Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhannus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juhannus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 23. kesäkuuta 2024

Rauhoitusaika jatkuu

Tässä jälkeen selviytymispostaus, jonka aloitin jo 16.6. Enempää en ole ehtinyt, halunnut, voinut.

16.6. Tiedän, minun pitäisi lähteä luonnon keskelle hengittämään. Tarvitsisin sitä. Juuri nyt. Usein viime aikoina. Yritän pitää itseni koossa. Olen koossa toki, mutta välillä paine kasvaa, ratkeilen. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, muistaakseni edellisessä postauksessani. Jos koskaan, niin juuri nyt tarvitsisin lomaa kaikesta paitsi omista jutuistani, kirjoittamisesta ja tutkimisesta ennen kuin nekin romahtavat. 

Juhannus 2014

Tänä aamuna minulle tuli mieleen, kuinka vähästä kiinni mielen romahtaminen on, miten vaara kasvaa vanhetessa. Ajattelen muutamaa tuntemaani ihmistä, joiden tilanteen olen nähnyt läheltä. Voin hyvin kuvitella, miten pari vastoinkäymistä, surua ja ongelmaa, vaikuttaa ja alkaa viedä ihmistä pois raiteiltaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vahva ihminenkin voi joutua sivuraiteelle ja ehkä jäädäkin sinne.

Vanhetessamme voimavaramme vähenevät, emme jaksa ottaa enää vastaan kaikkea, mitä tiellemme tulee. Voimme kohdata niitä hetkiä myös aiemminkin, lapsuudesta saakka.

29.6.2010 pohjoisen kiertueella poikkesimme Artun kanssa myös tapaamassa serkkuani. Hänkin on jo kuollut.

 

Olen pohtinut näitä asioita jo ennenkin, jälkiä löydän avatessani päiväkirjojani. Olen mennyt itseni tutkimisessa pohjamutiin saakka. Olen yrittänyt selvittää myös muiden ajatusten juoksua ja sielun synkkiä salaisuuksia.  Harvan ihmisen kanssa olen koskaan pystynyt keskustelemaan näistä asioista, onneksi on sentään pari ihmistä. Omaan ytimeen meneminen on monelle erityisen pelottava asia, vaikka se johtaisi parempaan itsetuntemukseen.

Omat harrastukseni ja niistä kirjoittaminen ovat olleet minulle suureksi avuksi. Siksi aloitin aikoinaan blogikirjoittamisen. Aikojen kuluessa olen tullut myös blogeissani avoimemmaksi. Kun nyt asetuin hetkesi kirjoittamaan vapautuakseni paineistani, tunnistan tässä tarpeen, joka johdatti minua aikoinaan.

Kirjoitan vain hetken, koska tänään on muutakin tekemistä. Siirsin läppärini työpöydältäni liian valoisuuden takia ruokapöydälle, jossa ei häikäise. Aiempien vuosien valokuvat olivat edessäni, avatessani kännykän. Luonto ryntäsi eteeni, toiminta vastaavina päivinä tuli kuvien myötä eteeni kuten joka aamu. Kun jaan jotakin silloin, sekin on rentoutumista, mutta jaksan sitä vain hetken.

Kirjoittaminen pelasti minut aikoinaan. Oikeastaan se on pelastanut minut jo lapsesta saakka. Nyt vain koko elämäni kaikkine tapahtumineen ja yksityiskohtineen on edessäni, vaikken sitä ajattele koko ajan.  Hetkessä yritän vapautua tämän päivän rasituksista, hengittää myös kirjoittamalla, tasoittaa mieleni rauhallisemmaksi.

Taisin aiemmin mainita, että juuri nyt minulle on tärkeätä säilyttää terveyden tilani sellaisena kuin se on juuri nyt. Monien kuukausien tuskat lähtivät enkä ole tällä viikolla tarvinnut ylimääräistä lääkitystä eli särkylääkettä.  Tajusin, että ensiarvoisen tärkeää nyt on stressinhallinta, jolloin minun on varottava ulkopuolelta tulevia paineita. Omat paineeni kestän paremmin. Mutta minun on oltava joka päivä varuillani.

Ja tartuttava hetkeen, kun tarvitsen helpotusta. 

Heinäkuun alussa olimme Juhmon mansikkapelloilla, joilla tänä kesänä poimitaan mansikoita viimeistä vuotta. Tänä vuonna siellä on poimittu jokaikinen juhannuksen päivä, rivit on jaettu loppuun jo tunnissa. Minulta jääköön väliin.

Jatkan tätä torstaina 20.6. eli vuoden pisimpänä päivänä. 

Huomenna on juhannusaatto.  Maanantaina pidimme luonani Sirkiän sukukirjapalaverin, me kolme naista, jotka olemme sitä tekemässä. Stressasin sitäkin syystä, että kun ihmisiä tulee käymään, on siivottava ja tehtävä kaikenlaista ja tietysti myös omasta voinnistani. Onneksi palaverista ei tullut sen enempää paineita.

Tiistaina sain kirjoitettua Kuolemajärveläinen-lehteen aikomani artikkelit. Vaikka en tällä kertaa kirjoittanut mitään sen erikoisempaa kuin Helsingin kerhosta ja Facebookin Juuret Kuolemajärvellä ryhmästä, niin tekstin luomisessa on aina omat vaikeutensa ja stressinsä. Sitä samaa ei ole koskaan näissä blogipostauksissa, joissa sanani lentävät. Olin toisesta kirjoittanut jo aiemmin raakaversion, nyt oli jäljellä toinen juttu, joka oli aika helppo. Juuret Kuolemajärvellä täytti 8.6.2024 tasan kymmenen vuotta. Perustin ryhmän samana päivänä 2014 ja oikaisin tekstissä vähän aiemmin kirjoittamaani tekstiä, jossa kerroin perustaneeni sen hetken mielijohteesta. Olin harkinnut sitä jo pitempään.  Lopuksi oli etsittävä valokuvat. Hypin melkein ilosta, kun sain kaiken lähetettyä myöhään iltapäivällä.

Odottelin, että tänään olisi postilaatikosta tippunut Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös tarinan liittyen Rengon kirkkoon ja Henrik Teloniin, sukulaiseen 1700-luvulta, joka oli mukana kirkon uudelleen rakentamisessa ja katon tervauksissa ja joka liittyi myös tyttärensä kautta Markkulan sukuun. Kirjoitin aiheesta blogipostauksen 12.5.2023 nimellä ”Telon – unohtunut sukuhaara”. Pääset lukemaan sen tästä. Joka tapauksessa lehti on jo jakelussa, mutta posti kulkee vain parina päivänä viikossa, joten lehden tulo jäi ensi viikkoon.  Lehtiartikkelissa minulla oli toinen näkökulma kuin blogissani.

Seuraava, tulevat artikkelini ovat sukukirjaa varten. Mutta kirjoittaisin mielelläni myös näitä blogipostauksia, mutta aikeeni jäävät usein muiden tehtävien jalkoihin.  Joskus innostun hetkellisesti muista asioista, jopa niin, että ihmettelen omaa käytöstäni. Kaipa ensin liian pitkä eristäytyminen ja myöhemmin jatkuva stressi, jota en aluksi edes ymmärtänyt, olotilani paheneminen aiheuttavat tilapäisiä innostuksen hetkiä. Muistelin viime viikolla hyvän ystäväni kanssa kymmenen vuoden takaista aikaa, kun olimme paljon tekemisissä toistemme kanssa. Olin itsekin hämmentynyt päiväkirjamerkinnöistäni, joita luin hänelle.Ehkä jatkamme sitä toisella kertaa?

22.6.2008 ex-anoppini lukee päiväkirjaani tai sen välissä olevaa lehtijuttua. Hän kuoli marraskuussa 2014.

Tästä pääsenkin seuraavaan aiheeseen, josta luin eilisen Helsingin Sanomien Tiedesivulta (19.6.2024). ”Pane kipeä kokemus paperille – kirjoittaminen voi parantaa trauman.”  ”Written Exposure Therapy for PTSD”, amerikkalainen tutkimus. Altistava kirjoitusterapia on tarkoitettu terapeuttien työvälineeksi. Traumaattiset tapahtumat asettuvat narratiivisessa altistusterapiassa osaksi elämänhistoriaa.

Kuulosti hyvin tutulta, jopa olen itse tehnyt sitä itselleni lapsesta saakka. Aluksi en tietenkään ymmärtänyt kirjoittamisen hyötyä, koska en edes käsitellyt niissä tunteita, mutta koska kirjoitin, voin palauttaa myös tunnekokemukset mieleen lukiessani omia tekstejäni. Myöhemmin olen tietoisesti kirjoittanut ja pitänyt sitä oman itseni hoitamisena. Kaikenlainen terapia on meillä aikoinaan ollut aika kielletty alue, joka on lähinnä liittynyt vain mielisairauksiin. Traumakin kuvaa sanana jotakin todella suurta ja kauheata kokemusta, vaikkapa sotaa ja onnettomuutta. Mutta trauma voi olla ihmisen elämän vaikeita kokemuksia, joita liittyy meidän kaikkien elämään kaiken ikäisinä.

Jatkan huomenna, nyt olen niin väsynyt, että oksat pois.

Nyt on huomenna eli juhannusaatto 21.6.2024.

Tulin ryteikkölenkiltä ja kaupasta. Avasin heti läppärin. Minni oli erityisen hellyydenkipeä ja kiipesi saman tien syliini kehräämään ja halattavaksi. Jo eilen ihmettelin, kun jalkani olivat kipeämmät ja sama jatkui tänään. En ole kuitenkaan ottanut Buranaa. Ihanassa ryteikössäni on paljon puiden juuria ja muuten vaikeita kohtia, joita on varottava. Se koskee varsinkin minua, joka olen liian innostuva kaikesta. Alueella on vahvat polut, joten kyllä siellä kuljetaan paljon.


Kiinnitin huomiota siihen, kuinka paljon poluilla, niiden varsilla ja kävelytien varrella kasvaa piharatamoa. Sitä kasvoi myös kotipihallani ja lapsuuden pihallani, mutta oikeastaan yllätyin, kuinka paljon sitä oli alueella, joka on parikin kertaa vuodessa veden alla joen tulviessa. En ole koskaan pitänyt sitä rikkaruohona, joksi sitä kutsutaan ja se on levinnyt Etelä-Euroopasta ympäri maailmaa. Oikeasti se on myös terveyskasvi, me hoidimme laastarin tavoin haavoja ja kipeitä paikkoja piharatamon lehdillä leikkiemme ohella. Se on rohdoskasvi -ominaisuutensa lisäksi myös syötävä vihannes. Siitä kirjoitan varmaan enemmän, kun palaan jossakin vaiheessa lapsuuden muistoihin.

23.6.2010 olin lapsenlapseni kanssa matkalla pohjoiseen ja pysähdyimme matkalla ja ehdin ystäväni Irjan tutkimaan lähiympäristöä. Tässä olimme menossa tutustumaan Heinäveden kirkkoon.

Monenlaista muutakin tuli ajatuksiini. Juhannukset kautta aikain. On ollut vaikeita juhannuksia, yleensä ne ovat olleet vaikeita niiden miesten takia, joiden kanssa olen ollut yhdessä. Silloin niihin on liittynyt alkoholi, vahva juopumus ja ilkeys, joskus jopa väkivalta sekä ruumiillinen että henkinen. Voin kuvitella, kuinka moni perhe Suomen maassa kärsii erilaisten juhlapyhien perhetraumoista, jotka vaikuttavat myös lapsiin.  Omassa lapsuudenkodissani ei koskaan käyttäydytty aiemmin lapsuudessani niin paitsi sitten, kun toimme sinne muita miehiä. Niitä on vaikea muistella ja käsitellä. Olin useana juhannuksena lasteni kanssa kohde enkä koskaan unohda niitä. Ihmettelen nyt edelleen sitä, miksi ympäristö ja asian tietävät ihmiset eivät puuttuneet asiaan. Minulle jopa joskus eräs vanhempi miehen sukulainen ehdotti, että ottaisin rauhoittavaa lääkettä. Moni nainen on elämässään uhri pitkään, kunnes saa kerättyä voimaa irrottaakseen itsensä tällaisista miehistä. Siitä huolimatta hän ei saa ponnisteluunsa apua muilta läheisiltä, vaan häntä pidetään useimmiten syyllisenä miehen käytökseen.

Asian myöhemmän käsittelyn saattaa tehdä vaikeaksi se, että on itse tehnyt valinnat ja syyttääkin kaikesta vain itseään. Koko juttu on vaikea jakaa kenellekään, ja moni ei edes usko tai ei ole eri syistä kiinnostunut. Toki, emme ole toistemme terapeutteja. Minäkin olen sen joskus unohtanut ja kokeillut keskustelemalla selvittää asioita. Muillakin on syviä haavoja, jotka he haluavat vain unohtaa ja on ehkä pelottavaa kuulla toisen avaavan omia haavojaan. 

29.6.2010 paluumatkalla kävimme myös kirjoissa, vaikkei lapsenlapseni niistä kovin innostunut ollut. Tässä Petäjäveden kirkossa.

 

Paluu kirjoittamiseen on se asia, jolla voi aina jatkaa yksikseen askel kerrallaan. Niin kuin tässä nyt. Aloittaminen on vaikeaa, koska ei ole aikoihin kirjoittanut mitään. Oman itsen käsittely on vielä vaikeampaa, jopa pelottavaa.

Juhannusaamu 22.6. valkeni erityisen kauniina. Aurinko helottaa kaikella voimallaan. Heräsin aikaisin. Olin eilen luontoretken jälkeen niin väsynyt, etten jaksanut kirjoittaa kuin muutaman rivin. Tämä viikko ei ole ollut helppo. Tarkkailen koko ajan vointiani, mitä olen aina aiemmin välttänyt. Viime talven ja kevään tuskat tekivät minusta tarkemman. On kovin helppo katsoa ohitse ja mennä eteenpäin. Niinhän olen aina tehnyt. Niin me kaikki teemme.

22.6.2014 kotipihan kukkia käytiin keräämässä
 

Ikkunat ovat niin likaiset enkä ole vielä päässyt niin pitkälle, että aloittaisin yhden ikkunan pesusta ja menisin vähitellen eteenpäin. Parvekkeen ikkunoiden pesuun tilaan kyllä apua. Autoni imurointi, sisätilojen siivous ja pesu odottaa. Kaappien tyhjennys ja tavaroiden poisvienti on tauolla, mutta sitäkin on tehtävä aina välillä.  Ei ole tarkoitus, että blogistani tulee muistilista tekemättömille töille, mutta niin on käynyt ennenkin.

Loppupäivä tänään meneekin sitten tietotekniikan opiskelussa, koska kesken kaiken keksin taas kaikenlaista kertaamisen tarvetta, joten päätän tämän postaukseni tähän, jotta voin julkaista myöhemmin tänään. Ja mikähän nimeksi postaukselle? 

Ei onnistunut, mutta ehkä nyt 23.6. Onpa tämä vaikeata, keksin koko ajan jotakin muuta ja tekstin fontitkin pilkkaavat minua. Nyt vielä kuvat.

3.7.2010 katselen ulos Pyhäniemen kartanon ikkunasta.


maanantai 24. kesäkuuta 2019

Olisipa aina kesä...


Aloitin tämän kirjoittamisen juhannusaattona, mutta sitten en pariin päivän edes koskenut läppäriini, joten miten ollakaan, juttu jäi kesken. Uudet aiheet pyörivät nyt mielessäni ja kesä jatkaa avautumistaan edessäni. Mutta palataanpa ensin alkuun...

Tämän blogin kaikki kuvat ovat ajalta 7.7.-8.7.2006. Ajatus lähti suurista heinäsirkoista ja...

Juhannusaatto saattaa olla väärä päivä katselle pölyjä asunnon nurkissa ja likaisia ikkunoita. On ehkä pöyristyttävää aloittaa näin tämän blogin kirjoittaminen. Vietämme Suomen kesän suurinta juhlaa. Helle henkii sisään. Lasitetulla parvekkeella on sietämätöntä oleskella aamuisin, kun aurinko porottaa sinne. Ennen muinoin omakotitalossa kuumuus pysyi ulkona, mutta kerrostalossa se tunkee sisään. Ei voi kuvitellakaan siirtävänsä aamuisin kirjoittamista parvekkeelle. 

Ehkä voisin mennä tuonne alas puistoon penkille suurten puiden katveeseen?

... jatkoin ajatusta sillä, että aion seuraavaksi kirjoittaa kesäkuun Karjalan matkan jostakin osasesta. Siksi otin tänne kuvat neljänneltä matkaltani äitini kotiseuduille (7..7. - 9.7.2006)
 
En vain ole vielä tottunut siirtymään yksityisyydestä yleisyyteen, vaikka olen sitä ajatellut. On pukeuduttava, kammattava tukka ja ehkä vähän meikattava. Kotona voin sentään samalla, kesken kirjoittamista tehdä kaikkea sellaista, mitä pitää. Kirjalaatikot lojuvat lattialla. Ne ovat niitä kirjoja, joita vein varastoon alkuvuodesta 2014, kun olin siirtymässä evakkoon vesivahingon alta. Viisi pitkää vuotta ne ovat kulkeneet mukanani banaanilaatikoissa. Laatikko kerrallaan tutkin niitä.


 
Ne kirjat eivät mahdu minnekään. Joitakin olen saanut annettua pois ja joitakin vienyt kirjastoon hyllylle, josta kuka tahansa voi ottaa kirjoja mukaansa. Suurin osa on sellaisia, etten edes millään halua luopua niistä. Jotkut raastavat mieltäni, kukin eri syistä. Ne kaipaavat tutkimistani ja käsittelyäni. Kirjoittaminen on ollut minulle vaikeaa jo jonkin aikaa. 

Olen nyt suvantokohdassa, koska sain hetken helpotuksen vaivoihini. En halua kirjoittaa siitä nyt mitään. Olen ollut ymmälläni. Oman kirjani sivu on hyvin hitaasti kääntymässä.  

Tämä kuva on Tammikosta kohti Lautarantaa. Tuo väli Tammikosta sinne on vielä tutkimatta. Pistän muistiin.

Eilen illalla syystä tai toisesta juutuin katselemaan vanhoja kuvia, siis tältä vuosikymmeneltä, en sen vanhempia. Välillä tuntui, etten edes muistanut niitä hetkiä. On käynyt niin, että muutama viime vuosi on mennyt sellaisessa hämyssä ja kiireessä, että en ole ehtinyt pysähtyä.

Stressi kaiken keskellä ja sen jälkeen on raastanut minua enemmän kuin olen ymmärtänyt. Vanha ihminen tarvitsee aikaa sopeutua. Nykyään me yli 70-vuotiaat pidämme itseämme nuorina ja edelleen kaikkeen pystyvinä. Osittain se onkin totta, mutta liika vauhti, muutokset, sairastumiset, surut ja menetykset iskevät meihin voimakkaammin kuin nuorempina. Emme halua edes näyttää sitä. Tiedän monen tätä lukevan haluavan nyt sanoa ”puhu vain itsestäsi.”  Odottakaapa vain. Siksi pankaa ajatus korvan taakse. Näistä asioista on oikeastaan hyvin vaikea puhua kenenkään kanssa. 

Minulle on tullut valtava halu suojella itseäni, välttää kaikkea sellaista, joka tuo lisää stressiä, lisää hälyä ja lisää kaikkea häiritsevää.

Tammikon symboli, suuri tammi, jonka totesimme kesällä 2017 kuolleeksi, oli heinäkuussa 2006 vielä hyvin voimissaan


Myöhemmin

Juhannusaatosta muodostui oikein mukava päivä. Ilman stressiä. Kolme ystävystä istui iltaa keskenään syöden, juoden ja keskustellen. Mukava kävelylenkki päivänkakkarapellon ympäri ja metsän halki. Kesä parhaimmillaan. Muistelimme kaukaisia juhannuksia vuosikymmeniä sitten. Tähänkin aika voisi pysähtyä. 

Vaaleanpunaiset pionit ja kellokukat ystävän pihalta ja päivänkakkarat läheiseltä istutetulta niityltä ilahduttivat vielä aamulla. Tällaisia hetkiä olemme viettäneet ennenkin. Tällaisia hetkiä ihmisillä pitää olla.


 
Jatkan kirjoittamista juhannuksen ja pyhien jälkeen. Ajattelin juuri: Olisipa aina kesä! Lämpö ja valoisuus tuovat lisää voimia ja pieni ihminen jaksaa vaeltaa eteenpäin. Raskaat asiat ovat jääneet taakse. Välillä mielen päälle heilahtaa ajatuksia. On tapahtunut ja tapahtuu koko ajan asioita, jotka muuttavat kulkuamme. Olen ollut vähän yllättynyt siitä, kuinka suuresti olen vaikutuksille altis. Eihän se näy päälle, mutta sisäinen myllerrys on uskomaton. 

Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.

Äidin kotiranta Kuolemajärven Seivästön Tammikossa
 
Kirjalaatikot ja tavaroiden siirrot huoneista toiseen saavat siis odottaa. Likaiset ikkunat unohdan. En koe syyllisyyksiä tekemättömistä asioista, en myöskään kuvittelemistani traumoista. Niitähän meillä jokaisella on, vaikka kiellämmekin ne. En voi muuttua näkymättömäksi vaikka usein haluaisinkin, mutta yritän unohtaa itseni, jatkaa joskus kauan sitten aloittamaani matkaa egottomaan maailmaan, henkien maailmaan.

Suuret juhlapyhät kuten juhannus meillä Suomessa ovat monesta syystä jääneet mieleen syystä, että ne ovat olleet joillekin ihmisille vaikea asia. Olen itse kokenut osan asioista, mutta suurin osa saattaa koskettaa koko kansakuntaa. Sen kuvan saa mediasta, lehdistä, kirjoista, filmeistä. 

Ihmiset sairastuvat masennukseen ja  ahdistukseen eivätkä selviä niistä omin avuin. He saattavat olla pysyvästi vaikeassa tilanteessa, elää vaikkapa sellaisen ihmisen kanssa, joka aiheuttaa vaikean stressin, trauman. Tilanteesta johtuen he ovat kykenemättömiä käsittelemään asiaa ja jopa hakemaan apua. He eivät pysty edes puhumaan asiasta kenenkään kanssa, he eivät edes muista vaikeita asioita. Ne on pakko työntää pois mielestä, jotta jaksaa elää eteenpäin. Väkivalta, alkoholismi, käsittelemättömät kokemukset, syyllisyys, häpeä ja kaikki ne asiat, jotka ihminen syystä tai toisesta työntää syrjään, palaavat vaikkapa juhannuksena tai muuna juhlapyhänä pinnalle. Juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla parhaimmillaan.

Kun kävelee kotirannasta eteenpäin tulee lopulta tähän ja edessä on niemi.


Kun muistamme lapsuutemme aikoja eri tavalla, sekin tulee samasta lähteestä. Jokin ikävä muisto, kokemus peittää alleen paljon asioita, jotka saavat meidän unohtamaan pitkiä aikoja omasta lapsuudestamme. Se sama koskee myös myöhempiä aikoja. Tämä kaikki koskee myös minua. Ymmärrän jostakin syystä tällaisen kokemusmaailman mekaniikkaa ja olen pystynyt omalta osaltani käsittelemään sitä.  Edes jollakin tavalla. Se on kyllä täällä blogeissani. Jollei suoraan, niin rivien välissä.

Viime vuosien valokuvia selatessani, välähti mieleeni, että ikävät tapahtumat, pienetkin ja niistä aiheutunut stressi, ovat minulla vieneet tilaa kaikelta hyvältä ja onnellisilta asioilta ja hetkiltä, joita on ollut paljon. Ne ikävät kokemukset muodostavat niin voimakkaan tunteen, että ne järisyttävät ihmisen elämää kokonaisvaltaisesti.  Nuorempana ohitamme ikävät kokemukset vaivattomasti, mutta jollemme, emmekä useimmiten sitä tee, käsittele niitä, ne saattavat joskus palata. Vanha ihminen ei enää selviä niin helpolla, jollei menetä muistiaan. 

Nyt ollaan niemen takaosassa.

Mistähän tuo heinäsirkka sitten tuli? Me olemme aina olleet muurahaisia, ahkeria, työteliäitä ja sitä samaa jatkavat suvun nuorimmat. Olikohan se tämä loru?

HÄMÄ-HÄMÄHÄKKI
Hämä-hämähäkki kiipes langalle.
Tuli sade rankka hämähäkin vei.
Aurinko armas kuivas satehen.
Hämä-hämähäkki kiipes uudelleen.

Muura-muurahainen kortta kuljettaa.
Ahkerasti aina työssä ahertaa.
Kohta on valmis keko komea.
Muura-muurahainen kortta kuljettaa.

Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.
Heinikossa hyppii sinne, tänne vaan.
Pieni sinikello käypi nukkumaan.
Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.

Sääski, sääski pieni surraa parvessaan
suvipäivä kuluu siinä touhussaan
illan varjot saapuu, siivet kimaltaa
sääski sääski pieni surraa parvessaan.

Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.
Lintu pieni lensi siihen katsomaan.
Aurinko armas laski vuorten taa.
Hämä-hämähäkki kutoo verkkojaan.