Menneen ajan matkoja 1

Yritän pitää matkamuistiinpanoni yhdessä paikassa.  Aina se ei onnistu, ei mitenkään. Kuten olen ennenkin kertonut, minulla on Moleskine-muistikirjoja, kansioita ja paperitavaraa niin paljon ja tilaa niille aivan vähän, jolloin jotakin etsiessäni joudun käyttämään tuhottomasti kallisarvoista aikaani etsimiseen. 

 

Parannusyritykseni hoitaakseni asiaa eteenpäin tuntuvat menevän usein hukkaan.  Välillä etsin paikkaa jollekin irralliselle paperilapulle. Suuren osan esimerkiksi lehtileikkeistä vien paperikeräilyyn, mutta jokin matkoihini, niihin harvoihin liittyvä paperi olisi kiva viedä oikealle paikalle matkapäiväkirjan väliin. Miten ihmeessä olen joskus kuvitellut, että minulla on edessäpäin mittaamattomasti aikaa?

 

Tällä kertaa etsin lokeroa Tjäreborgin matkaesitteestä tai -kirjasesta repimälleni sivulle. Se liittyi ainoaan matkaani Teneriffalle, joka on vuosittain monien suomalaisten vakiokohde. Minä olin aina väheksynyt Kanarian saarille johtavia matkoja. Se johtui osittain siitä, että olin halunnut poiketa muista pitäen Kanarian saarten kohteita liian helppoina.  Tosiasiassa myönnän nyt, että emme niin kauheasti poikkea toisistamme, vaikka joskus niin luulemmekin.

 

Olen maininnut tämän matkan ainakin kerran blogeissani. Tosin linkittämässäni blogipostauksessa ”Merkityksellinen elämä” kesäkuussa 2015 pohdin lähinnä sisäisiä asioita, niitä, jotka matkanteon aikaan jäivät käsittelemättä tai niitä käsiteltiin vähän. Tässä linkki siihen blogiini.

Kirjoitettuani tämän tekstin valmiiksi, huomasin kyllä kirjoittaneeni siitä ajasta ennenkin. Ei ole mikään ihme, että aina silloin tällöin jokin juuri siihen aikaan liittyvä asia tai yksityiskohta pulpahtaa esille. Ajatukset eivät enää herätä meissä voimakkaita tunteita vaan pystymme tarkastelemaan niitä tyynesti. Aika on tehnyt tehtävänsä.

 

Matkaesitteen innoittamana palaan keskelle tuota vaikeata aikaa, Teneriffan matkaan maaliskuussa 2005. Kun lentokone laskeutui 10.3.2005 Teneriffan saaren eteläiselle lentokentälle joskus puolenpäivän jälkeen, kuvasin laskun olevan dramaattinen koneen hypättyä ensin ilmaan osuttuaan kenttään ja sitten vasta takaisin kiitorataan. Taisi lentokoneessa ollut merkintäni mukaan skotlantilainen kapteeni.

 

Olimme seurustelleen matkan aikana vieressä istuvan suomalaisen nuoren miehen kanssa, joka kertoi olevansa viiniasiantuntija. Repimästäni irtosivusta löydän hotellimme, joka oli nimeltään Palmeras Playa sijaiten Puerto de la Cruzin Avda Venezuelalla. Matkalla olin tapani mukaan tutkinut ja kuvannut maisemia ja piirtänyt niitä karttaan erityisesti Ranskan etelärannikon kohdalla. Loppumatkalla ilma huononi.

 

Vasta päiviä myöhemmin tajusin, että juuri tuolla pohjoisella Teneriffan lentokentällä sattui 27.3.1977 valtavan tuhoisa lento-onnettomuus, kun kaksi lentokonetta törmäsi maassa kentällä toisiinsa. Lento-onnettomuudessa kuoli 583 ihmistä. Tässä linkki Wikipediaan, jossa kerrotaan ko. onnettomuudesta.

Muistin lentoturman erityisen hyvin, koska juuri niihin aikoihin olin lähdössä aivan ensimmäiselle etelän matkalleni. Se suuntautui Gran Canarialle Las Palmasiin. Hetken päähänpistosta olimme tyttäreni ja silloisen parhaan ystävättäreni kanssa varanneet matkan Kanarian saarille, jonne en sitten oikeastaan myöhemmin halunnut matkustaa sen tavanomaisuuden vuoksi.  Se olikin erikoinen ja ikimuistoinen matka. Olen sittemmin käynyt kyllä toistekin Gran Canarialle muiden toiveesta, mutta myös La Palmalla ja Lanzarotella.

 

Teneriffan lentokentälle saavuttuamme, kuvaan kokemamme ongelmat matkalaukkuhihnalla. Epäkohteliaat suomalaiset matkustajat eivät väistäneet, kun sisareni meni nostamaan matkalaukkuja. Minun laukkuni putosi hihnalta, sisareni oli joutua hihnalle käsilaukkuineen eikä häntä tahdottu päästää sieltä pois. Joku meni nostamaan minun laukkuni takaisin hihnalle. Tilaa ei annettu. Jälkikäteen ajateltuna se oli meistä huvittava tilanne, josta saisi hauskan sketsin.

Teneriffan suurella tulivuorella Teidellä kasvaa kasvi nimeltä Kuningatarneidonkieli, joka herätti heti aluksi mielenkiintoni. Siinä vaiheessa näin vain postikortissa tämän kasvin jättimäisenä ja haltijamaisen epätodellisena.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin odottamaan auringon nousua. Kirjoitin ison kasan kortteja, vaikka jo silloin ajattelin, miksi? Kaupungin haltuunotto oli alkamassa.

Matkapäiväkirjassani pohdin sitä tunnetta, että minua ei enää tarvita. Silloin voinkin olla jatkossa vain antava osapuoli muille. Ajatus herätti ristiriitaisia ajatuksia. 

 

Onneksi olen silloin ottanut myös ympäristöön liittyviä valokuvia, niitä, joita nuorena ei tullut otettua. Tällaisissa valokuvissa näen jälkikäteen, miltä maisemat näyttivät parvekkeelta. Saimmekin hyvän sään vallitessa katsella Teideä, joka erityisesti kiehtoi minua. Kuvien kautta on jälkikäteen mukava palata vuosien takaiseen matkaan ja melkein tuntea uudelleen kaikki samalla tavalla kuin silloin. Päiväkirja täydentää aina kuvamuistoja ja tuo niihin uskomattoman paljon lisää vivahteita.

 

Olen usein jälkeenpäin eri yhteyksissä palannut taidemaalari Marianne Northiin, joka vietti myös Teneriffalla aikaansa maalaten kasveja.  Sitio Litren puutarha on Teneriffan vanhin puutarha.  Sitio Litre = Little´s place. Nimi tulee englantilaisesta kauppiaasta Archibald Littlestä, joka osti paikalla olevan vanhan luostarin ja rakensi sinne puutarhan vuonna 1774.  Omistajat ovat myöhemmin vaihtuneet.  Puutarhan ilmapiiri huokui vanhaa aikaa. Melkein saattoi kuvitella siellä aikoinaan käyneiden ihmisten ilmestyvän milloin tahansa puutarhan polulle. Vaikkapa siis ihailemani Marianne North, luonnontieteilijä Alexander voin Humboldt tai kirjailija Agatha Christie.  Puistossa kasvaa myös yli 600 vuotta vanha traakkipuu. Vietimme puistossa paljon aikaa kuten myös sen läheisessä ihanassa Risco Bellon vesipuutarhassa, jonne menimme myös uudelleen.

 

Päiväkirjassa jäin sitten pohtimaan omaa ikuista ajatuskulkuani siitä, miksi ihmisillä on aina niin kiire elämässä. Minusta oli jo siihen mennessä tullut pohjaton viivyttelijä, kiireetön ihminen. Olisin voinut jäädä yhteen paikkaan tutkimaan yhtä ainoata puuta tai kukkaa koko päiväksi. Sehän pätee edelleenkin. Miksi ylipäänsä aloin kirjoittaa tätä bloggausta, kun minulla olisi sata muuta tehtävää odottamassa? Otin joulukoristeet esiin. Voi olla, että ne jäävät laittamatta. Aloin kirjoittaa tätä ennen joulua. Minulla ei ollut oikeasti sataa muuta tehtävää.

 

Matka Teidelle oli kaiken kaikkiaan kohokohta.  Teide on koko Espanjan korkein vuori, sen huippu on 3718 metrin korkeudessa.  Kaiken lisäksi se on maailman kolmanneksi korkein tulivuori. Retki oli vuorossa maanantaina 13.3. Aivan lähelle huippua emme päässeet. Köysiratahissi oli mennyt rikki edellisellä viikolla ja ihmiset olivat joutuneet kiipeämään jalkaisin alas rinnettä.

 

Maisemat Teiden kansallispuistossa olivat kaikkialla muutenkin huikaisevia. Eräältä näköalapaikalta näkee selkeällä ilmalla La Gomeran, El Hierron ja La Palman saaret.  Tätä kirjoittaessani tajuan ehkä silloista aikaa paremmin, miksi Teneriffa on ihmisistä kiehtova. Se on juuri tämän ja puistojen vuoksi, ei rantaelämän, joka ei ole koskaan kiinnostanut minua. Puerto de la Cruzin rannat eivät edes ole puoleensa vetäviä.

 

Viikon loma loppui lyhyeen ja paluu arkeen koitti. Paluu kotimaahan oli dramaattinen. 17.3.2005 Suomessa oli sinä aamuna todella huono ajokeli, joka aiheutti Lahdenväylällä ja Porvoonväylällä lukuisia ketjukolareita, joissa kuoli muutama ihminen ja autoja romuttui. Se taisi olla Suomen pahin kolarisuma kautta aikojen.

Lukiessani päiväkirjani pohdintoja matkan aikana ja sen jälkeen, ymmärrän nyt niiden tärkeyden kaikelle sille, mitä oli edessäpäin.  Mikä on minun tieni ja tehtäväni tässä maailmassa, kun se pienen pieni lokero jatkuvasti toistuvine toimineen ja rutiineineen ei riitäkään. Onko se paperi ja kynä ja kuva, minne saakka minun on mentävä?  Saman ajattelu jatkuu koko kevään, parasta olisi päästä lentoon ja unohtaa kaikki nalkutus, valitus, meteli, kiire ympärillä, kukaan ei kuuntele. Sellaista on oman tien etsiminen.

Sen jälkeen on virrannut paljon vettä siltojen alta. Ajatuksiani keväällä 2005 on nyt erityisen hyvä peilata tähän päivään, tähän hetkeen, erilaiseen aikaan ja elämään, mutta jätän sen toiseen kertaan.

 

 

Merkityksellinen elämä

Olen koko kevään ollut eräänlaisessa vyörytyksessä talonmyynnin ja muutenkin taloon liittyvien asioiden ollessa keskipisteessä.  Blogini aiheet ovatkin paljolti pyörineet noiden tekemisten liepeillä.  Olen aina sanomassa ihmisille, että ei pidä lähteä mukaan siihen ”teen sit kun”-ajatusmaailmaan vaan pitää tehdä nyt eikä huomenna. Sitä huomista ei ehkä tulekaan. Jos aina viivyttelemme ja odottelemme parempaa aikaa ja hetkeä, unelmamme jäävät toteutumatta.  Suurimmalle osalle meistä vanhemmista ihmisistä toki arkinen aherrus, kodin hoito, lastenlapset, lomamatkat ja kaikki normaali elämään kuuluva ovat aivan riittäviä eikä siihen edes kaipaa mitään ylimääräistä. Minäkin teen niitä suuren osan ajastani paitsi, että eläkkeelle lähdettyäni minulla ei ole enää ollut lomaa saati lomamatkoja. Parin viikon päästä olen kyllä lähdössä kolmeksi päiväksi Karjalan kannakselle, mutta en pidä sitä lomamatkana vaan eräänlaisena tutkimusmatkana.  Ehkä noita paria Tukholman käyntiä voisi pitää lomamatkana. No, enpä lähde arvottamaan näitä asioita sen enempää.  Jokaiselle sallittakoon oma tyylinsä elää tässä maailmassa.

Teidellä maaliskuussa 2005

En muuten ollenkaan pidä minkäänlaisista vastakkainasetteluista. Mikään ei ole toista parempaa tai huonompaa. Tai saattaa olla, mutta minun asiani ei ole sitä päättää muuten kuin omalta kohdaltani.

Jokainen meistä tietää, mitä on merkityksellinen elämä. Ihminen kukoistaa eläessään merkityksellistä elämää.  Minulle se saattaa olla jotakin toista kun taas ystävilleni ja tutuilleni.  Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Pahinta on, jos joku toinen, vaikkapa läheinen ihminen, ystävä, vanhempi, puoliso alkaa latistaa meitä, vähättelee ilon aiheitamme ja saavutuksiamme, jotka saattavat olla pieniäkin.  Niin saattaa käydä työssä, kotona, harrastuksissa. Voin sanoa elämäni aikana kokeneeni paljonkin vähättelyä ja omien tekojeni ja saavutusteni latistamista.  Nuorelle ihmiselle se saattaa olla hyvin kohtalokasta. Tällainen on meillä Suomessa hyvin yleistä. Ikäänkuin kiittäminen ja kehuminen olisi itseltä pois. Usein sanomatta jättäminenkin on latistamista tai mitätöimistä.

Anna istutuspuuhissa kesäkuu 2005

Mitä merkityksellisyys sitten on?  Se on melkein mitä tahansa toimintaa, joka lähtee ihmisen omista vahvuuksista ja ominaisuuksista ja johtaa yhteiseen hyvään. Teemme asioita, jotka koemme tärkeiksi ja jotka tuottavat myös meille itsellemme iloa.  Nämä ovat ihan perusasioita ihmisen elämässä, mutta harvoin tulemme ajatelleeksi niitä.  Sitten ne vaan tulevat silmille jostakin. 

Paparazzi olen ollut silloinkin Teneriffalla keväällä 2005 kuvatessani (ihaillen) tavalliselle filmille tätä maalaavaa pariskuntaa kauko-objetiivilla (löytö negatiiveissani)

Käteeni sattui juhannuksen aikaan Oma Aika-lehden kesäkuun numero 6/2015, jossa oli aihetta koskeva artikkeli otsikolla Tunnista vahvuutesi – voit kukoistaa. Täytyy kyllä sanoa, että asiassa ei ollut sinällään mitään uutta , mutta luettuani artikkelin ja se pisti minut taas kerran ajattelemaan tätä asiaa, nyt tästä näkökulmasta.  Tein jopa ystävälleni jutussa mainitun  ”tähtihetkihaastattelun”, jossa henkilöä pyydetään kuvailemaan hetkeä, jolloin on tuntenut onnistumisen tunteita, ollut parhaimmillaan ja oma aito itsensä, kokenut elävänsä hetkessä tai osallistunut johonkin oikeaan asiaan.  Siinä henkilö miettii myös niitä voimavarojaan, vahvuuksiaan ja arvojaan, jotka tulivat tuossa hetkessä ilmi.

Lontoossa kävimme keskellä kriisiä marraskuussa 2004. Palatessa pihalla täytti tällaiseltä.

Aloittaessani kirjoittaa tätä, tapahtui taas kerran se, mitä usein tapahtuu ja juuri oikealla hetkellä. Eräs ystäväni soitti ja kertoi suunnitelmistaan pitää syksyllä taidenäyttely. Avajaiset olisivat hänen syntymäpäivänään. Hän täyttää juuri sinä päivänä 70 vuotta. Muistot tulvahtivat mieleeni ja olin todella iloinen hänen puolestaan. Hän oli varannut näyttelytilan ja suunnitteli jo kaikkea näyttelyyn liittyvää, avajaisten kutsua ja taideteosten kehystämistä. Lupasin auttaa.

Muistoni ovat monenlaisia. Muutama vuosi sitten istuimme  tämän ystäväni kanssa usein keskustelemassa milloin mistäkin aiheesta, parantamassa maailmaa.  Ja paranihan se siitä, yksi asia johtaa toiseen.  Ystävät ovat olleet paikalla silloin, kun on sen aika.  Sitten jatkamme taas yksin, tapaamme harvemmin, mutta tavatessamme jatkamme siitä, mihin jäimme. Koko elämä on kehittymistä.

Oman elämäni viimeisin kehityskaari alkoi runsaat kymmenen vuotta sitten. Kun katson sitä pelkästään siihen aikaan ottamistani valokuvista (olin siirtynyt syyskuussa 2004 digiaikaan) en näekään kaikkea, mitä tuo aika sisälsi. Mutta kun kaivan päiväkirjani esille, kaikki ryöpsähtää silmilleni kuin likainen vesi.  Olihan se hurjaa aikaa. Sekä kotona että työpaikalla oli myllerrystä, taistelua, itkua, tuskaa ja kyyneliä. Olin täysin maahan lyöty. Usein ihmisen itse muuttuessa johonkin suuntaan, ympäristö ei hyväksykään sitä.  Minullekin kaikki tuntui tulevan lähes yllätyksenä.

Silloin 2005 talo oli vielä täynnä kasveja. Sittemmin olen päässyt niistä lähes kaikista eroon. Kuten myös takana olevasta akvaariosta.

Silloinen kumppanini oli monista syistä johtuen alkanut loitontua minusta äitini kuoleman jälkeen. Minäkin liikuin toiseen suuntaan surressani ja asioita järjestellessäni.  Kun kestävä pohja puuttui muutenkin, erilaiset arvomme tulivat selkeästi esille. Vaikka en uskonut, että kotiongelmani heijastuivat työpaikalle, voi olla, että salainen suruni ja sen liitännäinen, masennus kulkivat ympärilleni kietoutuneena sinnekin. Emme tunne toisiamme riittävän hyvin eikä työpaikan valtava kiire ja jatkuvat muutokset edesauta toisiimme tutustumista. Niin silloinkin. Siellä tuli yhteentörmäyksiä, joita me kaikki tulkitsimme eri tavoin.  Kriisi tai kaksi kriisiä oli syntynyt.  En tiedä, tajusivatko ne työtoverit, jotka olivat osallisena tai rinnalla, mistä oli kysymys. On vaikea uskoa, että sillä kaikella ei olisi ollut vaikutusta myös heihin. Kommunikaatiota kun tapahtuu sitä edes tiedostamattamme. En voi kirjata ajatuksiani heidän oletettavista tuntemuksistaan tähän, vaikka intuitiivisesti tiedän...

Hautausmaa Puerto de la Gruzissa

Vieläkin tavatessani erään läheisen työtoverini, päädymme helposti muistelemaan tuota aikaa, josta onneksi olen tehnyt jonkin verran muistiinpanoja päiväkirjaani.  Olimme molemmat mukana niissä sotkuissa, joita ei olisi pitänyt edes syntyä ja joiden alkua en edes ymmärtänyt. Luulen, että se aika oli meille molemmille äärimmäisen raskas. Se on loppuun käsitelty ja selvisimme siitä kunnialla hengissä.  Minulle se oli käännekohta.

Muutokset meissä itsessämme ja elämässämme käynnistävät usein prosessin, joka heijastuu lähiympäristöömme. Tiedän, että suurin osa ihmisistä ei halua tutkia itseään ja ajatella menneitä asioita vaan elää mieluiten kasvin tavoin liikkumattoman kohti kuihtumista ja kuolemaa. Anteeksi kasvit! Päiväkirjastani selviää, että tuo oma prosessini oli läpikäyty loppuvuoteen 2005 mennessä. Silloin olin jälleen selvillä vesillä ja saanut ”punaisesta langasta” kiinni. 

Tuon prosessin aikana koin nimenomaan sitä latistamista, johon viittasin aiemmin. Koin sitä kotona ja työpaikalla esimieheni ja joidenkin työtoverieni kautta.  Voimme löytää avun selvitä vain itsestämme ja omista vahvuuksistamme.  Yksi muutos on johtanut toiseen.  Olin alkanut nähdä pinnan alle.

Lähdin Teidelle. Matkaopas otti valokuvan.

Kirjoitin päiväkirjaani marraskuussa 2005 seuraavan lainauksen Raphael Cushnirin kirjasta ”Sytytä sydämesi”:

Kuten kaikkia unia myös valveunia voi tulkita.  Asiat eivät välttämättä ole sitä, miltä ne vaikuttavat. Ne ovat paljon enemmän. Yksikään yksityiskohta ei ole merkityksetön eikä yksikään mielipide täydellinen. Löydämme enemmän rikkauksia mikäli tunkeudumme pinnan alle.

On muuten hämmästyttävää, että tuona ajanjaksona, kun kävin läpi erilaisia kriisejä ja sanoin hyvästejä monille asioille ja olin välillä ihan oikeastikin syvästi masentunut, tein useita ulkomaan lomamatkoja. Toisaalta en koko ajan möyrinyt pohjamudissa ja voivotellut ongelmiani, mutta samalla siirsin niiden käsittelyä. Toisin sanoen nuo sinällään ihanat matkat olivat myös selkeää pakoa karvaasta todellisuudesta, joka vaati minua tekemään isompia päätöksiä. Ne päätökset vaan sitten jäivät odottamaan aikaa parempaa eikä se aika ollut sen parempi. Patoamme vaikeutumme ja kriisimme sisäämme, kun emme uskalla katsoa niitä läpi.

Enpä voi muuta sen enempää sanoa kuin on, että merkityksellinen elämä voi olla aika tavallista pienen ihmisen elämää. Ja vaikka niitä keskeneräisiä asioita ja häiriötekijöitä on vaikka kuinka paljon, voimme siitä huolimatta iloita niistä arkisista jutuista, elää täyttä elämää odottamatta ” sitä sitten kun-aikaa”, joka ei muuten koskaan edes tule. Enää minulla ei ole varaa matkustaa kauemmas kertaakaan vuodessa. Mutta voin silti  matkustaa lähimetsiin ja silloin tällöin suomalaisiin kaupunkeihin.  Nk. lomaa en voi enää koskaan pitää tavallisesta elämästäni, mutta lomaa on on jo pelkkä kuljeskelu omalla kotipihalla tai ympäröivässä luonnossa kameran kanssa. Eikä kauemmas matkaaminenkaan ole  enää  pakoa todellisesta elämästä vaan tuomassa tämänhetkiseen elämääni lisää merkityksellisyyttä. 

Veskikuvaaja.