Totuuden hetki

En ole ehtinyt/jaksanut edes kirjoittaa. Pari tylsää aloitusta olen saanut aikaan, mutta ne saavat jäädä silleen.  Vuosi on edennyt jo kiirastorstaihin, vaikkei niin ehkä voi sanoa, sillä pääsiäinen on joka vuosi eri aikaan. Minusta on alkanut tuntua, että yksi vuosi jäi välistä. Lukijani voi kyllä tunnistaa, miksi. Olen vieläkin hiukan epäluuloinen, että selviän jatkosta vaurioitta. Mutta ihminen on sitkeä olento, jota elämännälkä siivittää lentoon yhä uudelleen.

Hyrylän helvetti tällä hetkellä. Maailma muuttuu monella tasolla. 22.3.2025.

Viimeisin viikko on ollut kiireinen enkä ole ehtinyt ollenkaan paneutua pakollisiin tehtäviini. Viime viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään meni Alexin kanssa. Myös vanhempi aikuinen lapsenlapsi piipahti. Meidän kaikkien välille syntyi keskusteluja, erityisesti uuden Minecraft-elokuvan takia. Tilattiin kallis Minecraft ateria Woltin kautta McDonald’silta. Alexin piti tallentaa kaikki siihen liittyvä siis mm. juoma- ja hampurilaisaterioiden kupit ja kääreet, koska niissä oli tekstinä Minecraft. Ne jäivät minun romumörskääni, koska äiti ei sellaisia hyväksyisi. Kyseinen peli on värittänyt Alexin lapsuutta ja nyt vielä jatkuu. Minäkin jouduin aikoinaan hankkimaan pelin omalle koneelleni, jotta hän saisi pelata sitä ollessaan luonani.  Nyt hänellä on jo oma pelitietokone, joka kulkee mukana.

Yritin  kertoa hänelle, kuinka kaikki pelijutut ovat alkaneet Suomessa. Olin juuri katsonut Yle Areenasta Raha-Suomen pari jaksoa mm.  osan ”Nörttien kosto” ja ”Nokian nousu ja uho”, jotka olivat mielessäni. Historia ei vielä (tuskin koskaan myöhemminkään) kiinnosta nuoria, vaikka minulle tuli mieleen liian monia muistoja. Tosin pelimaailmaa seurasin vain sivusta. Elettiin 1980-2000-lukuja. Tosin minulla oli aina niin paljon muuta tekemistä työhön liittyvien tietokoneasioiden kanssa, etten jaksanut toden teolla kiinnostua peleistä. Nokia kännyköiden historia kiinnosti, koska se liittyi myös työelämääni ja edelläkävijyyteemme. Muistin, kun amerikkalaisia yritysjohtajia tuli käymään pankissa, ja he olivat kateellisia kännyköistämme. Samoin muistan, kuinka amerikkalainen lehti tuli tekemään artikkelia muistaakseni Mikrotelesyp-palvelusta. 

22.3.2025

No, "huippuaikani" ovat todella kaukana takanapäin.  En voi muuta ajatella. että olisinpa pitänyt työasioista päiväkirjaa tai edes kirjannut kalentereihin enemmän asioita. Ajattelinhan joskus aikoinaan, että olisi kiva kirjoittaa joskus maksuliikenteen historiaa maksuliikeasiantuntijan näkökulmasta. Olin aikoinaan kovin ylpeä oman pankkini palveluista ja työstä, jota tein.

Mutta elämme nyt tätä päivää. Ymmärrän entistä paremmin, että mennyt on mennyttä. Tällä hetkellä vuorovaikutus jälkiäni tulevien lastenlasten kanssa on parasta, mitä voi olla.  Pari päivää viikonlopun jälkeen sain myöhään illalla pari WhatsApp-viestiä Alexilta. Olin jo nukkunut hetken, kun avasin viimeisimmän viestin. Menetin yöuneni pitkäksi hetkeksi. Hän oli lähettänyt toisen osan Wordilla tekemästään kirjasta.  Ensimmäistä olimme käsitelleet viime marraskuun puolivälissä, jolloin autoin häntä joissakin asioissa, tekstin asettelussa, sivunumeroinnissa, sisällysluettelossa ja paperille tulostamisessa ym. Olin jo ajatellut, että hän olisi jo unohtanut asian.

Hän kirjoittaa Anime- Manga-tyyppistä kirjaa englanniksi. Siihen lienee tarkoitus lisätä myös kuvia. Nyt minuun iski epäusko. Olisiko hän hyödyntänyt tekoälyä? Nyt hän haluaa taas apua minulta?  Ja kirja pitäisi jopa julkaista, pitäisi etsiä julkaisija.  Hän kirjoittaa englanniksi. Lopulta rauhoituin ja päätin odottaa, että saamme keskustella rauhassa.  Tekoälystä hän ei vielä tiennyt oikein mitään. Aikaakin oli kirjoittamiseen mennyt kuukausia.

Olen ällistynyt. Hänestä on nopeasti kehittynyt pikkulapsesta seuraava vaihe.  Oliko se murrosikä? Vai mikä?  Nyt hän pyytää vanhalta mummoltaan apua! Hän haluaa oikeaksi kirjailijaksi. Aivan kuin minäkin samanikäisenä. Kirjoitin käsin monia romaanien alkuja ja melkein kokonaisia. Joitakin on jäljellä, mutta ne tulen hävittämään. Eikä minusta tullut koskaan kirjailijaa, ehkä silti kuitenkin kirjoittaja. Tuntui hyvältä, että niin nuori ihminen, joka on tuntenut minut läheisesti syntymästään saakka, luottaa minuun ja uskoo, että voisin auttaa. Minun aikanani kirjailija- ja taiteilijaunelmat piti unohtaa kokonaan, kukaan ei tukenut sellaisia haihatuksia. Näihin mielipiteisiin kaatui kyllä samalla paljon muutakin liittyen opintoihin ja koko elämänkaareen. Palo ihmisen sisällä on vahva eikä se aina sammu kokonaan. Jäljelle jää eräänlainen epätoivo kelpaamattomuudesta. Minusta ei ole mihinkään.

Erotessamme Minecraftin jälkeen vein hänet kotipihalle, jolloin hän pyysi minua tekemään joitakin korjauksia otsikoihin. Sanoin epäileväni sitä, koska minulla ei juuri nyt ole aikaa. Olin sentään rauhoittunut. Menneisyydestä tullut mummeli on iloinen ja ylpeä, että saa vielä tässä elämässä seurata lapsenlapsensa eteenpäin menoa, jopa kaikkien vaikeuksien jälkeen.

Jatkaessani tätä tekstiä, on jo pääsiäismaanantai ja siis zombie- maanantai on alkamassa. Kyseisellä sanonnalla tarkoitan paria päivää Trexan-lääkkeen jälkeen. Näiden päivien takia jopa joskus aikoinaan kauan sitten jätin lääkkeen joksikin aikaa väliin, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Nuokuin paikallani, nukuin istuen enkä saanut mitään aikaiseksi. Siitä ei nyt sen enempää, mutta onhan se riesa.

En ole viikkoon saanut tehtyö mitään hyödyllistä, olen suorittanut vain joitakin pakollisia juttuja. Yritin miettiä aamulla ja jopa tehdä pikku tehtävälistaa tälle viikolle.  Tahdonvoima ei edes auta. 

19.4.2025

Lauantaina sain jostakin voimaa lähteä ensimmäisen kerran tänä vuonna jokilaaksoon pikku lenkille. Onhan paikka ollut jo parikymmentä vuotta lempipaikkani. Oli mahdottoman hieno sää, siksi ajoitin sen juuri tuolle päivälle. Seurasin lintujen viserrystä ja lentoa, sitruunaperhosten liitoa, lehtien ja kukka-alkujen kehittymistä tuomien oksilla, rupisammakoiden tanssia lammikolla, joutsenen hautomista lammen saarella. Kovin pitkää kävelylenkkiä en tehnyt. Tapasin ensi askeleilla ystävän, johon olen siellä aikoinaan parisen vuotta sitten tutustunut. Rupatellessa meni aikaa, joten pidemmälle lenkille poluilla ei jäänyt paljon aikaa. Polvi alkoi tuntua epätasaisessa maastossa liikkuessani, sääkin oli lämmennyt, joten vaatteita oli pakko vähentää. Mutta kaiken kaikkiaan ulkoiluhetki oli erityisen ilahduttavaa.

Iltapäiväksi toinen ystäväni oli kutsunut minut syömään. Siinä oli ohjelmaa sille päivälle aivan riittävästi. Ajattelin, että tällaiset päivät ovat hyviä testipäiviä toipumieni tarkkailussa. Kaiken lisäksi seuraaville päiville oli luvattu rankkoja vesisateita.

Saamattomuuteni on sisältänyt myös vaikeuden kirjoittaa. Olen ajatellut, että lievä masennus kalvaa minua. Onhan se kovin tuttua kaukaisilta ajoilta, nimenomaan tässä vaiheessa kevättä. En aio takertua ajatukseen, vaikka takaraivossa on koko ajan ajatus, että jollen hoida ensisijaisesti itseäni, en saa aikaiseksi mitään muutakaan. Ihminen on outo olento ja loppujen lopuksi vain hän itse tuntee itsensä. Ikävä asia on, että ei ole montakaan ihmistä, jonka kanssa voin asiasta keskustella. Se on kai vanhuuden ongelma. Kuten myös se, että omat muistot on paras pitää sisällään eikä tyrkyttää niitä nuorille ihmisille. Kaivatkoot ne sitten joskus esiin, kun kiinnostuvat.

Olisiko tässä eräänlainen totuuden hetki?  Monessa mielessä! Elämä on täynnä merkityksellisiä hetkiä, mutta pystymme arvioimaan niiden voimaa vasta jälkikäteen. 

 

 

Hidas aloitus

 Aloittaisinko taas, siis kirjoittaa seuraavaa postaustani? Monesko kerta tämä on? Pari on itse asiassa valmista, mutta edelleen julkaisematta. Ne saattavat jäädäkin työpöydälle odottamaan. Tiedän, ettei minulla ole valkoisen paperin kammoa eikä kai edes läppärin näppäimistön pelkoa, mutta mitä tämä on? Helpottaakseni jatkoa, analysoin tätä tilannetta hetken. 

29.4.2024 jokilaaksossa

Minulla on ollut pitkään tapana aloittaa uuden blogipostauksen aloitus pian sen jälkeen, kun olen julkaissut vanhat. Iso määrä aiheitakin tavallisen arkielämän lisäksi odottaa käsittelyäni, kirjoittamista ja jakamista. Tänä väliaikana olen aina aika ajoin kaivannut itseäni, mikä kuulostaa hassulta. Ikävöidä vanhaa itseään? Minulle se kuulostaa siltä, että olen pudonnut johonkin suohon tai avantoon ja haluan sieltä takaisin. Yritän pinnistellä pysyäkseni edes pinnalla. Keksin vertauksen kirjoittaessani edellisen lauseen ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus tilanteestä, missä olen jo pidemmän aikaa ollut. Aluksi en tietenkään tajunnut sitä täysin.

Sepelkyyhky omenapuussa vahtimassa seunustalla olevaa pesää  29.4. kuvattu parvekkeeltani

Asia on niin, että vaikka olemme oman itsemme parhaimpia tuntijoita, niin osa meistä uinuu niin syvällä, että sitä osaa on vaikea tuoda pinnalle eikä oikeastaan aina haluakaan, koska se on mahdottoman monimutkaista. Kun sen on tiedostanut, niin sen käsittely vaatii paljon aikaa.

Pahin näkyvä asia on ollut horjuva terveyteni. Muistan, että olen joskus aikoinaan verrannut ihmistä muuhun luontoon. Viime aikoina olen selkeästi tajunnut luonnon valtavan voiman meissä ihmisissä, erityisesti itsessäni. Se lienee ollut aina jonkinlainen punainen lanka myös kirjoituksissani, vaikken ole sitä aina korostanut. En nytkään.

Korona-aikana, jo ennen sitä, vielä senkin jälkeen työnsin huonot päivät taka-alalle. Riitti, että olin kunnossa niinä päivinä, kun minua tarvittiin. Kaikilla muillakin on ongelmia eivätkä he puhu niistä. Suomalaisen ihmisen ei pidä koskaan valittaa vaan kärsiä. Senhän minäkin imin jo edellisiltä sukupolvilta. Olen kyllä kannustanut muita kertomaan vaikeuksistaan alituisen kehumisen ja hienon elämän julistamisen sijaan.

Sukuseuran kokouksen pitopaikka, Tukikohta.

Takana ollut huonompi talvi lisää paineita muihin asioihin. Olen tarvinnut entistä enemmän lepoa ja rentoutumista. Huomasin sen taas selkeästi eilen. Meillä oli Markkulan sukuseuran vuosikokous Rengossa ja mukava kokous olikin. Tosin jo pelkästään ajomatka vanhan kotiseudun halki nostatti tunteeni pintaan. Hain Riihimäeltä yhden sukuseuralaisen mukaan ja selostin hänelle matkaa Riihimäeltä Rengon Asemille ja kokouksen jälkeen Rengon kirkolle ja takaisin. Muistoja on kerrottavana jokaiselta tienpätkältä. Kaikki liittyy kaikkeen. Kokous sinänsä ja matkat väsyttivät minut niin, että yöllä ajattelin, etten millään jatkossa pysty hoitamaan vastaavia tapahtumia, joita ehkä on edessäni. Seuraava päivä oli aivan hirveä, päänsärkyinen. Siis ei ainakaan sunnuntaisin, jolloin joudun ottamaan eniten lääkkeitä reumani takia. Koska olen sukuseuran hallituksessa sihteerinä, niin pidin pöytäkirjaa. En ole vielä edes uskaltanut katsoa töherryksiäni ja kirjoittaa pöytäkirjaa puhtaaksi.  Mutta kaipa se onnistuu samalla rutiinilla kuin ennenkin. 

Aina edeelleen yhtä masentava näkymä kunnes siitä tulee aikanaan vieläkin masentavampi. kuva 29.4.2024 Hyrylän tori

Tänään on seuraava päivä. Matkan puolivälissä sunnuntaina moottorin varoitusvalo alkoi palaa keltaisena. Ajoin kuitenkin, en pystynyt ottamaan yhtään enempää vastoinkäymisiä vastaan. Tänään olen yrittänyt soittaa huoltofirmaan, koska kyllä se pitää tarkistaa. Oma hälytystilani ja levottomuuteni pistää kaiken muunkin hälytykselle. Mielestäni osaan kyllä pitää sen aika hyvin pinnan alla. Paitsi itse tunnen sen.

Ainola avautui toukokuun alussa. Piti käydä 3.5. tutkimassa kasviston tilanne ja Sibeliusten haudallakin, jossa viimeksi poikkesin 8.12.2023. Ainola on talvisin muuten kiinni.

Kun olen rauhoittunut, pystyn sentään tekemään jotakin kuten jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja hoitamaan pakollisia kotijuttuja. Muistan, kuinka aikoinaan kerroin vihaavani rutiineja ja rakastavani kaaosta. No nyt on sen kaaoksen aika. Usein myöhemmin olen sanonut jopa tottuneeni pitämään rutiineista. Vanhat ihmiset yleensä rakastavat rutiineja, samankaltaisia päiviä toisensa jälkeen. Olen kai ollut tyhmä, kun olen viimeiset parikymmentä vuotta kerännyt niitä kaaokseen vieviä tehtäviä ja harrastuksia. Jossakin vaiheessa ne on katkaistava hallitusti. Siihen ei sovi epämääräinen olotila, sairastelu ja väsymys.  Jostakin syystä pidän niistä kaikista tehtävistä vieläkin, joskus enemmän ja joskus vähemmän.  Olisivatko ne muuttuneet vähitellen rutiineiksi, joiden hoitaminen on helppoa?

Ainolan kevät alkutekijöissään. Kerrankin ehdin ennen kevään ryöpsähtämistä.

Kesän tulo on ollut samanlaista kitkuttelua kuin oma elämäni.  Jatkokin näyttää uhkaavalta. Minua rasittavat voimakkaat matalapaineet uhkaavat jopa kesän alkua. Koivut ovat muutaman viime päivän aikana saanet vihreät lehdet. Sää on tänään kolea, mutta aurinkoinen.

Blogipostaukseeni olisi hyvä saada oikeata konkretiaa. Olen käynyt kerran jokilaaksossa huhtikuun lopulla toteamassa, että tulva jatkui lähes yhtä voimakkaana kuin kuun alussa. Toisin sanoen en ole päässyt kulkemaan omia polkujani vaan virallista kävelytietä. Ilahduin näkemistäni rupisammakoista, joita pääsin kuvaamaan lähietäisyydeltä. Samalla tuli tarkastettua rupisammakoiden elinkaari ja levinneisyys. Voin löytää tulevinakin vuosina niitä samoilta paikoilta, koska ne ovat uskollisia kotipaikalleen kuten me ihmisetkin. Kaiken lisäksi ne voivat elää 40-vuotiaiksi ja ovat Suomessa rauhoitettuja. 

Tässä vasta tulossa. Metsäpolulla matkalla Sibeliuksen temppeliin kuljin sitruunaperhosten kanssa, mutten saanut niitä valokuviin.

Olen ajatellut myös kastematoja, joita on samalla alueella paljon. Ne ovat yleensä tulleet näkyviin myöhemmin kesällä sattuvien tulvien aikaan. Monta kertaa aiempina vuosina lapsenlapseni Alex on kerännyt niitä, kun ne tulvaveden tuomina mahdollisestiovat tulleet mullasta ja hukkuneet veteen. Kastematoja oli myös vaikka kuinka paljon kotipihani mullassa ja nekin tuievat maanpinnalle sateella. Puutarhani multa oli erityisen savipitoista, jopa niin, että ostomulta humahti hetkessä jonnekin syvyyksiin ja myöhemmin edessä oli vain sitä sitkeää savimaata. En käy tässä läpi kastemadon anatomiaa ja toimintoja vaan kukin voi helposti tarkistaa ne Wikipediasta.

Pihallani hyppeli myös sammakoita ja sisiliskoja. Alkuaikoina siellä asusteli myös siilejä. Oravat ja linnut vierailivat ja asuivatkin pihalla. Kuinka nyt kaipaankaan pihaluonnon keskellä asumista, osana suurempaa luontoa. Kerrostalossakin luontoa näkee lähistöllä aivan samojen eläinten kanssa. Harva se päivä käyn tarkistamassa, onko sepelkyyhkypariskunta oikeasti asettunut talon seinustan piippuköynnöksen päälle, jonne ne ovat rakentaneet pesän. Ehkä ne ovat löytäneet toisen paikan, kun en ole sittemmin niitä nähnyt. Niitä oleskeli aikanaan monta myös kotipihallani.

Me kaikki, eläimet, kasvit ja ihmiset kuulumme yhteen. Eläimet tuntuvat usein hakeutuvan ihmisten läheisyyteen. Jo lapsesta saakka olen kokenut yhteyden. Kun ajattelen lapsuuttani, niin eläimet olivat sielläkin puhumattakaan kasveista. Ne tuntuvat liittyvän jokaiseen muistoon. Kun kerran aloitin,  kuinkahan monennen kerran koota sukumuistoja yhteen, otsikoin luvut kasvien nimillä. Sekin jäi kesken.

Ihminen on kovasti hävittämässä maailmaamme. Loppujen lopuksi siinä käy niin, että ihminen häviää.

Olkoon tämä nyt sormiharjoitteluni tulevia kirjoituksia varten. Kiitos kun tulit lukemaan.

 

Tuleeko mistään valmista?

Olen kirjoittanut tätä Unikkopellossa-blogiani vuodesta 2012 lähtien. En viitsi tarkasti laskea, kuinka monta postausta/vuosi/kk olen jakanut.  Viime aikoina noin 3–4/kk, joskus aiemmin paljon enemmän. Aloittaessani tämän uuden postauksen tarkistin, että blogini postauksia on koko aikana luettu 259.199 kertaa. Siitä ei sen enempää.

Kuvat tässä postauksessa eivät ole oikein mistään kotoisin kuin vain huhtikuun alun valokuvia eri päiviltä.
 

Ennakoitu lumisade alkoi samalla, kun aloitin kirjoittaa tätä eli 5.4.2024. Lunta on luvattu yli 8 cm. Koska en jaksa oikein mitään muuta tänään, aloitan kirjoittaa. Laitoin kaalikeiton liedelle. Kun kaalit ja sipulit ovat pehmenneet, on muuten uudensadon kaalia, niin lisään sinne keittojuureksia ja jauhelihan. Siinä on minulle parin-kolmen päivän ruoka. Siirsin myös pölynimurin valmiustilaan, koska pölyä ja roskia on jostakin taas kertynyt. Pilvisenä päivänä ne eivät onneksi näy,

Eilen aamulla kävelin lääkärille, sinne on lyhyt matka. Olin yllättynyt kuinka paljon lunta ja jäätä oli tullut edellisestä alkuviikon lumisateesta. Toisin sanoen paikoin oli erityisen liukasta. Sitten kävikin niin, että kaaduin aivan terveyskeskuksen ovien edessä, koska satuin kävelemään juuri siitä. Ihmettelin kyllä, että miksei siinä ollut yhtään hiekkaa, ehkä ohi kaartavat autot ovat sen vieneet mukanaan. Eräs nuori nainen lastenrattaiden kanssa tuli auttamaan, mutta pyysin vain hiukan tukea, koska minun oli ylipäänsä vaikea nousta siitä asennosta.  Sanoin, ettei sattunut. Tunsin kyllä, että vähän sattui. Kävelin toiseen kerrokseen odottamaan lääkäriä.

Se olikin oikein hyvä käynti. Nuori lääkäri tutki niveleni käsissä ja jaloissa tarkkaan, myös niska jne. Hän puhui koko ajan itsekseen. Huomasin myös, että hänellä oli päätteellään avoinna monta sovellusta ja oli ollut ilmeisesti myös vaikea löytää minun tietojani. Olinhan edellisen kerran käynyt lääkärin luona alkuvuodesta 2020. Sanoin, että kysyy vain minulta, tiedän kaiken. Olin tietty valmistautunut. Loppujen lopuksi sain kolmeen sormeeni ja toiseen nilkkaani kortisonipistokset. Vaikka meillä oli paljon aikaa, niin silti joitakin asioita jäi käsittelemättä ja koska hän halusi seurata, miten pistokset paransivat olotilaani, sovimme soittoajan sijaan kuun loppupuolelle uuden ajan.

Taisin mainita kaatuneeni, tosin se ei vielä vaivannut. Kun lähdin kävellen kotiin, niin oli pakko jättää kaupassa käynti väliin, koska nyt se alkoi todella vaivata. Loppupäivän aikana tulin kyllä siihen tulokseen, että olin vain venähdyttänyt vasemman sääreni ja polveni, jotka olivat vääntyneet alleni kaatuessani. Oli aika tuskallista nousta ylös, jos istuin.  Samoin tietty asento sattui. Tiesin kyllä, että selviän siitä nukuttuani yön yli. Niin kävikin.

Asiat ja tapahtumat unohtuvat nopeasti ja joskus liiankin helposti. Tämä kirjoittaminen jää kesken, sillä kaalikeitto valmistuu yllättävän nopeasti.

sunnuntaina 7.4.

Minni kiipesi heti aloittaessani kirjoittaa syliini, ”puhuen”, kehräten ja minua tuijottaen. Hän haluaisi hypätä olkapäälleni, mutta silloin minun on lopetettava kirjoittaminen. Kävin juuri hakemassa 5 litran kissanhiekkapussin autosta, olin ostanut sen jo viime viikolla, mutten jaksanut silloin kantaa sisälle muiden ostosten kanssa.  Hurjaa, että yhden pienen pussinkin paino on liikaa käsilleni. Ruokaostoskassin/t joudun useimmiten nostamaan olkapäilleni saadakseni ne autosta sisälle. Alkuviikosta tilaan renkaiden vaihdon, mutta samalla minun pyydettävä apua kesärenkaiden autoon nostamiseen. Jätän suosiolla viikon kauppakäynnin huomiselle.

Toipumiseni on hiukan edistynyt. Pistoksia olisi ehkä pitänyt antaa enemmän tai sitten vaikutus tulee hitaammin.  Kaatumiseni pahensi tilannetta sikäli, että aluksi istumasta ylös nouseminen sattui. Tuli elävästi mieleen kevät 2012. Tämä on silti ohimenevää.

Ajattelin myös omaa laiminlyöntiäni, että olen päästänyt tilanteen näin pitkälle, olen mitätöinyt kipujani ja kestänyt kuten suomalaisen pitääkin kestää, jättänyt seuraamisen pitkään vähemmälle ja vain puskenut eteenpäin.  En ole myöskään halunnut kuormittaa terveydenhoitoa, koronapandemian aikakin jätti jälkensä. Nytkin saatuani ajan, ajattelin, että minun vaivani ovat pieniä, monet muut tarvitsevat apua enemmän. Kuten olen aiemmin maininnut joissakin postauksissani, tämä on ”perinnöllinen vika”, siis tämä omien vaivojen vähättely. Ei pitäisi sittenkään. Olin itsekin yllättynyt, kuinka tarkkaan dokumentoin aikoinaan alkaen 2012 alkukesästä diagnoosin saatuani toipumistani. Olisiko aika kirjoittaa päivitys blogiin ”Näin selviän nivelreumasta”? Katsotaan.

Nyt on aika aloittaa taas työnteko, kirjoittaa tarvittavat jutut, vastata vastaamattomiin sähköposteihin, valmistautua kevääseen ja kesään. Melkein kuin herätä unesta?

On jotenkin jännä havaita, että vanhan naisen elämä kulkee tiettyä rataa pitkin eteenpäin. Sitä on läheisten vaikea ymmärtää, ehkä juuri siksi, että se on jo niin pitkä. Rinnalla kulkee läheisten, perheen elämä omaa rataansa, johon saan osallistua tarvittaessa, pyydettäessä. Muuten varon visusti sekaantumasta siihen. Katselin juuri kalenteristani tasan neljän vuoden takaisia merkintöjä. Silloinhan meidät vanhat oli laitettu karanteeniin ja kehotettu perhettä hoitamaan ruokaostokset. Minullekin tarjottiin pari kertaa palvelua ja käytinkin sitä, mutta sitten aloin itse hoitaa asiani. Pelkkää kalenteriani katsomalla, sen ajan synkkyys palasi mieleeni. Vaikka olihan siinä hyviäkin puolia, opittiin pitämään yhteyttä verkon kautta.  

Tässä linkki yhteen koronaepidemian alkuajan blogipostaukseeni 20.3.2020. Klikkaa päiväystä, niin linkki aukenee.

Lisään tähän muitakin postauksia: 27.3.2020 ”Edelleen poikkeustilassa”. Covid, korona, siitä tuli sittemmin sivujuonne kirjoituksissani. Aika oli otollista kirjoittamiselle ja tutkimustyölle. Kyläkirja oli silloin tekeillä. Mutta en jatka niistä nyt. Tulee edelleen vahvana mieleen, kuinka se aika vaurioitti meitä vanhoja, mutta varmaan myös nuoria.

Tuossa 20.3.2020 blogipostauksessani mainitsin kiihkeän unen, jonka olin kirjannut muistiin. Löysin sen päiväkirjastani. Koska en aio nyt etsiä tähän postaukseeni muuta aineistoa, kerron erikoisen uneni, johon myös kamerani liittyvät.

Kuten usein ennenkin, unen tapahtumapaikka oli Helsingissä. Eräs tuntemani lääkäri (en tunne muuten lääkäreitä?) teki yliopistolla leikkauksen. Paikka sijaitsi Helsingin keskustassa, ei sairaalassa. Kysymyksessä oli maksan tai jonkun muun elimen siirto. Olin katselemassa operaatiota talon sisällä. Leikkaussali sijaitsi kirjastojen välissä. Henkilöistä muistan vain lääkärin, joka oli minulle jostakin syystä tärkeä, vaikken tiennytkään, kuka hän oli. Ennen leikkauksen loppumista lähdin hakemaan kameraani, jolla olisin ottanut hänestä valokuvan, koska kukaan muu ei ollut varautunut siihen.

Tulin takaisin kameran kanssa. Näin jo kadulta ikkunasta, että leikkaus oli ohi. Ryntäsin käytävään kuvaamaan. Yritin monta kertaa ottaa kuvan lääkärin poistuessa paikalta juhlimaan muun joukon kanssa. Käytävässä oli pimeätä. En saanut kameraa toimimaan yrityksistäni huolimatta, salama ei välähtänyt eikä mikään muukaan toiminut.

Menin hakemaan kaikki muut kamerani, vaikka tilanne oli jo ohi. Etsin tutun kameraliikkeen, jossa ei ollut kuitenkaan ketään minulle tuttua. Kesken jonotuksen siellä alkoi kokous. Tulin ulos. Löysin toisen liikkeen, jossa oli töissä paljon ihmisiä. Liike toimi kadulla. Mukana oli sisareni, joka ei puhunut mitään.

Lopulta eräs nainen alkoi tutkia kameroitani yksi kerrallaan. Jopa eräs mies tuli ihailemaan niitä. Kaikki tutkittiin ja ajattelin haluavani kaikki korjattavaksi, koska jokaisessa oli ongelmia.

Uni jatkui. Kameroiden viat löydettiin, kuvat menivät kamerassa sekavaan järjestykseen. sanoin, ettei se ollut ongelma, koska vien kuvat omassa systeemissäni päiväjärjestyksessä, missä ne ovat kamerassa. Naisen mielestä juuri se oli ongelma, joka vaikutti kuvaukseen. Ajattelin, miksen ottanut siitä kirurgista kuvaa puhelimellani? Heräsin.

 11.4.2024

Uskomatonta mutta totta. Saan vain vähän aikaiseksi. Aktiivisuus lisää aktiivisuutta. Tänä aamuna kirjoitin Markkulan sukuseuran hallituksen eilisen etäkokouksen pöytäkirjan lähes valmiiksi. Olikin tärkeä kokous, koska vasta nyt valmistelimme vuosikokousta. Oli paljon asioita ja pöytäkirjasta tuli pitkä. Lupasin sen ensi viikoksi. Tämä postaus olisi myös aika saada valmiiksi.

Seuraavana päivänä.

Vaikka monet asiat odottavat viimeistelyäni, niin päätin ottaa tämän päivän omakseni, sillä huomenna on syntymäpäiväni. Syntymäni tarinan varsinainen syntymäni odottaa vielä kirjoittamistani. Se kyllä valmistuu joku päivä, sillä tiedän, mitä kirjoitan.

Päivän omaksi ottaminen tarkoittaa sitä, että teen vain omia juttujani. Olen ollut huomaavinani, että pieni masennus on kulkenut mukanani viime aikoina. Se ei ole toki vakavaa vaan liittyy elämään normaalina vaiheena silloin tällöin. Syvälle masennuksen syövereihin kaltaiseni ihminen ei pääse vaipumaan, ne ovat vain hetkiä. Uskon itse asiassa, että kaikilla vanhoilla ihmisillä on sellaisia hetkiä, vaikka monet sen todennäköisesti kieltävät.

No jaa, saanko valmiiksi? Otsikko on taas hutaistu, minulla oli paljon parempi, mutta unohdin sen.

Minni tuli istumaan näppäimistöni viereen ja tarttuu minuun tassullaan. Syliin haluaa. Toisaalta hän tekee samaa monta kertaa päivässä. Päivässä on vielä aikaa siihenkin, joten toivotan kaikille lukijoilleni hyvää huhtikuuta ja kevään etenemistä.