Kasvit tekevät maailman - kasvien toiseus

Ilman kasveja ei maailmassa olisi muuta elämää, ei olisi ihmisiä eikä eläimiä. Loppujen lopuksi kasviksi muuttuminen voisi olla ihmisen elämän paras tulevaisuuden kuva. Olisimme silloin ylläpitämässä elämälle välttämätöntä ilmakehää. Olemisemme on kaikin tavoin kietoutunut riippuvuussuhteeseen kasvimaailman kanssa.

Minun oli aikomus laittaa tänne valokuvia, joita olen ottanut kotienin ikkunasta. Juutuin sensijaan 2009 valokuviin, joista kuvitan nyt blogini. Tässä olen kotipihan syreenipuun alla 30.5.2009

 

Emanuele Coccia: Kasvien elämä – sekoittumisen metafysiikkaa. Mainitsin tämän kirjan postauksessani 1.5.2021  ”Yhteinen maailmamme”. Olin katsonut aiheeseen liittyvän videon. Olin häikäistynyt ja lumoutunut.  Luonnon ilmiöt ovat niitä harvoja asioita, jotka nykyään lumoavat minut erityisesti. Aiemmin sellaisia asioita, ilmiöitä ja tapahtumia oli paljon enemmän. Olen hiukan huolestunut siitä laahaavasta välinpitämättömyydestä ja vetelästä olotilastani, joka on ripustautunut minuun. Johtuuko se vanhenemisesta ja sen mukanaan tuomasta liiasta tarkkanäköisyydestä tai ylenmääräisestä yksinolosta ja sen tuomasta arkuudesta.  Ihminen tarvitsee katsomatta ikään tai mihinkään muuhunkaan asiaan aina häikäistymistä ja innostumista.

27.9.2009 miten paljon iloa erilaisten kasvien täyttämä ja meitä ympäröivä maailma tuottaakaan iloa. Tieni vie edelleen näille samoille paikoille.

 

Olisiko kasveihin kiintyminen ja epätietoisuus siitä, mistä se alkaa ja mihin se vie ja loppuu, se jokin, mitä kohti olen yrittänyt mennä koko elämäni? Se ei olekaan kasvien nimet, suvut ja DNA, joita minun pitäisi tutkia vaan se on se kokonaisuus, filosofia niiden takana. Ilmakehä, ilmasto, luonto.

Ne ovat sanattomia asioita, mutta tärkeämpiä kuin mikään muu. Ilman niitä emme voi olla eikä meitä ole olemassa. Olemme hengissä ja hengitämme. Olemme rajattomia. Kaikki liittyy kaikkeen. Tätä ei saa tuhota.

 

1.10.2009 kovin tuttu paikka edelleen. Jatkossa aioinkin valita useammin sateisen, sumuisen sään, koska haluan olla yksin...

Jossakin kirjassa mainittiin kasvien olevan toisia. Samoin on sanottu naisista ja useista valtavirrasta poikkeavista ihmisistä ja vähemmistöistä. Toiseuden käsite oli minulle aiemmin vieras, mutta opiskelun yhteydessä se tuli usein esille ja ihmettelin sitä. Ehkä vieraus tulikin siitä, että kuuluin joukkoon, joka on aina ollut toinen. Toisena oleminen oli luonnollinen olotila kuten se on ollut pitkälle joukolle esiäitejä.

Mutta että myös kasvit. Sekin on aivan loogista. Riittää taas, kun katselen työpöytäni edessä olevasta ikkunasta näkyvän puiston koivuja. Ne eivät voi mitään sille, että tuulen tuivertaessa ne heiluvat kiivaasti. Kun sataa, ne ottavat vastaan sateen. Vuodenajat käynnistävät niissä sisäsyntyisen prosessin. Jotta ne voivat jatkaa elämäänsä, ne seuraavat koko ajan ympäristöään ja alkavat jo keskellä kesää valmistautua tulevaan. Ne tunnistavat päivän lyhenemisen, sään, ympärillä liikkuvat olennot, muut kasvit, eläimet ja ihmisen, joka käy välillä silittämässä niiden kaarnaa.  Lehtien väri muuttuu, niitä alkaa tippua maahan.  Meille ne ovat yleensä vain olemassa ja niiden muuttuminen on luonnollista ja arkipäiväistä. Ovatpa ne nyt vielä kovin vihreitä huolimatta kuivasta kesästä!

25.5.2009 tuttu polku edelleen.

 

Kunnes eräänä päivänä ymmärrämme. Sydän sykähtää ja maailma asettautuu oikeille uomilleen. Niin on tarkoitus. Ne ovat aina olleet suojelemassa meitä, toisena, erilaisena. Ne ovat ilmakehämme, joka pitää meitä hengissä.  Kun ihminen muuttuu kasviksi, hänestäkin tulee toinen, hän lähestyy silloin kuolemaa. Sanonta on tuntunut minusta pahalta, mutta oikeastaan se ei ole paha. Tajuaako ihminen, milloin hän alkaa muuttua toiseksi?

Jos ihminen on koko elämänsä ollut toinen, siinä ei ehkä olekaan ymmärtämistä. Silmilläni olen aina elänyt ja hengittänyt luontoa ja kasveja. Omakotitalossa työpöytäni piti myös olla ikkunan ääressä. Se tuli vuosien myötä entistä tärkeämmäksi. Silmäni ja koko olemukseni imivät aina kuumeisesti puutarhan kasveja, niiden kehitysvaiheita ja vuodenaikojen vaihtumista joko ikkunasta tai niiden keskeltä. Tarvitsin niitä.

31.5.2009 Nyt näköala on peittynyt eli vastaavaa kuvaa on vaikea ottaa. Siis edelleen pidän samoja vaatteita...

 

Muutkin ihmiset tuntuvat tarvitsevan ja elävän niitä.  Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä yhteyttä.

Kävin äskettäin pitkästä aikaa kirjastossa, joka on erityisen lähellä kotiani. Palautin muutaman kirjan ja olin varannut alussa mainitseman kirjan, joka on viime vuonna ilmestynyt suomeksi Jussi Palmusaaren suomentamana ja Tutkijaliiton julkaisemana. Toinen kirja, jonka olin varannut oli Ilja Repinin elämänkerta. Huomasin, että en millään pääse Ateneumin näyttelyyn, sillä kaikki ajat elokuulle ovat jo varattuja. Enkä missään nimessä jaksaisi jonottaa museon ulkopuolella.  Kumma kyllä, käsiini osui muita kasvien elämään liittyviä kirjoja mm. Stefano Mancuson ”Kasvien vallankumous”. Huomaan nyt, että kirja on ollut minulle lainassa myös kesäkuussa 2018, mutta taidan lukea sen nyt ajatuksella. Kirjoitin nimittäin siitä täällä ja myös täällä.

7.9.2009

 

Onhan aihe jo kiertänyt ympärilläni vuosikausia. Kun vain jaksaisin keskittyä ja syventyä. Aikaa on parina viime vuotena kyllä annettu, kun lähes kaikki muu toiminta on jäänyt taka-alalle. Kuuntelin myös äskettäin pari esitystä Sastamalassa olleista Vanhan kirjallisuuden päivistä.  Kalenterini sivulle ilmestyi taas monta muuta luettavaa kirjaa.

Saatan käyttää erilaisia käsitteitä väärin, koska muokkaan niitä oman ajatteluni ja vajavaisen käsityskykyni mukaan. Emanuele  Coccia kirjoittaa luvussa 1:  

”Kasvia ei voi erottaa – sen paremmin fyysisesti kuin metafyysisestikään – maailmasta, joka ottaa sen vastaan. Se on intensiivisin, radikaalein ja paradigmaattisin maailmassa-olemisen muoto. Kasvien tutkiminen merkitsee maailmassa-olemisen ymmärtämistä. Kasvissa ruumiillistuu läheisin ja perustavanlaatuinen suhde, jonka elämä voi muodostaa maailman kanssa.” jatkuu

ja lopussa ” Emme voi ymmärtää kasvia ymmärtämättä, mitä maailma on.”

Toivon ymmärtäväni vielä paljon lisää filosofisen kirjan sisällöstä.

Mitä muutakaan tässä juuri nyt, kun normaali aika ei taida palatakaan.  

7.9.2009

 

 

 

 

Puun kansaa

Kävelen männynneulasten peittämää polkua kohti metsää, rakkauttani.  Haaveilin joskus, että tekisin samanlaisia polkuja kotipihalleni. Pihalla kasvoi suuria mäntyjä, joiden neulasia kaikki paikat olivat täynnä. Joinakin vuosina männyt muodostivat myös paljon käpyjä, joinakin vuosina niitä kehittyi vähemmän, koska oravia oli niin runsaasti. Oravat söivät puiden kaikki kävyt jo ennen kuin ne olivat valmiiksi kehittyneet. Joskus kesäisin ne jopa ahneuksissaan nukkuivat männyn oksilla, jotta herätessään olisivat heti ruoan äärellä. Olin kerännyt monta korillista ja pussillista männynkäpyjä talteen ajatellen niiden olevan oivallista askarteluainesta. Muiden kiireiden takia en koskaan ehtinyt askartelemaan eivätkä ne kelvanneet muillekaan. Myytyäni talon ja ollessani muuttamassa pois minun oli hävitettävät kävyt. Kuinka usein elämässä on kovetettava sydän ja mentävä eteenpäin?

 

Talon katolle kertyi aina valtavasti neulasia, joita kävin useana vuonna sieltä harjaamassa pois. Männyn neulaset tukkivat sadevesikourut ja tuskailin usein muutenkin liian työn rasittamana. Aiemmin kaikki pihatyöt olivat olleet eritasoisten erimielisyyksien aihe.  Mäntyihin kertyi myös paljon kuivia oksia, joita joskus leikkasin pitkävartisilla, venytettävillä puusaksille. Oikeastaan olisin tarvinnut tikkaat kiivetäkseni ylemmäs leikkaamaan. Joskus talvimyrsky katkoi isoja oksia, jotka oli sitten kerättävä pois ja pilkottava. Lepohetken koittaessa oli sentään aikaa ihailla puita, lempipaikkani oli keväisin usein talon seinustalla isojen mäntyjen katveessa. Niitä hetkiä on kiva muistella nyt, päiväkirjoista löytäisin myös viittauksia niihin.

Nyt myöhemmin, kun minulla ei ole enää taloa eikä pihaa ja kaikki männyt ja muut puut on kaadettu, suren usein sitä, että minulla ei ollut riittävästi aikaa niille. Jopa levätessäni tein töitä, sillä silmäilin puita ja kasveja miettien, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Se tuntuu nyt pahalta, vaikka onhan puiden hoito myös tärkeätä. Olisin voinut kommunikoida niiden kanssa enemmän.

Toisaalta nyt, kun olen poissa muualla, olen vapaa kuvittelemaan itseni sinne pihalle ja kaikille muillekin paikoille kuten lapsuudenkotini ympäristöön. Mielikuvitukseni kautta voin milloin tahansa kuljeskella, ihailla puita ja kukkia ja kiittää niiden minulle antamasta voimasta ja ilosta. Vaikka niitä ei enää ole. Jospa ne sittenkin elävät siellä maan alla?

 

Emme todellakaan voi omistaa mitään luonnosta, mutta olemme aina osa sitä. Meitä ei todellakaan olisi edes olemassa ilman luontoa ja kasveja. Iloitsen jo nyt etukäteen kevään tulosta ja siitä voimasta, jolla luonto herää ja muuttuu. Tunnen  kevään tuoksun tulevan minua kohti ja melkein näen luonnon ilon sen herätessä kukoistukseen.

 

Luen parhaillaan erikoisen hienoa romaania, jonka suomennosta olin jo ehtinyt odottaa. Se on amerikkalaisen Richard Powersin ”Ikipuut” (englanninkielinen alkuteos The Overstory).  Sen lukeminen on herättänyt minussa monenlaisia tunteita ja palauttanut elävästi mieliin omia kokemuksiani. Kirja tuo voimakkaasti lukijan eteen puiden ja ihmisten yhteyden ja toisaalta puiden, kasvien ja eliöiden ihmeellisen yhteisön myös maanpinnan alapuolella.  Aihe on meille ollut tuttu jo pitkään ja ilmastonmuutoksen kehittyessä sitä ei voi mitenkään ohittaa. Oikeastaan on itsestään selvää, että maan alla on valtava, elävä eri puiden, eliöiden ja sienien verkosto, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Me ihmiset olemme myös kiinni siinä, se vaikuttaa monin eri tavoin.  Emme aina tule ajatelleeksi, että puut ja muu luonto ovat aina vaikuttaneet ja olleet osa elämäämme. Jos vain hetkeksi keskitämme ajatuksemme ja kelaamme muistojamme varhaisesta lapsuudesta nykypäivään, niin muistamme kaikenlaista. Koska se kaikki on niin meitä itseämme, emme ole tulleet ajatelleeksi sitä. Olen minäkin kirjoittanut ja sivunnut aihetta usein ennenkin.

 

Niin valtavan suuria puita, jotka monen muun puun lisäksi mainitaan kirjassa,  kasvaa Pohjois-Amerikassa. Olen ehkä ainoalla Amerikan matkallani (1984) ostanut kirjasen: A Guide to Field Identication. Trees on North America. Siellä kerrotaan punapuiden perheestä,  joita oli noin 40 lajiketta pohjoisella pallonpuoliskolla 60 miljoonaa vuotta sitten. Niistä vain kaksi lajiketta jäi eloon.  Molempia on löydetty pääasiassa Kaliforniasta, Aasiassa on niitä myös.  Punapuut kuuluvat Taxodiaceae-heimoon eli suosypressikasveihin. Tuoreessa, suomenkielisessä kirjassani heimoon kerrotaan kuuluvan 10 sukua ja noin 15 lajia eli sukulaisia kasvaa muuallakin.

Punapuu eli Sequoia sempervirens  on ehkä se mahtavin, koska se voi kasvaa 110 metriä korkeaksi ja rungon läpimitta voi yltää 7 metriin. Toinen on mammuttipetäjä eli Sequoiadendron giganteum. Tätä jälkimmäistä kasvaa luontaisena vain Kaliforniassa. Muualla ne eivät yllä samoihin pituuksiin kuin siellä. 

 

Erityisen paljon ajatuksia herättävän kirjan lukeminen on minulla vielä kesken. En oikein osaa kirjoittaa kirjoista ja edes arvostella niitä, mutta voin kyllä suositella. Sorrun aina loppujen lopuksi lukemisen minussa nostamiin tunteisiin, tässä ensin niihin päällimmäisiin. Tämän lukeminen kasvattaa omaa rakkauttani puihin entisestään. Ja se tiedonhalu pursuaa liitoksista. Puut saavat halauksia!

 

Tässä yhteydessä jostakin mieleni sopukoista mieleeni alkoi virrata muistoja.  Aloin nähdä kaatuneita puita, jotka olivat aikojen kuluessa kivettyneet. En heti muistanut, missä olin sen kokenut. Pikkuhiljaa muisto palautui mieleen. Näin niitä syyskuussa 2008 Samoksella. Olin jopa kuvannut niitä, mutta en ole merkinnyt matkapäiväkirjaan, miksi olin halunnut kiivetä juuri sille paikalle. Ehkä se tieto löytyisi opaskirjasesta, jota ei juuri nyt löytänyt. Googlaamalla matkakohteista ei yleensä löydä muuta tietoa kuin yöpymispaikkoja, uimarantoja ja hotelleja. Harvalla on niin erikoisia kohteita kuin minulla. Joka tapauksessa kyseinen paikka löytyy saaren itäisestä osasta, ei kovin kaukaa Samos-nimisestä kaupungista. Sen nimi oli Aghia Paraskevi.

Äskettäin näin unta, jossa mietin suurta kirjavarastoani. Unen myötä päätin ensimmäiseksi erota taidekirjoistani. Jotakin on tehtävä, sillä en näillä näkymin saa koskaan kaikkia varastossa olevia kirjoja tutkittua. Romaaneja minulla on jäljellä aika vähän, koska olen pyrkinyt laittamaan ne lukemisen jälkeen jakoon, välillä epäonnistuen. Kasvi- ja historiakirjat jäävät viimeiseksi. Suunnitelmat eivät aina pidä. Koska jaksamiseni on välillä heikkoa ja projekti aika valtava, voi tämäkin jäädä vain ajatukseksi. Unessa en tehnyt kirjoille mitään, vaan olin jakamassa oletetun muuton yhteydessä kotini tavaroita. Yllättävää kyllä, unessa oli myös kymmenen vuotta sitten kuollut sisareni. Uni jäi kyllä kesken.

Joinakin päivinä olen mahdottoman uupunut. Siksi voisi kuvitella, että olen paljon vanhempi kuin olen. Jo vuoden ajan lähes kaikki harrastustoiminta on ollut kuin mennyttä unta. Omat viiteryhmät ovat vain sähköpostien takana. Oman perheen parissa tunnen itseni usein dinosaurukseksi menneisyydestä. En oikein kestä yhtäkään arvostelevaa ja holhoavaa kommenttia. Ne viittaavat siihen, että minun aikani on loppumassa. Pidän silti kiinni omista kiinnostuksen aiheistani eikä minusta koskaan tule vanhustentalossa leikkivää ja laulavaa ihmistä. 

 

Vallitsevan epidemian takia minua ei ole tarvittu niin paljon kuin ennen. En olisi edes jaksanut enää samalla tavalla.  Silti minulla on vielä paljon muita asioita kesken. Tällä viikolla olen kokenut lohduttavaksi ajatuksen tai ymmärryksen siitä, että olemme kuin kasveja tai puita. Kun meidät kaadetaan tai tuhotaan, meidän juuremme jatkavat elämäänsä maan alla ja keskustelevat edelleen muiden kaltaistensa kanssa. Jos samasta juurakosta lähtee kasvamaan uusi puu, se omaa jopa itseasiassa saman DNA:n kuin ”kuollut” puu. Kaiken lisäksi osa meidän ihmisten geeneistä on yhteisiä puiden kanssa.

Emme oikeastaan voi olla varmoja siitä, mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuoltuaan. Jokaisella meistä on omat käsityksemme. Useimmat eivät halua edes ajatella elämän loppua. Enpä minäkään ole kovin innostunut aiheesta paitsi ehkä siltä osin, mikä koskee itseäni. Mikä johdattaa ihmisen mielen ajattelemaan juuri tiettyjä asioita? Miksi ne samat asiat askarruttavat lapsuudesta saakka? Miksi jotkut ihmiset kieltäytyvät ajattelemasta?

Maaliskuu on alkanut. Onko geeneissäni jotakin, joka viittaisi kevätmasennukseen vai koskeeko se koko ihmiskuntaa? Kasvien kanssa puuhailu auttaa aina. Sain vihdoin tyttärentyttäreltäni saamani kultaköynnöksen vesilasissa juuria kasvattaneet yksilöt istutettua. Toista lajiketta varten pitää käydä ostamassa ruukku. Vaikka päätin aikanaan talosta pois muuttaessani, että en enää kerää kasveja, niin ehkä silti? Vaikkei niille olekaan tilaa, mutta eihän tilaa ole edes kirjoille ja papereillekaan.

Onkohan minulla vielä tallella se pieni männynkäpy, jonka keräsin talteen pihamäntyjen alta maaliskuussa 2000, kun ensimmäisen kerran kävin sillä pihalla, jossa minun mäntyni kasvoivat?

Olihan se tallella!

 

Arkista elämää

Jaoin Facebookissa vanhempia näihin aikoihin vuosina 2014–2016 kirjoittamiani blogeja uudelleen ennen kuin aloitin kirjoittaa tätä uutta. Tiedän, että tämä kirjoitus ei valmistu tänään eikä ehkä edes huomenna. Pääni on ollut pari päivää kipeä, mikä ei ole minulle mitään uutta, sillä olen ollut lapsesta saakka päänsärkyinen ihminen. Kysymys ei ole migreenistä vaan toisenlaisesta särystä. Se johtuu ehkä ilmanpaineista, säästä jossakin maapallolla, reumalääkkeistäni tai siitä, etten ole kuunnellut itseäni.

 

Vuoden lähestyessä loppua kohti, on taas tiettyjen asioiden vuoro. Vanhenevan ihmisen on tärkeä kohdistaa katsettaan myös itseensä, jotta jaksaa taapertaa täällä vielä mahdollisimman pitkään. Kukaan ei halua tulla taakaksi perheelleen. Se tuli kyllä opittua jo omilta vanhemmilta.

Sain vihdoin hankittua minulle jo viime vuonna luvatut ja nyt valmistetut arvokkaat, yksilölliset pohjalliset kenkiini. Asia liittyi jo viime vuonna kärsimiini vanhuuden vaivoihin, jotka aiheutuivat pääasiassa nivelreumastani ja sen lääkityksestä. Käytin vuosi sitten paljon aikaa ongelmieni tutkimiseen tarviten terveyskeskuksen palveluja. Vaivani ovat lääkityksen lisäämisen jälkeen parantuneet. On mahdottoman tylsää ja vastenmielistä syödä lääkkeitä. Pohjalliset aiheuttavat sen, että joudun hankkimaan uudet talvikengät. Onneksi kaikki lenkkikenkäni ovat sen verran tilavat, että pohjalliset mahtuvat niihin. Fysioterapeutin mukaan pohjallisten käyttö vaatii myös totuttelemista. Oikeastaan on aikakin uusia talvikenkiä.

 

Talvi on tänä vuonna myöhässä. Sää on lämmintä. Siitä ei ole mitään haittaa. Onneksi sain tällä viikolla autoasiat nopeasti hoidettua. Renkaiden vaihto, auton pesu ja kovavahaus tuli hoidettua läheisessä firmassa, jossa myös säilytän renkaita.

Odotellessani autoa, kävin lähistöllä, Lahelan kylän alueella kävelemässä. Olin yllättynyt, kuinka Ristikiven teollisuusalueen viereen oli kasvanut mahdottoman iso omakotialue. Autolla ohi ajaessani en ole sitä kunnolla ymmärtänyt.  Alueella risteilee kävelyteitä, olin jopa vähällä eksyä. Ristikiven alueen puoleisessa päässä oli jopa päiväkoti, jota ympäröi iso puistoalue leikkipaikkoineen. Tulipa taa mieleen aika, kun Tuusulassa oli vain yksi päiväkoti. Silloin elettiin 1980-luvua. On ihanaa, että lapsien elämää tuetaan nykyään loistavasti täällä meillä päin.  Se on todella tarpeen tässä hullussa maailmassa. Alueen nimi on Lahelanpelto I.  Toiselle puolelle Lahelantietä on kasvamassa Lahelanpelto II.

Tässä kuva Paijalan maantieltä 23.12.2018. Anttilan alue poppeleineen jää alas oikealle.

Lahelan vanha alue on minulle tuttu alue, sillä vanhimmat lapsenlapseni asuvat edelleen siellä kuten myös kaksi lapsenlapsenlastani. Aikanaan kävelyreittini Tuusulanjoen toiselta puolelta Mikkolasta ulottuivat usein myös Lahelanniityn läpi vanhaan Lahelaan. Alue on viimeisen 20 vuoden aikana muuttunut ja kasvanut valtavasti, kun ympäristön pellot on kaavoitettu ja rakennettu täyteen. En voi kyllä enää sanoa alueen olevan minulle tuttu.

 

Vietimme kesän alkua 1.6.2007 Lahelan peltojen äärellä Kollarin kalliolla. Taitaa maisema kalliolta olla nyt hieman erilainen.

Jossakin kirjahyllyjeni kätköissä on Mirja Alholan vuonna 1995 julkaistu kirja ”Ruohottuneet polut”, jossa silloin jo hyvin iäkäs nainen kertoo ensin perheensä tulosta Lahelaan Helsingistä muistaakseni aivan 1900-luvun alussa. Hän kertoo siinä myös elävästi hänen ja sisarensa maanviljelemisestä vanhempien kuoltua. Vanhat rakennukset ovat vielä tallella vanhan Lahelan keskustassa. Kun tyttäreni perhe rakensi sinne talon noin 2005 silloisen miehensä isän vanhan kotitalon paikalle, alueen historia kiinnosti minua erityisesti. Tulihan siellä silloin usein käytyä. Lahelan nimi oli aikoinaan Finnby. Se on ikivanhaa Tuusulaa.

Uusi talo valmistumassa ja vanha talokin on vielä pystyssä. 5.5.2006.

 

Viimeisen kymmenen vuotta olen viettänyt paljon enemmän aikaa joko Karjalassa tai Hämeessä.  Enimmäkseen virtuaalisesti. Kaikelle ei riitä aikaa.  Ympäristömme on muuttunut hurjaa vauhtia siitä, kun ensimmäisen kerran osuin Tuusulaan marraskuussa 1979.

Entisillä ja nykyisillä kotipaikoilla. 5.5.2006

 

Edellisen viikon lauantaina Pyhäinmiesten päivä jäi taka-alalle, kun vietimme Halloweenia tyttäreni luona. Lapsille Halloween tuntuu olevan erityisen tärkeä. Perhe oli nähnyt erityisen paljon vaivaa pukeutumisessa ja maskeerauksissa, mutta myös asunnon sisustuksessa hämähäkinverkoilla ja muilla vastaavilla. Tyttäreni oli jopa tehnyt kakun asiaankuuluvasti sen koristamalla. On vaan kumma, kuinka amerikkalainen juhla on levinnyt meille. Tosin juhla on ikivanha kelttien juhla anglosaksisissa maissa; ”All Hallows Eve” eli kaikkien pyhien aatto. Se levisi irlantilaisten ja skotlantilaisten mukana Yhdysvaltoihin. Wikipediassa eli täällä lisää tietoa. 

 

 

Jatkan kirjoittamista, vaikka tärkeämmät kirjoitukset katsovat minua syyttävästi työpöydältä. Alkuviikko oli sen verran rankka, etten jaksanut pakertaa niiden parissa kuin hetken. Kaiken lisäksi samana aamuna, kun olin myöhemmin lähdössä hoitamaan autojuttuja, pesin lopulta ”romuhuoneen” suuren ikkunan. Muut kaksi isoa ikkunaa ja parvekkeen lasit saavat jäädä ensi kevääseen. Ikkunaa pestessäni sain ideoita muutoksiin. En tietenkään sisustuksiin (en sisusta mitenkään), mutta ajattelin, että voisin vaihtaa olohuoneen ikkunan edessä olevan pitkän kirjoituspöytäni vaihteeksi sinne romuhuoneeseen. Näköala sieltä on puiston sijasta kadulle ja etupihalle. Muutos vaatii kyllä apua tai sitten ei. Siinä on hurjan paljon tavaroiden siirtelyä ja muita toimenpiteitä.  Toisin romuhuoneesta pienemmän kirjoituspöydän tänne olohuoneeseen kukkapöydäksi, mikä virka sillä oli kyllä joskus aiemmin.  Vuosi sitten mietin, että vaihtaisin romuhuoneen viereisen makuuhuoneen kanssa. 

 

Onko edellä oleva vain pakenemista puolipakollisista kirjoitustehtävistä ja muista keskeneräisistä jutuista, joita tiedän ja aavistan olevan edessäpäin?  Positiivista asiassa on se, että jaksan suunnitella. Onhan minulla muitakin juttuja kehitteillä. Koska ei olisi ollut?

15.7.2020

 

Kun pesin ja kuivatin hiukseni, kauhistelin taas harmaanvaaleaa juurikasvua, joka on melkein kuin hometta.  Hiukseni ovat muutenkin ohentuneet. Ikä vaikuttaa meihin monella eri tapaa. Pahinta olisi ruumiillisten vaivojen sijaan loppujen lopuksi mielen hapertuminen. Katselen usein aamuisin ikkunastani, kun vanhat ihmiset ovat rollaattoreineen ulkoiluttamassa koiriaan, tulossa kaupasta tai muuten vain lenkillä. On hyvä, että täällä lähiympäristössä on paljon paikkoja, minne mennä ja joissa on helppo liikkua. Minulla on vielä liikkumiskyky tallella ja auto, jolla pääsen syvemmälle luontoon lenkkeilemään ja samalla hoitamaan muita asioita. 

 

Kotitöitä tehdessä tai lenkillä, mieleen putkahtaa milloin mitäkin. Niin käy myös kirjoittaessa kuten tämä blogini osoittaa. Tällä viikolla poikkesin Anttilan rannassa, kun muistin alueen poppelit ja niiden syksyllä ihanan keltaisiksi muuttuvat paksut lehdet.  Kävin siellä aiemmin kesällä ihailemassa samoja puita. Lapsuudessani kotipiha oli täynnä poppeleita, jotka sittemmin ovat sieltä hävinneet/hävitetty. Käsittääkseni niitä oli kasvanut siellä jo 1930-luvulla.   

Palsamipoppeli eli Populus balsamifera on kova leviämään ja kasvattamaan juuriversoja. Puu voi hyvissä olosuhteissa elää 200-vuotiaaksi, mutta se on yleensä lyhytikäisempi.  Se on lähtöisin Pohjois-Amerikan pohjoisilta osilta.

Poppelit olivat meille lapsille erityisen tärkeitä. Pienet paljaat jalkamme olivat keväisin puiden avatessa lehtisilmunsa ja kukkiessa ruskean, tahmean aineen peittämiä, sillä pihamaa oli täynnä puiden silmuja. Jalkoja oli vaikea saada puhtaaksi. No, kätemme olivat sen lisäksi värjäytyneet voikukkien käsittelystä. Ja voi sitä tuoksua! Syksyisin piha oli vuorostaan keltaisen vahvojen lehtien täyttämä. Niissä riitti haravoitavaa.

Niistä poppelinlehdistä oli moneksi. Voi olla, että olen joskus aiemmin kirjoittanut, kuinka koulutoverini Leenan kanssa jonakin nuoruuden syksynä kuljeskelimme kotipihallani poppelinlehtikasojen välissä. Ehkä suunnittelimme taas kerran elokuvaa.  Dramaattista kylläkin, siinä tekisimme itsemurhan keltaisten lehtien aikaan. Olisiko ollut syksy 1964?

”Maa lainehtii keltaisia lehtiä. Poppelien lehdet ovat kuin kultaa, katoavaa kultaa, Jokainen asia, mitä vähäpätöisinkin vetää minut kirjoittamaan. Haluaisin kirjoittaa kaikesta. Tuosta sateen lotinasta, tuulesta, lehdistä, jotka lentävät tuulen mukana sateen halki kylmään, palelluttavaan maailmaan.” 11.10.1964

Minulla ei ole todellakaan ollut aikaa palata tutkimaan päiväkirjojani. Ne ovat osittain pitkästyttäviä, mutta sisältävät paljon hienoja yksityiskohtia. On taas varmaan aika kirjoittaa toiseen blogiini, jonne viimeksi kirjoitin helmikuussa 2020. Tässä linkki sinne. Kirjoittaminen oli minulle elinehto ainakin murrosiästä asti.

 

Hyvä, jos jaksoit lukea tähän asti. Kävin välissä jopa kävellen lähikaupassa ja vein samalla yhden postikortin siellä olevaan postiin. Olen ollut jo pitkään ja olen kyllä jatkossakin laiska lähettämään postikortteja. Sain pari päivää sitten postikortin Bertalta Itävallasta. Hän on jäänyt minulle postcrossing-ajoistani ja lähettelemme toisillemme silloin tällöin kortteja. Hän on myös Facebook-kaveri. Hänelle lähti nyt kortti. Terveitä ollaan vielä. Kaupassa piipahdin nopeasti. En käytä maskia, mutta kierrän kaikki ihmiset kaukaa. Maskeja käytetään meillä todella runsaasti, monet ulkoilevatkin maskit naamalla.

Joskus on aiheellista kirjoittaa tavallisen, juuri sen hetken arkisen elämän postauksia. En jaksa kirjoittaa niitä enää Facebookiin muuten kuin poikkeuksellisesti.

15.7.2020