Elämää eri aikoina

26.7. kirjoitin: Ehkä huomenna saan aloitettua blogipostauksen, jonka voin kuvitella myös valmistuvan viikonlopun aikana. Kuljeskelin tänään aamupäivällä Ainolan puistossa. Aurinko paistoi ehkä hiukan väärästä suunnasta häikäisten silmiäni liikaa, jotta olisin saanut otettua kunnollisia valokuvia. 

26.7.

Kiersin puiston nopeasti, en edes käynyt Sibeliusten haudalla vaan käännyin suoraan temppelin polulle. Pari ihmistä seurasi, kun ihmettelivät, minne polku veisi. Kuulin naisen sanovat jotakin, että eihän tämä ole Tuusulanjärven rannalla. Järvi on aika lähellä, mutta sinne ei ole näkymää. Kauempaa tuleva ei voi tietää, jollei tutki opaskarttoja ja -kirjoja ennen vierailua. Viivähdin Sibeliuksen temppelin paikalla kauemmin. Eräs mies tuli myös siihen ihmettelemään, mutta ei sanonut mitään enkä minäkään. Odotinkin, että hän lähtisi jatkamaan matkaa, että saisin olla hetken omissa oloissani. Kun lähdin pois, japanilainen pariskunta oli tulossa museolle ja mies kysyi, missä se on. He olivat kääntymässä vasemmalle heti opastaulujen jälkeen, vaikka museon portti oli aivan suoraan edessä.

26.7.

Olen niin paljon omissa oloissani, että ihmettelen välillä itseäni, miksi en katkaise olotilaani ja ala rupatella ihmisille.  Kun puutarhan jälkeen palasin Hyrylään, kävin S-marketissa ostamassa ruokaa. En juuri koskaan siellä enkä missään muuallakaan näe tuttuja ihmisiä. Matkalla olin ajatellut tätä erakkomaisuuttani. Iso kylä, melkein kaupunki ja ainoat tutut tapaan joskus omassa ryteikössäni. lähellä entistä asuinpaikkaani, joka ei myöskään ole kaukana. Onko tämä seuraus, väistämätön vaihe ihmisen elämässä. Miksi se tuntuu kiusaavan minua? Se taitaa olla jo määrätty geeneissäni.

Edellisen päivän aamulla lähdin aamulla kiertämään Hyrylän, kotikyläni, joka on suuren myllerryksen ja muutoksen alla. Korvia huumaava meteli kaikui entisen torin paikalla, jossa on äskettäin alettu tehdä maanrakennustöitä tulevaa isoa rakennusta, Prismaa varten, jota myös Särmäksi kutsutaan. Alue on rajattu metalliaidoilla mahdollisimman isoksi. Tutkin aluetta, jotta tiedän jatkossa, miten pääsen siellä kulkemaan, jos vaikka on asiaa kirjastoon tai terveyskeskukseen. En voinut taas olla ajattelematta taidehistorian proseminaarityötäni 10.4.2012 ”Hyrylän tori Tuusulassa”. No, enhän minäkään keksinyt torille mitään uutta ja ennenkuulumatonta muutosta, mutta en villeimmissä kuvitelmissakaan osannut ajatella Prismaa. Nyt aiheen valinta tutkimuksen kohteeksi tuntuu tyhmältä tai sitten kauhean viisaalta. Silloinhan se oli pakon sanelema, lähikohde, koska minusta ei sairastumiseni takia ollut muuhun.

Tänään luin Keski-Uusimaasta mielenkiintoisen uutisen, joka itse asiassa liittyy myös tähän kotikyläni muutokseen. Seminaarityöni ajatus lähti aikoinaan Rykmentinpuiston alueesta, jota silloin vasta suunniteltiin rakennettavan. Nyt se on jo aika pitkälle rakennettu, entisen armeijan metsät on tuhottu lähes kokonaan ja kerrostaloja on rakennettu niin, että asuntojen ikkunoista näkyy toiseen asuntoon sisään. Pari aluetta on vielä rakentamatta, loppu metsästä ja Puistokyläksi kutsuttava alue. Lehdessä kerrottiin nyt, että kyseisiltä vanhojen metsien alueilta on löydetty harvinaisia sammallajeja. Ne ovat vanhan metsän lajeja, joilla on Suomen laissa suojelustatus. Näitä ovat mm. erittäin uhanalaiseksi luokiteltu itupyörösammal, kantopaanusammal ja lahokaviosammal ja vielä vaarantunut korpihohtosammal. Saa nähdä, miten käy.

Olen ehkä aiemmin kirjoittanut, etten puutu enää tämän päivän rakentamiseen, ajatuksiin ja ajattelemattomuuteen kirjoittamalla, mutta on aika vaikea pysytellä kokonaan ulkopuolella. Kaiken lisäksi tässä elämässä on mahdottoman paljon kaikkia mielenkiintoisia asioita ilman niitäkin. Itseasiassa niitä muita juttuja on niin paljon, että on suorastaan naurettavaa sekaantua asioihin, joihin ei voi puuttua ja joista muut eivät välitä. Niiden muiden, joilla on vielä paljon elämää edessä, pitäisi olla niistä asioista kiinnostunut ja yrittää vaikuttaa, jotta maailma menisi parempaan suuntaan eikä tuhoa kohti kuten minusta nyt näyttää.

27.7.1957

 

Ihminen ei kai koskaan voi lakata välittämästä. Kirjoittaessani tätä, taustalla kuulen Pariisin olympialaisten avajaisia. Katselinkin sitä aika pitkään, mutten en jaksa keskittyä koko aikaa. Samanaikaisesti kun kirjoitan ja katselen avajaisia, skanneri skannaa negatiiveja. Minun pitäisi oikeasti tehdä jotakin muuta valokuvilleni kuten tyhjentää joitakin kansioita, laittaa kuvia jakeluun, hävittää osa kuvista, järjestellä. Tarvitsisin töitäni varten paljon lisää tilaa, pöytätilaa ja muutakin tilaa ja paljon aikaa. Onkohan taas niin, että yritän vältellä pakollisia töitä. Huomaan, että olen usein kesäisin harrastanut kuvien skannaamista. Löysin pari päivää sitten mielenkiintoisia kuvia isäni negatiiveistä kesältä 1957. Kaiken lisäksi löysin kuvien ottamisajankohdan ensimmäisestä päiväkirjastani. Uskomatonta, kuinka nopeasti lensin siihen aikaan takaisin. Kirjoitin ko. päiväkirjasta aikanaan luvun kyläkirjaan, tosin vain otteen. Jaoin nyt kuvia serkuilleni Facebook-ryhmään, mutta liitän tännekin jonkun kuvista.

Kaiken lisäksi olen paljon ajatellut elämäni kertomuksen jatkamista.  Uniakaan en ole nähnyt. Alan olla melkein kokonaan toipunut viimeisimmästä kaatumisesta ja suojelen itseäni edelleen stressiltä tekemällä vain kaiken pakollisen. Helteet ovat olleet ajoittain sietämättömiä, mutta eivät ole estäneet minua paitsi tapaaminen ystäväni kanssa piti perua. Yritämme ensi viikolla uudelleen.

27.7. Valvominen ja olympialaisten avajaisten katsominen otti veronsa ja olin koko lauantaiaamupäivän tosi väsynyt. Tänään aamulla tyttäreni perhe palasi takaisin Suomeen asuntovaunuineen. Onneksi matka kaikkineen meni hyvin. He menivät suoraan omaan karavaanariyhteisöönsä, koska lomaa oli vielä jäljellä. Heidän matkaansa oli tosi kiva seurata yleensä ja myös siksi, että oma historiani liittyi moniin kohteisiin.

28.7. Niin vain ne päivät menevät, suoraan sanoen lipsuvat käsistä. Olen varmaan ollut aivan liian suorituskeskeinen ihminen, kun luppoaika tuntuu paheelta ja hukatulta ajalta. Olen yrittänyt ajatella sitä juuri nyt, kun oma historiani suorastaan kutsuu tutkimaan sitä lisää. Viimeisimmän postaukseni jälkeen olen aloittanut parikin uutta kirjoitusta, jotka jätän uinumaan. Ajatusten myllerrys on varmasti teille, rakkaat lukijani omalta osaltanne tuttua, varsinkin, jos ikää on takanapäin. Kestää aikansa ennen kuin ajatukset saa ymmärrettävään järjestykseen niin, että ne selittävät edes itselle jotakin.

Toisaalta asioiden järjestyksellä ei ole minulle ollut kovin paljon merkitystä. Ihmisen luonne, aikomukset, kaikki risteilee aikajanalla täysin sekaisin. Jokin pieni hetki, asia, tapahtuma ja usein valokuva tai teksti herättää uuden ajatusten vyöryn. Niin on kai tarkoitettu, kaikella on aikansa. 

19.7.2024

Palaan siksi hetkeksi aiemmin mainitsemiini valokuviin vuodelta 1957 ja päiväkirjaani. Se lienee ollut ensimmäinen päiväkirjan näköinen, vaikka taisin töherrellä sitäkin ennen jo jotakin. Aloitin ko. päiväkirjan keskiviikkona 13.2.1957. Olin silloin vielä 9-vuotias. Olin saanut kirjan samana päivänä isäni kanssa tekemäni kaupunkimatkan aikana. Kovakantinen, kukkakuvioinen päiväkirja maksoi 305 markkaa, joka muunnettuna tämän päivän hintaan oli vähän alle 10 euroa. Uuden kynänkin olin saanut ja olimme ostaneet kirjakaupasta muutakin, koska mainitsen laukkuni painavan mennessäni linja-autoon.  Muistan ko. kirjakaupan Hämeenlinnasta hyvin, se oli Suomalainen Kirjakauppa torin laidalla. Kaikki koulukirjani kävin myös ostamassa sieltä. Jostakin syystä kuljimme bussilla, isä kulki omilla asioillaan, minulla oli hammaslääkärikäynti. Kävimme kyllä yhdessä kahvilla ja lopuksi menin yksin bussilla kotiin. 

Olen yllättynyt päiväkirjaa lukiessani, kuinka tarkkaan kirjoitin sinne kaiken. Hetkessä voin palata pian 80 vuoden takaisiin tapahtumiin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.  Mutta niistä ei nyt enempää. Palaan tähän postaukseen liittämiini valokuviin ja niiden sanoman voimaan. Olen ennenkin palannut kesän 1957 tapahtumiin blogeissani. En muista, miksi lopetin päiväkirjan kirjoittamisen melkein kuukaudeksi elokuun 6 päivän jälkeen ja jatkoin vasta koulun alkamisen yhteydessä syyskuun alussa.

Valokuvat on isäni ottanut käsittääkseni lauantaina 27.7.1957, kun äitini kolme pikkuveljeä Hannu, Martti ja Yrjö olivat lähdössä. He olivat tulleet edellisenä iltapäivänä Ruotsista, jonne he olivat kaikki muuttaneet aiemmin samalla vuosikymmenellä. Kesäisin he tulivat tapaamaan perhettään, vanhempia ja sisaruksiaan. Menomatkalla laivalta Anjalan Junkkariin Kymenlaaksoon, he poikkesivat usein meillä ja saattoivat myös yöpyä. Kun he saapuivat perjantaina, niin äitini oli marjassa, metsässä, josta haimme hänet kotiin. Illalla kävimme porukalla uimassa. Kuvat ovat harvinaisia, en ollut nähnyt niitä aiemmin. Isäni oli intohimoinen valokuvaaja nuoresta saakka. Hänellä lienee ollut aina myös samat ongelmat kuin minulle myöhemmin, valokuvaaminen oli kallista. Joka hetkeä kuten nyt ei voinut kuvata saati tilata kuvista paperikuvat.

Minulla on kuvissa sylissäni keltainen Tassu-kissa, jolla oli sittemmin hurja kohtalo. Ehkä olen aiemmin kertonut, että annoin rikolliselle (silloin en sitä en vielä tiennyt) luvan ampua kananpoikia varastavan hurjan kissani. Se lienee tapahtunut seuraavana talvena eli 1958. Kanojen omistaja oli kioskivaras ja ampui myöhemmin itsensä, kun oli jäämässä kiinni. Siitä ajasta en muistaakseni ole kirjoittanut päiväkirjaa tai olen hävittänyt kirjoitukseni syystä tai toisesta.

Tässä tällä kertaa. Anteeksi tylsä otsikko ja asioiden kertaaminen sadanteen kertaan. Mene jo asiaan! Uudistu!

19.7.2024

 

Pysähtymisen hetki

Aika olisi jälleen kerran saanut pysähtyä. Se on ollut vakioajatukseni kautta aikojen. Kesäkuun alussa Suomen vuosi viettää kauneimpia aikojaan, usein nykyään jo vähän aiemmin. Miten paljon aika vaikuttaakin oman maailmamme menoon kautta vuosien! Mutta en aio nyt paneutua tähän. Kirjoittaessani ihailen viereisen kerrostalon vieressä ja takana olevan puistikon ihanan vihreätä ruohoa. Lähiympäristöni nurmikoista pidetään hyvää huolta, mutta aina joku yhtä ihana voikukka välttää leikkurin.

 

Lähden ulos jossakin vaiheessa, tällä kertaa vain asioille. Kesken siivouksen, joka tässäkin asunnossa kestää minulta päiväkausia alkaen suunnittelusta, tavaroiden alta pois siirtelystä, järjestelystä, osittaisista siivouksista kuten kylpyhuone, parveke. Lopulta väsähdän. Tänään sain pestyä keittiön ja eteisen lattian, jotka olin eilen imuroinut. Sitten selkäni oli niin poikki, että oli pakko pitää lepotauko. Siivoamisen aikana viriää lukematon määrä ideoita, joista osa ehtii haihtua ennen kuin pääsen kirjoittamaan tai toteuttamaan niitä muulla tavalla. 

 

Aamupuuron, kahvin ja lehtien lukemisen yhteydessä jaan joinakin päivinä jonkun vanhan tai uuden kuvan. Me naiset olemme tottuneet pienestä pitäen tekemään samanaikaisesti, lomittain ja päällekkäin monia askareita. Niistä on aika mahdoton edes kirjoittaa. Yleensä on mahdoton kuvata yhden ihmisen toimeliaisuutta eri asioissa.  Usein tunnen, etten saa paljon mitään aikaiseksi. Jos katson taaksepäin, näen, että oikeastaan olen saanut paljon aikaiseksi. 

Äskettäin perustin blogejani varten Facebookin sivun, jota en ole vielä julkaissut. Samanaikaisesti olen kirjoittanut artikkelia elokuussa ilmestyvään Kuolemajärveläinen-lehteen. Se on viittä vaille valmis eli saan sen pian viimeisteltyä ja sitten valitsen siihen kuvat ja lähteetkin on mainittava. Sitä kirjoittaessani, mieleeni on putkahtanut monta muuta kirjoitusideaa. 

 

Kirjoitusideoiden toteuttaminen ei ole niin yksinkertaista kuin teistä lukijoista joku voi luulla. Yrittäkää itse saada julkaisukelpoista tekstiä aikaiseksi. Minulle vaikeinta ja usein ahdistavaa on kirjoittaa sovittuun tarkoitukseen, kirjaan tai lehteen. Kun edes kerran viikossa pääsen siinä kirjoittamisen flow-tilaan, en kestäisi mitään keskeytyksiä. Niitä on elämässä koko ajan. Keskeytys lopettaa tekstin aikaansaamisen usein monen päivän ajaksi.

Koska kirjoitan kaikkia juttujani minulle läheisistä aiheista, niin jokin aihe saattaa avata jänniä yhtymäkohtia oman suvun tarinaan. Niistä tulee sitten ehkä tuleva kirjoitusaihe tai jatkumo jollekin aiemmin kirjoittamalleni. Kun kirjoittaa tavallisten ihmisten elämästä, useimmiten ei ole olemassa mitään perimätietoa. Joskus joku on nähnyt tarpeelliseksi kertoa toiselle tai asiasta on tehty uutinen, joka on levinnyt lehteen. Pienet vivahteet häviävät ihmisten poistuessa joukostamme.

Oma blogikirjoittamiseni on erilaista, vaikka siinäkin on välillä ongelmia. Ideoita on niin valtavasti, että ne saattavat tukahduttaa kirjoittajan ja jättää jälkeensä aloitusten hautausmaan. Samat ongelmat kuin edellä olevat pelottavat minua muiden kirjoitussuunnitelmien osalta. En tiedä, auttaisiko minua edes eristäytyminen jonnekin metsämökkiin.

Evakkokotini helmikuusta lokakuuhun 2014 oli tällä paikalla. Keittiön ikkunat olivat tähän suuntaan. Kauempana taustalla näkyy Hyrylän uimahalli.

Saatan kirjoittamalla myös loukata joitakin ihmisiä. Suurin osa ihmisistä ajattelee nostalgisesti, pelkästään tunteiden kautta. Monelle tietyt aiheet kuten sota ym. vaikeat kokemukset ovat sietämättömiä kestää, vaikka ne eivät ole sattuneet itselle. He jopa pakenevat kaikkea tämän hetken uutisointia näistä aiheista. Me kaikki ehkä lähdemme lapsuudessa juuri tästä, elämme tunteiden kautta, opiskelemme tunteita ja alamme opiskella omaa itseämme ja tutkimme muita ihmisiä. Samalla kehitymme eteenpäin.  Opimme itseämme kouluttamalla käsittelemään tunteita, hyväksymään ja analysoimaan niitä. Elämä on todella monimutkainen aihe kuin oppiaine.  Meistä ei koskaan tule täysin valmiita.

Tällä viikolla maailman kauneus on ollut pysäyttävää. Olen käynyt kaksi kertaa Ainolan puutarhassa. Ensimmäinen kerta edellisenä sunnuntaina osui aivan oikeaan ajankohtaan, koska kaikki hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, tunsin olevani paratiisissa. Toisella kerralla muutama päivä myöhemmin, osa puiden kukista oli jo kuihtunut. Siellä pitäisi käydä joka viikko, ottaa kirja mukaan luettavaksi ja viettää pidempiä aikoja. Sama koskee Halosenniemen puutarhaa. 

Kyseinen kerrostalo oli Hyrylän 2007 lakkautetun varuskunnan 1960-luvulla rakennettuja kerrostaloja. Toinen talo on kuvaajan takapuolella on vielä pystyssä.

 

Maailman kauneuden lisäksi kaiken katoavaisuus on tullut tällä viikolla voimakkaasti esiin.  Kaikki kotini elämäni alusta alkaen ovat tuhoutuneet, eri tavalla tosin, mutta kuitenkin. Yksikään ei ole säästynyt tuholta.  Paitsi kaksi tässä aivan nykyisen asumukseni lähistöllä. Tulikin mieleeni, että siinä olisi yksi aihe kirjoittamiseen. 

Tulin kuvaamaan taloa, asuntoa ja suunnittelin muuttoa. Asunnon olin valinnut tästä talosta, kun esittelijän kanssa kävimme siellä taskulampun valossa sitä tutkimassa. Kävin katsomassa myös toisen talon asuntoa. (30.1.2014)

Huomasin, että 1986–1992 asumani talon takapihalla autokatoksen seinustalla kasvaa edelleen lapsuudenkodistani, äitini raparperipuskasta tuomani juurakosta syntynyt raparperi. Myöhemmin toin sieltä raparperin myös entiseen rakkaaseen puutarhaani, mikä on sittemmin tuhottu samalla kun uusi omistaja mylläsi koko pihan. Tätä voisi kutsua kauhistelemakseni nostalgiaksi? Tällaiset yksityiskohdat ovat hyvä rakennusaine isommalle tarinalle. Ilman kyyneliä. Se kuvaa myös oikein hyvin tämän hetken maailmaa, jossa armotta hävitetään kaikki entinen. Tuhotaan luontoa, metsiä ja niittyjä, puretaan kaikki vanhat rakennukset, rakennetaan isoja, korkeita kerrostaloja, joissa vain pieniä asuntoja.

Asunnossa oli erityisen paljon säilytystilaa, kaappeja ja iso vaatehuone ja tietenkin häkkivarasto. En tarvinnut siksi ylimääräistä varastotilaa.

On kulunut muutama päivä. Aamulla heräsin alakuloisena, koska juuri sillä hetkellä satuin taas kerran tajuamaan elämän lyhyyden ja sen, etten jaksa kaikkea (mitä pitäisi). Tunteet tulevat ja menevät. Toki. Ne kerääntyvät mieleen monista vaikutteista. Ympäristö, kaikki tuntemani ihmiset, kokemukset, lausutut sanat, sanomatta jääneet, mutta mieleen rynnänneet vaikuttavat. Joillakin toisilla voi olla vielä vaikeampaa kuin minulla. Ajattelen, onko minun aina pystyttävä auttamaan. 

Oli kotoinen olo, kun sain kirjoituspöydän metsämaiseman ääreen. Rinne oli keväällä täynnä valkovuokkoja. Myöhemmin siihen tuli kunnon autotie.

 

Jään ajattelemaan tätä ja mieletöntä herkkyyttäni tunnistaa ihmisten mielen liikkeitä. Se on joskus erityisen raskasta, koska en voi auttaa. Kaikki eivät edes ole autettavissa. Voin vain tuntea myötätuntoa ja olla tarvittaessa ystävällinen. Kirjoittamalla voin aina vähän helpottaa pitemmän ajan kuluessa kerääntynyttä painolastia.

Taustalla mäellä häämöttää Hyrylän vanhan ortodoksikirkon mäelle tätä taloa aiemmin rakennetut vuokratalot. Nyt kerrostaloja ahdetaan myös tänne alarinteelle. Yksi ainakin oli jo rakenteilla,

Samalla mieleeni vyöryy vuosien takaisia ajatuksia ja tunteita. Ymmärsin aikanaan, että empatiani ja toista ihmistä liian lähelle meneminen tappavat minut. Se oli osasyynä sairastumiseeni. On aikamoinen paradoksi, että päästäessämme toisen ihmisen liian lähelle, tämä voikin käyttää meitä monin tavoin hyväksi. Pahimpia ovat omaa energiaamme ja samalla elinvoimaamme syövät energiasyöpöt. Emme nimittäin huomaa sitä ollenkaan aluksi sen salakavaluuden takia. Ymmärsin sen aikanaan, mutta mieleni toi nyt muistutuksen.

Tällaisia ihmisiä on aina joukossamme. Emme vain aina heti tunnista heitä. Kaiken lisäksi heitä voi olla ympärillämme useita. Sain aikanaan joiltakin viisailta ystäviltäni neuvoja, miten suojata itseäni. Viholliset ympärillämme, se kuulostaa uskomattomalta. On erityisen omituista, miksi se juuri tänä aamuna tunki mieleeni. Intuitio ehkä sanoo, milloin on oikea aika oppia lisää ja ymmärtää.

Päiväkirjani vuosien varrelta kyllä auttavat tutkimisessa, jos vain haluaisin nyt paneutua niihin. Ehkä mieluummin jatkan kesän ihmeiden ihailua ja suunnittelen kesäretkiä.

Keittiön ikkunasta.

 

Siivoaminen on edelleen kesken. Parveke on aamuisin tulikuuma, koska aurinko paistaa aamupäivän ajan sinne. Siirrän läppärin kirjoittamista varten keittiön pöydälle. Työpöytäni ikkuna ja keittiön ikkuna ovat kohti aurinkoa, mutta keittiössä on hyvä kaihdin. Sen suojassa on hyvä kirjoittaa. 

Menen parvekkeelle. Olen hankkinut kaikki kesän kukat ja istuttanut ne. Siivoamista siellä on vielä. Parvekkeeltani näen, että joku ahkera, vanha nainen on laittamassa taloyhtiön kasvimaata kuntoon. Hienoa. Onneksi meillä kaikilla tämän päivän vanhuksilla on sopivia harrastuksia. Ennen vaihtoehdot olivat erilaisia ja niitä oli vähemmän. 

 

Mietin usein, mitä äitini itseni ikäisenä teki. Vuosi oli silloin 1989. Molemmat mummoni eivät eläneet tuohon ikään. Olisin valinnut kuvitukseksi jonkin kuvan juuri tuolta vuodelta. Niitä varmaan on olemassa, mutta ne eivät olleet minun elämässäni mitään huippuaikoja, olisivatko olleet niitä ruuhkavuosia? Joka tapauksessa vanhempani elivät niihin aikoihin vielä täysipainoista elämää asuen kerrostalossa Hämeenlinnassa. Kesäisin tapasimme useammin, kotipaikan rauhassa. Kuvan etsiminen vei minut kaaokseen, joka pitää selvittää. Paljon kuvia on vielä skannaamatta, ihmisiä tunnistamatta. Ja kuinka vähän tunnemme toisiamme!