Vuosien välissä on paljon

Joudun miettimään hetken otsikkoa kirjoitukselleni. Tällä kertaa otsikoita olisi vaikka kuinka paljon. Joskus alan kirjoittaa otsikon johdattamana. Usein se selviää vasta, kun olen kirjoittanut juttuni valmiiksi. Silloin tällöin otsikkoa ei löydy helposti eikä se loppujen lopuksi kuvaa kirjoittamaani ollenkaan. Mutta ovathan blogini muutenkin yhtä sekasotkua sisältönsä puolesta. En pysy millään tiukasti jossakin aiheessa vaan rönsyilen ympäriinsä. Se onkin tällaisen kirjoittamisen ihanuus. Jos haluan käyttää blogiani vaikkapa lehtikirjoituksen aiheena tai osana tulevia kirjojani, niin minun on muokattava niitä aika rajusti.

 

Täytän tänään täysiä vuosia. Aika paljon. Olen melkein vanhus. Tapani mukaan en juhli syntymäpäivääni muuten kuin nauttimalla hiljaisuudesta ympärilläni ja tuntemalla, että tämä on minulle historiallinen päivä. Kännykkä kilahtelee välillä, kun Facebookin ja sähköpostin välityksellä tulee onnitteluja, mutta menen vasta myöhemmin katsomaan niitä. Nautin tästä aamusta… ja uusista silmistäni.

 

Herättyäni kiertelin pihalla postilaatikolla käynnin yhteydessä ja otin valokuvia lumisateesta ja lumen kevyesti kuorruttamasta pihasta ja palelevista krookuksista. Oravat kisailivat männyissä ja linnut pyörivät visertäen ympärilläni. Ne täyttivät sen kaikkialla vallitsevan hiljaisuuden juuri sopivasti. Täällä sisällä hiljaisuus on rikkumaton. Ikkunat pitävät luumupuuhun lentäneen mustarastaan laulun ulkopuolella.

Nostin suuren valkoisen ruusun työpöydälleni ja otin siitä muutaman kuvan. Ystäväni ihana Marja vietti eilen kanssani melkein koko päivän tuoden ruusun ja ihanan kirjan (Jenni Haukion toimittama uusi  runokokoelma ”Katso pohjoista taivasta”) ja kaikkea muuta lahjaksi ja tuliaisiksi. Emme ole tunteneet toisiamme vielä kahta vuottakaan, mutta meistä tuli kuin sisaruksia.

Vähän sukututkimusta  

  

Olemme Marjan kanssa myös sukulaisia ja siitä ystävyytemme aikoinaan alkoikin. Nyt vihdoin tarkistin, mitä sukua olemme toisillemme.  Itse asiassa olemme melko kaukaista sukua.  Olemme molemmat Sirkiän sukuseuran esi-isän Simo Pentinpoika Sirkiän jälkeläisiä, mutta sukuhaaramme eroavat toisistaan tämän pojista. 

Minun haarani jatkuu Yrjö Simonpoika Sirkiän (s. n. 1708) haaraa ja Marjan Bertil Simonpoika Sirkiän (s. n. 1723)  haaraa.  Olen ollut hänen äitinsä kanssa kuudensia serkkuja. Marja on sitten minun lasteni seitsemäs serkku.

 

Olen myös hänen isoisänsä Samuel Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) kanssa kuudensia serkkuja. Tosin tämä Samuel kuoli ennen minun syntymääni. Tähän päästään myös samasta esi-isästä, mutta nyt lähdetään Yrjö Simonpoika Sirkiän toisesta veljestä eli Matti Simonpoika Sirkiästä (s. n. 1704). 

Miksi näin? Se johtuu siitä, että Marjan isoäidin Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862 – 1934) esivanhemmissa saman suvun jäsenet avioituvat keskenään. Katriinan molemmat vanhemmat ovat Sirkiän sukua. Isä oli  Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä (1816 – 1883) ja äiti Maria Yrjöntytär Sirkiä (1823 – 1898). Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä on Maria Yrjöntytär Sirkiän isän Yrjö Matinpoika Sirkiän (1793 – 1862) kolmas serkku.

Tässä kohden on mainittava vielä, että näiden Jooseppi ja Maria Sirkiän lapsia eli Katriina Sirkiän sisaruksia oli myös Vilhelm Joosepinpoika Sirkiä (1843 – 1917), joka myös avioitui Sirkiän sukuun kuuluvan Beata Joosepintytär Sirkiän (1843 -1933) kanssa.  Beatan vanhemmat olivat Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä (1803 – 1859) ja Helena Paulintytär Kukko (1803 – 1867), minun esivanhempani. Näistä olen jo joitakin blogeja kirjoittanut.  Sukuseuramme melkein kaikki jäsenet kuuluvat näihin haaroihin.

Mutta tässä ei vielä kaikki, sillä olemme sukua myös isoäitini Ainon ja Marjan isoäidin Maria Sofia Kesäläisen kautta. Sukujutut-ohjelma nimittäin paljastaa, että olen yllättävää kautta Marjan kanssa kuudensia serkkuja. Nyt yhteinen esi-isämme on Antti Olavinpoika Hietanen (1737 – 1797). Marjan sukuhaara lähtee Antin tyttärestä Valborgista (s. 1770) ja minun tämän sisaresta Mariasta (s. 1762), jotka asuivat Kuolemajärven Kirjolan (myöh. Yläkirjola) kylässä. Minuun suku tulee täysin naisten kautta, Marjalla on välissä myös pelkästään naisten lisäksi yksi Akkasen sukuun kuuluva mies.

Minulla on joskus todella vaikea hahmottaa näitä sukuyhteyksiä, onneksi apunani on Sukujutut-ohjelma. Kun joudun selittämään yhteyksiä, olenkin usein hukassa, sillä sanallisesti niistä on vaikea kertoa. Uusia yhteyksiä syntyy koko ajan, kunhan jatkan tutkimuksia. Ja sitähän teen koko ajan. Tosin en viime aikoina olen paljon kirjoittanut aiheesta.

Paluu hetkeen

Ystävyydestä voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kuinka tärkeää se on meille, vaikkemme olekaan koko ajan tekemisissä toistemme kanssa. Tosin usean kanssa tiedän Facebookin kautta, missä suunnilleen mennään. Tässä iässä oikeastaan tärkeämpää on se, kuinka paljon on olemassa yhteisiä aiheita, jotka sitovat yhteen. Aikaa eikä kiinnostusta ei ole enää niin paljon aivan kaikenlaisiin juttuihin, joten nyt tulevat juuri ne oikeat asiat tärkeimmiksi. 

Tätä kirjoittaessani ja muuta välillä touhutessani, maahan laskeutunut hento lumikerros on sulanut ja päivä on alkanut kirkastua. Kohta on se hetki, kun siirryn 8. vuosikymmenelleni. 

Röllö, Telle ja Merja

Synnyin Helsingin kätilöopistolla (sillä vanhalla Kaivopuistossa) tänä päivänä tasan 70 vuotta sitten kello 12.28.  Painoin 3500 g ja olin 50 cm pitkä. Olin vanhempieni ensimmäinen lapsi. Äitini oli täyttänyt jo 32 vuotta. Sota oli pitkittänyt sen sukupolven perheen perustamisia, näin ainakin vanhempieni kohdalla. Syntymäni kerrotaan olleen myös vaikea, sillä olin päättänyt tulla maailmaan jalat edellä. Ensin koettelin maailmaa toiselle jalalla, josko kannattaisi tulla. 

Isäni on pitänyt vauvaiästäni tarkkaa kirjaa. Kirjan motto on ”Isän pieni Telle..”. Se kertoo mm., että minua kutsuttiin aluksi kolmannen nimeni mukaan Tellervoksi eli Telleksi. Olin sitten puhumaan opittuani päättänyt, että olenkin Merja.  Tuohon ”Ensi askeleet”-kirjaan on hyvä joskus palata.

Kotimatkalla Renkoon lempinimeni oli ”Röllö”.  Kun pääsimme äitini kanssa synnytyssairaalasta kotiin, oli isäni syntymäpäivä 19.4. Hän täytti silloin 29 vuotta. Siitä se sitten alkoi. Tämä elämä. Tässä kohden jäin miettimään, miten kuljimme matkan. Isälläni ei ollut siihen aikaan vielä autoa. 

Toivun maanantaisesta harmaakaihileikkauksesta. On hämmästyttävää huomata, etten enää tarvitse silmälaseja muuten kuin lukemiseen huonommassa valaistuksessa. Tosin vanhoista laseistani ei ole yhtään hyötyä, koska niiden arvot ovat liian vahvat. Katson nyt ensin hiukan eteenpäin, miten tämä menee. Kun kuukauden päästä menen uudelleen silmälääkärille, niin totuus valkenee kokonaisuudessaan.  On tämä omituista. Sitä ennen tarvitsen kyllä lukulasit. Tietokoneella en tarvitse laseja. Onneksi.

Nyt aurinkokin jo paistaa. Maaginen uudelle vuosikymmenelle siirtymisen hetki kello 12.28 meni huomamatta ohitse. Silmätippojen laittaminen oikeassa järjestyksessä ja oikeasti ajoitettuna taisi viedä huomioni. 

Paluu kymmenen vuoden taakse

Kymmenen vuotta sitten juuri tähän aikaan ajoimme me kolme naista, Helmi, Heljä ja minä kohti Faistosta Kreetalla. Olin halunnut nimenomaan sinne täyttäessäni 60 vuotta. En silloin tiennyt, että se oli viimeisimpiä ulkomaan matkojani lukuun ottamatta kahden-kolmen päivän matkoja Venäjälle Karjalaan. Toki kävisin vielä pari kertaa Roomassa ja kerran Samoksella. Sitten ei enää olisi varaa matkustaa minnekään. 

Siirryin silloin uudelle vuosikymmenelle Faistoksessa (klikkaamalla paikannimeä saat Wikipedian tiedot esille), unelmieni paikassa. Jokin outo tuntemus vetää siihen paikkaan. Festos on minolainen palatsi, joka on rakennettu jännälle rinteelle tasangon keskellä. Sieltä on kaikkialta avarat näkymät eri puolille. Tästä linkistä voit mennä katselemaan paikkaa virtuaalisesti ja taivaalta käsin. Faistos on mainittu jo Homeroksen Iliaassa. Minulle Kreeta on Euroopan äiti.

Minolaista aikaa elettiin 2000 – 1500 ennen ajanlaskumme alkua. Paikasta löydetty Faistoksen kiekon merkkejä ei tähän päivään mennessä ole osattu kääntää meidän kielillemme. Ehkä se onkin mahdotonta kurkottaa niin  kaukaiseen elämään ja yrittää tulkita asioita myöhemmillä käsitteillä. Miten joku pystyisi tuhansien vuosien päästä ymmärtämään jonkun muistiinpanoja, sanojen yksilöllisiä lyhennyksiä?

Faistoksesta ajoimme vielä Matalaan, jossa kävimme syömässä. Kun palasimme takaisin Iraklionin lähistölle Elian kylään, emme löytäneet pimeässä oikeata tietä perille, vaikka kylään pääsi pariakin kautta. Siinä vain kävi niin, että aamulla lähtiessä olisi pitänyt katsoa paluureitti tarpeeksi tarkkaan. Lähdimme vain niin innoissamme matkaan emmekä ajatelleet nopeaa päivän nopeaa pimenemistä ja pikku eksymisiä vieraassa ympäristössä.

Silti kirjoitin matkapäiväkirjaani, että lopuksi ajoin kuin kreetalainen ikään. Ja niinhän se olikin. Olin vuokrannut meille auton 7 päiväksi hintaan 180 e.   

Sen kummempia juhlimisia emme pitäneet. Kolme päivää myöhemmin 16.4. pikkuserkkuni Helmi täytti 75 vuotta.

Olen kirjoittanut näissä blogeissani Kreetan muistoja mm. 28.12.2012 otsikolla ”Aikamatkalla” ja sivunnut aihetta 26.8.2014 kirjoituksessa ”Ihmisyyden juuria kartoittamassa” ja 9.11.2016 ”Maiseman lumous” ja erityisesti vielä 7.8.2012 ”Kreetan muistoja”, jossa kirjoitan tuosta Helmin syntymäpäivästä. Nämä osoittavat, kuinka tärkeä tuo matka oli meille kaikille.  Olin toki käynyt siellä aiemmin, mutta niitä muistoja, tosin aikanaan hyviä, varjostaa seurassani olevan ihmisen myöhempi käytös ja toiminta minua kohtaan. Siinä samassa varjossa elän vieläkin. Valitettavasti. Mutta onneksi mikään ei pysty varjostamaan Kreetan lumoa!

Olisi hienoa voida hypätä noista pimeistä asioista kokonaan ulos. Suurimman osan aikaa voinkin olla ajattelematta niitä, mutta siellä ne vaanivat ja saavat minut välillä miettimään niitä vaatimuksia, joita minulle ne menneet vuodet ovat asettaneet ja joita hoitelen edelleen kaiken muun välissä. Jokin korkeampi voima pitää meitä pihdeissään...

Nyt

Tietenkin minulle kävi taas vanhanaikaisesti eli kirjoitus jäi kesken ja julkaisen tämän vasta päivää myöhemmin. Vaikka olen tällä viikolla kokenut vain silmäleikkauksen, jossa molempien silmieni omat linssit eli mykiöt  poistettiin ja tilalle asetetaan kirkas keinolinssi, niin huomaan, että tarvitsen normaalia enemmän lepoa. Vaikka näen nyt hyvin ilman laseja, tunnen vielä silmäni aroiksi eivätkä ne vielä ole omat silmäni. Joudun laittamaan niihin neljä kertaa vuorokaudessa kahta eri lääketippaa ja kosteustippoja tietyssä järjestyksessä ja tietyin välein. Silmiä ei saa hieroa. Pari yötä nukuin silmäsairaalasta saamieni silmien eteen asetettavien ja teipillä kiinnitettävine muoviläpysköjen kanssa. Sitten en kestänyt niitä enää vaan nukuin isot aurinkolasit silmissäni. 

Sain Facebookin ja sähköpostin kautta uskomattoman paljon onnentoivotuksia! Olen niistä kiitollinen ja yritin kiittää jokaista toivottajaa erikseen. Tulipa mieleeni siinä ajat entiset, kun pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa niitä näyttelyjä. Niin myös silloin kesällä 2007, kun olimme keväällä Kreetalla. Silloin meillä oli näyttely Tuusulan kunnantalolla kahden muun henkilön kanssa. Siitäkin olen joskus kirjoittanut näissä blogeissani. 

Vaikken ole koskaan juhlinut syntymäpäivääni suuresti, niin silloin kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että juhlisin sitä näyttelyn avajaisilla. En onnistunut saamaan kevätaikaa ja jostakin syystä sitten elokuussa asia tuntui jo vanhentuneelta. Kaikki muutkin asiat olivat kotona silloin niin solmussa, etten olisi voinut kutsua suurta joukkoa ihmisiä kotiini, mitä aluksi ajattelin. Se näyttely riitti kuten aiemmatkin. Syntymäpäivä ei ollut eikä ole minulle sellainen aihe, että sitä olisi juhlittava suuresti. Jos joku muu ne järjestäisi, niin ehkä silloin ne menettelisivät. Ei ole juhlakalun asia järjestää.

Mutta ajatuksia syntyi. Silloin 2007 emme olleet näin aktiivisesti Facebookissa. Kutsut ihmisille lähtivät sähköpostilla. Julkisuutta sai, kun oli yhteydessä paikallisiin sanomalehtiin ja tietysti myös Karjala-lehteen ja sai toimittajat tulemaan paikalle ripustuksen yhteydessä. Sen puolen osasin silloin hoitaa hyvin. 

Liitän tähän kuvan Karjala-lehden artikkelista 16.8.2007.  Sen luettuani muistan taas paljon. Minulle olikin tuolloin tärkeämpää, että annoin muillekin mahdollisuuden saada kuviaan/maalauksiaan esitettäväksi. Oman egon purku oli vahvasti meneillään, vaikka se saattoi vielä joskus myöhemmin purskahdella esiin. 

On suoraan sanoen sääli, että seuraavan vuoden näyttelyiden jälkeen (Nordean kamerakerho ja Perniön lainamakasiini) näyttelytoimintamme lakkasi. Jäin eläkkeelle ja aloin selvittää elämäni vaikeinta sotkua. Aina välillä aihe uudesta näyttelystä nousi esille Helmin ja minun keskusteluissa, mutta esteet vain kasvoivat. 

Oli se niin ihanaa aikaa ja kokemukset mahtavia! Nyt Helmi täyttää jo 85 vuotta. Hän on joutunut muuton yhteydessä luopumaan ateljeestaan ja suurimmasta osasta maalauksiaan. Minä puolestani kipuilen edelleen sen saman sotkun purkamisessa. Aika kuluu.

Toki tilalle on tullut paljon muuta. Siitä kaikesta olen kiitollinen. Joskus vain ajattelen lämmöllä noita vuosia, kun luovuus oli kirkasta ja kurkotti tulevaisuuteen. Niin kyllä nytkin, mutta eri tavalla!

Otsikko vaan tuli, kun olin lopettanut tämän kirjoittamisen. 

Voiman lähteitä

On mukava, kun Facebook muistuttaa aikaisempina vuosina samana päiväyksellä jakamistamme kirjoituksista. Joskus jaan niitä uudelleen, mutta useimmiten en. Kun aika ei salli paneutua syvällisesti kirjoittamiseen, saatan käyttää niitä uuden tekstin pohjana. Kuten tänään. Ehkä. Enhän aina tiedä, mitä on syntymässä, kun alan näpytellä kirjaimia näppäimistöltä.

Kävin tänään (julkaistaessa eilen) pitkästä aikaa Helsingissä. Kohdallemme sattuivat vain ne ainoat sateiset hetket tällä viikolla. Sade pyyhkiytyi kuitenkin sitten taas pois ja kotiin lähtiessä aurinko paistoi heleästi. Enpä sitten enää jaksanut tehdä täällä kotona mitään.

Poikkesimme sateesta märkinä katsomassa sisareni pojan Jussi Meurosen taidenäyttelyn ”Näkymiä ja olotiloja” Kalevankadulla Galleria Katariinassa. Näyttely on siellä enää tämän kuun loppuun. Hänen kotisivuillaan voi kuitenkin käydä milloin tahansa katselemassa hänen taidettaan.  Jussi on sisareni Päivikin ainoa lapsi. Hänen vanhempiensa häistä 1977 kirjoitin edellisessä blogissani.

Siellä se kamera kuvasi itsekseen

Huomaan jatkuvasti joutuvani vastaamaan joko itselleni tai jollekin toiselle kysymykseen, miksi olen niin avoin. Tänään viimeksi. Miksi kerron itsestäni niin paljon?  En aina edes vastaa kysymykseen. Itse asiassa joudun pohtimaan kysymystä säännöllisesti. Olen myös usein maininnut sen kirjoittaessani. Joudun myös miettimään ihmisten lukutaitoa. Nykyään saatan myös ahdistua toimittajien osaamisen puutteesta. Miten saada kirjoitettua teksti niin, että kaikki lukijat sen ymmärtävät. Vai onko se todellakin liian paljon vaadittu?

Blogini lukijat kommentoivat kirjoituksiani todella harvoin. Kommentointi on vaikeaa. Mistään kirjoitukseni kohdasta ei oikein taida saada kiinni. En edes odota kommentteja. Jos niitä olen saanut, ne ovat aina olleet asiallisia. En itsekään usein kommentoi ihmisten kirjoituksia, en aina edes Facebookissa. Se ei edes taida kuulua suomalaiseen käytäntöön.

Tällä viikolla

Joka tapauksessa blogejani ei lueta niin paljon, että minun olisi aiheellista hermostua tämän enempää. Se, että avoimuuteni saattaa ahdistaa toisia, on heidän ongelmansa, ei minun. Kun kirjoitan toisista ihmisistä, olen mielestäni käsitellyt heitä hienovaraisesti ja kauniisti, ovat he sitten eläviä tai kuolleita. Voisin olla räväkämpi, mutten ole.

Jätän tämän tylsän ja hedelmättömän pohdinnan sikseen ja kuljen ajassa neljä vuotta taaksepäin päivään 29.5.2011.

Valitsen tähän silloisesta blogistani joitakin kohtia, joita kommentoin. Elämän kerroksellisuus näkyy. Kirjoitan tästä päivästä, ajasta neljän vuoden takaa ja sitä vanhemmista hetkistä. Kursivoitu teksti on menneestä ajasta, muu kommenttia.

Kesäkuun alussa 2011.

Kuljeskelen, miten kuljeskelen, mutta joinakin päivinä en saa yhtään mitään aikaiseksi. Oma viimeisimmän vuosikymmenen elämäntarinani ja sen tragiikka vie minut silloin mennessään. Palelen, en saa mitään aloitettua, käperryn omaan itseeni. Toisaalta olen yrittänyt jättäytyä kohtalon vietäväksi, mutta toisaalta minun on pystyttävä keskittymään vanhoihin asioihin, asioihin, jotka olen halunnut jo unohtaa.

  

Minkä taakseen jättää sen edestään löytää!  2000 - luku oli elämässäni sellaista pyöritystä, että en ehtinyt tarpeeksi kiinnittää huomioitani kaikkeen. Olin lähtenyt joihinkin asioihin hyvin luottavaisesti ja uskoin aivan liian pitkään, että minulla olisi ollut tuki ja turva toisessa ihmisessä. Niin ei kuitenkaan ollut, minkä sain sittemmin karvaasti kokea. Siinä mielessä korjaan nyt sirpaleita, jotka itse aiheutin kun en ollut tarkkaavainen. Minua itkettää, kun ajattelen kaikkia tuntemiani pariskuntia, jotka voivat luottaa toisiinsa kulkiessaan elämän myrskyjen läpi. Itken omalta osaltani surusta, että en ole sitä kohdannut. Itken myös ilosta pystyessäni näkemään sen onnen, mistä monet muut voivat olla kiitollisia.

Ajoin perjantai-iltapäivänä sadetta vastaan mennessäni Turkuun sukuseuramme hallituksen kokoukseen. Kokouksen pöytäkirja ja lupaamani tehtävät odottavat kirjoittamista ja tekemistä. Tulin sitten illaksi ja yöksi Saloon Perniöön pikkuserkkuni Helmin luo. Oli ihana tavata pitkästä aikaa. Istuimme pitkään hänen ateljeessaan lukemattomien taulujen keskellä ja keskustelimme. Lauantaina piipahdimme Salon taidemuseoon katsomaan siellä vielä esillä olevaa näyttelyä ”Käsityksiä”.  Esillä oli teoksia kolmelta 1960-luvulla syntyneeltä naistaiteilijalta (Minna Kangasmaa, Merja Miettinen ja Silja Puranen).

Piipahdimme sitten kaupungilla ja kun olimme jo edellisestä illasta lähtien puhuneet voimaa antavista asioista, sorruin ostamaan Marimekosta pöydälleni vahakankaan, jota ihailin jo kaksi vuotta sitten. Silloin elämäni oli juuri joutunut täydelliseen myllerrykseen tehtyäni isoja ratkaisuja ja olin pienellä pakomatkalla Helmin luona.

Tässä kohdin on linkki 2009 matkan jälkeen kirjoittamaani blogiin ja huomio, että siihenkin blogiin olin liittänyt Silja Purasen teoskuvan vierailtuamme Fiskarsissa olevassa näyttelyssä. Salon taidemuseossa valokuvaaminen oli taas kielletty.

Vahakangas vähän kulahtaneena on edelleen ruokapöydällä.  Juuri tänään ajattelin, että voisin hankkia jo uuden. Viittaan elämän tragiikkaan, mutta kyllä kaikki on ollut  melkein farssia.  Oikeuenkäyntiin valmistautuminen pakotti minut kertaamaan vanhoja asioita.

Olimme silloin 1.7.2009 käyneet Salon Marimekon myymälässä, jossa ihailimme ”Juhannustaika”-nimistä kangasta ja  siitä tehtyjä vaatteita. Nyt jokin voima veti taas Marimekkoon. Rulla samaista Aino-Maija Metsolan suunnittelemaa vahakangasta osui käteeni. Nyt olen jo osittain henkisesti selvillä vesillä silloin alkaneessa asiassa, mutta loppurutistus on vielä tekemättä. Sitä varten kaikki voima ja apu tuntuu nyt tulevan tarpeeseen. Miksi Helmi olisi maalannut itselleen sen voimataulun ja miksi sitten olisimme niin paljon asiaa käsitelleet?

Myöhemmin lähdimme vielä käymään Kertun ja Kaukon luona, joihin olen ystävystynyt Helmin ja yhteisten näyttelyjemme kautta. Aika ei paljon merkitse, kun keskustelu alkaa polveilla. Liikumme muissa sfääreissä enkä voi millään kyllästyä kuuntelemaan niitä tarinoita. Tunnen myös omien asioideni saavan uusia ulottuvuuksia. Olen äärimmäisen onnellinen, että olen päässyt näiden viisaiden ihmisten vaikutuspiiriin. En voi muuta kuin ihmetellä niitä johdatuksia, jotka kuljettavat meitä oikeiden ihmisten lähelle.

Mutta sitten on se musta raskas niljakas, melkein kuin elävä otus, musta möykky, josta yritän pyristellä irti. Joskus yritän saada sen kiinni syvässä sumuisessa metsässä, jossa saappaani vajoavat paksuun liejuun. En pysty saamaan tunnelmasta tai otuksesta mistään kiinni vaan jokaisella mutaan painuvalla askeleella se vain etääntyy tai sulkeutuu. Hyvä juttu siinä on, että se ei pysty tekemään minulle mitään pahaa. Se on enää vain mielessäni, se on se kaikki paha, jonka yritän saada pois kokonaan. Hyvät ystävät, älkää kuvitelko, että olen sekoamassa.  Päinvastoin olen menossa kohti parempia aikoja. Kaksi vuotta sitten olin täydellisen epätoivoinen, mutta yritin hoitaa itseäni kaikella kauniilla ja luotin, että saan asiat järjestymään.  Nyt edessä on oikeudenkäynti, jonka jälkeistä aikaa en edes osaa kuvitella. En voi muuta tehdä kuin asettua voimaa antavien ja auttavien asioiden kanssa yhteyteen ja luottaa niihin.

Älkää muuten koskaan vähätelkö ongelmianne vaan katsokaa niitä HETI suoraan silmiin! Vaikeatkin asiat on tarkoitettu elettäviksi. Elämä kantaa kuitenkin ja olemme aina turvassa, vaikka kotikin menisi alta. Raunioissa kasvaa aina kaunis kukkanen kunhan sen vain huomaamme!

Niinpä. Paljon pahaa ja raskasta oli tuolloin vielä edessä, kaikki sellaista, mistä minulla ei ollut tuolloin aavistustakaan. Tuskin ihmiselämässä on edes helppoja aikoja, on vain aikoja, joista selviämme oikealla asenteella.  Elämä on tarkoitettu todellakin elettäväksi.

Kesäkuun alussa 2011.