Edelleen poikkeustilassa...

Tämänhetkinen olotila on minulle jo osittain tuttua, erityisesti viime vuoden ajalta. Siksi luiskahdan siihen ehkä helpommin kuin monet muut. Eroja entiseen on silti valtavan paljon. Koska liikkumista ja suoria kontakteja rajoitetaan, jään paljosta paitsi kuten kaikki muutkin. Epätodellinen tunnelma ihanan kevään koittaessa on kuin painajaisunesta. Edessä oleva aika tulee tuomaan ennenkokemattomia vaikeuksia ja muutoksiin sopeutumista.

Lähimaisemia tällä viikolla.

Jos tämä olisi tapahtunut ennen televisiota, nettiä ja sosiaalisia kontaktejamme sitä kautta, olisimme vielä pahemmassa tilanteessa. Osa yksinäisistä ihmisistä on varmasti äärettömän huolissaan, peloissaan ja yksin, koska heillä on paljon vähemmän yhteyksiä ulkomaailmaan. Useimmilla on kuitenkin televisio, jota kautta tulee informaatiota. Sosiaalinen media olisi heille liian pelottava, sen ymmärtäminen vaatii enemmän, mm. nk. digilukutaitoa. Valeuutisia, pelottavia haittaohjelmia liikkuu tuttujen ihmisten lähettämänä. Osa ihmisistä riehuu poliiseina väittäen osaavansa järjestää kaiken paremmin kuin valtiovalta ja terveysviranomaiset. Siellä pahoittaa nopeasti mielensä, jos vaikkapa menee kommentoimaan jotakin eikä osaa muotoilla tekstiä hyvin ja saa siihen sitten haukkumisia ja henkilökohtaisia solvauksia. Minulle ei ole niin käynyt, mutta olen joskus seurannut tällaisia keskusteluja.

En jää tähän voivottelemaan vaan jatkan omaa arkipäivääni. Pidimme viime maanantaina aiemmin sovitun sukuseuran hallituksen kokouksen verkossa. Olemme kyllä aiemminkin pitäneet niitä joko etä- tai sähköpostikokouksena. Yleensä pidämme kokouksia Riihimäellä tai Järvenpäässä. Useimmilla on pitkä matka ajaa kokouksiin, ovat ne sitten kummassa paikassa tahansa. Ilman omaa autoa, osallistuminen olisi vaikeata. Jokainen maksaa kulkemisen kulut omasta pussistaan. Sukuseuran hallituksessa toimiminen on vapaaehtoista työtä. 

Tammikuun lopussa pidimme toisen sukuseuran kokousta Littoisissa Turun suunnalla, jonne on vielä pidempi matka. Vallitseva epidemia on pakottanut siirtämään sukuseuroissa kaiken toiminnan kuten kevään vuosikokoukset hamaan tulevaisuuteen. Etätyö tässäkin on yllättävän helppoa ja halvempaa, koska kaikilla on yleensä nettiyhteys, läppärit, älypuhelimet ja tabletit. Joskus aiemmin se ei olisi ollut mahdollista. Kaiken lisäksi suurin osa meistä aktiivisista hallituksen jäsenistä on yli 70-vuotiaita, osa jopa yli 80-vuotiaita.

Toisin sanoen etäkokoukset säästävät aikaa ja rahaa. Ne eivät silti korvaa henkilökohtaista tapaamista. Nyt olisi aikaa kehittää toimintaa, mutta en silti vielä usko, että mitään sen kummempaa saadaan aikaiseksi.

Kun aloitin kirjoittaa tätä, ajattelin, etten mainitse koronatilannetta ollenkaan. En voi mitään sille, että se paistaa läpi. Koko ajan. Epätodellinen, surrealistinen tunnelma on välittynyt jopa uniini. Niistä paljastuu ikävä entiseen, perheeseen, lapsenlapsiin. Herätessä mieleen tulee huoli, jos ei ole kuullut mitään. Kukaan ei loppujen lopuksi ole turvassa.

Isoäiti vauvana. Kuvat ovat heikkoja, osittain myös negatiivien vaurioitumisen takia

Tässä eräänä yänä heräsin ajattelemaan. Ehkä jokin uni kirvoitti siihen. Muistin alkuvuoden 1969 Saksassa. Odotin silloin tytärtäni. Asuin tulevan mieheni isovanhempien talon toisella puolella yksin, koska emme olleet vielä naimisissa. Ystäväni Suomesta tuli kylään. Hän sairastui ja muistaakseni veimme hänet lääkärille. Jos oikein muistan, se oli angiina. Sairastuin itsekin, muistaakseni samaan tautiin, lumimyrskyn aikaan helmikuussa. Menimme lähikaupungin sairaalaan kävellen ja rämpien lumituiskussa läpi nummen ja rautatiekiskoja myöten. Tiet olivat tukossa, joten autolla oli mahdotonta kulkea. Olin melkein unohtanut tämän tapauksen. Vaikka oireet olivat ikävät, ne olivat pelottavia, koska olin raskaana. Angiina on usein myös viruksen aiheuttama.

Mummi keväällä 1969 isän sylissä.

Lumimyrsky oli pohjois-Saksassa aina iso katastrofi. Ihmisiä kuoli autoihin. Huomasin, että vuosina 1968 - 1970 maailmassa oli liikkeellä influenssapandemia nk. hongkongilainen, jonka mainitaan tappaneen maailmassa noin miljoona ihmistä.  Siihen sairastui maailmanlaajuisesti noin miljardi ihmistä. Täällä lisää tietoa (katso myös liitteitä ja video). Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa tästä epidemiasta noina vuosina. Influenssa on jäänyt minulle ja perheelleni vieraaksi sairaudeksi.

Autoon vietiin jo heti vauvana. Ei sitten mikään ihme, että...

Totta on, etten ole kuitenkaan osannut tarttua tekemättömiin ja keskeneräisiin juttuihini ja kirjoituksiini. Siivosin kyllä, mutta muuten en ole tehnyt mitään, en edes lupaamiani asioita. Olen kyllä tosi hyvä sulattelemaan asioita eli tekemään ajattelemalla. Jonakin päivänä sitten vaan asia onkin valmis. Ja nythän on aikaa eikä keskeytyksiä. Perhe ei tule yllättäen käymään eikä Alex ilmoita haluavansa tulla mummille. Taitaa meillä kaikilla olla pallo hukassa.

Olisi tehnyt mieli lähteä tuonne alas... Odotellaan vielä vähän.

Sain myös tekstiviestin kunnalta, että minulle, yli 70- vuotiaalle soitetaan lähipäivinä. Viesti sisälsi onneksi puhelinnumeron alun. Näin osaan vastata siihen. Olen nimittäin lakannut jo aikoja sitten vastaamasta tuntemattomiin numeroihin. Ihan hyvä, sillä minulla onkin pari kysymystä. Ahdistava aika voi vaikuttaa terveyteeni, vaikka en koe olevani mitenkään ahdistunut. Se aktivoi aikanaan minut sairastamaan nivelreumaa ja se on pahentunut aina, kun paine kasvaa syystä tai toisesta. Onhan se aika uskomaton juttu. Tunnemme itse itsemme parhaiten.

Voin vain kuvitella, miten paljon hätää, ahdistusta ja pelkoja ihmiset kokevat  tällä hetkellä. 92-vuotias ystäväni, joka on kokenut kaksi kertaa evakkoonlähdön, ensin 11-vuotiaana ja sitten toisen 16-vuotiaana, sanoi tämän kaiken olevan pahempaa kuin sota-aika. Ajattelin vanhempiani, hekin saattaisivat sanoa niin, ainakin äitini, jonka kanssa keskustelin aikanaan myös tunteista ja tunnelmista. 

Viikko on loppumassa. Uudenmaan maakuntaa ollaan eristämässä muusta Suomesta. Vaikka en aikonut kirjoittaa uutta koronaviikkoblogia, niin tämä muistuttaa auttamatta sitä. Olen suorastaan pöyristynyt ihmisten kommentoinnista ja iltapäivälehdistön syyttelyistä. Sama tulee jatkossa kiihtymään myös eduskunnassa, erityisesti persujen taholta. Kommenttien mukaan kaikki on hoidettu Suomessa väärin ja huonosti. Lisäksi ihmiset syyttelevät nyt uusimaalaisia, joihin minäkin kuulun viruksen levittämisestä. Rajoja ollaan panemassa kiinni myös henkisesti. 

Olen toista mieltä. Valtiovalta ja terveysviranomaiset ovat hoitaneet tilanteen hienosti. Ihmisten on pitänyt käyttää myös omaa järkeään. Ulkomaille muuttaneet suomalaiset ovat olleet itse vastuussa informaation hankkimisesta, välimatkan pitämisestä. 

Me kaikki olemme olleet yllättyneitä, miten virus levisi Euroopassa. Piti oikein tutkia, miten kaikki alkoi. Tässä Helsingin Sanomien artikkeli 22.1.2020, jossa myös linkki THL:n sivulle, jonne pääset myös tästä. Kiinalaiset taisivat ensin kyllä pimitellä virusta.

Tämän päivän Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten kaikki Kiinassa alkoi ja miksi sitä piiloteltiin. Kiinan sananvapaustilanne voi tulla myös muualle. Muitakin uhkia on vaikkapa meille tulevaisuudessa, joita voi jo nähdä, vaikkapa nationalismi ja sisäänpäin omaan napaan katsominen.

Em. artikkelissa kerrotaan, miten Kiinassa pimitettiin asiaa kolmisen viikkoa ennen kuin alettiin hoitaa asioita. Vasta 20.1., kun viruksen leviäminen oli tosi pitkällä (kun 1500 potilasta tuli päivittäin Wuhanin keskussairaalan ensiapuun), Kiina ilmoitti, että uudenlainen virus oli levinnyt ihmisestä toiseen. Tässä linkki artikkeliin.

Lapsenlapseni Arttu palasi jo eilen lomille Parolasta. Eno pääsi heti katsomaan sisarensa pikkutyttöä. Vauveli näyttää kuvissa jo niin paljon isommalta. Mutta me muuthan emme häntä näe nyt aikoihin. Eikä siis kuviakaan tule tänne.

Lopetan tämän viikon tähän. Toivon pian pääseväni kirjoittamaan aivan muusta. Hyvää viikonloppua kaikesta huolimatta.

Kevät oli täynnä synttäreitä

Joillakin päivillä on vahva merkityksensä. Minulle sellaisia päiviä ovat ainakin vanhempieni syntymäpäivät. Muun muassa. Olen kirjoittanut ja käsitellyt tätä aihetta ja tähän liittyviä asioita niin useasti, että taas kerran on toiston mahdollisuus. Aika yleistähän on, että vanhat ihmiset juuttuvat johonkin ja toistavat sitä samaa koko ajan, niin, että kaikki ovat kyllästymiseen saakka kuulleet aiheesta.

Tällaisella toistamisella ja asioihin juuttumisella ei itse asiassa ole enää edes väliä, sillä eihän kukaan edes kuuntele ketään. Annetaan vanhojen ja nuorempienkin ihmisten elää siinä omassa monologissaan! Muistikin heikkenee ja asiat menevät sekaisin mielessä. Yllättäen näin käy myös nuoremmille ihmisille. Tämä nykyinen maailman meno on usein liikaa aivan kaikenikäisille. Onneksi telkkarin ja Facebookin voi välillä sulkea. Ja kuunnella luonnon ääniä. Niinhän minä usein teen.

Liika toisten ihmisten tarkkailu ja omaan itseensä käpertyminen vievät aina tilaa ja aikaa kaikelta uudelta ja kiinnostavalta.

Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa (ja myös bloggareina) meillä kaikilla on mahdollisuus olla toimittajia.  Uusi ihana maailma on kääntänyt monta asiaa päälaelleen. Lehtien toimittajat ja yleensä koko media käyttää nykyään sosiaalista mediaa uutislähteenään.  Lehtien seuraavan päivän otsikot on jo päivää aiemmin julkistettu vaikkapa Facebookissa.

Kaikkeen julkistamiseen liittyy myös vastuu, jota jokainen voi ajatella omassa mielessään.

On jännittävää elää tätä maailman murroskohtaa tietäen samalla, että on ollut myös aivan toisenlaisia aikoja. On hienoa muistaa oman elämänsä lisäksi omien vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää.  Silti on ehkä turha olla huolissaan tulevasta ajasta. Se kun usein tulee mieleen, että historian suuretkin tapahtumat on jo unohdettu ja kyseenalaistettu.

Eilen 21.3. olisi ollut äitini 101. syntymäpäivä, jos hän olisi vielä elänyt. Olisin halunnut muistaa häntä Facebookissa liittäen muisteluun valokuvan tai kortin. Sukelsin arkistoihini enkä oikein osannut päättää mitään. Koko Facebook on tympäissyt minua jo pidempään, kyllästymisvaihe on meneillään. Samoin on käynyt monen muunkin asian suhteen.  Silti jatkan tätä bloggaamista itsepintaisesti, onhan mottoni edelleen ”Teot ratkaisevat.”

Facebook oli kuitenkin taas ystävällinen ja muistutti blogistani neljän vuoden takaa, jonka jaan tässä uudelleen. Siinä 22.3.2012 muistelin perheeni synttäreitä.

 ”Kevät oli täynnä synttäreitä

Joitakin päiviä ei koskaan unohda. Eilen muistelin äitiäni, koska oli hänen syntymäpäivänsä tai olisi ollut, jos hän olisi vielä elossa. Hän olisi täyttänyt 97 vuotta. Kun vaan kävelen eräälle laatikolle, jonka otin talteen äidin kuoleman jälkeen, löydän postikortteja pitkältä ajalta. Työnnän käteni laatikkoon ja vedän sieltä esille vuonna 1992 hänelle lähettämäni kortin, jossa onnittelen häntä syntymäpäivän johdosta. Sieltä tulee esille myös siskoni Heljän hänelle lähettämä kortti tekstillä ”onni on päivien hetkissä ja elämän valo hetkien oivaltamisessa”. Se on äitienpäiväkortti samana vuonna.

Moni lukijoistani varmaan ajattelee minun olevan vain muistoissa eläjä. Se ei pidä paikkaansa paitsi että se pitää myös paikkansa, koska en koskaan pysty päästämään irti muistoani niistä ihmisistä, jotka olen tuntenut.

Mutta onni on löydettävissä vain tästä hetkestä. Toisaalta pitkä jänne elämässä antaa sille sen valon sieltä kaukaa lähtien, niiltä omilta lapsuuden mansikka-ahoilta. Ja me kaikki menemme kovaa vauhtia kohti sitä tuntematonta, vaikka lahjakkaasti yritämmekin sen unohtaa.

Niin sieltä kaukaa, jolloin meidät jättäneet ihmiset olivat vielä nuoria, paljon nuorempia kuin minä nyt. He elivät aivan toisenlaista elämää kuin me samanikäiset nyt, vaikkapa omat lapseni ja lapsenlapseni nyt. Näen eron selkeästi. Ikään kuin menneisyys, muistot 1950 - 1960-luvuilta alkaisivat puhua. Vanhempani elivät silloin ikävuosia neljän ja viidenkymmenen välissä. Lapset kasvoivat, menivät kouluun ja alkoivat aikuistua. Liikuimme paljon, kyläilimme usein ja meillä kävi vieraita. Mutta elämässä oli myös paljon työtä. Elämänrytmi oli vain toisenlainen. Kylällä oli vilkasta. Autoja ei ollut vielä paljon, kuunneltiin radiota ja luettiin lehtiä. 21.3.1957 kirjoitin päiväkirjaani lyhyesti sen enempää selittämättä:

”Tänään on äidin syntymäpäivä ja isän nimipäivä. Annoimme kaikki lahjat jo eilen. Luettelen ne nyt. Heljä osti vampun ja ostimme muutakin.”

Kaikkia merkkipäiviä juhlittiin ja lahjat olivat tärkeitä. Luettelin ne päiväkirjassani siltä osin kun muistin eli usein tavattoman suuripiirteisesti.

Nyt myöhemmin olen miettinyt, olisiko minulla silloin ollut vaikeuksia hahmottaa tiettyjä asioita ja löytää niille sanoja? Sinä keväänä äiti teki meille kaikille tytöille nailoniset alushameet syntymäpäivälahjaksi. Saman vuoden kesällä (1957) saimme nuket.

Päiväkirjani kertoo, että eräänä kesäkuun aamuna herätessämme ja mennessämme alas, keittiön lattialla oli neljä alastonta nukkea. Olisinkohan minä ollut jo vähän vanha nukeilla leikkimään, koska en paljon niistä leikeistä muista? Vuodelta 1951 on säilynyt kirje Haikara - Nukke-nimiseltä yritykseltä Turussa. Silloin sain nimittäin Ilkan, poikanuken. Taisin kuitenkin aina pitää enemmän muunlaisista leikeistä kuin nukkeleikeistä.  Nukkien ulkonäköä en ole unohtanut ja tämä viimeinen tyttönukke vuodelta 1957 jatkuvasti irtoavine päineen kulki pitempään mukanani. Äiti oli ommellut kaikille kauniit vaatteet.  Hän oli tuohon aikaan vähän yli 40-vuotias eli saman ikäinen kuin nuori tyttäreni nyt!

Me kaikki neljä tyttöä kuten myös vanhempamme vietimme syntymäpäiviä keväällä alkaen 21.3. äidistäni ja päättyen Heljään 6.5. Myöhemmin meille syntyi vielä veli, joka putosi sarjan ulkopuolelle, kun syntymäpäivä sattui olemaan kesäkuun puolivälissä. Niin isoja synttäreitä ei meillä kuitenkaan koskaan vietetty kuin Saksanmaalla, jonne muutin syksyllä 1968. Siellä koko suku kokoontui jokaisen perheenjäsenen synttäreille, oli tämä siten isoisä tai vauva.

Kakkukahvien jälkeen juhlia jatkettiin pitkälle yöhön. Toisaalta havaitsin myöhemmin, että sielläkin tapahtui myöhemmin muutos. Yhteydet katkesivat eivätkä perheyhteydet eivät ole enää samalla tavalla tiiviit.  Ihmiset ovat kaikkialla hajonneet omaan yksityisyyteensä, omiin pieniin lokeroihinsa, kupliinsa, joissa haluavat olla rauhassa. Jos jotakin järjestetään, se on suunnitelmallista, ei enää spontaania, päivien hetkien synnyttämää.

Vanhemmiten sitä kait herkistyy herkemmin. Kun luen tuota ensimmäisenä puhtaaksi kirjoittamaani päiväkirjaa, solahdan taas hetkessä niihin vuosiin 1957 - 1958. Lyhyet kommenttini päivästä tuovat sen hetken elävästi mieleen ja voin halutessani palata juuri siihen hetkeen muistaen jopa vähän enemmänkin.

Kuten 11.6.1957 kirjoittaessani:

”Tämä päivä alkoi sateisena. Kun katselin ikkunasta ulos, en nähnyt ketään paitsi Lotan. Lotta on hevonen. Kun olimme syöneet, alkoi aurinko paistaa täyttä terää. Olimme silloin vintissä. Kohta menen ulos. Päivällä oli kauhean kuumaa.”

Hyvin yksinkertaisesti. Mutta kun luen tuon, muistan vielä hyvin, että sateen lisäksi ilmassa oli sumua ja silmäni olivat rähmäiset. Voin vieläkin haistaa sen aamun tuoreuden avattuani huoneemme ikkunan. Näen pikimustan Lotan vihreyden keskellä. Huomaan myös, että silloin vältin kirjoittamasta ikävämmistä asioista, mikä näin jälkikäteen on valitettavaa. Sen lienemme perineet jo geeneissämme kuten monta kertaa on käynyt ilmi. Minä tosin olen jo hypännyt sen ulkopuolelle siirryttyäni avoimuuden aikakauteen. Suosittelen sitä muillekin. Ja joitakin asioita toistaa aina uudelleen.”