Menneisyysjahdissa

Sisareni tilaa minulle välillä jakson Hämeen Sanomia oman kestotilauksensa ilmaisena etuna. Olen lapsesta saakka rakastanut sanomalehtien lukemista kuten kaikkea muutakin lukemista. Isälle tuli useita sanomalehtiä ja kerran hän pisti minut kirjoittamaan kotiaineen kolmannesta valtiomahdista vai oliko se neljäs. Minun oli vaikea ymmärtää asian jujua silloin, mutta kyllähän se on sittemmin tullut selväksi. Luulen, että se aine on minulla vielä tallella, mutta taitaa nyt olla laatikoissa, jotka olen siirtänyt odottamaan käsittelyäni.  Nythän sitä aikaa alkaa olla…

Keväällä 1963

Hämeen Sanomissa kuten monissa muissakin lehdissä on pieni palsta, jossa katsotaan aikaan 50 vuotta sitten. On vaikea uskoa, että silloin 1963 olin jo lähestymässä aikuisuuden kynnystä, 16 vuotta.  Hämeen Sanomien jutut yhtyvät nyt oman päiväkirjani elämään. 1963 oli vielä aikaa, kun kirjoitin tarkkaan ja seikkaperäisesti, vähän samalla tapaa kuin sitten vanhuuden kynnyksellä. Siinä välissä oli erilainen aika, jonka tekstejä on nyt vaikea ymmärtää, käsialat vaihtuvat tavan takaa ja lisäksi on yritettävä tulkita, mitä kirjoittaja mahtaakaan tarkoittaa, kun asiat ovat verhoiltu luonnonkuvailuun.

Toisaalta en 16-vuotiaana kiinnittänyt ulkoisiin olosuhteisiin huomiota paitsi tietysti ulkonäköön. Yritänkin usein etsiä kaiken ihmissuhdekoukeroissa ja pikku (=suuri) ihastumisissa vellovien kirjoitusten välistä jotakin aikaan ja paikkoihin liittyvää informaatiota. Nimiä kyllä löydän runsaasti.  Ihmissuhteet olivat tärkeimpiä ja niiden pohdinta täyttää päiväkirjavihkojeni sivut.  On luettava rivien välistä ja yritettävä palata noihin aikoihin.

Miksi en sanallakaan mainitse vaikeuksista, mitä Vanajaveden yli rakennettavan uuden sillan rakentaminen aiheutti siltaa joka päivä käyttävälle koululaiselle. Koulumatkani kauas aseman taakse  Hätilään Hämeenlinnan yhteiskouluun ja takaisin linja-autosemalle kulki aina Vanajaveden sillan yli. Toinen silta oli rautatien ylittävä silta.

Hämeenlinnan yhteiskoulu 1950-luvun loppupuolella.

Hämeen Sanomat kirjoitti lauantaina 5.10.1963 otsikolla Vanajaveden katusilta vihittiin käyttöönsä. Jutun liitteenä oli ylhäältä päin kaupungin keskustan suunnasta otettu valokuva sillalle. On aivan mahdollista, että  kuvassa kävelen sillalla matkalla kouluun tai linja-autoasemalle? Vihkiäistilaisuus pidettiin Hämeenlinnan taidemuseossa. Samassa yhteydessä paljastettiin sillan kaiteeseen kiinnitetty kaupungin vaakuna. Olenko sitäkään koskaan huomannut  Eihän minulla ole tuolta ajalta 1960-luvun alkuvuosina edes muistikuvaa  näkymästä sillalta Hämeen linnaan. Se näkymä on viime vuosina kovasti kiinnostanut ja olen usein ajatellut, että olisi mukava katsella sitä myös toisessa ajassa, nuorin silmin.

Silta Vanajaveden yli Hämeenlinnassa 24.2.2013 (linkkeistä alla pääsee katsomaan kuvia sillan vanhemmista versioista.

Sillasta voisin kirjoittaa enemmänkin, koska samaisella kohdalla on ollut siis ennen tuota 1963 valmistunutta siltaa muitakin siltoja. Muistan sitä edeltävän valkoisen kaarisillan, joka oli valmistunut jo isovanhempieni aikana 1910.  

Tästä linkistä pääsee Museoviraston kuva-arkistoon, josta löytyy kuvia ja täältä löytyy vanhin silta, josta on olemassa valokuva, samoin täältä löytyy siltakuvia. Sanomalehtiarkistosta löytyy myös tietoa tuon vanhan sillan purkamisesta ja uuden rakentamisesta. Siellä olevan tiedon mukaan kaarisilta vihittiin käyttöönsä jo marraskuussa 1909 (Hämeen Voima n:o 128/16.11.1909), vaikka vanha purettiin vasta saman vuoden alkupuolella (Hämeen Voima n:o 22/25.2.1909).  Huhtikuussa lehti (Hämeen Voima n:o 44/24.4.1909) viittaa Rakennustaito-lehteen siteeramalla yksityiskohtia sillan rakentamisesta. Löydän ko. Rakennustaidon (1.5.1909) myös, mutta aikakausilehtiarkistosta. Rakennustaito käyttää jo fraktuuran sijasta meille tuttua fonttia päinvastoin kuin Hämeen Voima. Uuden rautaisen sillan rakentaminen on ehkä alkanutkin aiemmin. Rakennustaito kertoo kaikki rakentamiseen liittyvät yksityiskohdat. Kustannusarvio on noin 300.000 markkaa, johon valtio on luvannut 20.000 markan lainan. Sillan rakennuttavat Hämeen läänin maanomistajat maksamalla ns. siltakappoja. Mitähän lienevät? Tutkiminen on hidasta ja aikaa vievää ja vie uusiin asioihin. Tässäkin menin tästä päivästä yli sata vuotta taaksepäin. Rahanarvokerrointa käyttäen 300.000 markkaa on noin 1.200.000 euroa.

Samaan aikaan lokakuussa 1963 Hämeenlinnan lyseo vietti 90-vuotisjuhliaan. Uutisessa mainittiin mm. ”Nykyajan repivässä elämänmenossa ja moninaisessa rikkinäisyydessä tuntevat entiset lyseolaiset lämmintä yhteenkuuluvaisuutta.” Mitäs nykyinen elämänmeno sitten on?

Hämeenlinnan kirkon vierssä olevalle sankarimuistomerkille käytiin 28.5.1966 viemässä ruusu. Ylempässä kuvassa helmikuussa 2013 näkyy myös muistomerkki.

En ole kirjoittanut mitään 5.10.1963, mutta seuraavana päivänä sunnuntaina 6.10. kerron edellisen koulupäivän tapahtumista. Silloinhan kävimme koulua myös lauantaisin. Olin sisareni Päivikin kanssa odottamassa bussia linja-autoasemalla. Vyörytän siinä paikalle muita henkilöitä heidän oikeasti ilmestyessä näyttämölle ja suhdettani heihin. Aiempi ihastukseni tuli paikalle ja suhtauduin häneen täysin välipitämättömästi. Ystäväni naapurista ja hänen koulukaverinsa tulivat kanssamme bussiin. Juttelimme äänekkäästi kaikenlaista mm. seuraavan lauantain lyseon juhlista. Koko matka meni kirjoitukseni mukaan täysin pilalle, kun takanamme istui ”hullu juopunut ukko, joka pölisi koko ajan kaikenlaista hölynpölyä”. Haikailin edelleen yllättäen ihastukseni perään, joka myös oli bussissa. Mielialat taisivat heitellä tuossa iässä rajusti.

Päiväkirjassani jatkoin vielä luettuani silloin Hämeen Sanomien artikkelin aiheesta, johon nyt 6.10.2013 lehti viittaa kuvan kera: ”Jenkkipoika stipendiaattina Hämeenlinnassa”.  Randy Paulsen oli koulumme silloinen julkkis. Hän oli kotoisin USA:n Salt Lake Citystä ja asui Luolajassa koulumme oppilaan Arto Alaspään kotona. Kirjoitin hänestä useinkin, koska hän vieraili myös meidän luokassamme osallistuen opetukseen ja yrittäen kovasti opetella suomen kieltä.

Helmikuussa 2013 kävin opiskelutoverieni kanssa Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyissä ja tulimme keskustaan vielä tutkimaan kirkkoa ja syömään.  Tämä kuva on täällä osoittamassa sitä, kuinka tarkkaan nykyään tulee asiat tallennettua verrattuna niihin nuoruuden haihatusaikoihin. Siis taiteilija Albert Edelfelt asui Hämeenlinnassa 1855 - 1866 eli 1 vuotiaasta 12 vuotiaaksi. 

Myöhemmin syksyllä eräs aihe ylitti päiväkirjassani kaiken muun. Se oli presidentti John Kennedyn murha Dallasissa, jonka kuvailen lauantaina 23.11.1963.  Taas suruliputettiin kuten pari viikkoa aiemmin, jolloin Maarianhaminan lähistöllä suomalainen lentokone putosi ja 22 ihmistä sai surmansa. Nämä tapahtuvat järkyttivät suuresti. Vertasin niitä erääseen auton palamiseen kotini lähistöllä, jossa eräs mies paloi autoonsa. Kirjoitan palaneen auton seisovan siellä tien reunalla ja näkeväni sen joka päivä. Mutta en kokenut sitä yhtä järkyttävänä kuin nuo muut tapahtumat. Olisikohan ollut niin?

Liputkin tilaisuuksiin ovat päiväkirjan välissä tallessa.

Mutta muuten tuo lukion ensimmäinen syksy on täynnä tapahtumia, uusia opettajia kuten saksan opettaja, johon ihastuin heti ja josta kirjoitan paljon. Teinikastajaiset, lyseon konventti ja Poikain huvit, joissa kaikissa tanssitaan. Pääsin mielestäni tanssimaan paremmin, kun annan pitkähkön tukkani roikkuvan auki, mitä itse pidin surullisuuden merkkinä. Olen jatkuvasti ihastunut ja ihastuksen kohteet vaihtuvat aina välillä.  Mutta kirjoitan myös paljon lukemistani kirjoista ja elokuvista. Aika tyly olen vanhempiani kohtaan, mikä näin jälkikäteen tuntuu surulliselta. Mutta teinit taitavat aina olla vanhempiaan kohtaan aika ajattelemattomia.

Miten mahdottoman kaukaiselta nuo ajat tuntuvat nyt. Voisin hävittää kaikki nuo vanhat tunteita pursuavat päiväkirjani, mutta jokin pistää minut vielä säilyttämään ne ja joskus palaamaan niihin, erityisesti kun jokin asia vaikkapa lehtijuttujen muodossa herättää minut. Miksi? Ne ovat kuin vanhat valokuvat, ne ovat silta menneisyyteen. Jos tuhoan ne, puran samalla sen sillan, joka vie sen nuoren tytön elämään, se, joka minä olin kerran.

Pohdin silloin aikanaan myös usein tulevaisuuttani, yritin ulottaa ajatukseni elämääni joskus sitten kun olen aikuinen. Ajatukseni olivat täynnä suuria, lapsellisia toiveita. Meillä kaikilla on omanlaisemme elämä ja se omalaatuisuus kulkee mukanamme jo lapsesta ja nuoresta saakka. Emme voi koskaan karistaa sitä itsestämme, vaikka usein tuntuukin kuten minusta nyt, että en edes ole se ihminen, joka silloin olin. Tunnen sitä nuorta tyttöä kohtaan suurta hellyyttä. En voi tuhota hänen kirjoituksiaan, vaikka ne nyt tuntuvat olevan toisesta maailmasta. Ne ovat omanlaisensa viesti menneisyydestä. Niitähän tässä olen jahtaamassa, muiden ja nyt omiani. Kaiken muun ohessa.

Tässä olen kesällä 1964.

Valinnan vaikeus ja nuoruusmuistoja

Kylläpä kirjoittamani otsikko valinnan vaikeuden osalta kuulostaa tutulta entisen blogini ajalta. Monet kirjoitusaiheet ovat viime päivinä vilistäneet mielessäni, mutta en tahdo pysyä mukana. Viikko on ollut vauhdikas, mutta meno hiljenee viikonlopuksi. Ehdin ehkä jopa keskittyä vaihteeksi johonkin pitkäjänteisempään tai sitten en. Katsotaan nyt, mihin kirjoitukseni tänään osuu.

Nimittäin tekemistä riittää pihalla ja sisällä.  Koska lähes koko ajan on satanut, ovat ulkotyöt edelleen rempallaan. Eilen aamupäivällä oli vaihteeksi sadetonta ja naapurini Kari ja Kaisli tulivat auttamaan minua. Kuten olen aiemmin maininnut jopa kuvallisesti, niin katon ja sadevesirännien puhdistus on askarruttanut mieltäni.  Asia tuli äskettäin puheeksi ollessani kävelylenkillä Kaislin kanssa. Kari kiipesi katolle käyttäen oman taloyhtiönsä tikkaita talon omien hankalien kiinteiden tikkaiden sijasta ja puhdisti katon nopeasti. Hän leikkasi vielä pari isoa katolle asti roikkuvaa männyn oksaa poikki. Me naiset haravoimme sillä aikaa. Heidän lähdettyään jatkoin vielä kuljettamalla neulas- ja lehtikuormia kompostiin. Kun pakkaset tulevat ja lumi sataa, ulkonakin rauhoittuu. Toisaalta silloin on hoidettava renkaiden vaihdot ja muut auton pitoon liittyvät asiat kuten katsastus. Linnuillekin on hankittava siemeniä valmiiksi.

Pitkästyttävä ihminen

Olen  pohtinut aika ajoin tätä omaa pitkästyttävyyttäni. Nykyihmiset kun pitävät lyhyistä esityksistä, lyhyistä kirjoituksista ja kaikesta sellaisesta. Mieluummin hömppää kuin vakavamielistä pohdiskelua.  Facebookissa vierailevat lukijani varmaan mahdollisesti ymmärtävät, mitä tarkoitan. Lehtijutuista luetaan vain otsikot ja niiden perusteella tehdään johtopäätöksiä asiasta perehtymättä taustoihin. Siihen Facebook on juuri omiaan. Pinnallisuus on levinnut kaikkialle tiedotusvälineisiin. Onneksi tähän maailmaan mahtuu myös meitä pitkästyttäviä ja tylsiä ihmisiä, jotka kaivelevat menneisyyttä ja ovat ehkä liian kriittisiä kaiken nykypäivän pinnallisuuden suhteen. Myös kiire ja malttamattomuus ovat aikamme syöpää. Huomaan usein hermostuvani kohdatessani tuollaista levottomuutta, mutta en anna sen vaikuttaa itseeni muuttavasti. On oltava koko ajan ajan hermolla siitäkin huolimatta, mutta pidettävä kiinni omasta itsestään. Mutta miten käy niiden, jotka putoavat sieltä?

Hämeen Sanomat/mielipiteitä

Pieni kirjoitus Hämeen Sanomien Mielipide-sivulla kiinnitti tällä viikolla jo toisen kerran huomioni ja heitti minut hetkessä kaukaiseen nuoruuteeni ja Hämeen sydämeen. Nimimerkki "Koko kylä kasvattaa" Rengosta kirjoitti 12.10.2012, että ankkurille olisi töitä Rengossa. Luin mielipiteet aivan toiselta näkökulmalta omaa nuoruuteni taustalla, kunnes nyt aloinkin tutkia, mistä on kysymys. Asiahan on niin, että tästä maailmasta on tullut niin mahdottoman monimuotoinen, ettemme välttämättä edes ymmärrä, mitä jokin kirjoitus ajaa takaa. En aio mennä edes sen syvemmälle tähän aiheeseen kuin, että laitan tänne havaintokuvan.

" Ankkuri-tiimien tarkoituksena on ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä seuraavin toimenpitein:
Varhainen puuttuminen alaikäisten rikolliseen käyttäytymiseen, nuoren asiakkaan kokonaisvaltaisen elämäntilanteen ja avun tarpeen selvittäminen sekä tarkoituksenmukaisen avun/tuen piiriin ohjaaminen.

Nopea puuttuminen lähisuhde-, perheväkivaltaan ja tarkoituksenmukaisen avun/tuen piiriin ohjaaminen.

Sisäisen turvallisuuden lisääminen moniammatillisella yhteistyöllä."

Nämä mustavalkoiset kuvat ovat omasta valokuva-albumistani juuri noilta ajoilta 1960-luvun puolivälistä. Tässä kunnantalo, jonka vieressa ensimmäinen työpaikkani Rengon Sähkö ja toinen työpaikkani Hämeenlinnan Sedun Osuuskassa, Rengon konttori.

Miten 1960-luvun puolivälissä

Meidän aikanamme nuoret hölmöilivät samalla tavalla. Syyspimeät villitsivät meidätkin kuten tämän päivän nuoret. Ylilyontejä sattui meillekin siellä samoilla nurkilla, joilla nyt toisen kirjoituksen (18.10.) mukaan "Likainen tusina riivaa". Sunnuntaina 14.10. iso nuoriso- ja lapsijoukko maleksi vielä puolenyön aikoihin pahojaan tehden entisen kunnanviraston ja Salen edessä. Vanhemmat vain naureskelevat eikä poliisikaan puutu asiaan. Ja tämä kaikki tapahtuu aivan sisarteni ja minun entisen kodin lähistöllä, mistä mekin noina lämpiminä syysiltoina kultaisella 60-luvulla lähdimme maleksimaan pitkin kyläteitä ja kujia ja johon palasimme kotiin tullessamme. 

Lukioaikanani muutimme talviajoiksi Rengon kirkonkylään syvemmältä maaseudulta, kun isämme ryhtyi pankinjohtajaksi ja sai vuokralle virka-asunnon. Minulle avautui silloin täysin uusi maailma. Koska aiemmin koulumatkoihin Hämeenlinnaan meni koulupäivän lisäksi lähes koko päivä, nyt hyvien linja-autoyhteyksien takia jäi kummasti aikaa muuhunkin. Me kaikki neljä tyttöä, joiden ikäero vanhimmasta nuorimpaan oli kuusi vuotta, aloimme samanaikaisesti elää lähes yhteistä nuoruutta. Kuljimme paljon ulkona sekä päivällä että iltaisin joko keskenämme tai muiden kirkonkylän nuorten kanssa. Isämme oli välillä vaikeassa välikädessä, kun hänelle käytiin kylän nk. juoruämmien toimesta raportoimassa meidän touhuistamme. Täytyy kyllä mainita tässä, että eivät ne touhut niin kauhean pahoja olleet. Kaikki nuoret hölmöilevät jossakin vaiheessa ja kokeilevat rajojaan ja vanhemmat ihmiset kauhistelevat.  

Valokuvamalleinani olivat yleensä sisareni Päivikki ja Raija.

Kerran pääsimme lehteen, samaiseen Hämeen Sanomiin (mahdollisesti syksyllä 1965), kun kuljimme ison valtatie 10:n reunaa. Itse asiassa en edes muista koko tapausta kunnolla ja tuskin kirjoitin siihen aikaan päiväkirjaani päivän tapahtumista selkokielellä, joten odotan kommentteja sisariltani. Meitä oli suuri lössi ja kuljimme pitkässä muodostelmassa. Osuiko ohiajava auto johonkin, lensikö jonkun kenkä ojaan, loukkaantuiko joku? Muistikuvani ovat hävinneet. Jos tapaus mainittiin lehdessä, paikalle oli ehkä kutsuttu poliisi. Lehtiarkistoissa riittäisi tutkittavaa.

Entä nyt?

Olisi muuten kiva tietää, mitä ne noiden nimimerkkien "Koko kylä kasvattaa" ja "Hämmästelevä kansalainen" mainitsemat häiriöt ovat, joita tapahtuu tälläkin hetkellä "Rengon idyllissä." Vaalimainosten repiminen mainitaan nyt ainoana yleisen maleksimisen lisäksi. Olen minäkin joskus repinyt vaalimainoksia kotikyläni ladon seinästä ja häpeillen sen nyt tunnustan. Vanhempien oli silloinkin ja on kautta aikojen ollut vaikea kahlita nuoria, jotka tutustuvat suureen maailmaan. Eikä pienen pahan tekeminen ole aina merkki siitä, että lasta on laiminlyöty tai että hän on syrjäytynyt. Olen kokenut samaa omien lasteni ja lastenlastenikin kautta.

Mielipide-kirjoitusten mukaan näiltä lapsilta puuttuu kuri ja kiellot. Me olisimme aikanamme kielloista ja liiallisest kurista innostuneet vain lisää. Kuritustakin koin joskus, kun isä oli saanut tarpeekseen juoruista. Hän varmaan myöhemmin katui sitä, mutta minä vanhimpana olin aikuiseksi saakka kuritetuin.  "Hämmästelevän kansalaisen" mukaan tilanne on Rengossa jo siinä mallissa, että asioihin pitää puuttua heti. Pitääpä seurata Hämeen Sanomia nyt tarkemmin. 

Taitaa olla niin, että nykyään yksinkertaiset perusasiat tahtovat unohtua. Kaikkien asioiden hoitamiseen tarvitaan nykyään viranomaisia. Pienikin ongelma tai häiriö vaatii sitten kriisiapua. 

Yleisnäkymä kevättalvella 1966 Käräjämäeltä alas Rengon kirkonkylään. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy osa kaksikerroksisesta talosta, jonka toisen kerroksen asunnossa silloin asuimme.

Palutetta

Saatan ärsyttää nk. kunnon kansalaisia. Olen todennut havaintojeni perusteella. että melko harva tuttuni lukee näitä kirjoituksiani. Syy lienee tuo pitkäveteisyyteni ja menneisyyteen panostamiseni. Toisaalta jotkut voivat kokea lukemisen tirkistelyksi. Olen aiemmin kertonut olevani täysin avoin ihminen, jolla ei ole elämässään mitään salattavaa. Piste. En arvostele muiden tekemisiä ja olemisia enkä kirjoita kovin pahasti kenestäkään yksityisestä ihmisestä. Kirjoituksiani saa siis vapaasti lukea ja jopa kommentoida. Jotkut myöntävät lukevansa ja jotkut "tykkäävät" Facebookissa, josta ymmärrän, että on luettu. Kommentteja en juuri saa, en suullisia enkä kirjallisia. Ehkä sanon niin paljon, että siihen ei kommentteja enää mahdu. Voit aina halutessani laittaa vaikkapa vain puumerkin kommentit-sarakkeeseen, sillä kuka tahansa voi sellaisen kirjoittaa.