Odottaessani huhtikuun sateita

Niin vain taas kävi, että aloin kirjoittaa, vaikken juuri nyt olekaan kovin kuormittunut. Olen saanut kaikki asiat tehtyä, paitsi kotona on edelleen hurlumhei, mikä tarkoittaa, että monen monta asiaa on kesken, tekemättä tai ideavaiheessa. Kevään ristiriitaisuus ilmenee eri tavoilla ja sen huomaa!

Ensi viikolle on luvattu sateita ja viileämpää. Se vauhdittaa kevättä entisestään. Kuivuus vaivaa meillä, mutta kuulemma vielä kovemmin ja kohtalokkaammin muualla Euroopassa. Tuli taas mieleeni isäni, joka olisi viettänyt 105. syntymäpäiväänsä 19.4., jos olisi elänyt. Kuollessaan hän ei ollut vielä täyttänyt 81 vuotta. Olen ehkä kirjoittanut joskus hänen minulle antamasta kotiaineen aiheesta ”Huhtikuun sateet”. Osa ainevihoista on tallella, mutta tämä ei ole vielä tullut silmiini, koska olen todennäköisesti sijoittanut sen toiseen paikkaan kuin muut. Yritän aina välillä uhrata näille asioille aikaa.

En oikeastaan ehdi odotella mitään. Kaikki vain tulee entistä kiihtyvämmällä vauhdilla. Oikeastaan on surullista, ettei ole enää oikeastaan ketään, jonka kanssa tällaisia asioita voisi jakaa. 

27.8.2015

 

Aamulla heräsin kolinaan pihalta. Kiinteistöfirma oli tullut siivoamaan parkkialuetta. Mitään pyyntöä autojen siirrosta ei ollut tullut. Pihaa kasteltiin ja sitten kerättiin hiekkaa koneellisesti ja pienillä laitteilla autojen välistä. Jotkut olivat lähteneet töihin, jotkut kävivät siirtämässä autoaan. Niin minäkin, vaikkei olisikaan tarvinnut.  Pihan molemmissa päissä oli vielä pienet lumikasat, jotka kerättiin pois.

Huomenna ajan Hyvinkäälle Suomen Rautatiemuseoon, jossa meillä on museon esittelyn jälkeen Markkulan sukuseuran vuosikokous. Jonkin verran olen tehnyt valmisteluja, koska olen sukuseuran sihteeri, ollut sitä jo 2015 lähtien. Otan myös kaiken varalta läppärini mukaan, jotta voimme esitellä vuoden 2022 asiakirjat.  Toisessa sukuseurassa eli Kuolemajärven Sirkiät ry:ssä, jonka vuosikokous pidettiin viikko sitten, olen nykyään enää vain sukututkija.  Vain ei ole vähättelevä sana tässä yhteydessä. Seuran perustamisesta lähtien (2008) toimin hallituksessa useita vuosia sihteerinä sukututkijan töiden lisäksi.  Monet tehtävät sujuvat rutiinilla ja pitkäaikaisesta hallituksessa toimimisesta on hyötyä. Tällaiset harrastukset, jotka jostakin toisesta tuntuvat työltä, mitä ne kyllä ovatkin, ovat eläkkeellä olevan ihmisen elämän suola, ainakin minulle. 

Ehkä se on näkynyt myös postauksistani. Koska lukijoissani on sellaisia henkilöitä, jotka ovat tulleet siihen joko minun tai jonkun muun suosittelemana, on oikeastaan hyvä ja tärkeä asia, että eräs, nykyään elävä toimija kertoo muiden ihmisten elämän lisäksi myös omasta elämästään. Tarkoitan tietenkin itseäni.

Tavallaan koko elämäni on tähdännyt tähän, kirjoittamiseen ja kuvaamiseen niin, että ihmisten elämä ennen ja nyt on koko ajan taustalla. Olin niin tyhmä, etten lähtenyt jo nuorena sille alueelle vaan elin ensin oman elämäni. Sitähän korostin aina erityisesti, varsinkin erotessani miehistäni. Oma elämäni sattuu nyt taaksepäin katsoen sisältävän monta erillistä elämää, jotka putkahtavat kirjoituksissani esiin.

Voi olla, että tätä käsitystä lukijan on vaikea ymmärtää. Kun tulee vanhaksi, tällaiset asiat kiteytyvät.

7.9.2014 tultiin Sirkiän sukukokouksesta.

sunnuntaina 23.4.2023

Jatkan tätä postausta vielä hetken. Eilen oli hieno päivä. Kokous meni hyvin. Nyt pitää vielä kirjoittaa pöytäkirjat, mutten nyt pidä kovaa kiirettä. Ennen kokousta meillä on oppaan seurassa tutustuminen rautatiemuseon tiloihin. Kokouksen jälkeen lähdin yksikseni vielä pyörimään alueella. Muistelin vähän kesää 2015. Ottamiini valokuviin en ole koskaan tyytyväinen. Olin jo etukäteen päättänyt poiketa parin minuutin matkan päässä olevalla Puolimatkan hautausmaalla, jonne tiedän Heimo ja Sirkka Rumpusen tuhkat haudatun. Toukokuussa 2019 vierailimme haudalla lyhyesti Heimon siunaustilaisuudessa olleen joukon mukana. Painoin paikan mieleeni ja nyt vasta lähes neljä vuotta myöhemmin kävin siellä. Löysin haudan hyvin. Kukkaa minulla ei ollut, mutta sen sijaan hyvin paljon lämpimiä ajatuksia molemmista sekä Sirkasta että Heimosta.

Sitten kiersin viereiselle sankarihautausmaalle, jonka itse asiassa huomasin vasta siinä haudalla ollessani, sijaitsevan aivan vieressä puiden takana. Sankarihautausmaat ovat aina hyvin vaikuttavia, niin tämäkin. Kiertäessäni ja kuvatessani näin, miten Rumpusten hauta näkyi hyvin puiden välistä, se melkein kuin katsoi kohti sankarihautausmaata, joka oli täynnä Karjalassa mm. Summassa menehtyneitä miehiä.  Vieressä oli hieno muistomerkki Karjalaan jääneiden muistolle ja päädyssä vielä kentälle jääneiden muistomerkki. 

 

Heimo oli syntynyt 1926, ollen sodan syttyessä 1939 suunnilleen 14-vuotias eikä hän onneksi ehtinyt sotaan. Sota-aika kosketti perhettä suuresti. Isä Emil Rumpunen s.1899 menehtyi sodan aikana 5.3.1942 kohdattuaan joko tapaturman tai sairauden. En tiedä, tiesikö perhe tarkempaa syytä. Hän oli ammatiltaan rajavartija ja vääpeli. Kuolinpaikaksi on merkitty 33. kenttäsairaala, joka oli jatkosodan aikana Karhumäessä kaukana Suomen rajoilta. Hänet haudattiin Kuolemajärven tuhoutuneen kirkon viereen sankarihautausmaalle, jonne haudattiin 91 sankarivainajaa. Paikalle pystytettiin myöhemmin muistomerkki, johon kirjattiin kaikkien paikalle haudattujen nimet. Käsitin, että Heimon äiti ja mahdollisesti lapsiakin osallistui hautaustilaisuuteen jatkosodan aikana, vaikka perhe ei muuttanut monen muun tavoin takaisin kannakselle vaan asettui jo silloin Hyvinkäälle.

Puiden alla oli vielä 22.4.2023 isot lumikinokset. Tässä kuva sankarihautausmaalta kohti Heimon ja Sirkan hautaa.

Tätä kirjoittaessani tutkin samalla myös kahden muun kuolemajärvisen rajavartijan sotapolkua. Veljekset Eino s.1907 ja Viljo Riski s. 1910 olivat kotoisin äitini synnyinpaikalta,Kuolemajärven Tammikosta. He olivat häntä vanhempia, mutta tuttuja ja jopa tanssittajia juhlissa.  Kaiken lisäksi heidän äitinsä Anna Kristiina Riski s. Akkanen oli minun äitini kummi. Perheessä oli neljä vanhempaa tytärtä ja sitten nämä pojat ja vielä yksi nuorempi. Perheen isä Aleksanteri Riski, yksi tytär ja yksi veli oli kuollut jo ennen sotia. 

24.5.2019

Einosta ja Viljosta tuli rajavartijoita, jotka siirtyivät osaksi Puolustusvoimia jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939. He osallistuivat jo talvisodassa taisteluihin kotiseudullaan.  Jatkosodan alkaessa heistä koottiin rajajääkärikomppania (RajaJK), josta myöhemmin 1942 alussa tuli Rajajääkäripataljoona (RajaJP). Löysinkin Eino Riskin tiedot myös talvisodan Er.P 3:n jälkeen jatkosodan aikana osoitteesta 32. Rajajääkäriosasto. Lopetan tällä kertaa siihen, että löysin merkinnän Einon kaatumisesta Matroosan kylää(Laatokan ja Äänisen välillä) valloitettaessa,siis jälleen siellä Suomen rajojen alkupuolella, jossa asui sukulaiskansoja. Taistelukuvaus löytyy sieltä kuten myös muut kaatuneet. Jatkan näistä veljeksistä ja heidän perheestään ja muusta asiaan liittyvästä myöhemmin. Ehkä saatan täydentää heidän tietojaan Sotapolussa myös kuvilla, en ole varma. Kunhan ensin ehdin julkaista ne muut odottavat jutut.

Heimo esittelemässä uusikirkkolaisille Jukkolan kylää, jossa isä oli rajavartijana. Kuva 27.9.2015

Harhailen mielelläni. Palattuani eilen kotiin, en saanut illalla nukkumaan mentyäni unta. Onneksi se onnistui lopulta. Näköjään siivoaminen on myös rentoutumiskeinoni, tosin kyseenalainen. Makkarin siivous on kesken, siirtelin sänkyä ja pistin kasan rikkinäisiä vaatteita roskiin.  Kevät on kiireistä aikaa. Nyt piti jopa ehtiä kirjoittamaan. Omapa on elämäni!

Nyt tämä meni kuvien myötä muistelemiseksi.

13.6.2015. Kun ihmisiä poistuu elämästänne, niin jokaisen mukana myös meistä osa kuolee ja aikaa kuluu, kun käsittelee menetyksiä.

 

Salattu stressi

”Rikkaruohojennyhtämiskäteni” sanoi sopimuksensa irti perjantaina Hämeenlinnan Prismassa, jonne poikkesin sisareni ja tyttärenpoikani kanssa vähän ennen lähtöäni paluumatkalle kotiin.  Onneksi sentään pystyin ajamaan autoa. Ongelma on lähinnä keskisormessa (Digitus medius), jota on ehkä tullut rasitettua liikaa. Keskisormi on ihmisen pisin ja vahvin sormi, joka on tärkeä tarttumisessa ja kaikessa kotitaloustyössä.  

Ukkolaukat aukeamassa 7.6.2015. Ne ovat vuosien mittaan vin levinneet. Mutta voisi niitä olla enemmänkin...

Kirjoittamiseen en tarvitse keskisormea. Onneksi tilanne on parin päivän aikana helpottunut. Minulle se oli tietenkin hyvin kiireisen viikon jälkeen merkki levon tarpeellisuudesta. En kuitenkaan pysty ”raatajageenistäni” johtuen kokonaan lopettamaan työntekoa.  Eilen istutin salkoruusut ruukkuihin.  Pesin ulkovalot ja mittailin etupihan sadevesikourujen pituuksia. Tänään leikkelin pihalle kerääntyneitä puiden taimia ja tein kaikenlaista muutakin pientä ympäri pihaa. Sellaista "vie mennessäs ja tuo tullessas" askartelua, jota koko elämä omakotitalossa tuntuu olevan.  Eipä ole tapana kauheasti kehuskella töilläni. Vähän pitää tässä mainita, kun muutkin niin paljon kertovat töistään  ja ettei vaan kukaan luulisi laiskaksi. Sama geeni lienee monella muullakin Suomen naisella.

Sieltä ei häntä tahtonut saada ulos.

”Raatajageenistä” voisin kirjoittaa enemmän. Voisin myös kuvailla myös muita vanhemmilta ja ehkä jo näiden vanhemmilta perittyjä tapoja ja tottumuksia ja miettiä, ovatko ne todella jo geeneissä. Jotakin oleellista siirtyy meihin tavalla, jota emme voi tunnistaa. Kehon muisti tuntuu joskus olevan osittain siirtynyt jo vanhempieni kautta minuun aikana, jolloin en voinut edes ymmärtää heidän kokemuksiaan. Samoin olen lapsesta saakka elävästi aistinut paikan muistin kotipihallani tuntien siellä ammoin eläneiden ihmisten voimakkaita kokemuksia niitä kuitenkaan sen enempää ymmärtämättä. Jos paneudun syvällisesti johonkin asiaan, tunnen olevani lähellä sen aiheen lähdettä, eläväni itse sitä.  Siinä on tietenkin myös mielikuvitus mukana.

Rengon Kuittilaa

Äitini oli vahva raataja, joka kantoi perhettämme läpi vuosien. Tietenkin on aina katsottu, että mies on perheen pää ja se tärkeä henkilö. Mutta väheksymättä mitenkään isääni, äiti oli kyllä meillä se, joka piti kaiken koossa tekemällä mielettömästi työtä kotona. On sääli, etten kysellyt tarkemmin häneltä tuosta ajasta, kun hän sodan jälkeen tuli isäni talouteen.  Eräs hänen saamansa kirje ehkä selvittää joitakin asioita noista vaiheista ennen minun syntymääni. Vaikka me näimme hänen uurastuksensa, olimme lapsia ja saimme olla lapsia. Varhaisista ajoista lähtien aloimme minusta seuraavan sisareni kanssa tehdä kotitöitä. Samalla tavalla äitini vanhemman sisarensa Lempin kanssa ahersi lauantaisin kotia siivoten siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa. Tavat ja tottumukset siirtyivät ennen usein juuri tällä tavalla, tehtiin aina niin kuin ennenkin ja tytär siirsi tavat tyttärilleen ja isä pojilleen.

Olen siis saanut itseeni tärkeän osan äidiltäni, osan, joka pakottaa minut tekemään koko ajan jotakin. Lepään vain kun en yksinkertaisesti jaksa enää.  Isä oli kova menemään ja hoitamaan yhteisiä asioita, sieltäkin tulee suuri osa perintöäni. Jostakin heistä tulee myös se valtava luomisen kaipuu. Ulkonäön piirteet tulevat myös heiltä ja usein jo kauempaa suvusta tai suvuista.

Kokin ominaisuuksia on Artussakin. Raparperimarenkiluomus rakenteilla 4.6.

On jännittävä nähdä näitä samoja asioita sisarissa, omissa lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa muissa sukulaisissa tai ystävissä.. Jotkut asiat ovat niin voimakkaita, että mikään ei estä niitä purkautumasta esiin ihmisessä. Hyvässä tai pahassa.  Elämän tarkkailijalta ei jää mikään huomaamatta.

Mutta on sääli, että on niin paljon asioita, joilla ihminen, usein aivan omaa syytään tukehduttaa itsessään sen kauniin pyrkimyksen omaksi itsekseen. Monet meistä kangistuvat kaavoihin ja kulkevat jatkuvasti ja aina sieltä, missä on aita on matalin tai sen voi alittaa. Tämä aika virikkeillään tekee sen myös mahdolliseksi. Siihen on helppo jäädä lillumaan ja lopuksi myös valittamaan.

Tällä viikolla kävin tosiaan sisareni ja lapsenlapseni kanssa vanhempieni haudalla laittamassa sinne kesäkukat.  Tapani mukaan kiertelin ja kuvasin taas kerran hautoja. Sää oli mitä parhain. Ajaessamme Hämeenlinnaan todella ruuhkaisena perjantai-aamupäivänä otin puheeksi varmaan samanlaisia asioita, joita isäni puhui minulle jossakin ajaessamme. En muista niistä paljon mitään, mutta ymmärrän nyt, että hän yritti jakaa minulle sellaista tietoa ja kokemusta, jonka arvon ymmärrän vasta nyt.  Vaikka meitä ei kuunnella, voimme silti jakaa asioita nuoremmille. Osa niistä menee perille kehon muistin kautta.

Arttu harppoo siellä sankarihautojen takana Rengon vanhalla hautausmaalla.

Äitini ja isäni sotataipaleet ovat tulleet myös minun muistiini hyvin vahvasti. Taas tällä viikolla ne aktivoituivat. Joka kerta ottaessani kirjoja, papereita ja karttoja esiin, huomaan tajuavani vähän enemmän kuin edellisellä kerralla.  Yhdenkin vuoden aikana tietoa kertyy lisää. Se kannustaa jatkamaan, vaikka täytyy myöntää, että onhan tämä kaikki äärettömän hidasta enkä ole päässyt vielä kunnolla edes asiaan.  Parin päivän päästä on taas se vuosipäivä kun taivas kaatui päälle Valkeasaaressa (9.6.1944), päivä, jota isäni ja myös äitini muistelivat elämänsä loppuun saakka. 

Kun aloittaa puhumisen tästä aiheesta, saa harvoin vastakaikua.  Useimmiten tunnen silloin puhuvani seinälle. Ihmisten tietämys on ehkä sen verran pinnallista ja suppeaa. Sitä vain on todella vaikea myöntää. Ymmärrän kyllä, että se ei todellakaan kiinnosta kaikkia ja monelle ylipäänsä sodasta puhuminen on kauhistus. Aion kuitenkin jatkaa aiheesta edelleen, vaikken nyt tässä.

Tässä kuitenkin linkki aiemmin kirjoittamiini blogeihin, joissa Valkeasaari mainitaan.

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2014/06/olla-omanlaisensa.html

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2012/09/vahan-kerrallaan.html

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2013/09/luurankoja-kaapissa.html

http://unikkopellossa.blogspot.fi/2014/01/valokuvat-vievat-mukanaan.html

Alex Kukkatalossa 4.6.2015

Viime viikko on kaikin puolin ollut voimia vienyt ajanjakso. Sormen harvinainen kipeytyminen yrittää ehkä muistuttaa minua jälleen kerran levon ja pysähtymisen tärkeydestä ja oman ajan etusijalle asettamisesta.  Alkukesästä puutarha vie paljon huomiota ja voi vain kuvitella, kuinka paljon täällä on rempallaan, kun usea vuosi on jäänyt sattuneista syistä väliin. Remontin jäljiltä olevat keskeneräiset asiat vaativat myös huomiota eivätkä ne ole vieläkään lopussa. Ei tarvitse edes mainita tuota talon myyntiprosessia, joka väsyttää valtavasti ja vaatii panostusta monelle taholle.

Kesäkuussa 2009 torkahdin ajaessani näillä main ja syöksyin tuonne sillan jälkeen pellolle vasemmalle, Vieläkin kauhistuttaa pelkkä ajatus. Olisi voinut käydä huonosti.

Kuuden vuoden takaiset ratkaisuni juuri näihin aikoihin ja kaikki sitä seuraava tuntuivat myös palaavan mieleen kohtaamistani aivan pienistä kommenteista. Stressi ihmisessä aiheuttaa yllättävän paljon häiriöitä käyttäytymisessä ja siis jopa kehossa. Vaikka luulemme päässeemme eroon ikävistä asioista, käsitelleemme ne ja olevamme sinut niiden kanssa, niiden muistot säilyvät kehossamme ja aktivoituvat kiireessä. Ihmisen ei ole aina helppo irtautua niistä, vaikka onkin ahkerasti opetellut. Yllättävää on myös huomata se, että nuorempana ne oli helppo työntää syrjään. Nyt vanhempana ne todella tuntuvat raskaana painona, koska ne ovat myös kertyneet.  Olisinpa tiennyt sen nuorempana!

Rautatiemuseo Hyvinkäällä. Heimo.

 Mieluinen asia oli viime keskiviikkona lähteä aloittamaan haastatteluprosessia kohta 90-vuotiaan Heimo Rumpusen kanssa. Minun olisi nyt purettava keräämäni aineisto ja tulkittava sitä. Heimo vaimoineen kuljetti minua autollaan pääni pyörryksiin ympäri Hyvinkäätä näyttäen kaikkia niitä paikkoja, jotka ovat olleet merkittäviä hänelle siitä lähtien, kun hän tuli 14-vuotiaana silloiseen kauppalaan 1941 äitinsä ja nuorempien sisarustensa kanssa. Hänen isänsä rajavääpeli Emil Rumpunen kuoli 1942. Lapsuuden perheen elämää emme vielä käyneet yksityiskohtaisesti läpi. 

Tällä kertaa tutkimme lähinnä tapahtumien näyttämöä, Kuolemajärven Karjalaisten kylää ja Lautarantaa.  On uskomattoman työlästä tutustua alueeseen, jota ei enää samanlaisena ole olemassa. Itse asiassa se olisi minullekin mahdotonta, jollen olisi koskaan käynyt näissä paikoissa ja kävellyt autenttisessa ympäristössä. Heimon muisti on uskomaton ja yhdistän sitä omiin tietoihini ja tiirailen karttoja. Nauhoitin keskustelujamme ja huomaan niitä kuunnellessamme, etten vielä edes kunnolla  päässyt varsinaiseen haastatteluvaiheeseen.

Kuitenkin nauhalla on paljon materiaalia. Toisaalta se paljon on harvinaisen vähän, koska ihmisen lyhyempäänkin elinkaareen sisältyy mahdottoman paljon muistoja.  Eräs Heimon vanhimmista muistoista oli erityisen tarkka. Hän muistaa hyvin, kun 4 vuotta nuorempi veli Veikko syntyi. Vanhempiakin muistoja on olemassa.

Kun kyselin hänen vanhimmista muistoistaan ja tavastaan muistaa, sanoin, että minulla on omakin lehmä ojassa. Tällä hetkellä 3-vuotias tyttärenpoikani on kaikin puolin harvinaisen veikeä tapaus, ehtiväinen, kiinnostunut monista asioista ja oman paikkansa ottava niin, että äitinsä on välillä helisemässä.  Lautarannassa asuessa poikien rakkainta huvia oli puuhailu veneiden ja veden kanssa. Vanhemmat olisivat kieltäneet, jos olisivat tienneet, mitä kaikkea pojat puuhailivat. Joku pulahti välillä veteen osaamatta uida, muut sitten pelastivat. Kotona näistä asioista ei tietenkään vanhemmille kerrottu.

Käräjämäki nyt. Sitä ei enää ole.

  

Ihan samaa kerroin tyttärenpojalleni omasta nuoruudestani autolla ajaessamme. Teimme kaikenlaista luvatonta kertomatta vanhemmillemme. Minullakin on edelleen näkyvissä vasemman käteni peukalossa pitkä arpi, kun leikin terävällä työkalulla, joka muuten on minulla edelleen tallessa. En sitä nyt juuri löytänyt kuvatakseni sen tänne. Verta tuli vaikka kuinka paljon, mutta vaikenin asiasta ja piilotin haavani. 

Keskustelujen loputtua Heimo siis ajelutti minua autollaan ympäri Hyvinkäätä, jotta saisin käsityksen eri paikoista. Joudun kyllä ehkä jatkossa pyytämään uusinnan niistä hänelle tärkeistä kohteista ja paikoista. Nyt nappasin auton ikkunasta valokuvia. Ensi viikonloppuna kaupungissa vietetään Karjalaisia kesäjuhlia. 

Minulle on muodostunut paha tapa eksyä joka kerta Hyvinkäälle mennessäni vaikka kuinka tarkkaan olen katsonut reitin etukäteen. Nyt jouduin muuttamaan suunnittelemaani reittiä tietöiden takia ja enkös taas eksynyt, nyt jonnekin Kytäjäntielle ja välillä muuallekin. Jotenkin minun on vaikea hahmottaa tuollaista laajaa puutarhakaupunkia. Tai sitten jännitän jo etukäteen eksymistä. Tällä kertaa ajoin harhaan tai kiertoteille jopa paluumatkalla, mutta se ei koskaan ole niin paha juttu. Ensi lauantaina voi käydä taas samalla tavalla, vaikka olen merkinnyt paikat karttaan. Autoa ajaessa ei vain pysty tutkimaan karttaa. Eikä se salattu stressikään varmaan auttanut, mutta eksyminen toisaalta voi ollakin keino selvitä siitä. 

Hämeen Härkätien varrelta.