Paikan taju

 

Olen kovin usein käsitellyt paikkoja, monia eri paikkoja. Se on ollut yllättävän usein myös kaikkien kirjoitusteni taustalla. Se on ollut myös innoittajana tutustuessani uusiin paikkoihin. Ei ole ollenkaan väliä, vaikken ole koskaan edes käynyt siellä, mihin alan tutustua joko paikan päällä tai virtuaalisesti. Paikasta ja paikoista on yksityiskohtien lisäksi tullut minulle entistä tärkeämpi aihe, kohde tai katsantokanta.

Vuosi oli 1965 tai 1966

Usein mietimme, mistä johonkin asiaan kiintyminen johtuu ja/tai, mistä se on alkanut. Kirjojeni joukossa on yllättävän paljon kirjoja, jotka liittyvät paikan käsitteeseen. Kun opiskelin muutaman vuoden taidehistoriaa 2010-luvun vaihteessa, huomasin paikan tajun edelleen vain korostuvan ja tulevan entistä lähemmäksi.

Kun ajattelen lapsuuttani, muistan eläneeni tietämättäni saman aiheen ympäröimänä. Olen aivan varmasti kirjoittanut näissä blogeissani aiheesta sen enempää korostamatta juuri tätä puolta. Olen varmasti kirjoittanut niistä tunteista, joita tunsin lapsuuden kotini pihalla. Ne veivät minut jonnekin tuntemattomaan menneisyyteen. Yksityiskohdat ovat tulleet vasta paljon myöhemmin näkyviksi. Jos osaisin piirtää, kuvaisin itseni siellä pihalla seisomassa juuri tietyllä paikalla, koska aina palatessani tähän ajatukseen, seison lapsena juuri siinä. (itse asiassa kotitaloa on usein kuvattu juuri siitä kohtaa)

1982 Kuvaaja, isäni on juuri niillä paikoilla

 

Väitän, että meitä aikuisena johtavat muistot alkavat olla elävimmillään siinä kymmenen vuoden iässä tai jo aiemmin.  Pienenä olin muutaman kerran kesäisin pois kotoani viikon verran. Palatessani kiinnitin erityistä huomiota kotikyläni vehreyteen verrattuna niihin paikkoihin, joista olin tulossa.

Tätä kirjoittaessani muistin taas isäni minulle 1957 antamat kirjat; maailman karttakirjan ja Ahti Paulaharjun ”Topografian ja suunnistamisen perustiedot”. Otava on julkaissut kirjan 1951. Kirjat viittaavat siihen, että olen aina rakastanut karttoja. Se puolestaan johtaa jälleen paikkoihin. Toisaalta em. kirja johdattaa myös kartoituksen historiaan, josta päästään takaisin paikan määrittämiseen.

1982

 

Itse aiheessa olen kirjoittanut näistä saamistani kirjoista tähän blogiini jo otsikolla ”Aina sivuraiteilla” 10.4.2014. Pääset lukemaan tekstin täältä.

Paikan tuntua tutkitaan monitieteellisesti. Kirjahyllyssäni on SKS:n julkaisema Kalevalaseuran vuosikirja 85 ”Paikka Eletty, kuviteltu, kerrottu”. Kirja on julkaistu 2006 ja sen ovat toimittaneet Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen ja Ulla Piela. Se sisältää monien tutkijoiden aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Kun vaan ehtisin liian suuren kirjaston paineessa se lukemaan, voisi olla paljon viisaampi. Lähdeluetteloissa on myös mainintoja monista mielenkiintoisista kirjoista. Käsittelen tässä blogissani nyt ja kuten yleensä omia tuntemuksiani ilman kirjatietoa.

1982

 

Opiskellessani käytin paikan käsitettä lähes kaikissa esseissäni. Se oli usein tärkeä johtoajatus, vaikkei aina pääosassa. Se oli esillä myös, kun käsittelin omaa silloista kotiani arkkitehtuuriesseen aiheena. Toinen tärkeä, usein esille ottamani asia oli ajan käsite.

Koska olen elänyt paikan ja ajan sisällä pitkään, väitän, että omat ajatukseni ovat vaikuttaneet minuun muuttamalla sisäistä kokemusmaailmaani. Voikin olla, että monet eivät pysty samaistumaan kokemuksiini. Paikka ja aika ovat sisälläni, päässäni ja melkein myös sydämessäni eikä enää ole merkitystä sillä, että omistaisin niitä tai edes osaa niistä konkreettisesti. Olen siis vapaa kuin taivaan lintu. Sanon niin huolimatta siitä, että usein muistelen paikkoja, joihin sukuni, perheeni, lapseni tai minä liityn.  En koe niistä sydämentykytyksiä.(paitsi joskus valokuvia katsellessani) Yllättävää on silti, että parin vuoden takaiset lastenlasteni elämänmuutokset tuntuvat minussa vielä vähän samalla tapaa kuin oman kodin menetys tuntui pitkään. Aika (ja muutos) on siis myös tärkeä merkittävä tekijä.

kesä 1971

 

Paikan taju on myös koko ajan mukana, kun olen käsitellyt vanhempieni historiaa.

Palaan paikoista tähän aikaan ja hetkeen.  Olotilani on aika ajoin epätodellinen. Päivä saattaa solahtaa ohi hetkessä enkä ole saanut aikaiseksi mitään. Sehän on hyvä, sanoisi joku ystäväni. En ole usein kiinnostunut mistään ulkopuolisesta paitsi kirjallisista aiheista ja niiden liittymisestä muualle. Olen usein väsynyt ja katson vain Yle Areenasta elokuvia tai hyviä sarjoja. Kiinnostava sukututkimusaihe herättää minut. En edes innostu samoista aiheista kuin muut ihmiset. Kasvit ovat kylläkin aihe, joka usein vetää puoleensa. On ikävä puutarhoja ja metsiä.

2017 koko kevät jäähyväisten jättöä

 

Lopetan siihen, kun tuttu väsymyksen ja kyllästymisen tunne valtaa minut. Pitkän yön nukuttuani jaksan taas hyvin ainakin iltapäivään saakka. Muuten kirjoittaminen takkuilee ja moni muukin asia ei tunnu mukavalta.  Joinakin viikkoina huomaan yllättäen tai ei ehkä niin kovin yllättäen, että vasen tai oikea nilkkani tuntuu taas vaihteeksi kipeältä, ei pidä. Koska olen ajatellut käydä kävellen kaupassa, on pakko ottaa yksi Burana. En missään nimessä halua, että vuoden 2018-2019 jatkuneet vaikeudet alkavat uudelleen tällaisenä aikana. Pääsin niistä eroon vasta viime vuoden alkupuolella. Mutta päätänkö minä siitä? Eräänä päivänä katselin ottamiani valokuvia ja näin niistä ja niiden puutteesta selvästi, milloin kärsin eniten.

2017 kevään vastaanottoa viimeisen kerran paikoilla, joita ei enää ole muualle kuin kuvissa

 

Aikana, kun meillä on harvoin yhteyksiä muihin, ei edes perheeseen, kaikki ilo on puserrettava omasta itsestä. Jokin aika sitten helmikuussa, meillä oli sentään perheen kanssa tapaaminen ulkona, Tuusulan Fjällbossa. Joimme kahvit ja söimme tyttäreni tekemää banaanikakkua mäen päällä huvimajan vieressä. Alhaalla kävivät vain rohkeat pikkupojat, sillä mäet olivat yhtä jäätä. Kaiken lisäksi paikka pursui ihmisiä. Perheen nuorin jäsen, Aava on harvoin tavatessamme alkanut ihmetellä, ketä me oikein olemme. Normaalisti yhdessäolo lastenlasten kanssa on ollut aiemmin paljon, paljon  vilkkaampaa. Asummehan kaikki lähellä toisiamme. Aavan 1-vuotissynttäritkin jäivät juhlimatta.Tästä kirjoitin jo aiemmassa blogissani, jonka siis itseasiassa julkaisin jo tämän aloituksen jälkeen. 

 

Olen sentään lapsesta saakka oppinut kaivamaan itsestäni luovuutta, kekseliäisyyttä. Sitä pursuaa minusta edelleen. Se ei katoa mihinkään edes vanhasta ihmisestä. Me olemme se sama henkilö syntymästä kuolemaan saakka. Monet nuoremmat, jopa oman perheeni jäsenet eivät oikein ymmärrä sitä vaan tahtovat joka käänteessä opastaa.  Vuosien mittaan olen aina välillä tuntenut surua siitä. Olen aina ollut huono itseni puolustamisessa, en lähde juuri koskaan väittelemään. En osallistu keskusteluihin, joissa on kyse ääripäistä ja joissa on vastakkainasettelua tai vertailua. En halua koskaan korostaa omaa egoani, jonka olen jo kauan sitten ripustanut naulakkoon. Mutta silti kaivan iloa omasta itsestäni, persoonastani, ulkonäöstäni, tekemisistäni ja historiasta sekä omastani että vanhempieni. Tämä kaikki edellä mainitsemani on aina näkynyt myös näissä blogeissani.

2017

 

On siis aika kirjoittaa tämä jo 28.2. aloittamani teksti julkaistavaksi. Minulla on tapana ennen uuden julkaisua jakaa Facebookissa joitakin aiempien vuosien blogeja uudelleen. Luen ne tietenkin uudelleen, kunhan olen ensin valikoinut. Taas huomasin parikin aihetta, joihin olin luvannut palata, mutta sitten kyllä unohtanut.

Olemme nyt eläneet yhden vuoden erikoisessa tilanteessa, joka meistä monen kohdalla on merkinnyt eristäytymistä lukuun ottamatta viime kesän hetken vapautta, jonka takana oli myös varjo. Omalta kohdaltani kaikki on mennyt kohtalaisen hyvin. Vanhat ihmiset ehkä ovat sopeutuneet parhaiten. Muutaman kerran olen saanut miedon ”raivokohtauksen”. Se on lähinnä liittynyt kaikkeen saivarteluun ja ihmisten ymmärtämättömyyteen, jota media tuo eteemme.

Ongelmani johtuu lähinnä siitä, että minulla ei ole heti keskustelukumppania, jolle purkaa mielipahaani. Hyvä ystävättäreni, jonka olen tuntenut muutaman vuoden päästä jo 40 vuotta, asuu lähistöllä ja onneksi me voimme helpottaa olotilaamme aina välillä parantamalla maailmaa kahvikupin ääressä. Silloin voin melkein kuvitella, että elämme normaalia elämää. Viimeksi ihmettelin myös sitä, että miten me todella asumme edelleen samalla maailman kulmalla kuin silloin 1980-luvulla.

Vapaaehtoiset työt odottavat paneutumistani. Lupaamani kotisivut sukuseuralle. Ehkä hyvin ajateltu ja mietitty onkin sitten helppo toteuttaa. Katsotaan nyt. Loppusuoralla kuitenkin tehtävän eräänlainen pakollisuus tulee esteeksi ja vie minut tekemään kaikkea muuta. Kuvien valinta herätti taas uusia aiheita, joista olisi kiva kirjoittaa.

1980-loppua

 

 

 

 

Eivät ne irtoa minusta enkä minä niistä

Kirjoitusrauha, sellaista kaipaan.  Mutta ei, elämä pyörii ympärillä kiivaaseen tahtiin ja minä pyörin siinä mukana. Yritän aina välillä kerätä vanhoja kirjoituksiani kansioihin, jotka olen nimennyt sopivasti. Joudun korjaamaan aikoinaan tallentamiani tekstien kopioita, koska kirjoittaessani niitä blogeiksi, muokkasin kirjoituksia vielä blogipohjan käyttöliittymässä.  Nyt niitä uudelleen käsitellessäni ajattelen niiden mahdollista uutta käyttötarkoitusta, osana jotakin suurempaa kokonaisuutta.

Toisaalla saan sitten koko ajan lisää innostuksen aiheita.  Alan ymmärtää, miksi oikeat kirjailijat joskus lähtevät jonnekin kauas kirjoittamaan.  Tuli mieleeni, että myös oma myöhempi elämäntarinani liittyen elinympäristööni 32-vuoden iästä lähtien vaatii myös ulostuloa.  Olin tällä viikolla kuuntelemassa esitystä liittyen Keski-Uusimaan kuntien identiteetin tutkimukseen, jonka hankenimi oli  ”Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä kolmosen tällä puolella”.  Tutkimuksessa on käytetty pääasiassa vuorovaikutteista  nykydokumentointia, joka laittaa nykyhetkeä talteen ja samalla aikaansaa dokumentaarista aineistoa eri muodoissa kuten teksteinä ja kuvina.  Tämän blogin alla on lisää tietoa tästä tutkimuksesta. Kun kuuntelin tutkija Harri Nymanin innostunutta esitystä, lähtivät ajatukseni juoksemaan kauemmas omasta kotipaikastani.  Onhan minulla aika monta paikallisidentiteettiä.  Ehkä runsaudenpulaa. 

Tuusulan maisemia

Ihminen voi lähteä paikasta, mutta paikka ei lähde hänestä. Voi olla myös paikkoja, joissa ei ole koskaan asunut, mutta joihin on kasvanut sisään oudolla tavalla. Sitä on itse asiassa aika vaikea selittää muille enkä edes yritä. Äitini karjalaisen suvun asuinsijat, kotipitäjä, sen kylät ovat juuri tällainen paikka.

Sitten on paikka, jonka sisään ei enää voi mennä, mutta jonka ohitse voi kulkea. Se on sellainen paikka, jossa voisi kulkea yön pimeydessä tuntien sen joka nurkan. Se on lapsuuden kotini  ja sen ympäristö eteläisessä Hämeessä. 

Lukkarintiellä, jonne muutin  perheeni kanssa aikoinaan 1979. Sieltä lähdin Helsinkiin Puotilaan 1992. Christinan perhe muutti sinne 2000 muutamaksi vuodeksi.. Kuva on syksyltä 2004.  Sen jälkeen tuo auton ikkunasta näkyvä  maisema on kokenut valtavan  muodonmuutoksen.  Alla näkymä suunnilleen samalta paikalta keväällä 2006.

Sitten on lyhytaikaisempia asuinpaikkoja, joihin on myös kasvanut kiinni niissä tapahtuneiden merkittävien elämäntapahtumien kautta.  Olen saanut itselleni sillä tavalla toisen kotimaan, Saksan. Sekään ei lähde minusta, koska tiedän aina sinne mennessäni tuntevani tulevani kotiin.  Niin käy huolimatta siitä, että edellisestä käynnistäni siellä on kulunut jo ikuisuus. 

Karjalaisen isovanhempien pihaviirin viertä kuljen tässä kesällä 2013. Joka käynti siellä ja Kuolemajärvellä avartaa tietouttani ja kasvattaa juuria, maahan, joka kuuluu vieraalle valtiolle.

Entä sitten paikat, jonne matkustamme ja jotka tunnemme melkein kodiksemme. Vaikkapa keväällä 2013, kun olin opiskelukaverieni kanssa Roomassa, se tuntui melkein kodilta. Kuljin sen kaduilla kuin kotikaupungissa.  Halusin oikaista tiettyjä reittejä, halusin välillä kulkea yksikseni. Niinhän me teemme myös kotona, puuhailemme omia juttuja, emme tarvitse matkaoppaita ja joskus on mukava olla yksikseen.  Pariisi ja Lontoo ovat samanlaisia paikkoja. Berliinistä varmaan tulisi samanlainen kaupunki, kotikaupunki kotimaassa, jos vain sinne pääsisin. Ehkä joskus...

Sieltä Karjalasta oli lähtöisin myös Kyllikki (äitini pikkuserkku),, joka asui tässä talossa pitkän elämän ja sai saksalaisen miehensä kanssa 8 lasta. Ehdin vierailla hänen luonaan keväällä 2006 pikkuserkkuni Helmin kanssa, joka on kuvassa valokuvaamassa asuintaloa sen takapuolelta. Kyllikki kuoli 2009 pian miehensä jälkeen.

Entä Helsinki, jossa olen vuosikaudet työskennellyt, opiskellut, jopa asunut useaan otteeseen.  Nytkin asun melkein pääkaupungin kupeessa, mutta käyn siellä valitettavan harvoin.  Joskus on vain sitten pakko mennä haistelemaan sen tämänhetkistä ilmapiiriä  ja kokemaan vanhan tutun kaupungin syke. Valokuvia kaupunkikuljeskeluista riittää vielä moneen tarkoitukseen tai vain katsottavaksi.

Kun kirjoitan tätä, alan tuntea itseni kulkuriksi, joka ei on kaikkialla kotonaan muttei kuitenkaan ole minhinkään lopullisesti juurtunut. Kun puhutaan identiteetistä, se tarkoittaa myös juurtumista jonnekin.  Joskus nuorempana se tuntui tärkeältä, vaikka silloinkin ajattelin voivani juurtua aina sinne, minne menen. On aika ihmeellistä, että olen jäänyt kasvamaan tälle pienelle palstalle, taloon puutarhassa keskellä Keski-Uusimaata. Jo 15 vuotta. Tuntuu siltä, etten pääse irti sitten millään. Aina tulee jokin asia estämään tai mikä tässä nyt lieneekään syynä. Ehkä ihmisen vanhetessa käy useimmiten niin. Ei edes loppujen lopuksi jaksa enää liihotella ympäriinsä samalla tapaa kuin nuorempana.

Tässä selfie Kyllikistä ja minusta.

Illan saapuessa olen jo niin väsynyt, että en muuta kaipaa kuin unten maille matkustamista. Sielläkin olen kotonani. Välillä menen johonkin kirjaan ja jos se maistuu oikein hyvältä, en halua sen loppuvan ollenkaan. Siksi minulla on paha tapa keskeyttää hyvien kirjojen lukeminen vähän ennen niiden loppumista. Kuljen niiden ohi ja ympäri useaan otteeseen, seisotan pöydillä ja milloin missäkin, koska en halua niiden loppuvan. Se on vähän sama, kun jättää kahvista pienen tilkan juomatta.

Nordean kamerakerhossa pidimme joka vuosi ison kilpailun. Tässä erään sarjan (muistaakseni 2007 ja oli kysymys linnuista) voittajia: Hyvin pärjänneen kuvani olin ottanut kesällä 2005 Venäjällä Syvärin rannalla olevassa Mandrogin turistirysässä. Tavoitin siinä pääskysen lentoa.

Monet asiat elämässä maistuvat niin hyviltä, että niitä ei halua päästää menemään.  Kun joskus valokuvani alkavat näytönsäästäjinä juosta läppärin näytöllä, pysähdyn ihmeissäni tuijottamaan niitä.  Olen joka sunnuntai talon esittelyn ajaksi laittanut isolle näytölle juoksemaan kuvia talosta ja puutarhasta. Tässä oli linkki niihin kuviin, mutta se ei toimi enää. (huomautus 15.11.2023)

Ne ovat kuin kaunis elokuva minun elämästäni, joka juoksee ohi silmieni.  Muistan, kuinka innoissani olin, kun pidin aikoinaan valokuvanäyttelyitä ja sitä ennen olin vuosikausia mukana kamerakerhon toiminnassa järjestäen kilpailuja ja itsekin osallistuen niihin.  Jotenkin vain niiden aika meni ohitse eivätkä ne enää innosta minua samalla tavalla. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki muutkin pitävät näyttelyjä ja osallistuvat kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin.  Ympäröivä maailma on niin mahdottoman täynnä hienoja valokuvia, ovat ne sitten muiden tai omiani.  Valokuvani ovat minulle väline ja ikkuna maailman kokemiseen. Ne ovat myös tapa dokumentoida elämääni.  Kuka tahansa ottaa tänä päivänä hienoja valokuvia.

Elokuussa 2006 pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa näytteelyn Tuusulan rantatiellä, Siellä kävi valtavasti väkeä. Kuvasin itseäni vierailijoiden kanssa. Tässä on ex- anoppini Ainon ystävä Heikki.

Monet muutkin asiat ovat vuosien mittaan menettäneet hohtonsa. Usein keksin jonkin hienon jutun ja olin täpinöissäni, kunnes sitten sattumalta huomasin pian netissä muutaman muunkin keksineen saman asian. Ehkä toisella puolella maailmaa, mutta kuitenkin ideaani oli jo käytetty. 

Kaikista ympäröivistä asioista huomaan, että paluu juurille on se juttu, jota minun on nyt seurattava. Monet muutkin tekevät sitä koko ajan, mutta siinä meillä jokaisella on jokin aivan ikioma aarre. Samanlaista emme löydä mistään muualta. Olen usein aikoinaan kirjoittanut ja puhunut paljon kirjoittamisen voimasta.  Suomalaisten sanotaankin olevan mahdottoman ahkeria pöytälaatikkokirjailijoita. Juuri nyt haluaisin kovasti vetää ihmisiä tulemaan esiin kirjoitelmineen ja luomaan jotakin omaa. Tiedän, kuinka vaikeaa on tulla esille. Blogin kirjoittaminen on jokaiselle mahdollista.  Aiheet, tavat ja tyylit ovat täysin vapaat. Blogi on samalla yksityinen ja yleinen. Se madaltaa kynnystä. Harva lukija, varmaan usea heistä täysin anonyymi tulee arvostelemaan tai ylipäänsä mitään sanomaan. Onhan se mukavaa, jos joku silloin tällöin kommentoi. Vielä mukavampaa on, jos kirjoitukset herättävät ajatuksia.

Ehdin valitettavasti harvoin lukemaan muiden blogeja. Se on muutenkin vaarallista, koska auttamatta niitä juuttuu lukemaan pitkäksi toviksi ja se aika on sitten kaikelta muulta pois. Blogilista on paikka, jonne blogien kirjoittajat voivat ilmoittaa omat bloginsa; linkin takaa pääsee sen aihehakemistoon. Olenpa minäkin sinne joskus blogini ilmoittanut.  (huom. myöhemmin, blogilista on jo lopetettu ja vastaava paikka on Blogit.fi . Minun blogini löytyvät sen kautta tämän linkin takaa.

Saksan Dingeringhausenissa. Kuvassa minun lisäkseni Kyllikki, yksi hänen tyttäristään ( Rebekka) ja äärimmäisenä vasemmalla nainen, joka aikanaan 1960-luvulla tuli hoitamaan Kyllikin lapsia ja jäi sille tielleen. Jos joku muistaa, niin minun äitini olisi mielellään lähettänyt minut Kyllikin lapsia hoitamaan , mutten lähtenyt vaan menin omia polkujani.

Kevät on yrittänyt tulla kohisten. Narsissit ja tulppaanit puskevat jo maasta ylös. Pari kertaa olen jo ollut siivoamassa pihaa. Tänään olin auringonpimennyksen ajan Alexin kanssa pihalla ja sain siinä samalla kerättyä kuutisen kottikärryllistä roskia. Auringonpimennys jäi kyllä tarkemmin dokumentoimatta, mutta muut kyllä ovat pitäneet siitä puolesta erinomaisen hyvin huolen. 

Siivoamista riittää kyllä täällä sisälläkin. Aina sunnuntaiksi on oikein kunnolla laitettava paikat kuntoon ja tavarat piiloon, koska HUOM!:n välittäjät saapuvat paikalle esittelemään tätä kohdetta potentiaalisille ostajille.

Valokuvia satelee taas tänne väliin. Valitsen niitä lähes sattumanvaraisesti, koska en yksinkertaisesti muista, mitä kuvia olen aiemmin täällä esittänyt. Niissä on yksi identiteetti, toinen minä. Niiden aika ei mene koskaan ohi. Niitä etsiessäni tarinoita tuntui vain syntyvän lisää.

Dingeringhausenin tila sijaitsi aivan Korbachin kaupungin välittömässä läheisyydessä. Alue on Hessenin osavaltiota

Vapaapäivä

Uuden vuoden alkaessa haluamme usein tehdä erilaisia lupauksia. En edes aikonut luvata mitään, ne ajat ovat osaltani ohi. Aion kuitenkin kääntää tulevaisuuden lehteä ja ujuttaa itseäni uuteen suuntaan. Kuljen päivä kerrallaan, menen joka päivä pienin askelin eteenpäin. Muutos on alkanut jo kauan sitten, nyt kuljen pitkin polullani kauas ilman sen suurempaa meteliä.

Polulle kauas oli vanhan, nyt internetin syövereihin hävinneen blogini nimi. Siihen innoitti minua eräs isäni ottama valokuva. Silloin oli kesä 1953 ja olin lähdössä kahden nuoremman sisareni, Heljän ja Päivikin kanssa polulle kauas kuten kutsuimme päivittäistä reittiämme pitkin ojan reunassa kulkevaa polkua peltojen keskelle. Ojan varsilla kasvoi ahomansikoita, joita matkalla poimimme. Nuorin sisaristani Raija oli syntynyt vasta saman vuoden huhtikuussa, joten hän ei vielä silloin voinut osallistua retkillemme. Tosin vedimme hänet jo seuraavina kesinä mukaan erilaisiin pelto- ja metsäseikkailuihimme.

Voin milloin tahansa siirtyä paikkaan, jossa kuvassa seisomme, polku alkaa muutaman askeleen päästä edessämme. Kuvasta vinosti eteenpäin oikealle seisoo iso lato, jossa myös usein leikimme. Suunnittelimme sinne isompaa kotia, huoneita, kerroksia. Samaa harrastimme talvella, kun kantavan hangen päälle oli satanut kerros lunta. Piirsimme jaloillamme lumelle lukemattomia uusia taloja huoneineen ja huonekaluineen. Kun menimme leikkien jälkeen posket punaisina sisälle, jatkoin keittiön pöydän äärellä pohjapiirrosten piirtämistä paperilla. Huomaan nyt täysin unohtaneeni tuon minulle silloin erityisen rakkaan harrastuksen. Nyt se tuo mieleeni taidehistorian opiskelun aikana virinneen kiinnostukseni arkkitehtuuriin varsinkin sen jälkeen kun ensin eräässä tehtävässämme erityisen innokkaasti paneuduin tulkitsemaan antiikin ajan temppelien rakennustapoja kirjoittaessani referaattia eräästä pitkästä englanninkielisestä artikkelista. Posket punaisina silloinkin, kun nyt sitä ajattelen. Miksi lapsuuden harrastukseni hävisi aikanaan ja unohtui sitten vuosikymmeniksi?

Samalla kun siirryin kuvan paikkaan, voin siirtyä myös aikaan. Se tuo omituisempia muistoja ja pyörryttävän tunteen. Pysyttelenkin kuvassa ja jatkan paikan tarkastelua. Polulle kauas-kuvassa taustalla näkyy iso koivu, jonka kaatumisen syvän huokaisun kera muistan. Se tapahtui paljon myöhemmin ehkä 1970-luvulla, koska sitä ei näy eräässä myöhemmässä kuvassa, jossa poikani Henri vasta kävelemään oppineena kulkee. Koivun vasemmalla puolella näkyy toisen perunakuopan katto, ne olivat siinä peräkkäin. Oikealla puolella näkyy Eskolan, naapurin rakennuksia. Äskettäin löysin toisen kuvan, jonka ehkä äitini on ottanut samana päivänä. Oli pakko etsiä muutama tuota tilaa ja paikkaa käsittelevä valokuva, jotka olen liittänyt tänne. Kierrän paikkaa lapsuuden ja nuoruuden asuinalueella kuin maani ikuisesti menettänyt. Mutta olen elänyt siellä jokaisella solullani. Samalla tavalla ajattelevat varmaan Karjalassa eläneet ihmiset ja siksi minun on varmaan ollut niin mahdottoman helppo samaistua heidän kokemuksiinsa.

Serkukset Jussi ja Henri matkalla ladolle päin pihapiirin jäädessä taakse.

Tänään vietin vapaapäivää. Olen usein kirjoittanut siitä, että eläkeläinen on aina lomalla. Mutta kun nyt katson taaksepäin, huomaan kuitenkin olleeni kaikki neljä vuotta eläkkeelle jäämisestäni ikäänkuin töissä. Rentoutuminen on jäänyt vähiin. Olen kiiruhtanut asioista toiseen, ikäänkuin jonkinlaisen pakon ajamana jonkun jahdatessa minua. Ymmärrän nyt tuon tunteen mielettömyyden. Valokuvaus ja postikorttien kirjoittaminen ovat olleet ihanaa rentoutumista. Kun kirjoittaa postikortteja, voi samalla olla yksin ja sosiaalinen.

Molemmat lapseni kesällä 1981 maisemassa, jonka tarkalleen tiedän.

Kuvan keskellä kaukana pellon laidalla seisoo maisemassa lato,  jonka läheltä olimme lähdössä polulle kauas ja jossa suunnittelimme suuria taloja.

Joulun aikaan sain runsaasti postikortteja, joukossa myös paljon sellaisilta henkilöiltä, joita en itse muistanut. Postcrossingissakin oli vilkkaampaa kuin aikoihin. Postikorttien keräilystä kirjoitan enemmän joku toinen kerta. Sitä kutsutaan englanniksi nimeltä Deltiology ja saksaksi Philokartie. Täällä siitä kerrotaan suomeksi.

Tänään kirjoitin postikortit: Bodolle Sveitsiin, Ginalle Bahamalle, Pavelille Valkovenäjälle, Chiekolle Japaniin, Sabrinalle Itävaltaan, Suzannelle Espanjaan, Vilmalle Liettuaan, Sonjalle Bosnia ja Herzegovinaan,Tóthille Unkariin, Debralle Australiaan, Luisille Portugaliin ja Monicalle Romaniaan. Meillä postikortteja kirjoittavilla ja saavilla on usein samoja kiinnostuksen aiheita. Vilma saa viimeisen laatikoistani löytämäni  Polulle kauas-postikortin, koska tuon nuoren naisen postcrossing profiilissa oli jotakin, joka herätti minussa jälleen kerran kaihon nuoruuden haaveisiin. Siksi tämä kirjoitus tänään.