maanantai 29. kesäkuuta 2020

Uusia aloituksia


… toisensa jälkeen. Kun mikään ei sen kummemmin innosta. Yritykseni etsiä inspiraation lähteitä, kilpistyvät joka kerta turhautumiseen. Minulla ei ole koskaan ollut pulaa aiheista, ei nytkään. Pöytäni pursuaa niitä. Olen aloittanut monta kirjoitusta, mutta jätän ne kesken palaamatta niihin.  Ehkä otan ne joskus uudelleen työn alle. Onhan usein ennenkin pienestä pätkästä tekstiä syntynyt pitkä kirjoitus.

Juhannuksen alla päiväkakkarat kukoistivät lähistöllä. Niiden siemeniä oli viety useaan paikkaan meillä Tuusulassa.
Aikaisempina vuosina keräämästäni kokemuksesta voin päätellä, että tämä on väliaikaista. Koronapandemian aiheuttama katko kaikkeen toimintaani oli vain hyvästä. Jopa pelkkä yksin oleminen mitään tekemättä oli kuin lääkettä. Silloin näkee myös parhaiten omat puutteensa ja parantamisalueet. 

Uusi ponnistus loppuelämään. En nyt haluaisi minkään antaa häiritä sitä. Mutta maailma puskee läpi ja aina voi ajautua samaan kierteeseen?



Aloitan yhdestä sanasta, ajatuksesta ja annan niiden viedä eteenpäin. Kesä. Miten innoittava sana se onkaan. Jo pelkkä kesän ajatteleminen tuo mukanaan pulppuilevan ilon. Milloin se syntyy ihmisessä? Kun vauvana katselee vaunuissa maatessaan puiden lehtien heilumista ja kuulee keveän tuulen suhinaa, ihmisen alku rakastuu kesään. Vihreä väri ja taivaan sininen valkoisten pilvien kera! Kun pääsee ulos vaunuista, häikäistyy kaikista väreistä ja äänistä. Voin melkein palata omaan vauva-aikaani. Kuljettivatko vanhempani minua huhtikuussa syntynyttä ensimmäisenä kesänäni ympäriinsä ja näyttivät värikästä ympäristöä. Siksi rakastuin kesään.



Siksi kesä on myös iskostunut tunnemaailmaani niin voimakkaasti. Kaikki elävimmät muistoni lapsuudesta asti liittyvät kesään, sen väreihin, ääniin, valoon ja tunnelmaan. 


Tänään kevyt tuuli liikuttaa suhisten lehdistä raskaita puita. Näen edessäni koivuja, jotka ovat niin täynnä lehtiä, että niiden läpi ei näe. Olen helpottunut, kun kuuma kausi päättyi ja olotila on siedettävämpää. En silti koskaan valita lämmöstä. Se oli runsaan viikon ajan niin tukahduttavaa, että ulkona oleskelu oli raskasta. Sisällä lämmön kesti, kun saattoi laittaa asuntoon läpivedon.



Alkuviikolla vietin kolme päivää lapsenlapsen kanssa. Vein hänet joka päivä uimaan. Yhden kerran pulahdin itsekin veteen. Kuumuus sekoitti pääni. Ruoka ei maistunut (ihan hyvä). Uni kyllä maistui. Päivärytmimme muuttuisi, jos meillä olisi aina siinä +30 asteen lämpötiloja. Pitäisimme iltapäivisin siestaa, söisimme kunnolla vasta iltaisin ja nukkuisimme aamulla pidempään.  


Viimeksi taisin yhdessä kirjoitusluonnoksessani kirjoittaa punaisesta langasta, jonka pää pitää taas etsiä. Siellä ne tehtävät odottavat. Kesä saattaa muutenkin tehdä meistä laiskempia tai paremminkin  rennompia.



Minä voin jo sanoa aivan mitä vain. Vaikken sanokaan. Usein on parempi olla hiljaa ja vain kuunnella. Mielipidettä ei aina tarvitse sanoa ääneen. Tähän ikään mennessä olen sen oppinut. Ja eikö se ollut minulla aikoinaan aihe aloittaa bloggaaminen?  Sitä ennen kirjoitin paljon päiväkirjaani, erityisesti aamuisin bussimatkalla. Jotta pitäisin enemmän asioita sisälläni. Sain ilmaista itseäni aivan riittävästi kirjoittamalla. 


Vaikka olenkin aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa, erityisesti Facebookissa ja Instagrammissa, ne eivät enää useimmiten tyydytä minua. En jaksaisi kommentoida sadatta kertaa samoja asioita. En rohkene ottaa kantaa niihin melkein vihapuheisiin, ihmisten lukemattomuuteen ja turhanpäiväisiin ilmaisuihin. Silti on hienoa, että meillä vanhoilla ihmisillä on myös tuollaisen väylä purkaa itseään. Ihmiset löytävät siellä oman tapansa eikä minulla ole siihen mitään pahaa sanottavaa. 

Vanhemmillamme ei ollut samaa mahdollisuutta. Lyhyillä teksteillä eri ryhmissä saa vastakaikua muilta ihmisiltä ja voi jopa löytää uusia ystäviä. Minun on myönnettävä, että kevään aikana olen paljon miettinyt some- ja blogijuttujani, syvällisemmin kuin tässä tuon esille.



Voihan olla niin, että jopa tämä blogien kirjoittaminen on tullut tiensä päähän? On ehkä aika alkaa purkaa kaikkea sitä materiaalia, mitä on viimeisen kymmenen vuoden aikana kertynyt. Siellä takana on myös kaikki vanhempi aineisto.  Aika näyttää. 


On totta, että toistan usein itseäni, sillä en millään enää muista, mitä kaikkea olen vuosien mittaan kirjoittanut. Toisaalta, jos kirjoitan samasta aiheesta useamman kerran, olen usein saanut tai kerännyt siihen liittyen uutta informaatiota.  Kirjoittaessani olen myös oppinut paljon. Hidas kirjoittaminen pakottaa samalla tutkimaan asioita, paneutumaan aiheeseen syvemmin. Se tekee kirjoittamisesta vaikeampaa. Teksti jää siksi usein kesken ja hautumaan, kunnes se syystä tai toisesta nousee taas pintaan.  



Kirjoittamisen väliin tuli ikävä välikohtaus. Ajattelin käydä kaupassa ja menin tarkistamaan pakastimesta, tarvitsenko sinne jäätelöä.  Mutta... Pakastimen ovi on jäänyt joskus viime viikolla auki ja pakasteet sulaneet vähän. Sitten ne ovat jäätyneet taas. Näky oli hurja. En saanut kaappeja helposti irti. Ylintä en ollenkaan.  Kaiken lisäksi sulatus onnistuu vain niin, että koko jääkaappipakastinsysteemi suljetaan. Siinä menevät pakasteet ja ehkä osa jääkaapin sisällöstä roskiin.  Jäätelöt lähtivät ensimmäiseksi, onneksi niitä ei ollut paljon.

Päivä saattaa muuttua eri syistä.  Tämänpäiväinen ongelma on nyt hoidettu. Blogini jää tällä kertaa lyhyeksi. Olenkin aika usein kirjoittanut blogini loppuosaan ne tärkeimmät asiat. Sattumalta useimmat haluavat lukea vain lyhyen pätkän eivätkä koskaan selviä blogin loppuun. Pitikö blogata näin kauan, että tajusi sen. Ei, kyllä olen sen aina tiennyt.

Hyvää kesäkuun loppua ja ihanaa heinäkuuta, vaikkemme enää heinäpelloille joudukaan. Mansikanpoimintaan voisi kyllä mennä. Täälläpäin mansikka-aika on juuri alkanut!






sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Kotiseutu kullan kallis

Tänään, sunnuntaiaamuna iski kirjoittamisinto. Kun mainitsen sen, yritän hälventää muita paineita saada aikaiseksi jotakin. Pikkuihmisen näkökulmasta suunnitelmien toteutuminen ei ole merkittävää eikä kukaan jää tekojani koskaan myöhemmin kaipaamaan, ovat ne sitten suunnittelemattomia tai suunniteltuja. 

Tämä ja seuraava kuva ovat suunnilleen samalta paikalta otettu.


Kirjoittaminen. Sää tuntui erityisen sopivalta. Siksi siirryin jälleen kirjoittamaan parvekkeelle, vaikka mielessäni ei ollut mitään, mistä kirjoittaisin. Eikä ole vieläkään. Mutta olenko koskaan kirjoittanut ”ei mistään”. Voisin kyllä lyhentää blogejani ja pysytellä vain yhdessä aiheessa. 



Sain eilen valmiiksi yhden puolipakollisen tekstini ja kaivoin kuvat, joista lehden toimittaja saa itse valita sopivimmat. Postitan tekstin huomenna.  Kirjoittaessani ja kaivaessani tietoja, tajusin, kuinka lopussa olin viime vuoden loppupuolella. Paineita oli kertynyt jo pidempään. Lepo oli aina selviytymistä seuraavaan päivään ja asiaan. Korona-aika tuli sopivasti helpottamaan olotilaa, kun muutkin asiat alkoivat olla kunnossa. Toipuminen tarkoittaa aina kaikkien asioiden uudelleen tarkastelua. Nyt pohdin erityisesti sitä, uskallanko, jaksanko ja viitsinkö matkustaa kauemmas edes pariksi päiväksi. Kerään rohkeutta. Voisin aloittaa yhden päivän retkistä. Parvekkeen kukatkin kestävät sen.




Aurinko paistaa tänään jo lähes pilvettömältä taivaalta. Tuuli on vielä melko kovaa. Eilen satoi välillä ja tuuli kovaa. Olin eilen ystäväni kanssa lähdössä kävelylle, mutta juuri silloin pilvet aukaisivat hanansa ja tuuli käänsi ja väänsi voimalla puiden oksia. Palasimme sisälle ja siirsimme kävelylenkkiä myöhemmäksi. 





Tuusulan Rykmentinpuiston alue on ollut suuren mullistuksen kourissa.  Kallioita on murskattu ja metsiä hakattu. Maastoa muokataan ja paljon on vielä kesken.  Elokuussa siellä vietetään Puustellinmetsä-nimisellä alueella asuntomessuja. Koronan takia messuja siirrettiin kuukaudella eteenpäin.  Koko alue on entisen Hyrylän varuskunnan aluetta. En ole aikoihin käynyt siellä syvemmällä. Jokin aika sitten kuljeskelin lenkillä tyttäreni perheen kanssa Urheilukeskuksen puoleisessa päässä. Sielläkin puolella on muutoksia tulossa. Koko alue on Hyrylän välittömässä läheisyydessä. Eräässä vanhemmassa blogissani käsittelin aihetta lyhyesti. Tässä linkki sinne.





Mainintoja löytynee useastakin blogistani mm. täältä.  Vanhassa blogissani ”Polulle kauas” ennen 2013 saatoin käsitellä Rykmentinpuiston aluetta enemmän. Toisaalta silloin saatoin välillä jopa välttääkin sitä. 

Oli eräs vaihe, jolloin aihe oli minulle erityisen läheinen. Taidehistorian aineopintojen tärkein tehtävä oli proseminaarin toteutus. Omaan valintaani vaikutti syksyllä 2011 sairastumiseni, joka paheni kevättä kohden. Minun oli lähes pakko etsiä aihe läheltä, koska halusin välttää kulkemista.  Valinta oli silti vaikea. Professorimme (Jukka-Pekka Airas) mukaan aiheessa piti keskittyä johonkin pieneen osaan taideteosta, rakennusta, tarkentaa yksityiskohtaan, jota sitten käsittelisi laajasti lähteitä apuna käyttäen.

Vanha kuva Aunelasta


Kaikkein parhaiten löydämme usein aiheen jostakin kiinnostavasta ja läheltä, usein niin läheltä, ettemme tajua sitä. Sainkin inspiraation katsoessani Hyrylän torin suuntaan vanhan punatiilisen kasarmirakennuksen, Aunelan ikkunasta, joka toimi silloin Tuusulan taidemuseon lisärakennuksena. Nyttemmin se toimii yhteisötilana, jota paikalliset yhteisöt, yhdistykset, yritykset ja asukkaat voivat varata maksutta käyttöönsä. Jatkoin haaveilua torin kupeessa olevassa kahvilassa, jonne aioin välillä mennä kirjoittamaan. Olin suorastaan naurettavan innostunut. Sitähän olin silloin usein. Äskettäin eläkkeelle lähteneenä kokee koko edessä olevan maailman olevan avoin. Siihen maailmaan on vielä halu jättää jälkiä, jakaa osaamistaan ja saada arvostusta. Aivan niinhän se ei mene. 

Kevät 2016 Aunela keskellä. Tori jää taakse.


Aloitin opiskella taidehistoriaa avoimessa yliopistolla syksyllä 2009, koska maalaustaide kiinnosti minua. Opiskelun edetessä arkkitehtuuri alkoi kiehtoa entistä enemmän. Siinä oli niin paljon sellaisia elementtejä, joista halusin kerätä lisätietoa. Kaavoitus, suunnittelu, rakennusten historia olivat ennestään minulle aika vieraita. Kaiken lisäksi oma koti, omakotitalo herätti ajatuksia. Oman talon osalta jouduinkin sitten myöhemmin, vesiputkiremontin takia paneutumaan aiheeseen toiselta kantilta lisää.

Toukokuun alussa 2016 torilla rakennettiin.



Se oli pian valmis.

Löysin papereideni joukosta lyhyen tekstini, jossa kuvailen aiemmin mainitsemaani katsetta. Teksti oli ilmeisesti puheeni konsepti proseminaarin, 10.1.2012 pitämääni dispositiotilaisuutta varten. Siitä käy ilmi, että olimme todella jo aiemmin pitäneet aiheen esittelyn, jota jouduin tiivistämään rankalla kädellä. Me opiskelemme, että oppisimme jotakin.

Katse kasarmin ikkunasta Hyrylän torille. Siihen päästäkseni, seisoin eräänä yönä Aunelan pienessä eteisessä, taiteilija Outi Heiskasen Apinakiven (Monkey Stone. 1990. valkoinen marmori. 6x110x107) päällä ja katsoin ikkunasta avautuvaa näkymää kohti Hyrylän toria. Unen aikana saamani ideat olivat silloin ja ovat vieläkin minulle tärkeitä. 

Taideteos ja samalla auringosta sähkön saava lamppu.


Laajasta lähdekirjallisuudesta löysin käsitteen, jota rakastan vieläkin. Se on "sense of place", joka kertoo, että kullakin paikalla on oma erityinen luonteensa, muttei pelkästään yhtä identiteettiä. Sitä käytinkin ja useita muita. Tori toimi tuolloin autojen parkkipaikkana ja oli talvella aika lohduton.

Loppujen lopuksi proseminaarityön nimeksi tuli ”Hyrylän tori Tuusulassa”.  Opponointipäiväksi tuli 10.4.2012. Siinä välissä oli sitten ankaraa kirjoitustyötä.  Korjaaminen ja kirjoitus jatkui vielä opponoinnin jälkeen. 

Auringonsilta taideteos. Lisää täällä.

Aiheeni ongelma oli tietenkin se, että kukaan kanssaopiskelijoistani ei tuntenut aluetta. Opiskelija oppii kuitenkin työtä tehdessään valtavasti. Opimme kestämään rankkaakin kritiikkiä. Kehitin keväällä 2012 kunnolla itseäni kestämään häpeää. Enhän aina päässyt kulkemaan kunnolla, koska jalkani olivat niin kipeät. Välillä suoraan sanoen kaipaan sitä aikaa, mutta en sairastumista. Jolleivat oman talon ongelmat ja kaikki siihen liittyvät asiat olisi tulleet ja olleet ylivoimaisia kestää, olisin aloittanut opiskella jotakin muuta, vaikkapa kirjallisuutta tai historiaa.

Pekka Jylhän 9-metrinen Auringonkukka johdattaa asuntomessualueelle.

Asuin 2014 evakossa ollessani ja asun nyt Hyrylän keskustassa. Voi sanoa, että olen juuttunut tänne. Vanhat ihmiset jäävät asuinpaikoilleen monesta eri syystä. Kaikilla ei ole halua eikä rahaa hankkia kalliita asuntoja uusista paikoista ja taloista tai ulkomailta eikä edes kesämökkiä maalta. Mahdoton on myös suunnitelma muuttaa kauemmas maalle, kuten minä olen aina halunnut.

Olen saanut seurata lähietäisyydeltä kotikyläni Hyrylän muuttumista kohti entistä kaupunkimaisemmaksi.  Muutosten vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Nuoret ihmiset haluavat lisäksi kaikki ”vanhat rötisköt” keskustasta pois ja tilalle mieluummin korkeita kerrostaloja.  Torin ympäristö kokee tulevina vuosina rajuja muutoksia. Jo tyhjennetty kunnantalo (ainoa merkittävän arkkitehdin työ täällä; Arto Sipinen) ja muita uudempia rakennuksia puretaan ja tilalle rakennetaan kerrostaloja ja isoja kauppoja. Hyrylän torin identiteetti, jos sitä on oikein koskaan ollutkaan, rakentuu uudelleen.  Totesin proseminaarityössäni, että toriin olisi ehkä mahdollista liittää identiteetti, mutta se on pitkän työn takana. Sitä on tässä välillä kyllä hyvin yritetty rakentaa. On luonnollista, että olen seurannut kiinnostuneena aiheeseen liittyviä asioita.




Onneksi Tuusulalla on paljon muuta identiteettiä, aivan lähellä. Juuri on valmistunut Kirkkotien kotiseutupolku-kirjanen, jonka saa ladattua Virtuaali-Tuusulan sivulta netistä kuten muidenkin alueiden oppaat.

Uusia kerrostaloja on tällä välin tullut ja tulee useita Tuusulanväylän viereen. Hyrylästä kulkee uusia teitä kohti Rykmentinpuistoa ja Puustellinmetsää. Näin on varmaan kaikkialla muuallakin. Viheralueet talojen välillä kutistuvat edelleen.

Meidän kävelylenkkimme eilen kulki siis Rykmentinpuistoon. Sen saatoit arvatakin aiheesta, johon ajauduin. Siksi liitän tähän ottamiani valokuvia. Olen ällistynyt muutoksen voimasta. Meidän pikku kylästämme on tosiaan tulossa kaupunki. Olen nykyään (kuten aina ennenkin) ollut enemmän kiinnostunut luonnosta. Onneksi sitä täällä meillä päin vielä on runsaasti.

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa enemmän, mutta en sittenkään taida saati edes osaa. Ehkä asuntomessujen jälkeen.

Metsälenkillä aiemmin keväällä. Jääkö lopulta yhtään metsää jäljelle? Asuntomessualue pilkottaa.