Kotiseutu kullan kallis

Tänään, sunnuntaiaamuna iski kirjoittamisinto. Kun mainitsen sen, yritän hälventää muita paineita saada aikaiseksi jotakin. Pikkuihmisen näkökulmasta suunnitelmien toteutuminen ei ole merkittävää eikä kukaan jää tekojani koskaan myöhemmin kaipaamaan, ovat ne sitten suunnittelemattomia tai suunniteltuja. 

Tämä ja seuraava kuva ovat suunnilleen samalta paikalta otettu.

Kirjoittaminen. Sää tuntui erityisen sopivalta. Siksi siirryin jälleen kirjoittamaan parvekkeelle, vaikka mielessäni ei ollut mitään, mistä kirjoittaisin. Eikä ole vieläkään. Mutta olenko koskaan kirjoittanut ”ei mistään”. Voisin kyllä lyhentää blogejani ja pysytellä vain yhdessä aiheessa. 

Sain eilen valmiiksi yhden puolipakollisen tekstini ja kaivoin kuvat, joista lehden toimittaja saa itse valita sopivimmat. Postitan tekstin huomenna.  Kirjoittaessani ja kaivaessani tietoja, tajusin, kuinka lopussa olin viime vuoden loppupuolella. Paineita oli kertynyt jo pidempään. Lepo oli aina selviytymistä seuraavaan päivään ja asiaan. Korona-aika tuli sopivasti helpottamaan olotilaa, kun muutkin asiat alkoivat olla kunnossa. Toipuminen tarkoittaa aina kaikkien asioiden uudelleen tarkastelua. Nyt pohdin erityisesti sitä, uskallanko, jaksanko ja viitsinkö matkustaa kauemmas edes pariksi päiväksi. Kerään rohkeutta. Voisin aloittaa yhden päivän retkistä. Parvekkeen kukatkin kestävät sen.

Aurinko paistaa tänään jo lähes pilvettömältä taivaalta. Tuuli on vielä melko kovaa. Eilen satoi välillä ja tuuli kovaa. Olin eilen ystäväni kanssa lähdössä kävelylle, mutta juuri silloin pilvet aukaisivat hanansa ja tuuli käänsi ja väänsi voimalla puiden oksia. Palasimme sisälle ja siirsimme kävelylenkkiä myöhemmäksi. 

Tuusulan Rykmentinpuiston alue on ollut suuren mullistuksen kourissa.  Kallioita on murskattu ja metsiä hakattu. Maastoa muokataan ja paljon on vielä kesken.  Elokuussa siellä vietetään Puustellinmetsä-nimisellä alueella asuntomessuja. Koronan takia messuja siirrettiin kuukaudella eteenpäin.  Koko alue on entisen Hyrylän varuskunnan aluetta. En ole aikoihin käynyt siellä syvemmällä. Jokin aika sitten kuljeskelin lenkillä tyttäreni perheen kanssa Urheilukeskuksen puoleisessa päässä. Sielläkin puolella on muutoksia tulossa. Koko alue on Hyrylän välittömässä läheisyydessä. Eräässä vanhemmassa blogissani käsittelin aihetta lyhyesti.

Mainintoja löytynee useastakin blogistani.  Vanhassa blogissani ”Polulle kauas” ennen 2013 saatoin käsitellä Rykmentinpuiston aluetta enemmän. Toisaalta silloin saatoin välillä jopa välttääkin sitä. 

Oli eräs vaihe, jolloin aihe oli minulle erityisen läheinen. Taidehistorian aineopintojen tärkein tehtävä oli proseminaarin toteutus. Omaan valintaani vaikutti syksyllä 2011 sairastumiseni, joka paheni kevättä kohden. Minun oli lähes pakko etsiä aihe läheltä, koska halusin välttää kulkemista.  Valinta oli silti vaikea. Professorimme (Jukka-Pekka Airas) mukaan aiheessa piti keskittyä johonkin pieneen osaan taideteosta, rakennusta, tarkentaa yksityiskohtaan, jota sitten käsittelisi laajasti lähteitä apuna käyttäen.

Vanha kuva Aunelasta

Kaikkein parhaiten löydämme usein aiheen jostakin kiinnostavasta ja läheltä, usein niin läheltä, ettemme tajua sitä. Sainkin inspiraation katsoessani Hyrylän torin suuntaan vanhan punatiilisen kasarmirakennuksen, Aunelan ikkunasta, joka toimi silloin Tuusulan taidemuseon lisärakennuksena. Nyttemmin se toimii yhteisötilana, jota paikalliset yhteisöt, yhdistykset, yritykset ja asukkaat voivat varata maksutta käyttöönsä. Jatkoin haaveilua torin kupeessa olevassa kahvilassa, jonne aioin välillä mennä kirjoittamaan. Olin suorastaan naurettavan innostunut. Sitähän olin silloin usein. Äskettäin eläkkeelle lähteneenä kokee koko edessä olevan maailman olevan avoin. Siihen maailmaan on vielä halu jättää jälkiä, jakaa osaamistaan ja saada arvostusta. Aivan niinhän se ei mene. 

Kevät 2016 Aunela keskellä. Tori jää taakse.

Aloitin opiskella taidehistoriaa avoimessa yliopistolla syksyllä 2009, koska maalaustaide kiinnosti minua. Opiskelun edetessä arkkitehtuuri alkoi kiehtoa entistä enemmän. Siinä oli niin paljon sellaisia elementtejä, joista halusin kerätä lisätietoa. Kaavoitus, suunnittelu, rakennusten historia olivat ennestään minulle aika vieraita. Kaiken lisäksi oma koti, omakotitalo herätti ajatuksia. Oman talon osalta jouduinkin sitten myöhemmin, vesiputkiremontin takia paneutumaan aiheeseen toiselta kantilta lisää.

Toukokuun alussa 2016 torilla rakennettiin.

Se oli pian valmis.

Löysin papereideni joukosta lyhyen tekstini, jossa kuvailen aiemmin mainitsemaani katsetta. Teksti oli ilmeisesti puheeni konsepti proseminaarin, 10.1.2012 pitämääni dispositiotilaisuutta varten. Siitä käy ilmi, että olimme todella jo aiemmin pitäneet aiheen esittelyn, jota jouduin tiivistämään rankalla kädellä. Me opiskelemme, että oppisimme jotakin.

Katse kasarmin ikkunasta Hyrylän torille. Siihen päästäkseni, seisoin eräänä yönä Aunelan pienessä eteisessä, taiteilija Outi Heiskasen Apinakiven (Monkey Stone. 1990. valkoinen marmori. 6x110x107) päällä ja katsoin ikkunasta avautuvaa näkymää kohti Hyrylän toria. Unen aikana saamani ideat olivat silloin ja ovat vieläkin minulle tärkeitä. 

Taideteos ja samalla auringosta sähkön saava lamppu.

Laajasta lähdekirjallisuudesta löysin käsitteen, jota rakastan vieläkin. Se on "sense of place", joka kertoo, että kullakin paikalla on oma erityinen luonteensa, muttei pelkästään yhtä identiteettiä. Sitä käytinkin ja useita muita. Tori toimi tuolloin autojen parkkipaikkana ja oli talvella aika lohduton.

Loppujen lopuksi proseminaarityön nimeksi tuli ”Hyrylän tori Tuusulassa”.  Opponointipäiväksi tuli 10.4.2012. Siinä välissä oli sitten ankaraa kirjoitustyötä.  Korjaaminen ja kirjoitus jatkui vielä opponoinnin jälkeen. 

Auringonsilta taideteos. Lisää täällä.

Aiheeni ongelma oli tietenkin se, että kukaan kanssaopiskelijoistani ei tuntenut aluetta. Opiskelija oppii kuitenkin työtä tehdessään valtavasti. Opimme kestämään rankkaakin kritiikkiä. Kehitin keväällä 2012 kunnolla itseäni kestämään häpeää. Enhän aina päässyt kulkemaan kunnolla, koska jalkani olivat niin kipeät. Välillä suoraan sanoen kaipaan sitä aikaa, mutta en sairastumista. Jolleivat oman talon ongelmat ja kaikki siihen liittyvät asiat olisi tulleet ja olleet ylivoimaisia kestää, olisin aloittanut opiskella jotakin muuta, vaikkapa kirjallisuutta tai historiaa.

Pekka Jylhän 9-metrinen Auringonkukka johdattaa asuntomessualueelle.

Asuin 2014 evakossa ollessani ja asun nyt Hyrylän keskustassa. Voi sanoa, että olen juuttunut tänne. Vanhat ihmiset jäävät asuinpaikoilleen monesta eri syystä. Kaikilla ei ole halua eikä rahaa hankkia kalliita asuntoja uusista paikoista ja taloista tai ulkomailta eikä edes kesämökkiä maalta. Mahdoton on myös suunnitelma muuttaa kauemmas maalle, kuten minä olen aina halunnut.

Olen saanut seurata lähietäisyydeltä kotikyläni Hyrylän muuttumista kohti entistä kaupunkimaisemmaksi.  Muutosten vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Nuoret ihmiset haluavat lisäksi kaikki ”vanhat rötisköt” keskustasta pois ja tilalle mieluummin korkeita kerrostaloja.  Torin ympäristö kokee tulevina vuosina rajuja muutoksia. Jo tyhjennetty kunnantalo (ainoa merkittävän arkkitehdin työ täällä; Arto Sipinen) ja muita uudempia rakennuksia puretaan ja tilalle rakennetaan kerrostaloja ja isoja kauppoja. Hyrylän torin identiteetti, jos sitä on oikein koskaan ollutkaan, rakentuu uudelleen.  Totesin proseminaarityössäni, että toriin olisi ehkä mahdollista liittää identiteetti, mutta se on pitkän työn takana. Sitä on tässä välillä kyllä hyvin yritetty rakentaa. On luonnollista, että olen seurannut kiinnostuneena aiheeseen liittyviä asioita.

Onneksi Tuusulalla on paljon muuta identiteettiä, aivan lähellä. Juuri on valmistunut Kirkkotien kotiseutupolku-kirjanen, jonka saa ladattua Virtuaali-Tuusulan sivulta netistä kuten muidenkin alueiden oppaat.

Uusia kerrostaloja on tällä välin tullut ja tulee useita Tuusulanväylän viereen. Hyrylästä kulkee uusia teitä kohti Rykmentinpuistoa ja Puustellinmetsää. Näin on varmaan kaikkialla muuallakin. Viheralueet talojen välillä kutistuvat edelleen.

Meidän kävelylenkkimme eilen kulki siis Rykmentinpuistoon. Sen saatoit arvatakin aiheesta, johon ajauduin. Siksi liitän tähän ottamiani valokuvia. Olen ällistynyt muutoksen voimasta. Meidän pikku kylästämme on tosiaan tulossa kaupunki. Olen nykyään (kuten aina ennenkin) ollut enemmän kiinnostunut luonnosta. Onneksi sitä täällä meillä päin vielä on runsaasti.

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa enemmän, mutta en sittenkään taida saati edes osaa. Ehkä asuntomessujen jälkeen.

Metsälenkillä aiemmin keväällä. Jääkö lopulta yhtään metsää jäljelle? Asuntomessualue pilkottaa.

Kodin kieli

En voi mitään. Tavaroiden ja paperien setviminen on jokapäiväistä. Niitä tehdessä tulee eteeni myös lukuisia kirjoitusaiheita. Alan työstää niitä varsinkin, jos minulla ei satu sinä päivänä olemaan edessä lähtemistä pois kotoa. Usein kirjoitus jää kesken, mutta joskus saatan jatkaa sitä myöhemmin. Monta juttua jää kokonaan kesken.

Noin lokoisa ei olotilani oikeasti ollut joulukuussa 2010. Sisareni ottama kuva taidenäyttelyssä Iittalassa. Kaikki kuvat tässä blogissa ovat loppusyksyltä 2010 (joulu-marraskuu).

  ”Oman kodin kieltä oppimassa” oli eräs esseeni aihe syksyn 2010 Suomen taidehistorian praktikumissa. Olen päivännyt esseeni 7.1.2011. Sen kansikuvassa on taloni pohjapiirros ja hassu kuuden kuvan kollaasi talosta, puutarhasta ja töistä siellä. Esseeni lähteinä olen eniten käyttänyt taidehistorian professori Kirsi Saarikankaan teoksia kuten ”Asunnon muodonmuutoksia”. 2001., ”Eletyt tilat ja sukupuoli”.2006. ja joitakin hänen artikkeleitaan. Ne olivat huiman mielenkiintoisia. Arkkitehtuurihan yllätti minut opiskelun aikana ja osoittautui loppujen lopuksi mielenkiintoisemmaksi kuin kuvataide.

Turun tuomiokirkossa. Tuoleja on kiva kuvata.

Olimme, me kaksi avoimen yliopiston opiskelijaryhmää, edellisenä syksynä, eräänä synkkänä marraskuun päivänä vierailleet Turussa taiteilija Jan-Erik Anderssonin kotitalossa Hirvensalossa (Life on the Leaf) ja myöhemmin joulukuussa, lumen jo peittäessä maan kävimme Munkkiniemessä Alvar Aallon ateljeessa ja kotitalossa. 

Nuo kaikki asiat innoittivat minut tarttumaan opiskelutehtävässä melko henkilökohtaiseen aiheeseen, jolle annoin tuon nimen itse. Nyt kun luin sen uudelleen, voin todeta, että sille olisi ollut vielä jatkoakin. Vaikka kuinka paljon. ”Talojen kieli on sitä arkkitehtuuria, jota kaikki osaavat, äidinkielen tavoin”, kirjoitti Kaj Nyman. Sen lauseen kirjoitin myös esseen loppuun.

Jan-Erik Anderssoni puutarhassa

Esitin vielä lopussa kysymyksen, miten olen itse muuttanut ja tulen muuttamaan kotiani ja sen ympäristöä ja miten se on muovannut minua siksi ihmiseksi, joka silloin olin. Syynä kysymykseen olivat juuri silloin monisyiset asiat, jotka kalvoivat minua. Olihan minulle sanottu, että kodilla ei ole merkitystä, se on vain kämppä. Hirveä sana silloin ja nytkin. Voin pahoin sen kuullessani.

Todellisuudessa silloinen kotini muovasi minua jatkossa vielä paljonkin vääntäen ja kääntäen kuin muovailuvahaa. Siinä meni vielä kuusi pitkää vuotta tähän hetkeen asti ennen kuin muut asiat ehkä ovat alkaneet muokata ja koetella minua. Paljon tuli opittua siinä välissä ja nyt olen aivan uusien asioiden edessä. Minne vielä joudunkaan?

Noina vuosina jäi monta asiaa käsittelemättä. Kun on tässä iässä, on kokenut elämässä jo niin paljon, että valikoi aika tarkkaan kaikki uudet asiat, joihin lähtee mukaan. Kaiken lisäksi kaikki hörhöily ei enää jaksa kiinnostaa. Mieluummin usein valitsee yksinolon ja tekee niitä asioita, jotka tuottavat iloa. Yhdestä paperinpalastakin saan irti vaikka mitä kuten olette huomanneet. Ja niitä papereita tässä taloudessa riittää.

Näin suuri elämänmuutos, jonka olen juuri kokenut, vaikuttaa minuun tällä hetkellä  suuresti. Nyt alan "järkytyksen" jälkeen vasta tajuta sen. Muutos katkaisi paljon asioita ja yhteyksiä. Se jätti minut miettimään, mitä teen seuraavaksi. Nyt vietän suurimman osan ajastani yksin, en puhu kenenkään kanssa koko päivänä tai useampana päivänä peräkkäin. Kukaan ei poikkea käymässä kuten ennen. Minulla ei ole enää puutarhaa, jossa kuljeskelisin valokuvaamassa. Aamulla ei tarvitse kävellä postilaatikolle hakemaan lehtiä vaan lehdet tulevat postilaatikosta. Kukaan ei tarvitse minua. Kukaan ei kaipaa minua. 

Minulla on täällä uudessa kodissa paljon tekemistä. En kauheasti ajattele tulevaisuuttani. Vielä. Välillä minusta tuntuukin, että olen juuri kokenut suuren järkytyksen ja tarvitsen aikaa toipua siitä. En kärsi yksinolosta vaan oikeastaan nautin siitä. Kun haluan, voin lähteä milloin tahansa muiden ihmisten pariin. Kun nyt katselen valokuvia talosta, jossa asuin 17 vuotta, minusta tuntuu omituiselta. Siinäkö se oli?

Helsinki 8.12.2010

Kun viime viikolla kävin iäkkään ystäväni luona, kyselin häneltä, miltä tuntuu olla päivät pitkät yksin. Hän oli hyvin ilahtunut seurastani ja sanoi piristyneensä päivä päivältä enemmän. Puhuminenkin oli helpompaa. Yksinolo ei taida olla kenellekään hyvästä!

Minulla on tapana miettiä asioita ja tuntemuksia etukäteen. Edellä kirjoittamani on juuri sitä miettimistä. Pitkä elämä on opettanut suunnitelmallisuuteen eteen tulevissa projekteissa.  Siitä huolimatta en suunnittele varsinaista elämääni eteenpäin. Olen valmis yllätyksiin. Päiviäni en lyö etukäteen lukkoon.

Toinen syy, miksi palaan nyt juuri opiskeluaikaan vaikkapa vain muistelemalla, on, että aina syksyn alkaessa tulee mahdoton halu alkaa opiskella jotakin uutta. Paikallisen kansalaisopiston tarjonnassa ei ole kovin paljon minua kiinnostavaa lukuun ottamatta joitakin luentoja. Olenkin selannut avoimen yliopiston tarjontaa. En halua aloittaa nyt syksyllä vaan siirrän aloituksen ensi vuoden alkuun. Onko se kirjallisuus vai historia? 

Taiteilijan keittiössä.

Eräänä aamuna seurasin, kuinka työpöytäni edessä olevan pikkumetsän puut ravistivat keltaiset lehdet päältään. Kuin ne olisivat ravistelleet kultahippuja. Omituista, sillä kaikki puut, lähinnä koivuja, ovat vielä aivan vihreitä. Aamulenkit voisivat olla taas pitkästä aikaa mukava juttu, tuli mieleeni.

Etsiessäni valokuvia tähän blogiini, juutuin pitkäksi toviksi katselemaan valokuvia joulukuulta 2010.  Silloin alkoi olla jo runsaasti lunta. Paljonkin. Kamera oli aina mukanani. Miten olisi valokuvaukseen uudelleen paneutuminen?