Eräänä kesänä sateiden aikana

Soitin heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina aamulla terveyskeskukseen, kun olin taas valvonut yöllä oikean korvani takia.  Kun satuin nukkumaan kyljelläni, korva tyynyyn päin, alkoi aina hirveä kutina, joka pilasi yöuneni pitkäksi aikaa. Korva tuntui silloin olevan tukossa ja puoli päätä kipeänä tai turtana. Olen vuosien mittaan valittanut korvastani, lähinnä vain ulkokorvasta monen monta kertaa, koska se on vaivannut ainakin yli 20 vuotta. Olen saanut aina vain ohjeen voiteista, jotka ovat auttaneet hetkellisesti. Nyt asia on edennyt pidemmälle, tulehdustila on levinnyt korvan sisään. Terveydenhoitaja varasi ajan tälle päivälle eli tiistaille katsoakseen korvaani. Lääkärille on mahdoton päästä enkä edes yrittänyt.  

29.6.2017

 

Olen yllättynyt, kuinka paljon blogipostauksiani luetaan enkä edes tiedä, ketkä lukevat.  Oikeastaan sillä ei ole edes väliä. Olisi vain kiva, jos lukijat saisivat kirjoituksistani jotakin ajattelemisen aihetta.  Sunnuntaina juttelin puhelimessa erään ikätoverini, vanhan työkaverin kanssa, joka soitti minulle tarvitessaan apua. Hän on soitellut ennenkin saman tapaisesta syystä. Hän on pudonnut ulkolaidalle eikä hallitse enää digitaalista maailmaa ja tarvitsee siinä apua. Minusta on ollut lähinnä keskusteluapua ja pieniä neuvoja, kunhan olen selvittänyt ensin, mistä on kysymys. Samanlaistaa apua olen antanut muutamalle muullekin.  Pelkään, että alan itsekin siirtyä sinne ulkolaidalle, varsinkin, kun en löydä jotakin paperia. Olenhan aina etsimässä jotakin. Sairaudet, loukkaantumiset ja yksinäisyys ovat viemässä jo ikätovereitani seuraavalle askelmalle. Sitten ihminen ei enää pystykään mihinkään. Onhan se pelottavaa ja ajattelemista herättävää.

Ajattelin ensin kävellä terveyskeskukseen, mutta koko aamun on satanut lähes kaatamalla, joten menen autolla.  

27.6.2014

25.6. ke

Kävin siis eilen terveyskeskuksessa mukavan hymyilevän sairaanhoitajan luona, joka tutkittuaan tilanteeni, kävi konsultoimassa lääkäriä, joka tuli tutkimaan korvani. Hän sattui myös olemaan sama lääkäri, jonka luona kävin huhtikuussa. Korvastani otettiin bakteeri- ja sieniviljelyt ja sain antibioottitippa-reseptin. Saamani palvelu oli erinomaista. En hakenut sitä saman tien, vaan menen tänään käymään apteekissa.  Jatkoin eilistä tiistaipäivää kuten tavallisesti alkuviikolla katselemalla Yle Areenasta sarjaa, tällä kertaa katselin uuden ”Monte-Criston kreivin”, joka oli yllättävän hyvä taltiointi. (https://areena.yle.fi/1-71896594) Alexandre Dumas vanhemman iki-ihana seikkailukirja tuli lapsena tutuksi. Ranskalainen kirjallisuus oli nuorena suosikkini, vaikken ole sen jälkeen usein enää palannut silloin lukemieni kirjojen pariin. Elokuvat eivät koskaan ole täysin pystyneet palauttamaan niiden kirjojen lumoa. Victor Hugon teos ”Kurjat” oli lapsuuteni tärkeimpiä kirjoja, minkä olen varmasti maininnut useita kertoja. Ranska ja Pariisi vievät  minut aina mennessään, joten yritän välttää aihetta, koska minun on keskityttävä muihin asioihin. Ehkä joskus myöhemmin?

Tämä päivä näyttää samanlaiselta kuin eilen. Paitsi nyt ei sada kaatamalla. Taidan kävellä apteekkiin. Kesäkin kävelee ohitseni. (En muuten kävellyt, tuuli aivan valtavasti ja parkkipaikalla tapaamani naapuri ehdotti, että menisin autolla.)

29.6.2015

 

26.6. to

Pian alkaa taa yksi kirjapalaveri, yksi monista. Olemme jo aika pitkällä. Sukutaulut ja artikkelit ovat koossa. Nyt alkaa kirjan kirjaksi tekemisprosessi. Ensin on käytävä läpi kaikki koottu aineisto, tehtävä korjaukset ja järjestettävä, tarkastettava jne.  Myöhemmin on hoidettavana kirjan taitto ja painattaminen. Se kaikki maksaa emmekä osaa tehdä sitä itse. Olen aikoinaan paljon ajatellut näitä asioita, kun vielä unelmoin oman kirjan tekemisestä. Sittemmin paljon on karissut, usko itseeni, kykyihini, aiheisiini ja osaamiseeni. Syitä on paljon ja kyllähän ne kaikki löytyvät näistä blogikirjoituksistani.  Toisin sanoen, minusta ei ole paljon hyötyä edessä olevaan prosessiin.

Tiedän, että minun olisi päästävä nousemaan masentavasta tilanteestani.  

27.6. pe

Nukuin yöni sikeästi. Olin aika väsynyt, tosin en työn tekemisestä, koska en eilen saanut paljon mitään aikaan.  Niin, vaikka koko ajan teenkin jotakin, vaikkapa vain ajatustyötä. 

Muistan ajatelleeni paljon sitä, miksi emme osaa kannustaa toisiamme emmekä antaa tukea toisillemme, vaikka tiedämme, että itse kukin meistä tarvitsee sitä. Emme kiitä hyvästä työstä ja tekemisestä yhteiseksi hyväksi. Olemme tuppisuita. Toisen kehuminen ja tukeminen ei maksaisi mitään eikä se ole meiltä itseltämme pois.

Herätessäni nyt aamulla, mielialani oli erityisen hyvä. Saattaa olla, että kaikki muuttuu paremmaksi. Iloitsen eniten siitä, että voisin mennä eteenpäin ja jalostaa omia tekstejäni.  Eilen jopa aukaisin erään aloituskirjoitukseni (aloitin sen 2021) kirjaksi ja pohdin, miten kehittäisin sitä omaksi kirjakseni.  Samalla kirjoitin siihen vähän lisää tekstiä. Inspiraation sain aamupäivän kokouksesta. Ainoastaan blogikirjoittamiseni on kestänyt kirjaprojektin varjossa.  Niistä löydän kyllä materiaalia aivan uusien tekstien tueksi.  

Iloitsen myös huomisesta ystävän tapaamisesta. Pitäisi vähän siivota… se ei kuitenkaan ole tärkeintä.

Aamulla sain terveydenhoitajan viestin, jossa hän kertoi, että bakteeri- ja sieninäyte korvastani on tutkittu. Sientä ei löytynyt, mutta bakteerikasvua kyllä, johon saamani lääke on aivan oikea.  Ehkä tämä kesä pääsee vihdoin alkamaan.  Tiedän, että mieleni on äärimmäisen herkkä ja mikä tahansa saattaa saada sen järkkymään. Huolehdin silti koko ajan omasta osuudestani olemalla hyvä ihminen kaikille.  Nyt on hiukset pestävä.

24.6.2015

 

29.6.2025 su

Sataa kaatamalla ja ukkonen jyrisee. Eilen tavatessani hyvän ystäväni oli sen verran huono keli, että muutimme alkuperäisiä suunnitelmia ja tulimme minun luokseni rupattelemaan ja kahville, jonka nautimme kaiken muun kesäisen syötävän kanssa. Ja juttelimme ja juttelimme.  Ja rapsutimme Minni-kissaa.

Olisi aika vihdoin paneutua taas töihin.  Tovin vietin tutkimalla läppärini salaisuuksia, opettelemalla asioita, jotka ovat olleet tehtäväjonossa. Olen sen verran väsynyt, etten tiedä, jaksanko tänään tehdä paljon mitään. Lukijani, olette ehkä ymmärtäneet, että tarvitsen paljon aikaa, josta suuri osa kuluu miettimällä kaikkea, mitä minun pitäisi vielä tehdä.  Siis tässä elämässä. Pohdimme eilen myös sellaisia asioita ja elämän haurautta. Monet ystävistämme ja itsekin olemme kokeneet sairauksia.

Teen, mitä ehdin. En pysty enää olemaan sellainen tekemisen supersuorittaja kuten olen aikoinaan ollut. Ystävän kanssa voi keskustella avoimesti elämän ja tapahtumien käännekohdista. Miten ihminen on joskus ollut sokea ja toisaalta vietävissä. Olen kirjoittanut näissä blogeissani paljon elämäni käänteistä. Olen ehkä antanut kuvan, ettei minulla ole mitään salattavaa eikä varsinaisesti olekaan. Päiväkirjani ovat myöhemmin vapaasti luettavissa kuten myös kirjeeni. On silti jonkin verran kirjeitä, jotka odottavat hävittämistä. Suurin osa elämääni on ollut kaunista ja hyvää, mutta minulla on ollut suhteita, jotka haluan unohtaa kokonaan ja hävittää melkein kaiken, mikä liittyy niihin mm. kirjeet ja ottamani kopiot omista kirjeistäni. Ihmisen rakkauden nälkä on joissakin elämän vaiheissa säälittävää. Sitä ei vain silloin ymmärrä.

Tänään tuli kahdeksan vuotta täyteen siitä päivästä, kun myin omakotitalon, jossa olin asunut 17 vuotta. Siitä kirjoitin toukokuussa. Kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen. Eilen selasin muistikirjaani, johon olin ennen pandemiaa, sen aikana ja jälkeen kirjannut aiheita, joista voisin kirjoittaa. Lopetin aiheiden tallentamisen heinäkuussa 2024.  Itse asiassa olin aloittanut paksun muistikirjan jo 2009 lopussa. Sitten alkoivat terveysongelmat ja muut kiireet ja unohdin koko kirjan. Luin kirjaa ystävälleni kaiken muun keskustelun lomassa.

Käsittelimme myös Mihail Siskinin esseekokoelmaa  "Sota ja rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä", jota myös luin ääneen. Se oli minulla vähän kesken. Suosittelen sitä kaikille. Miten sokeita me tavalliset ihmiset olimme Venäjän oikealle luonteelle?  

Mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt väliin? 

24.6.2015

 

Huomasinko kesän alkaneen?

Helatorstai. (29.5.) Tajusin sen vasta aamulla. Maallistuneessa maailmassa kristinuskoon liittyvillä juhlapäivillä ei ole enää suurta merkitystä, vaan päivä on mukava vapaa töistä kiireisenä kevätaikana. Se näkyikin liikenteen määrässä, kun lähdin hoitamaan kauppa-asioita kylälle. Oli kyllä vähällä, että olisin jäänyt kotiin ja siirtänyt menoa, sillä innostuin liikaa monesta asiasta. Innostuminen ja toimiminen kuvaa olotilani jatkuvaa paranemista ja tekemisten kestoa.  Nousin jopa porrasjakkaralle yltääkseni kirjahyllyni ylähyllylle. Keräsin lähdekirjallisuuttani yhteen kasaan ja etsin lisää. Olen etsinyt nimenomaan yhtä erityistä kirjaa, joka on tie missä. Tilannehan on nyt, että kaikki lähdekirjat ja muitakin kirjoja (ja papereita) on erilaisissa kasoissa pöydillä, tuoleilla ja lattialla. Nyt olisin halunnut yhteen paikkaan kaikki ne kirjat, joita olen tarvinnut tai ehkä tarvinnut kirjoittaessani artikkeleita.  

Nouseminen jakkaralle tai tikkaille on ollut pitkään asia, jota olen pelännyt. Olikin saavutus, että pääsin ylähyllylle. Nostin sieltä pari valokuva-albumia lähempään tarkasteluun ja mietintään, mitä teen niiden kuville. Osan voisi hävittää. Kuvat albumeissa olivat vuodelta 2000–2001. Ylähyllyille jäi vielä seitsemän isoa valokuva-albumia. Alhaalla on albumeita varmaan yli 20 kpl. Hurja määrä jatkossa käsiteltäväksi.

Minni huomasi, että tulin kirjoittamaan ja jätti makuupaikkansa parvekkeen pöydällä ja tuli kinuamaan syliin. Se ei ole helppo asia minulle kirjoittaessani, mutta mitäs teet, kun vieressäsi pöydällä on puhuva ja kehräävä kissa.

Artikkelini ovat melkein valmiit tai ainakin lähes siinä kunnossa, että voin lähettää ne ensi viikolla hyväksyttäväksi ennen kuin teen niistä lopulliset versiot. Lauantaina saan mieluisen vieraan ja hänen kanssaan menee vähän tai pidempään.

 

Muut juttuni odottavat kirjoittamistani. Toisen olen aloittanut jo kauan sitten, toisella on vasta nimi. Lisääkin on tulossa. Mietin äskettäin, etten saisi mitään jutuistani koskaan valmiiksi, jollen olisi jo aiemmin uhrannut aikaani muulla tavalla niihin liittyville asioille. Eikä kaikkia edellä mainitsemiani kirjoja olisi minulla, jollen olisi jo etukäteen ajatellut niitä ehkä joskus tarvitsevani. Nyt en ole käyttänyt kirjastoja ollenkaan hyväkseni vaan kaikki kirjat ovat omiani.

Nyt on vuoden kaunein aika, aika, johon kaikki voisi pysähtyä. Olen aina sanonut, että se olisi 4.6. Kun vain säilyttäisin malttini. Ympärilläni ei ole aiemmin ollut tätä rauhallisempaa aikaa, mutta en ehdi mitään.  Oli aikoja, kun kaikki, koko perhe hyöri ympärilläni, minua tarvittiin kaikkeen ja kaikkialla. Nyt on toisin. On pelottavaa vanheta. En edes jaksa antaa muille niin paljon kuin joskus ennen.

Maailma pyörii ympärilläni liian nopeaan tahtiin enkä koko aikaa edes jaksa pyöriä mukana. Kesä kulkee ohitse nopeasti. Kuinka monta vuotta vanha ihminen jaksaa kaikki tulevat talvet? 

Aamupäivän aktiivisuus on jälleen väsyttänyt minut loppuun. Oikea käsi/käsivarsi on jo rasittunut tekemisestä, kantamisesta ja kirjoittamisesta. Enpä ole viime aikoina edes jaksanut katsella sarjoja televisiosta. Ehkä on aika asettua sohvalle lepäämään.

 

perjantai 30.5.2025

Eilinen päivä vei minusta kaikki mehut. Kissanhiekkapussi (10 l) on painava, iso vessapaperipakkaus (40 rullaa) on hankala kantaa. Painavimmat ostokset jätin auton takasäilöön ajatuksella, että haen ne myöhemmin. En ole vieläkään hakenut niitä.

Aamulla heräsin siinä puoli seitsemän aikaan kesken unta. Outoa oli, että ajattelin voivani jatkaa unta käytyäni ensin veskissä. Uni oli ollut paljon pitempi, mutta lopussa olimme nykyisen perheeni kanssa syömässä melkein kuin lapsuuteni kodissa. Alex oli mukana ja halusi paljon makkaroita, jonkun sanoessa, ettei hän söisi kaikkea. Olin toista mieltä, lapsen pitää saada syödä. Unessa oli mukana vanhempia ihmisiä, joita en tunnistanut. Lopuksi olin siivoamassa tyhjää taloa. Hinkkasin ison kylpyhuone-WC-osaston laattalattioita, kun huomasin, että talossa kylässä käynyt koira oli jättänyt isot kakkakasat pariinkin paikkaan. Keräsin ne pois ja jatkoin. Jossakin vaiheessa näin toisessa huoneessa olevan niitä lisää. Huusin Alexille, että tulisi auttamaan. Heräsin. Talossa oli muitakin huoneita ja olisin tarkistanut tilanteen jatkaessani unta. 

Sehän ei ollut mahdollista. Nousin aika pian ja huomasin, miten raajarikko ja väsynyt olin. Oli pakko tehdä tästä päivästä kevyt. Siivoa minen on siistimistä ja järjestämistä. Kirjoitusten viimeistelyt ja aloitukset jäävät ensi viikkoon.Se entinen ”naiivi” nainen on taas elementissään. On vaikea selittää epätoivoaan, kun huomaa, ettei jaksakaan, vaikka on luullut.

1.6.2025

Eilinen päivä toi vähän valoa elämääni. Aamupäivällä hain ystäväni Keravalta ja vietimme kiireettömän päivän, jonka ohjelma muodostui spontaanisti. Aluksi ajoimme Kukkataloon Tuusulassa, jossa sattui olemaan aikamoinen ruuhka. Ihmiset olivat ostamassa isoja kärryllisiä pihakasveja. Jonot kassoille olivat sen mukaiset. Me olimme hakemassa kesäkukkia ystäväni vanhempien haudalle, ja minä olin katsomassa itselleni kesäkukkaa esim. sitä Karjalan neitoa parvekkeelle. Olihan niitä, mutta ei juuri sellaisen väristä, kun halusin ja hinta oli aika kallis. Tyydyin kolmeen marketta-ruukkuun, jotka maksoivat yhteensä 10 e. Onneksi pääsimme pitkästä kassajonosta, kun paikalle tuli myyjä, joka aukaisi uuden kassan. 

 

Kukkatalon parkkipaikalla aloimme vasta miettiä, mitä tekisimme. Ehdotin, että voisimme käydä ensin Järvenpäässä Prismassa, jossa olen viimeksi käynyt joskus viime syksynä ennen, kuin Prisman kiinteistön iso remontti oli alkanut. Parkkihallissa oli hyvin paikkoja. Suunnistimme kahville täysin uudistuneeseen kahvilaan, jossa viivähdimme tosi pitkään. Oli ihana keskustella pitkään ja hartaasti kuten tapamme on. Poikkesimme uudistuneessa Suomalaisessa kirjakaupassa, joka oli ollut kuukausia muualle evakossa. Olin pettynyt, kirjakauppa oli kutistunut varmaan kolmannekseen entisestä.  Rahat säästyivät.

Ensi viikolla on Normalin avaus, joka kerää valtavasti väkeä. Varsinaisen Prisman laajennus ja osastojen sijoittuminen oli vielä osittain kesken. Mutta siellä oli katsottavaa ja vähän tuli ostettuakin. Siinä vaiheessa ihmisiä perheittäin alkoi jo kertyä, koska kevätjuhlat kouluissa olivat ohitse. Oli asiakasomistajapäivät ja kaikista käyttötavaroista sai 15 prosentin alennuksen.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulimme kotiini haettuamme pizzat Hyrylästä. Illansuussa lähdin viemään ystävääni kotiinsa ja matkalla poikkesimme tosi hiljaisella Keravan hautausmaalla kaivamassa hänen ostamansa kesäkukat hänen vanhempiensa haudalle. Kaikki asiat tuli hoidettua.

Olin onnellinen, että elin hetken normaalia elämää enkä tuskaillut kirjaprojektin tekstieni kanssa. Olin terveellisen väsynyt nukkumaan mennessäni, mutta valitettavasti ikävät ajatukset ja paniikki palasivat mieleeni ja valvoin suuren osan yötä. Nousin jopa pari kertaa ylös. Oli varmasti väärin  keskustella  ystäväni kanssa mieltäni painavista asioista. Muuten tuollaisia päiviä pitäisi olla enemmän.

On älytöntä, että stressaan asioita, joille en voi mitään. Olen liian vastuuntuntoinen enkä kestä sitä, että minua millään tavalla määräillään. Melkein kaikki sosiaaliset suhteeni ovat katkolla. Onneksi lapsenlapseni ehdotti viikolle tapaamista hänen ja lastensa kanssa. Sillä tavalla pääsen taas hetkeksi pakoon velvollisuuksiani?  Tämä mieleni sekasorto on minusta itsestäni kiinni ja pelkään pelon ja stressin saattavan sairastuttaa minut uudelleen.  Parasta oli keskustella siitä toisen ihmisen kanssa. Itse asiassa tarvitsisin oikeata terapeuttia.

 

 2.6.2025

On tavallaan onni, että säät ovat pilvisiä ja sateisia.  Eilen aloitin tehdä ruokaa, kesäkurpitsapaistosta. Kesken kaiken huomasin, ettei minulla ollut tomaattimurskaa eikä juustoraastetta. Ryntäsin kauppaan, sillä olin jo pilkkonut kesäkurpitsan ja paistanut jauhelihan. Koska olin kiireinen ja taas paniikissa, minun on mentävä autolla. Ruoasta tuli sekaannuksen takia huolimattomasta valmistettua. Ennen kauppaan lähtöä, sain viestin, jossa tuntemani henkilö kysyi, voiko hän soittaa minulle. Sovin, että jos soittaa heti, asia on ok. Keskustelu oli aika pitkä.

Soittaja oli kolmas serkkuni isäni puolelta, jonka olen tavannut vain puhelimessa ja sähköisissä välineissä, enkä tunnistaisi häntä, jos hän kävelisi vastaan. Hänellä oli tilaisuus tulla tapaamaan minua tiistaina ja mahdollisesti myös keskiviikkona ennen lähtöään miehensä kanssa lomamatkalle Eurooppaan. Finnairin lentokentän ongelmat lakkoineen mahdollistavat tapaamisemme.  Itse asiassa hän on löytänyt minut blogieni kautta. Oliko se viime vuonna vai edellisenä?

vähän myöhemmin

Olen kuolemanväsynyt, melkein nukahdan istualleni. Haluaisin nukkua pitkät unet ja herätä virkeänä. Nyt olen monena aamuna ollut vähän päänsärkyinen. Stressini on stressi, syy on minun. Koen olevani taas kerran huonompi kuin muut, häpeä nostaa päätään.  Tuntuu, että olen kadottanut itseni.

 3.6.2025

Olen itse asiassa siirtänyt tämän postauksen jo blogialustalle, mutta kirjoitan vielä muutaman sanan lisää.

Oma sisäinen myllerrykseni pääsi tänään toiseen ulottuvuuteen, joka helpotti omaan napaani tuijottamista. Alex ilmoitti aamupäivällä, että haluaisi tulla luokseni. Ilahduin, vaikka se tietääkin toisenlaista stressiä, mutta sekin on parempi kuin aiempi. Hain hänet iltapäivällä, kävimme kaupassa ja ostamassa hänelle hampurilaisaterian. Odotin myöhemmin mainitsemaani vierasta, kolmatta serkkuani, jonka kanssa yhteydenpito alkoi marraskuun lopussa 2023. Ihana tapaaminen, puhuimme koko ajan. Hänen miehellään saattoi olla vähän tylsää, mutta hyvin hän kesti puhetulvamme. Alex säesti vieressä, häntä kun nämä sukuasiat kiinnostavat myös. Toistensa kaltaiset tapasivat toisensa. Kiitos!

Alex saattaa jäädä useammaksi päiväksi. Touhuamista tulee siis riittämään. Hän ehti jo siirrellä kukkia toiseen ruukkuun ja huomenna pitäisi käydä Kukkatalossa. Yritän ottaa asiat rauhallisesti. Pyysin häntä huomauttamaan, jos käyttäydyn niin kuin ei pitäisi. 

 

Kissa ja vanha nainen

Minni-kissa halaa kiihkeästi läppäriäni ja asettuu pitkälleen näytön taakse kurkistaen välillä, olenko alkanut kirjoittaa.  Hän ikään kuin huolehtii, että kirjoitan oikeasti enkä tee töitä kuten on ollut tilanne monena edellisenä päivänä. Kissan huoleen on varmaan syytä. Tärkeintä meille molemmille on, että säilytän toimintakykyni ja pystyn pitämään hänestä ja muistakin huolta.

 

Helmikuun lopulla aloitin kirjoittaa blogipostausta ja lopetin sen 3.3. tarkoituksena julkaista se kohtapuoliin ja julkaisinkin, mutta nyt aloittaessani uutta, olin jo unohtanut asian.  Oli liikaa kiireitä ja ahdistusta ja olin levoton harhailija. Työt, kotityöt ja lepo voittivat. Onhan toipumiseni edelleen kesken, josko se koskaan tuleekaan täydelliseksi. Yritän kyllä parhaani.  Vanhoissa postauksissani riittää luettavaa ja ahkerasti niitä luetaankin, vaikkei kukaan koskaan kommentoikaan.

Minun on ollut pakko rauhoittaa itseäni. Ehkä alan kirjoittaa myös lyhyempiä postauksia. Koska en ole enää edes aktiivinen somessa, blogikirjoitukset ovat korvanneet sitä. Silti kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja purkautumismuoto. Sellaisena haluan sen pitää, en kertomuksena tekemistäni.

Olen ehkä joskus maininnut, että kaikkiin mahdollisiin paikkoihin tekemieni muistiinpanojen lisäksi, aloin jossakin vaiheessa kirjoittaa lyhyitä tekstejä nähtyäni merkittävän unen tai herättyäni. Joistakin niistä kirjoitin blogeihini. Unista tai vastaavista ilmiöistä kirjoittaminen on jäänyt yli vuodeksi eli se kertoo, että olen viettänyt vaivalloista aikaa ja onhan se tullut näkyviin teksteissäni, joissa olen usein aika tarkkaan kirjoittanut tekemistäni asioista ja voinnistani.

Tänä aamuna oli pakko kirjoittaa pieni muistiinpano puhelimen muistilappuihin, jonka yritän nyt tavoittaa ilman kirjoittamaani. Kello oli ehkä puoli seitsemän, kun heräsin. Minni, joka aina seuraa jokaista liikettäni, hyppäsi ikkunalaudan vieressä olevalta lämpöpatterilta alas ja ryntäsi viereeni asettuen mukavaan asentoon käpälät poskeni viereen niitä välillä ojentaen, nuuskien kasvojani, katsellen minua ystävällisesti ja kehräten. Yleensä hän nukkuu yöt omassa katetussa pesässään ja käy yöllä joskus tarkistamassa olotilani, kun herään, muttei jää viereeni pitkäksi aikaa. Kun hän tajuaa minun alkavan oikeasti herätä, käytös on erilainen.

Sydämeni suli ja ajattelin, miten kauas olen usein joutunut työntämään kaikki tunteet. Olinhan lapsena äärimmäisen tunteellinen ja herkkä. Kouluikäisenä alamme säädellä tunteitamme, koska on pakko. Säätely menee useimmissa ihmisissä liian pitkälle. Elämää ei ole tarkoitettu helpoksi. Sen edessä monet ihmiset, varsinkin nuoret alkavat kompastella ja sairastuvat. Herkkyys vaikuttaa myös yleensä kaikkeen elämässä. On selviydyttävä yksin, useimmiten olemme täysin yksin herkkyytemme kanssa. Siitä ei puhuta kuten ei tunteistakaan. Ehkä maailma on muuttumassa, koska nykyään ihmiset paljastavat somessa paljon. 

Edelliseen tekstiini, jonka mainitsin, kirjoitin kommentin muistikirjastani maaliskuulta 2010: ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Sen olin ehkä lukenut enkä ottanut siitä kunniaa itselleni.  Totesin, että se on nyt nykypäivää ja tuttua minullekin.

Kissan vieressä ajattelin, että minun olisi nyt aika alkaa kirjoittaa lapsuudesta ja siitä eteenpäin juuri tuosta näkökulmasta lähtien.  Syntymästäni jo kirjoitin. Häpeäkin on kulkenut koko ajan rinnalla, mutta siitä en ole voinut puhua kenenkään kanssa.  Katsotaan nyt, milloin ehdin ja mitä saan aikaiseksi.

Sydämeni puristui kokoon ja syvä kaipaus valtasi minut. Vanha nainen ja kissa. Naisella on ollut suoraviivainen polku ongelmineen ja vaikeuksineen. Miessuhteet eivät tuoneet koskaan onnea vaan aina karseita ja julmia vaikeuksia. Suuret rakkaudet olivat niitä, jotka jäivät minun aloitteestani kesken heti alkuunsa. Sellaista se on, kun ihmisen on kahlittava tunteet ja herkkyys itsestään. Lapset korvasivat kaiken minulle, mutta suren, etten pystynyt auttamaan heitä niin, kuin olisi pitänyt.  Eläimetkin hylkäsin jossakin vaiheessa, kunnes Minni asteli elämääni.

Kissan halaus muistutti minua kaikista menetyksistä ja palautti mieleen samankaltaisia hetkiä, kun rakkaus kaikkea kohtaan on yrittänyt purkautua minusta. Se oli pakko kirjoittaa ylös. Sellainen rakkaus on ylitsepursuavaa, mutta voin vain kirjoittaa siitä en jakaa vaikkapa puhelimessa. Kirjeessä ehkä, mutten enää kirjoita kirjeitä.

 

Muistutus tuli myös eilen, kun lapsuuteni ensimmäinen ystävä, naapurin tyttö, vietti syntymäpäiväänsä. Soitin hänelle onnitteluni. Yleensähän onnittelen nykyään joko Facebookissa, tekstiviestillä tai whatsappilla, jos muistan. Kortteja en enää lähettele, ei ole aikaa siihen.  Minä kai aloitin muistella ensimmäisen ystävyytemme alkua muutaman vuoden ikäisenä, olen niin tehnyt ennenkin. Tänä päivänä silloin tulin kotiisi syntymäpäiväkakulle. Hän alkoi muistella talvista tapaamispaikkaamme kotiemme välisen pellon eriskummallisella saarella, jonne hiihdimme. Muistaakseni olen sitäkin joskus muistellut. Hän otti nyt esiin, että siellä oli ehkä ollut joskus perunakuoppia tai vastaavia. Myöhemmin puhelun jälkeen muistin, että siellä oli ollut syviä kuoppia, joita piti varoa. Näin hetken ajan sellaisen kuopan silmieni edessä. Muistan edelleen hyvin hänen kotinsa, olohuoneen, keittiön takana olevan eteisen tai vastaavan, jossa usein olimme.

Miksi lapsuuden muistot tulevat mieleen niin elävinä. Ystävälläni on loistava muisti, joka täydentää omaani.  Olen maininnut, että olen kirjoittanut kaikesta yhdessä kokemastani lapsuuteni ja nuoruuteni päiväkirjoissa. Olen niistä asioista kirjoittanut jotakin myös blogeissani.

Olisiko oleellista se, että kun joku toinen muistaa jotakin minusta, niin sydän pehmenee. Mutta kuka uskaltaa paljastaa oman sydämensä ja herkkyytensä. Tässä minulla on nyt pohtimista. Kiitos kissa ja ystävä!

 

 

Eräällä matkalla pohjoiseen 1954...

Voisi kuvitella eikä edes tarvitse kuvitella, että minulla kaikki tavarat, kirjat ja paperit ym. olisivat hyvässä järjestyksessä, mutta silloin tällöin joudun etsimään jotakin enkä kuitenkaan löydä. Äskettäin etsin patterilla toimivia kynttilöitä, joita käytän vain jouluisin. En löytänyt ja luovutin. Usein kadonnut tavara on siellä, mistä olen sitä ensimmäiseksi etsinyt. Niin oli nytkin. Olin tutkinut kaikki vähäiset joulutavarani aiemmin. Nyt vain kävelin saman kaapin eteen ja katsahdin ylimmälle hyllylle, jossa kaiken muun päällä oli ruskea pussi. Siellähän ne olivat.

Tätä kirjoittaessani torstaina puolen päivän jälkeen sataa jälleen lunta. Maanantain kauppakäynnin jälkeen en ole käynyt ulkona. Lunta ja jäätä on ehtinyt tiistaina alkaneen lumisateen jälkeen ehtinyt kertyä, mutta en ole jaksanut mennä harjaamaan ja raapimaan sitä pois.  Lunta on luvattu tälle päivälle 2,7 cm. Onneksi ei ole pakko lähteä.

Jalkavaivani on edelleen todellinen. Olin tiistaina aamupäivällä lopulta yhteydessä terveysasemalle. Minulle soitettiin iltapäivällä. Keskustelu oli pitkä ja hoitaja otti välillä yhteyttä lääkäriin. Ohjeet ovat yhtäpitävät edellisten kanssa ja kipu oli heidän mukaansa edelleen nivelreumani aiheuttamaa.  En todellakaan aio käydä niitä tässä läpi, mutta kerron, kun tilanne paranee. Keusotessa on otettu käyttöön tiimisysteemi, jossa väestö jaetaan hoitaja/lääkäri tiimeihin. Jako on jo toteutettu. Minut siirrettiin nyt minua aiemmin hoitaneen lääkärin tiimiin. Tuusulassa on kyllä ennenkin vuosia sitten ollut samanlainen systeemi.

Onneksi pää toimii paremmin kuin jalka. Jaksan sentään tutkia, lukea ja kirjoittaa. Ja mennäkin, kunhan suunnittelen hyvin.

Tiistaina illansuussa vietimme eräänlaisia nyyttikestejä luonani. Tyttäreni jälkeläiset olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki paikalla ja meitä oli näin ollen puolisot mukaan lukien 10 henkeä. Oli siinä melua ja puhetta. Kun kaikki olivat lähteneet ja olin siivonnut jäljet, olin todella väsynyt. 

 

Ajattelin tutkia yhtä valokuvaa, jonka olen joskus aikoinaan skannannut isäni diakuvista. Tarkoitukseni oli viedä kuva Instagramiin, mutta sitä ennen halusin tutkia sitä perin pohjin. Aion laittaa kuvan kartalle eli täsmentää, missä se oli otettu. Kuvan ottaja on Urho Lehtonen, isäni koulukaveri ja vanhempieni paras ystävä vaimonsa Maritan kanssa 1950-luvulta aina heidän kuolemaansa saakka. Sotamuistot yhdistivät heitä ja me lapset jouduimme myös heidän vaikutuspiiriinsä. Vieläkin pidän harvakseltaan yhteyttä Urhon sisaren tyttäreen, jonka olen viimeksi nähnyt aivan pienenä lapsena. Lehtosista olen kirjoittanut blogeissani ennenkin.

Tutkin isäni albumissa olevia mustavalkokuvia, joita en ole edes kaikkia skannannut. Tiedän, että he tekivät matkan kesällä 1954, tarkempi ajankohta ei selviä albumista, mutta pohjoisessa elettiin yötöntä yötä. He ajoivat isän autolla, josta on olemassa yksi ikoninen diavalokuva, jonka kuvan ottopaikkaa en tiedä. Diakuvia esiteltiin myöhemmin muistaakseni myös koulussa, aloitin kouluni syksyllä 1954. Matka kulki Itä-Suomen kautta pohjoiseen. Valokuvakansiossa kuvat ovat täysin sekavassa järjestyksessä. Oltiin Imatralla, Punkaharjulla, Savonlinnassa, Kolilla, Pohjanhovi mainittiin, käsivarsi, Pohjois-Norja, Ruija, Skibottn. Miten paluumatka? 

 

Meitä lapsia lienee ollut hoitamassa kodinhoitaja. Nuorin sisareni oli silloin vain 1 vuoden ikäinen. Matkan kesto jää myös hämärän peittoon. Sekä Urho että Marita olivat Helsingissä töissä käyviä ihmisiä, joten matka tehtiin heidän lomansa aikana.  Kotonani oli silloin vielä kotieläimiä ja maata viljeltiin. Kovin kauan he eivät voineet viivähtää matkalla. Yövyttiin pääasiassa teltoissa ja ruoka valmistettiin maastossa. Se oli varmaan ihana retki, ajateltuna näin 70 vuotta myöhemmin.

Mainitsemani kuva vie minut etsinnän jälkeen Finnmarkin alueella olevaan Skibotnin (Yykeänperä) kylään, joka sijaitsee Jäämeren tuntumassa Lyngenin vuonon (Yykeänvuono) rannalla. Finnmarkin eli Ruijan alueen väestö on tullut aikoinaan osittain Suomesta (kveenit) ja Lapista(saamelaiset) ja tietenkin Norjasta. On ilmiselvää, että kuva on otettu sieltä jostakin kohtaa rannalta, jonka paikan voisi tunnistaa siellä käydessä.

Vanhempani näyttävät kuvassa tosi sopuisilta keskiyön auringossa. Kuva on tietenkin valokuvausta harrastavien Urhon ja isäni suunnittelema.  Urho hankki kaikki isäni kamerat. Siksi sain ainakin pari kolme kertaa isäni vanhan kameran ja innostuin valokuvaamisesta. Heillä oli paljon muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja ystävyys säilyi läpi elämän. He osallistuivat myös useimpiin perheemme juhliin, olivat mm. nuorimman sisareni kummeja. Marita toimi usein tulkkina, kun Rengon kuntalaiset tekivät Pohjola Nordenin puitteissa matkoja Ruotsiin tai Tanskaan.Useimmista retkistä on olemassa valokuvia, joita olen skannannut joko kuvista tai negatiiveistä. Tarkka ajankohta on usein hakusessa, koska kuvilla ei ole selityksiä.

Minni pyörii ympärilläni kaivaten halauksia ja silityksiä. Hänen läsnäolonsa ja hoivansa lohduttaa minua. Tässä välissä aion skannata albumista ko. Lapin matkan pienet mustavalkoiset valokuvat. Suuremmasta kuvasta näkee aina paljon enemmän.

lauantaina 7.12.2024

Suomen 107 itsenäisyyspäivä on ohi. Päätin jo aamulla, että en tee mitään sen kummempaa. Kävin sentään putsaamassa auton sataneesta lumesta ja ajoin lähikauppaan. Kissanruoka oli lopussa, mutta kyllä ostin muutakin tarpeellista, ettei tarvitse mennä kauppaan, kun vasta ensi viikolla. Sitten kaikki muu oli sitä sun tätä ja valmistautumista itsenäisyyspäivän viettoon. Seurasin linnan juhlien vieraiden vastaanoton, kuten koko Suomi ja vähän sen jälkeen. Siinä kaikki.

 

Ajattelin, miten läheiseksi ja tärkeäksi Suomen itsenäisyys on tullut, minulle ja toki muillekin. Omalta kohdaltani siihen on vaikuttanut vuosien mittaan perehtyminen asioihin, syvällinen tutustuminen vanhempieni historiaan ja Suomen historiaan.  Suomalaiset ovat aina rakastaneet maataan ja puolustaneet sen itsenäisyyttä. Ajattelin ja itkin jälleen kerran. Minua kaduttaa, etten osallistunut nuorempana enempää näihin asioihin vaan kuljin lähihistoriamme ohitse. Olin enemmän kiinnostunut muun maailman historiasta.

Katsellessani nyt puolustusvoimien valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia Lappeenrannassa tirautin taas kyyneliä. Ajattelin innostustani kesällä, 12.7.2019, kun olimme Parolassa Panssariprikaatin näytöksessä koko perheen voimin lapsenlapseni juuri alettua varusmiespalveluksensa. Me kaikki, varsinkin perheemme pikkupojat olivat erityisen kiinnostuneita. Näimme taistelunäytöksen kentällä ja panssarivaunujen ohimarssin. Tutustuimme alokkaiden asuinhuoneisiin ja kahvittelimme Sossussa.  En tainnut kirjoittaa tapahtumasta blogeissani. Syy lienee siinä, etten yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään kaikkia sen kevään, kesän ja koko vuoden tapahtumia, koska ne olivat aivan liian runsaita. Alkuvuodesta 2020 elämä alkoi hiljetä covid-epidemian takia.  Se muutti meistä monen elämää pysyvästi. Kun sitten helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, koimme uuden iskun. Huomasin myös tulleeni yhtäkkiä vanhaksi enkä enää tuntenut olevani täysvaltainen kansalainen. Aika menee huomaamattamme ällistyttävän nopeasti samalla kiihtyen. 

Kaikki kuvat ovat blogissa mainitulta matkalta Suomessa kesällä 1954.

 

Olin jo edellisiä tapahtumia ennen perehtynyt sota-asioihin vanhempieni ja eteeni tulleiden ihmiskohtaloiden kautta. Nyt aloin mennä syvemmälle. Tapahtumien kulku oli sama myös sukututkimusasioissa. Niistä monista olen kirjoittanut jotakin joko kokonaisissa blogipostauksissa tai osana postausta. Niitä on edelleen kasoittain odottamassa ja keskeneräisinä. Aika on vaikuttanut niin, että nyt tutkin asioita perinpohjaisemmin. En voi enkä halua eri syiden takia juosta kaikissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joten ehdin lukea enemmän ja kaivautua syvemmälle juoksuhautoihin.

Välillä ajattelen, että voisin kirjoittaa kirjan/kirjoja. Nyt vasta alkaisin olla kypsempi siihen, koska olen päässyt moneen asiaan sisälle ja eläytynyt niihin. Olen ikävä kyllä vetelehtinyt liikaa. Jos toivun tämänhetkisestä lamastani ja jaksan vielä, mietin uudelleen, miten loppuelämäni käytän.

Vanhempieni osallistuminen talvi- ja jatkosodan aikana on ollut kunnioitettava. Jollemme me lapset, niin ei muu kansakaan aikanaan osannut antaa sille sellaista arvonantoa kuin nyt annetaan. 

Kiitos teille vanhempani  ja kaikki Suomen itsenäisyyden puolustajat!

Talviunikuntoinen

En ole halunnut ajatella enää aikoihin, että elämä on pelkkiä velvollisuuksia.  Ajatus tuli mieleeni kaivaessani hetken loputtomia päiväkirja-, muistikirja- ja kalenterivarastojani. Huomaan niiden muuttuvan vähitellen rasitteeksi. Luin siinä samassa joitakin otteita, jotka jopa yllättivät minua.

5 vuoden päiväkirja oli hajanaisesti käytössä välillä 1993–2003. Se oli kymmenen vuoden aika, mutta noille merkitsemilleni vuosille olin merkinnyt muistaessani joitakin tapahtumia. Aina en ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaan. Samaan aikaan käteeni osui päiväkirja, jonka olin aloittanut keväällä 2004. Siitä tapahtumat jatkuivat.  Merkintöjä vilkaistessani ja niiden päättyessä ajattelin, että ehkä aloin toisaalta olla helpottunut raskaiden vuosien jälkeen. Edessä oli nyt uudenlaisia, selvitettäviä asioita. 

 

Ihminen unohtaa paljon asioita kiirehtiessään elämässä eteenpäin. Ajattelen, että en ole oikeastaan halunnut unohtaa lopullisesti. Siksi olen tehnyt muistiinpanoja, jollen ole ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaa. Onneksi ihminen unohtaa ainakin nimenomaan vaikeita tapahtumia, koska ei voi niitä enää jälkikäteen muuttaa ja mahdollisesti kaunistaa paremmiksi.

Vuodet välillä 1998–2003 olivat todella raskaita.  Isäni kuoli keväällä 1999 oltuaan sairaalassa edellisestä syksystä saakka.  Äitini sairastui sairaalakuntoon jouluaattona 2002 ja kuoli keväällä 2003. Minulla oli koko aika aivan liikaa töitä, työmatka rasitti.  Asuin 100 kilometrin päässä vanhemmistani. Tyttärelläni oli nuori perhe. Kotonani alkoi aiempien parempien vuosien jälkeen olla omanlaisensa helvetti, jossa kaikki vastuu jäi minulle.  En voinut edes jakaa surujani kenenkään kanssa. Olimme, silloinen ystäväni ja minä muuttaneet kesällä 2000 Helsingistä omakotitaloon Tuusulaan, jossa olin asunut jo aiemminkin, mutta ollut kahdeksan vuotta poissa. Olimme nyt lähellä lapsiani.

Uudesta elämästä maalla alkoi suurista odotuksista huolimatta tulla vähitellen vaikeata. Viiden vuoden kirjasta luin, että sairastin vanhempieni sairastumis- ja kuolinaikojen välillä ja niiden jälkeen yllättävän paljon. Olen sen unohtanut. Tosiasia on, että silloin raahauduttiin sairaana töihin ja levättiin viikonloput. Toinen osapuoli alkoi usein tehdä entistä enemmän töitä kauempana, pois kotoa, jotta voisi juoda vapaasti. Lopulta se kaikki tuli kotiinkin ja stressaannuin entisestään. Vihamielisyys ja kiusanteko olivat jokapäiväisiä. Itkuni oli jokapäiväistä. Kaikki omakotitalon työt kasaantuivat minulle. Kaiken lisäksi yritin pitää elämäni negatiiviset asiat salassa, häpesin sitä, miten minulle oli käynyt.

Alakulo- ja masennusajat lisääntyivät, en saanut nukkua tarpeeksi. Koko elämäni alkoi olla sellaista, mitä en halunnut sen olevan. Vain luonnonkauneuden seuraaminen piti minua hengissä ja siitä iloitsin. Aloittaessani uuden päiväkirjan keväällä 2004 kaikki oli jo pitkällä hajoamassa. Ilo oli kadonnut. Työ oli minulle tärkeä kiinnekohta elämään. Tosin totesin, että töissä ihmisellä on rooli, joka helpottaa. Kotona ei ole roolia vaan on täysin paljaana. Puutarhatyöt auttoivat myös jonkin verran. Olin oikeasti masentunut ja toivoton. Jätin perhejuhlia väliin.

Olisiko pitänyt puhua muille läheisille ja ystäville enemmän?  Kirjoitan kyllä puhuvani, jopa liian paljon. Tässä tulee mieleeni, että joskus myöhemmin monelle kaikki tuli lähes yllätyksenä. Toisin sanoen, on turha kuvitella, että läheiset ihmiset kuuntelevat meitä vaikeuksissamme. Ehkä kuulevat, mutta eivät ymmärrä tai halua ymmärtää ja tuntea.  Sen tajusin vasta vuosia myöhemmin. Ihmiset ovat usein välinpitämättömiä läheisistään. Monilla on omia ongelmia eikä aika riitä muiden kuuntelemiseen tai ymmärtämiseen, osallistumiseen, empatiaan ja keskusteluun. Siksihän minä kirjoitan. Joskus aiemmin en edes ymmärtänyt, että oikeastaan se on ollut koko elämäni ajan selviytymiskeino. Olen tarttunut siihen lujaa varsinkin silloin, kun on ollut vaikeinta. Vuosien myötä aloin ottaa sen tavaksi ja suositella sitä kaikille muillekin.

Kirjoittaessani päiväkirjaa pohdin usein myös, miten vanhempani kokivat vanhenemisen. Hekin olivat avioliitostaan huolimatta aika yksin itsensä kanssa ja tuskin puhuivat siitä toistensa kanssa. Minä olin tuossa vaiheessa vasta noin 57-vuotias. Nyt myöhemmin olen ajatellut usein myös muita heidän elämänvaiheitaan ja vaikeuksiaan ja sitä, miten ne saattoivat vaikuttaa meihin lapsiin.

Talvikin yritti tulla 30.10.2024, mutta  meni nopeasti ohi

Nyt on marraskuun harmain aika. Olen oppinut pitämään tällaisesta ajasta. Oli täysin sattumaa, mitkä päiväkirjat osuivat käteeni muistuttamaan jostakin ajasta, josta opin paljon. Se olisi silti saanut jäädä väliin. 

Jatkan kirjoitustani pari päivää myöhemmin.

Minun oli pakko irrottautua palaamisesta tuohon aikaan ja lopettaa lukeminen. Aloin voida pahoin. Meillä itse kullakin on varmasti aika vähän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme pohtia elämämme vaiheita, melkein kuin tutkia niitä ymmärtääksemme ne. Silloin nuorempana olisi ollut enemmän kuin nyt, ainakin tuttuja, mutta vasta nyt ymmärrän, että suurimmalla osalla ihmisistä on tunnelukko, monet aiheet ovat oikeastaan kiellettyjä. Jos ystävä alkaa kertoa niistä, vastapuoli sulkeutuu ja alkaa ajatella ehkä omia asioitaan eikä pysty keskittymään toisen huoliin eikä edes kertomaan omista vastaavista ongelmistaan. Ihmisen joustavuus on koetuksella. Meitä estä myös häpeä ja se, miltä ehkä näytämme muille. Ongelmiaan paljastava ihminen on muille ongelma, rasite, joka on paras mitätöidä. Jokaisella pitäisi kai olla oma keskusteleva terapeutti!

Ihmisen on melkein pakko avautua joissakin elämäntilanteissa, kunnes paremman ajan koittaessa hän sulkeutuu. Kaikki eivät osaa koskaan avautua. Kulissien on pidettävä. Kun joku avaa omat kulissinsa, hänet jätetään helposti yksin.

Muuten, olen usein viime aikoina pakoillut läppärini avaamista. Tänään nostin sen ruokapöydälle. Aikomukseni oli kyllä aloittaa jälleen kerran täysin uusi teksti, mutta näin kävi, että jatkoin muutama päivä aiemmin aloittamaani kirjoitusta.  Oletan kammoni johtuneen monesta asiasta, joita on ehkä liittynyt juuri tähän vuodenaikaan ja aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta, jotka ovat myös olleet sairauteni taustalla, ja jotka ovat aina myöhemminkin aktivoineet sen,

Vaikka pidän marraskuun pimeistä päivistä ja hiljaisuudesta, niin yritän olla eri tavoin hissukseen. Olen monta kertaa alkanut kirjoittaa terveysasioistani, mutta en sitten jatkakaan. Päätin kirjoittaa niitä vain päiväkirjaani. Olen ollut koko tämän vuoden puolikuntoinen, ensin nivelreumani aktivoiduttua. Kun nyt olen kipujen kaikottua saanut olotilani sen osalta hyväksi, niin vasen jalkani (sääri polvesta alaspäin), joka oli jäänyt sivuun isompien ongelmien taakse, alkoi oireilla. Kaaduin terveyskeskuksen edessä 4.4. mennessäni lääkärille ja venäytin jalkani.  Muistelen kirjoittaneeni siitä sen tapahduttua. Nyt hoitelen sitä kaikessa rauhassa. Lumeton marraskuu, talviunien aika ja hiljaisuus sopivat minulle hyvin.  

Tänään pihaa putsataan.