Kesätapaamisia

Yritin ennen kesäkuun loppua saada aikaiseksi pienen kirjoituksen tänne, mutta eihän se sitten onnistunut. Totesin siinä ja saman teen tässä, että surullisena huomaan kesän yhtäkkiä liukuneen näin pitkälle. Se on ihan sama juttu kuin sään kanssa. On asioita, joille emme voi mitään ja joista ei itse asiassa edes tarvitse puhua, koska ne eivät ole hallittavissamme. Siis ajan kulu ja sää.  On toki muitakin asioita, mutta jätän ne kohteliaasti katveeseen. Voi olla, että niille ehkä voisimme jotakin, mutta silloin pitäisi tehdä jotakin sen sijaan, että vain käsittelee niitä uhraamalla niille aikaa puhumalla ja/tai kirjoittamalla.  Tässä iässä vain tajuaa joidenkin asioiden tärkeyden ja ainutkertaisuuden entistä selvemmin. Ensi vuonna voi moni asia olla toisin!

Kyllä minua niin huvitti tuo Alexin ostoskärry kirjakaupassa. Mutta se on sitten toisen jutun paikka.

Kysymys on taas näkökulmasta. Jokainen meistä katsoo asioita omasta näkökulmastaan. Keskustelu ja muiden näkökulmien kuunteleminen antaa mahdollisuuden vaihtaa asian kohtaamiskulmaa. Siitä pidän erityisesti.  Jollette ole aiemmin huomanneet. Nyt kuitenkin aion kirjoitella vain niitä näitä viime aikaisista tapahtumista.

Arttu toukokuussa 2002

Tyttärenpoikani 13-vuotias poika Arttu lensi alkuviikosta Saksaan isoisänsä luo kahdeksi viikoksi. Ihailen hänen rohkeuttaan lähteä kokeilemaan siipiään. Olemme eläneet lähekkäin aina hänen syntymästään saakka.  Onkin aika ällistyttävää, että yhtäkkiä se pieni poika on minua pitempi ja aikuistumisen kynnyksellä. Arttu syntyi samana vuonna, kun muutin toiseen kertaan Tuusulaan.

Arttu kesällä 2002

Olin asunut Tuusulassa kirkon lähistöllä runsaan vuosikymmenen joulusta 1979 aina syksyyn 1992 saakka. Lapsistani tuli tuusulalaisia.  Sitten muutin kahdeksaksi vuodeksi Helsingin Puotilaan. Kokeilin silloinkin kerrostaloelämää, mutta en ymmärtänyt sitä kokeeksi (kuten nyt) enkä katsonut asioita läheskään samasta näkökulmasta kuin nyt katson.

Elokuussa 2006 olohuoneessa, joka nyt on alkutekijöissä. Eilen siellä on lattiat valettu betoniin...Sitten kuivatusta kuukauden verran..

Tyttäreni perhe oli asunut kivenheiton päässä siitä talosta, johon olin kesällä 2000 muuttamassa. Tosin heidänkin elämänsä oli mullistunut aivan yllättäen samana keväänä eivätkä he enää asuneetkaan siinä lähistöllä, kun muutimme keskellä kesää Tuusulan Mikkolaan, paikkaan, josta nyt yritän päästä irti.  

Asiat menevät oman sieluni mukaisesti, hiljaa ja rauhallisesti.  Siksi nämä viimeiset asiat vievät aikaa yrittäen kertoa minulle, ymmärrä nyt Merja lopultakin, mistä on kysymys. Ehkä lapseni ja lapsenlapseni voisivat nähdä siinä myös sanoman, ettei mikään tässä elämässä ole pysyvää. Tänä päivänä mummit ja papat eivät  asu koko elämäänsä samassa paikassa, jonne tehdään pyhiinvaelluksia.  Tuona aikana kaksi vanhinta lapsenlastani on varttunut ja olemme eläneet monta vaihetta yhdessä. Kaikella tapahtuneella on tarkoituksensa ja sanoma, jos vain osaamme sen tulkita.

Tämän viikon toinen juttu oli sitten tuo serkkutapaaminen Anjalassa, jonne karjalaiset isovanhempamme muuttivat asumaan ja josta paikasta tuli serkkulaumallemme tuttu paikka.  Jaoin Facebookissa yhden yhteiskuvan tapaamisesta ja se on herättänyt sekä tykkäämisiä ja keskustelua vaikka kuinka paljon.  Olisin halunnut vielä kuvaan mukaan paikalla olleet seuraavien sukupolvien jäsenet, mutta nykyajan rytmi on niin kiivas, että harvoin maltamme pysyä edes paikalla kuvanoton ajan. Sääli.

Tähän kuvaan on sentään tullut kokoonpanoamme ihmettelevä Alex, kolmatta sukupolvea,

Serkkutapaaminen herätti monia muistoja kaukaisesta lapsuudesta ja ajoista, jolloin vanhempani pistivät minut jostakin syystä isovanhempieni luokse. Minun on vaikea tavoittaa niitä aikoja tarkkaan, voin vain muistaa pieniä kohtauksia. 

Vaikkapa, kun minua varten piti ostaa voita kaupasta, sillä en pystynyt syömään mummon kirnuamaa voita. Se maistui aivan hirveältä. Joku sanoi, että kirnuamiskerma saattoi olla pilaantunutta. Kellari oli luukun alla keittiön lattian alla. Uskaltauduin talon taakse heinäniitylle  ja pelästyin jotakin, jota luulin käärmeeksi. Pappa lähti sitten sitä etsimään. Muistan jotenkuten huoneen, jossa nukuin yksin. 

Muistan, kuinka ajoin polkupyörällä  Anjalan kirkonkylälle hammaslääkäriin. Matka ei liene paljon neljää kilometriä pitempi. Olin oppinut ajamaan polkupyörää myöhään ja kokenut jo kotona monta pikku onnettomuutta, useimmat tosi noloja tapahtumia. Siihen aikaan meillä lapsilla ei ollut lastenpyöriä vaan opettelimme ajamaan isoilla aikuisten pyörillä.  Mielikuvitukseni oli lisäksi niin vilkas, että vieras metsätaipale pelotti, koska kuvittelin metsään vaikka mitä pelottavaa.  Olinhan kokenut pelon hetkiä myös oman koulumatkani varrella Rengossa, joka oli vain 2,5 kilometriä pitkä kulkien pitkin samanlaista metsätietä.

Noihin aikoihin en vielä kirjoittanut päiväkirjaa, mutta myöhemmin 1957 ja siitä eteenpäin olen käsitellyt matkojamme mummolaan. Sinä talvena ja keväänä kävimme siellä usein. 

Kirjoitan tähän erään merkintäni vierailustamme Anjalassa. Matkaa edeltävänä päivänä perjantaina 10.5. 1957 isämme kokosi meidät kaikki yhteen ja kertoi, että "vanha opettaja oli kuollut". Hän oli pudonnut kaivoon samana päivänä johonkin aikaan. Olen aiemmin maininnut hänet blogissani 10.6.2013, kun olin käynyt hänen haudallaan Rengon uudella hautausmaalla.

lauantai 11.5.1957 Tänään olemme Heljän kanssa kotona, koska meidän piti lähteä Anjalaan. Kymmenen aikaan lähdimme sinne. Ohittaessamme koulun, siellä oli paraikaa tunti. Matkalla poikkesimme Honkasen Sepon ja Merjan kotona. He olivat koulussa. Olimme siellä ulkona. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, tuli Honkasen Seppo perässä???  Hämeenlinnassa ostimme jäätelöä, kaksi purkkia jokaiselle. Lahdessa ostimme kuumia nakkeja. Ne olivat hyviä. Anjalassa oli paljon kukkia pöydällä, sillä perjantaina (10.5.) oli  ollut mummon syntymäpäivä. Hän oli täyttänyt 65 vuotta. Illalla Heljä ja minä lähdimme Ullan ja Seijan kotiin. Olimme siellä myöhään.

Isäni albumista valokuva juuri noilta synttäreiltä.

sunnuntai 12.5.1957 äitienpäivä Annoin äidille kortin, jonka sain mummolta. Päivällä tuli paljon väkeä, ne olivat pyhäkoululaisia. Niitä oli yli kolmekymmentä. Minä luin runon, jonka nimi oli ”Äitini”.  Kun ne loppuivat (?), tuli Lempi autollaan. Mukana olivat Anneli ja Raimo. Vähän ajan päästä tulivat Kerttu ja Hannele. Paikalla olivat jo Erja ja Risto. Luettelen nyt kaikki lapset vanhimmasta alkaen: Risto, Merja (minä), Raimo, Heljä, Anneli, Erja, Ulla, Päivikki, Seija, Raija ja Hannele. Meitä oli siis 11 lasta. Iltapäivällä lähdimme pois. Menimme Riston kotiin. Anneli ja Raimo olivat jo lähteneet sinne.  He olivat siellä pihalla. Menimme heti katsomaan  pieniä kissanpoikia. Sitten lähdimme pois. Menimme nyt Kouvolaan Annelin ja Raimon kotiin. Raimo kävi ostamassa meille jäätelöä. Vähän ajan päästä lähdimme pois. Aika pitkän ajan päästä äiti näki Koivun Lassen auton eräällä bensiiniasemalla. Sieltä ei saanut bensiiniä, koska asema oli kiinni. Me kaikki lähdimme jatkamaan matkaa, se toinen auto tuli perässä. Me heilutettiin Visan äidille ja Visalle. Minä nukahdin vähän ennen Hämeenlinnaa. Kotona heräsin autossa, kun äiti käski minua pois autosta. Luulin, että jatkamme vielä matkaa. En muistanut ottaa käsityötä mukaan. Tein sen aamulla valmiiksi.”

Tämäkin kuva lienee otettu juuri tuolloin toukokuussa 1957

Olipa aika lapsekas kirjoitus.  Lapsi olin ja aika lapsellinen olen toki vieläkin. Jos joskus muutun liian aikuiseksi, olen lopullisesti menettänyt osan minuuttani.  Meistä jokaisen olisi hyvä säilyttää se lapsi itsessämme elämämme loppuun saakka.  Kun kirjoitan näin, en tarkoita ollenkaan sitä, kuinka vanhuudessa, usein lähellä näistä maisemista poistumista, alamme käsitellä niitä lapsuuden asioita ja uudemmat asiat häipyvät mielestä. Tämä minun käsittelyni on aivan eri juttu. Tässä ovat ne innostuksen juuret, jotka olemme saaneet elämämme matkalle lahjaksi.  Se lahja on pistänyt minut lapsesta saakka kirjaamaan asioita ylös aavistamatta edes miksi. Olen joskus päiväkirjojeni alkuun hahmotellut viestiä mahdollisille lukijoille, mutta en ole todellakaan silloin ymmärtänyt, että ne ovat vain lapsen pelkoa siitä, että joku niitä töherryksiä joskus lukee.  Itse luen niitä, käsittelen niitä ja löydän aarteita. Minun jälkeeni niillä on tuskin mitään merkitystä, vaikka ne poltettaisiin.

Siinä meitä nyt serkkutapaamisessa olleita ovat kaikki muut paitsi toinen oikealta, sisareni Päivikki. Kirjoittaja tuossa isoimpana keskellä.

Oli aika juhlavaa ottaa serkkutapaamisesta mukaan mummoni säilyttämä rasia täynnä vanhoja valokuvia.  Kuvat sain mukaani skannattavaksi ja laitettavaksi kansioon, josta kaikki serkut voivat niitä käydä katsomassa ja tallentamassa omaan käyttöönsä.

Mummomme kuoli noiden kuvaamiemme syntymäpäivien jälkeen,  pari vuotta myöhemmin 67-vuotiaana.  Olen hänenkin kauttaan kuten vanhempieni kautta saanut eräänlaisen perinnön, sillä hän on eräs linkeistäni sinne Karjalaan liittäen minut siihen pitkään Kuolemajärvellä asuneiden sukupolvien ketjuun. Hänen juuriensa kautta olen sukua vielä useammille paikkakuntalaisille kuin aiemmin edes tajusin, vaikka äitini siihen aikoinaan häntä haastatellessani viittasikin. Isoisäni taas on Sirkiän sukua, jota olen tässä parin viime vuoden ajan tutkinut. 

On ollut mielenkiintoista huomata olevansa loppujen lopuksi itsekin ikuinen evakko, huolimatta siitä, että on pitkään viipynyt samoilla paikoilla ja kaikki lähtemiset ja saapumiset ovat olleet vapaaehtoisia.  Siitä on itse asiassa tullut ominaisuus, piirre, jota olen kantanut syntymästäni saakka. Nyt vasta ymmärrän sen. Kuljen levottomana perässäni menneiden aikojen haamut enkä tiedä, löydänkö koskaan omaa paikkaani.  Mikä se sitten onkaan?

Alex ensi kertaa isoisoisovanhempiensa haudalla. Äitinsä ottaa valokuvaa.

Nyt sunnuntaina olen lähdössä Raisioon isovanhempieni kotikylän Kuolemajärven Seivästön kylän kesäjuhliin. Niitä vietetään kahden vuoden välein. Sitten viime kerran kaksi vuotta sitten pidettyjen juhlien on rajan takainen kotiseutuni vain laajentunut. Aikoinaan en edes tiennyt Kuolemajärven kylien nimiä saati siellä asuneiden sukujen nimiä. Kunhan tässä eletään pidemmälle, opin ehkä jotakin naapuripitäjistäkin. Ja ehkä jossakin vaiheessa osaan jakaa sitä tietoa myös muillekin. Nyt välillä tuntuu, että jauhan jauhamistani näitä samoja asioita. Mutta mehän kaikki tiedämme, että kertaus on opintojen äiti.

Muut tietävät paremmin

Omat rajani ovat viime aikoina tulleet monessa asiassa konkreettisesti vastaan. Ensin kuvittelen, että jaksan vaikka mitä, mutta seuraavana päivänä olen uupuneempi kuin koskaan.  Kun oikein havahduin siihen, oli pakko pohtia syitä.  Koska keväinen piha houkuttelee minua kovasti sinne työskentelemään, menen usein aamulla tapani mukaan hetkeksi sinne puuhailemaan. Rikkaruohot nousevat kilpaa kukkien kanssa ja kitkemistä riittää. Kukkamaa kaipaa muokkausta kahden vuoden tauon jälkeen. Ruoho on leikkuukunnossa, mutta kone ei ole ollenkaan kunnossa.  Kesä saapuu kohisten, mutta toukokuu on yleensä sellaista ihanaa valmisteluaikaa.  Omalla pihallani olisikin nyt pitkän tauon jälkeen todella paljon tehtävää. Kaikki vuodet, kun olen kirjoittanut blogia, suuri osa kirjoituksistani on jotenkin liittynyt puutarhaan ja sen vuodenaikojen kulkuun.  Nyt todellisuus kohtaa ristiriitoja.

Kohtaaminen pitkän ajan jälkeen. Tämän kuvan julkaisin jo Facebookissa. Kaksi nuorempaa lapsenlapsista tapaa Opan ensimmäisen kerran. (Myöhempi kommentti: Tästä on tullut symbolinen kuva)

Alex on jo kyllästynyt kuvaamiseen ja haluaa maahan. (bloggaajan kommentti 15.5.2020: nyt tuohon kuvaan tulisi jälkipolvia kolme henkeä lisää)

Talo ja puutarha ovat myynnissä. Puutarhalla ei sinällään ole sen kummempaa merkitystä.  Se on tullut minulle viime vuosina selväksi. Kiinteistövälittäjäkin sanoi sen mainitessaan, ettei hän ymmärrä mitään puutarhojen päälle.  Jo oikeudenkäynnissä puutarhassa puurtaminen, sinne sijoittaminen mitätöitiin useaan otteeseen täysin. Minulle ja varmaan monelle muullekin puutarha on tärkeä henkireikä eikä pelkästään oleskelun kannalta vaan myös siellä tehtävän työn kannalta.  On tietenkin jokaisen oma valinta, minkä kokee tärkeäksi.  Oma asennoituminen auttaa jatkossa selviämään.  Minuakin. Ehkä löydän toisenlaisia henkireikiä.

Vaikka nainen selviääkin mistä tahansa työstä kuin mies, niin minun on lopulta myönnettävä, että en jaksa enkä halua tehdä aivan kaikkia töitä.  En edes halua opiskella tekemään kaikkea, koska aikani ei riitä omaksumiseen.  Olen tavannut naisia, jotka ovat joutuneet opiskelemaan kaikki miesten työt ja selviytymään yksin jäätyään. Sitä kohti minäkin yritin ponnistella, mutta nyt jätän sen puolitiehen. Toisaalta teen sen pakon sanelemana mutta toisaalta täysin vapaaehtoisesti. Tässä linkki puutarhakuviini.

Christina isänsä kanssa alle kolmen kuukauden ikäisenä.

Alex isoisänsä Opa Fredin kanssa 17.5.2013. Autot kiinnostavat melkein liikaa. 

Tällä viikolla pala omaa nuoruutta tuli taas eteeni. Olen maininnutkin siitä blogissani 11.2.2013 kertoessani, että ensimmäinen mieheni Fred on nykyisen puolisonsa Karinin kanssa tulossa Suomeen toukokuussa.  Tällä viikolla se sitten toteutui.  Olikin jo aika, että Fred tapaa jälkeläisensä pitkä tauon jälkeen. Meitä kaikkia jännitti, varmaan tytärtäni ja hänen lapsiaan kaikkein eniten. Nuorimmat näkivät isoisänsä ensimmäisen kerran.  Ajoimme keskelle Nuuksion metsää, josta he olivat vuokranneet mökin. Vuodet vain karisevat välistä pois. Lasten osalta sitä on vaikeampi selittää, mutta omalta osaltani asia oli sentään helpompi, koska puhumme samaa kieltä ja olemme kommunikoineet kirjeitse silloin tällöin. Kaikki meni hyvin. Pienin Alex tiesi myös tarkkaan kuka oli Opa.  Tällainen kohtaaminen on aina mieltä liikuttava.  Suomi on saksalaisille aivan liian kaukana, se tuli monta kertaa esille.  Isä ja isoisä ovat vuosien mittaan varmaan puuttuneet tyttäreltäni ja hänen lapsiltaan. Fred tai paremminkin hänen vaimonsa Karin huolehtii merkkipäivistä ja lähettää kirjeitä, kortteja ja lahjoja.

Tässä tapaaminen kesällä 1997. Anna oli 3 vuotta. Mukana oli myös Fredin poika Boris, Christinan velipuoli.

Eilen tapasimme uudelleen tyttäreni luona ja tapaamisen jälkeen keskimmäinen lapsenlapsista lähti isoisänsä mukaan viettämään laatuaikaa vaikkapa kalastellen Nuuksion lammella.  Alkuviikosta meillä on uutta ohjelmaa, kun lähden heidän kanssaan tutkimaan vanhoja jalanjälkiämme Hämeessä. Asuimme yhden kokonaisen vuoden Suomessa perheenä tyttäreni juuri täytettyä vuoden. Yritän kovasti palauttaa sitä aikaa muistini kätköistä, mutta juuri nyt tavoitan vain hajanaisia kuvia.

Asuimme maalla lapsuudenkodissani. Oli mahdottoman kylmä talvi. Kävimme molemmat töissä ja kun palasimme kotiin, piti hakea puita ja  sytyttää tulet talon kaminoihin. Aamuisin ennen lähtöä, lämmitimme vain keittiön hellan. Illaksi talo oli jäähtynyt todella kylmäksi. Muistan kerran ajaneeni paprikapussin syönyttä hiirtä halon kanssa ympäri talon. En raaskinut kuitenkaan tappaa sitä. Muistan tapaamisia, kun sisariani poikaystävineen tuli luoksemme. Muistan rikkinäisen television, jota piti hakata, jotta se lähti toimimaan. Muistan kun kerran Christinan ja Fredin nukkuessa valvoin katsellen dokumenttia Jack Kennedyn kuolemaan liittyvästä salaliitosta ja aloin pelätä. Kesät olivat toisenlaisia, koska silloin myös vanhempani olivat paikalla. Isän kanssa vietiin verkot järvelle. Äidin kanssa kävimme marjassa ja sienessä. Christinalla oli monta hoitajaa, kun sisareni olivat myös paikalla.

Niinpä muistelussakin rajani tulevat vastaan. Tiedän kirjoittaneeni paperille hajanaisia mietteitä sen aikaisista tuntemuksistani, mutta en niitä nyt löydä. Työnnän sen sijaan käteni irtonaisten valokuvien joukkoon ja käteni ovat täynnä muistoja. On mahdottoman vaikeaa ja myös itkettävää palata tuohon aikaan. Milloin muistot eivät ole enää niin kipeitä vai onko se omasta mielentilasta kiinni, milloin niihin ei pidä palata? Se oma rajani on varmaan tässä iässäkin, kun tajuaa niin selkeäsi oman rajallisen kapasiteettinsä, vaikka sitä ei missään nimessä halua myöntää. Tiedän, että kaikki eivät halua ollenkaan muistella menneitä, koska se aina sattuu. Jos saisi palata menneeseen mukanaan kaikki se kokemus ja ehkä mukaan tarttunut viisaus, tekisi ehkä monta asiaa toisin. Eipä sille voi siis mitään, että kaikissa muodoissaan menneen kohtaaminen on tavallaan suloista mutta myös kitkerää ja itkettävää.

Minä olen uimassa Itämeressä Schönberger Strandilla kesällä 1968.

Vanhempani vierailivat kesällä 1969. Kuvassa siis myös äitini ja pikku-veljeni. Olimme uimassa Selenter Seellä.

Omassa elämässäni olen samanaikaisesti käännekohdassa ja vaikka pitäisi mennä ihmisten seuraan, niin huomaan kaipaavani täydellistä poissaoloa. Valikoin hyvin tarkkaan, mihin osallistun ja ketä tapaan. En tunnu kestävän minkäänlaista arvostelua tai parempaa tietämystä omasta itsestäni kuin itselläni on. Muutun ehkä pikkuhiljaa erakoksi. Sisareni sanoikin juuri puhelimessa keskustellessamme minun olevan masentunut, sitä samaa on eräs ystäväni minulle tyrkyttänyt.  En saisi myöskään liikaa kirjoittaa vanhenemisesta ja surkeudesta, mitä blogikirjoitukseni ja facebook-päivitykseni ovat erityisesti tuoneet esille. Sitä saa, mitä ajattelee eli toisin sanoen minusta tuleekin vanha ja surkea, kun sitä toitotan.  Mutta niin vain on, että oma logiikkani kulkee toisella tavalla. Mene suoraan kohti tosiasioita ja kohtaa ne tielläsi, siinä ehkä minun tunnuslauseeni. Muut vain tuntuvat aina tietävän paremmin mielentilani. Mielestäni masennus on huomattavasti vakavampi häiriö ja sairaus, kuin oma olotilani eikä missään nimessä vertailukelpoinen tähän omaan itsesäätelyyni ja tosiasioiden myöntämiseen. Ihmisten pitäisi olla sanoissaan vähän tarkempia.  Ja minun pitäisi ymmärtää muiden puutteet ja ominaisuudet eikä odottaa pilkuntarkkaa käytöstä.

2013

40 vuotta aiemmin  Alexin äiti Christina 1973.

Nyt menen käymään kaupassa, siivoan autoni sisältä ja ehkä selvittelen taas hetken tavaroitani ja heitän taas vähän tavaraa roskiin.

Kuvia tuli eilen otettua runsaasti, sellaisiakin, joissa koko perhe eläimineen oli mukana. Muru poistui sitten pian kuvasta, kun Remu oli taas kiusaamassa. Remu = Lärm.