Mitä löytyy varjojen takaa?

29.7.2025 Minulle on sattunut viime aikoina usein pieniä virheitä, jotka ne huomatessani sekoittavat pääni.  Syytän osasta virheitä pitkään kestänyttä hellekautta. Olen nyt yli kaksi viikkoa kärvistellyt tai melkein käristynyt kuumassa kerrostaloasunnossa. Parina päivänä olen lähtenyt jonnekin muualle, mutta muina päivinä en ole keksinyt mitään aihetta lähteä pois kotoani.

Kun huomaan virheen tai laiminlyöntini, menen hetkeksi päästäni sekaisin. Ajattelen heti, että alan vajota muistisairauteen. Enemmän kuin tekemäni virhe, minua alkaa rassata pelko, että kysymys on todella muistini heikkenemisestä. Olenko taas liian vaativa?

 

 

Helteiset yöt ovat olleet erityisen vaikeita. Kun joinakin öinä herään useita kertoja, niin en millään voi seuraavana päivänä olla täysin kunnossa.

Näissä blogipostauksissani olen päässyt kertomaan tunnelmistani pitkään. Terveysasiat ovat rassanneet minua aina 2023 lopusta saakka ja toki jo sitä ennenkin. Tilanteeni paheni koko ajan ja syksystä 2024 aloin olla täysin loppu. Ruumiillinen toipumiseni alkoi viime keväänä, kun olin aloittanut Trexan-lääkkeen pistoksena. Siihen saakka olin melko aktiivisesti seurannut itseäni.  Sitten aloin mennä enemmän tilanteiden mukaan.

Tiedän, että henkinen toipuminen alkaa viimeisenä ja sekin kestää. Kysyn usein itseltäni, voinko edes enää toipua kuin nuori ihminen. Mainitsemani lääke on aina ollut minulle vaikea, nyt se on auttanut, mutta lääkkeen muut vaikutukset eivät ole muuttuneet kuten, joinakin ottamisen tai pistämisen jälkeisinä päivinä esiintyvä pohjaton väsymys ja saamattomuus, joskus myös pieni sekavuus. Usein yritän katsella oireiden ohi. Keskittyminen johonkin minulle tärkeään asiaan auttaa. Anteeksi, että toistan näitä samoja asioita aina uudelleen. Loppujen lopuksi on tärkeintä, ettemme laimilyö itseämme. 

 

Olen aiemmin maininnut, että yritän nyt ajatella ensisijaisesti itseäni ja teen asioita, jotka tunnen omikseni.  Mieleni on kuitenkin edelleen melko sekava ja altis muutoksille. Päivät ovat erilaisia. Olen pahoillani. Kirjoittaminen saa minut usein unohtamaan ympäristön. Edes hetkeksi.

Lapsenlapseni Alex oli jälleen koko viime viikon luonani ja koetteli usein kärsivällisyyttäni. Sinä aikana tein kyllä kaikki pakolliset asiat kotona, mutta olin helpottunut, kun hän halusi lähteä kotiin perheensä pariin. Vein hänet Lammille (Hämeenlinna) viime lauantaina.  Sellaisen matkan jälkeen jouduin toipumaan pari päivää, osittain myös helteen takia.

Minni-kissalla on myös välillä ollut vaikeata. Minusta tuntuu silti, että musta karvainen kissa selviää loppujen lopuksi helpommalla. Käyn viileässä suihkussa usein, nukun alasti. Yksin jäätyäni, hoidan tiskit ja siivoan vain keittiön tasot. Pyykit ja kaikki muu saa odottaa. Syön jotakin pientä. Kun katson sääennustetta, näen, että muutamana tulevana päivänä on luvassa ukkosta ja minimaalisesti sadetta. Lämpötila pysyttelee seuraavat kaksi viikkoa korkealla. Pari seuraavaa päivää on vielä + 28 °.

1.8.2025 perjantai. Mikä helpotus, tänään on vähän viileämpää. Ulkona 24–24 °. Sisällä lämpötila on edelleen 26 ja risat. Sain luettua sähköpostini. Kuten olen joskus maininnut, välttelen niitäkin joskus aiempien ikävien kokemusten takia. Keksin tekosyitä, että ei tarvitse tehdä jotakin,  joskus jopa paniikki nousee sisälläni. Onneksi sähköpostissa eikä muuallakaan ole ollut mitään sen kummempaa. Rauhoitun.

Viimeinen pätkä Lammilla

 Keskustelin tyttäreni kanssa äskettäin siitä, millaisia me olemme. Tässä iässä jo tuntee itseään aika hyvin ja pystyy katsomaan elämän kokemuksiaan suoraan silmiin. Totesimme molemmat, että häpeä on voimakkain tunne, mitä tunnemme ja juuri se on monen asian esteenä.

Olen kirjoittanut näissä ja aiemmissa blogeissani paljon häpeästä ja se on viimeisimmän vuoden aikana tullut taas erityisen voimakkaana eteeni, että ehkä minun on käsiteltävä sitä uudelleen. Olen usein kirjoittanut siitä, miten selvitämme suhteemme häpeään ja pääsemme siitä pois. Häpeä osaa muuttaa muotoaan ja repii meitä sisältäpäin. Aiemmin tunsin selviäväni siitä rohkeudella ja avoimuudella. Häpeä on julma kiusaaja, se nakertaa ihmisen kehittämiä voimavaroja odottamattomilla tavoilla. Se tulee ihmissuhteidemme väliin.

Häpeä on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Nyt siihen on tullut uusi vivahde, vanhuuden häpeä, oman vanhuuden häpeä ja toivo, että loppuelämän voisi elää tasavertaisena ja hyväksyttynä nuorempien ihmisten kanssa.  Aiemmin en edes oivaltanut, miten paljon muotoja häpeällä on. Lisäksi mukaan tulee syyllisyys siitä, ettei aina pysty hallitsemaan sitä. On kuitenkin hyvä, että sen tiedostaa. Elämä on muutosta.

Myöhemmin ajattelin, että en edes aina uskalla ajatella, mitä kaikkea häpeän. Ulkonäköni, ulkoinen vanhan naisen olemus, rypyt, vaatteeni, kaikki. Ehkä ei olekaan hyvä, että tiedostaa kaiken niin selvästi. 

Mikä tahansa vaikea elämänvaihe voi katkaista kamelin selän ja työntää ihmisen syvälle. Olen tänä vuonna kokenut sen silloin tällöin esiintyvillä paniikkituntemuksilla ja pelolla, että muut huomaavat tunteeni ja käyttävät niitä hyväkseen. Joskus aiemmin osasin kiertää tuollaiset tunteet. Vanhemmiten meistä tulee jäykempiä, liikkumisemme on joskus vaikeampaa, väsähdämme helpommin, emme jaksa kaikkea. Meillä on sairauksia ja on vaikea aina teeskennellä terveempää kuin on. Siinä on jälleen aihe häpeään.

Oikeastaan jatkan tätä blogien kirjoittamista myös, koska häpeän niin paljon.  Ehkä se oli myös yksi syistä aloittaessani bloggaamisen. Mitä kaikkea vielä löydänkään! Yllättävää, että se vie myös monen muun aikalaiseni juurille.

Mutta sitten toiseen asiaan. Olen maininnut, että sukututkimus on kaikesta ympärilläni olleesta hyväksymättömyydestä huolimatta ollut minua voimaannuttava asia. Haluaisin osata kirjoittaa siitä hyvin ja mielenkiintoisesti. Olen monesti juuttunut 1700-lukuun, koska se vieraudessaan kiehtoo minua. Samoin sotahistoria on uskomattoman kiinnostavaa. En kauhistele raakoja asioita. Elämä oli ennen uskomattoman vaikeata ja raakaa. Ihmisarvo ei ollut samalla tasolla kuin nyt, vaikka olemme myös nyt menossa huonompaan suuntaan. Olen maininnut, että haluaisin päästä entisaikojen ihmisten ihon alle. Lukeminen auttaa siinä.

Kirjoittajalle lukeminen on erityisen tärkeätä. Moni kirja on jäänyt kesken, usein syystä.  Äskettäin kiinnostuin ruotsalaisesta nuoresta kirjailijasta nimeltä Niklas Natt och Dag. Hänen esikoiskirjansa ”1893” ilmestyi ruotsiksi 2017. Wikipediassa hänestä kerrotaan seuraavaa. Kun sain isolla alennuksella, ostin kaikki hänen myös suomeksi ilmestyneet kirjansa pokkareina.  Edellä mainitun esikoisromaanin on mainittu olleen paras ruotsalainen esikoisrikosromaani.  Se on kasvanut sittemmin trilogiaksi ja tänä vuonna on ilmestynyt suomeksi vielä neljäs teos. Niitä kutsutaan dekkareiksi, mutta minusta ne ovat paljon enemmän. En ole koskaan harrastanut dekkareiden lukemista enkä lukenut niitä. 

 Viimeisimmästä kirjasta kirjoitetaan kustantamon sivulla seuraavaa:

”Toiveet ja kohtalo

Tarina, joka on odottanut kertomistaan lähes 600 vuotta. Historiallinen trilleri muuttaa muinaiset eläviksi ja tempaa lukijan valtataistelun ja juonittelujen maailmaan.

Eletään vuotta 1434. Kalmarin unioni natisee liitoksissaan. Ruotsia hallitsee Tanskasta käsin Erik Pommerilainen hyvin epävarmoin ottein. Ruotsalainen talonpoikaisarmeija nousee Engelbrekt Engelbrektssonin johdolla kapinaan ja valtaa linnan toisensa jälkeen.

Tarinan keskiössä on kolme sukunsa johtohahmoa, Bo, Bengt ja Nils ja heidän vaimonsa. Bengtin 17-vuotias poika Måns pääsee myös sisään vallan kammareihin ja tulee antautuneeksi suhteeseen, jonka seuraukset ovat dramaattiset.

Natt och Dag kirjoittaa oman sukunsa tarinaa ja vie lukijan matkalle historian pimeisiin loukkoihin.”

Tässä viimeisimmässä kirjailija kertoo tarinan omasta esi-isästään Måns Bengtinpojasta, joka murhasi Engelbrektin ja jonka suora jälkeläinen hän on 15. polvessa.

Kirjailija kirjoittaa sukunsa tarinaa. Jälkisanoina hän mainitsee, että kirjoilla on aikansa kertomukset lähteinä, vaikkei niitä kirjoissa mainita lähteinä. Kirjailija sanoo, että kirjoja tulee lukea viihteenä eikä tietokirjallisuutena, lähdeluettelo olisi ollut liian kunnianhimoinen ratkaisu. Tietokirjailijoiden ja muiden tekstit ovat olleet hänelle apuna ja mahdollistaneet kirjat.

Sopivia juuri minulle, jotta ymmärtäisin.

2.8.2025. Ehdin aloittaa jo seuraavia blogipostauksia, joten yritän saada tämän pikapuoliin julkaistuksi. Sää on ollut tänään viileämpi paitsi nyt illan suussa huomaan jo hikoilevani. Viime yönä satoi vettä ja oli ihana nukkua vähän viileämmässä. Ukkosilmoja ei meillä päin ole näkynyt.

4.8. 2025. Julkaiseminen on edelleen venähtänyt.  Vaikka hurjat helteet ovat ohitse, lämpö on pakkautunut sisälle asuntoon ja on edelleen lähellä 28 astetta. 

 

Helteisiä harhapolkuja

13.7.2025 Aloitan sukututkimukseen liittyvän blogipostauksen ja pohdin vaihteeksi entisajan ihmisten elämää yrittäen samalla ajatella nyt elävää ihmistä.  On tietysti ikävä, etten pysty yrityksistäni huolimatta asettautumaan vaikkapa 1700-luvulla eläneiden ihmisten elämään. 1700-luku on nimittäin ollut tavallaan lempivuosisatani. Sen ajan ihmiset eivät hekään pystyisi asettautumaan minun nahkoihini.

Istun kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä mukavassa huoneessa, jonka lämpötila on lähes aina sopiva. Jos on kylmä voin lisätä vaatteita. Jos on nälkä, kävelen jääkaapille ja otan sieltä syötävää. Tuntuu naurettavalta, että olen usein valittanut kaupassa käynneistä, koska ostokset painavat eikä jääkaapissa tai ruokakaapissa ole tarpeeksi tilaa. Tuskailen isojen roskamäärien kanssa, jotka pitää lajitella useaan eri pussiin ja viedä pihalla olevan roskarakennuksen oikeisiin laatikoihin.  Koen epämukavuutta monien kodin tehtävien kanssa. Joskus mietin, miten kaikki hoidettiin lapsuuden kodissani 1950-luvulla. Tiedän, miten hoidettiin, koska osallistuin itsekin kotitehtäviin, mutta kokonaisuus ei ollut vastuullani. Verrattuna siihen aikaan tämä hetki tuntuu todella erilaiselta. 

Olen 78-vuotias ja jos olisin elänyt 1700-luvulla, olisin ollut jo pitkään haudassa. Aina kun olen kirjoittanut vanhoista ajoista, olen päässyt lähimmäs niitä sukututkimuksen kautta, ajattelemalla jotakin ihmistä, yrittämällä samaistua hänen elämänvaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Tutkin perhesuhteita ja ihmisten valintoja. Perheisiin syntyi paljon lapsia, ja jollet ollut talon tai ammatinjatkaja, lapsen oli heti rippikoulun käytyään lähdettävä muualle etsimään työpaikkaa, oppia, elantoa, puolisoa ja/tai seikkailuja. Tutkin myös ihmisten verkostoja ja usein olen aivan sekaisin. Joskus ihmettelen, miksi edes tutkin. Samalla mietin, miten saisin esitettyä asiat selkeämmin.

Toisaalta tiedän, että vanhat asiat kiinnostavat vain tosiharvoja ihmisiä ja ehkä vain siltä osin, kun ne tulevat lähelle. Minua ajavat eteenpäin aivan toisenlaiset asiat mm. se, miksi meistä on tullut sellaisia, kuin olemme. 

Perheen yksilöiden hajaantuessa ja erkaantuessa avioliittojen ja muuttojen kautta, ne saattoivat myös sen jälkeen tiivistyä. Suku kaipasi suvun lähelle. Niin on edelleen joskus tai sitten ei ole. Nyt on melko yleistä, että suvun jäsenet erkanevat asumaan kauas toisistaan eivätkä jaksa tai halua pitää yhteyksiä. Syyt ovat erilaisia. Sen olen itsekin kokenut ja olen surullinen siitä. Mutta en enää jaksaisi aloittaa uudelleen punoa yhteyksiä takaisin. 

 

Suomi on iso maa ja 1700-1uvulta 1800-luvulle väkeä oli vielä vähän, usein vaikeiden etäisyyksien takana toisistaan. Talonpoikaisten ihmisten elämä oli monelta kannalta katsottuna vaikeata, työlästä ja rankkaa. Tutkiessani rippikirjoja, henkikirjoja ja lukiessani näistä aiheista, ajattelen myös sitä, miten aikoinaan koetut asiat ovat kulkeneet meihin saakka. Ajattelin sitä jo lapsena. Nyt tiede on mennyt pidemmälle ja tulevaisuudessa monet asiat avautuvat entistä tarkemmin. Miksi olen sellainen kuin olen? 

Olen ehkä maininnut, että ajattelin näitä asioita jo lapsena kotipihalla. 

Minulla on ollutt usein rinnakkain monia tarinoita tutkittavana ja samalla kirjoitan niistä. Tiedän, että nämä tarinat eivät sinällään ole kovin kiinnostavia. Suku katkeaa jossakin vaiheessa enkä löydä henkilöiden myöhempiä jälkeläisiä, jotka olisivat minullekin kaukaista sukua. On aina kiinnostavaa ajatella, olisiko meillä jotakin yhteistä niinkin pitkän kuin muutaman sadan vuoden jälkeen.  Tiedän, että näin kaukaiset sukusuhteet eivät ole useimpien mielestä enää kiinnostavia.

On ikävä, että olen uhrannut suuren osan elämästäni muille asioille kuin niille, jotka kiinnostavat minua eniten. Olen hukannut osan itsestäni turhalle… En enää tiedä, osaanko mitään. Tiedän, että vanhanakin voi vielä oppia ja kääntää kelkkansa.

Jo nuorena tuhlasin aikaani turhuuteen. Luin äskettäin joitakin 1970-luvun vihkoja, joissa purin ”suuria rakkauksiani” ja tuskaani niiden kanssa. Olisinpa käyttänyt senkin ajan kirjoittamalla jotakin muuta kuin voivottelemalla kohtaloani. Nyt on helppo sanoa, että tuhlasin elämääni, mutta kaipa sellainen turhuus, rakkauden etsiminen, kadottaminen ja tuhoutuminen kuuluvat johonkin elämän vaiheeseen. Ikävä kyllä. Sitten uhrasin itseni työnteolle, mikä ei loppujen lopuksi myöskään tuonut suurta onnea.

Lapsia en kadu, vaikken aina toiminut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Suoraan sanoen kadun lähes kaikkea muuta. Juutuin myös liian pitkäksi aikaa mielenkiintoiseen työhöni pankissa. Ehkä osa toiminnastani eläkkeelle jäämistä ennen ja jälkeen saa edelleen hyväksyntäni. Aloin kirjoittaa blogeja ja jäin niihinkin jumiin, kun en ole muuta ehtinyt muiden harrastusten lomassa.

 

Aloitan tällä kertaa oman isän puoleiseni suvun varhaisvaiheista, joista kirjoitin mm. Kaloisten kyläkirjaan. Kuten mainitsin, keskityn tässä ihmisten välisiin yhteyksiin, joihin tulen palaamaan myöhemminkin. Jokainen sukeltaminen sukututkimukseen tuo lisää tietoa, myös niihin kertomuksiin, joista olen kirjoittanut aiemmin. Joitakin kirjoituksia olen jo aloittanut ja tulen jatkamaan niitä. 

Sukuja tutkiessa eteen on jatkuvasti tullut mielenkiintoisia sattumia, joihin tartun. Mainitsin edellisessä blogipostauksessani Sydänmaan uudistilan perustamisen Rengon Vehmaisten kylässä noin 1794 isojaon jälkeen. Kun lähdin tutkimaan aiemmin kirjaamiani henkilötietoja tilan ensimmäisestä isännästä Erkki (Eero) Jaakonpojasta, totesin, että olin hänet jo aiemmin liittänyt sukututkimukseeni. Kirjaamieni tietojen mukaan hän oli lähtöisin Janakkalan Monikkalan Jakolan torpasta. Tosin syntymäajoissa on eroavaisuuksia. Hänen isänsä olisi ollut Jaakko Jaakonpoika s. 1720 ja äiti Anna Juhontytär s. 1724. Erkki oli toinen kaksosista. Jätin tämän vanhempien suvun tarkemman selvittelyn siihen, koska hän itse ei ollut sukua.

Joka tapauksessa Erkki ilmaantui rengin töihin Hyvikkälän kartanoon, jossa ehkä tapasi tulevan puolisonsa, piikana siellä olleen Leena Petterintyttären s. 1758 (Janakkalan seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1776–1781). Leena oli aiemmin oleskellut mm. Rengon Vehmaisissa, jonne hän lähti Lopen Vähikkälän Tömisevän torpasta (Janakkala 1776–1781).   Avioliitto solmittiin 15.10.1780 Janakkalassa. Rengon Vehmaisten Junnilan talon rippikirjan 1782–1788 mukaan he ovat silloin jo Junnilassa ja ensimmäinen, ja ainoaksi jäänyt lapsikin Erkki Erkinpoika on syntynyt 9.3.1784.

Samaan aikaan Junnilassa oli renkinä myös Adam Petterinpoika s. 8.5.1774, joka oli Leenan puoliveli heidän isänsä toisesta avioliitosta. Pehr = Petteri, mutta voisi olla myös Pekka. Olen joskus valinnut nimeksi Petterin enkä ala sitä muuttamaan tässä yhteydessä.

Miksi sitten olen uhrannut enemmän aikaa tähän ikivanhaan juttuun? En osaa vielä täysin selittää. Onhan tämä näpertelemistä tavallaan epäoleellisten sukuselvitysten kanssa.

Joudun menemään kauas taaksepäin, nimittäin Anna Matintyttäreen s. 1686/1691, joka saapui isonvihan jälkeen autioituneeseen Rengon Vehmaisten kylän Siukolaan.  Anna Matintyttärellä ja hänen miehellään Antti Tuomaanpojalla oli molemmilla kaksi avioliittoa. Olen jo aiemmin selvittänyt näiden kummankin ensimmäisen avioliiton lapsia ja heidän taivaltaan, mutta kirjoitukset ovat jääneet osittain kesken ja niihin on sitten myöhemmin ilmaantunut lisätietoja. Se on oikeastaan osa tämän blogipostauksen pointtia.

Molemmat aiemmin mainitsemani henkilöt eli Leena Petterintytär s. 1758 ja Adam Petterinpoika s. 1774 olivat Anna Matintyttären lapsenlapsia tämän ensimäisestä avioliitosta Juho Heikinpojan kanssa k. 1726. Heillä oli yhteinen isä, Annan poika, mutta eri äidit.  Tulee muuten mieleen, omakin värikäs jälkipolvi tai kenen tahansa tämän päivän ihmisen suku. 

Anna Matintytär oli isäni puoleinen esiäiti yhdeksän sukupolvea taaksepäin. Kyseessä ei siis ole äitilinjan tapainen linja, vaan välissä on isiä ja äitejä, kunnes Annan sukuhaaran tilan omistajamiehet loppuvat ja neljä sukupolvea myöhemmin Leena Maija Juhontytär Siukola s. 6.5.1833 avioituu räätälimestari David Nålbergin pojan 30.10.1823 syntyneen Heikki Juho Nålbergin kanssa 7.1.1849. Heikki Juho oli Leena Maijaa 10 vuotta vanhempi.

Anna Matintytär oli Leena Maijan isänisänäidinäiti.  Tässä alla ko. henkilöt:

Anna Matintytär Siukola, Siukola, s. 1686/1691, k. 28.5.1777 Renko Vehmainen Siukola

Anna Antintytär Siukola, s. 25.11.1728 Renko Vehmainen Siukola, k. 9.1.1798 Renko Vehmainen

Juho Antinpoika Siukola, s. 12.9.1760 Renko Vehmainen Siukola, k. 4.11.1833 Renko, Vehmainen

Juho Juhonpoika Siukola, s. 30.5.1796 Renko Vehmainen Siukola, k. 14.10.1861 Renko, Vehmainen

Leena Maija Juhontytär Siukola, s. 6.5.1833 Renko Vehmainen Siukola, k. 7.9.1894 Renko, Vehmainen

Tuolloin Heikki Juhon isän Davidin perhe oli asunut jo viitisen vuotta Siukolan Tammi-nimisessä torpassa.

Siukolassa oli 1800-luvun alkupuolen jälkeen 1830-luvulla rippikirjan mukaan ollut useita lampuoteja hoitamassa tiluksia. Tilalla oli paljon palvelusväkeä. Torpat ihmisineen olivat eri sivuilla rippikirjoissa. Kylän tilojen maille oli aloitettu perustaa torppia heti isojaon jälkeen. Niissä asui useimmiten talojen perheen jäseniä torppareina. Jo aiemmin kylässä asui muita ihmisiä, jotka olivat omilla sivuillaan. He olivat itsellisiä ammatinharjoittajia, sotilaita tai muita, joille oli annettu asumispaikka tilan alueella. Niiden tutkiminen on vaikeata ja ehkä mahdotonta. Tällaisia mökkejä oli tallella vielä 1950-luvulla.

 

Tila oli Juho Juhonpojan aikana vielä kruunun omistuksessa, mutta seuraava isäntä Heikki Juho Nålberg osti tilan perinnöksi 1852. Aika hyvin olen saanut kirjattua tekstiä näistä vaiheista 1800-luvulta Kaloisten kyläkirjaan johtuen siitä, että käsissäni oli alkuperäisia asiakirjoja. Juho Juhonpoika oli holhouksen alainen ja tilan aiemmat haltijat on selvitetty prosessin asiakirjoissa, kun Heikki Juho Nålberg haki asumisoikeutta ja tilaaa kruununtilasta perintötilaksi. Asia vahvistettiin 1851.

Henrik ja Helena Maria saivat asiakirjan mukaan tilan omistukseensa 3.12.1852. Repaleinen H. Wideniuksen ja jonkun toisen allekirjoittama asiakirja on säilynyt. Niiden yläpuolella on Venäjän kaksipäisen kotkan kuvan sisältävä vaakuna, joka lienee aiemmin ollut värillinen. Sen yläpuolella on vielä jokin nimikirjoitusta muistuttava, mutta en osaa tulkita sitä. Venäjän keisarina oli tuolloin Nikolai I.

Taavetti (David) Gabrielinpoika Nålbergin, räätälimestari, vaimo Hedvig (Hedda) Kustaantytär Nikkilän (1802–1870) kytkee Heikki Juho Nålberg Siukolan ja Leena Maijan sukujuuret Markkulan sukuseuraan, jonka toiminnassa olen ollut mukana 10 vuotta.

Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, erityisesti silloin kun olin työstämässä tekstiäni kyläkirjaan. Sen jälkeen on tapahtumut paljon ja nyt yritän verestää tekemiäni asioita ja kerrata oppimiani asioita. Joskus tuntuu, että olen juuttunut joihinkin asioihin. Mutta toisaalta kertaan asioita siksi, että minulta viime vuosien valtavassa kiireessä on jäänyt paljon asioita syrjään.

Tätä postausta oli tosi vaikea kirjoittaa. Ajatelkaa, missä helteessä olemme tämän ajan kärvistelleet. Helle on kestänyt nyt jo parisen viikkoa eikä loppua näy. Välillä olen voinut huonosti. Mitään en ole saanut tehtyä. Yötkin ovat olleet kauheita.  Alex, lapsenlapsi, oli luonani koko viime viikon. Silloin oli pakko tehdä jotakin.