Tänään ja eilen

Tekee hyvää välillä ruoskia itseään pohtimalla syvemmin oman käyttäytymisen syitä. Vain osa tulee näkyviin kirjoittaessani aiheesta.  Omaan napaan tuijottaminen aika ajoin on itse asiassa oman mielentilan kannalta terveellistä. Olen ennenkin käynyt mielessäni samankaltaista pohdintaa. Viime vuonna tarkastelun alla olivat terveyteni tai sairauteni ja niiden haltuunotto. Voin hyvin kuvitella, että tulevaisuudessa aiheita tulee kyllä riittämään. Ihminen on aina epätäydellinen, vaikka usein pitääkin itseään täydellisenä!

Oli 5.7.2005, siis 15 vuotta sitten, kun olimme kesäretkellä itä-Suomessa vanhimman lapsenlapseni ja ystävättäreni ja tämän koiran kanssa. Pysähdyimme Ahvenkoskella.

 

Vaikka tuntui vähän nololta julkaista edellinen ja sitä edeltäkin blogi, niin niiden kirjoittaminen taas kerran puhdistivat omaa ilmaani. Bloggaaminen on minulle hengittämistä. Niin olen sanonut ja niin koen. Paljon asioita ja aiheita on vielä käsittelemättä. Osa niistä on niin syvällä, että ne tulevat vasta omalla ajallaan esiin. Se on hyvä, sillä välillä on elettävä tätä päivää ja selviydyttävä sen iloista ja suruista.

 

Kesä on matkalla syksyyn. On sääli, että joskus syyskuussa on suljettava vihreyttä ja kukkia pursuava terassi.  Se on tosin vain iso lasitettu parveke. Nokkosperhosetkin löysivät lopulta neljännen kerroksen krysanteemin. Vähän ränsistynyt marketta yrittää vieressä aloittaa kolmatta kukintaansa.

Parvekkeella kasvanut basilika aiheutti suurimman yllätyksen. Se kasvoi metrin korkuiseksi ja alkoi lopulta pyrkiä avoimesta lasista ulos työntäen rentoa varttaan kohti aamuaurinkoa. Basilika kukki koko ajan. Taitoin sen kukkivan oksan jo viikkoja sitten lasiin, jossa se vieläkin täysin elinvoimainen ja on kehittänyt itselleen vahvat juuret. Olen taittanut siitä montakin kukkivaa oksaa, mutta aina uudet alkavat kukkia. Kun lähdin pariksi päiväksi pois kotoa, vein sen hoitoon lapsenlapseni värikkääseen puutarhaan, koska se tarvitsi vettä usean kerran päivässä.Sinne se saa jäädäkin, koska pian minun on tyhjennettävä parveke.

Persilja on ruukussaan kasvanut lähes samanlaiseksi pehkoksi kuin aikoinaan äidin kasvimaalla. 

 

Siirsin alkukesästä lähes kaikki harvat sisäkasvini parvekkeelle eli mm. kliiviat, jotka eivät tietojeni mukaan siirtelystä pidä. Vain yksi kehitti alkukesästä vaivaisen kukan. Ikkunoiden pesu odottaa ennen kuin haen ne sisälle. Muutenkin kotini on jatkuvassa kaaoksessa, jota kaaosta pystyn vain harvakseltaan hoitamaan eteenpäin. Muut asiat menevät aina edelle. Laiskottelukin. Sehän on meille suomalaisille vaikeaa. Minulle ei enää.

Otin silloin paikalta lukemattomia kuvia, joista yksi (ei tämä) pääsi Nordean kuvagalleriaan korttikuvaksi. Minulla on se mm. kortissani.

 

Päätin, että aion entistä enemmän jatkossa paneutua tunteisiin. Yritän opetella ahkerasti tunnistamaan tunteita, en ainoastaan omiani vaan myös muiden tunteita. Keskityn tarkastelemaan ja tutkimaan niitä. Tämä aika on juuri sopiva siihen. Meidän on hyvä ymmärtää meihin vaikuttavia asioita.  Samalla on hyvä harkita tarkkaan, mitä sanoo. Usein onkin parempi olla hiljaa.  Pitääkö päätökseni, se on oikeastaan samantekevää.

Pari päivää pois kotoa oli minulle loman korvike. Oikeastaan en enää edes ymmärrä sanaa loma. Se on vähän samanlainen juttu kuin onni ja onnellisuus, hetki muiden hetkien joukossa. Hetki luonnossa, yksin, jolloin menen kokemukseen sisälle minkään häiritsemättä, aistien näkymät ja tuntumat silmien, korvien, nenän ja ihon kautta, se on elinehto.  Ilman turhaa muuta hälyä kuin että tuuli saa hyväillä, suhista ja riehua, sade ripotella, kohista ja loiskia, linnut saavat laulaa, lentää siivet viuhuen. Se on lomaa. Se on onnea.

21.8.2020

 

Huomaan olevani usein väsynyt tämän maailman muuhun hulinaan. Illan koittaessa olen väsynyt ja kaipaan unta. Vaikka kuinka haluaisin olla yhteydessä ihmisiin, se halu on loppujen lopuksi rajallinen. Vanhojen ihmisten aistit ovat herkistyneet ja väsyvät nopeasti. Samoin käy lapsille. Me kaikki reagoimme monin eri tavoin.

Olen kirjoittanut tätä blogiani jo pitkään, jopa niin, että nyt tätä jatkaessani joudun ennen julkaisua muokkaamaan sitä tähän hetkeen. Aloitin kirjoittamisen usein ja ajattelin jatkaa aina illemmalla, mutta joka kerta huomasin käyttäneeni sen päivän inspiraatiot.

Meidän yksittäisten ihmisten elämä on koronan myötä muuttunut. Ainakin se on erilainen kuin ennen. Oikeastaan en usko sen koskaan enää edes tulevan samanlaiseksi kuin ennen. Kun ajattelen viime vuotta ja sitä edeltäviä aikoja, minusta tuntuu, että niistä on kulunut ikuisuus. Me kaikki ihmiset olemme eräänlaisella jatkoajalla. Yritämme uskotella, että kaikki palaa ennalleen, mutta jos niin ei todellakaan käy? Maailma hengittää rauhallisesti ja ihmiset ovat kuin ennenkin, mutta…

Varoitus on annettu. 

5.7.2005

 

Vietin pari päivää sisareni kesäpaikassa itärajan tuntumassa. Halusimme muistaa marraskuussa täydet vuodet täyttävää Niiloa. Olen tavannut hänet lähes joka kesä siitä saakka, kun sain heinäkuussa 2015 tietää hänen sukunsa olevan myös Kuolemajärven Seivästöltä.

Kotimatkalla poikkesin vihdoin myös Ahvenkoskella, jossa menneinä vuosina oli aina tapani pysähtyä. Kyllä kannatti käydä tutkimassa sen paikan nykytila. Jos matkani suuntautuu joskus vielä sinne, pysähdyn varmaan joka kerta uudelleen.   Huomasin nyt, että lakkasin käymästä siellä kesän 2013 jälkeen eli jo seitsemän vuotta sitten. Ehkä kävin myöhemmin, mutta en ole kirjoittanut siitä. Minne aukkoon aika meneekään? Kaikki nämä vuodet ovat olleet täynnä tapahtumia, menoja, lastenlasten syntymiä, tapaamisia, mutta kovin vähän olen ehtinyt pysähtyä mihinkään.  Kun yritän etsiä kuvieni joukosta jotakin tiettyä kuvaa muistinvaraisesti, saatan erehtyä vuosissa. Uusia asioita tulee vauhdilla vanhojen päälle ja kerrokset vain kasvavat. Miten voisin muuttaa elämääni siltä osin? Tässä linkki blogiini 4.8.2012.

 

Mietin joskus, miten muut kokevat ajan kulun. Miten he jäsentävät vuodet ja järjestävät vaikkapa valokuvat? Toimiiko heidän muistinsa siltä osin paremmin kuin minun? Olenko putoamassa mustaan aukkoon? Suuret elämänmuutokset vaikuttavat niin paljon, että kaikki entinen, vaikka vain muutaman vuoden takainen tuntuu olevan paksun verhon takana välkkyen sieltä elävänä, monimuotoisena ja rikkaampana kuin tämän päivän elämä.

Kiitän itseäni, että olen kirjoittanut näitä blogejani, koska ne kertovat aina juuri sen hetken tunnelmista, ajatuksista ja tunteista. Niistä huomaan usein, että olen ennenkin ajatellut samoja ajatuksia.

Saattaa olla, että tämä aika, kun olemme ehkä koronaepidemian toisen aallon edessä, herättää synkkiä ajatuksia.  Syksy on joka tapauksessa edelleen poikkeusaikaa emmekä tiedä, milloin olemme siitä ohi.

Aikaisempien kuvien (2005) ottopaikalla Ahvenkoskella näyttää nyt tältä.

 

 

Kesäretkiä

On mahdottoman piristävää lähteä välillä käymään muualla. Useimmiten riittää naapurikunnassa Keravalla tai Järvenpäässä käynti tai Helsingissä piipahtaminen. Nyt viikolla oli vuorossa vierailu sisareni Raijan luona Virolahdella. Pitkästä aikaa. Sain retkelle mukaan tyttäreni perheen, mutta matkasimme kahdella autolla. Vauveli Alex teki tähän asti pisimmän matkansa ja tuntui myös nauttivan maiseman vaihdoksesta. Hänen isommat sisaruksensa esittelevät hänelle innolla maailman ihmeellisyyksiä. Jokainen eläin ja otus tuodaan näytille.

Tässä sisareni 11-vuotias Netta-koira ottamassa nokosia. Kissat Bege ja Nasu viihtyivät päivät ulkona enkä oikein saanut niistä kuvia, koska ne päivät pitkät lymyilivät maastossa.

Sääkin suosi meitä, aurinko helotti ja siellä Venäjän ja Suomen rajan tuntumassa oli suorastaan hellettä koko ajan. Kun eilen illalla kurvasin kotipihaan, alkoi sataa kaatamalla,. Näytti siltä, että täällä onkin tullut vettä koko ajan. Tämäkin päivä valkeni harmaana eikä juuri tee mieli mennä kastelemaan jalkojaan märkään ruohikkoon. Sade on pieksänyt osan korkeista kultapiiskuista ja rohtosalkoruusuista maahan. Omenapuiden oksatkin tuntuivat roikkuvan entistä enemmän ajotielle aidan yli täynnänsä omenanraakileita.

Menomatkalla pysähdyin Ahvenkosken jälkeen tarkoituksena piipahtaa tutussa rannassa kuvaamassa maisemaa merelle päin, sitä kuvaamaani ja myös omassa pankkikortissani olevaa maisemaa, joka löytyy myös kenelle tahansa Nordean korttikuvagalleriasta. Mutta enpä enää päässytkään rantaan, koska siitä yli rakennetaan uutta moottoritietä. Maailma ja ympäristömme muuttuu, siinä paikassa ei jatkossa enää pysähdytä noin vain luonnon ihailua varten, jollei sitten alueelle jätetä pysähdyspaikkaa, jos vaikka vanha tie ja kioski säilyvät, kuten pikku koppi animaatiossa antaa ymmärtää. Jos ehtisi kaikkiin asioihin tutustua, niin olisin toki löytänyt etukäteen tietoa Loviisa-Kotka moottoritien eri kohdista netistä. Kopion sieltä havainnekuvan Ahvenkosken kohdasta, mutta tulevia näkyviä voi myös katsoa panoraamakuvana ja animaationa ajettaessa länteen tai itään.

Arttu oli matkakumppanini meno- ja paluumatkalla. Halusin nimittäin käydä myös jokakesäiseen tapaani tervehtimässä äitini ainoata elossa olevaa siskoa, Kerttua. Hän ilahtuu vierailuista aina kovasti, koska ne ovat hyvin harvinaisia. Palasimme siis nykyään käyden matkalla Kouvolaan kuuluvassa Anjalassa tervehtimässä tätiäni, jonka kunto on vain entisestään heikentynyt. Hän ei tunnu enää pystyvän edes omin voimin liikkumaan, samoin näkö ja kuulo ovat edelleen huonontuneet. Mutta hymy oli entisensä.  Hän kaipailee kovasti Ruotsissa asuvia kolmea pikkuveljeään. Näytän olevan ainoa sukulainen, joka käy häntä tapaamassa. Eipä tuo kerran vuodessa ole paljon mitään. Hänen ainoa tyttärensä arveli, että vanhuus pelottaa ihmisiä ja siksi he jättävät vanhusten luona vierailut väliin. Niinhän se on. Poissa silmistä, on myös poissa mielestä. On ikävää saada muistutus kenen tahansa vanhan ihmisen kautta siitä, että vanhuus mahdollisine rajoituksineen on meillä kaikilla edessä. Vanha sukulainen saattaa tuoda myös omien vanhempiemme kuolemat liian lähelle. Jos vaikka joku tapaaminen on se viimeinen, niin minulle se ei ole niin. Me tapaamme sitten uudelleen siellä toisella puolella.

Anjalasta ajoimme Muhniemen hautausmaalle, jossa Arttu näppärästi siivosi ja haravoi isoisoisovanhempiensa haudan. Yleensä poikkeamme siellä käydessämme myös  hautausmaalle haudattujen muiden sukulaisten haudoilla. Arttu keräsi isojen mäntyjen pudottamia käpyjä. Minulle palasi taas mieleen muistoja mummon hautajaisista marraskuussa 1959, jotka jäivät erityisen traumatisoivasti mieleeni. Olin silloin Artun ikäinen ja kuolema oli todella pelottava asia. Olen varmaan joskus kirjoittanut siitä, kuinka koko nuoruuteni näin unia niistä hautajaisista pakenemalla avonaista arkkua tai haudasta pystyssä olevaa jalkaa. Mummo oli 67-vuotias kuollessaan.




Olen kuvassa eturivissä käsi kasvoilla. Vierelläni oikealla puolellani viime vuonna kuollut pikkusiskoni Päivikki ja vasemmalla Raija, jonka vieressä seisoo äitini kukkaseppel sylissään. Äidin vieressä hunnutettuna sisarussarjan vanhin Lempi.  Raijan takana enoni Einon vaimon Martta, jonka hauta on myös Muhniemessä. Päikin ja minun takana seisoo tätini Kertun mies Erkki.  Päikin vieressä kasvot poispäin sisareni Heljä ja reunimmaisena Hilkka, Ruotsissa asuvan Yrjö-enon vaimo. Valkoinen rakennus taustalla on Muhniemen kappeli.

Tiedän, että moni paheksuu minua blogeissani ja myös facebookissa esiintyvän avoimuuteni takia, mutta en halua enkä tule luopumaan linjastani. Olen kurkkua myöten täynnä kaikkea pinnallisuutta, jota maailmamme on pullollaan. Välillä Facebook myös tuntuu minusta yhdeltä säksätykseltä, toistolta ja pinnallisuudelta, varsinkin, jos ei itseä haluta pistää likoon. Se on mahtavan hieno foorumi jakaa asioita, elämyksiä, kokemuksia oman elämän varrelta. On joka tapauksessa hienoa olla siellä mukana huolimatta ajoittaisesta kyllästymisestä. Ylipäänsä on mahtavaa, kuinka paljon ja helposti nykyaika antaa meille mahdollisuuksia osallistua monenlaisiin asioihin. Blogeissani on mahdollisuus myös antaa kommentteja kuten Facebookissa. Harva kuitenkin uskaltaa suoraan sanoa mielipiteitään eikä se aina ole edes tarpeen. En minäkään halua missään nimessä loukata kenenkään tunteita. Ihailen kovasti Facebookissa ihmisiä, jotka osaavat leikitellä. Itse olen siihen useimmiten aivan liian vakavamielinen.

Pikkuvauvatkin joutuvat isompien sisartensa kautta entisä aikaisemmin uuteen maailmaan, josta minun lapsuudessani ei ollut tietoakaan. Alex ja Anna katselevat Muumi-videota Annan Lumia-puhelimesta.