Jotakin aivan muuta

Joskus ihmettelen kiinnostuksen aiheitani. Tai toisaalta en ihmettele. Ihmisen pitää välillä rentoutua ja ajatella jotakin muuta kuin juuri nyt ajankohtaisia asioita.  Äskettäin Yle Teemalta tuli 6-osainen dokumentti Ernest Hemingwayn elämästä.  Se näyttää olevan vieläkin katsottavissa Yle Areenan kautta, mutta vain Suomessa. Hemingway on jostakin kumman syystä kiehtonut minua aina. Kirjailijana, joka on taitava tuottamaan tiivistä tekstiä, eleetöntä, merkitsevää ja taitavaa.Toisaalta hänen elämäntarinansa on myös hyvin kiehtova. Aiemmin haalin häntä koskevaa kirjallisuutta. Myöhemmin kuljin hänen jalanjäljillään Floridan Key Westissä ja Pariisissa. Olin halunnut keskenkasvuisena nuorena lähteä aloittamaan haaveilemaani taiteellista uraani kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Rakas lukijani, saat tässä kohdin hymyillä ja nauraa, koska tiedät, ettei minusta ollut siihen. Kaiken lisäksi kukaan lähiympäristöstäni ei ymmärtänyt sellaista haihatusta eikä ollut valmis tukemaan minua.  Mutta muistetaan, että ihmisen on hyvä unelmoida suuresti.  Silloin voi sentään vielä vanhana haaveilla menneistä, koskaan saavuttamattomista loiston päivistä.

 

Palais et jardin du Luxembourg vers 1860 Pariisista ostamani postikortti. Maria de´Medici rakennutti palatsin 1615-1645. 1920-luvulla se toimi vielä taidemuseona, jonne Hemingway usein poikkesi katselemaan Cezannen, Manetin ja Monetin ym. maalauksia. Palatsissa toimii nykyään Ranskan senaatti.

Ja että vielä nytkin kiihdyn, kun saan muistutuksia sieluni syvyyksiin kaivertuneista asioista. Ne elävöittävät päiviäni edelleen ja toivottavasti aina. Kunpa meillä kaikilla olisi samankaltaisia unelmia! Ehkä kaikilla muillakin on, minä en vain tiedä sitä, koska emme puhu siitä koskaan. 

Shakespeare & Company -kirjakauppa oli myös aikanaan Hemingwaylle tärkeä kiintopiste. Nykyään se sijaitsee tosin eri paikassa kuin 1920-luvulla. Kuva syyskuulta 2002.

 

Eräänä iltana aloin etsiä reittiä osoitteesta Rue du Cardinal Lemoine 74 osoitteeseen Rue de Fleurus 27. Sen kävelee noin 21 -25 minuutissa, kulkee sitten iki-ihanan Luxembourgin puiston läpi tai sen laitoja pitkin puiston ollessa yöaikaan suljettuna. Todellisuudessa minulta kuluisi osoitteiden väliseen matkaan pidempi aika, koska ottaisin matkalla valokuvia. Tai saisin jopa ajatuksen poiketa välillä Closerie de Lilasissa kirjoittamassa ajatuksiani päiväkirjaani. Ravintola sijaitsee aivan lähellä Luxembourgin puistoa. Aiheesta olenkin kirjoittanut jo maaliskuussa 2017 täällä, joten en kertaa tässä postauksessa siellä kirjoittamiani asioita. Paikka oli erityisen tärkeä Hemingwaylle, sillä siellä  Hemingway kirjoitti osan ensimmäisestä suuresta romaanistaan ”Ja aurinko nousee”. Se ilmestyi 1926.

            Kuva 20.9.2002

Meidän unelmiemme Pariisi! Hemingway palasi kirjoittamaan Pariisin muistoistaan 1921-1926 vielä kehäraakkina 1950-luvulla. Dokumentin mukaan teksti taisi jäädä kesken. Kirja ”A Moveable Feast” ilmestyi 1964 ja jo samana vuonna suomeksi nimellä ”Nuoruuteni Pariisi”. Miten järisyttävä on ero 1920-luvun aikaisen nuoren viattoman elämän ja myöhemmän kaiken kokeneen, sairaan miehen välillä! Viimeiset vuodet ovat traagisia, alkoholihuuruisia ja mielisairaita. Hemingway mainitsee esipuheessa, että lukija voi halutessaan pitää teosta kaunokirjallisena kuvitelmana, joka ehkä jossain määrin valaisee todenmukaisia muistelmia.

Baudelairen haudalla Montparnassen hautausmaalla 27.9.2002

 

Mutta kuten monta kertaa olen todennut, muistelmat ovat vaihtelevia, muuntuvia, henkilön omia.  Jo kauan Pariisissa asuva amerikkalainen Gertrude Stein asui osoitteessa Rue de Fleurus 27, jonne Hemingwayn askeleet usein johtivat kirjoittamisaamun jälkeen hänen ja puoliso Hadleyn ensimmäisestä kodista osoitteessa Rue de Cardinal Lemoine 74. Näitä käyntejä ja opettavaisia keskusteluja hän erityisesti muisteli kirjoittaessaan ajastaan Pariisissa. Kirjassaan ”Ja aurinko nousee” alkusivulle hän kirjannut Gertrude Steinin vuorosanan ”Olette kadotettua sukupolvea kaikki.” Cardinal Lemoinen asunto oli itse asiassa Hemingwayn aivan ensimmäinen asunto Pariisissa. Lisäksi hänellä oli kirjoitusstudio.  Tässä vaiheessa elettiin vasta vuotta 1922.

 

Kun Hemingwayt palasivat Kanadasta 1924 vauvansa (Bumby) kanssa, he joutuivat hankkimaan uuden asunnon, joka löytyi osoitteesta 113 rue Notre-Dame-des Champs. Tämä osoite oli viereisellä kadulla kahden minuutin matkan päässä em. Closerie de Lilasista, joka oli osoitteessa 171 Bd du Montparnasse. Kaikki kolme kohdetta, koti, ravintola ja Gertrude Steinin talo sijaitsivat tällöin aivan lähekkäin. Muistellessaan Pariisin aikoja ja Getruden lausetta kadotetusta sukupolvesta hän istui sitä miettimässä ravintolassa ja katseli kenraali Neyn patsasta ja tämän fiaskoa Waterloossa todeten, että jokainen sukupolvi on jostakin syystä kadotettua, oli aina ollut ja oli jatkossakin oleva. Ärsyttävästä lauseesta huolimatta hän totesi Gertruden kuitenkin olleen herttainen, opettavainen ja hyvä ystävä.

Luen minulla olevat Hemingwayn kirjoittamat kirjat ja niihin liittyvät muiden kirjoittamat teokset uudelleen. Olisi kiva myös palata hetkeksi sinne Key Westiin elokuun alkupuolella 1984 ja muistella tarkemmin uudelleen kahta käyntiäni Hemingwayn  ja hänen toisen vaimonsa Paulinen kodissa. Ehkä sekin onnistuu, kunhan ensin saan kirjoitettua muuta.

Suuren kirjailijan elämä on jotakin muuta kuin vaatimattoman suomalaisen naisen, jolla vain unelmat ovat olleet suuria, uskomattomia tai myös mahdottomia. Koska asuimme Pariisin käynneillämme aivan lähistössä (hotellia ei taida enää edes olla), kulkeminen Hemingwayn jalanjäljillä jäi kovin puutteelliseksi. Muistan, että osuimme parikin kertaa Rue du Fleurusille. Poikkesimme myö Gertruden haudalla, josta lienee kuva noissa linkittämissäni postauksissa. Epäilen suuresti, että vielä joskus osuisin Pariisiin, mutta minulla on karttasovellukset, kirjat, valokuvat ja matkapäiväkirjat. 

Meille kaikille on inspiriroivaa ja voimauttavaa palata menneisiin matkoihin ja tapaamisiin. Siitä kirjoitan joskus lisää.

 

Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut idoleita, jollei nyt näitä historian, surkeita, alkoholisoituneita, kuppasairaita taitelijoita ja kirjailijoita voi jostakin syystä pitää eräänlaisina unelmaidoleina (esim. Baudelaire). Ihailin myös suuria sotasankareita ja hallitsijoita, maailmantutkijoita, vallankumouksellisesti ajattelevia miehiä ja naisia. Ehkä ne kuvaavat osaltaan rohkeutta poiketa normaalista, säännellystä, turvallisesta elämästä. Siitä oli hyvä haaveilla nuorena tyttönä ajatellessani paperikarttojen äärellä ensin vaikkapa tutkimusmatkailijan uraa.  

Kaikki nämä palaavat mieleen vielä nyt, kun olen ihastunut sellaisten ihmisten elämäntarinoihin.  Se jokin voi olla myös historian ajankohta, rakennus, kirja, taideteos, rakennus, kaupunki, seutu, maisema. En edes tiedä tarkalleen, mistä ne ovat iskostuneet minuun niin syvästi. Tällaiset unelmat tai vain pelkät haaveet kuvina ja mielikuvina pitävät ihmistä elävänä ja elossa.

Tässä linkit aikaisempiin tähän aiheeseen liittyviin blogipostauksiini.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/02/muutoksen-siipien-havinassa-kutsu.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2015/04/muistin-polujen-varsilla.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/03/mielessani-matkustin.html

 

Versaillesin Grand Trianonin portailla kirjoittamassa matkapäiväkirjaa 25.9.2002 kuva HL

 

 

Se on vain yksi vanha valokuva

Jokaiseen vanhaan ja miksei uudempaankin valokuvaan sisältyy paljon asioita.  Tuoreemmat omat valokuvat herättävät paljon muistoja juuri siitä tai sitä ympäröivistä hetkistä ja ajankohdasta. Olen kyllä vähän ajatellut, että tapani ajatella ja käsitellä asioita on ehkä vain omani enkä saa yleistää sitä koskemaan kaikkia muita. Voi toki olla, että joku lukijoistani huomaa samanlaisia ”oireita” itsessään. Olen tavallaan luonut oman maailman kuvien ympärille. Yksi valokuva voi alkaa ohjata koko päivääni, jos nyt minulla sattuu olemaan sille juuri silloin aikaa.

On niin, että mielessäni on meneillään niin monta projektia samanaikaisesti, että toiset asiat jäävät alakynteen. Muu maailma, jota voisin kutsua reaalimaailmaksi vaatii myös todella ison osan. On hoidettava sitä ja tätä asiaa, käytävä siellä sun täällä, pidettävä yhteyksiä, vastattava sähköposteihin, hoidettava keskeneräisiä tai aivan uusia juttuja. Oma perhe vaatii myös aikansa. Tyttäreni saattaa ilmoittaa piipahtavansa pienten poikiensa kanssa, Arttu poikkeaa koulumatkallaan ja pyytää kyytiä.  Ystäväni kanssa käymme kaupassa ja silloin tällöin erilaisissa tapahtumissa.  Joka päivä aamupala, ruoanlaitto ja kaikki kodinhoitoon liittyvät asiat ja niitähän omakotitalossa on paljon enemmän kuin kerros- tai rivitalossa asuessa. Niistä en kovin usein kirjoitakaan.

Katselen Renkajärven suuntaan edellisen kuvan rapuilta. Takana kulkee Rengon raitti.

Eilen illalla erään keskustelun seurauksena mietin taas kuinka monennen kerran, että olisi aiheellista perehtyä paremmin Adob Photoshop Elements-ohjelmaan, jonka versio 5 on koneellani. Vuosien mittaan olen todella harvoin käyttänyt ohjelmaa johonkin erityistehtävään kuvien suhteen. Nyt huomaan, että olen jäänyt kauas kehityksen jalkoihin. Netissä myydään versiota 14 jopa verkkoversiona.  Ilmaisohjelma Faststone on riittänyt omiin pieniin tarpeisiini. Kaiken lisäksi, mistä olisin ottanut sen kaiken ajan?

Itse asiassa  Photoshopissa vierailuni johtui siitä, että selvitin itselleni joitakin teknisiä termejä, jotka eivät millään tahdo pysyä päässäni. Tänä päivänä kaikki valokuvaavat hullun lailla ja jakavat kuviaan milloin missäkin. Näytöllä katsottavia kuvia koskevat aivan eri säännöt kuin paperille tulostettavia. Näytöllä alkuperäinen digikuva  saattaa näyttää liian haalealta, joten sen valaistusta ja värejä voi hiukan säädellä, jotta se vastaa ehkä paremmin todellisuutta. Mutta olen joissakin tapauksissa huomannut, että säätely voikin olla vaarallista kuville, jotka haluaa printattuna tai johonkin julkaisuun. Jääköön tämän pohtiminen tällä kertaa tähän. 

Ulkoisen kovalevyasemalle äskettäin lataamieni kuvieni ollessa nyt ainakin hetken tavoittamattomissani, aloin tutkia sinne aiemmin skannaamiani valokuvia ja osittain skannata niitä uudelleen juuttuen sitten yhteen valokuvaan 1920-luvulta.

Kuva on lähetetty postikorttina hämäläiselle isoäidilleni 22.11.1925 Helsingin Diakonissalaitokselle. Siinä häntä onnitellaan 24.11. johdosta. Lempin nimipäivä. Päivä on edelleen Lempin nimipäivä. Minulle tuntemattomaksi jääneen isoäitini nimi oli Lempi Maria.  Hän oli syntynyt 1891 ja noihin aikoihin hän oli vasta noin 34-vuotias.  Mutta miksi hän on Helsingissä? 

Seuraavassa kuussa 13. joulukuuta 1925 hänen miehensä Kalle Kustaa, isoisäni kuolee keuhkotautiin. Hän syntyi 1879 ja oli kuollessaan 46-vuotias. Nuorin lapsista on vasta 3-vuotias. Vanhin Mirja on 10-vuotias, isäni 7-vuotias, sisar Eila 5-vuotias ja nuorin veli Jaakko siis vasta 3 vuotta vanha.

1800-luvulla ja vielä myöhemmin lukemattomat ihmiset kuolivat keuhkotautiin eli tuberkuloosiin. Taudin kuvauksessa kerrotaan, ettei se tartu helposti. Tartunnan saaneella bakteeri elää elimistössä vuosikausia aiheuttamatta oireita eikä tartu muihin. Riski sairastua on kuitenkin elinikäinen. Olen usein miettinyt, miksi lapset ovat pysyneet terveinä, vaikka molemmat vanhemmat ovat ehkä kuolleet tautiin.  Wikipedian mukaan vain 10 % tartunnan saaneista sairastuu.

Muistan äitini kertoneen lentävästä keuhkotaudista, johon muun muassa sairastui hänen setänsä Taavetin vaimo Elina. Hän sairasti ja kuoli kotonaan siellä Karjalan kannaksen Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa 13.12.1918.  Elina oli syntyjään Kaukiaisen sukua Koivistolta. Toim. lisäys 2019: Taavetti ja Elina olivat avioituneet 1917 Elinan olleessa 20-vuotias. Lapsi Aarne syntyi heinäkuussa 1918 ja äiti Elina kuoli joulukuussa 1918 vain 21-vuotiaana.

En tiedä, olivatko seuraavat asiat kerrottu äidilleni myöhemmin vai muistiko hän kolme ja puoli-vuotiaana kokemansa niin hyvin.

Hänen mummonsa vei äidin katsomaan sairasta, joka sairasti talossa, jossa äiti oli syntynyt.  Sairaan vieressä oli kulhossa makeisia (bonbon), joita tarjottiin lapselle. Äitini jopa mainitsi tämän Elinan olleen iloinen ja kiva ihminen. Olihan hän kuollessaan tosi nuorikin vain 21-vuotias. Lapsikin oli jo olemassa. Tämä lapsi jäi sitten äidittömäksi ja eli meidän näkökulmastamme katsoen surullisen elämän. Se tuskin oli tuberkuloosin syy, mutta äidin varhainen kuolema oli varmaan haavoittava kokemus. Vastaavanlaisia kohtaloita löydämme menneiltä ajoilta vaikka kuinka paljon.

Aarno Forsiuksen sivuilta saa paljon tietoa keuhkotaudista ja sen hoidosta Suomessa. Tuberkuloosiin voi sairastua tänäkin päivänä. Työelämäni aikainen kolleegani, oman tyttäreni ikäinen Niina on sairastanut tuberkuloosiin ja on jakanut siitä ja parantumisestaan tietoa tubekuloosi.fi-sivustolla videon muodossa.

Jäänee salaisuudeksi, miksi minulle tuntematon mummoni, talon emäntä Rengosta oli Diakonissalaitoksella myöhäissyksyllä 1925. Kortin lähettivät naapurit allekirjoittamalla sen ”Eskolaiset”. Aurora Karamzinin 1867 perustama Diakonissalaitos sijaitsi tuossa vaiheessa jo nykyisellä paikallaan. Millaista inhimillistä tragediaa sisältyykään ihmiskohtaloihin. Voi olla, ettemme ne paljastu meille koskaan.

Ja vain yksi kuva, joka on postikortin kokoinen ilman tietoa kuvaajasta, voi herättää muistoja, arvailuja ja ajatuksia, joille ehkä ajan kanssa saa selvityksiä tai sitten ei. Aika ajoin olen ennenkin tutkinut joidenkin vanhojen valokuvien sisältöä kuten vaikkapa täällä, jossa käsittelen muutamaa em. hämäläisen isoisäni valokuvaa ja isäni lapsuuskuvaa. Muistan isäni kertoneen äitinsä vältelleen valokuvia ja varmaan myös hävittäneen niitä. Monille on tänäkin päivänä vaikea katsoa omia kuviaan. En vaan oikein ymmärrä, miten heidän ajatuksensa kulkevat. Ja mitä he ajattelisivat tänä päivänä katsoessaan julman tarkkoja digikuvia, jotka näyttävät kaikki kasvojen juonteet, rypyt ja löystyneen kaulan.

Valokuva 1920-luvulta on otettu tuolta ylhäältä mäeltä kirkkoa kohti. Nuo ladot seisoivat siinä vielä 1967.

1920-luvun  kuvataan olleen iloisen ja vallattoman. Oli selvitty vaikeista ajoista ja elettiin uuden ajan alkua monessakin mielessä. Wikipediasta voi lukea sen ajan Suomesta. Muutaman vuoden kuluttua ne tapahtumat ovat jo sadan vuoden päässä. Noilta vuosikymmeniltä tulee nyt paljon tutkimuksia, jotka voimme sovittaa  ikäpolveni isovanhempien aikuisiän viitekehykseen

Palatakseni valokuvaan. Se kuvaa synnyinkuntani kunniakkaan historiallisen Rengon (nykyään vain kyläpahanen Hämeenlinnan kaupungissa) Muurilan kylää Käräjämäen suunnalta 1920-luvun alussa. Olen blogeissani jakanut useasti joitakin omia tai isäni sieltä suunnalta ottamia valokuvia. Omalta osaltani ne maisemat jäivät taakseni 1968 lähtiessäni Saksaan. Viimeisen kerran olen hyväillyt tuota maisemaa lokakuussa sateisena lokakuun päivänä kotini ikkunasta. Kaikki tähän kirjoitukseeni liittämät valokuvat, huonosti talletetuista diakuvista aikanaan skannaamani liittyvät tuohon ympäristöön.