Pimeät ajat menevät ohitse ...

Mietin äskettäin mennyttä korona-aikaa ja sen aiheuttamia vaurioita, jotka meistä monen osalta saattavat jäädä pysyviksi. Pihtasin koko korona-ajan ottamasta yhteyttä lääkäriin sairausongelmieni takia. Tutkin päiväkirjaani osatakseni ehkä vastata lääkärikäynnillä esille tuleviin kysymyksiin. Kirjasin asioita ylös, koska olin tajunnut, että tekemäni laiminlyönnit aiheuttivat sairauden pahenemisen siihen tilaan, missä olen ollut pitkään. 

Kaikki kuvat ovat vuodelta 2020. Tässä tutkin mappia täynnä vanhoja asiakirjoja, joita tutkin artikkeliani varten Kaloisten kyläkirjaan... ja muutenkin. 29.2.2020.

Huomasin, kuinka tärkeätä minulle on ollut aina pärjätä ja katsoa omien vaikeuksieni ohitse, kunnes ne iskevät niin kovaa, etten voi enää selättää niitä. Tosin piilottelen niitä edelleen, mutta saatan puhua niistä jo muillekin. Luin päiväkirjojani kuin joku muu olisi ne kirjoittanut. Tajuan, miten totta on, että korona ja sota Ukrainassa katkaisivat minunkin hyväksi kuvittelemani elämän. Minut alistettiin pitkitettyyn sairauteen, joka ruumiin lisäksi vaikutti mieleen. Olen huonovointisuuteni kustannuksella yrittänyt työntää sitä kaikkea pois itsestäni, mutta se on ollut vaikeata. Mietin usein, kuinka monet ihmiset ovat olleet samassa kuopassa yrittäen kiivetä kuopan reunalle. Emme ole kuopassa sinne ammuttuina sodan uhrina tai sairauden lopullisesti runtelemana vaan huutaen apua ja voimiamme takaisin pystyäksemme elämään täysipainoisesti.

Totta on, että samanaikaisesti vuodet kulkivat ohitseni ja ikääkin karttui. Eikä edes ehtinyt tehdä kaikkea, mitä oli suunnitellut.  Useimmiten syytämme tietenkin itseämme kuten minä teen. Yhtäkkiä myös vain putosimme normaalin, tavallisen ihmisen elämästä ja suistuimme kaiken lisäksi vanhuuteen, jota monet nuoremmat eivät edes ymmärrä. Olen usein kuin haamu menneisyydestä. 

Hyrylän S-marketin parkkialueella 13.4.2020

 

Tämä aihe on kummitellut muistissani, mutta aloittaessani kirjoittaa tätä tekstiä, tunne on vahvistunut ja sain siitä hataran otteen.  Kuten ennenkin kirjoittamalla yritän karistaa synkkiä ajatuksia mielestäni, jotta pystyisin elämään täysipainoisesti eteenpäin.

Eräässä blogissani marraskuussa 2022 kirjoitin:

” Viime viikkojen aikana minusta on tuntunut, että olen siirtynyt radaltani syrjään, lennän lähes holtittomasti radan ulkopuolella välillä muistaen, minne olin matkalla ja sitten taas pyörin eteenpäin ja unohdan tarkoitukseni. Se tapahtui jossakin vaiheessa kesän ja syksyn vaihteessa. Ikään kuin aivoissa olisi katkennut verisuoni tai jotakin vastaavaa, josta pitäisi toipua. Ajatus on oudolla tavalla vaivannut minua. Joskus jopa olen ajatellut, että jos niin kävi, sillä on ehkä ollut hyvä tarkoitus. Mietin tätä asiaa lisää.” lähde: Pimeä marraskuu

Kävin viime viikolla tosiaan lääkärillä. Olin valmistautunut paperinivaskalla, jota en edes ottanut esiin. Kerroin vain lyhyitä otteita, soittoni terveyskeskukseen olivat tapahtuneet äärimmäisen epätoivon hetkillä. Joka kerta minua oli kuunneltu ja pari kertaa lääkärikin soitti yllättäen. Elämäni oli yhtä selviämistä päivästä toiseen, mutta olin saanut kaikki velvollisuuteni hoidettua ja olin pystynyt auttamaan muitakin. Kiitin ja olin iloinen voidessani kertoa tilanteen alkaneen parantua päivä päivältä. Olin myös ottanut opikseni, että tarkkailisin itseäni paremmin ja ottaisin yhteyttä heti, kun oireilu alkaisi uudelleen. Nivelreumalla on tapana aika ajoin pahentua.  Joskus koronavuosien aikana, oikea käteni ja sormeni käpristyivät ja luulin satuttaneeni ne, mutta sekin oli samaa sairautta, jonka ohitse katsoin. Ehkä mainitsin sen jossakin blogipostauksessani. Päiväkirjassani kerroin, että olin harjoitellut vasemmalla kädellä kirjoittamista.  Ihminen sopeutuu eikä aina pysty ajattelemaan järkevästi.  

Maisema parvekkeelta 16.4.2020

Huomasin myös, kuinka liikkumiseni oli helpottanut ja nopeutunut, jopa autoa oli helpompi ajaa. Jaksan myös enemmän. Tosin, minunkin on muistettava edelleen suojella itseäni liialta työnteolta.

Joskus kirjoittaminen sujuu vaikeammin. Kuten nyt, kun ajattelin ottaa siihen aikaa. Mielessä on paljon asioita, työtä, muuta tekemistä ja ajatuksia. Pölyä on näköjään jälleen kerääntynyt lattialle ja huonekalujen päälle. Siivoamisen lisäksi muidenkin asioiden hoitaminen mietityttää. Ajattelen silti, että juuri nyt tarvitsen myös   hiljaista aikaa, jotta jaksan suorittaa kaikki velvollisuuteni, siis raskaan vuoden jälkeen. Oireiluni alkaa yleensä raskaiden ja kuormittavien asioiden myötä. Tässä iässä pitäisi jo päästä niistä eroon, mutta jollei se ole mahdollista, pitää yrittää osata pitää itsensä kunnolla kurissa. Toisin sanoen, kiiruhtaa hitaasti. Niin kuin muutkin vanhat ihmiset!

Ensi sunnuntaina eli vaalipäivänä täytän vuosia. Tietenkään en vietä synttäreitä. Äänestämässä kävin ennakkoon ja autonrenkaatkin on vaihdettu. Taitaa lapsenlapseni tulla jälleen viikonlopuksi luokseni, perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään eli kaksi vuorokautta. En osaa silloin tehdä töitä paitsi kotitöitä. Vaikka hän onkin usein luonani, ajattelen, että parin vuoden päästä hän ei ehkä halua enää tullakaan. Yhtä läheistä suhdetta lapsenlapsiini ei enää ole sen jälkeen tiedossa. Jospa saisin hänestä joskus apua arkistoni järjestämiseen.

Jollei suju, niin lopetan tämän tähän.  Huhtikuun tuulista ja sateista en tällä kertaa kirjoita. Kun ajatus ei leimahda, niin ei leimahda. Se pitää hyväksyä. 

Tutkin kasvikirjoja 14.4.2020. Sitä samaa tein nytkin, kun keräsin kasvikirjoja luovuttaakseni niitä eteenpäin.

 

Harmaata ja tasapaksua

Tällaista tämä on. En ole saanut edellistä 16.1. aloittamaani blogipostaustani valmiiksi enkä saa. Se olisi kertonut lähinnä päivistäni, ajatuksistani ja tekemistäni asioista. Se ei ole niin tärkeätä. Mainitsemisen arvoiset asiat ujuttautuvat muihin teksteihini tavalla tai toisella. Kaikkea ei tarvitse sanoa. Omakohtaiset tekstit näyttävät olevan luettuja. Joskus askarruttaa, miksi näin on. Ehkä on hyvässä tai pahassa mielenkiintoista lukea vanhan naisen tuskien taivalta.

Kuvat sattumanvaraisia 17.6.2011 aamu kotipihalla

Tämä aamuna heräsin uneen, joka oli kirjattava ylös. Siinä oli nimittäin minulle viesti. Olin tapaamassa vanhoja tuttuja ihmisiä, kun minulle näytettiin blogeistani kerättyä laajaa kirjasarjaa ja kysyttiin, onko lisää tulossa. Kirjasarja sisälsi juuri mainitsemiani henkilökohtaisia tekstejä. Sellaista sarjaa ei todellakaan ole olemassa. Aloin unessa ajatella, että pitäisikö sarjaa jatkaa. Keskeneräiset tekstini tulivat mieleeni ja ikävä kirjoittamisen pariin. Olen todella pitkään ollut tuskastunut, rasittunut, kipeä ja jaksamaton. Puurran kyllä kaikenlaisten tehtävien parissa ja innostun monista asioista. Uni muistutti minua vapaan kirjoittamiseni tärkeydestä. Huolimatta edelleen keskeneräisistä muista tehtävistä, se johdatti minut nyt jatkamaan blogiin kirjoittamista.

Viimeisimmän viikon aikana olen yrittänyt saada aikaan esitystä ensi viikon Helsingin Kuolemajärvi-kerhoon. Eilen sain vihdoin lähettyä kutsun kerholaisten sähköposteihin. Koska meillä ei ollut esiintyjää tammikuulle, niin tarjouduin vapaaehtoisesti alustajaksi. Esitys on vielä työn alla, mutta aihe oli jo pidempään hautunut mielessäni.

Esityksen aiheena ovat sotakorvaukset evakoille. Tilasin muutama vuosi sitten (2022) Kansallisarkistosta isovanhempieni perheen ja sodassa olleen äitini korvaushakemukset kaikkine liitteineen. En tutkinut niitä silloin kovin tarkkaan, mutta nyt oli aiheellista paneutua niihin. Niiden eteeni tuoma pikkutarkka tieto kaikesta omaisuudesta, rakennuksista, lasten vaatteista ja tavaroista, tiluksista, ammattiasioista, eläimistä oli vaikuttava ja sisälsi paljon minulle uutta asiaa. Pisin korvaushakemus oli hakemuksineen ja päätöksineen yli 50 arkkia pitkä. Kirjoitin aiheesta blogiini 17.1.2022 otsikolla ”Havaintoja tietoisuuden rajoilla”.  Silloin paneuduin aiheeseen osittain unien ja tunteiden viemänä, mutta korvaushakemuksista kerroin osittain melko yksityiskohtaiseksi.

Tutustumiseni erääseen kirjaan johti lupaamaani esitykseen. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sain siitä sellaista tietoa, mitä en ole muualta saanut.

Se oli Johannes Virolaisen 1989 Otavalla julkaistu kirjan ”Siirtokarjalaiset 1941–44.  Kotiinpaluu, jälleenrakennus, uusi lähtö”. Kirja kertoo todella tarkkaan kaikesta, mikä liittyy kirjan otsikkoon sisältäen paljon sellaista, mitä en ole mistään muualta lukenut.

Virolaisen s. 1914 tehtävä sotien aikaan oli seuraava Wikipedian mukaan:

” Sotien aikana Virolaisen ura kietoutui karjalaisten kohtaloihin. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa 1940 Viipuri, Yläsommeen kylä ja Virolaisen kotitila jäivät uuden rajan taakse. Jatkosodan aikana Virolainen työskenteli Palautetun alueen neuvottelukunnan toimistopäällikkönä 1942–1944. Neuvottelukunnan tehtävänä oli organisoida jatkosodan alussa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakennus ja -asutustyöt. Kun jatkosota päättyi 1944 ja talvisodan jälkeinen raja vahvistettiin Moskovan välirauhassa, neuvottelukunta lakkautettiin. Virolainen nousi sisäasiainministeriön siirtoväenasiain osaston päälliköksi tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Sota-aikana hän yleni luutnantiksi ja myöhemmin vielä reservissä kapteeniksi.”

Evakkojen kohtalot, molemmat lähdöt ja paluut ajankohtineen ja vaatimuksineen vyöryivät eteeni. Tietoa oli enemmän kuin olin aiemmin tavannut missään. Karjalan alue oli laaja ja vaikkapa talvisodan hävitys oli jo koskettanut alueita eri tavalla. Kuolemajärvellä hävityksen aste oli yli 90 %. Samanaikaisesti piti huolehtia myös väestön asuttamisesta molemmilla kerroilla. Sodat vaativat valtavasti voimavaroja sekä evakoilta että valtiovallalta.

Koskettavaa oli myös karjalaisten kuume päästä takaisin ja rakentaa kodit ja ympäristö uudelleen. On aina hienoa jakaa tietoa kaikista siirtoväkeen liittyvistä asioista, koska väärinkäsityksiä on liikkeellä edelleen, vaikka kuinka paljon.  Vieläkin joutuu selittämään, että karjalaiset ovat kantasuomalaisia ja että siellä oli kahta uskontoa, oli luterilaisia ja ortodokseja. Karjalan kieltä tyrkytetään usein kaikkien karjalaisten kieleksi, mutta esim. Karjalan kannaksella puhuttiin suomen kieltä, murretta.

Alex ja minä "hirmumyrskyn" jälkeen hänen kotipihallaan 13.8.2017

Lapsenlapseni Alex on viettänyt tammikuun aikana kahteen otteeseen viikonlopun luonani. Silloin omistauduin vain hänestä huolehtimiseen ja nautin, että Minni-kissan kanssa saamme mukavaa seuraa. Silloin kirjoittelen yleensä vain päiväkirjaani ja teen pakollisia kotitöitä.  Alexin isä on äskettäin kuollut ja olen jäänyt ajattelemaan häntä ja kaikkea, mitä oli tapahtunut siihen mennessä, kun perheen tiet erosivat 2019 Alexin ollessa 7-vuotias. Olemme puhuneet myös hänen muistoistaan vanhasta kodista.  Koska olen ollut hänen elämässään hänen syntymästään asti, niin vatvon ja ajattelen kaikkea pitkään. Kuolema pysäyttää aina ja vie miettimään myös kaikkea sitä, mikä on elämässä tärkeintä. Puhumme usein  ajattelematta asioista syvällisesti ja tunteilematta, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee ajatukset. Muistan kaikki hyvät asiat ja surut. Kaikki löytyy valokuvistani, koska toivottomana asioiden dokumentoijana olen kuvannut perheen tapahtumia noin 10 vuoden ajalta. En voi olla ajattelematta, että varmaan kaikki osalliset ajattelivat menehtyneen elämää ja suhdetta häneen. Mutta siitä on vain niin vaikeata puhua. Enkä minä ole kirjoittamassa romaania kenenkään elämästä, en edes omastani, koska se koskettaisi valtavan suurta joukkoa ihmisiä. Tuskin kukaan loukkaantuu siitä, että mainitsen tämän asian täällä blogissani.

Kaupan pihalla korona-aikana 13.4.2020

Tulevina päivinä jatkan esitykseni tekemistä ja valmistautumista.

Minua huvittaa, että kirjoitan tällaisia blogipostauksia, joissa kerron kuin alakoululainen päivän tapahtumista. Lapsena en kertonut tunteistani, sitä olen joskus ihmetellyt. Rivien välistä luin usein, että niistä olisi ollut jotakin sanottavaa, mutta jätin sanomatta. Olen miettinyt ja varmaan ja aiemmin kirjoittanut siitä, mitähän olen tarkoittanut. Elämänkokemus kertoo minulle, mitä ehkä tarkoitan. Ihminen joutuu pakosti piilottamaan tunteita, koska niistä puhuminen on tuonut jännitteitä perheenjäsenten väliseen suhteeseen ja tarkempi käsittely jopa riitauttanut ihmisiä. Niinhän se on vieläkin, kun tarkemmin ajattelen. Väärinkäsityksiä syntyy liian helposti, koska emme ole oppineet keskustelemaan eikä tarkentamaan kunkin henkilön luonteeseen ja ajatusmaailmaan. Monelle empatia on tuntematonta. Riita tai yhteentörmäys on väistämätöntä. Nykyaika sattuu jopa korostamaan sitä.

Suomalaiset vasta opettelevat kommunikointia, ymmärtämistä ja sopua toistensa kanssa, sekä yhteiskunnassa kaikkialla ja perheissä yksilöineen.

 On niin, että kivat asiat saavat unohtamaan kipeän jalkani, joka tuntuu vähän paremmalta, muttei salli vielä sen kummempaa liikkumista kuin käynnin kaupassa kerran tai kaksi kertaa viikossa. Olen armottoman hyvä sekoittamaan ympäristöni, mikä ei ole mikään ihme, koska paperitavaraa on niin paljon ja aina jotakin on hukassa. Siis, siivotakin pitäisi, siinä minun liikuntani.

Valokuvaus on jäänyt syrjään, on pimeätä, sataa välillä räntää ja luonto on harmaa ja iloton. Tylsää tekstiä, mutta elämä on pääosin harmaata ja tasapaksua ja oikeastaan se on siinä parasta, kunhan sen tajuaa. Siitä tuli myös otsikko tälle postaukselle.

 .... ja blogialusta reistaili, ettei tästä tahtonut tulla valmista...

Selfie kotipihalla 25.6.2014

 

Kutittelen muistiani

Istahtaessani läppärini ääreen minulla oli mielessä kaksi juttua: aloitanko oman seuraavan blogipostaukseni tai aloittamattoman tekstin sukukirjaa varten. Ratkaisu tuli eteeni niin kuin aina yleensä sattumalta. Pieni talitiainen tuli koputtamaan edessäni olevaan ikkunaan, neljänteen kerrokseen. Oman rakkaan äitini ”alter ego” tai vain nälkäinen pikkulintu. Minullehan talitiainen on aina symboloinut äitiäni.

Siinä nuoruuden päiväkirjoja (kuva 27.1.2023)

Aamulla herättyäni ajattelin tulevan päivän tekemisiäni, lähinnä kirjoitussuunnitelmiani. Edellisen blogipostaukseni jälkeen minua ovat alkaneet kaivertaa monet asiat menneisyydestäni, jotka olen haudannut syvälle tietoisuuteeni. En ole unohtanut asioita, mutta en ole halunnut ajatella niitä. Niissä on aika paljon käsiteltävää. Luonnollisesti olen aiemmin valinnut itselleni helpoimmat asiat tai ne ovat syystä tai toisesta tulleet ajankohtaisiksi. Loogista on jatkaa lapsuudesta, sillä sieltä löydän paljon muistoja, joita olisi kiva katsella eri suunnilta. Itse asiassa juuri ne ovatkin olleet nyt pyrkimässä etualalle eli kaukaisimmat lapsuuden muistot.  Toisaalta rinnalla ovat edelleen vanhempieni kokemukset ja niiden tarkastelu suhteessa heidän lapsiensa elämään. 

Kävin hakemassa omenia ystävättäreni omenapuusta, jonne jäi minun jälkeeni mielettömästi omenia. Pihan ainoan omenapuun oksista osat roikkuvat omenista raskaina maahan saakka. Kyseiset omenat ovat myöhäistä lajiketta ja ne säilyvät pitkälle syksyyn. Juodessamme kahvia, kerroin myös hänelle, että oma historiani tunkee esille hyvin voimakkaasti odottaen, että käsittelen sitä kirjoittamalla. Hänestä ajatus on kauhea, mutta hän myönsi, että ehkä se voi olla jollekin toiselle hyväksi. 

 

Tutkiessani itseäni, ajattelen siis samalla myös kaikkia ennen minua eläneitä ja perheeni jäseniä. Ihmisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta tunnen vain oman historiani. Vanhempieni osalta joudun ohittamaan paljon asioita, koska en tullut aikoinaan kysyneeksi. Jos olisin tiennyt, että tulen aikanaan kirjoittamaan juuri näistä asioista, olisin kysellyt. Kokemukseni on, että olemme hyvin varovaisia haastatellessamme ihmisiä heidän elämästään ja ajatuksistaan, ettemme edes rohkene kysyä kaikesta. Kaikki eivät edes vastaisi kysymyksiimme. Ihmisten häpeätaakka on suuri. He ovat koko elämänsä keränneet taakkaa ja saattavat pitää kysymyksiä yksityisyyteen kajoamisena, vaikkei kukaan ole julkistamassa heidän elämäänsä.

Kaltaiseni sukututkija, joka on tutkinut jo omia sukujaan ristiin rastiin ja aika paljon muidenkin sukuja, on astunut toiselle askelmalle. Kunnioitan kaikkia ihmisiä katsomatta syntyperään ja heidän tekemisiinsä. Katselen ihmisiä sekä eläviä että kuolleita suurella hellyydellä ja yritän päästä lähemmäksi. Teen näin erityisesti jo meitä edeltävien ihmisten osalta. Onhan siinä vaikeutensa. Arkiston asiakirjat kertovat vain kylmät faktat, joiden taakse haluan kaivautua.  Vaikkapa jos löytyy oikeuden pöytäkirjoja, niistäkin voin rivien välistä lukea muiden talteen kirjoittamaa, mutta loppu on kerättävä ja kuviteltava. Osittain sama koskee myös itseäni, kun ajattelen muiden itseeni tekemää vaikutusta. Pinnan alle jää paljon.

Myöhempiä päiväkirjoja osa tässä. (kuva 27.1.2023)

Varhaislapsuudestani minulla on vain joitakin hajanaisia välähdyksiä. Muistan, kuinka olin parina kesänä mummoni eli äidinäitini luona, hänen, jonka äidin salaisuuden olen nyt selvittänyt. Kuten oma äitini on myöhemmin kertonut, mummo ei ollut mitenkään lapsirakas, vaikka hänelle oli syntynyt 13 lasta ja vaikka hän piti lasten pyhäkouluja juuri ainakin niihin aikoihin, kun olin hänen ja papan luona Anjalassa. Kävinkin niissä hänen kanssaan, mutta en muista muuta kuin, että juoksin perässä, kun hän viiletti tietä pitkin taloon, jossa pyhäkoulua pidettiin.

Oleskellessani isovanhempieni luona ehkä viikon pari kahtena kesänä, olin ehkä 7–8-vuotias.  Nukuin yöni yksin keittiön vieressä olevassa huoneessa ja tein varmasti kaikenlaista askaretta, mitä pyydettiin. Muistan, että en pystynyt syömään mummoni kirnuamaa voita. Sitä säilytettiin keittiön lattian alla olevassa kellarissa. Juoksentelin heidän mökkinsä ankeassa ympäristössä peläten käärmeitä. Ympäristö oli pelkkiä ruohoa kasvavia peltoja, joiden takana oli vaikeakulkuista metsää. Kaipasin mielettömästi kotiin ja sen vehmaaseen, ympäristöön viljapeltojen ja metsän äärelle.  Koinko silloin ensimmäiset yksinäisyyden ja yksin olon tunteet, tunteen, että minun on selvittävä omin voimin? En olisi edes uskaltanut pyytää apua mummolta. Isovanhempani olivat Karjalan evakoita, mummoni oli syntynyt 1892 ja pappa 1887 eli mummoni oli tuolloin noin 55-vuotias, tyttäreni ikäinen.

Samalla aukealla kuin isovanhempieni mökki oli, ei ollut muita taloja, oli vain vaikeakulkuista maastoa. Sieltä oli useita kilometrejä matkaa Anjalan keskustaan, jossa jouduin eräänä kesänä käymään pyöräillen hammaslääkärillä. Koska osasin silloin ajaa pyörällä, olen ollut siellä ainakin koulun 1 ja 2 luokan välissä. Koulua aloittaessani syksyllä 1954 en osannut ajaa vielä pyörällä. Siihen aikaan lapset opettelivat ajamisen aikuisten pyörällä. Mieleeni on jäänyt jännitys ja pelko ajaessani metsätietä, yrittäen muistaa, että kääntyisin oikeaan suuntaan eräästä risteyksestä.

Lapset pakotettiin 1950-luvulla hyvin aikaisin itsenäisiksi. Jäin miettimään, miten se vaikutti meidän luonteeseemme. Olinhan ollut pikkulapsesta saakka itsepäinen ja halunnut tehdä kaikki asiat itse. Mutta lapsi on lapsi. Kuuluiko sen ajan vanhempien kasvattaa lapsesta varhain mahdollisimman itsenäinen. Olinhan jo pienestä pitäen saanut käydä kaupassa yksin, pimeässäkin taskulamppu kädessä. Mutta sainko vanhemman läsnäoloa ja hellyyttä? Meitä lapsia oli tuossa vaiheessa jo neljä tyttöä ja kaikilla oli omat tarpeensa.

Tämän kuvan ajankohdan pystyin varmentamaan ensimmäisestä päiväkirjastani. Sen isäni on ottanut 12.5.1957. Mummolla on ollut syntymäpäivä ja oli äitienpäivä. Hän istuu keskellä ja minä hänen edessään. 

Äitini kertoi aikoinaan minulle, että minut lähetettiin tarkoituksella lyhyiksi ajoiksi pois kotoa. Äitini mukaan tarvitsin lomaa. Hoidin nuorempia sisaruksiani liian innokkaasti, opetin ja hoivasin heitä. En itse muista siitä mitään. Jälkikäteen olen ajatellut sen olleen vain opettavaista. Siitä varmaan syntyi itselleni myös myöhemmin ajatus, etten halua itselleni koskaan lapsia. Aikoinaan vanhemmat sisarukset hoisivat nuorempia. Olihan äitini joutunut lapsena samalla tavalla ja paljon enemmän hoivaamaan lukuisia sisaruksiaan ja myöhemmin piikana hoitamaan muiden lapsia ja kotielämiä. Se sai hänet kaipaamaan itsenäisen naisen elämää, minkä hän oli saanutkin aloittaa ennen sotaa. Hän lienee kokenut varhaisen lastenhoidon omille lapsilleen ei-toivottavaksi elämäksi. Tiedä häntä.

Joka tapauksessa äitini kaipasi aina myöhemmin itsenäisen naisen elämää, mitä hän ei perheen perustamisen jälkeen enää koskaan kokenut. 1950-luvulla hän koki itsensä lapsentekokoneeksi ja häpesi itseään hänet tunteneiden edessä. Olin siitä tietoinen jo kovin nuorena ja se jätti minuunkin omat jälkensä. Koin äitini tyytymättömyyden ja vaikeudet ja olin myöhemmin neuvomassa häntä eroamaan. Eihän siitä olisi mitään tullut.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta ennen koulun alkua. Yksi muistoista on kaivellut minua ennenkin. Olen ollut oletettavasti vanhempieni mukana matkalla jonnekin linja-autolla. Kesken matkan auto syttyi palamaan ja väki joutui ulos autosta. Muistan, että paikka oli korkealla mäellä ja alhaalla vilkkui järvi. Olimme ehkä matkalla jonkun sukulaisen juhliin. Mutta missä ja milloin? Muistaakseni kysyin sitä kerran äidiltä. Hän taisi vastata, että kysymys oli joistakin juhlista, muttei muistanut tarkemmin. Olen itse päätellyt, että vierailupaikkakunta oli joko Askainen, Säkylä tai Mietoinen. Ajankohta 1950–1951. Vanhemman sukupolven sukulaisia oli vielä elossa? Heihin pidettiin yhteyttä. Tiedän, että yhtäkään ihmistä, joka muistaisi, ei ole enää elossa. Hurja ajatus.

Aloitin kansakoulun 1.9.1954. Siitä jatkan myöhemmin tai en, jollen ehdi. Sitä edeltävältä ajalta on olemassa jo paljon muistoja, joiden kaikkien ajankohtaa en pysty ehkä koskaan tarkentamaan. Ajattelen, että ehkä on paras ottaa niitä esille, kun ne nousevat pakolla esiin.

Olen kirjoittanut paljon blogipostauksia vuosien mittaan enkä aio nytkään lopettaa. Monissa blogeissani olen jo käsitellyt lapsuuttani. Tämä kirjoitus on eräänlaista herättelyä, josko löytäisin uuden erilaisen näkökulman, josta edetä. On ehkä aika alkaa kaivaa vanhimmat paperit ym. esille ja ehkä lopulta ne käsiteltyäni hävittää ne. Hurjaa, sillä oikeasti minulla ei ole nyt aikaa siihen muuten, kuin pala kerrallaan. Samoin on ollut aiemmin, mikä tulee esille blogeistani.

Nähtäväksi jää, miten käy.  Arkiset päivittäiset askareet haukkaavat aina ison osan päivästä, tulee väsymys, on levättävä. Lopetellessani tätä, äitini ” alter ego” ilmestyi taas parvekkeen reunalle. Lähdin sulkemaan pientä aukkoa parvekelasissa ja huomasin, että talitiainen olikin päässyt jo sisälle. Avasin lasit selälleen ja yritin hätistää lintua pois. Yhtäkkiä sisällä nukkumassa ollut Minni-kissa ryntäsi parvekkeelle ja lähes tarttui lintuun. Sain petokissa Minnistä otteen ja vein mustan pantterin sisälle, mutta hän pysytteli kiihkoa täynnä naukuen ovella. Tapahtuman jälkeen lintu tippui parvekkeen reunan kuiluun ja on nyt siellä. Ikkunat ovat auki. Kissa juoksee sisällä ympäriinsä ja minä odotan, että tiainen pääsisi omin voimin pois.

Myöhemmin. Ei päässyt. Jouduin auttamaan pitkällä kepillä ja nostamaan rääkyvän linnun vaivalloisesti ylös ja vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Miten päihitän suruja ja mielipahaa?

Harhailen taas päiväkausia ajatuksissani tekemättömien asioiden ja tehtävien viidakossa, mikä lienee oikeasti aivan turhaa.  Joskus vain kiinnepiste maisemassa katoaa eikä ihminen tiedä, minne suunnistaa.  Tutkin julkaisemattomien blogipostausteni hakemistoa. Alla oleva teksti minun oli tarkoitus julkaista lokakuun lopussa 2018. Olin käyttänyt siinä pohjana vanhalla, hävinneellä ”Polulle kauas” blogialustallani 5.10.2008 julkaisemaa postausta.

27..9.2008 Efesos

En sitten kuitenkaan julkaissut sitä. Suuren kirjahyllyni kirjat tuijottavat selkääni kirjoittaessani. Lisäksi suuri osa kirjoista on laatikoissa/pöydillä (tai alakerran häkkivarastossa) odottamassa kierrätykseen lähtemistä, uudelleen lukemista tai ylipäänsä lukemista, paneutumista niihin tavalla tai toisella. Mutta en ehdi. En ehdi mihinkään niin kuin ennen. Mika Waltarin kirjaa en nyt löytänyt käsiini.  Mitä tästä kaaoksesta enää edes löytää?

Kirjoittaminen helpottaa aina hetkeksi kuten myös valokuvaus, lukeminen, historia ja tutkiminen... 5.10. 2008 Lähdin Istanbuliin. Siis vain virtuaalisesti.

Aloitin silloisen blogini seuraavalla lainauksella Mika Waltarin kirjasta ”Lähdin Istanbuliin”:

”Päätin hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.”

Otsikkona oli sama kuin minulla nyt: ”Miten päihitän suruja ja mielipahaa.” 

Eli teen sen matkustamalla omassa mielessäni. En lähtenyt tosin sillä kertaa Istanbuliin, kaupunkiin, johon edelleen kaipaan. Olen ollut siellä viikon keväällä 1992. Sen sijaan lähdin Efesokseen, jossa olin päässyt toisen kerran elämässäni käymään syyskuussa 2008 Samokselta käsin. Kopion sen kohdan tänne suoraan. 

”Juuri nyt haluaisin kävellä Efesoksen kaupungissa Vähä-Aasiassa, nykyisessä Turkissa, Selsukin kaupungin viereisellä tasangolla, jonka itäistä reunaa Aigean meren aallot aikoinaan hivelivät. Kun nykyajan turistiryhmien meteli on kaikonnut ja portit ovat sulkeutuneet, voin helposti palauttaa mieleeni sen kaukaisen ajan. 

Kivet ja rauniot löytävät toisensa ja edessäni on muinainen Efesoksen kaupunki iltahämärissä päivän hyörinän ja kiireen laannuttua.  Historian haamut astuvat näyttämölle ja voin alkaa kulkea heidän kanssaan pitkin kivillä päällystettyjä katuja ja aloittaa samalla jatkuvan vuorokeskustelun rinnallani kulkevan kanssa.

Haluanko tavata Kleopatran, joka on juuri saapunut Efesokseen ylellisellä purrellaan?  Näen, millainen hän on, tutkin hänen ilmeitään, kuulen hänen äänensä, kyselen häneltä Caesarista, Marcus Antoniuksesta ja hänen lapsistaan.  Vai tulenko paikalle Jeesuksen jälkeisenä aikana muutama kymmenen vuotta myöhemmin?  Onko apostoli Paavali jo kolmannella lähetysmatkallaan palannut Efesokseen?  Efesos oli silloin vuosina 53–55 suurkaupunki noin 250.000 asukkaineen. Artemis-jumalaa palvottiin ja kaupungin ja sen ympäristön väkiluku kasvoi, koska ihmiset ympäri vähää-Aasiaa tulivat jumalattaren palvontaan ikivanhaan suureen temppeliin.

Efesoksessa huhtikuussa 1997. Sillä kertaa Marmariksesta lähtien.

 

Myydäänkö temppelien tienoilla hopeapatsaita? Tänäkin päivänä pienten matkamuistopatsaiden, kirjojen ja rihkaman kauppa kukoistaa Efesoksen ja Artemiin temppelin raunioiden lähistöllä. Paavalilla oli paljon tekemistä viedessään uuden uskonnon sanomaa. Voisin kysellä häneltä hänen matkoistaan, ihmeteoista.  Kun hän puhuu suuressa teatterissa, istun ylhäällä sataman puoleisella laidalla ja katseeni seuraa aina välillä satamakadun liikennettä.  Mutta Artemiin voima on suuri.  Kansa villiintyy helposti, koska kiihottajia on monenlaisia. Voisin kysyä Paavalilta, miten siinä oikein kävikään, kun yleisö hermostui. Vietiinkö hänen kaukana rannan puolen mäellä olevaan majaan turvaan vai vangiksi?  Nimittäin sitä osoitetaan Paavalin vankilana, vaikka Raamatun Apostolien tekojen mukaan hän ei joutunut siellä vangiksi.  Muuallakin mainitaan, että Efesoksessa Paavali vangittiin. Olihan hän saanut jo paljon kannattajia Efesoksessa ja sen ympäristössä. Minulla onkin häneltä paljon kysyttävää.

Istanbul huhtikuu 1992. Mahdottoman mielenkiintoinen kaupunki, Hagia Sofia.

Olenhan usein sivunnut hänen taivaltaan ja voisin jopa sanoa, että olen parin viime vuoden aikana suorastaan kulkenut hänen jalanjäljissään (Kreeta, Rooma). Eikä hän kuitenkaan ole koskaan ollut idolini, mutta jotakin sanottavaa hänellä lienee minulle. Vanha nainen Forum Romanumilla viime maaliskuussa (2008) kehotti minua menemään San Paolo Fuori le Muran basilikaan ja antoi postikortin siitä lahjaksi.  Sen kirkon paikalla oletetaan Paavalin haudan olevan. 

Mutta haluan viettää myös aikaa tavallisen kansan parissa, joten jätän apostolin omien mietteidensä pariin ja jatkan matkaani iltahämärässä. On alkanut tuulla ja taivas on kirkastunut. 

Minä Istanbulissa huhtikuussa 1992

 Kunpa minulla olisi oikeasti taito siirtyä ajoista toiseen. Mielikuvitus on mahtava väline, mutta sillä saattaa olla todellisuus ja tutkimukset rajoitteena. Minulle tämä on parasta leikkiä ja ajanvietettä, mitä voi olla. Se kannattaa elämääni ja vie sitä eteenpäin ja tuo vivahteita ja sävyjä ehkä omaan taiteeseeni, mitä se sitten onkaan ja miksi se ikinä kehittyykään. Ja auttaa joskus surressani, koska se taito on kasvanut ja versonutkin aikoinaan surusta. Mika Waltari kirjoitti aiemmin mainitsemani lauseen mennessään tutustumaan Zürichin historialliseen museoon hänen vaimonsa palattua Suomeen.  Hän vain osasi sitten hyödyntää ja yhdistää asioita tavalla, mitä harvat osaavat eli käyttämällä keräämänsä ainekset historiallisiin romaaneihinsa.”

Tämä teksti kertoo samalla minulle, että voisin jälleen yrittää paneutua kirjojen maailmaan. Niin jos vain ehtisin. Nuorena ja keski-ikäisenäkin luin useita kirjoja samanaikaisesti. Sitten tuli aika, kun niitä tuli haalittua, kun romaanikirjallisuus jäi sivuraiteelle ja ahmin tietokirjallisuutta. En halua enkä pysty lukemaan kirjoja jonkun toisen lukemana eli äänikirjoja. E-kirjoja luen silloin tällöin. Omat rakkaat kirjani ovat kaikki oikeita kirjoja. Ihminen itsessään on jo melkoinen kirja. Mika Waltari kirjoitti Istanbulin matkakirjan 1948. Vanhat kappaleet ovat antikvariaateissa melko hintavia.  Osan kirjoistani tulen viemään kierrätyskeskukseen, jos jaksan viedä. 

Istanbulin kissaa kuvasin edestä ja takaa.