Tunteista raskaat joulut

Jouluaaton hiljaisuus, jota kuitenkin monet ajatukset häiritsevät. Kun pitäisi vain rauhoittua, rauhoittaa levoton sydän, ajatella joulun sanomaa tai siihen liittyvää. Silti ajatukset alkavat piinata nostaen pinnalle tunteita, joita on tullut vuosien mittaan käsiteltyä, mutta joita on jatkossakin käsiteltävä. Ne eivät tule vain minusta vaan syvempää ja kauempaa. Ne ovat niitä, jotka kulkevat loppuun saakka mukanani.

Jouluaattona 2016

Uskon, että suurin osa ihmisistä kieltää sellaiset ajatukset. Normaali joulutohina ihmisten ympärillä on silloin apuna, ei tarvitse ajatella muuta kuin tekemistä ja suorittamista. Tai syömistä ja juomista. Jos mietit asiaa kerrankin, tajuat sen. Jotkut pakenevat joulua kauas vuosi toisensa perästä.

Vaikka pääseekin vuosien kuluessa jouluasioista eroon jotenkuten, niin eihän se siihen lopukaan. Uudet sukupolvet syntyvät, oppivat ja kokevat edellisten joulut ja luovat omansa. Vuosien mittaan heillekin syntyy paineita ja tarve rauhoittaa jouluja tai paeta niitä.

Tämän kertomiseen ei tarvittaisi totuuden torvea, sellaista kuin minä perheen vanhin olen. Helsingin Sanomissa, tänään ollut 24.12.2023 kirjailija Antti Hurskaisen essee nostatti minussa piilossa olevat tunteet pinnalle ja vaativat vielä kerran kirjoittamaan joulun ympärillä olevasta pyörremyrskystä, ehkä kerrankin entistä syvällisemmin. Odotankin jo joulun jälkeistä aikaa, mutta yritän vielä kerran purkaa omien joulujeni myyttiä.

30.12.2015

Olen vähitellen tullut siihen ajatukseen, että kaikki juurtaa jo ajasta ennen minua ja meitä, edellisistä sukupolvista. Vanhat kengät tai useammat vanhan aitan alakerran keskellä olevassa romuaitassa palautuvat taas mieleeni. Enää en pakene niitä, kuten lapsena ja nuorena. En halunnut tietää. Useimmat ikäisistäni eivät edelleenkään halua tietää mitään vaan välttelevät vanhoja asioita.  Minulla on ehkä jo harrastusteni kautta taipumus mennä kauemmaksi. Toki en saa edelleenkään tietää sen enempää mainitsemistani vanhoista kengistä ja muusta roinasta. Ajattelin, että ne kaikki on heitetty sinne jonkun ihmisen kuollessa.

Useimmat ihmiset uskovat vain kaikkeen näkyvään. Minäkin pääsisin ehkä helpommalla, jos unohtaisin kaikki menneen elämän asiat enkä uskoisi näkymättömään. Kaikkein viisainta olisi myös pitää suunsa kiinni eikä käsitellä niitä asioita puheessa. Kaiken lisäksi voi olla tyhmää julkaista tällaisia blogipostauksia.

24.12.2015

Jakaessani vanhempieni joulun mallia jälkeläisilleni, olen saattanut tehdä virheen. Olen jo kauan pyristellyt siitä irti. Tänä jouluna en enää ostanut lapsenlapsille ja lapsenlapsenlapsille joululahjoja. Pieni apuraha kullekin on kirjekuoressa ja odottaa, että he hakevat ne minulta. En tunge kenenkään joulupöytään, kutsuakaan ei ole tullut. Olen suosiolla asettautunut ulkopuoliseksi, joka olen jo kauan ollutkin. Hyvä niin.

Istahdin kirjoittamaan täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen kynttilänvaloon. Puolenpäivän aikaan katselin kyllä Joulurauhan julistuksen Turusta. Se oli äidilleni hyvin tärkeä, silloin jouluvalmistelujen tuli olla valmiina. Hän oli varmaan usein aloittanut askareet aamuyöstä. Koko elämänsä ajan hän teki kaiken yksin, valmisti kaikki ruoat alusta alkaen, hankki muualta, kaupoista tarvikkeet, siivosi. Isä haki joulukuusen ja me lapset koristelimme sen. Emme tehneet paljon muuta. Isä kävi seisomassa sankarihaudoilla ja kuljetti osaa sisaruksistani hautausmaalle lumikinosten ympäröimille haudoille.

Myöhemminkään, kun olimme jo muualla ja meillä oli perheitä, äiti teki kaiken. Apumme oli minimaalista. Mutta kuten aluksi kirjoitin, suorittaminen ja tekeminen kätkee taakseen vaikeammat asiat. Meillä ei ollut niistä asioista paljon tietoa, turrutimme itseämme muilla asioilla. Jossakin vaiheessa vietimme edeltävän illan ravintolassa ja olimme jouluaattona ihanassa ja kauheassa krapulassa.

Isäni joutui 1998 ennen joulua sairaalaan eikä päässyt sieltä enää koskaan pois. Äitini joutui ennen jouluaattoa 2002 sairaalaan eikä enää selvinnyt normaaliin elämään. Jääkaappi oli täynnä jouluruokia. Touhua riitti viimeiseen saakka. Meillä lapsilla oli jokaisella omassa elämässämme tekemistä eikä aina aikaa kiinnittää huomiota vanhempien elämään.

Sama on minulla edessä. Minun elämäni ei kiinnosta lapsiani. Jos kerron vaivoistani, se on valitusta. Meiltä puuttuu edelleen eräänlainen kunnollinen kommunikointi toistemme kesken. Vaikka äitini kertoikin silloin tällöin jotakin oleellista, en osannut sijoittaa asiaa oikeaan kontekstiin, hänen ikäänsä, koska vertailukohtana oli minun keski-ikäinen elämäni. Väitän, että samanlainen huono yhteys on monella muullakin, vaikka ollaan paljonkin tekemisissä toistemme kanssa. Korona-aika rakensi tätä aitaa.

On itsenäistymisen aika. Kun joulun 1946 vietin vielä äitini kohdussa, sodan muistot olivat vanhempieni mielessä. Mitä äitini ajatteli silloin? Vanhempani olivat viettäneet monet vuodet sodassa. Äitini vanhemmat lähtivät ensimmäisen kerran evakkoon sodan sytyttyä joulukuun alussa 1939. Sota oli vielä 1946–1947 voimakkaasti mielessä. Kaiken lisäksi elettiin pitkään ruoan suhteen säännösteltyä aikaa. Sitä kesti aina 1950-luvulle. Isäni äiti oli kuollut pian joulun jälkeen 1941 eli jatkosodan aikana.

Perheessä syntyi uusi joulunperinne, joka jatkui pienin muutoksin aina vanhempieni kuolemiin saakka. Kun ajattelen lapsuuden jouluja, näen monia välähdyksiä niistä. Kuvia on vähän.

26.12.2015

25.12.2023

Kun lopetin eilen kirjoittamisen, ajattelin, etten julkaise tätä postaustani. Viime yön aikana jouduin muuttamaan mieltäni, kun tajusin, että kysymys ei oikeastaan ollutkaan oman lapsuuden perheeni jouluista vaan myöhemmistä jouluista.  Ihmisen elämän varhaisten vuosien jouluun liittyy yleensä mieletön määrä tunteita. Lapsi hyväksyy kaiken, nuorena alkaa vähitellen kyseenalaista asioita. Meillä on kautta aikain ollut tapana kätkeä tunteet, kaikki. Minulle se oli aluksi vaikeaa. Oikeastaan se, että lapsena nauroin ja itkin yhtä aikaa kuvaa hyvin tunteiden kuohua sisälläni. Kun aloin kirjoittaa, saatoin jakaa tunteeni päiväkirjoissani ja muissa kirjoittamissani tarinoissa. Vuosien mittaan siitä tuli tapa etääntyä ärsyttävistä asioista.

Muistaakseni paremmin selasin muutamaa päiväkirjaani vuosilta joulujen ajoilta 1961–1965, jolloin olin 14–18-vuotias. Olin murrosiässä ja jatkuvasti riidoissa vanhempieni kanssa ja ärsyyntynyt sisarusteni pitämästä metelistä. Kirjoitin melko tarkkaan ongelmista. Lukiessani olen jopa yllättynyt. Pakenin omaan sisäiseen maailmaani, kirjoittamiseen, lukemiseen ja suljin korvani. Olin varmaan kaikkien mielestä sietämätön. Niinhän monet nuoret ovat siinä iässä. Eipä niistä ajoista nyt enempää.

Mentyäni eilen jo nukkumaan, heräsin kesken kaiken huonoon oloon enkä ehtinyt mennä veskiin, vaan oksensin sänkyni viereen. En ollut omasta mielestäni ylensyönyt, eihän minulla ollut edes varsinaisia jouluruokia eikä sellaista mässäystä kuin aikoinaan. Nukuin loppuyön huonosti, heräsin aina välillä ajattelemaan. Tajusin selkeästi, että koko joulutrauma johtuukin myöhemmästä elämästäni. Lapsuuden kodissani ei käytetty alkoholia, isällä oli varasto vieraita varten. Sitä varastoa me tyttäret myös joskus 1960-luvun lopulla käytimme salaa. Viina ei siis kuulunut jouluihimme. 

25.12.2015

Mutta kun menin aikanaan naimisiin, se hiipi miesteni mukana elämääni ja vaikutti myös jouluina. Olin lapsuuden perheestäni perinyt joulun tärkeyden, ruoat, kirkossa käynnit, lahjat, osittain aikataulutkin, joita yritin omissa jouluissani toteuttaa.

Kävin mielessäni läpi jouluja. Tyttäreni syntyi huhtikuussa 1969 Saksassa. Koti-ikävä oli kova, joten tulimme jouluksi 1969 Suomeen, jossa tyttäreni vasta kastettiin. Saksassa kaste ei ollut tarpeellinen. Tilaisuudesta ei ole olemassa yhtäkään valokuvaa, jollei sitten negatiiveista löydy. 

Keväällä 1970 päätimme muuttaa 1-vuotiaan tyttäremme kanssa Suomeen, joten joulun 1970 vietimme osittain perheeni kanssa, lähdimme kuitenkin jouluna myös Saksaan. Asuin pienen perheeni kanssa lapsuuden kodissani. Varhain keväällä 1971 muutimme takaisin Saksaan, josta tulin kesäksi 1972 Suomeen ja palasin syksyllä Saksaan ja tammikuussa 1973 lopullisesti Suomeen. Hajanaiset kirjoitukseni kertovat tunnelmistani, jotka olivat melko synkkiä. Siihenkin yhteiselämään hiipi alkoholi, vaikken sitä taida teksteissäni käsitellä. Se oli niin kauheaa.

Suomessa vietimme sitten taas monet joulut perheeni huomassa, kunnes menin syksyllä 1980 uudelleen naimisiin. Siihenkin avioliittoon tuli osalliseksi viina pilaten perheen joulut ja juhannukset, joskus aika järkyttävällä tavalla. Erottuani ja lähdettyäni, koin vielä uskomatonta kiusaamista. Jossakin päiväkirjani välissä on vielä perheemme joulun kuolinilmoitus, jolla entinen mieheni vielä jaksoi kiusata minua. Ikään kuin kaikki olisi minun syytäni.

Kolmas kumppanini alkoi sittemmin kiusata minua tuhoamistani avioliitoista. Se alkoi sen jälkeen, kun hän alkoi juoda oltuaan jonkin aikaa vain salajuoppo. Lopulta hän alkoi paeta joulun aikaan ulkomaille, koska en hyväksynyt juomista. En kirjoita näistä nyt sen enempää, olenhan aiemmin jo jokin verran käsitellyt perhehelvettiäni.

Viime yönä ymmärsin karvaasti, miksi perhejoulusta tuli minulle niin vaikea asia, josta piti yrittää irrottautua. Siksi kirjaan sen nyt ylös. Lapsuuden ja nuoruuden jouluissa oma murrosikäni oli julma, ei perheen joulu.

 

Kävelin eilen jouluaattona Hyrrään, lähikauppaan ostamaan jotakin pientä. Tein sen kyllä aamupäivällä. Aiemmin en olisi hyväksynyt kaupassa käyntiä jouluaattona kuten ei äitinikään.

Uskon, että meillä kaikilla on juhlapyhiin liittyviä, vaikeita asioita. Olen kokenut sen aikoinaan joidenkin työkavereideni kertomana ja kouriintuntuvasti itseni kanssa. Eikä syynä loppujen lopuksi ollut lapsuuden perhejoulut vaan kaikki, mitä sen jälkeen tapahtui. Kaikki ne ovat asioita, joita en tähän päivään mennessä ole täysin osannut käsitellä. Joku sanoisi tähän tietysti, ettei niitä tarvitse käsitellä. Kukin kulkee tavallaan. Pahinta on, että lapsemme ovat aistineet ongelmat meistä tai jopa nähneet ne läheltä.

Rohkenen sylkäistä tämän onnettoman postaukseni mahdollisille lukijoilleni. Vaikka olen tänä jouluna ollut alakuloinen ja tavallaan rasittunut, niin olen silti kiitollinen elämästäni ja kaikista kokemuksistani. Ihmisen tuleekin kestää elämää, sopeutua, taistella ja rakastaa elämänsä jokaista hetkeä. Toiset hetket vahvistavat meitä ja useat muut hetket tekevät meistä parempia ja onnellisempia ihmisiä. Kiitos! 

 

 

Työ tekijäänsä odottaa

Saisinko tämän tekstin valmiiksi ja julkaistua ennen joulua? Sanon itselleni, ettei minun ole pakko tehdä mitään. Mietin juuri, mitähän kaikkea olen aiemmin kirjoittanut jouluun liittyen. 

Pieni katsaus menneeseen on aina paikallaan. Joulusta on nimittäin tullut monelle trauma, joka aktivoituu aina vähän ennen joulua, vaikka on sitä jo aiemmin käsitellyt. Aktivoituminen lienee väärä sana, oikeammin asia muistetaan.

Eilen koin taas sen, että pitää olla todella varovainen omissa puheissaan, vaikka ne koskettavatkin vain omaa persoonaa ja omia ajatuksia. Aihe kun on nyt kovin usein ajatuksissani, koska käsittelen elämääni laajasti. 

Kuulija voikin loukkaantua kuunnellessaan minua ja omaa terapointiani. Hänen syynsä ärsyyntyä on minulle tuntematon, vaikka voin tehdä päätelmiä, joita mieleeni ei edes tulisi sanoa ääneen.Eikä minun ole mukavaa kuulla, kuinka tapani käsitellä menneitä asioita on toisen henkilön mielestä väärin ja toivottavasti lopetan sen pian, koska niin ei voi elää.  Vastasin aikovani tehdä sitä loppuelämäni ajan ja lopettavani vasta kun suljen silmäni lopullisesti.

Toisin sanoen, tämä asia on tullut jo aiemmin kirjoituksissani esiin. Kannattaa olla varovainen omien kokemusten jakamisessa. Monet ihmiset tietävät meitä paremmin, miten meidän olisi pitänyt ja pitäisi toimia ja ovat ohjeistamassa, jopa syyttämässä meitä. Näitä ihmisiä olen tavannut jokaisessa elämäni vaiheessa lapsesta lähtien. En aio koskaan syyttää muita, ihmiset tietävät itsekin, mitä ovat tehneet. Päiväkirjoihini olen tallentanut kautta aikain tilanteita, joissa ylitseni on kävelty. Olen herättänyt monissa ihmisissä ärtymystä avoimuuteni ja intohimoisuuteni takia. Sain taas ohjeen siitä, että minun olisi pitänyt puolustaa itseäni sellaisissa tilanteissa olemalla hyökkäävä, alkaa riidellä.

Olen edelleen sitä mieltä, että jos joku tekee toiselle ihmiselle edellä kuvatusti, se on tämän syyttävän henkilön ongelma. Minä kävelen tilanteesta pois puolustamatta itseäni. En määrää muiden ihmisten elämästä, en anna heille ohjeita.

Kukin saa elää tavallaan. Minunkin on harkittava tarkkaan, kenelle ei kannata puhua muuta kuin nk. small talkia.

Joulun lähestyminen saattaa stressata monia ihmisiä jopa niin, että ärtymys nousee senkin takia korkealle. Kerään pikku mainintoja vanhoista joulujen alla kirjoittamistani blogeista.

Joulukuussa 2012 kirjoitin joulun 2010 alla tapahtuneista asioista, jolloin koin vastaavaa. Tekstissä on mielenkiintoinen viittaus erääseen nuoruudessani lukemaani Erich Frommin kirjaan, jossa hän mainitsi, kuinka ihmisille jatkuvasti sanotaan lapsesta lähtien ”älä ole itsekäs”, joka ”on tehokas ideologinen väline, jolla tukahdutetaan spontaanisuus ja persoonallisuuden vapaa kehitys, syyllistetään, pakotetaan nöyrtymään jne.” Kirja saattaa olla edelleen kirjahyllyssäni.

Ajatelkaa, miten sanoilla voidaan vaikuttaa meihin lapsesta alkaen. Jos minua moititaan syyllisyydestäni kärsiväksi ja vain siksi tutkin itseäni, niin käännän asian niin, että niin en ole itse jakanut lausetta, koska olen pitänyt sitä vääränä ja olevan monen asian taustalla vaan minun ikäpolveani on kasvatettu niin.

Sanat ja lauseet ovat vaarallisia, jollei niitä selitetä ja ymmärretä.  Tärkeintä on, että meistä kukin on sikäli itsekäs, että pitää huolta omasta itsestään, ajatuksistaan eli ”humanistisen etiikan korkeimmat arvot ovat itsensä rakastaminen ja inhimillisestä itsestään kiinni pitäminen. Jotta ihminen voi luottaa arvoihin hänen pitää suhtautua vakavasti omaan itseensä, elämäänsä ja onneensa, olla rohkea oma itsensä ja elää itseään varten”. Se ei siis sulje mitään muuta pois. Pidä huoli itsestäni ja luovuudestasi. Kaikki muu tulee sitten myös oikein.

Joulun 2013 alla jouduin miettimään uusia asioita. Laaja vesivahinko, remontit ja muuton suunnittelu olivat päällimmäisenä.  Koin kaikki vaikeat asiat oppimisena ja kasvamisena. Mitähän jouduin selittelemään erään blogin takia? Ehkä kirjoitin siitä päiväkirjassani. Olkoon. Tämäkin saattoi liittyä ihmisten joulustressiin, joka osaltani oli jo heittänyt kuperkeikkaa.

Joidenkin myöhempien vuosien joulujen alla totesin, että olin jo päässyt kokonaan irti tai sitten tuli taas jokin katastrofi kuten vesivahinkoremontin virheiden korjaus. Kaiken lisäksi minulla oli ystävä mukana useana jouluna perheen lisäksi. Joskus kertasin vanhoja joulukirjoituksia aiemman blogini ajoilta. En tarkoituksella liitä tähän linkkejä, kaikki Unikkopellossa- blogini postaukset ovat edelleen luettavissa.

Aihe on herkkä kaiken kaikkiaan. Ajatella, kymmenen vuoden aikana myös joulukorttien lähettäminen on jäänyt pois. Minulla on vielä tallella omat saamani joulukortit ja vanhempieni saamat. On ehkä aika…

 

Kaksi päivää myöhemmin…

En saa tätä postausta valmiiksi vielä tänään, ehkä myöhemmin viikolla. Aikani perjantai-iltapäivästä on mennyt lapsenlapseni Alexin kanssa. Hän valtaa aina voimallisesti koko huushollin tullessaan luokseni. Oikeastaan olen aina ihaillut sellaisia ihmisiä, he osaavat olla oma itsensä.  Sekasortoisesta viikonlopusta huolimatta oli kiva havaita, että hän on kehittynyt joissakin asioissa erityisen paljon. Voimakas luonne tulee kaikessa silti hyvin esiin, mutta uskon, että hän osaa kulkea hyvin aikuisuuteen. Välillä on murrosikä, jolloin meidän vanhempien on vaikea ymmärtää lapsiamme.

Hänellä oli koulutehtävänä haastatella isovanhempaansa. Kysymykset olivat paperilla ja yritin vastata niihin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia käyttämiäni sanoja. Onhan meillä ikäeroa 65 vuotta. Annoin hänelle lahjaksi omistuskirjoituksella kotipaikkani viime vuonna julkaistun kyläkirjan, jossa olin muun muassa kuvaillut tarkkaan koulumatkani, tosin laveammin, kun haastattelu vaati. Siinä nimittäin kysyttiin lapsuuden aikaisia leikkejä, vaatteita, ruokia ja koulumatkaa. Samanikäisenä elimme ennen ja elämme nyt täysin erilaisissa maailmoissa. Lapsen voi olla vaikea ymmärtää eroja, minun ei niinkään.

On todella hyvä, että koulussa käsitellään tällaisia asioita. Koulut voisivat muutenkin käyttää mummoja ja pappoja opettamisen apuna. Molemmat oppisivat, vanhemmat laatisivat opetusmateriaalin tämän päivän lapsille sopivaksi valitsemalla asiat ja aiheet nuorten mielenkiinnon mukaan.  Mekin kävimme haastattelun lomassa hyvin monipuolista keskustelua, valikoitu kuvamateriaali olisi ollut hyvä liittää keskusteluun mukaan. Minun aikanani ei ollut vielä televisiota, tuskin kuviakaan, pyörätkin olivat aikuisten pyöriä ja ruoka oli erilaista. Mikä aarre onkaan tällainen yhteydenpito!

Haimme lauantaina vielä seuraksemme pitkäaikaisen ystäväni, joka asuikin luonani parisen vuotta ja oli mukana myös Alexin elämässä, joka kovin usein oli silloinkin minun luonani. Nyt tapaamme yleensä kerran kuukaudessa ja vaihdamme kuulumisiamme tehden joskus pikku retkiä ja syöden pizzaa.

Kun pääsin jatkamaan tätä postausta, olikin jo 22.12. En vain ole yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittamaan. Luin aiemman tekstini ja mieleeni tuli, että ehkä olemuksessani on jotakin liian pehmeätä, kilttiä ja ystävällistä, että se on kautta aikain alkanut ärsyttää joitakin ihmisiä, jolloin he kokevat olevan aiheellista opettaa tai näpäyttää minua.

Vaikka en taaskaan vietä joulua sen kummemmin. Tyttäreni perhe on kaukana ja tyttärentyttäreni perheellä on ympärillään paljon ihmisiä. Minua ei onneksi tarvita. Tänään tein taas kunnolla reilun tunnin lumitöitä autoni ympärillä. Aura ei ollut ehtinyt pihalle eikä siitä ole mitään hyötyä, koska se ei pääse autojen väliin. Olin myös huolissani tyttärestäni ja hänen pojistaan, jotka olivat matkalla erittäin huonossa kelissä.  Minni-kissa oli vuorostaan ikävöinyt minua.

Aamulla oli joulutervehdysten aika. Osa on vielä lähettämättä, koska uuvun siitä erityisen paljon. Mietin, että miten aikoinaan jaksoin. Siihen ei ole selitystä. En ole sellainen tehovanhus kuin monet muut.

Sukuseuroihin liittyvät työt ovat jääneet tekemättä. Maanantaina meillä oli Markkulan sukuseuran kokous Riihimäellä, jossa melkein kaikki hallituksen jäsenet olivat paikalla. Pöytäkirja odottaa edelleen kirjoittamista. Toisen sukuseuran sukutaulut odottavat paneutumistani. Tarvitsen paljon unta. Sairastumisen ja parantumisen jälkeen olen joinakin öinä nukkunut 10–11 tuntia.

Viikolla kävin Keravalla katsomassa Ridley Scottin ohjaaman pitkän elokuvan ”Napoleon”. Filmi kesti 2 tuntia 37 minuuttia. Se oli vaikuttava, vaikka kovin sotapainotteinen kuten Napoleonin elämä on ollut. Se muistutti minua myös siitä, miksi olen aina ihaillut Napoleonia. Kirjojeni joukossa on joitakin aikoinaan hänestä keräämiäni kirjoja, jotka suurimmaksi osaksi saattavat olla alakerran häkkivarastossa.  Löysin kyllä kirjahyllystäni suomennettuna 1929 ilmestyneen kirjan, jonka on kirjoittanut Emil Ludvig. Olen ostanut tai saanut sen jostakin kirpputorilta tai vastaavalta. Pitääpä nyt lukea. Aikani ei vain tahdo riittää kaikkeen. Olen kyllä kirjoittanut aikoinaan montakin kertaa Napoleonista.

Em. kirjassa alussa on pari Goethen lausetta:

”Napoleon etsi hyvettä, ja kun hän ei sitä löytänyt, sai vallan.”

”Napoleonin tarina on minusta kuin Johanneksen ilmestys: jokainen tuntee, että siinä piilee vielä jotakin, kukaan ei vain tiedä mitä.”

Työt ja tehtävät odottavat tekijäänsä. Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoilleni!