Sattumista voi ottaa kiinni

Osuin sattumalta viikolla katsomaan aloitusjakson sarjasta, jossa tubettajat opastavat ikäihmisiä netin käyttöön. Taidan olla sitä ikäluokkaa eli vähän nuorempi kuin ohjelmassa olevat seniorit Me sentään hallitsemme netin käytön aika hyvin. Opastusta vanhoille annetaan vähän joka puolella. Ihan hyvä niin. Meillä kaikilla on erilaisia tarpeita. 

Tämä kuva ei kerro muille yhtään mitään, mutta minulle vaikka mitä! Renko. Vehmainen. 14.1.2018

Kuten on tullut jo aiemmin mainittua, minä olen jo vanha tubettaja. Tässä linkki sivulleni.  Olen aina halunnut kokeilla kaikkea, mutta kaikki ei sitten innosta riittävästi eteenpäin. Kuten näkyy, olen vain harvoin lisännyt sinne jotakin. Materiaalia minulla on kyllä, mutta en ole ehtinyt opetella editointia. Joku nuori saattaa sanoa, että olen kalkkeutunut. YouTuben videot kiinnostavat minua ainoastaan, jos ne sisältävät asiasisältöä tai ohjeita. Katselen joitakin matkakertomuksia, käyttöohjeita tai jonkun tilaisuuden taltiointeja. 

Mutta totta toinen puoli, joskus meille itse kullekin tekee hyvää hypätä aidan yli katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vuoden vloggajaksi valittiin 2017 TubeCon-tapahtumassa Roni Back, josta sanottiin eräässä blogissa, että hän ”on persoonallinen ja kiinnostava tubettaja. Vuoden vloggaajasta paistaa intohimo videoiden tekemiseen ja hän jakaa omaa elämäänsä ihmisten nähtäväksi. Vloggaaja tekee kanavalleen päiväkirjamaisia videoita ja kuvaa eri tilanteissa elämäänsä, kuljettaen kameraa mukanaan paikkaan kuin paikkaan.” Hän oli myös yleisönsuosikki. Tässä linkki yhteen hänen videoonsa, jossa hän googlaa itseään. Klikkaa sanaa linkki, takaisin tähän blogiin pääset paluunäppäimellä.

Tässä Alex alle vuoden ikäisenä 14.12.2012.

No jaa, tubetus on nuorison erityisessä suosiossa. Katsoohan Alex 5 vuotta myös niitä, kun siihen vain on mahdollisuus. Ehkä nykyään peiton alla salaa äidiltään, kun taito on vain kasvanut. Lahjoitin joululahjaksi hänelle 2014 ostamani tabletin, joka oli lojunut jo pari vuotta käyttämättömänä.  Inhosin alusta alkaen tabletin käyttöä. Ostaessani sen, sain sen kuvan, että sillä voi korvata läppärin. Erehdyin tosi pahasti. Nyt älypuhelimet korvaavat ylisuuret älyvempaimet eli tabletit loistavasti. Tabletteja tarjotaan erityisesti vanhuksille. Puolikas totuus on, että tarpeeni tietotekniikan käytössä olivat sen verran laajemmat, että tabletti ei siihen riittänyt. Toinen puoli kertoo, että olen ehkä pudonnut alemmas tietotekniikan käytössä? 

Tällainen ihminen, kuin satun olemaan, on aina ollut liian kiinnostunut kaikesta mahdollisesta eikä vanhana kääkkänä edes tahdo päästä karvoistaan. Innostun jostakin pienestä jutusta ja säntään kirjoittamaan aloituksen. Aloitus ei silti ole kaikki. Lauantaina 20.1. innostuin aamukahvin kanssa lukiessani Helsingin Sanomien Lauantai-liitteen Roomaa koskevasta jutusta. Siinä oli kuvia samoista paikoista, joissa kiertelimme 2013 ja joista minulla riittää valokuvia. Ikiaikainen projektini aiheeseen liittyen odottaa edelleen täyttymystään kuten niin moni muu asia. 

Kun ryntään jonkin aiheen perässä hinkuen päästä hengittämään kirjoittamisen pariin, ehdin siinä välillä sortua muihin asioihin. Kaiken lisäksi tämä hirveä sään tempoilu matala- ja korkeapaineen välillä rassaa kehoani.  Vanhan ihmisen luut kolottavat eri tavoilla. Suomen talvi ei oikein enää nykymuodossaan sovi ”luuvaloisille” ihmisille. Tarkoitan sillä lähinnä itseäni, sillä tällä viikolla olen kärsinyt jo kahtena päivänä asiasta, ensin matalapaineeseen siirtyessämme ja sitten korkeapaineen alkaessa. Eikä silloin auta yhtikäs mitään. Se alkaa niskasta ja siirtyy päähän.

Ovat muuten sattuneet samaan kuvaan. Isä syntyi 1918 ja S 1919.

 

Lauantai-aamun innostus johti minut penkomaan papereita, mutta sitten päätin selailla ystävältäni Marjalta lainassa olevan Timo Salmisen ”Opin teillä- Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905-2005” henkilöluetteloita etsiäkseni vihdoin isäni ensimmäisen tyttöystävän, salaperäisen Sirkan sukunimen. Hänen kirjeistään kävi ilmi, että sukunimi alkoi K:lla ja että hänellä oli Salme-niminen sisko, joka siis todennäköisesti on käynyt samaa koulua. Löysin hänet ja sisaren.  Aivan vieras sukunimi.  Valokuvat albumeissa saavat nimet ja ymmärrän kirjeitä entistä paremmin.

Oikeastaan paperikasoja penkoessani muistin tuon edellisen, keskeneräiseksi jääneen tehtäväni osuessani taas kerran pieneen lehtiseen ”Totuus maanpuolustuskysymyksestämme”, joka on julkaistu Helsingissä 1937 Akateemisen Karjala-seuran toimesta.  Tuli mieleen, kuinka ajankohtainen tuo lehtinen on, kun olen kuunnellut presidenttiehdokkaiden haastatteluja, kun niissä on eniten kyselty ehdokkaiden kantoja Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen.  Elettiin aikaa ennen talvi- ja jatkosotaa, toista maailmansotaa ja NATOA.  Ei ole muuten mikään ihme, että nykyaikaa usein verrataan 1930-lukuun. Jääköön asia nyt taas sikseen, sillä asiantuntemukseni ei riitä maanpuolustuskysymysten pohdintaan. 

Lehtinen muistutti minua siis isäni kouluajoista 1930-luvun Riihimäellä ja niihin aukkoihin, joita minun on vielä selvitettävä.

Poikkesin viikolla Hyvinkäällä juuri sinä päivänä, kun satoi lunta ja oli jopa uhattu myrskyä.  Oli taas mukava tavata Kuolemajärvellä syntyneitä kolmansia serkkuja ja heidän vaimojaan. Edellisenä sunnuntaina olin vuorostani Rengossa, jossa entistä suurempi joukko oli koolla muistelemassa Kaloisten, Asemin ja Vehmaisten kylien menneisyyttä valokuvien kautta. Ajoin tällä kertaa tarkoituksella vanhan kotikylän kautta pitkin tietä, joka Vähikkälästä Vehmaisiin ja aina perille Asemille, oli kuin jääkenttä. Aikaa oli sen verran vähän, että pysähdyin kotikylässä pellon taakse kuvaamaan avaraa maisemaa lapsuuden kotia kohti vain hetkeksi. Palasin kotiin vasta iltamyöhään Hämeenlinnan kautta jäätyäni vielä tilaisuuden jälkeen rupattelemaan. On todella omituista tavata ihmisiä sieltä noin kuudenkymmenen vuoden takaa, heitä, joiden kanssa kävimme samaa kansakoulua.  Joka kerta aukeaa eteeni uusia asioita, tarinoita. Ehkä olen menneinä vuosina tätä jo kaivannutkin. Sen saa, mitä toivoo.  Kun vaan jaksaisin enemmän! Voimani tuntuvat olevan usein niin vähissä. 

Asemin kylätalo 14.1.2018

 

Ja miten edes ehtisin kaikkea, jos yhdestä viikostakin kaksi päivää menee pääsärystä kärsimiseen? Ensi viikolla taa on siirtymä korkeapaineesta matalapaineeseen. Eikä minulla ole oikein varaa silloin kipuilla, kun on paljon tekemistä.

Sen saa, mitä toivoo. Olen toivonut pitkään uutta kameraa ja olin jo kerran Helsingissä sitä ostamassa, mutta ei onnistunut. Toisaalta valokuvausharrastukseni on ollut koko syksyn lamassa, joten mikään kiire ei asialla ole ollut. Kunhan ehdin hankkia kameran ennen kesän matkoja, jos sellaisia nyt tulee.

 Mainitsemani aamukahvin Hesarin Rooman juttu jäi sillä kertaa muiden asioiden alle, vaikkei unohtunut. Muistan kovin elävästi ne hetket, kun olimme joukolla menossa kohti Barberinin palatsia ja juutuimme Via delle Quatro Fontanen ja Via del Quirinalen liikenteellisesti äärimmäisen vilkkaaseen ja ahtaaseen risteykseen. Siinä sijaitsee 1600-luvun merkittävän arkkitehdin Francesco Borrominin (1599 – 1667) suunnittelema kirkko, San Carlo alle Quatro Fontane ja neljä jo aiemmin Domenico Fontanan 1588 – 1593 suunnittelemaa veistosta suihkulähteineen risteyksen joka kulmassa. 

Jatkan tätä kirjoittamista sunnuntaina. Hidasta kirjoittamista, kuten joku nuori ihminen aikoinaan totesi ja minä ymmärsin vasta myöhemmin. Joku toinen, vanhempi ihminen mainitsi viikolla, että kirjoitan liian paljon. 

Kysymys ei ollut blogistani. Ajatella, miten ihmisten sanomiset jäävät korvan taakse. Kun satun olemaan mukana joissakin yhdistyksissä ja kerhoissa ja joudun kirjoittamaan pöytäkirjoja ja muita vastaavia, haluan kirjata niihin riittävästi tietoa. Olen ehkä useamman muunkin mielestä liian monisanainen. Itse asiassa ajattelen silloin aina tulevaisuutta ja sitä, että joku saattaa joskus tarvita tarkempaa tietoa esim. historiikkia varten. Tutkiessani huomaan etsiväni useita ääniä ja näkökulmia löytääkseni lähinnä totuutta olevan asian. En nyt juutu selittelemään kovin syvällisesti, mutta saatan joskus palata. 

Toisaalta minua on viime aikoina alkanut kalvaa ajatus, että so what? En jää vatvomaan enkä toistamaan sitä, koska en aio ihan vielä luovuttaa kuten ihmiset usein tekevät vanhetessaan. Viisainta olisi ehkä luopua joistakin tehtävistä, jotka rassaavat ”luovuuttani”. Joskus on myös vaarallista olla jossakin niin kauan, että lopulta luulee olevansa se, missä on mukana. Aloin ajatella tätä, kun vähän aikaa sitten eräs ihminen mainitsi minulle erään yhteisön sulkeutuneisuuden, koska siellä mukana olleet olivat omineet seuran. Hän totesi sitten, että se on nyt viime aikoina parantunut. Itse asiassa tuota sisäänpäin lämpenemistä olen yrittänyt välttää vetämällä uusia ihmisiä mukaan.  On hyvä aina välillä muistuttaa itseään asiasta. Tämä tuli aikoinaan työelämässä hyvin esiin. Asiantuntijuus on myös valtaa. Valta turmelee ihmisen kaikissa muodoissaan. 

Yllätys yllätys, tämän sunnuntain Hesarin Sunnuntai-osiossa oli pitkä kirjoitus henkilöstä Roni Back. Hänethän valitsin sattumalta eilen blogiini esimerkiksi. Sattumia ei ole? Otsikossa sanotaan, että lapset tuntevat hänet, mutta aikuiset eivät. Koska artikkeli ei ole vain tilaajille, voin sen jakaa tässä.

Sattumia ei ole. Näitä juttuja, yllättäviä tulee eteeni harva se päivä. 

Riihimäki 1930-lvuulla

Tahdotko menestyä

Upea auringonpaisteinen kylmä aamu on silmieni edessä. Sain eilen remonttia odottavan makuuhuoneen tyhjennettyä ja tavarat siis taas kerran siirrettyä. Tosin suuri osa tavaroista ja kirjoista on edelleen banaanilaatikoissa keskellä lattiaa, pesuhuoneessa, saunassa. Yltympäri.  Välillä ihmettelen, kuinka nopeasti löydän etsimäni huolimatta matkan varrella tulleista muutoksista. Joskus voisin kyllä merkitä paremmin paperi-ja valokuvakasaan, olenko jo ehtinyt sen skannata, ettei aikaa hukkaantuisi tarkistamiseen.

Kuvat satunnaisesti valikoituneita.

Aamu on aina hyvää aikaa järjestelyihin. Kun saan jonkin asian valmiiksi, mieleni on hetken kevyt ja iloinen kunnes sitten taas jokin tekemätön asia alkaa painaa. Ja niitähän tuntuu olevan.

Tänä aamuna tyhjentäessäni erästä laatikkoa ja tarkistaessani siellä olevien kuvien ja paperien skannaustilannetta, osui käteeni  vanha kirja, jota olen aiemminkin pyöritellyt kädessäni.  Kirja on rapistunut ja kulunut. Sen pehmeät kannet ovat irronneet, mutta se on uhmannut aikaa ja on jostakin kumman syystä kulkeutunut minulle. Oletan, että sen olleen niiden papereiden joukossa, jotka pelastin lapsuudenkodistani.  Kirjasen kanteen on lyöty leimasimella ”Arvosteltavaksi”. Oletan sen olevan joko isäni tai hänen vanhemman sisarensa jäljiltä. 

Kirjan ilmestyessä 1932 isäni on ollut vasta 14-vuotias ja hänen sisarensa Mirja 17-vuotias. Googlaamalla viisastun valtavasti lisää.  Kirjaa, sen aiempia painoksia on runsaasti saatavilla antikvariaateista.  

Kirja on ”Tahdotko menestyä. elämänohjeita Swett Mardenin y.m. mukaan” toimittanut Pekka Kalervo. Otava. 1932. 3 painos.

Osuin myös Eija Eskolan akateemiseen väitöskirjaan ”Suositellut, valitut ja luetut – kirjallisuus kirjastoissa 1918 – 1932” (Tampereen yliopisto. 4.12.2004). 

Otsikon ”Arvosteleva kirjaluettelo hyvän ja huonon kirjastokirjallisuuden

määrittäjänä” alta löydän maininnan tästä kirjasta:

”Toinen laajan suosion saavuttanut kirjoittaja oli amerikkalainen Oliwer Swett Marden. Hänen ajatustensa joukkolevitykseen Suomessa päästiin, kun opettaja Pekka Kalervo julkaisi hänen ajastustensa sovitelman Tahdotko menestyä (1919), ja kouluhallitus hyväksyi sen kansakoulun vasta perustettujen jatkoluokkien oppikirjaksi.” (s. 64 edellä mainitsemassani väitöskirjassa)

Siinä luvussa kerrotaan myös toisesta isäni jäämistöistä löytämästäni kirjasta ja asiat alkavat valjeta. Kirjanen onkin saattanut tulla isäni äidille tai opettajalle arvosteltavaksi. Sitä on käytetty siihen aikaan koulussa tukemaan sen ajan tärkeätä oppimismenetelmää itsekasvatusta. 

On itseasiassa kovin huvittavaa, että sitä harrastin minäkin nuoruudessani ja pidin ensiarvoisen tärkeänä kasvatusmuotona ja pidän edelleen. Taitaa olla siis jo lapsuudenkodista tarttunutta ajattelua.

Miksi sitten kirjoitan tällaisesta vaatimattomasta kirjasesta juuri nyt. Syy on ilmiselvä, vaikka en usko kaikkien edes tajuavan, ymmärtävän tai huomaavan syytä. Mitä tapahtuu koko ajan silmiemme edessä? Meidän ihana maailmamme rapistuu ja muuttuu pahaksi, kun suuri osa sen väestöstä ei enää ole osannut tai osaa kasvattaa itseään hyväksi ihmiseksi. Odotamme kaikkea ulkopuolelta ja muilta. Emme ole enää vastuussa omasta luonteestamme. 

On ollut ällistyttävää huomata, kuinka suosittu Suomessakin on Amerikan presidentiksi valittu Donald Trump. Ystäväni on verrannut ilmiötä Hans Christian Andersenin satuun ”Keisarin uudet vaatteet”. Nyt media ja erityisesti lehdistö ovat pahiksia, kun ne kertovat jotakin tämän ihmisen taustoista ja luonteesta. Kertominen mielletään valehteluksi. Trump itse sanoo lehtien valehtelevan. Ihmiset eivät enää erota totuutta ja valhetta.  Se jotakin jopa näkyy Trumpin käyttäytymisessä ja kaikessa toiminnassa. On oikein, että siitä puhutaan ja kirjoitetaan ja sitä vastaan taistellaan. Jo nyt näkyy, että meillä Euroopassa seurataan samoilla jalanjäljillä, mennään kohti pahaa. Ihmiset eivät kohta erota oikeaa väärästä.

Trumpista näemme, että luonnetta on voinut kasvattaa myös väärään suuntaan. Paha tuo aina lisää pahaa mukanaan. Tavallinen ihminen tuntee tänä päivänä, että on ehkä paras piiloutua jonnekin ja pysytellä siellä, kunnes tämä ajanjakso on ohi.

Voimme siis osittain katsoa hiljaa taustalla, minne nyt olemmekaan menossa. Haluan uskoa, että loppujen lopuksi se hyvä voittaa, mutta mitä joudumme kestämään ennen sitä. Olen ehkä liian pessimistinen. Voi olla, että juuri nyt nämä ikävät asiat ovat kärjistyneet ja antavat sen kuvan, että toivo on menetetty. Toivottavasti hyvät ihmiset jaksavat tehdä edelleen työtä oikeudenmukaisen maailman hyväksi. Meistä jokainen voi vaikuttaa siinä omassa pienessä elämässään omaan ympäristöönsä.

”Tahdotko menestyä” -kirjassa kerrotaan lukemattomien esimerkkien kautta monien kuuluisiksi tulleiden ja myös tavallisten ihmisten kehityksestä menestyväksi ja hyväksi ihmiseksi. En pysty niitä tässä toistamaan, mutta kerään kaikki alleviivatut kohdat tähän. En tosin tiedä, kuka ne on alleviivannut.

”Uskonto on jumalallinen pyhä asia; ken sitä pilkkaa, ei ole hyvä ihminen.”

”Jumala auttaa meitä, mutta silloin meidän täytyy myös vaeltaa hänen tietänsä. Meidän tulee kulkea totuuden tietä, tai hän hän jättää meidät oman onnemme nojaan.”

”Rehellinen mies tekee aina omantuntonsa mukaan.”

”Hyvä maine on parempi kuin suuret rikkaudet.”

”Heikot ihmiset odottavat suotuisaa tilaisuutta, voimakkaat luovat sen itse.”

”Lue – niin menestyt!”

”Joka ei käytä kirjallisuutta, on sokea, vaikka hänellä olisi maailman parhaat silmät.”

”Ajan tuhlaaminen on samaa kuin tarmon, elinvoiman ja luonteen tuhlaaminen: sen mukana seuraavat huonot toverit ja huonot tavat, ja hyvät tilaisuudet, jotka eivät koskaan palaa jälleen, menevät sen mukana hukkaan.”

 

”Älä tapa aikaa: siinä on tulevaisuutesi!”

”Luonto ei anna ihmiselle rauhaa, ennen kuin hän on löytänyt oikean alansa: se pakottaa ja yllyttää häntä, kunnes hän taipuu sen vaatimuksiin ja asettuu määrätylle paikalleen.”

”Tunne itsesi! (oli ennen vanhaan kirjoitettuna Delfoin portille; ja vaikka oraakkeli aikoja sitten olikin jo vaiennut, niin näiden sanojen merkitys pysyy ikuisesti. Ei koskaan ihmiselle ole sen parempaa neuvoa annettu.)”

”Seuraa taipumustasi.”

”(Me tarvitsemme tyttöjä,) joiden sydän on täynnä säälintunnetta ja myötätuntoa, jotka itkevät murehtivan kanssa ja iloitsevat iloisen kanssa.”

”Vain sen, jota me koko sielullamme etsimme, me löydämme.”

”Vaikka me keräisimme nuoruudessamme kuinka paljon tietoa hyvänsä, niin emme suotuisimmissakaan olosuhteissa voi saada niiden avulla mitään kokonaista aikaan, jollei meillä ole selvillä päämäärää mihin pyrimme.”

”Älä vitkastele aikeesi toimeenpanossa.”

 

”(Lykkäys merkitsee tavallisesti laiminlyöntiä) – se, minkä jättää ”myöhempään”, jää tavallisesti tekemättä.”

”(Aamusta tavallisesti riippuu, tuleeko päivästä hyvä ai huono; sillä) aamuhetki kullan kallis.”

”Suurin osa suurista miehistä on ollut aamuvirkkuja.”

”Tee mitä on tehtävä heti, ja hanki itsellesi virkistystä työn jälkeen, mutta älä koskaan edeltäpäin.”

”Se, joka pitää ajasta kiinni – s.o. on täsmällinen, pitää myös tavallisesti sanansa.”

”Kohtele toisia samoin kuin toivoisit toisten kohtelevan sinua.”

”Se, joka mittaa ihmistä säädyn tai omaisuuden eikä sisällisen arvon mukaan, käyttää alhaista mittakaavaa.”

”Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa eikä heidän rikkautensa mukaan.” Alleviivaajan kommentti: ”ei enää nykyaikana”. 

Tahdotko menestyä voi jollekin toiselle tarkoittaa valtaa ja rikkauksia, mutta jollekin toiselle taas hyvää elämää niiden asioiden ja työn parissa, jotka ovat juuri tälle ihmiselle luontaisia. 

Tämän tekstin otsikoksi olisi itse asiassa sopinut  "Naiivin naisen isku".  En ole enää aikoihin kutsunut itseäni naiiviksi kuten aikoinaan Polulle kauas-blogissani. Kun kirjaa ylös itsestään selvyyksiä, se voi tuntua lapselliselta, mutta kyllä niissä on uinuu totuuden siemen. Ja joka tapauksessa voin nyt arkistoida kyseisen kirjan. 

Valokuvien ja muistojen taustoja

Olen aloittanut, jatkanut ja täydentänyt keskeneräisiä loputtomia projektejani.  Sitä teen koko ajan. Pyörittelen asioita hetken ja laitan sitten taas lepäämään arkistojen uumeniin. Sain sentään yhden isäni valokuva-albumin skannattua kokonaan. On todella sääli, ettei kuviin liity mitään tekstejä. Kukaan minun jälkeeni ei niitä pysty enää selvittämään. 

Kuvat ilman tarinoita voivat olla myös toisinaan tylsiä. Osa vanhoista valokuvista on sen verran huonolaatuisia, että ne vaativat tarinan. Helsingin Sanomat julkaisi 30.11.2016  Fidel Castroa koskevan artikkelin yhteydessä valokuvan, jonka suomalaisen opiskelijajärjestön Kuubassa pidettyyn konferenssiin  lähetetyt opiskelijat olivat 1962 ottaneet. Kuvassa kaksi matkassa ollutta opiskelijaa on uimassa 21.10.1962 Fidel Castron kanssa.  Elettiin kriittistä ohjuskriisin aikaa, joka ei matkalla olleille ollut silloin selvillä.  Kuva levisi aikanaan myös maailmalle.  Ja nyt Castron kuoltua se ja tarina pulpahtivat taas pinnalle. Tästä  pääset lukemaan artikkelin ja näet valokuvan.

Tässä isäni albumissa ollut uintikuva. Hän ui siinä keskellä kuvaa.

Osalle isäni kuvista pystyn kehittämään tarinan, joka aikanaan voi olla osa isompaa tarinaa. Kuvia skannatessani mietin, mitä isäni on miettinyt liimatessaan valokuvia albumiin ja milloin hän on rakentanut albumit. 

Oma arkistointisysteemini vaatinee myös tarkistamista. Eihän minulla ole edes mitään kunnon systeemiä. Ehkä kannattaisi jakaa kuvat seuraaviin erillisiin kansioihin 1) lapsuus, perhe 2) kotikylä ja koti 3) koulut 4) ystävät 5) matkat 6) sotaan valmistautuminen. Eniten vaikeuksia minulle tuottaa 1930-luvun loppu. Riihimäen Yhteislyseon jälkeen isä jatkoi opiskelua Helsingissä.  Missä ja kuinka pitkään. Hän ei koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi.

Isäni on takana kolmas vasemmalta ja Urho neljäs.

Helsingin aikana hän tutustui mm. Urho Lehtoseen, josta tuli elinikäinen ystävä, ystävä, jonka me lapsetkin opimme tuntemaan. Urho oli helsinkiläinen ja isääni neljä vuotta nuorempi. Olen usein miettinyt, mikä heitä yhdisti. Isäni oli maalaispoika, josta tuli maanviljelijä, Urho sen sijan kaupunkilaispoika, josta tuli diplomi-insinööri.  Valokuva-albumissa on joitakin kuvia heistä, samoin yksi luokkakuva, jossa he istuvat vierekkäin.  Liitän ne tähän blogiini, jos vaikka sattumalta joku osuisi lukemaan ja antaisi lisätietoa. 

Ennen sotaa lienee ollut suojeluskuntatoimintaa, mutta siitä on vaikea löytää tietoa netistä. Käsivarsissa olevat valkoiset nauhat, joissa iso S-kirjain.  Isäni lähti talvisodan syttyessä armeijaan ja  syksyllä 1940 hän siirtyi Reserviupseerikouluun.  Sitten alkoikin kesällä 1941 uusi sota, jatkosota.

Urho on toinen vasemmalta ja isä sotilaspuvussa kolmas vasemmalta.

 

Seuraavan kohdan kopion varhaisemmasta blogistani 15.1.2014 Valokuvat vievät mukanaan.

”Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin vahvennettuna talvisodan aikaisesta 1. prikaatista. Isäni sotilaspassin ja muusta materiaalista kuten valokuvista tekemäni päättelyn mukaan on ollut Reserviupseerikoulun kurssilla 49, joka on pidetty Niinisalossa 19.09.1940–31.01.1941. Wikipedian mukaan kurssilta on valmistunut 975 upseeria. Se jälkeen hänet on 1.2.1941 siirretty joukkueenjohtajana 1 Prikaatin 6 komppaniaan, joka on vaihtunut 7.6.1941 JR1:n 4 komppaniaksi.

Koska isäni joutui vasta 7.12.1939 jo talvisodan sytyttyä varusmieskoulutukseen, jätän varhaisemmat vaiheet, joita eräässä aiemmassa blogissani pähkäilin myöhemmin tutkittavaksi. Niiltä ajoilta lienee kuitenkin melko runsaasti valokuviakin.”

 

Paljon enempää en ole sittemmin ehtinyt tätä asiaa tutkia. Valokuvia on vielä paljon skannaamatta.

Isän ystävä Urho lähti vapaaehtoisena suomalaiseen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonaan ja olen löytänyt hänet  SS-Division Wikingin rykmenteissä Nordland  palvelleiden suomalaisten nimilistasta ( III/N = III Btl. SS-Regiment Nordland) Lehtonen, Urho Uolevi, III/N, sk.stm. 

Uskon, että ystävyksiä yhdisti sittemmin sotaan liittyvät kokemukset, joita oli vaikea jakaa monen muun kanssa. Se oli myös vanhempiani yhdistävä kokemus. Olisi aikoinaan pitänyt kuunnella oikeasti. Silloin lapsena ne asiat eivät todellakaan kiinnostaneet. Kun Urho löysi vaimon, Maritan, vanhempani olivat mukana häissä. He tulivat hyvin usein 1950-luvun alussa viettämään aikaa meille maalle, joskus jopa pyörillä Helsingistä saakka. Kesällä 1954 he tekivät yhdessä matkan aina Lappiin saakka. Valokuvaus oli myös isäni ja Urhon yhteinen harrastus. Siksi heistä ja perheestämme on olemassa paljon valokuvia.

Lehtosten kanssa Ojajärvellä uimassa.

Pariskunta kuului kiinteästi meidän lapsuutemme. He liittyvät moniin hienoihin muistoihin. Heillä ei ollut lapsia. Siksi he varmaan hellivät meitä tuoden meille aina tuliaisia. Muistan aina, että he toivat meille 1950-luvulla ensimmäiset banaanit. Se oli suuri pettymys, koska olimme odottaneet karamelleja tai siilikakkua. Vietin kesällä 1957 kesälomaa heidän luonaan (5.7. – 15.7.1957). 

Perheeni vieraili 1960-luvulla useasti heidän saarellaan Hangon/Tammisaaren saaristossa. Marita oli ruotsinkielisenä usein tulkkina Pohjoismaihin järjestetyillä matkoilla.  He olivat mukana kaikissa perhejuhlissa. He olivat vanhempieni parhaat yhteiset ystävät. Molemmat olivat töissä helsinkiläisissä yrityksissä.  Heidän kanssaan lähdin ylioppilaskesäni jälkeen Helsinkiin. Urho kuoli ensin ja Marita vähän ennen vanhempiani (1998).

En ihan saanut alkuperäisiä värejä tähän alunperin diakuvaan, jossa kyseinen Warburg ja Dinah. Paikka on Ahdekaunokintie, Vartiokylä. Helsinki

Tätä kirjoittaessani mieleeni virtaa useita pieniä, suuria muistoja. Urho taisi juuri sinä kesänä, kun olin heidän luonaan hankkia ensimmäisen autonsa, itäsaksalaisen Wartburgin. Hän lienee vasta oppinut ajamaan autoa ja harjoitteli silloin.  Ajelimme ympäriinsä sinä kesänä ollessani heidän vieraanaan. Jopa minua, lasta hävetti, kun ainakin kerran auto pysähtyi raitiovaunukiskoille ja raitiovaunu joutui odottamaan, että Urho sai käynnistettyä auton.  Omituista kyllä, etten ole maininnut sitä päiväkirjassani. Mutta niinhän olen ennenkin todennut, että jätin nolot ja ikävät asiat mainitsematta. Ne pitää lukea rivien välistä. Todennäköisesti tuo päivä oli maanantai 15.7., koska mainitsen olleeni Urhon kanssa kaupungilla. Illalla lähdimme ajelemaan kotiini Renkoon, jossa sinne saavuttuamme vanhempani jo nukkuivat, koska Urho joutui herättämään heidät koputtamalla ikkunaan. Dinah-koira oli mukana. Kesä oli huipussaan. 

Kultaisen kesän muistot ryntäävät päälleni päiväkirjani sivuilta. Koko vuosi avautuu taas uudelleen. Mutta siitä aiheesta jatkan toisella kertaa. Olen kirjoittanut joitakin muistoja siltä vuodelta toiseen blogiini otsikolla ”Muistojen sirpaleita”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

Tämä kuva on juuri tuolta heinäkuulta, johon viittaan. Minä olen taustalla selin.