Voisi kuvitella eikä edes tarvitse kuvitella, että minulla kaikki tavarat, kirjat ja paperit ym. olisivat hyvässä järjestyksessä, mutta silloin tällöin joudun etsimään jotakin enkä kuitenkaan löydä. Äskettäin etsin patterilla toimivia kynttilöitä, joita käytän vain jouluisin. En löytänyt ja luovutin. Usein kadonnut tavara on siellä, mistä olen sitä ensimmäiseksi etsinyt. Niin oli nytkin. Olin tutkinut kaikki vähäiset joulutavarani aiemmin. Nyt vain kävelin saman kaapin eteen ja katsahdin ylimmälle hyllylle, jossa kaiken muun päällä oli ruskea pussi. Siellähän ne olivat.
Tätä kirjoittaessani torstaina puolen päivän jälkeen sataa jälleen lunta. Maanantain kauppakäynnin jälkeen en ole käynyt ulkona. Lunta ja jäätä on ehtinyt tiistaina alkaneen lumisateen jälkeen ehtinyt kertyä, mutta en ole jaksanut mennä harjaamaan ja raapimaan sitä pois. Lunta on luvattu tälle päivälle 2,7 cm. Onneksi ei ole pakko lähteä.
Jalkavaivani on edelleen todellinen. Olin tiistaina aamupäivällä lopulta yhteydessä terveysasemalle. Minulle soitettiin iltapäivällä. Keskustelu oli pitkä ja hoitaja otti välillä yhteyttä lääkäriin. Ohjeet ovat yhtäpitävät edellisten kanssa ja kipu oli heidän mukaansa edelleen nivelreumani aiheuttamaa. En todellakaan aio käydä niitä tässä läpi, mutta kerron, kun tilanne paranee. Keusotessa on otettu käyttöön tiimisysteemi, jossa väestö jaetaan hoitaja/lääkäri tiimeihin. Jako on jo toteutettu. Minut siirrettiin nyt minua aiemmin hoitaneen lääkärin tiimiin. Tuusulassa on kyllä ennenkin vuosia sitten ollut samanlainen systeemi.
Onneksi pää toimii paremmin kuin jalka. Jaksan sentään tutkia, lukea ja kirjoittaa. Ja mennäkin, kunhan suunnittelen hyvin.
Tiistaina illansuussa vietimme eräänlaisia nyyttikestejä luonani. Tyttäreni jälkeläiset olivat yhtä lukuun ottamatta kaikki paikalla ja meitä oli näin ollen puolisot mukaan lukien 10 henkeä. Oli siinä melua ja puhetta. Kun kaikki olivat lähteneet ja olin siivonnut jäljet, olin todella väsynyt.
Ajattelin tutkia yhtä valokuvaa, jonka olen joskus aikoinaan skannannut isäni diakuvista. Tarkoitukseni oli viedä kuva Instagramiin, mutta sitä ennen halusin tutkia sitä perin pohjin. Aion laittaa kuvan kartalle eli täsmentää, missä se oli otettu. Kuvan ottaja on Urho Lehtonen, isäni koulukaveri ja vanhempieni paras ystävä vaimonsa Maritan kanssa 1950-luvulta aina heidän kuolemaansa saakka. Sotamuistot yhdistivät heitä ja me lapset jouduimme myös heidän vaikutuspiiriinsä. Vieläkin pidän harvakseltaan yhteyttä Urhon sisaren tyttäreen, jonka olen viimeksi nähnyt aivan pienenä lapsena. Lehtosista olen kirjoittanut blogeissani ennenkin.
Tutkin isäni albumissa olevia mustavalkokuvia, joita en ole edes kaikkia skannannut. Tiedän, että he tekivät matkan kesällä 1954, tarkempi ajankohta ei selviä albumista, mutta pohjoisessa elettiin yötöntä yötä. He ajoivat isän autolla, josta on olemassa yksi ikoninen diavalokuva, jonka kuvan ottopaikkaa en tiedä. Diakuvia esiteltiin myöhemmin muistaakseni myös koulussa, aloitin kouluni syksyllä 1954. Matka kulki Itä-Suomen kautta pohjoiseen. Valokuvakansiossa kuvat ovat täysin sekavassa järjestyksessä. Oltiin Imatralla, Punkaharjulla, Savonlinnassa, Kolilla, Pohjanhovi mainittiin, käsivarsi, Pohjois-Norja, Ruija, Skibottn. Miten paluumatka?
Meitä lapsia
lienee ollut hoitamassa kodinhoitaja. Nuorin sisareni oli silloin vain 1 vuoden
ikäinen. Matkan kesto jää myös hämärän peittoon. Sekä Urho että Marita olivat
Helsingissä töissä käyviä ihmisiä, joten matka tehtiin heidän lomansa aikana. Kotonani oli silloin vielä kotieläimiä ja
maata viljeltiin. Kovin kauan he eivät voineet viivähtää matkalla. Yövyttiin
pääasiassa teltoissa ja ruoka valmistettiin maastossa. Se oli varmaan ihana retki, ajateltuna näin 70 vuotta myöhemmin.
Mainitsemani
kuva vie minut etsinnän jälkeen Finnmarkin alueella olevaan Skibotnin
(Yykeänperä) kylään, joka sijaitsee Jäämeren tuntumassa Lyngenin vuonon (Yykeänvuono)
rannalla. Finnmarkin eli Ruijan alueen väestö on tullut aikoinaan osittain
Suomesta (kveenit) ja Lapista(saamelaiset) ja tietenkin Norjasta. On
ilmiselvää, että kuva on otettu sieltä jostakin kohtaa rannalta, jonka paikan voisi tunnistaa siellä käydessä.
Vanhempani näyttävät kuvassa tosi sopuisilta keskiyön auringossa. Kuva on tietenkin valokuvausta harrastavien Urhon ja isäni suunnittelema. Urho hankki kaikki isäni kamerat. Siksi sain ainakin pari kolme kertaa isäni vanhan kameran ja innostuin valokuvaamisesta. Heillä oli paljon muitakin yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja ystävyys säilyi läpi elämän. He osallistuivat myös useimpiin perheemme juhliin, olivat mm. nuorimman sisareni kummeja. Marita toimi usein tulkkina, kun Rengon kuntalaiset tekivät Pohjola Nordenin puitteissa matkoja Ruotsiin tai Tanskaan.Useimmista retkistä on olemassa valokuvia, joita olen skannannut joko kuvista tai negatiiveistä. Tarkka ajankohta on usein hakusessa, koska kuvilla ei ole selityksiä.
Minni pyörii
ympärilläni kaivaten halauksia ja silityksiä. Hänen läsnäolonsa ja hoivansa
lohduttaa minua. Tässä välissä aion skannata albumista ko. Lapin matkan pienet mustavalkoiset valokuvat. Suuremmasta kuvasta näkee aina paljon enemmän.
lauantaina 7.12.2024
Suomen 107 itsenäisyyspäivä on ohi. Päätin jo aamulla, että en tee mitään sen kummempaa. Kävin sentään putsaamassa auton sataneesta lumesta ja ajoin lähikauppaan. Kissanruoka oli lopussa, mutta kyllä ostin muutakin tarpeellista, ettei tarvitse mennä kauppaan, kun vasta ensi viikolla. Sitten kaikki muu oli sitä sun tätä ja valmistautumista itsenäisyyspäivän viettoon. Seurasin linnan juhlien vieraiden vastaanoton, kuten koko Suomi ja vähän sen jälkeen. Siinä kaikki.
Ajattelin, miten läheiseksi ja tärkeäksi Suomen itsenäisyys on tullut, minulle ja toki muillekin. Omalta kohdaltani siihen on vaikuttanut vuosien mittaan perehtyminen asioihin, syvällinen tutustuminen vanhempieni historiaan ja Suomen historiaan. Suomalaiset ovat aina rakastaneet maataan ja puolustaneet sen itsenäisyyttä. Ajattelin ja itkin jälleen kerran. Minua kaduttaa, etten osallistunut nuorempana enempää näihin asioihin vaan kuljin lähihistoriamme ohitse. Olin enemmän kiinnostunut muun maailman historiasta.
Katsellessani nyt puolustusvoimien valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia Lappeenrannassa tirautin taas kyyneliä. Ajattelin innostustani kesällä, 12.7.2019, kun olimme Parolassa Panssariprikaatin näytöksessä koko perheen voimin lapsenlapseni juuri alettua varusmiespalveluksensa. Me kaikki, varsinkin perheemme pikkupojat olivat erityisen kiinnostuneita. Näimme taistelunäytöksen kentällä ja panssarivaunujen ohimarssin. Tutustuimme alokkaiden asuinhuoneisiin ja kahvittelimme Sossussa. En tainnut kirjoittaa tapahtumasta blogeissani. Syy lienee siinä, etten yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään kaikkia sen kevään, kesän ja koko vuoden tapahtumia, koska ne olivat aivan liian runsaita. Alkuvuodesta 2020 elämä alkoi hiljetä covid-epidemian takia. Se muutti meistä monen elämää pysyvästi. Kun sitten helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, koimme uuden iskun. Huomasin myös tulleeni yhtäkkiä vanhaksi enkä enää tuntenut olevani täysvaltainen kansalainen. Aika menee huomaamattamme ällistyttävän nopeasti samalla kiihtyen.
Kaikki kuvat ovat blogissa mainitulta matkalta Suomessa kesällä 1954.
Olin jo edellisiä tapahtumia ennen perehtynyt sota-asioihin vanhempieni ja eteeni tulleiden ihmiskohtaloiden kautta. Nyt aloin mennä syvemmälle. Tapahtumien kulku oli sama myös sukututkimusasioissa. Niistä monista olen kirjoittanut jotakin joko kokonaisissa blogipostauksissa tai osana postausta. Niitä on edelleen kasoittain odottamassa ja keskeneräisinä. Aika on vaikuttanut niin, että nyt tutkin asioita perinpohjaisemmin. En voi enkä halua eri syiden takia juosta kaikissa paikoissa ja tilaisuuksissa, joten ehdin lukea enemmän ja kaivautua syvemmälle juoksuhautoihin.
Välillä ajattelen, että voisin kirjoittaa kirjan/kirjoja. Nyt vasta alkaisin olla kypsempi siihen, koska olen päässyt moneen asiaan sisälle ja eläytynyt niihin. Olen ikävä kyllä vetelehtinyt liikaa. Jos toivun tämänhetkisestä lamastani ja jaksan vielä, mietin uudelleen, miten loppuelämäni käytän.
Vanhempieni osallistuminen talvi- ja jatkosodan aikana on ollut kunnioitettava. Jollemme me lapset, niin ei muu kansakaan aikanaan osannut antaa sille sellaista arvonantoa kuin nyt annetaan.
Kiitos teille vanhempani ja kaikki Suomen itsenäisyyden puolustajat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti