman mummonsa tulleen kesäisin kävellen Uudeltakirkolta Seivästölle jalkaisin. Se oli ajan tapa.  Wilhelmiina kuoli talvella, vuoden kylmimpään aikaan.

Nikolai ja Valborg saivat Karjalaisten kylässä kaksi lasta, joista ensin syntynyt Amalia nimeltään syntyi 15.7.1878 ja kuoli vain 4-vuotiaana 21.9.1882 kurkkutautiin. Toinen Amalia syntyi 27.7.1891.

Kertomuksen mukaan Amalia oli 6-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli 45-vuotiaana 5.5.1898 punatautiin. Punatauti aiheutuu bakteerista, joka johtaa veriseen ripuliin. Huono hygienia, pilaantunut ruoka tai vesi voivat olla edesauttamassa tautia. Aikoinaan ennen antibioottien aikaa siihen ei ollut oikein hoitoa.  Minä voisin verrata punatautia aikanaan Thaimaassa ruoasta saamaani sairastumiseen. Mikään yleinen epidemia punatauti ei Kuolemajärvellä juuri tuohon aikaan ollut, koska se on kuolinsyynä koko kuolleiden luettelon aukeamalla vain hänen kohdallaan. On aina mahdollista, että kuolinsyyt eivät tuohon aikaan olleet edes täsmällisiä. Amalia on muistellut toisin eli hoitaneensa äitiään kaatamalla vettä tämän päälle. Hänen mukaansa äidillä oli kovat tuskat, koska hän ilmeisesti sairasti syöpää. Lääkkeitä ei ollut, vaikka lääkärissä käytiin.  Onhan sekin ollut mahdollista. Todellisuudessa Amalia oli silloin jo melkein 8-vuotias.

Vähän aiemmin kuin edelliset kuva, paikalla oli vietetty evakkoonlähdön 70-vuotisjuhlaa. Kuolemajärveläisten jälkeläisiä oli paikalla kaksi linja-autollista.

Nikolai avioitui jo saman vuoden marraskuussa 20.11.1898 Kipinolan kylästä olevan Eeva Samulintytär Samulin kanssa (ei vasta parin vuoden päästä, kuten muistelmissa mainitaan). Eevan mainitaan olleen jo vanhapiika, olihan hän 34-vuotias. Hänen isänsä Samuel Pietarinpoika Samulin perhe oli muuttanut Koiviston Saarenpäästä Kipinolaan 1893. Samuel Pietarinpoika Samulin ja Judith Bertilintytär Kukon perheessä oli yli kymmenen lasta. Judithin juuret olivat myös Koiviston Saarenpäässä.  Perheen lapset avioituivat Koivistolle ja Kuolemajärvelle. Joku lukija voikin tunnistaa jonkun lapsista esivanhemmakseen. 

Mukana olivat myös Erkki Kipinoinen ja Aalto Rusi, jotka molemmat ovat nyt jo lähteneet muiden ajastamme poistuneiden joukkoon.

Ennen uutta avioliittoa oli vielä muuta järjestettävää. Nikolai asetettiin huhtikuussa 1898 konkurssiin. Ilmoitus siitä oli Finlands Allmänna Tidningin 06.04.1898 ilmestyneessä no 79:ssä. Huutokauppa oli tarkoitus pitää 5.5.1898 eli samana päivänä, kun Valpuri kuoli. Valpurilla ja Nikolailla oli asumisoikeus Soitun tilaan, Karjalaisten kylän kruununtilasta 2.  Nikolai ilmeisesti omisti palstalla olevan rakennuksen.

 

Muita osakkaita olivat:

Simon Samuelinpoika Lerkki, joka oli naimisissa Valpurin vanhimman sisaren Helena Abrahamintytär Soitun (1844–1904) kanssa. He asuivat Inkilässä.

Valpuri Antintytär Evesti (1823–1905), joka oli isä Abraham Samuelinpoika Soitun (1825–1865) leski, Valpurin äiti ja Amalia Fromholzin isoäiti.

Beata Abrahamintytär Soittu (1847-1903), Valpurin sisar ja Amalian täti, joka oli naimisissa Gabriel Matinpoika Pihkasen (1857-1921) kanssa.

Kalevi Kettinen ja Arvi Akkanen laskivat Kuolemajärvi-säätiön puolesta sekä sankarihaudan että kirkon muistomerkille seppeleet. Huom. kirkon raunio korkeammalla taustalla.

Soittuja kutsuttiin kirjallisissa papereissa vielä noihin aikoihin sukunimellä Soitto.  Amalia lunasti oman osuutensa perintötilaksi marraskuussa 1906. Samanaikaisesti Samuel Simonpoika Lerkki eli edellisen Simon Samuelinpoika Lerkin poika ja kauppias Jaakko Mooseksenpoika Inkinen ostivat osuuksia samasta tilasta. Niitä voi tutkia annettujen perintökirjojen luettelossa tämän linkin takana.

Muistelmissa kerrotaan, että Amalian koti oli palanut ensimmäisen äitipuolen eli Eeva Samulin aikoihin ja uusi talo rakennettiin tien toiselle puolelle. 

Sirkiän sukuseuralla oli jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan kukat kirkon muistomerkille. Ritva Kukko ja Juha Ylitalo kuvassa.

Nikolai ja uusi toinen vaimo saivat kaksi lasta. Tytär Laina Maria syntyi 9.3.1900 ja poika Aleksander syntyi 14.5.1902. Laina kuoli kuitenkin alle 1,5 vuoden iässä 5.8.1901 kuumeeseen. Äiti Eeva kuoli Aleksanderin synnytyksen aiheuttamana pari päivää pojan syntymän jälkeen eli 16.5.1902. Poika Aleksander koki karmean kohtalon vain 15 vuoden iässä, sillä hänet ammuttiin 10.5.1918 kapinoitsijana. Tässäkin kohtaa ylöskirjatut muistelmat eroavat, sillä niissä kerrotaan Eevan kuolleen Lainan kanssa tätä synnyttäessään.

Tässä olemme juhlan jälkeen jalkautumassa Karjalaisten kylään.

 

Nikolai avioitui heti 7.12.1902 uudelleen. Se oli tapana jo lapsienkin takia. Uudeksi vaimoksi tuli Karoliina Beatantytär Vyyryläinen s. 22.5.1874 Taatilassa. Ennen Karjalaisten kylään tuloaan tämä oli piikana Pihkalassa ja sitä ennen Hatjalahdessa. Hän oli saanut helmikuussa 1896 aviottoman pojan, joka oli hätäkastettu syntyessään Paavoksi, mutta lapsi kuoli välittömästi. Karoliinaa oli huhtikuussa ripitetty asiasta kuten ajan tapa oli. Merkinnät löytyvät rippikirjoista.

Muistelmissa kerrotaan, että kolmas vaimo Karoliina toi mukanaan myös äitinsä Beatan s. 1850, joka kuoli pian sen jälkeen pihalla torkkuessaan. Se ei pidä paikkaansa. Beata Ristontytär Vyyryläinen meni toisen kerran naimisiin 1906 ja muutti työmiesmiehensä kanssa Haapavedelle, jossa kuoli 1922.  Karoliinalla oli olemassa muuta sukua toisin kuin muistelmissa kerrotaan.

Amalian äidinäiti ei ollut myöskään nimeltään Loviisa kuten hänen muistelmissaan on mainittu. Tämä oli edellä mainittu Valpuri Antintytär Evesti, joka kuoli 1905 korkeassa 82 vuoden iässä.  Maatila hänellä varmaan oli. Isoisäänsä Abraham Samuelinpoika Soittua hän ei ollut koskaan tavannut, koska tämä oli kuollut jo 1863. Isoäitinsä lapsien suhteen hän myös erehtyi. Ehkä joku toinen ystävällinen, vanhempi nainen olikin kysymyksessä. Tämä vei Amaliaa tapaamaan serkkuja, jotka asuivat kaikki yhdessä suuressa ”kartanossa”. Yhden serkun vaimo oli jopa käynyt puutarhaopiston ja hän viljeli tomaatteja, mikä oli siihen aikaan harvinaista.Tätä en pystynyt selvittämään.

Kertomuksen Amalia vaikuttaa hyvin onnelliselta tytöltä huolimatta ikävistä äitipuolista ja elämän vaikeuksista. Hän ratsasti hevosella ilman satulaa, hän oli loistava käsityöihminen isältä perittyjen ominaisuuksien johdattamana. Hän osasi lukea ennen kiertokoulua. Rippikoulun hän kävi Kuolemajärven kirkolla, jossa oli syrjäkyläläisille tarkoitettu asuntola.

Perunkirjoitus oli niihin aikoihin erityisen tärkeä, jos leski meni uudelleen naimisiin. Olisikin mielenkiintoista nähdä päästä lukemaan niitä, mutta ikävä kyllä, niitä ei löydy digitoituna. Amalia oli kovin suosittu morsianehdokas tultuaan siihen ikään. Ensimmäisistä kosinnoista hän kieltäytyi. Kukahan naapurikylän poika joutui pettymään? Amalia avioitui vain 17-vuotiaana 4.10.1908 Hermanni Paavonpoika Toivosen kanssa. Tämä oli Amaliaa kymmenisen vuotta vanhempi eli syntynyt 1882. Hän oli kotoisin Kuolemajärven naapuripitäjästä, heti Seivästön kylän viereisestä Toivolan kylästä. Hermanin kerrottiin olleen kipparina pienellä laivalla, joka kuljetti tavaraa kuten hiekkaa ja kiviä Pietariin, Kronstadtiin. Hän oli nuorena ollut töissä valtamerilaivassa ja päässyt vierailemaan Etelä-Amerikassa saakka. Hän jakoi matkalta tuomiaan näkinkenkiä sukulaisilleen.

Amalia pääsi Hermanin kanssa laivalle ja he kävivät yhdessä Pietarissa. He näkivät siellä elokuvan, jota pystyi katsomaan vain yksi kerrallaan pienestä koneesta. Valokuvakin otettiin ja Amalia näki oman äitinsä kuvan valokuvaamon seinällä. Pietarista he ostivat ompelukoneen ja kahdet sakset, joista toiset olivat räätälin sakset. Näitä hän käytti myöhemmin työvälineinä. Yhteinen koti rakennettiin Uudenkirkon Toivolan kylään. Perheeseen syntyi kaksi lasta, poika ja tytär. Jälkimmäinen syntyi isänsä kuoleman jälkeen.

Kevät 1918 oli erityisen vaikeata aikaa, koska siihen aikaan Karjalan rintamalla oli juuri koettu sisällissodan päättyminen valkoisten voittoon. En ole perehtynyt asiaan, mutta se on ollut erityisen raskas asia monelle sen ajan kokeneelle ihmiselle ja perheelle. Mainitsin aiemmin, että vain 15-vuotias, Amalian velipuoli Aleksander ammuttiin kapinoitsijana 10.5.1918. Sotasurmaluettelo kertoo lisäksi, että hänet mestattiin Pentikkälän kylässä Kuolemajärvellä.

Herman Paavonpoika Toivonen löytyy myös sotasurmaluetteloista. Hän on ollut sotilaana punakaartissa ja vangittu huhtikuussa 1918. Teloitus on todennäköisesti suoritettu Kivennavan Raivolassa 14.5.1918. Hän oli kuollessaan vain 35-vuotias. Näistä asioista ei ollut mainintaa Amalian kertomuksessa. Se on ymmärrettävää, koska asia on ollut kipeä. Rippikirja ei aina kerro koko tarinaa, vaikka se on usein ainoa lähde. Hermanin kerrottiin olevan seurallinen ihminen, joka ei harrastanut politiikkaa.  Rippikirjassa 1910–1920 kuten jo sitä aiemmassa on merkintä, että "oleskelee esteen takia muualla". 16.9.1917 hän on vielä käynyt ripillä, mutta sen jälkeen poistunut.

Uudellakirkolla oli sodan loppuvaiheessa kuolleita, ammuttaja, mestattuja, vankileirillä kuolleita ja kadonneita 228 henkeä. Kuolemajärvellä vastaava lukumäärä on 102 henkeä. Tässä linkki Suomen sotasurmatilastoon ajalta 1914–1922.

Kertomuksen mukaan elämä oli äärimmäisen köyhää kaikilta osin. Amalia muutti pian miehensä kuoleman jälkeen takaisin Kuolemajärven Karjalaisten kylään. Nikolai-isä kuoli 26.3.1923 keuhkotautiin. Amalia joutui lapsineen lähtemään muualle Suomeen. Sen jätän kertomatta, koska en voi sitä vielä mistään tarkistaa.

 

Toivon hartaasti, että Amalian komeat jälkeläiset, jotka tapasin Kuolemajärven matkalla toukokuussa 2014 eivät pahastu ottaessani heidän sukunsa tarinan aiheekseni. He olivat käsittääkseni käymässä siellä ensimmäistä kertaa, mutta jäikö se samalla viimeiseksi kuten myös useimpien serkkujeni matka sinne on jäänyt. Miksi niin? Syitä on monia. Voi olla vaikea kestää historian painoa, esivanhempien kovia kohtaloita ja sitä, että paikka ei ole entisensä. Usein on vaikea nähdä monien vuosikymmenien taakse ja kuvitella. Minä teen niin, kuvittelen jopa vuosisatojen taakse. Näen ihmisten elämän vaikeuden, murroskohdat, sodat ja köyhyyden. Jokainen kirjoittamani kertomus vie minut lähemmäksi.

Etsiessäni valokuvia tähän tarinaan, menin tutkimaan alkuperäisiä matkan aikana ottamiani valokuvia, joista vain pienen osan olen siirtänyt Google-kuviin muille jaettavaksi. Huomasin, että kertomus oli asianosaisilla jo silloin matkassa mukana. Tein muista kuvista paljon muitakin havaintoja sen lisäksi, että itse olen ollut matkoilla uskomattoman kiihkon vallassa (sen olen maininnut ennenkin). Olen halunnut tallentaa kahdella kameralla niin paljon kuin mahdollista ehkä juuri siitä syystä, että mennyt aika on niin katoavaista ja 2000-luvuilla joskus hätäisistä otetuista valokuvista selviää vielä yllättävän paljon. Meidän kaikkien historia on tallentamisen arvoista! 

 

Vuosisatojen takaa

Olen viimeisimmän viikon aikana useamman kerran palannut kirjoittamaan seuraavaa blogiani, siis tätä, mutta joka kerta joudun muuttamaan aloitusta, koska kesken kirjoitusta joudun taas muualle, useimmin tutkimaan jotakin yksityiskohtaa, joka ehkä tulee myös blogissani mainituksi. Olen taas kulkemassa lapsuuteni polun ojanvartta sisarteni kanssa retkellä nimeltä Polulle kauas. Voisi jopa sanoa, että polku on yllätyksiä täynnä ja haarautuu moneen suuntaan. Samalla putoilen milloin mihinkin ojaan, joita voisin kutsua aikakausiksi. Useimmiten käy niin, että palaan takaisin kirjoittamiseen vasta päivien päästä.  Välillä pitää levätä ja tehdä jotakin muuta.

Kun sää on huono, kadut liukkaat tai on vain talvi, voin hyvällä omallatunnolla tai mielellä jatkaa moneen suuntaan rönsyileviä tutkimuksiani, kirjoittaa ja suunnitella uusia tehtäviä.  Olen ehkä maininnut aina silloin tällöin, että nykyään nautin sadonkorjuusta rankan kasvuvaiheen jälkeen. Seuraava vaiheen toivon olevan intensiivisen luomisvaiheen. Se vaatii suunnittelua.

Haluamme yleensä saada tuloksia helpoimman tien kautta. Innostavinta on kuitenkin nähdä ensin opiskelun vaiva. Arkistot ja tekstit aukeavat helpommin, kun on ensin opiskellut ja tuijottanut niitä aikansa. Tämä koskee myös kaikkea muuta kuin historian tutkimista.  Viime vuosina olen kokenut puhdasta iloa ymmärtäessäni asioita entistä syvällisemmin.  Nyt alan mennä yksityiskohtiin, mutta hitaasti.

Historiakirjoissa asioista kerrotaan yleensä lyhyesti ilman yksityiskohtia. Sieltä ei ainakaan löydä niitä juuri omaan tutkimukseen liittyviä asioita. Emme voi aina edes luottaa täysin siihen, että tekijä on itse tutkinut kaikki lähteet tarkkaan. Usein apuna käytetään muiden tutkimuksia. Eikä siinä ole mitään vikaa. Se on myös hyvin sallittua tällaiselle amatöörille kuin minä. Toisaalta tekstit ovat yleisiä ja me saatamme haluta paneutua johonkin tiettyyn kohteeseen tiettynä aikana.

Aloitin aikanaan sukututkimuksesta. Sitä on seurannut talojen, tilojen ja kylien tutkiminen. Yleinen, yhteiskunnan historia on tietenkin koko ajan taustalla. Olen monta kertaa ajatellut, että kunpa olisin aloittanut paljon aiemmin! 

Kaiken lisäksi edessä on aina uusia juttuja odottamassa. DNA-tutkimus on oikeastaan vain hämmentänyt mieltäni. Ajattelen jo kauhulla tulevaa tilannetta, jolloin etäserkkuja on miljoonia. 

Jos minulla oli https://www.familytreedna.com/ -palvelussa oman tunnukseni (kit) alla 15.8.2018 aloittaessani palvelussa eli saatuani omat tulokseni yhteensä 4831 etäserkkua, niin tätä kirjoittaessani (17.2.2019) siellä on jo 6146 etäserkkua, heitä, joiden kanssa minulla on yhteistä DNAta.  Määrä kasvaa päivittäin kovaa vauhtia. Vein aikanaan datani myös MyHeritagen-palveluun, vaikken olekaan siellä maksavana jäsenenä. Siellä on nyt 22.515 etäserkkua. Osa heistä lienee samoja kuin MyFamilyTreessä. 

Kolmannen serkun kanssa Viipurissa 6.7.2013

Välillä lähden etsimään yhteisiä esivanhempia, mutta en löydä heitä. Jos henkilöt ovat pysytelleet samalla paikkakunnalla, ei ole mitään ongelmia. Esimerkiksi monien tuntemieni henkilöiden ja minun yhteiset juuret olen jo ennen DNA-tutkimusta selvittänyt perinteisellä sukututkimuksella. En ole vielä keksinyt, miten parhaiten jalostaisin omaa DNA-tutkimustani. Aika näyttää.  Aikaa on tosin vähän muiden tehtävien lisänä, muuta onneksi kaikki, mitä tutkin, tukee toista tutkimusta milloin milläkin tavalla.

Sukututkimuksiini  DNA antoi lisäväriä monella tapaa, vaikken pystykään selvittämään sukuyhteyksiä yksittäisiin henkilöihin. Äskettäin huomasin FamilyTreeDna:n sivuilla harhaillessani erään ruotsalaisen etäserkun kirjoittaneen kirjan suvustaan.  Hän on testin mukaan minulle 4. serkku tai etäisempi. Se tarkoittaa, että hän saattaa oikeasti olla 7. – 8. serkku tai todennäköisesti vielä kaukaisempi eli satojen vuosien takaa. Saatamme olla myös sukua useampaa kautta. 

Eräs tuntemani henkilö on minulle 2. – 4. serkku. Oman sukututkimukseni kautta hän on oikeastikin lähimpänä 4. serkku, mutta myös yhdeksää muuta kautta 5. – 8. serkku. Näin on myös muiden lähimmäksi merkittyjen kanssa.

Tuon ruotsalaisen naisen kirja oli mainittu hänen yhteystiedoissaan. Palvelun takana oleva sukupuu näytti esipolvien olevan jo hyvin kaukaa syntynyt Ruotsissa. 

Kromisomivertailussa löytyy pieniä yhteisiä pätkiä lähes kaikissa kromosomeissa. On todella jännittävää, että saamme näin yhteyden todella vuosisatojen takaisiin sukulaisiin. Yhteydenotto ei minua silti kovasti houkuttele tässä vaiheessa. Löysin kyseisestä ruotsalaisesta naisesta jonkin verran tietoa googlaamalla.  Sitä oli sen verran vähän, että en päässyt kiinni mahdollisiin yhteisiin juuriin. Tällaisia tilanteita tullee jatkossakin.

Jatkan siis mieluummin värittämällä omien sukujeni tapahtumia ja poiketen välillä muuallakin. Yritän parhaillaan ymmärtää hämäläisen kotikyläni talojen väkeä vuosisadan 1800 päätyttyä. Äskettäin minulla on rinnakkain käsissäni 1902 henkikirja ja rippikirjojen sivut. Täydennän samalla sukututkimusta. Pöydällä on samanaikaisesti muita historiakirjoja, joista on hyötyä molempien ”koti”pitäjieni historian tutkimiseen. Aina löytyy jotakin mielenkiintoista, joka täydentää aiemmin lukemiani tietoja. Miten meidän kävi, miten kävi. 

Samat asiat kiinnostavat onneksi monia muitakin. Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä käydään keskusteluja mitä erilaisemmista aiheista. Meidän jälkipolvien juuret ovat edelleen tiukasti Karjalan kannaksen maaperässä ja ahmimme kaiken mahdollisen tiedon sieltä. Ensi kesäkuussa pääsen taas käymään siellä, mikä merkitsee harrastuksilleni pelkkää vahvistusta.

Maisema Tammikonnimestä kohti etelää. Tammikko lienee ollut 1600-1700-luvun vaihteessa vielä asumaton.

Monet sukututkimukset ovat melko hyvin selvitettävissä 1600/1700-luvun vaihteesta lähtien. Tämä koskee omalta osaltani sekä hämäläistä että karjalaista sukuani. Olen joissakin kirjoituksissani viitannut isonvihan aikaan. Tiedän, että minun pitää jossakin vaiheessa mennä vielä kauemmas historiaan, mutta nyt kesken olevissa tehtävissäni olen voinut lähteä isostavihasta.

Kustaa H. J. Vilkuna on tutkinut aikakautta runsaasti ja kirjoittanut myös siitä. Käsiini osui kirjastosta hänen kirjansa ”Paholaisen sota”. 2006. Teos.  Kirjan alkupuolella hän kirjoittaa siitä, millaisessa henkisessä tilassa Suomessa, Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa elettiin aivan 1700-luvun alkupuolella. Yllättäen se valaisee minulle aikakautta ennen isoavihaa entistä paremmin sekä Karjalassa että muualla Suomessa.

Suomalaiset olivat erityisen kyllästyneitä jatkuvaan sotimiseen. Ruotsin valtakunnassa oli ollut jo harvinaisen pitkä rauhan aika, noin 20 vuotta. Tämän jälkeen 1680 alkaen valtakunnassa alkoi sotavoimien uudelleen organisointi. Ruotsin silloinen kuningas Kaarle XI (kuninkaana 1660 - 1697) perusti nk. ruotujakolaitoksen nimellä kulkevan järjestelmän, joka valmistui jo 1680-luvulla. Hän pisti myös kirkon toimien kautta kansan tiukkaan kuriin.

Ruotujakolaitoksen mukaan valtakunnan maakuntien tuli ylläpitää tietty määrä sotilaita valmiina kutsuttaessa lähtemään sotaan. Kylien talojen piti ylläpitää näitä sotilaita antaen heille talon, elannon ja tarvikkeet. Tämä selvittää minullekin rippikirjassa myöhemmin erityisesti Hämeessä 1700-luvulla esiintyvät sotilastorpat ja niissä asuville annetut sukunimet, vaikka henkilö saattoi olla oman pitäjän tai kylän poikia eikä ikänsä puolesta voinut ollut osallistunut vielä yhteenkään sotaan.

Suuren Pohjan sodan kulku lainattu Wikipedian kuvituksesta.

 

Mutta kansa oli kyllästynyt jo 1600-luvulla sotaväen ottoihin, pitkiin palvelusaikoihin ja sotaretkiin ympäri Eurooppaa. Toisaalta ehkä vielä enemmän maassa oleskeleviin sotajoukkoihin, joita lähiseudun talojen piti ylläpitää.  1600-luvun lopulla elettiin Pohjolassa muutenkin ikäviä aikoja eli nk. suuria kuolonvuosia. Wikipediassa sanotaan noiden vuosien 1695 – 1697 olleen Suomen historian pahin väestökatastrofi. Kokonaisia perheitä menehtyi nälkään. Esiintyi myös kannibalismia. Ilmastoon vaikuttaneet tekijät olivat suurin syy katovuosiin. Ruoan puute heikensi ihmisiä, ajoi heitä pois kodeistaan, sairaudet iskivät ja talot autioituivat.

Viipurin läänin historia III - Suomen lahdelta Laatokalle s. 446 (teos julkaistu 2010) kertoo Seppo Muroman tutkimuksiin perustuen,  että Viipurin läänissä mukaan lukien Savonlinnan läänin karjalainen osa ja Kymenlaakso väestö väheni jopa 32 prosenttia eli enemmän kuin missään muussa Suomen maakunnassa. Käkisalmen läänissä saattoi vähennys olla enemmän. Kannaksella suurimmat väestömenetykset olivat Koivistolla (42 %) ja Uudellakirkolla (41 %). Artikkelin kirjoittajan dosentti Antti Kujalan  mukaan vuosien 1696 - 1697 kuolleisuus ylitti moninkertaisesti kaikki Suomen myöhemmät väestökatastrofit. (s.446)

Suuri Pohjan sota alkaa

Mieleen vaikuttaminen oli noihin aikoihin oleellinen tekijä kansan mielipiteen muovaamiseksi. Sitä harjoitti erityiseti kirkko, joka esitti koettelemusten olevan Jumalan rangaistusta.  1700 alkoi nk. Suuri Pohjan sota, jossa muiden muassa Venäjä oli julistanut Ruotsille sodan. Tulevissa taisteluissa oli mukana tuhansia suomalaisia.  Kuningas Kaarle XII oli johtamassa armeijaa.

Kansan piti tukea sotaa, jota papit kirkoissa kuninkaan puolesta puolustivat. Jumala oli määrännyt yhteiskuntajärjestyksen, hierarkkisuus vallitsi, mutta kansa kyllästyi. Talojen pojat oli viety armeijaan taistelemaan kaukana Baltiassa ja jopa Puolassa ja Ukrainassa.

Kannaksella Ruotsin joukkojen tukikohta oli Viipurissa. Nevanlinna etelässä Inkerinmaalla Nevajoen ja Ohtajoen yhtymäkohdassa kuului Ruotsille. Ruotsin valtakunta oli jo paljon aiemmin historian aikana pitänyt Inkerinmaata hallussaan ja mm. Nevanlinnaa, mutta viimeksi Stolbovan rauhassa 1617 se oli siirtynyt Ruotsille ja kuningas Kaarle XI oli rakentanut sinne linnoituksen. Itseasiassa Nevanlinna sijaitsi aivan tulevan Pietarin keskustassa, jota Pietari Suuri alkoi pian rakentaa Inkerinmaan joutuessa hänen haltuunsa.

Menimme laivalla ohi Pähkinälinnan kesällä 2005.

Venäläiset valloittivat myös kauempana Laatokalla Nevajoen suulla, saarella sijaitsevan Pähkinälinnan lokakuussa 1702, josta tulikin sitten venäläisten hyökkäysten tukikohta.  Ruotsin armeija suomalaisine sotilaineen oleskeli Viipurin ja Käkisalmen lääneissä. Rajoilla oli jatkuvasti kahakoita. Seuraavana keväänä 1703 venäläiset saivat jo Nevanlinnan haltuunsa. Samaan aikaan sodittiin Lempaalassa. 

Tässä kohdin käytin myös löyhästi ilman tarkkoja yksityiskohtia lähteenä Matti J. Kankanpään teosta ”Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla”.2016.Bookwell. Porvoo. Ostin kirjan sen tekijältä Kuulutko sukuuni- tapahtumassa 2017. Pian tapahtuman jälkeen Matti Kankaanpää kuoli.

Yhtäläisyydet yllättävät. Alan oikein hyvin ymmärtää, miksi jatkosodan aikana suomalaiset etenivät Pietarin porteille Lempaalaan, jossa mm. vanhempani viettivät pitkiä aikoja melkein 250 vuotta myöhemmin 1941 – 1944.  Samoin kuin myöhemmin jo 1703 taisteluja käytiin mm. Kivennavalla ja Rajajoella. Kivennavalla taistelupaikkana oli Joutselän kylä. Venäläiset olivat ylivoimaisia. Kaatuneita oli lähes 500 ja haavoittuneita yli 200. Joukot vetääntyivät Viipuriin. Joukkoihin tarvittiin taas täydennyksiä.

Pitää huomioida, että vähän aiemmin oli taisteltu Narvassa. Kaarle XII oli kukistanut Tanskan ja sen jälkeen marssinut Narvaan, jossa hänen joukkonsa löivät Pietari Suuren joukot 1700. Pietari Suuri valloitti Narvan 1709 ja Narvan asukkaat vietiin Venäjälle. Taisteluja jatkettiin Puolassa ja Saksinmaalla.

Pietarin suunnitelmia

 

Venäläiset tekivät jo 1702 hävitysretkiä Viipurin lähistölle. Ne toistuivat jatkuvasti. Kuolemajärvellä aivan oman sukuni Karjalaisten kylän lähistöllä venäläiset tuhosivat helmikuussa 1704  täydellisesti Juvanruukin rautaruukin ympäristöineen. Kuulun hollantilaislähtöisen teollisuussuvun poika Johan Thorwöste oli saanut luvan perustaa rautatehtaan 1687. Alueelle oli omistajan kartanon lisäksi perustettu oma kirkko. Työtä tekemässä oli paljon muun maalaisia ammattimiehiä. Mutta jo pian venäläisten liikkuessa alueella, asukkaat joutuivat piileskelemään metsissä.

Lieneekö myös noihin aikoihin naapurikylään Karjalaisiin tullut Ruotsin armeijaan värvätty ratsumies Simo Pentinpoika (alun perin Matinpoika), joka avioitui Sirkiän talon tyttären Valborg Pentintyttären kanssa ehkä siinä vuosisadan vaihteessa tai ennen sitä. Näin kertoo aiempi sukututkimus. 

Oletan armeijan sotilaiden oleskelleen kylässä ja talossa jo huomattavasti aiemmin.  Useista tositekirjoista ennen vuosisadan vaihdetta löydän talon kuuluneen Viipurin alaisen ratsuväkikomppanian hallintaan. Näin oli jo 1690. Sirkiä-sukunimi mainitaan. Viittaan mm. Militärjordbookin 1699, jossa tila kuului Viipurin alla aputilana ratsumestari Thomas Funckin alaisuuteen. Armeijarullat ja niiden ymmärtäminen vaatii minulta vielä paljon työtä.

Kartta Viipurin läänin historiasta kohdasta, missä kerrotaan Juvanruukin tuhosta.

Sodankäynti oli hidasta ja sitkeää, sillä vasta lokakuussa 1706 venäläiset aloittivat Viipurin piirityksen kaupungin edustalla tsaarin ollessa mukana. Miksi venäläiset sitten pakenivat takaisin Rajajoelle kuun lopussa pommitettuaan kaupunkia muutaman päivän? Onpa taas samankaltaisuuksia myöhempiin sotiin.

Viipurin Pitäjän historia I osui kirjahyllystäni äsken käsiini. Ostin 1967 ilmestyneen kolmiosaisen kirjasarjan parisen vuotta sitten Karjalatalon pitäjäpäivillä syystä, että varhaisina aikoina myös osa Kuolemajärven aluetta kuului sen alueeseen. Kirja on osoittautunut mielenkiintoiseksi. Sen on julkaissut Viipurin maalaiskuntalaisten Pitäjäseura ry ja kirjoittajina ovat olleet Aarne Kopisto ja Toivo J. Paloposki.

Kirjaa lukiessani kirjoittaminen jäi, sillä menin vielä kauemmas historiaan, vaikka tarkoitukseni oli vielä pysytellä noissa aiemmissa 1600/1700-lukujen vuosissa.

Viipurin pitäjän historian mukaan syynä venäläisten äkkinäiseen vetäytymiseen Viipurin edustalta olivat huoltovaikeudet, ruoan puute. Huonot satovuodet olivat tyhjentäneet kannaslaisten ruoka-aitat, joten tuskin mitään oli kylistä irrotettavissa. Matkalle tien varsiin jäi rikkinäistä kalustoa, paljon kuolleita hevosia ja jopa kolme kamelia.  Kuolemajärven, Koiviston ja Johanneksen rantakylistä useimmat oli hävitetty. Koiviston kirkko poltettiin.

Viipuri 1700. Viipurin kaupunki 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Kuparipiirros Eric Dahlbergin teoksesta Suecia antiqua et hodierna

Pietari Suuri ryhtyi tositoimiin Suomen suhteen Pultavan voiton jälkeen. Venäläiset marssivat Retusaaresta jäitä pitkin Viipuriin kevättalvella 1710. Viipuria ympäröi 18.000 miehen armeija. Venäjän joukoilla alkoi olla pian ongelmia huolimatta onnistuneista ammunnoista kohti Viipuria. Kylmä sää, sairaudet, asumisolot, muonan ja rehun puute alkoivat taas vaivata. Apua ei saatu, koska maitse Venäjän armeijaa ei pystytty ollenkaan huoltamaan. Tieverkosto oli tuhottu eikä Kannaksen alueelta ollut enää ruokatavaraa irrotettavissa. Kun jäät merestä alkoivat toukokuun alussa lähteä, niin Retusaaressa odottava, valmiiksi lastattu tsaarin laivasto pääsi vihdoin liikkeelle. Ruotsalaisten laivasto myöhästyi pari päivää. 

Viipurin Pyöreän tornin seinästä löytyy myös Haakonin portin sijainti.

Viipuri joutui lopuksi antautumaan 13.6.1710 puolustettuaan valtakuntaa 12 viikkoa. Seuraavana päivänä tsaari Pietari Suuri otti vastaan kaupungin avaimet Haakoninportin luona. Tämän linkin takana lisää tietoa Viipurin piirityksestä.

Luvattuaan varusväelle vapaan poistumisen näiden laskettua aseensa, Pietari ei pitänytkään sopimustaan vaan varusväki ja joukko kaupunkilaisia vietiin sotavankeina Venäjälle.

Ovet muualle Suomeen olivat nyt auki. Se on sitten toinen juttu. Siitä ja seuraavasta isonvihan ajasta on kirjoitettu paljon enemmän. Usein Karjalan alue on jäänyt kirjoituksissa pois, koska alue jäi sitten Pohjansodan päättyessä 1721 Venäjän vallan alaisuuteen.  Alue laajeni sitten niin, että Turun rauhassa 1743 Venäjän alle liitettiin koko rannikkoalue Kymiä myöten, suuri osa Saimaan vesialuetta ja jopa Savonlinnan seutua.  

Tämä kartta on venäläisten ajalta, myöhemmin 1700-luvulta (1774), osa kartasta, jossa kartoitettiin Koiviston, Uudenkirkon ja Kuolemajärven puutavaraksi sopivia metsiä. Jossakin suunnitelmassa oli jo aiemmin mm. harkittu kaikkien metsien kaatamista, mutta siitä kyllä sittemmin luovuttiin. Laitan linkin tänne, kun löydän paikan, mistä sen luin.

Alkaa Vanhan Suomen aika

Ne ihmiset ja suvut, jotka olivat Karjalan kannaksen alueella selvinneet vuosien koettelemuksista, jäivät asumaan kotiseuduilleen. Näin myös Kuolemajärvellä. Seuraavaksi onkin aiheellista paneutua siihen, mitä tapahtui sitten. Ja sen jälkeen tai rinnalla jatkaa vielä kauemmas taaksepäin , jos se vain on mahdollista.  Kylät oli jälleen kerran tuhottu, metsiä hakattu. Väen piti aloittaa elämä alusta uuden hallitsijan alaisena.  Ihmiset ovat sielläpäin joutuneet aina elämään sodan varjossa!

Minulle tämä kirjoittamalla voin eläytyen palata vuosisatoja taaksepäin. Näen silmissäni nuo seudut nykyisen Pietarin ja Viipurin välillä, kun metsät  hakattu niiden teiden varsilta, joita sotajoukot käyttivät. Metsiä oli Karjalassa kuitenkin niin paljon, että väki pystyi vaikeina hetkinä piileskelemään.  Kuolemajärviset suvutkin, jotka olivat jo satoja vuosia asuneet seuduilla jatkoivat elämäänsä ja sukujaan meidän päiviimme saakka.

Jatkan eläytymistä. Mutta niinhän kuulemma kaikki muutkin ihmiset tekevät, eläytyvät historian tapahtumiin.  Ettei siinä ole mitään uutta.

Terijoelta näkyy Venäjän puolelle. Kuva kesältä 2006.