Ne puut

Minun on juuri nyt todella vaikea keskittyä mihinkään pitemmäksi aikaa. Olen iltaisin yrittänyt kirjoittaa pätkän sukuun ja sukututkimukseen liittyvää tekstiä saadakseni sen joku päivä julkaistua täällä. Sen kirjoituksen julkaisu taitaa olla toistaiseksi turha toivo, jollen jaa sitä pieniin osiin ja tuo blogiini osittain. Voi olla, että kaikki suunnitelmani muuttuvat jatkossa. Sama ongelma siinäkin; on aivan liikaa asioita, liikaa keskeneräisiä suunnitelmia. Tarvitsisin sihteerin itselleni.

Sormeni ja aivonystyräni syyhyävät kirjoittamisen pariin, mutta sitten kesken kaiken alan taas etsiä asuntoja, järjestää jotakin, miettiä tulevia tehtäviä. Olen valmistellut monenlaisia asioita mielessäni, jotta saan kaiken hoidettua vaivattomasti, kun aika koittaa.

Joka päivälle on jotakin tehtävää. Nukun yöni äärimmäisen huonosti. Jos sää on kaunis, käyn vielä illalla ulkona nyhtämässä rikkaruohoja ja teen muutakin pientä.  Nyt on pari päivää satanut armottomasti. 

Kesäkukat jäävät tältä kesältä ostamatta ja laittamatta. Lastenlasteni piti laittaa kasvimaahan kurkkuja ja kesäkurpitsaa kasvamaan ja tomaatti seinustalle kasvusäkkiin. Kävimme ne jo aikoja sitten ostamassa ja nyt nekin odottavat tuossa terassilla turhaan. Voi sanoa, että jossakin mielessä tämä kesä jää väliin.

Ehkä on paras kirjoittaakin aivan jotakin muuta. Rentoutua poistumalla tästä hetkestä, ajasta ja paikasta jonnekin muualle. Minne rahkeeni nyt riittävät? Menenkö jonkun hyllyn viereen ja odotan kuten joskus on tapahtunut, että paperi, kuvan, kirje, vihko tai kirja putoaa ja antaa kutkuttelevan aiheen. Tällainen mielentila on raastavaa. Jos olisin vielä työelämässä, en ehtisi miettiä tällaisia asioita. Toisaalta, minun pitäisi ehkä olla jo tottunut, koska elämä on ollut pitkään erikoista.

Välillä on pakko rentoutua tavalla tai toisella. Kirjoittaminen ja kuljeskelu ovat siihen parasta. Mutta on monta muutakin tapaa, joita olen joutunut käyttämään harkitusti. Oman itsen hoito on tärkeää. Tänään kävin pitkästä aikaa leikkauttamassa hiukseni. 

Mutta…

”Jos tahtoo nähdä ihmisluonnon parhaimmillaan, aivan poikkeuksellisine hyveineen, tarvitaan onnea, paljon onnea, ja aikaa, monien pitkien vuosien verran aikaa – vasta sitten voi tietää, miten ihminen on toiminut ja mitä on tapahtunut.

Jos hänen tekonsa ovat olleet puhtaasti epäitsekkäitä, jos niiden takaa voi löytää verratonta jalomielisyyttä ja auliutta, jos on täysin varmaa ettei niillä pyydetä palkintoa mistään ja jos vielä, kaiken tämän lisäksi, huomaa että hän on jättänyt tähän maailmaan omat näkyvät merkkinsä, niin silloin – silloin on epäilemättä kohdannut ihmisen, joka ei koskaan unohdu.”

Näin alkaa pieni kirja nimeltä ”Mies joka istutti puita” (L´homme qui plantait des arbes) , jonka on kirjoittanut Jean Giono ja se on julkaistu 1953 Kirjan takakannesta voi lukea seuraavaa:

 ”Kirja on kirjoitettu 1950-luvulla ja sen innoittamana syntyi useita metsänistutusliikkeitä eri puolilla maailmaa. Vihreän aallon myötä teoksesta tuli Ranskassa ekologien keskuudessa erittäin suosittu. Sitä pidetään edelleen malliesimerkkinä luonnon hoitamisesta ja suojelemisesta.”

Patikoija, kirjan kirjoittaja,  minä tulee autiolle seudulle Provencen alppiseuduilla joskus kesäkuussa 1900-luvun alkupuolelle  (1910) ennen maailmansotaa. Alue on alastonta, lohdutonta ja yksitoikkoista nummea 1200 tai 1300 metrin korkeudella. 

Lukiessani minulle tuli auttamatta mieleen Omaloksen ylätasanko Kreetalla, jonne olen kerran elämässäni eräällä Kreetan matkalla kaukaisella 1990-luvulla joutunut. Muistan elävästi saapumisen tasangon alueelle. Siellä ei ollut missään yhtäkään ihmistä, mutta silti näimme reitillämme luhistuneita pieniä taloja, joissa oli ehkä aikoinaan joku asunut. 

Muistan, kuinka toivoin salaa mielessäni, että moposta loppuisi bensiini ja joutuisimme jäämään pimeän tultua yöksi jonnekin rauniolle. Se vaara oli todellinen, koska olimme eksyneitä ja missään ei olisi pystynyt tankkaamaan. Kun ajoimme alas rinteitä, niin säästimme bensiiniä ajamalla vapaalla, sulkien moottorin.  Jossakin varjoisalla rinteellä pudotin kartan kädestäni ja jouduimme palaamaan sitä hakemaan. Eräässä kylässä oli paljon lampaita ja siellä olisi varmaan ollut myös paimen kuten tuossa kirjassa.

Kirjoittaja tapaa vettä etsiessään paimenen (Elzéard Bouffier), joka johdattaa hänet lähteelle. Loppujen lopuksi hän jää paimenen luokse pariksi päiväksi kiinnostuen samalla hänen elämästään.  Paimen upottaa vesisankoon pieniä pusseja, joissa hänellä oli tammenterhoja. Hän käy istuttamassa näitä maahan, sadoittain. Päivän mittaan hän lajittelee puunsiemeniään. Hän kertoo istuttaneensa puita aikansa kuluksi jo kolmen vuoden ajan. Sadastatuhannesta terhosta oli kaksikymmentätuhatta versonut taimeksi. Osan hän silti myös menetti jyrsijöille ja kaikelle muullekin, mutta vielä kymmenentuhatta oli kasvamassa paikoissa, missä ei ennen ollut mitään.

Kirjoittaja taisteli mm. Verdunissa, mutta palasi viisi vuotta myöhemmin katsomaan, eläisikö vanha mies vielä (tämä oli ennen sotaa ollut 55 vuotias), vaikka ikänsä puolesta oletti tämän jo kuolleen. Mies oli tietenkin hyvissä voimissa ja 1910 istutetut tammet olivat kymmenvuotiaita.  Alueen näkymät olivat uskomattoman kauniita. Puita oli laajalla alueella, leveyssuuntaan yhdentoista kilometrin verran ja kolmen kilometrin syvyydeltä. Tammien lisäksi hän oli istuttanut pyökkejä ja koivuja. Nyt tuuletkin levittivät siemeniä. Aikoinaan alueella oli ollut elämää, joka nyt pikkuhiljaa palasi kasvillisuuden myötä. Purot pulppusivat. Vesi palasi alueelle.

Loppujen lopuksi aikoinaan lohduton ja kuollut autiomaa muuttui kukoistavaksi paikaksi, jonne ihmiset alkoivat rakentaa taloja ja muuttaa asumaan. Yksi vaatimaton ihminen oli elämänsä aikana saanut aikaan suuren muutoksen, tehnyt Luojan töiden arvoisen työn. Elzéard Bouffier kuoli 1947 lähes 90-vuotiaana.

Jean Giono kuului 1900-luvun suurimpiin kirjailijoihin. Luonnon ja ihmisen suhde oli hänelle tärkeä. Hän oli kokenut ensimmäisen maailmansodan erään kauheimman taistelupaikan Verdunin, mikä teki hänestä pasifistin. Gionoa kutsutaan kirjan kääntäjän Tuukka Kangasluoman kirjailijakuvauksessa myös herkästi aistivaksi impressionistiksi. Siellä kerrotaan myös tämän pienen suuren teoksen historia.

Jostakin syystä tämä pieni tarina on koskettanut minua suuresti ja koskettaa edelleen.  Nyt sen uudelleen luettuani ja tämän kirjoitettuani, se jättää minuun suuren kaipauksen jonnekin; luontoon, maahan, metsiin, multaan, menneeseen aikaan, jonnekin… Se on jo geeneissä

Tässä linkki Helsingin Sanomien tiedeartikkeliin viime tammikuulta, jossa mm.  kerrotaan saksalaisen Peter Wohllebenin teoksesta ”Puiden salattu elämä” ja Seppo Latva teoksesta ”Latva pilviä piirtää.” Molemmat kirjat ovat lukulistallani. Äskettäin Helsingin Sanomissa (29.4.2017) oli myös Pirkko Kotirinnan lauantaiessee, jota jaoin silloin Facebookissa, koska se ja varsinkin siinä videona mukana ollut luento teki minuun suuren vaikutuksen. Täältä pääset lukemaan ja katsomaan sen.

Olenpa itsekin kirjoittanut usein puista.  Kirjoitin tammikuussa 2014  "Puita ja muistoja" , jossa yhtenä innoittaja oli Sinebrychoffin taidemuseon silloinen näyttely "Puut ovat runoja". 

Tähtiin kurkottamista katuojan sijaan

Hautausmaalla Tanskassa kesällä 1967. Oikealla sisareni Päivikki, jo hautausmaalla hänkin.

Henry Miller kirjoitti kirjassaan "The Books in my life" oman täysin vapaan tulkintani mukaan:

"Olen niitä lukijoita, jotka aika ajoin kopioivat pitkiä kappaleita lukemistaan kirjoista. Kun sitten käyn läpi papereitani, löydän noita lainauksia milloin mistäkin. Ne eivät ole koskaan kyynärpääni tuntumassa, onneksi tai epäonneksi. Joskus vietän koko päivän etsiessäni niitä. Tässä eräänä päivänä avatessani erään Pariisin aikaisen muistikirjani katsoakseni jotakin muuta, osuin taas erääseen kappaleeseen, joka oli elänyt kanssani vuosikausia. Se oli peräisin Gautieriltä Havelock Ellisin esittelystä teokseen "Against the Grain". Se alkaa seuraavasti:

Pahan kukkien runoilija rakasti sitä, mitä hän virheellisesti kutsui rappion tyyliksi ja mikä ei ole mitään muuta kuin taidetta, joka on saavuttanut äärimmäisen kypsyyden, taidetta, jonka taustalla ovat vanhat kulttuurit viistoon paistavine aurinkoineen (?), täynnä varjoja ja tutkimuksia, jotka jatkuvasti työntävät puheen rajoja taaksepäin, teknisen sanaston saavuttamattomiin, ottaen värit kaikista paleteista ja viestit kaikista näppäimistöistä. Sitten seuraa lause, joka hyppää aina esille kuin välähtävä opastin: Rappion tyyli on maailman äärimmäinen ilmentymä, lopullinen ja ajettuna sen viimeisimpään piilopaikkaan."

Kyseessä on selvästi Charles Baudelairen, rappion runoilijan "Pahan kukat", jota luin ahkerasti nuoruuden vuosina. "Les Fleurs du mal" suomennettin uudelleen ja kokonaan viime vuonna. Uuden suomalaisen tulkinnan teki Antti Nylén. Kävin juuri tarkistamassa tietoja hänestä ja osuin hänen blogiinsa (on myöhemmin poistettu).  Kun "Pahan kukat" ilmestyi uutena versiona viime syksynä, leikkasin kaikki lehtileikkeet siitä, jotka nyt löydän vuonna 1964 ilmestyneen Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman välistä. Kummasti asiat, jotka jätin viime vuoden marraskuussa sairastuttuani syrjään aina pomppaavat uudelleen esille. Yksi kirjakin on siis edelleen hankkimatta. 

Mutta tuo alun lainauksen sisältävä Henry Millerin teos löytyy kokonaisena netistä (openlibrary.org) kuten monet muutkin vanhemmat kirjat (ss.27-28). Se ei ole se juttu, mutta osuu todella hyvin yhteen omien ajatuksieni kanssa. Eikä se vielä mitään.

Olin hankkinut lukiolaistyttönä Charles Baudelairen "Pariisin ikävän", joka oli ilmestynyt Eila ja Väinö Kirstinän suomentamana vuonna 1963. Kirja oli minulle hyvin rakas ja tällaiselta näyttää sen etusivu.

Miksi tätä nyt edes kirjoitan, johtuu siitä, että löysin tekstin tällä viikolla eräästä 1960-luvun muistilehtiöstäni. Kyseistä kirjaa ei liene edes suomennettu. Näin itseni istumassa jossakin kirjastossa lukemassa ja kirjoittamassa tekstiotetta kirjasta sitä ylös aivan samoin kuin Henry Millerillä oli tapana. Nyt kun yritän setviä papereitani, osun samoin kun hän jatkuvasti kaikenlaisiin pieniin muistilappuihin tai kopioituihin teksteihin vaikkapa vain päiväkirjoissani. Sama tyyli on jatkunut ja jatkuu ehkä siihen saakka kunnes elämäni loppuu. Vaikka kuinka olen yrittänyt imeä kirjat tuollakin tavalla itseeni, en ole kovin hyvin onnistunut. Kun luin tuota kirjaa nyt netistä, minua häiritsi koko ajan, etten voinut tuntea sitä käsissäni. En voinut tietää heti, kuinka paksu se oli, miltä sen paperi tuntui, miltä se tuoksui. Tietokoneen näytöllä teksti on isoa ja sattumalta kyseisessä kopiossa on myös alleviivauksia. Kirjan sivujen väri on ruskehtavaa, näytöllä kirja näyttää oikein mukavalta. Mutten voi ottaa sitä käteeni. Tietokoneen toki saan mukaani sohvalle ja sänkyynkin. 

Henry Miller taisi jossakin muualla kirjoittaa, että kirjat pitää laittaa kiertoon. Pähkäilen oman kirjastoni kohtaloa. Monet tuntemani ihmiset eivät välitä kirjoista. Jotkut ovat välittäneet, mutta lopettaneet. Ymmärrän sen hyvin romaanien suhteen. Ne kannattaa pistääkin jakoon. Tietokirjoja on hyvä pitää käsivarastossa. Vaikka nyt on Internet, en välttämättä löydä tarvittavaa tietoa sieltä. Tähän aiheeseen palaan varmaan useinkin.

En pääse ajatuksieni kanssa eteenpäin. Minulla on kaiken muunkin sekaisia arkistoja. Valokuvia lukemattomissa albumeissa, kirjoituksia, tekstejä, muistiinpanoja ja lehtileikkeitä. Mitä vanhemmaksi elän, sitä laajemmaksi varastoni paisuvat. Nyt ne ovat vielä melko hyvin hallinnassani, vaikka ehkä tarvitsisin jonkin järjestelmän niitä varten.

Jotenkin minusta on alkanut tuntua, että elämme juuri nyt valtavassa murroskohdassa. Minä olen pudonnut siihen syvälle enkä oikein tiedä, miten jatkaa eteenpäin. Sydäntäni koskee, kun katselen tuotakin pikkuista luonnoslehtiötä 1960-luvulta. Ritblock. Punamustia kuvioita, kala, lintu, kissa? Sisällä tuo sen aikaisella käsialalla vihreällä musteella kirjoittamani Henry Millerin teksti kahdella sivulla.

Postikortti näkymällä tanskalaisen Fårevejlen keskustaan.

Ensimmäisellä sivulla on tanskalaisen tytön nimeltä Lis Johansen osoite. Fårevejle, Själland. Näen hänen kasvonsa silmieni edessä, kaksi kuvaa hänestä löytyy eräästä valokuva-albumistani. Muistaakseni hänen äitinsä oli suomalainen. Voin siksi ajoittaa lehtiön vuoteen 1967, se oli ehkä mukana muistorikkaalla Tanskan matkalla, jonka kotikuntani Rengon nuoriso teki tuona kesänä. En muista, kirjoitinko koskaan Lisille. Tuskin. Elämäni oli tuolloinkin muutoksessa.

Myöhemmillä sivuilla olen listannut, miten havaintoja syntyy. Sitten olen kirjoittanut listan Francois Mauriacin teoksista. Toisella puolella luetteloin Julien Greenin teoksia. Tulevaa luettavaa.  Sitten olen kirjoittanut ylös koulukaverini Leenan ammatin M/S Finlandialla "purser assistant". Elettiin vuosia 1967-1968. Olin aloittanut opiskelun, Leena taisi mennä seuraavana kesänä töihin M/S Finlandialle, jolla seilasimme Saksaan töihin. Tapasimme Leenan laivalla. Minun nuoruuteni loppui siihen kesään.

Voisinko jo hävittää nuo sivut, repiä irti ja antaa tyhjät sivut Alexin piirrettäväksi, kun hän tulee siihen ikään. Mutta nythän se sai lisää merkityksiä. Kenelle? Vain minulleko?

Tämä aihe tai paremminkin aiheet ovat vainonnut minua jo pitkään. Sata asiaa yhdenkin kirjoituksen sisällä. Niin meillä kaikilla. Aiheiden kääntöpuoli on pienen ihmisen historia. Ei pelkästään minun omani vaan kaikkien meidän. Avoimia kysymyksiä, joihin aika antaa vastauksia. Ehkä.

Fårevejlessä meidän sijoitettiin tanskalaisiin perheisiin. Isäni ja äitini olivat vuosien mittaan ystävystyneet tanskalaisten Theodor ja Bodil Westin kanssa. Heillä ei ollut edes yhteistä kieltä. Theodor ja Bodil puhuivat tanskaa ja vanhempani suomea.  Minä sain kunnian asua kesävierailun aikana heidän kotonaan. Tässä kuvassa he ovat vierailulla Suomessa.