Puun kansaa

Kävelen männynneulasten peittämää polkua kohti metsää, rakkauttani.  Haaveilin joskus, että tekisin samanlaisia polkuja kotipihalleni. Pihalla kasvoi suuria mäntyjä, joiden neulasia kaikki paikat olivat täynnä. Joinakin vuosina männyt muodostivat myös paljon käpyjä, joinakin vuosina niitä kehittyi vähemmän, koska oravia oli niin runsaasti. Oravat söivät puiden kaikki kävyt jo ennen kuin ne olivat valmiiksi kehittyneet. Joskus kesäisin ne jopa ahneuksissaan nukkuivat männyn oksilla, jotta herätessään olisivat heti ruoan äärellä. Olin kerännyt monta korillista ja pussillista männynkäpyjä talteen ajatellen niiden olevan oivallista askarteluainesta. Muiden kiireiden takia en koskaan ehtinyt askartelemaan eivätkä ne kelvanneet muillekaan. Myytyäni talon ja ollessani muuttamassa pois minun oli hävitettävät kävyt. Kuinka usein elämässä on kovetettava sydän ja mentävä eteenpäin?

 

Talon katolle kertyi aina valtavasti neulasia, joita kävin useana vuonna sieltä harjaamassa pois. Männyn neulaset tukkivat sadevesikourut ja tuskailin usein muutenkin liian työn rasittamana. Aiemmin kaikki pihatyät olivat olleet eritasoisten erimielisyyksien aihe.  Mäntyihin kertyi myös paljon kuivia oksia, joita joskus leikkasin pitkävartisilla, venytettävillä puusaksille. Oikeastaan olisin tarvinnut tikkaat kiivetäkseni ylemmäs leikkaamaan. Joskus talvimyrsky katkoi isoja oksia, jotka oli sitten kerättävä pois ja pilkottava. Lepohetken koittaessa oli sentään aikaa ihailla puita, lempipaikkani oli keväisin usein talon seinustalla isojen mäntyjen katveessa. Niitä hetkiä on kiva muistella nyt, päiväkirjoista löytäisin myös viittauksia niihin.

Nyt myöhemmin, kun minulla ei ole enää taloa eikä pihaa ja kaikki männyt ja muut puut on kaadettu, suren usein sitä, että minulla ei ollut riittävästi aikaa niille. Jopa levätessäni tein töitä, sillä silmäilin puita ja kasveja miettien, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. Se tuntuu nyt pahalta, vaikka onhan puiden hoito myös tärkeätä. Olisin voinut kommunikoida niiden kanssa enemmän.

Toisaalta nyt, kun olen poissa muualla, olen vapaa kuvittelemaan itseni sinne pihalle ja kaikille muillekin paikoille kuten lapsuudenkotini ympäristöön. Mielikuvitukseni kautta voin milloin tahansa kuljeskella, ihailla puita ja kukkia ja kiittää niiden minulle antamasta voimasta ja ilosta. Vaikka niitä ei enää ole. Jospa ne sittenkin elävät siellä maan alla?

 

Emme todellakaan voi omistaa mitään luonnosta, mutta olemme aina osa sitä. Meitä ei todellakaan olisi edes olemassa ilman luontoa ja kasveja. Iloitsen jo nyt etukäteen kevään tulosta ja siitä voimasta, jolla luonto herää ja muuttuu. Tunnen  kevään tuoksun tulevan minua kohti ja melkein näen luonnon ilon sen herätessä kukoistukseen.

 

Luen parhaillaan erikoisen hienoa romaania, jonka suomennosta olin jo ehtinyt odottaa. Se on amerikkalaisen Richard Powersin ”Ikipuut” (englanninkielinen alkuteos The Overstory).  Sen lukeminen on herättänyt minussa monenlaisia tunteita ja palauttanut elävästi mieliin omia kokemuksiani. Kirja tuo voimakkaasti lukijan eteen puiden ja ihmisten yhteyden ja toisaalta puiden, kasvien ja eliöiden ihmeellisen yhteisön myös maanpinnan alapuolella.  Aihe on meille ollut tuttu jo pitkään ja ilmastonmuutoksen kehittyessä sitä ei voi mitenkään ohittaa. Oikeastaan on itsestään selvää, että maan alla on valtava, elävä eri puiden, eliöiden ja sienien verkosto, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Me ihmiset olemme myös kiinni siinä, se vaikuttaa monin eri tavoin.  Emme aina tule ajatelleeksi, että puut ja muu luonto ovat aina vaikuttaneet ja olleet osa elämäämme. Jos vain hetkeksi keskitämme ajatuksemme ja kelaamme muistojamme varhaisesta lapsuudesta nykypäivään, niin muistamme kaikenlaista. Koska se kaikki on niin meitä itseämme, emme ole tulleet ajatelleeksi sitä. Olen minäkin kirjoittanut ja sivunnut aihetta usein ennenkin.

 

Niin valtavan suuria puita, jotka monen muun puun lisäksi mainitaan kirjassa,  kasvaa Pohjois-Amerikassa. Olen ehkä ainoalla Amerikan matkallani (1984) ostanut kirjasen: A Guide to Field Identication. Trees on North America. Siellä kerrotaan punapuiden perheestä,  joita oli noin 40 lajiketta pohjoisella pallonpuoliskolla 60 miljoonaa vuotta sitten. Niistä vain kaksi lajiketta jäi eloon.  Molempia on löydetty pääasiassa Kaliforniasta, Aasiassa on niitä myös.  Punapuut kuuluvat Taxodiaceae-heimoon eli suosypressikasveihin. Tuoreessa, suomenkielisessä kirjassani heimoon kerrotaan kuuluvan 10 sukua ja noin 15 lajia eli sukulaisia kasvaa muuallakin.

Punapuu eli Sequoia sempervirens  on ehkä se mahtavin, koska se voi kasvaa 110 metriä korkeaksi ja rungon läpimitta voi yltää 7 metriin. Toinen on mammuttipetäjä eli Sequoiadendron giganteum. Tätä jälkimmäistä kasvaa luontaisena vain Kaliforniassa. Muualla ne eivät yllä samoihin pituuksiin kuin siellä. 

 

Erityisen paljon ajatuksia herättävän kirjan lukeminen on minulla vielä kesken. En oikein osaa kirjoittaa kirjoista ja edes arvostella niitä, mutta voin kyllä suositella. Sorrun aina loppujen lopuksi lukemisen minussa nostamiin tunteisiin, tässä ensin niihin päällimmäisiin. Tämän lukeminen kasvattaa omaa rakkauttani puihin entisestään. Ja se tiedonhalu pursuaa liitoksista. Puut saavat halauksia!

 

Tässä yhteydessä jostakin mieleni sopukoista mieleeni alkoi virrata muistoja.  Aloin nähdä kaatuneita puita, jotka olivat aikojen kuluessa kivettyneet. En heti muistanut, missä olin sen kokenut. Pikkuhiljaa muisto palautui mieleen. Näin niitä syyskuussa 2008 Samoksella. Olin jopa kuvannut niitä, mutta en ole merkinnyt matkapäiväkirjaan, miksi olin halunnut kiivetä juuri sille paikalle. Ehkä se tieto löytyisi opaskirjasesta, jota ei juuri nyt löytänyt. Googlaamalla matkakohteista ei yleensä löydä muuta tietoa kuin yöpymispaikkoja, uimarantoja ja hotelleja. Harvalla on niin erikoisia kohteita kuin minulla. Joka tapauksessa kyseinen paikka löytyy saaren itäisestä osasta, ei kovin kaukaa Samos-nimisestä kaupungista. Sen nimi oli Aghia Paraskevi.

 

Äskettäin näin unta, jossa mietin suurta kirjavarastoani. Unen myötä päätin ensimmäiseksi erota taidekirjoistani. Jotakin on tehtävä, sillä en näillä näkymin saa koskaan kaikkia varastossa olevia kirjoja tutkittua. Romaaneja minulla on jäljellä aika vähän, koska olen pyrkinyt laittamaan ne lukemisen jälkeen jakoon, välillä epäonnistuen. Kasvi- ja historiakirjat jäävät viimeiseksi. Suunnitelmat eivät aina pidä. Koska jaksamiseni on välillä heikkoa ja projekti aika valtava, voi tämäkin jäädä vain ajatukseksi. Unessa en tehnyt kirjoille mitään, vaan olin jakamassa oletetun muuton yhteydessä kotini tavaroita. Yllättävää kyllä, unessa oli myös kymmenen vuotta sitten kuollut sisareni. Uni jäi kyllä kesken.

 

Joinakin päivinä olen mahdottoman uupunut. Siksi voisi kuvitella, että olen paljon vanhempi kuin olen. Jo vuoden ajan lähes kaikki harrastustoiminta on ollut kuin mennyttä unta. Omat viiteryhmät ovat vain sähköpostien takana. Oman perheen parissa tunnen itseni usein dinosaurukseksi menneisyydestä. En oikein kestä yhtäkään arvostelevaa ja holhoavaa kommenttia. Ne viittaavat siihen, että minun aikani on loppumassa. Pidän silti kiinni omista kiinnostuksen aiheistani eikä minusta koskaan tule vanhustentalossa leikkivää ja laulavaa ihmistä. 

 

Vallitsevan epidemian takia minua ei ole tarvittu niin paljon kuin ennen. En olisi edes jaksanut enää samalla tavalla.  Silti minulla on vielä paljon muita asioita kesken. Tällä viikolla olen kokenut lohduttavaksi ajatuksen tai ymmärryksen siitä, että olemme kuin kasveja tai puita. Kun meidät kaadetaan tai tuhotaan, meidän juuremme jatkavat elämäänsä maan alla ja keskustelevat edelleen muiden kaltaistensa kanssa. Jos samasta juurakosta lähtee kasvamaan uusi puu, se omaa jopa itseasiassa saman DNA:n kuin ”kuollut” puu. Kaiken lisäksi osa meidän ihmisten geeneistä on yhteisiä puiden kanssa.

Emme oikeastaan voi olla varmoja siitä, mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuoltuaan. Jokaisella meistä on omat käsityksemme. Useimmat eivät halua edes ajatella elämän loppua. Enpä minäkään ole kovin innostunut aiheesta paitsi ehkä siltä osin, mikä koskee itseäni. Mikä johdattaa ihmisen mielen ajattelemaan juuri tiettyjä asioita? Miksi ne samat asiat askarruttavat lapsuudesta saakka? Miksi jotkut ihmiset kieltäytyvät ajattelemasta?

Maaliskuu on alkanut. Onko geeneissäni jotakin, joka viittaisi kevätmasennukseen vai koskeeko se koko ihmiskuntaa? Kasvien kanssa puuhailu auttaa aina. Sain vihdoin tyttärentyttäreltäni saamani kultaköynnöksen vesilasissa juuria kasvattaneet yksilöt istutettua. Toista lajiketta varten pitää käydä ostamassa ruukku. Vaikka päätin aikanaan talosta pois muuttaessani, että en enää kerää kasveja, niin ehkä silti? Vaikkei niille olekaan tilaa, mutta eihän tilaa ole edes kirjoille ja papereillekaan.

Onkohan minulla vielä tallella se pieni männynkäpy, jonka keräsin talteen pihamäntyjen alta maaliskuussa 2000, kun ensimmäisen kerran kävin sillä pihalla, jossa minun mäntyni kasvoivat?

Olihan se tallella!