13.7.2025 Aloitan sukututkimukseen liittyvän blogipostauksen ja pohdin vaihteeksi entisajan ihmisten elämää yrittäen samalla ajatella nyt elävää ihmistä. On tietysti ikävä, etten pysty yrityksistäni huolimatta asettautumaan vaikkapa 1700-luvulla eläneiden ihmisten elämään. 1700-luku on nimittäin ollut tavallaan lempivuosisatani. Sen ajan ihmiset eivät hekään pystyisi asettautumaan minun nahkoihini.
Istun kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä mukavassa huoneessa, jonka lämpötila on lähes aina sopiva. Jos on kylmä voin lisätä vaatteita. Jos on nälkä, kävelen jääkaapille ja otan sieltä syötävää. Tuntuu naurettavalta, että olen usein valittanut kaupassa käynneistä, koska ostokset painavat eikä jääkaapissa tai ruokakaapissa ole tarpeeksi tilaa. Tuskailen isojen roskamäärien kanssa, jotka pitää lajitella useaan eri pussiin ja viedä pihalla olevan roskarakennuksen oikeisiin laatikoihin. Koen epämukavuutta monien kodin tehtävien kanssa. Joskus mietin, miten kaikki hoidettiin lapsuuden kodissani 1950-luvulla. Tiedän, miten hoidettiin, koska osallistuin itsekin kotitehtäviin, mutta kokonaisuus ei ollut vastuullani. Verrattuna siihen aikaan tämä hetki tuntuu todella erilaiselta.
Olen 78-vuotias ja jos olisin elänyt 1700-luvulla, olisin ollut jo pitkään haudassa. Aina kun olen kirjoittanut vanhoista ajoista, olen päässyt lähimmäs niitä sukututkimuksen kautta, ajattelemalla jotakin ihmistä, yrittämällä samaistua hänen elämänvaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Tutkin perhesuhteita ja ihmisten valintoja. Perheisiin syntyi paljon lapsia, ja jollet ollut talon tai ammatinjatkaja, lapsen oli heti rippikoulun käytyään lähdettävä muualle etsimään työpaikkaa, oppia, elantoa, puolisoa ja/tai seikkailuja. Tutkin myös ihmisten verkostoja ja usein olen aivan sekaisin. Joskus ihmettelen, miksi edes tutkin. Samalla mietin, miten saisin esitettyä asiat selkeämmin.
Toisaalta tiedän, että vanhat asiat kiinnostavat vain tosiharvoja ihmisiä ja ehkä vain siltä osin, kun ne tulevat lähelle. Minua ajavat eteenpäin aivan toisenlaiset asiat mm. se, miksi meistä on tullut sellaisia, kuin olemme.
Perheen yksilöiden hajaantuessa ja erkaantuessa avioliittojen ja muuttojen kautta, ne saattoivat myös sen jälkeen tiivistyä. Suku kaipasi suvun lähelle. Niin on edelleen joskus tai sitten ei ole. Nyt on melko yleistä, että suvun jäsenet erkanevat asumaan kauas toisistaan eivätkä jaksa tai halua pitää yhteyksiä. Syyt ovat erilaisia. Sen olen itsekin kokenut ja olen surullinen siitä. Mutta en enää jaksaisi aloittaa uudelleen punoa yhteyksiä takaisin.
Suomi on iso maa ja 1700-1uvulta 1800-luvulle väkeä oli vielä vähän, usein vaikeiden etäisyyksien takana toisistaan. Talonpoikaisten ihmisten elämä oli monelta kannalta katsottuna vaikeata, työlästä ja rankkaa. Tutkiessani rippikirjoja, henkikirjoja ja lukiessani näistä aiheista, ajattelen myös sitä, miten aikoinaan koetut asiat ovat kulkeneet meihin saakka. Ajattelin sitä jo lapsena. Nyt tiede on mennyt pidemmälle ja tulevaisuudessa monet asiat avautuvat entistä tarkemmin. Miksi olen sellainen kuin olen?
Olen ehkä maininnut, että ajattelin näitä asioita jo lapsena kotipihalla.
Minulla on ollutt usein rinnakkain monia tarinoita tutkittavana ja samalla kirjoitan niistä. Tiedän, että nämä tarinat eivät sinällään ole kovin kiinnostavia. Suku katkeaa jossakin vaiheessa enkä löydä henkilöiden myöhempiä jälkeläisiä, jotka olisivat minullekin kaukaista sukua. On aina kiinnostavaa ajatella, olisiko meillä jotakin yhteistä niinkin pitkän kuin muutaman sadan vuoden jälkeen. Tiedän, että näin kaukaiset sukusuhteet eivät ole useimpien mielestä enää kiinnostavia.
On ikävä, että olen uhrannut suuren osan elämästäni muille asioille kuin niille, jotka kiinnostavat minua eniten. Olen hukannut osan itsestäni turhalle… En enää tiedä, osaanko mitään. Tiedän, että vanhanakin voi vielä oppia ja kääntää kelkkansa.
Jo nuorena tuhlasin aikaani turhuuteen. Luin äskettäin joitakin 1970-luvun vihkoja, joissa purin ”suuria rakkauksiani” ja tuskaani niiden kanssa. Olisinpa käyttänyt senkin ajan kirjoittamalla jotakin muuta kuin voivottelemalla kohtaloani. Nyt on helppo sanoa, että tuhlasin elämääni, mutta kaipa sellainen turhuus, rakkauden etsiminen, kadottaminen ja tuhoutuminen kuuluvat johonkin elämän vaiheeseen. Ikävä kyllä. Sitten uhrasin itseni työnteolle, mikä ei loppujen lopuksi myöskään tuonut suurta onnea.
Lapsia en kadu, vaikken aina toiminut niin hyvin kuin olisi pitänyt. Suoraan sanoen kadun lähes kaikkea muuta. Juutuin myös liian pitkäksi aikaa mielenkiintoiseen työhöni pankissa. Ehkä osa toiminnastani eläkkeelle jäämistä ennen ja jälkeen saa edelleen hyväksyntäni. Aloin kirjoittaa blogeja ja jäin niihinkin jumiin, kun en ole muuta ehtinyt muiden harrastusten lomassa.
Aloitan tällä kertaa oman isän puoleiseni suvun varhaisvaiheista, joista kirjoitin mm. Kaloisten kyläkirjaan. Kuten mainitsin, keskityn tässä ihmisten välisiin yhteyksiin, joihin tulen palaamaan myöhemminkin. Jokainen sukeltaminen sukututkimukseen tuo lisää tietoa, myös niihin kertomuksiin, joista olen kirjoittanut aiemmin. Joitakin kirjoituksia olen jo aloittanut ja tulen jatkamaan niitä.
Sukuja tutkiessa eteen on jatkuvasti tullut mielenkiintoisia sattumia, joihin tartun. Mainitsin edellisessä blogipostauksessani Sydänmaan uudistilan perustamisen Rengon Vehmaisten kylässä noin 1794 isojaon jälkeen. Kun lähdin tutkimaan aiemmin kirjaamiani henkilötietoja tilan ensimmäisestä isännästä Erkki (Eero) Jaakonpojasta, totesin, että olin hänet jo aiemmin liittänyt sukututkimukseeni. Kirjaamieni tietojen mukaan hän oli lähtöisin Janakkalan Monikkalan Jakolan torpasta. Tosin syntymäajoissa on eroavaisuuksia. Hänen isänsä olisi ollut Jaakko Jaakonpoika s. 1720 ja äiti Anna Juhontytär s. 1724. Erkki oli toinen kaksosista. Jätin tämän vanhempien suvun tarkemman selvittelyn siihen, koska hän itse ei ollut sukua.
Joka tapauksessa Erkki ilmaantui rengin töihin Hyvikkälän kartanoon, jossa ehkä tapasi tulevan puolisonsa, piikana siellä olleen Leena Petterintyttären s. 1758 (Janakkalan seurakunnan arkisto - Rippikirjat 1776–1781). Leena oli aiemmin oleskellut mm. Rengon Vehmaisissa, jonne hän lähti Lopen Vähikkälän Tömisevän torpasta (Janakkala 1776–1781). Avioliitto solmittiin 15.10.1780 Janakkalassa. Rengon Vehmaisten Junnilan talon rippikirjan 1782–1788 mukaan he ovat silloin jo Junnilassa ja ensimmäinen, ja ainoaksi jäänyt lapsikin Erkki Erkinpoika on syntynyt 9.3.1784.
Samaan aikaan Junnilassa oli renkinä myös Adam Petterinpoika s. 8.5.1774, joka oli Leenan puoliveli heidän isänsä toisesta avioliitosta. Pehr = Petteri, mutta voisi olla myös Pekka. Olen joskus valinnut nimeksi Petterin enkä ala sitä muuttamaan tässä yhteydessä.
Miksi sitten olen uhrannut enemmän aikaa tähän ikivanhaan juttuun? En osaa vielä täysin selittää. Onhan tämä näpertelemistä tavallaan epäoleellisten sukuselvitysten kanssa.
Joudun menemään kauas taaksepäin, nimittäin Anna Matintyttäreen s. 1686/1691, joka saapui isonvihan jälkeen autioituneeseen Rengon Vehmaisten kylän Siukolaan. Anna Matintyttärellä ja hänen miehellään Antti Tuomaanpojalla oli molemmilla kaksi avioliittoa. Olen jo aiemmin selvittänyt näiden kummankin ensimmäisen avioliiton lapsia ja heidän taivaltaan, mutta kirjoitukset ovat jääneet osittain kesken ja niihin on sitten myöhemmin ilmaantunut lisätietoja. Se on oikeastaan osa tämän blogipostauksen pointtia.
Molemmat aiemmin mainitsemani henkilöt eli Leena Petterintytär s. 1758 ja Adam Petterinpoika s. 1774 olivat Anna Matintyttären lapsenlapsia tämän ensimäisestä avioliitosta Juho Heikinpojan kanssa k. 1726. Heillä oli yhteinen isä, Annan poika, mutta eri äidit. Tulee muuten mieleen, omakin värikäs jälkipolvi tai kenen tahansa tämän päivän ihmisen suku.
Anna Matintytär oli isäni puoleinen esiäiti yhdeksän sukupolvea taaksepäin. Kyseessä ei siis ole äitilinjan tapainen linja, vaan välissä on isiä ja äitejä, kunnes Annan sukuhaaran tilan omistajamiehet loppuvat ja neljä sukupolvea myöhemmin Leena Maija Juhontytär Siukola s. 6.5.1833 avioituu räätälimestari David Nålbergin pojan 30.10.1823 syntyneen Heikki Juho Nålbergin kanssa 7.1.1849. Heikki Juho oli Leena Maijaa 10 vuotta vanhempi.
Anna Matintytär oli Leena Maijan isänisänäidinäiti. Tässä alla ko. henkilöt:
Anna Matintytär Siukola, Siukola, s. 1686/1691, k. 28.5.1777 Renko Vehmainen Siukola
Anna Antintytär Siukola, s. 25.11.1728 Renko Vehmainen Siukola, k. 9.1.1798 Renko Vehmainen
Juho Antinpoika Siukola, s. 12.9.1760 Renko Vehmainen Siukola, k. 4.11.1833 Renko, Vehmainen
Juho Juhonpoika Siukola, s. 30.5.1796 Renko Vehmainen Siukola, k. 14.10.1861 Renko, Vehmainen
Leena Maija Juhontytär Siukola, s. 6.5.1833 Renko Vehmainen Siukola, k. 7.9.1894 Renko, Vehmainen
Tuolloin Heikki Juhon isän Davidin perhe oli asunut jo viitisen vuotta Siukolan Tammi-nimisessä torpassa.
Siukolassa oli 1800-luvun alkupuolen jälkeen 1830-luvulla rippikirjan mukaan ollut useita lampuoteja hoitamassa tiluksia. Tilalla oli paljon palvelusväkeä. Torpat ihmisineen olivat eri sivuilla rippikirjoissa. Kylän tilojen maille oli aloitettu perustaa torppia heti isojaon jälkeen. Niissä asui useimmiten talojen perheen jäseniä torppareina. Jo aiemmin kylässä asui muita ihmisiä, jotka olivat omilla sivuillaan. He olivat itsellisiä ammatinharjoittajia, sotilaita tai muita, joille oli annettu asumispaikka tilan alueella. Niiden tutkiminen on vaikeata ja ehkä mahdotonta. Tällaisia mökkejä oli tallella vielä 1950-luvulla.
Tila oli Juho Juhonpojan aikana vielä kruunun omistuksessa, mutta seuraava isäntä Heikki Juho Nålberg osti tilan perinnöksi 1852. Aika hyvin olen saanut kirjattua tekstiä näistä vaiheista 1800-luvulta Kaloisten kyläkirjaan johtuen siitä, että käsissäni oli alkuperäisia asiakirjoja. Juho Juhonpoika oli holhouksen alainen ja tilan aiemmat haltijat on selvitetty prosessin asiakirjoissa, kun Heikki Juho Nålberg haki asumisoikeutta ja tilaaa kruununtilasta perintötilaksi. Asia vahvistettiin 1851.
Henrik ja Helena Maria saivat asiakirjan mukaan tilan omistukseensa 3.12.1852. Repaleinen H. Wideniuksen ja jonkun toisen allekirjoittama asiakirja on säilynyt. Niiden yläpuolella on Venäjän kaksipäisen kotkan kuvan sisältävä vaakuna, joka lienee aiemmin ollut värillinen. Sen yläpuolella on vielä jokin nimikirjoitusta muistuttava, mutta en osaa tulkita sitä. Venäjän keisarina oli tuolloin Nikolai I.
Taavetti (David) Gabrielinpoika Nålbergin, räätälimestari, vaimo Hedvig (Hedda) Kustaantytär Nikkilän (1802–1870) kytkee Heikki Juho Nålberg Siukolan ja Leena Maijan sukujuuret Markkulan sukuseuraan, jonka toiminnassa olen ollut mukana 10 vuotta.
Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, erityisesti silloin kun olin työstämässä tekstiäni kyläkirjaan. Sen jälkeen on tapahtumut paljon ja nyt yritän verestää tekemiäni asioita ja kerrata oppimiani asioita. Joskus tuntuu, että olen juuttunut joihinkin asioihin. Mutta toisaalta kertaan asioita siksi, että minulta viime vuosien valtavassa kiireessä on jäänyt paljon asioita syrjään.
Tätä postausta oli tosi vaikea kirjoittaa. Ajatelkaa, missä helteessä olemme tämän ajan kärvistelleet. Helle on kestänyt nyt jo parisen viikkoa eikä loppua näy. Välillä olen voinut huonosti. Mitään en ole saanut tehtyä. Yötkin ovat olleet kauheita. Alex, lapsenlapsi, oli luonani koko viime viikon. Silloin oli pakko tehdä jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti