Hidas aloitus

 Aloittaisinko taas, siis kirjoittaa seuraavaa postaustani? Monesko kerta tämä on? Pari on itse asiassa valmista, mutta edelleen julkaisematta. Ne saattavat jäädäkin työpöydälle odottamaan. Tiedän, ettei minulla ole valkoisen paperin kammoa eikä kai edes läppärin näppäimistön pelkoa, mutta mitä tämä on? Helpottaakseni jatkoa, analysoin tätä tilannetta hetken. 

29.4.2024 jokilaaksossa

Minulla on ollut pitkään tapana aloittaa uuden blogipostauksen aloitus pian sen jälkeen, kun olen julkaissut vanhat. Iso määrä aiheitakin tavallisen arkielämän lisäksi odottaa käsittelyäni, kirjoittamista ja jakamista. Tänä väliaikana olen aina aika ajoin kaivannut itseäni, mikä kuulostaa hassulta. Ikävöidä vanhaa itseään? Minulle se kuulostaa siltä, että olen pudonnut johonkin suohon tai avantoon ja haluan sieltä takaisin. Yritän pinnistellä pysyäkseni edes pinnalla. Keksin vertauksen kirjoittaessani edellisen lauseen ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus tilanteestä, missä olen jo pidemmän aikaa ollut. Aluksi en tietenkään tajunnut sitä täysin.

Sepelkyyhky omenapuussa vahtimassa seunustalla olevaa pesää  29.4. kuvattu parvekkeeltani

Asia on niin, että vaikka olemme oman itsemme parhaimpia tuntijoita, niin osa meistä uinuu niin syvällä, että sitä osaa on vaikea tuoda pinnalle eikä oikeastaan aina haluakaan, koska se on mahdottoman monimutkaista. Kun sen on tiedostanut, niin sen käsittely vaatii paljon aikaa.

Pahin näkyvä asia on ollut horjuva terveyteni. Muistan, että olen joskus aikoinaan verrannut ihmistä muuhun luontoon. Viime aikoina olen selkeästi tajunnut luonnon valtavan voiman meissä ihmisissä, erityisesti itsessäni. Se lienee ollut aina jonkinlainen punainen lanka myös kirjoituksissani, vaikken ole sitä aina korostanut. En nytkään.

Korona-aikana, jo ennen sitä, vielä senkin jälkeen työnsin huonot päivät taka-alalle. Riitti, että olin kunnossa niinä päivinä, kun minua tarvittiin. Kaikilla muillakin on ongelmia eivätkä he puhu niistä. Suomalaisen ihmisen ei pidä koskaan valittaa vaan kärsiä. Senhän minäkin imin jo edellisiltä sukupolvilta. Olen kyllä kannustanut muita kertomaan vaikeuksistaan alituisen kehumisen ja hienon elämän julistamisen sijaan.

Sukuseuran kokouksen pitopaikka, Tukikohta.

Takana ollut huonompi talvi lisää paineita muihin asioihin. Olen tarvinnut entistä enemmän lepoa ja rentoutumista. Huomasin sen taas selkeästi eilen. Meillä oli Markkulan sukuseuran vuosikokous Rengossa ja mukava kokous olikin. Tosin jo pelkästään ajomatka vanhan kotiseudun halki nostatti tunteeni pintaan. Hain Riihimäeltä yhden sukuseuralaisen mukaan ja selostin hänelle matkaa Riihimäeltä Rengon Asemille ja kokouksen jälkeen Rengon kirkolle ja takaisin. Muistoja on kerrottavana jokaiselta tienpätkältä. Kaikki liittyy kaikkeen. Kokous sinänsä ja matkat väsyttivät minut niin, että yöllä ajattelin, etten millään jatkossa pysty hoitamaan vastaavia tapahtumia, joita ehkä on edessäni. Seuraava päivä oli aivan hirveä, päänsärkyinen. Siis ei ainakaan sunnuntaisin, jolloin joudun ottamaan eniten lääkkeitä reumani takia. Koska olen sukuseuran hallituksessa sihteerinä, niin pidin pöytäkirjaa. En ole vielä edes uskaltanut katsoa töherryksiäni ja kirjoittaa pöytäkirjaa puhtaaksi.  Mutta kaipa se onnistuu samalla rutiinilla kuin ennenkin. 

Aina edeelleen yhtä masentava näkymä kunnes siitä tulee aikanaan vieläkin masentavampi. kuva 29.4.2024 Hyrylän tori

Tänään on seuraava päivä. Matkan puolivälissä sunnuntaina moottorin varoitusvalo alkoi palaa keltaisena. Ajoin kuitenkin, en pystynyt ottamaan yhtään enempää vastoinkäymisiä vastaan. Tänään olen yrittänyt soittaa huoltofirmaan, koska kyllä se pitää tarkistaa. Oma hälytystilani ja levottomuuteni pistää kaiken muunkin hälytykselle. Mielestäni osaan kyllä pitää sen aika hyvin pinnan alla. Paitsi itse tunnen sen.

Ainola avautui toukokuun alussa. Piti käydä 3.5. tutkimassa kasviston tilanne ja Sibeliusten haudallakin, jossa viimeksi poikkesin 8.12.2023. Ainola on talvisin muuten kiinni.

Kun olen rauhoittunut, pystyn sentään tekemään jotakin kuten jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja hoitamaan pakollisia kotijuttuja. Muistan, kuinka aikoinaan kerroin vihaavani rutiineja ja rakastavani kaaosta. No nyt on sen kaaoksen aika. Usein myöhemmin olen sanonut jopa tottuneeni pitämään rutiineista. Vanhat ihmiset yleensä rakastavat rutiineja, samankaltaisia päiviä toisensa jälkeen. Olen kai ollut tyhmä, kun olen viimeiset parikymmentä vuotta kerännyt niitä kaaokseen vieviä tehtäviä ja harrastuksia. Jossakin vaiheessa ne on katkaistava hallitusti. Siihen ei sovi epämääräinen olotila, sairastelu ja väsymys.  Jostakin syystä pidän niistä kaikista tehtävistä vieläkin, joskus enemmän ja joskus vähemmän.  Olisivatko ne muuttuneet vähitellen rutiineiksi, joiden hoitaminen on helppoa?

Ainolan kevät alkutekijöissään. Kerrankin ehdin ennen kevään ryöpsähtämistä.

Kesän tulo on ollut samanlaista kitkuttelua kuin oma elämäni.  Jatkokin näyttää uhkaavalta. Minua rasittavat voimakkaat matalapaineet uhkaavat jopa kesän alkua. Koivut ovat muutaman viime päivän aikana saanet vihreät lehdet. Sää on tänään kolea, mutta aurinkoinen.

Blogipostaukseeni olisi hyvä saada oikeata konkretiaa. Olen käynyt kerran jokilaaksossa huhtikuun lopulla toteamassa, että tulva jatkui lähes yhtä voimakkaana kuin kuun alussa. Toisin sanoen en ole päässyt kulkemaan omia polkujani vaan virallista kävelytietä. Ilahduin näkemistäni rupisammakoista, joita pääsin kuvaamaan lähietäisyydeltä. Samalla tuli tarkastettua rupisammakoiden elinkaari ja levinneisyys. Voin löytää tulevinakin vuosina niitä samoilta paikoilta, koska ne ovat uskollisia kotipaikalleen kuten me ihmisetkin. Kaiken lisäksi ne voivat elää 40-vuotiaiksi ja ovat Suomessa rauhoitettuja. 

Tässä vasta tulossa. Metsäpolulla matkalla Sibeliuksen temppeliin kuljin sitruunaperhosten kanssa, mutten saanut niitä valokuviin.

Olen ajatellut myös kastematoja, joita on samalla alueella paljon. Ne ovat yleensä tulleet näkyviin myöhemmin kesällä sattuvien tulvien aikaan. Monta kertaa aiempina vuosina lapsenlapseni Alex on kerännyt niitä, kun ne tulvaveden tuomina mahdollisestiovat tulleet mullasta ja hukkuneet veteen. Kastematoja oli myös vaikka kuinka paljon kotipihani mullassa ja nekin tuievat maanpinnalle sateella. Puutarhani multa oli erityisen savipitoista, jopa niin, että ostomulta humahti hetkessä jonnekin syvyyksiin ja myöhemmin edessä oli vain sitä sitkeää savimaata. En käy tässä läpi kastemadon anatomiaa ja toimintoja vaan kukin voi helposti tarkistaa ne Wikipediasta.

Pihallani hyppeli myös sammakoita ja sisiliskoja. Alkuaikoina siellä asusteli myös siilejä. Oravat ja linnut vierailivat ja asuivatkin pihalla. Kuinka nyt kaipaankaan pihaluonnon keskellä asumista, osana suurempaa luontoa. Kerrostalossakin luontoa näkee lähistöllä aivan samojen eläinten kanssa. Harva se päivä käyn tarkistamassa, onko sepelkyyhkypariskunta oikeasti asettunut talon seinustan piippuköynnöksen päälle, jonne ne ovat rakentaneet pesän. Ehkä ne ovat löytäneet toisen paikan, kun en ole sittemmin niitä nähnyt. Niitä oleskeli aikanaan monta myös kotipihallani.

Me kaikki, eläimet, kasvit ja ihmiset kuulumme yhteen. Eläimet tuntuvat usein hakeutuvan ihmisten läheisyyteen. Jo lapsesta saakka olen kokenut yhteyden. Kun ajattelen lapsuuttani, niin eläimet olivat sielläkin puhumattakaan kasveista. Ne tuntuvat liittyvän jokaiseen muistoon. Kun kerran aloitin,  kuinkahan monennen kerran koota sukumuistoja yhteen, otsikoin luvut kasvien nimillä. Sekin jäi kesken.

Ihminen on kovasti hävittämässä maailmaamme. Loppujen lopuksi siinä käy niin, että ihminen häviää.

Olkoon tämä nyt sormiharjoitteluni tulevia kirjoituksia varten. Kiitos kun tulit lukemaan.