Keväällä 1965 huhtikuussa täytin 18 vuotta. Äskettäin tajusin, että olinkin säilyttänyt kalentereitani ajalta 1964 eteenpäin. Tutkiessani vuoden 1965 merkintöjä, huomasin, että olin kirjannut pieneen tilaan kaikki sinä vuonna lukemani kirjat. Samana keväänä kirjoitin kotiaineen: ”Millaisista kirjoista pidän eniten”. Mainitsin siinä ensimmäisenä Victor Hugon ”Kurjat”, josta kirjoitin aineessakin paljon. Olihan kirjasta muodostunut ajan kuluessa tärkeä ja yritin siirtää sitä myös sisarteni tuntemaksi lukemalla sitä heille ääneen.
Kaikki muutkin aineessa mainitsemani kirjat olivat ranskalaisia, sillä lapsena lukemastani Victor Hugosta oli alkanut ranskalaisen kirjallisuuden ihailuni. Mainitsen myös Anatole Francen, Alphonse Daudetin ja tietysti Charles Baudelairen ja kirjoitan myös siitä, miksi arvostan heitä. Opettaja, suomen kielen opettaja Unto Pennala, oli alleviivannut useita kohtia punakynällä ja korjannut muutaman kohdan. Hän oli antanut arvosanaksi 9, mutta kirjoittanut myös, että käsialastani on paikoin vaikea saada selvää. Opettajamme Pennalan ajatukset eivät oikein koskaan olleet samansuuntaisia omieni kanssa, mutta se on toinen tarina.
Silloisen käsialani vuoksi en ole paljon lukenut omia päiväkirjojani siltä ajalta, mutta nyt yritin ottaa ajasta kiinni. Tuona vuonna en myöskään enää maininnut ihmisten ja ihastusteni nimiä. Joistakin kuvauksista tiedän ja muistan, ketä olen tarkoittanut. Silloiset käsialani ovat osa peittelyä, koska sisareni saattoivat lukea päiväkirjoja ja sitten kiusata.
Keskiviikkona 10.3.1965 kirjoitan tapani mukaan tajunnan virtaa monta sivua mm.
”Miten typerää istua koulussa ja oppia asioita, jotka on jo opittu sata kertaa. Olisi hiljaista, vain ajatus – sinä ja minä. Siis sekään ei kannata. Meitä pitäisi kehittää toisella tavalla. Kuinka moni opettaja tuntee minut? Tietää, että olen kirjahullu, Baudelaire-hullu, Borchert-hullu ja luen kaikki illat romaaneja? Vai onko se joku toinen minä? Tässä on jotain mätää ja haisevaa. Et sinä, en tarkoita sinua, rakas, tiedä ja tunne. Istut ja kuuntelet ja luulet olevasi viisas vastatessasi kerran tunnissa. Opettajasikin pitävät sinua viisaana, koska edes näytät jotakin älykkyydestäsi vastaamalla kysymykseen: ”Mikä etunimi oli Bonaparte-nimisellä erittäin kuuluisalla henkilöllä?”
Siinä taisin hypätä jo historian tunnille.
Jatkan vielä hetken, koska äskettäin taisin sanoa, ettei edes 1. maailmansotaa käsitelty lukion historian tunneilla.
” Joku istuu kuunnellen jännittyneenä ensimmäisestä maailmansodasta ja pohtii, menisikö taas kirjastoon ja lainaisi jotakin. Nyt ensimmäisestä maailmansodasta, mutta sitten tulee rauha eli rauhat ja ärsyttävä kello soi.
Kun kaikki on ohi. Kaikki. Silloin luetaan ikkunalle unohtuneesta kirjasta kuolleitten runoja. Peilissä on vihreät silmät ja ikkunasta pilkisti vahingossa aurinko. Äänet kohoavat ja laskevat harvinaisessa hiljaisuudessa. Tuntee olevansa suuri näyttelijä. Eräs joku, se en todellakaan ole minä, joka seisoo Aleksis Kiven pään edessä ja lausuu sille rakkaudentunnustuksiaan. Runot hyppivät rapuissa, ilmasta temmatut. Joku niistä on banaali, toinen hautaruno. Aleksis Kivestä likaiseen lattianpesuveteen. Se oli siivooja jossakin kaikuvassa käytävässä. Leijailevat askeleet. Runon siivittämät. Ulkona, takana lukkoon mennyt ovi ja satoja ihmisiä. Sinäkin.
Sitten oli ihan kaikki ohi. Aurinko vain paistoi iltapäivällä ja hymyili, mutta vain vähän.”
Tekstistäni ymmärrän, mitä tarkoitan. Käsialani lukeminen on minullekin vaikeaa ja vaatii aikaa. Yhteen paksuun vahakantiseen vihkoon mahtuu yleensä vain noin kahden kuukauden merkinnät. Lisäksi niitä voi yhdistää kalenterin merkintöihin, jotka kertovat, mitä kaikkea muuta olen tehnyt samoina päivinä. Jälleen kerran sanon ja kirjoitan, että oma historia on todella mielenkiintoista tutkittavaa.
Lukiessani voi aivan oikeasti palata sinne Hämeenlinnan Yhteiskouluun, rakennukseen, joka nyt on jo purettu ja tilalle on rakennettu uutta. Olinhan siinä koulussa oppilaana kahdeksan vuotta. Keväällä 2016 vietimme 50-vuotisjuhlia, jossa tapasin monia koulukavereitani. Pääsimme jopa käymään koulussamme ja niissä luokissa, jonne päiväkirjani kirjoitukset sijoittuvat.
Minua oli pyydetty pitämään esitys bloggauksestani. Tein aiheesta PowerPoint-esityksen. Muistaakseni aloitin ensimmäisestä blogistani nimeltä Polulle kauas ja jatkoin tietenkin Unikkopellossa-blogilla. Tein meille myös yksityisen Facebook-ryhmän, jossa keskustelimme myöhemmin monista asioista ja jonne liitin kuvia myöhemmistä tapaamisistamme. Tänä keväänä luokat tapaavat jälleen Hämeenlinnassa kahtena päivänä. Ilmoitin jo, etten aio osallistua. Tänä keväänä minulle on tärkeintä selviytä kahden sukuseuran vuosikokouksesta
Kun lähdin koulusta 1966, en tavannut vuosien mittaan muita koulukavereitani kuin paria ystävääni. Yhteys syntyi yllättävän helposti vuosikymmenten jälkeen. Palaan toisella kertaa siihen, miten ystävällisesti teksteissäni suhtauduin koulukavereihini, vaikka tunsin silloin lukioaikana ja aiemmin olevani ulkopuolinen.
Pystyisikö tekoäly lukemaan päiväkirjani ja muuntamaan sen?
Tässä linkki blogiini, jossa kirjoitin kevään 2016 tapaamisesta https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/05/minne-viisikymmenta-vuotta-havisi.html
Tuosta hetkestä, jota kuvailin edellä, on kulunut jo yli 60 vuotta. Ajattelen nyt usein, että me olemme jo kadotettua ja pian kokonaan unohduksiin vaipuvaa sukupolvea, jonka kirjoituksia, sanomisia ja tekemisiä ei arvosteta. Ikäiseni, minua vuotta vanhempi maailman suurin herra tällä hetkellä on Donald Trump. Hän saa sanoa mitä tahansa ja suurin osa ihmisistä on hiljaa. Osa hyväksyy, osa epäilee, me tavalliset ihmiset emme ymmärrä ollenkaan, miten puolihullu saa huseerata ja määrätä melkein koko maailman asioista joutumatta vastuuseen mistään. Normaalin (mikä on normaali?) ihmisen ajatusmaailman voi kuvitella olevan täysin erilainen, mutta kun tarpeeksi kauan kuuntelee Trumpia, niin voi olla, että hänen tapansa toimia ja puhua leviää myös tavallisille ihmisille. Meilläkin monet tuntuvat hyväksyvän hänet ja hänen ajatusmaailmansa.
Tänä päivänä kannattaa pysytellä entistä tiukemmin omassa kuplassaan ja varoa erityisesti, mitä kenellekin sanoo, jottei joudu tulilinjalle. Omissa pienissä kaaoksissakin on pitelemistä kuten olen huomannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti