Totuuksien välinen tila

Aivoni, koko olemukseni, minä, tarvitsen jatkuvasti päiviä, jolloin teen vain kaiken välttämättömän. Olen silloin vain olemassa. Meidän aivomme ovat nykyaikana jatkuvasti liikkeessä eri suuntiin, tekemässä samanaikaisesti montaa eri asiaa.  Minun kohdallani niin on ollut myös jo aikaisemmin, menneessä ajassa.  Myönnän, että olen aina ollut siinä erityisen hyvä, liikun nopeasti asiasta toiseen.  Se on ollut minussa sisäänrakennettuna ominaisuutena koko aikuisikäni. En ole vain ole aiemmin ymmärtänyt sitä ominaisuutta. Nyt vanhetessani huomaan aivojeni tarvitsevan entistä enemmän lepoa ja vain olemista. 

Kaikki tämän blogikirjoituksen kuvat olen ottanut äskettäin. Niiden takana on paljon asioita, jotka aukeavat ehkä vain minulle. Tapahtumista kerron yleensä enemmän Facebookissa tai Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä.

Levon tarve minussa alkaa purkautua kirjoittamisideoilla ja tarpeella istahtaa läppärin ääreen kirjoittamaan. Silti en ehdi toteuttaa sitä aina. En saa kirjoituksiani aina siltä istumalta valmiiksi. Onneksi aiheeni ovat usein ajattomia ja ikuisia ja saattavat koskettaa jotakin muutakin. Käytän itseäni välineenä ja välittäjänä. 

Vaikka kirjoitus jää kesken, se ei vanhene. Koska olen aina ollut myös pitkäjänteinen (mitä ei ole aina pidetty hyvänä ominaisuutena), saatan ottaa aiemmin kirjoittamani joskus uudelleen käsiteltäväksi. Läppärin kovalevyllä aihiot säilyvät parhaiten. Paperilapuilta niitä tulee usein jotakin muuta etsiessäni esiin. Kaikkea suunnittelemaani en ehdi koskaan käsitellä.

Aihiot saattavat alkaa myös elää omaa elämäänsä, työstää itseään eteenpäin, kunnes ne jonakin päivänä ovat valmiita. Ideoista tulee joskus myös tekoja. Ihminen valmistuu koko ikänsä. Eikä koskaan tule valmiiksi. Aika saattaa loppua keskenkin.

Ajattelen kesken jäämistä silloin tällöin. Monesta näkökulmasta. Poislähtenyt ihminen on poissa. Hänen tekemisillään ei nykyajattelun mukaan ole enää sen jälkeen merkitystä. Muistokirjoituksia saavat harvat. Helsingin Sanomien Muistot-osiossa voi käydä lukemassa lehdessä tämän vuoden aikana julkaistut muistokirjoitukset ja kuolinilmoitukset.  Me tavalliset ihmiset jäämme ilman niitä ja meidät unohdetaan.  Kaiken lisäksi yksityisyyden suojaa varten luodut lait halutaan ymmärtää mahdollisimman jyrkästi.  Mutta mutta, enpä jää tähän kohtaan. Jatkan omalla tavallani.

Tänä kesänä elokuussa kuolema osui taas lähelle, kun hyvin tuntemani iäkäs ihminen poistui keskuudestamme. Tapahtuma sai minut taas ajattelemaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen tuntenut ja jotka ovat, joskus melkein kuin kesken, lähteneet. He elävät muistoissani edelleen ja joskus kirjoitan heistä. Ehkä tästäkin, kunhan olen kypsytellyt asiaa.

Aamupuuron ja -kahvin ääressä luen aina päivän lehdet paperiversiona. Olen tosin harkinnut vahvasti siirtymistä pelkästään digiversioihin, koska käytän niitäkin siinä sivussa. Usein jaan Helsingin Sanomien artikkeleita. Tiedän, että monet ihmiset eivät lue ollenkaan sanomalehtiä, eivät edes verkossa. 

Meidän perheessä lehtien lukeminen lähti jo vanhemmistamme. Äitikin kertoi oppineensa 4-vuotiaana lukemaan sanomalehdestä. Isä tilasi kaikki mahdolliset sanomalehdet ja useita aikakausilehtiä. Myöhemmin 1960-luvulla, luimme kaikki jopa syödessämme. Siihen aikaan kun emme usein enää edes istuneet samaan aikaan ruokapöydässä erilaisten kotiintuloaikojen johdosta.

Jäin miettimään, olisiko äitini kotiin tullut Viipurissa tuolloin ilmestynyt Karjala-lehti. Kaupungissa ilmestyi siihen aikaan Karjalan Aamulehti, Maakansa, Kansan Työ ja Wiborgs Nyheter. Osa lehtien artikkeleista ja mm. Kansan Työ oli kirjoitettu vielä fraktuuralla. 

Lehdissä on niin mielenkiintoisia artikkeleita, että niihin uppoaa aina toviksi. Selasin nyt vain sattumanvaraisesti sanomalehtia 1919-1920 ajatellessani, minkä lehden kulmaa äiti tavaili 1910-luvulla.  Useimmista uutisista tai artikkeleista voisi kirjoittaa oman juttunsa. Itse asiassa leikearkistossani on useita, jotka vain odottavat sopivaa ajankohtaa. Olin juuttua sinne, niin mielenkiintoista tietoa sieltä löytyy.

Tämänpäiväiseen aiheeseeni liittyen osuin lukemaan englantilaisen lordi Edvard Greyn artikkelia ”Lepäämisen taito”, joka ilmestyi Karjala-lehdessä 1920 (20.10.1920 Karjala no 242). Hän kertoi siinä lepäämisen lisäksi neljä eniten elämään onnea tuottavaa asiaa asettamatta niitä tärkeysjärjestykseen (tällaiset luettelot ovat kovin tuttuja tänäkin päivänä Facebookissa): moraali, tyytyväinen elämä kodissa ja hyvät suhteet perheeseen ja ystäviin, työ, riittävästi vapaa-aikaa. Miten on moraalin kanssa nykyään?

Eilisessä Helsingin Sanomissa oli artikkeli Suomessa vierailevasta ja luennoivasta ranskalaisesta Jacques Attalista. Tämä on syntynyt 1943. Häntä kutsutaan tulevaisuuden ennustajaksi. Hän on toiminut neuvonantajana useille Ranskan presidenteille mm. nyt Emmanuel Macronille. En voi jakaa artikkelia, koska se on vain lehden tilaajille. Attali ennustaa Europpan häviävän kokonaan, vaikka nyt tarvittaisiin enemmän ja toimivampaa Eurooppaa. No jaa. Googlaamalla tuli muuten esille vanha, henkilölle epäedullinen Hesarin artikkeli (1993) hänen menneisyydestään, johon toimittaja ei nyt viitannut. Kaikkihan olemme tehneet nuorena asioita väärin, tärkeätä on, että ottaa niistä opikseen. 

Euroopan tulevaisuus on juuri nyt erityisen tärkeä aihe.  Tulevaisuus on kaiken kaikkiaan erityisen mielenkiintoinen asia. Me vanhat emme tule näkemään sitä kuten lapsemme, lapsenlapsemme ja heidän lapsensa. Siinä olisi kiva olla mukana. Ehkä pilven reunalta voi seurata.  Ikävä kyllä, vanhemmiten ei todellakaan jaksa enää yhtä paljon tässä jatkuvasti kiihtyvämmässä maailmassa.

Lehtien on pakko tänä päivänä pistää paremmaksi, jos ne haluavat pysyä ihmisten luettavina. Sosiaalinen media on tuonut ihmeellisen lisän nykyaikaan. Jokainen meistä pystyy olemaan oma toimittajansa ja avaamaan oman ”lehtensä” ja jakamaan siellä omia ”uutisiaan”.  Facebook, Instagram, YouTube jne, siinä tulevat ”lehdistöt”.   Meillä on lukemattomia vaihtoehtoja, kaikki mahtuvat sinne. Mitä luemme, mitä emme, valinta on meidän.  On hyvä seurata useita kanavia. Sanotaan, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Se on totta, on kymmeniä totuuksia. Joissakin niistä ihmisiä johdetaan harhaan.

Olen varmasti monta kertaa kirjoittanut täälläkin, etten lähde arvostelemaan muiden elämää vaan jokaisen on hyvä löytää se oma tiensä, polkunsa. Yritän itse löytää sen kaikkien olevien totuuksien välisen tilan, sen, jota etsin vaikkapa aina aamuisin herätessäni, sen tilan, jossa voin levätä hetken, jotta jaksan eteenpäin. 

Kirjoittaminen on myös tapa purkaa itseään kohti jatkuvasti hyökkääviä vaikutteita. Siinä voi samalla käsitellä niitä ja niiden taustoja. Oltuani sosiaalinen, palaan mieluusti yksinoloon. Kuten jo aikoinaan työelämän aikana, monet asiat soivat tapahtumien ja tapaamisten jälkeen vielä päässä ja joskus jopa kalvavat mieltä. Eniten kadun aina sitä, että en ole pysynyt liitoksissani vaan olen puhunut liikaa. Päätän taas kerran, että en enää puhu muuta kuin kysyttäessä, kuuntelen vain muita ihmisiä, mutta kun olen sitten liikenteessä, puhua pälpätän koko ajan. Jälkeenpäin inhoan taas kerran itseäni. Siinä on minulla opin paikka. 

Toisaalta, onko tämä erityisesti nykyajan ongelma? Ehkä meillä on liian vähän mielekkäitä kasvoista kasvoihin kohtaamisia samanmielisten ihmisten kanssa. On aina valtava kiire pois, muualle, minne?

Ehkä puhun siksi, että suurimman osan ajasta olen yksin. Puhun enää harvoin itsekseni. Yksinpuhumista harjoitin työelämän aikana, jolloin kyllä muuten sain myös puhua paljon. Silloinkin tein päätöksiä olla puhumatta. Itse asiassa sehän aikanaan johti minut kirjoittamaan. Ihmisillä on tarve kertoa ja puhua omista asioistaan. En tarkoita nyt nk. small talkia, jota saatan vältellä.

Rakastan tätä tyhjyyttä sosiaalisten elämän varjossa. Se tyhjyys on intuitiota, lepoa ja hiljaisuutta.  Sitä mitä me tarvitsemme.

Valoa kansalle

Tänä vuonna maaliskuussa minulla tulee täyteen kymmenen kokonaista vuotta siitä, kun aloitin kirjoittaa säännöllisesti blogeja. Kutsuin aika pian blogeissani itseäni naiiviksi naiseksi.  En tainnut silloin vielä käyttää etuliitettä ”vanha”, mutta kyllä se tuli nopeasti mukaan.

Joskus pitää tehdä kotitöitä, kasata niitä yhteen ja toisen lomassa tehdä toista. Kotityöt ovat oiva juttu sikäli, että siinä tulee ideoita ja ajatuksia yhtä runsaasti kuin lenkille lähtiessä. Usein ne tietenkin tulevat ja menevät tullakseen ehkä joskus uudelleen. Saatan alkaa kehitellä niistä blogikirjoitusta omaksi ilokseni ja rentoutuakseni. Jos kirjoittaminen on minulle hengittämistä, niin se on myös rentoutumista ja irtautumista tästä hektisestä maailmasta, siitä, joka hengittää koko ajan netissä taustalla. Hitaampi elämä sopii meille ihmisille, kaikkihan sen tietävät. Minä osallistun moneen pysyäkseni vauhdissa mukana, mutta valinnat ja ajoitukset ovat omiani. 

Kirjoitin aluksi usein siitä, mikä oli ajankohtaista ja mitä ajattelin. Sitä samaa teen edelleen. Historiaan liittyvät kertomukseni vaativat runsaasti aikaa ja tutkimista ja usein uuvun niistä ja jätän ne odottamaan jatkoa. 

Kuvat yhtä lukuunottamatta eivät liity tekstiin mitenkään, mutta jos ajatukset pulpahtavat milloin mistäkin, niin ehkä kuvien kautta voin minäkin pulpahtaa 2018 aikana minne milloinkin.

Uusi vuosi käynnistyi parin ystävän seurassa. Niinhän se on, meillä on harvoja läheisiä ystäviä, mutta tuttuja ihmisiä on paljon. Ystäviä usein tavataan vain verkossa eikä tapana ole enää pistäytyä kylässä ohimennen Tapaamisten järjestäminen on usein vaikeaa, kun kaikilla on niin kiire. Tätä maailmaa ei voi enää verrata aikaisempiin vuosikymmeniin. Jokainen tietää tämän jutun, etten käsittele sitä sen enempää. Internetin ansioista oma maailmani on kyllä laajentunut paljon jopa ihmisten osalta. Siitäkin olen kirjoittanut jo aiemmin.

Kun sitten olen tehnyt ne kotityöt, niin en enää muistakaan niitä hienoja ajatuksia, joista olisin halunnut kirjoittaa. Kaiken lisäksi alkaa väsyttää.  Mitä sitten tein? Pesin koneellisen tummaa pyykkiä. Laskin alushousuista ja sukista, että siinä oli kahden viikon vaatteet. Vaaleat vaatteet menevät koneeseen joskus myöhemmin, kunhan olen saanut tämän satsin kuivattua. Siihen voi mennä päiviäkin.  Samalla värjäsin tukkani, kun harmaa juurikasvu on alkanut häiritä. Edellisestä värjäyksestä on sentään jo kymmenen viikkoa. Ei liene mitenkään erikoista, että hiukset alkavat vähitellen harmaantua ainakin tässä iässä.  Värjäys vaikuttaa myös, että hiukset ovat helpommin käsiteltävät. 

Hiusten värjäämisestä pääsin taas ajattelemaan vanhentumista, aihetta, josta olen aika paljon kirjoittanut. Jollen suoraan niin ainakin rivien välissä. Luin jostakin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa lukea rivien välistä. En silti kirjoita heille ja tuskin sellaiset henkilöt tulevat lukemaan vanhan naiivin naisen kirjoituksia.

Olen päässyt pilvien yläpuolelle. Kuvani ovat vanhoja kuvia matkoilta, joita olen aiemmin jonkin verran skannannut.

Hiusten värillä, ikääntymisellä, rypyillä ja vanhentumisella ei todellakaan ole mitään merkitystä toiselle ihmiselle. Eipä niitä silloin edes ajattele, koska minä en ainakaan näe ystävissäni ja tuntemissani ihmisissä sitä, vaan heidän sielunsa, sisimpänsä ja ystävällisyytensä, sen, millaisia he ovat. Näillä asioilla voi olla merkitystä meille itsellemme. Värjään hiuksiani niin kauan kun se tuntuu minusta mielekkäältä. Hiukseni ovat harvenneet sairastumiseni ja lääkkeiden takia. Päivittelin asiaa viimeksi kampaajalla, joka sanoi, että kyllä niitä hiuksia vielä riittää. Kampaajalla olen eläessäni käynyt vain hiuksia leikkauttamassa. Lattiakaivosta löytyi taas tukko hiuksia. Voi pyhä Sylvi!

Vanhuuden kieltäminen kuuluu osana kulttuurimme. Me itse ruokimme sitä. Yleinen vanhuuskielteisyys yhteiskunnassamme syöttää meille sellaisia käsityksiä, ettemme ainakaan halua myöntää olevamme vanhoja. On suorastaan huvittavaa, kun joku vanha tunnettu henkilö alkaa puhua vanhoista ihmisistä ikään kuin se ei koskisi häntä itseään. 

Kirjoittelen tässä lyhyitä kommentteja, en lähde kovin syvälle mihinkään aiheeseen, koska en jaksa. Minua kiinnostavat edelleen asiat, jotka ovat kiinnostaneet myös nuorempana. Ehkä siinä se on se syy, että myös vanhoiksi tulleet ihmiset haluavat kieltää olevansa ikääntyneitä.

Kuolinilmoituksissa on paljon 1940- ja 1950-luvuilla syntyneitä. Kun teen sukututkimusta, pysähdyn aina hetkeksi, kun huomaan ihmisen kuolleen 60- tai 70-vuotiaana vanhuuteen. Pysähdyn myös, kun huomaan jonkun kuolleen ennen sisällissotaamme 1918 tai ennen joulukuuta 1939. Ajattelen, että he säästyivät paljolta tai että heillä oli jopa onnea, kun eivät joutuneet näkemään kaikkea pahaa tai vaeltamaan vanhoin jaloin pois rakkailta kotiseuduilta.  Entä jos joku kuoli juuri ennen, kun piti lähteä evakkoon tai matkalla. Otettiinko hänet mukaan ja haudattiin sitten, kun oltiin perillä?  Ikään kuin olisin kuullut joskus tällaisen tarinan.

Niin vain kävi taas, että edellä oleva kirjoitukseni jäi pari päivää sitten kesken. Tuntui jopa vastenmieliseltä jatkaa sitä, mutta nyt jatkan. Olen kokenut ennenkin talvisin sään seisoessa paikoillaan samanlaisia pysähtyneisyyden hetkiä. Haluan vain olla ja silti ehkä siksi inhoan itseäni. Energiaa ja kipinöitä purkautuu kovin vähän. Tällaista elämä oli varmaan aikoinaan maalla korvessa, metsän keskellä talvisin. Tehtiin vain ne pakolliset kotityöt. Kun tuli pimeää, oli joka tapauksessa vaikea tehdä enää mitään. Entä jos näkö oli huono, ei edes nähnyt. Sellainen elämä on jo geeneissäni satojen sukupolvien ajalta molempien vanhempieni kautta. Ei se ole sen kummempaa. 

Kansallisarkisto on lisännyt mahdollisuutta lukea digitaalisesti vanhoja sanomalehtiä aina 31.12.1929 asti. Voimme myös lukea paperilehden tilaajana myös Helsingin Sanomia aina 1997 saakka ja samoin Suomen Kuvalehteä koko ajalta. Tässä linkki sanomalehtien hakusivulle. On hienoa päästä historiassa entistä lähemmäs nykyaikaa. Suomen lait estävät tai niiden luullaan estävän monia asioita varsinkin koskien ihmisten henkilöllisyyttä/henkilötietoa. On olevinaan kaikenlaisia rajoituksia, koska lakien ja asetusten tulkinta on vaikeaa, mutta usein ne koskevat erityisesti yrityksiä, jotka pitävät rekistereitä.  Kannattaa tutustua Tietosuojalakiin.  Tässä linkki  arjen tietosuojasta videon myötä.  Tämä ei nyt koske aluksi mainitsemiani asioita. Eikä myöhemminkään käsittelemiäni asioita.

Valoa kansalle

Löysin eräästä ilmoituksesta tiedon, josta selviää, milloin isäni kotitaloon/maatalouteen tuli sähkö. Elokuussa 1925 K. Siukola ilmoitti Hämeen Sanomissa, että sähköön siirtymisen johdosta myynnissä oli vain vähän käytetty Vulcan-merkkinen locomobiili. Tässä linkki ilmoituksesta tekemääni leikkeeseen. Wikipedian mukaan ” Lokomobiili (myös höyrylokomobiilina tunnettu) on pääasiassa maatalouden voimakoneena käytetty yhdeksi kokonaisuudeksi rakennettu höyrykattila ja mäntähöyrykone teholtaan yleensä 5–10 kW, joka oli tavallisesti varustettu pyörillä niin, että sitä voitiin kuljettaa käyttöpaikalta toiselle hevosten vetämänä.” 

Vulcan-merkkisiä laitteita rakensi alun perin Turun Konepajan-nimellä perustettu firma. Tässä Wikipediasta kopioimani tieto, jossa ei kylläkään ole mainittu lähteitä:

 ” Vuonna 1898 perustettu Ab Vulcan oli saanut alkunsa 1874 Turun Konepaja-nimellä. Turun Konepajan tilalle tuli 1884 Korsmanin ns. Uusi Konepaja josta muodostettiin konkurssin jälkeen 1898 Aktiebolaget Vulcan. Vulcanilla oli vuodesta 1907 konepaja myös Pietarissa ja ennen ensimmäistä maailmansotaa yhtiö valmisti naftamoottoreita, lokomobiileja, erilaisia sotatarvikkeita, pumppuja ja höyrykoneita sekä laivoja omistamillaan kahdella telakalla. Vuonna 1911 Ab Vulcanin palveluksessa oli 300 työntekijää ja myynti oli 7,6 miljoonaa markkaa.”

Löydetty netistä

Rengon Sähkö Oy perustettiin 1920 ja fuusioitiin 1975 Hämeen Sähköön, joka sittemmin sulautui ruotsalaiseen Vattenfalliin. (Rengon Sähkössä oli muuten ensimmäinen työpaikkani)

Sähkön tulo maalaistaloon on ollut iso asia. Me nykyajan ihmiset voimme huonosti kuvitella, millaista oli ennen sitä.  Olen ajatellut asiaa paljonkin, koska en ole asentanut nykyiseen asuntooni kattovalaisia muuta kuin yhden keittiöön. Kylpyhuoneessa, vaatehuoneessa ja eteisessä on olemassa valaisimet vuokranantajan puolesta, mutta muissa huoneissa tulen toimeen muilla valaisimilla, jotka eivät aina iltaisin jossain tilanteissa riitä. 

Isäni perheessä oli tuolloin 1925 neljä nuorta lasta, 1915, 1918, 1920 ja 1922 syntyneinä. Palvelusväkeä lienee ollut myös, ehkä paljonkin.  Isoisäni Kalle oli jossakin vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin, johon kuoli pian sähköistämisen jälkeen 13.12.1925.  

Siihen aikaan puhuttiin ”lentävästä keuhkotaudista”, jota termiä myös äitini käytti kertoessaan setänsä Taavetti Sirkiän nuoren vaimon Elinan sairaudesta ja kuolemasta 13.12.1918, joka lienee näin jälkikäteen tulkiten ollut äitini ensimmäisiä muistoja. Hän oli silloin kolme ja puolivuotias.

En koskaan kysellyt isältäni, mitä hän muistaa oman isänsä sairaudesta ja kuolemasta. Hän oli sentään jo seitsemän vuotias ja tapahtuma lienee ollut erityisen merkittävä. 

Tarkistin tässä yhteydessä myös, miten sähkö tuli äitini kotipaikalle Karjalan kannaksella. En löytänyt hänen muistelmastaan siitä merkintää. En ole vain älynnyt kysellä.  Mutta kun tutustun aiheeseen, huomaan sähkön tuloon kuluneen vähän pidemmän ajan, vaikka aloituksia tehtiinkin samaan aikaan kuin Hämeessä.

Kuolemajärven historia kertoo, että siellä aloitettiin kunnan sähköistämistä suunnitella jo heti itsenäistymisen jälkeen. On mielenkiintoista lukea alkuajan suunnitelmista, joissa oli muuten mukana myös isoisäni serkku ja kaima Abraham Sirkiä Karjalaisten kylästä.  Paikkakunnalla oli kärsitty valaistuksessa tarvittavan petroolin puutetta sota-ajan johdosta. Seivästön kansakoululla pohdittiin joukolla eri ratkaisuja.  Karjalaisten kylän pohjoispuolella oli Juvanruukin koski, jonka koskivoiman muuttaminen sähköksi löydettiin ratkaisuksi.  Kunnanvaltuustossa oli myös aiemmin käsitelty asiaa mielessä perustaa kunnallinen sähköyhtiö. Sielläkin tämä Juvanruukin hanke haluttiin ensin katsoa. 

Kuolemajärven historia kertoo todella hyvin tarkkaan, miten siinä tarinassa lopulta kävi. Yrityksen nimeksi tuli Koskenvoima Oy, jonka johtokuntaan valittiin opettaja K. Meripirtti puheenjohtajana, talousneuvos J. Hietanen, maanviljelijät Aapram Sirkiä (isoisäni serkku), Samuli Rumpunen (Heimo Rumpusen isoisä) ja Jalmari Pöyhönen. Osakekirjat painettiin ja myytiin. Johtokunta osti Juvanruukin kosken rannat Aabram Akkaselta. Sitten tulikin vaikeuksia, koska yhtiö ei omistanutkaan kosken voimaa sillä, että se omisti rannat. Koskivoima kuului Juvanruukin eli Yläkirjolan jakokunnalle. Asiasta riideltiin käräjillä ja koski saatiin vuokratuksi. Aikaa oli kulunut niin paljon, että Imatran suurvoimalaitos oli valmistunut ja voimalinjoja vedettiin jo Karjalan kannakselle. Hanke jäi siihen. Talousneuvos Hietanen ja Aapram Sirkiä ostivat kaikki osakkeet ja Juvanruukin rannat jäivät heidän omistukseensa. 

Miten sähkö lopulta sitten tuli Kuolemajärvelle ja henkilöt, jotka siihen osallistuivat, sen voi lukea Kuolemajärven historiateoksen ss. 443 – 446.  Lopputulos oli, että vasta marraskuun alussa 1930 olivat paikalliset linjatyöt tehty ja Kuolemajärven verkosto voitiin yhdistää Imatran sähkölinjaan. Eli 1.1.1930 oli aloituspäivä.  Tietenkin mukaan pääsemiseksi piti olla Kuolemajärven Sähkö Oy:n osakas.  Kämärä sai sähköt 1937. Käsittääkseni ja historiateoksen mukaan Muurila ja Juvanruukki olivat edelleen sähköistämättä talvisodan syttyessä. Talvisota tuhosi koko pitäjän linjaverkoston ja sitä uusittiin jälleenrakennuskautena 1941 – 1944.

Tästä tulikin sitten vähän pitempi juttu. Iltapäivä hämärtää. Suunnittelemani kävelylenkki jäi tekemättä, kun jouduin historian pyörteisiin. Onkin vaarallista lähteä tutkimaan noita arkistoja, kun ei koskaan tiedä, minne joutuu. Monta arkistoista löytämääni tarinaa on vielä odottamassa.

Olin jo antanut blogille nimen ”Valoa kansalle”, kun näin pöydällä olevan äskettäin selaamani ja lukemani samannimisen kirjan: Soili Tiimonen: Valoa kansalle, luterilainen kirkko ja kansanopetuksen kehittämispyrkimykset autonomisessa Suomessa 1809 – 1848 (Helsinki 2001. Suomen kirkkohistoriallinen seura), johon muuten varmaan viittaan jossakin muissa yhteyksissä.

”Mutta tätä kirjoittaminen tekee, jos se vie maailman ääriin, niin se vie myös aikojen taakse ja tuo sieltä mukanaan kultahippusia.” ote blogistani 28.3.2008