Ratkaisevatko teot sittenkään?

Aloitan seuraavan blogitekstini. On sunnuntai toukokuussa ja kello on vasta 10.  En ehtinyt eilen lähteä luontoon, vaikka se oli mielessäni. Joka aamu työt odottavat. Sekamelska kotonani odottaa myös siivoamista ja järjestelyä. Milloin olen valmis julkaisemaan tämän tekstin, aika näyttää sen.

11.5.2025

Pesen hiukseni yleensä aamuisin kerran viikossa, kun en enää kestä katsella itseäni. Tänään kytkin siihen mukaan muutakin veden kanssa lotraamista eli kylpyhuone-WC:n siivouksen, jonne kerääntyy parissa viikossa uskomaton määrä pölyä. Kissan veski on myös siellä ja sieltä tippuu kissanhiekkaa lattialle.  Kyllähän te tiedätte nämä jutut ennestään ja ihmettelen, miksi jaksan kirjoittaa näistä perusasioista. Päättelin sen johtuvan siitä, että melkein vuoden ajan monet asiat ovat olleet minulle terveyteni vuoksi äärimmäisen uuvuttavia ja olen usein joutunut siirtämään suurimman osan kodinhoitotöistä eteenpäin. Ja se näkyy ja kiusaa minua.  Toki olen tehnyt töitä, pala kerrallaan. 

Koko ajan pitäisi olla imuroimassa, lakaisemassa ja pyyhkimässä pölyjä.  

Nyt tukka on pesty ja kylpyhuone melkein loistaa hetken. Kissan veskikin tuli pestyä ja uudet hiekat pelkän täydennyksen sijaan vaihdettua. Huomasin veden kanssa lotratessa, kuinka runsas vesi vaikutti paljaisiin jalkoihini ja käsiini. Aloin ajatella entisajan naisten elämää. Kaikki tehtiin käsin ja usein paljain jaloin. Pyykit huuhdeltiin veden äärellä, järvien ja jokien rannoilla myös talvella.  Kädet ja jalat olivat jatkuvasti sierettyneet. Työ ei tuntunut loppuvan koskaan. Usein köyhien naisten piti kotitöiden lisäksi käydä muualla töissä. Sekin työ oli samaa kuin kotona. Myös raskaat eläintenhoito ja peltotyöt kuuluivat naisille. Äitini oli vielä sitä sukupolvea. Olen todistaja muistellessani 1950-lukua ja kaikkea, mitä äitini joutui maatilalla tekemään. Vesi tuli silloin jo sisään. Joskus oli silti ongelmia vesiputkien ja viemärin kanssa, jotka hän joutui ratkomaan.

Mutta kyllä olen itsekin kokenut samat asiat, pyykin pesun kotini navetan karjakeittiössä. Siellä oli myöhemmin pulsaattoripesukone, jossa oli erillinen linko. Ja Saksaan mentyäni, kaikkien vaatteiden pesu oli uskomattoman vaikeata. Talossa oli kaivo, mistä kaikki vesi kannettiin sisään. Vaatteet, siis myös pyyhkeet ja sänkyvaatteet pestiin paljuissa ulkona pihalla. Anopillani oli sähköinen linkouslaite, jolla pestyt ja huuhdellut vaatteet sai lingottua kuivemmaksi, jotta voisi ripustaa ne kuivumaan. Linko vei paljon sähköä ja piti varoa, ettei muita sähkölaitteita ollut päällä.  Sulakkeen kytkin oli naapuritalossa, jossa piti käydä pyytämässä kääntämään se päälle.

Ajattelin tässä vaiheessa vielä vanhempia sukupolvia, joilla oli vieläkin raskaampaa.  Olen kiitollinen, että tiedän niistä ajoista edes jotakin. Tämän päivän nuoret eivät ole koskaan kuulleetkaan niistä mitään ja voi olla, että eivät halua edes uskoa, jos heille kertoisi. Eivätkä ole kiinnostuneet.

En siis tänäänkään ehdi ulos muuten kuin käymään vain pihalla roskia viemässä. Kuivaan hiukset ja jatkan vielä hetken sekasorron siivoamista.

Eilen aloin käsitellä taas sukutauluja siltä osin, kun niiden tarkastelu oli kesken. Olen kirjoittanut siinä rinnalla muistiota asioista, joista meidän on vielä keskusteltava. Samalla kävin läpi kirjatoimikuntamme eri vaiheita. Olen kolmen naisen toimikunnassa ainoa sukututkija ja tutkinut kaikki suvun vaiheet alkuperäisistä lähteistä alusta alkaen, vaikka sukua oli tutkittu jo ennen minua. Olen siinä sivussa tutkinut myös isänpuoleista sukuani. Olen ollut ylpeä kykyjeni kasvaessa runsaan kymmenen vuoden kuluessa. Olen jaksanut tehdä paljon muutakin kaiken ohessa. Tein pakolliset tehtäväni myös sairauteni aktivoituessa. Eikö olisi aihetta olla edes vähän ylpeä? 

Olin jälleen tuntikausia työn touhussa. Oli helpotus, että olin edellisenä päivänä tehnyt ruoan kahdelle päivälle. Sen jälkeen lopetinkin ja katselin Netflixistä ruotsalaista jännäriä.  Menin ajoissa nukkumaan. Mutta raskaalla työllä on myös veronsa. Alan usein ajatella jo seuraavia tehtäviäni. Oli aamuyö, kun heräsin ja aloin miettiä Sirkiän suvun varhaisempia vaiheita, joista kirjoitan pari artikkelia. Oli vaikea päästää irti.  Kirjoitan usein ajatuksissani ja tietenkin otan sen ajan yöunista.  Onneksi kaikki yöt eivät ole samanlaisia.  Edellisellä viikolla olin kirjoittanut yöllä paria muuta tarinaa, jotka olisi aika saada oikeasti kirjoitettua.

Tarinani perustuvat tietenkin arkistotietoihin, sukututkimukseen, olettamuksiin ja ajatuksiini, miten asiat ovat olleet ja ovat. Ajatteluni on syvää ja olen edelleen onnellinen myös mielikuvitukseni voimasta. Erityisen onnellinen olen jaksamiseni kasvamisesta. Sanon joka päivä itselleni: Ota rauhallisesti. Ehdit tehdä kaiken, mitä pitääkin tehdä. Aika näyttää.

7.5.2025

Zombiepäiväni ovat ohitse, siis maanantai ja tiistai. Ihme kyllä sain maanantaina siivottua (kunnolla= imuroitua ja kostealla pyyhittyä) olohuoneen, keittiön ja eteisen.   Enkä edes ollut niin poikki ja katki kuten useimmiten niinä päivinä. Huvittavaa on, että parveke on vielä kesken.  Sain myös viimeisteltyä sukuseuran pöytäkirjan, toimintakertomuksen ja lähetettyä ne eteenpäin. Joitakin asioita on vielä kesken. Vuosikokouspaikkakin löytyi Lopelta ja kutsut on lähetetty. Ne hoituivat puheenjohtajan ja jäsenrekisterinhoitajan toimesta. Kerroin ja kirjasin myös pöytäkirjaan, että olisi aika hakea uutta sihteeriä.

Huomaan myös aivojeni toimivan taas paremmin. Ruumiilliset vaivat vaikuttavat voimakkaasti mieleen. On toki hienoa kuolla saappaat jalassa kesken kaiken tekemisen. Sitä ei voi itse päättää, mutta kuinka monta kertaa ajatus on putkahtanut mieleeni viimeisen vuoden aikana. Omasta itsestä ja itsenäisyydestä kiinni pitäminen vaatii myös paljon. Monella ikäiselläni alkaa olla jo muistiongelmia eikä ole mikään ihme, jos ruumiilliset vaivat synkronoivat henkisten kanssa.

Tänään meillä on Sirkiän sukuseuran kirjapalaveri etänä. Jännitän sitä aivan kauheasti, tunnen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, etten ole vieläkään tehnyt kaikkea, mitä tarkoitukseni on tehdä. Onko elämässä tarkoitus sille, että syyllistyy kaikesta, vaikkei pitäisikään? Valvoin taas viime yönä, kun muistin palaverin. Jääkaappi on taas tyhjä ja tänään pitäisi ehtiä myös kauppaan.

Sormeni syyhyävät muita juttuja kirjoittamaan, mutta blogistani taisi tulla työpäiväkirja.  

Itse haluaisin juosta luontoon, mutta miksi en saa sitäkään aikaiseksi. Valkovuokot kuihtuvat pian.  Ja kaikki lukemani kirjat jäävät kesken. 

 

9.5. aamulla ennen kello 10

Pari sanaa ennen kuin aloitan iänikuisen ahertamisen …

Olen kyllä ollut ahkera jo aamuvarhaisesta asti. Kun on jaksanut suunnitella tekemisiään etukäteen, voi onnistuakin, mutta myös epäonnistua, jos eteen tulee yllättäviä juttuja.

Ehdin jo aamiaisen ja päivän lehtien lukemisen jälkeen pestä tukkani, kuoria perunat, silputa sipulin valmiiksi, kun teen ruoan parille päivälle. Tällä kertaa teen pitkästä aikaa lihapullia ja perunamuussia. Puolivalmis on aina puoliksi tehty. Hiuksetkin sain kuivattua. Aamutyöskentely läppärillä on hankalaa ison ikkunan edessä, kun aurinko paistaa vielä suoraan ikkunaan, sälekaihtimien kanssakin on aivan liian valoisaa.

Föönatessa hiuksiani, ajattelin pitkästä aikaa aikoinaan kovasti viljelemääni lausetta ”Teot ratkaisevat”. Siihen liittyy myös Jaakko Juteinin runon/laulun ”Arvon mekin ansaitsemme” sanat. Se kunnioittaa kansan ahkeruutta ja työn kunnioittamista. Jostakin kaukaa juontaa myös oma ajattelumaailmani, hämäläisestä maaperästä ja kotiseudusta.

Samalla ajattelin luovuutta, jota olen aina viljellyt, pikkulapsesta saakka niin, että siitä on tullut tärkeä ominaisuuteni, kun on kysymys teoistani. Iskulauseeni kaipaisi vähän täydennystä tai muutosta.

Miten sitten selitän suorittamisen ja tekemisen erot? Kuinka pitkälle ihmisen pitää revetä, vaikka on jo tehnyt paljon? Voisiko joku kertoa?

Jätän nämä asiat nyt myöhemmäksi. Blogini julkaisuun päässen vasta myöhemmin.

Viikonloppu

Olen todella ahkeroinut tällä viikolla. Samalla olen vieraantunut todellisesta maailmasta. Mikähän se on? Uusi kausi alkaa maanantaista, jälleen töiden merkeissä. Mutta huomenna äitienpäivänä pidän vapaata, toivottavasti onnistuu. Tarvitsen sitä. 

Nyt on jo maanantai äitienpäivän jälkeen. Uskokaa ja älkää, kävin eilen jokirannassa omilla poluillani ja jaksoin kulkea koko entisen reittini ja käydä kaupassa sen jälkeen. Sitten en jaksanutkaan paljon mitään muuta kuin syödä ja levätä.  Ei ollut tarkoituskaan tehdä muuta. Tyttäreni tuli myöhään iltapäivällä lasten kanssa kahville ja jäätelölle ja toi vaaleanpunaisen hortensian. 

En edes jaksanut julkaista tätä surkeaa postaustani. Facebook/Instagram etääntyvät minusta. Minusta on tullut kunnon erakko, joka ylvästelee joskus pienillä kotitöillään ja ikään kuin loistavalla menneisyydellään. Vaikuttaa, että kevätmasennus pursuilee ulos liitoksista ja suuri innostus puuttuu! Mutta ehkä se siitä!

 

 

Minun oli lähdettävä

Olen mennyt eteenpäin muistojen kahlauksessa ja niiden vaikutuksia miettiessä, kun ne tulevat eteeni. En käsittele asioita loogisesti tai siinä järjestyksessä, kun esimerkiksi luen jotakin päiväkirjaani. Käyttämäni menetelmä on vähän samanlainen kuin aiemmin kirjojen putoaminen kirjahyllystä antaen minulle hiljaisen muistutuksen kirjoittaa juuri kirjan aiheeseen liittyen.

Syksy 1966 tie vie Tähtitorninmäelle

 

Eräänä päivänä aivan syyskuun lopussa, aloin etsiä kadonnutta taskulamppua ja osuin skannattavaksi merkittyyn mustavalkoisia valokuvia sisältävään negatiivipakkaukseen, jossa luki päällä: ”Uusi vuosi 1966 eli 31.12.1966”. 

Negatiivit vaikuttivat vaurioituneilta ja kastuneilta. Olin pelastanut ne 1999, kun lapsuuden kotipiirissä poltettiin vanha nk. ”kanalanvintin” rakennus.  Koska valokuvaus oli silloin hyvin kallista, kuvani jäivät usein negatiivivaiheeseen. Usein en edes ottanyt valokuvia.

 

Muutettuani lokakuussa 1966 Helsinkiin minulla oli voimakas tahto ja halu tulla valokuvaajaksi. Kävin kursseilla ja opettelin valokuvien kehittämistä. Tilaisuuksia kehittämiseen oli harvassa, joten monet mustavalkoiset kuvani jäivät negatiiveiksi ja hävisivät. Aihekin saattoi olla sellainen, etten edes myöhemmin halunnut niitä kuviksi. Niin oli näissäkin kuvissa, jossa olin poikaystäväni ja hänen kaveriensa kanssa viettämässä uuden vuoden aattoa jossakin mökillä kotipaikkakunnallani.

 

Sen ajan päiväkirjani ovat täynnä tajunnan virtaa, runoutta, kertomuksia ja viitteitä lukemaani kirjallisuuteen. Sieltä ei irtoa yksityiskohtia. Onneksi minulla on tallella, samoin 1999 pelastamani kalenterit.  Olen huoletta jättänyt ne jälkeeni lähtiessäni maailmalle. Äiti on myöhemmin jossakin vaiheessa kerännyt sisarusteni ja omia muistojani pahvilaatikoihin. Nyt iloitsen siitä. Kiitos äiti! Valitettavasti en ehtinyt silloin haalia aivan kaikkea mustiin jätesäkkeihin.

Kalenterissani 19-vuotias nuori nainen kertoo, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Muistot vyöryvät pilven tavoin ylleni. Muistan kylmän ja lumisen Helsingin ja osoitteessa Runeberginkatu 65 A sijaitsevan asunnon, jonne olin muuttanut koulukaverieni luokse jossakin vaiheessa lokakuuta Vartiokylästä. Kun tulkitsen kalenterini merkintöjä, huomaan, että myöhemmin kovin pitkiltä tuntuneet ajanjaksot ovat vain pari viikkoa.

Maritan ja Urhon häät Vartiokylän Ahdekaunokinkadulla joskus 1950-luvun alkupuolella. Äitini seisoo aivan keskellä Maritan äidin rva Löfmanin vierellä.

 

Olin lokakuussa tullut Vartiokylään vanhempieni hyvien ystävien Urhon ja Maritan kanssa. He kuuluivat tiiviisti lapsuuteni ja vierailivat kotonani usein. Olin jo lapsena, 10-vuotiaana ollut heidän luonaan. Tässä linkki erääseen postaukseeni, jossa kerron heistä tarkemmin. Olen käsitellyt heitä usein muulloinkin kuten myös useita tähänkin postaukseeni liittyviä yksityiskohtia. Nyt yksityiskohdat menevät tunteiden tasolle, syvemmälle, kuoren alle, ne saattavat johdattaa pidemmälle, ne eivät ole enää pelkkää faktaa.

Nuoren naisen maailma on täynnä haaveita, unelmia, rakkautta, tunteita, kaipausta, ikävää, surua. Toisaalta niitä muistoja on ihana käsitellä, tutkia ja kirjoittaa. Silti aika, jonka varaan niitä varten jää aina kovin lyhyeksi. Joku ulkopuolinen voisi todellakin saada niistä paljon paremman kertomuksen, vaikkei se olisikaan niin todenmukaista kuin omani. Muistan niin paljon enemmän, kuin mitä kalenteri ja valokuvat kertovat. Sen ajan päiväkirja on kuten olen maininnut, hyvin kryptinen, mutta se antaa silti kuvan tunnetiloistani.

Innostuin skannaamaan samalla muitakin negatiiveja. Valitettavasti negatiivit ovat melkein aina kärsineet. Ne ovat pölyisiä ja niissä on muitakin vaurioita. 

Tässä Manu-koira. Vanhasta rouvastakin on jossakin kätkössä hänestä ottamani yksittäinen valokuva, mutta en sitä ole juuri nyt löytänyt

Tuo 1960-luku tuntuu nyt niin kiehtovalta, että jatkan siitä. Kun olin päässyt Helsinkiin, kalenterini mukaan vasta sunnuntaina 9.10., aloin etsiä töitä. Kalenteriani tutkiessani olen erityisen yllättynyt siitä, että asuin Lehtosten luona Vartiokylässä vain parisen viikkoa. Jouduin ulkoiluttamaan Manu-nimistä isoa koiraa, joka hyppäsi isäntäväen lähdettyä aina sänkyyni herättäen minut. Alakerrassa asui Maritan vanha ruotsinkielinen äiti, joka halusi seurustella. (Tätä kirjoittaessani kaikki materiaali rinnallani tajusin, että hänen etunimensä oli Elsa, löysin hautahauista jopa hänen hautapaikkansa.) En ehtinyt lähteä kaupungille kuin vasta iltapäivällä. Isäntäväki rakasti tekemiäni unelmakääretorttuja, niitäkin piti ehtiä välillä leipomaan. Ei mennyt kuin pari viikkoa, kun koulukaverini Hämeenlinnasta löysivät minut. He istuivat odottamassa minua, joka olin viettänyt aikaa erään Kaisun kanssa, johon tutustuin 18.10. aloittamallani valokuvakurssilla Annankadulla. Kaisun kanssa tapasimme usein muutenkin ja kävimme yhdessä mm. elokuvissa.

Tässä ottamani kuva kouluajoilta näistä kolmesta ystävästäni. Surullista on, että heistä kaksi on jo kuollut.

Sain sentään työpaikan, sillä marras-joulukuun 1966 olin joulumyyjäapulaisena Stockmannilla. Minulla oli hurja ikävä poikaystävääni, jonka kanssa olin seurustellut noin vuoden päivät. Hän oli minua kaksi vuotta nuorempi naapurinpoika, joka halusi välillä viettää aikaa omien kavereidensa kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen, olin varmaan tuskaisen riippuvainen hänen rakkaudestaan. Kuten myöhemmistä elämänvaiheistani huomaan, minulla oli kiihkeä tarve saada rakkautta. Ehkä se ei kuitenkaan näkynyt aina päällepäin, koska olin aina hyvin aktiivinen muissakin asioissa. Tai sitten näkyi ja tuntui. Lopun alku suhteessamme saattoi alkaa jo tuolloin tai aiemmin kuten päiväkirjassani ounastelin.  Näin kaukaa katsottuna, olisin voinut olla niissä muissa asioissa paljon johdonmukaisempi ja tavoitteellisempi. Se olisi nyt ohjeeni nuorelle itselleni.

Tämä kuva saattaa olla seuraavasta asunnostamme Munkkiniemessä?

 

1960-luvulla kaikki oli kovin vaikeaa verrattuna tämän päivän nuorten elämään. Opiskelu- ja työpaikat olivat tiukassa, rahaa oli vähän käytettävissä. Jossakin piti asuakin, yleensä asuttiin alivuokralaisena ja nähtiin nälkää. Rahapula oli ikuinen seuralainen. Jos sai työpaikan, se helpotti asioita, mutta palkka ei riittänyt koko kuukaudeksi.

Mutta muistan vieläkin, kuinka joulukuussa nautin työstäni Stockmannin paperiosastolla. Olin synnynnäinen työntekijä, samanlaisia ovat olleet tyttäreni ja hänen tyttärensä. Paperitavara on aina ollut minulle tärkeää ja nyt olin elementissä myydessäni sitä. Paperiosasto sijaitsi silloin keskeisellä paikalla Stockmannin ensimmäistä kerrosta, siinä missä joskus myöhemmin oli huiveja, laukkuja ja muuta vastaavaa. Päivät olivat pitkiä, lauantai oli tietysti myös työpäivä. Marraskuun alussa oli sentään Pyhäinpäivä 5.11., joka sattui lauantaille. Pyhät olivat vapaita. Lähdin heti perjantaina Hämeenlinnaan, jossa poikakaverini oli vastassa. Seuraavana aamuna kävin herättämässä hänet. Illalla olimme jossakin häissä Rengon seurahuoneella, josta palasimme vasta yöllä. Sen olen kokonaan unohtanut enkä mainitse edes nimiä almanakassani. 

Tämä kuvan olin ilmeisesti ottanut samaan aikaan kuin ne uuden vuoden kuvat. Sisareni Päivikki (kuoli 2011) leipomassa vanhempieni keittiössä

Sunnuntaina ehdimme vielä kävelylle, mutta minun oli töiden takia palattava Helsinkiin. Tulin kipeäksi ja olin sillä viikolla yhden päivän poissa töistä.  Kun kirjoitan tulleeni kipeäksi, olin hienotunteinen, koska en voinut kirjoittaa, että minulla alkoivat kuukautiset.  Koko nuoruuteni kärsin vaikeista kuukautisista. Yksi päivä meni joka kuukausi hukkaan, en voinut tehdä mitään. Niin kävi jo kouluaikoina, kun minun oli pakko päästä pois luokasta. Työt kuitenkin jatkuivat. Kävin edelleen valokuvien kehityskurssia, joka oli itse asiassa yksityinen valokuvalaboranttikurssi.  Perjantaina tehtiin töitä kello kuuteen saakka, mutta sen jälkeen vielä menin ystäväni Leenan kanssa elokuviin katsomaan elokuvaa ”Käpy selän alla”.  Kirjoitin poikaystävälle kirjeitä. Viikonlopun vietin Helsingissä ja pelasin Sinin ja Sadun ja jonkun Ollin kanssa korttia lähes koko yön. Leena oli lähtenyt Hämeenlinnaan.

Sain ensimmäisen palkan 14.12. Se oli toki vain puolen kuun palkka. Olen kirjoittanut sille päivälle summan 129,20. Jos se tarkoittaa käteeni (käteisenä kirjekuoressa muuten) saamaani rahaa, se on nykyarvon mukaan 244,40 euroa. Maksoin siitä samalla viikolla kurssimaksun värifilmin kehittämisestä 65 markkaa. Lokakuussa olin jo maksanut toiset 65 mk. Enkä yhtään muista, että äitini serkku Aino Käpylästä ja Marita Vartiokylästä kävivät minua katsomassa.

Siihen aikaan yleensä kirjoitettiin kirjeitä tai soitettiin. Mutta kuka otti vastaan soiton, jos taloudessa tai asunnossa oli puhelin. Usein ei edes ollut. Edellä mainitsemani Aino oli soittanut äidilleni ja ihmetellyt, kun en ole pistäytynyt (erikoinen sana äidin mielestä). Äitini kirjoitti minulle siitä 11.11.1966 päivätyssä kirjeessään, joka on säilynyt.

Mutta kuka oli salaisen ihastukseni kohde marraskuussa 1966? Se kesti runsaan viikon päivät, kitkin sen itsestäni. En missään kerro nimeä enkä mitään muutakaan, josta voisin tunnistaa henkilön. Todennäköisesti se oli työpaikalla joku henkilökuntaan kuuluva. Äkkinäisiä mielikuvia työntyy tajuntaani, en saa niistä kiinni, jotta voisin tunnistaa henkilön. Olin tulta ja tappuraa, mutta hillitsin itseni.  Se joku miellytti minua kovasti, mutten koskaan ilmeisesti tutustunut häneen sen paremmin. Taistelin tunteitani vastaan. Ja voitin.

Runeberginkadun keittiössä Sadun kanssa juomassa teetä. Melkein muistan kuvanottohetken! Kalenterini mukaan kuvia on otettu enemmänkin?

 

Asumiseni Runeberginkadulla kesti vain pari kuukautta, vaikka mielessäni se tuntuu pidemmältä. Asuin siellä samassa huoneessa kolmen kouluaikaisen ystäväni kanssa. Nukkumispaikkani oli patjalla lattialla. Jo marraskuussa kävimme Leenan kanssa katsomassa alivuokralaisasuntoa Munkkiniemessä. Muutimme uuteen paikkaan Laajalahdentielle helmikuun 1 päivänä 1967.  

Stockalla ollessani tutustuin myös muihin ihmisiin, mutta mitään pysyvää ystävyyttä ei syntynyt.

Leena aloitti myös työt Stokkalla lauantaina 10.12.1966. Silloin vasta asuinkumppanini tajusivat, miksi olin aina iltaisin niin väsynyt ja saatoin nukkua sikeää unta patjallani muiden juhliessa. 

Asuintalo Rengon keskustassa, jossa vanhempani asuivat 1966 (toisen kerroksen ikkunat). Vieressä oikealla keskustalo, jossa oli kunnanvirasto, Osuuspankki ja Rengon Sähkö, joka oli ensimmäinen työpaikkani kevät-kesä 1966. Talot on purettu 2010-luvullaja tilalla aivan muuta.

 

Viikonloppuina eli lauantaisin töiden päätyttyä riensin aina kotiin Renkoon. Kuljin bussilla Hämeenlinnaan ja sieltä toisella bussilla Renkoon. Muistan vain, että raahasin aina isossa laukussa (ruskea säkkimallinen) tavaroita mukana. Poikaystäväni tuli sunnuntaina 4.12. mukanani Helsinkiin, koska sillä viikolla oli itsenäisyyspäivä tiistaina ja saisimme olla kahden asunnossa muiden ollessa poissa. Hän lähti takaisin itsenäisyyspäivän iltana, jolloin vuodatin jo ikävääni päiväkirjaani.  Seuraavan kerran hän tuli joulun alla. Silloin loppuivat työni.

Mieleeni on erityisesti jäänyt itsenäisyydenpäivän aikainen yhdessäolomme, jossa varmaan yhdistyy myös se toinen käynti myöhemmin, kun vietimme aikaamme kuljeskelemalla kaupungilla, käymällä elokuvissa mm. katsomassa Clauden Lelouchin Mies ja nainen ja nukkumalla.  Kuvasin myöhemmin eloamme lumoavana. Aina paljon myöhemmin, ehkä vieläkin Runeberginkadun talon ohi kulkiessani osasin katsoa sitä ylimmän kerroksen sivuseinää, johon lumi tuprutti ja jonka takana me nuoret olimme silloin. Olisiko myöhemmin käynyt niin, että viime vuosina  viereistä taloa on korotettu niin, että seinä peittyi. Ruuhkavuosina 1970-luvun lopulla asuin siinä lähellä Ruusulankadulla eikä minulla silloin vielä ollut aikaa muistella nuoruuden hurmaavia hetkiä.

Ja sitten oli se uuden vuoden 1967 vastaanotto poikaystäväni vanhempien mökillä. Oletan niin, koska olimme käyneet edellisenä iltana siellä lämmittämässä. Aika kilttiä meidän juhlinta oli, vaikka kotiin tulimme vasta aamulla 7:n aikaan. Skannaamiani negatiiveja en kuitenkaan liitä tähän. Ehkä joskus myöhemmin (lisäys 4.12.2022).

Tammikuussa hain sitten töitä PYP:ssä ja pääsin aloittamaan lähes välittömästi. Marita Lehtonen oli kertonut minusta eräälle ruotsinkieliselle ystävälleen, jonka voisin mainita suosittelevan minua. Hän tiesi, että minulla oli erinomaisen hyvä käsiala? Se ei nyt edes pitänyt paikkaansa,

Haettuani maanantaina 9.1.1967 työtodistuksen Stokkalta, menin Pohjoismaiden Yhdyspankin työhönottoon Aleksanterinkatu 30:een, jossa minun piti kysyä kamreeri Gustafssonia. Kamreeri suhtautui minuun tietenkin aika nuivasti, mutta tarkasteltuaan asiaa, otti muistaakseni puhelimitse yhteyttä jo samana tai seuraavana iltana ja pyysi minua tulemaan töihin keskiviikoksi 11.1. Olin juuri niihin aikoihin vielä erityisen kiireinen valokuvakurssin kanssa, joten hän on saattanut yrittää tavoittaa minua aiemmin. Kukaan ei välttämättä ollut kotona vastaamassa puhelimeen. Suosittelija taisi olla tärkeä henkilö!

Asuimme silloin vielä suuressa Runeberginkadun asunnossa, neljä tyttöä samassa huoneessa. Päävuokralaiset, kaksi noin 30 vuoden ikäistä naista, olivat nk. ikuisia opiskelijoita, meistä he vaikuttivat jo vanhoilta.

Tässä kuva vanhemmistani. Kuva lienee huhtikuulta 1968, kun isäni täytti 50 vuotta.

 

Otsikko tälle postaukselle syntyi siitä, että syyskuun puolivälissä 1966 olin kirjoittanut kalenteriini "Minun on lähdettävä". Oli aika jättää lapsuuden ja nuoruuden koti lopullisesti. Ilmapiiri alkoi olla painostava ja stressaava. Olin päässyt keväällä ylioppilaaksi, olin ollut kesäkuussa kaksi viikkoa pyrkimässä Ateneumiin elokuvaohjaaja-linjalle pääsemättä, olin osan aikaa kesästä töissä enkä sitten syksyyn mennessä ollut yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan töitä. Vanhempani katsoivat minua jo pitkään. Syntyi myös riitoja. Olin pistänyt kaiken yhden kortin varaan. Muut koulutoverini olivat olleet paljon viisaampia ja hakeneet yliopistoon ja päässeet aloittamaan opiskelunsa. Kapinallisuus ei auta.

Edellisen vaiheen jälkeen alkoi taas uusi vaihe, mutta siihen saatan palata joskus myöhemmin, kun on sen aika. Nyt minusta tuntuu, että tuosta edellisestä ajasta on vielä paljon kaivettavaa...