Oman elämänsä filosofi

 

On sateinen toisen pääsiäispäivän aamupäivä. Aloitan jälleen uuden blogin, vaikka pari muuta odottaa viimeistelyä. Tämä on outoa elämää joltakin suunnalta katsottuna, mutta toisaalta aivan tavanomaista tällaiselta harrastajalta, joka kirjoittaa vain omaksi ilokseen. Nyt tuli vain mieleeni, että minusta olisi ollut paljon muuhunkin, jos olisin osannut keskittyä asioihin, joihin minun olisi ehkä pitänyt keskittyä. Mutta kukin taapertaa loppuun saakka omalla tyylillään.

 

Koronavuoden aikana olen pyrkinyt pitämään rutiinit kohdallaan, paremmin kuin aiemmin ja huolimatta siitä, että olen aina väheksynyt niitä ikävän pakollisina.  Samalla olen pyrkinyt pois kaikesta kaavamaisuudesta. Tänään rikon rutiineja kuten joskus ennenkin keväisin vaikkapa kulkiessani pyjamahousuissa pihalla pitkälle päivän syliin. Usein tein sen runollisesti puutarhassa tutkimassa maasta nousevia kasveja ja haistellen kevään etenemistä vetäen samalla nousevan rikkaruohon kukkapenkistä tai korjaten puusta pudonneen oksan. Nyt en voi mennä pihalle enkä tänään menisikään.

En aio pukeutua vaan kuljeskelen yöasussa koko päivän. Aamupuuron sentään tein, söin ja kahvin join. Sitten melkein ryntäsin läppärille purkamaan ajatuksiani, jotka kehittyivät blogin aluksi lukiessani kahvia juodessani paria edellisen viikon lehteä. Kaiken taustalla on kuitenkin itselleni sattunut edellisen päivän tapahtuma.

Hienon sään houkuttelemana lähdin kävelylenkille. Olin suunnitellut sen pidemmäksi, mutta jouduin keskeyttämään sen kolmanneksen jälkeen.   

Lapseni kävivät tätä koulua. Jossakin vaiheessa sekin puretaan.

Koska lumet olivat sulaneet Koskenmäeltä, ajattelin taas oikaista alas rantaan jyrkkää rinnettä pitkin. Jäin hetkeksi oleskelemaan rinteen puolivälissä olevan ison kuusen juurelle. Samalla estin erään miehen koirineen kulkevan sitä kautta, vaikka koira olisi kovasti halunnut ja minäkin olisin päästänyt heidät ohitse. Ihmiset eivät nykyään halua edes ohittaa ketään läheltä. Rinteessä kulkee ihmisten luoma polku, mutta se on täynnä puiden juurakoita ja epätasaisuutta kuten on tavallista. Otin kuvia pääasiassa vanhalla kamerallani. En ole vielä katsonut niitä, mutta ehkä sieltä löytyy jotakin kertomukseni kuvittamiseksi.

Oli tuulinen ja aurinkoinen päivä.

 

Venerannassa oli paljon ihmisiä, osa kalastamassa ja osa vain muuten kuljeskelemassa. Yleensä aiempina vuosina olen saanut olla siellä itsekseni. Alamäki isolta kuuselta on aika jyrkkä, välissä oli enää yksi puu, josta voisin ottaa tukea. Pääsin sinne helposti. Sen jälkeen en tiedä, mitä tapahtui. Oikea jalkani ilmeisesti takertui puun juureen ja kaaduin. Pyörin pari kertaa ympäri mäkeä alas, kunnes sain liikkeen pysähtymään. Konttasin hakemaan irronneen jalkineeni ja alas tullessani kaaduin uudelleen jälleen pyörähtäen. Matkaa alas rannalle oli enää vain pari metriä, mutta lenkkarin saaminen jalkaan oli vaikeata. Repussani oli sentään pieni kenkälusikka. 

Tuosta tulin alas. Kuvia otin vain muutaman ja pyöriessäni mäkeä alas, kamera ja puhelun olivat laukussa.

Olin ollut onnellinen saatuani vihdoin kevyemmät lenkkarit käyttööni. Niihin viime syksynä saamani henkilökohtaiset pohjalliset sopivat hyvin. En ole silti tottunut niihin. Uusissa ostamissani talvikengissä, ne ovat olleet raskaat, olen kompuroinut ja ne ovat estäneet minua lähtemästä liikkeelle. Nyt jouduin ottamaan oikean jalan pohjallisen pois, että sain kengän jalkaani uudelleen. Pääsin pystyssä alas saakka.

Ihmiset olivat varmasti huomanneet alastuloni, mutta katselivat kohteliaasti muualle. Puhdistin vaatteitani ja jatkoin matkaani. Vasen käteni tuntui kipeältä, samoin oikea jalkani. Kävelin suorinta tietä, ensin kauppaan ja sitten kotiin.  En ripustanut kauppaostosten jälkeen reppua selkääni, koska vasen käsi tuntui niin kipeältä.

 

Myöhemmin kotona osoittautui, että vaikka satutin käden ja se turposi, oikean jalan ulkokulma oli kipeämpi vaikuttaen kävelyyni. Illalla löysin putkilon Voltaren-voidetta (jota olin viimeksi käyttänyt 2019) ja sivelin sitä yöksi molempiin kipeytyneisiin paikkoihin. Kokemuksesta tiedän, että lepo, uni ja särkylääke auttavat kaikkiin pieniin loukkaantumisiin. Seuraavan päivän voin hyvillä mielin viettää yöpuvussa ja olla tekemättä mitään. Paitsi kirjoittaa.

Ehdin ajatella äitiäni ja ihmetellä, miten hän huonoilla jaloillaan ja paljon minua vanhempana pysyi aina hyvin pystyssä paitsi sen yhden kerran 1997 Karjalan matkalla loukaten itsensä paljon pahemmin kuin antoi ymmärtää. Minä puolestani olen kaatuillut aina ja paljon. Pari kertaa olen nyrjäyttänyt nilkkani, saanut mustelmia, mutta aina toipunut ilman lääkärillä käyntiä. Silti etsin edelleen hankalia reittejä.

 

Tosiaan, tänä aamuna luin viimeisimmästä Annasta 13-14/2021 kirjailija Juha Itkosen kolumnin ”Kaatumisen hyvistä puolista”. Hän oli kaatunut pahasti Sörnäisissä ylikulkusillan portaissa, joissa ei ollut talvikunnossapitoa. Ylös päästyään hän myös kaatui uudelleen. Hän, minua 30 vuotta nuorempi mies, selvisi myös vähillä vaurioilla. Siitä syntyi ajatuksia ja kolumni kaatumisen symboliikasta.

Olen myös jäänyt hetkeksi ajattelemaan, mitä tuollaiset, muistista nopeasti haihtuvat tapahtumat merkitsevät. Juha Itkonen kirjoittaa, että kaatuminen on kontrollin menettämistä, joka on pelottavaa ja nöyryyttävää. Se on totta, nopeasti ylös, ettei kukaan näe. Kirjailija Itkonen vie ajatuksen oman elämänsä vaiheisiin, siinä olleisiin tapahtumiin, joita hän ei ole voinut hallita. Lasten syntymä, romaanin kirjoittaminen ja kaikki muu. Kaikki ei ole koskaan täysin hallinnassa. Sen me kaikki tiedämme.

Näin iäkkäänä ajattelen toisella tapaa, ehkä enemmän käytännönläheisesti. Mutta muistan silti kaikki kaatumiseni sekä fyysiset että symboliset.  Ehkä niiden yhteydessä olen aina oivaltanut jotakin tärkeää, Olenko ohittanut niiden yhteydet ja symboliikan liian kevyesti? Toisaalta, käsittelen koko ajan sitkeästi, kiihkeästi ja tiheän aukottomasti elämäni tapahtumia. Aina jotakin jää pimentoon, sillä emme voi hallita elämää. 

 

Kahvia juodessani luin muitakin lehtiä huomaten suuren aukon tietämyksessäni.  Luin Helsingin Sanomien uutta Visio-liitettä 2.4.2021.  Esa Saarinen on meille kaikille tuttu filosofi. Hän piti viime viikolla viimeisen luentonsa Aalto-yliopistossa jäädessään pian eläkkeelle. Luento ja aiemmat ovat onneksi tallennettuina Aalto Yliopiston YouTubeen.  Voin nyt jälkikäteen seurata niitä. Myönnän, että en ole aiemmin seurannut niitä. Tuskin on liian myöhäistä saada omaan ajatteluunsa palanen Esa Saarista. Facebook-sivullaan hän lupaa luennoille jossakin muodossa jatkoa.

Lehtiartikkelissa kerrotaan, kuinka suuresti Esa Saarinen on vaikuttanut monen ihmisen elämään ja ajatteluun. Luettuani artikkelin ymmärrän hänen ihailtavan erityisyytensä verrattuna yleensä muihin ihmisiin. Tässä linkki Helsingin Sanomien 2.4. 2021 pääkirjoitukseen.

Sääli, etten koskaan aloittanut filosofian opiskelua, josta haaveilin nuoruudesta asti. Olisin ehkä tavannut myös hänet. Minusta tuli vain oman elämäni filosofi.

Muistakaamme, että kaikkea ei voi saada, ei kokea, mutta voimme koko ajan kehittää itseämme lukemalla ja ajattelemalla ja vaikka katselemalla Esa Saarisen luentoja.

 

Pääsiäispäiväkirja

Lankalauantai 19.4. Ajattelin vielä hetken kirjoittaa ennen vaipumista unten maille.  Jouduin tutkimaan muutamaa Moleskine-päiväkirjaani etsiessäni vanhaa tietoa, koska olen päiväkirjanpidon lisäksi käyttänyt niitä aika ajoin myös muistikirjoina.  Pengoin jopa vanhoja blogejani.  Elämäni on aika usein nykyään penkomista, milloin minkin asian. Eipä se elämä tule pitkäveteiseksi, sillä etsiminen tuottaa aina jonkin tuloksen vaikkei välttämättä löydä sitä, mitä etsii. Nyt oli kysymys sukututkimuksesta, sellaisesta pikatutkimuksesta, joita joskus teen tavattuani jonkun ihmisen. Olen kysynyt muutaman avainkysymyksen ja sitten kotona selvittänyt,löytyykö linkkiä omiin sukututkimuksiin. Me sukututkijat olemme hiukan omalaatuisia otuksia eikä niistä tutkimuksista tule koskaan loppua.

Lauantaina sisareni ja minä olimme siivoamassa puutarhaa. Kamera otti kuvan yksikseen.

Etsiessään saattaa löytää aina jotakin muuta sen lisäksi, mitä etsii.  Muutamia hetkiä myöhemmin löysin hakemani tiedon, mutta en suinkaan sieltä, mistä sitä etsin vaan kalenteristani.  Elettiin vuotta 2012.  Ennen siihen pääsemistä ehdin lukea palasia edellisestä vuodesta. Omituista, olin jo unohtanut, kuinka vaikeaa aikaa elin verrattuna tähän nykyiseen.  Elokuussa 2011 pohdin, miksi on niin täydellisen ristiriitaista, että aineeton maailma on konfliktissa materian maailman kanssa.  Oli varmaan aiheellista ajattelua silloin. Totesin, että elokuu on mahtavan kaunis kuukausi, puutarha kukoisti, olin kukkieni keskellä kuin paratiisissa. Musta möykky kummitteli vielä taka-alalla, mutta elämän runsaus oli siinä edessä odottamassa minun astuvan sisään.

Siinä silloin kirjoiteltiin päiväkirjoja, kirjeitä ja kortteja ja opiskeltiin taidehistoriaa.

Myöhemmin syksyllä aloin oksentaa sitä mustaa möykkyä ulos salaperäisen sairauden iskiessä raajoihini. Olinhan ennakoinut aiemminkin käsivarsieni oudosti kipeytyessä silloin tällöin: Onkohan tämä jotenkin reumaattista ja liittyykö niveliin? Pohdin sitä jo paljon ennen kuin sitten sain diagnoosin, jolloin olin jo lähes sen unohtanut. Mutta se ei ollut mikään ihme siinä elämässä silloin täynnä tuskaa ja toisaalta myös tapahtumia. Välillä tutkin maalauksia, taidehistorioitsijoita ja milloin mitäkin. Roland Barthes. Tulee melkein ikävä sitä aikaa yliopistolla ja museoissa, mutta ei sitä tuskaa.  Albrecht Dürer.

Iloiset opiskelijat 6.3.2012 kahvin hakumatkalla.

Päivin esitys Clement Greenbergistä alkamassa. Oikealla opettajamme Eeva Väänänen. (5.4.2011)

Eipä nyt muuta kuin, että on aika hakea Akateemisesta uusi Moleskine.  Innoitusta kirjoittaa päiväkirjaa ei koskaan kunnolla synny muiden kirjojen kanssa. Se on todella omituista. Sain nyt innoituksen pelkästään lukemalla noita päiväkirjojani vuosilta 2010 -2012.  Miten selkeästi olen kuvannutkaan kaikkea. Ehkä sittenkin kirjoitan romaanin. En tietenkään elämänkertaa omasta elämästä vaan jotakin muuta, jossa oma itse on yhtenä aineiston osana, oma ajattelu kudottuna sanojen, lauseiden ja kappaleiden verkkoon, häivytettynä muttei kuitenkaan sinne hukkuneena. Joinakin öinä se on pulpahtanut mieleeni.

Kuinka rakastammekaan elämää, kun se on kaartumassa laskevan auringon tavoin kohti taivaanrantaa. Pohdimme elämämme valintoja, suremme niitä vääriä ja iloitsemme oikeista. Pelkäsimme sitoutua, kun tunteet olivat vahvimmillaan tai sitten kohtasimme ”sen oikean” väärään aikaan.  Kuitenkin valitsimme täysin väärin tai epäonnistuimme joka tapauksessa.  Eräänä päivänä vain sitten huomasimme olevamme yksin ja opettelimme kaikkea sitä, millä olisi pitänyt aikanaan aloittaa. Yksinäisyys oli joskus niin kipeätä, että oikeasti sattui. Sitä pystyi paikkaamaan ja sen pystyi hetkeksi unohtamaan monella asialla, mutta paras keino unohtaa oli sittenkin se intohimo, se valtava luovuuden lähde sisällä, jonka oli saanut syntymälahjaksi, kun sattui syntymään sunnuntaipäivänä. Ja oli lohdullista ajatella, että kuolleiden valtakunnassa oli sittenkin enemmän mielenkiintoisia ihmisiä kuin täällä meidän elävien maassa.  Kun tuntui vaikealta, kun oli jo kokonaan luopunut. Nuorena oli niin helppo aloittaa jonkun kanssa. Vanhana se tuntui mahdottomalta.  Sitä ei enää tohtinut edes ajatella, kulki vain omaa tietään eteenpäin. Kunnes…

Elämä on kuin unta. Joskus ihminen on sellaisessa vaiheessa, ettei tiedä tai tietää muttei tiedä. Elämäni, maailmani kieppuu ja minä pyörin ympäri ympäri kevään tullessa ja kesän ollessa jo nurkan takana.

Sunnuntaina kävimme kuvaamassa Järvenpään rantapuistoa.

Ensimmäinen pääsiäispäivä 20.4. Koska eilen uni kutsui, niin jatkan kirjoitustani lähes vuorokausi myöhemmin.  Pieni kompastuminen asfalttisella mäenrinteellä (Kellokoski) pisti innostukseni kohdalleen. Vasen nilkka jäi kaatuessani alle ja näytti siltä, että käsissäni olevat kamerat hajosivat, kun kaaduin täydellä voimalla päistikkää alaspäin viettävälle kadulle. Sattui niin paljon, että en hetkeen päässyt ylös.  Jalkaan sattui, kädet menivät vereslihalle.  Siitä sitten vääntäydyin ylös. Olin huolissani kahdesta kamerasta, jotka jysähtivät maahan kanssani. Onneksi niille ei käynyt kuinkaan. Eipä muuta kuin antamaan kylmähoitoa nilkan ulkosyrjään kehittyvälle patille. Mutta eipä käynyt niin pahasti kuin talvella 2011. 

Tämän kuvan ottamisen jälkeen kaaduin helmikuussa 2011.

Kun eilisen jäljiltä päiväkirjat vielä lojuivat tuossa vieressä, piti oikein tarkistaa, mitä olin kirjoittanut aiemmasta nilkan nyrjähdyksestä. Muistan vain, että tuskin sain kenkiä jalkaani, niin paljon nilkkani ja jopa varpaani turposivat.  En ollut kirjoittanut tapahtumasta yhtään mitään, mutta valokuvien kautta sain selville, että kaatumiseni pitkin jyrkkää lumirinnettä sattui 19.2.2011. Ainoa maininta siitä oli maaliskuun puolivälissä, jolloin totesin jalkani olevan jo lähes normaali. Muistan kuitenkin, että kun erään naapurin koira sitten tuli viikoksi hoitooni, oli vielä melko vaivalloista kulkea.  Enpä tuohon aikaan päässyt mitenkään lepäämään, opiskelu vaati paljon liikkumista eri paikoissa Helsingissä ja kotona kävin kaikesta huolimatta ahkerasti lenkeillä. Kaipa tästäkin selvitään.

Roni naapurista vei minua lenkille.

Ainahan sitä sitten kysyy, miksi jotakin sattuu, tuollaistakin.  Ne pohdinnat jäävät tällä kertaa itselleni. Mutta hurjaa aikaa on ollut tuo mennyt aika. Paljon asioita,pohdintaa, tenttejä, esityksiä, kerhoja lehtileikkeitä, kuvia.  Olen näköjään jättänyt lähes huomiotta ne pienet oireet, joita podin jo 2009 alkaen, joista ehkä kirjoitin jotakin, mutta sitten unohdin, kunnes…  Jos emme itse pysähdy, jokin tapaus pysäyttää meidät.  Pakeneminen ei koskaan auta,  sitäkin mietin usein, mutta ei se tehonnut. Kaikki tuli voimakkaampana eteeni, kunnes…

No noista ajoista olen tullut pitkälle.

Tuusulan kirjastossa tuli vierailtua ahkerasti.

Toinen pääsiäispäivä 21.4. Nyrjähtäneen nilkkani takia on syytä pysytellä vielä tämä päivä sitä lepuuttaen, joten kirjallinen minä voi nauttia elämästä kirjoittamalla ja lukemalla. Enpä eilen jaksanutkaan mitään. On se vaan kumma, että uni on tärkeä lääke ihmiselle. Olen sen aiemminkin huomannut. Nukutti niin hirveästi koko päivän. Ei mikään oikein onnistunut.  Kun yritin lukea, mitä tahansa, vaivuin uneen. Kun yritin katsella televisiota, nukahdin, jopa kesken Aki Kaurismäen hienon Le Havren, onneksi vasta loppuvaiheilla.  Nautin elokuvasta suunnattomasti, sen rauhallisesta kulusta, karusta ympäristöstä, pienistä yksityiskohdista ja erikoisesta lämmöstä, jota se huokui.

Mutta eipä sitten tämänkään jutun julkaiseminen onnistunut eilisen päivän aikana.  Muutin nyt tämän eräänlaiseksi ”pääsiäispäiväkirjaksi”.  Päivien kuluessa innostuneisuus muuttuu hiljaiseksi epätoivoksi, kun ikävää tapahtuu, mieliala laskee ja lopulta toivo herää, ettei se niin pahaa ollutkaan.

Järvenpään rantapuistossa sorsia kuvaamassa.

Innostuin sitten eilen ja tänä aamuna tutkimaan noita valtavia valokuva-arkistojani samoilta erityisesti vuodelta 2010 – 2012 eli samoilta vuosilta kuin kurkistus päiväkirjoihin. Uskomatonta, miten asiat ja eletyt tapahtumat unohtuvat, jollemme niitä kirjoita tai kuvaa. Ne pienen pienet vivahteet eivät kulje muistamamme tiedon mukana ja jopa vääristyvät ajan kanssa. Joku voi sanoa, että on ajan tuhlausta kirjoittaa päiväkirjaa ja ottaa runsaasti valokuvia, mutta minulla se ei ole koskaan ollut mistään muustakaan pois. Olen ehtinyt kaikenlaista ja joskus turhankin paljon.  Mitä enemmän olen ehtinyt, sitä enemmän on aina syntynyt tekstiä ja kuvia.  Se pistää ajattelemaan, olenko vain kerännyt kokemuksia peittääkseni jotakin ikävää ja raskasta. Varmaan asia on niin, koska sittemmin on tapahtunut muutos. Onneksi on mahdollista oppia, koska asioista on tullut kirjoitettua. Päiväkirjan väliin on kertynyt myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista.  

Ihmisen kapasiteetti on mahdottoman huikea. Pystymme saamaan aikaiseksi vaikka mitä, sekä hyvää että pahaa. Olemme mahtavia kerrostumia. Kun siirrymme historian hämärään, meistä kuoriutuu pois tietoa kerros kerrokselta ja vain jotkut faktat jäävät jäljelle. Tavallisesta ihmisestä on täysin mahdoton tavoittaa tämän kuoleman jälkeen mitään oleellista. Tuskin kukaan läheinenkään tuntee niin hyvin, että osaisi kertoa mitään oleellista. Ihmisten kuollessa olen usein ajatellut juuri tätä ja kokenut suurta surua siitä syystä, että tällöin kuolee myös se henki, mikä on pitänyt ihmisen olemassa.  Vain pienen pieni häivähdys tästä jää tunteneiden muistiin ja unohtuu pikku hiljaa. Itse asiassa tässä on yksi syy siihen, miksi tutkin asioita ja kirjoitan. Satun vain käyttämään omaa elämääni materiaalina, osittain näkyvästi, osittain jättäen sen muuhun formaattiin.

7..2.2011 Luomakujalla. Arttu pöydänpäässä ja Katriina tietokoneella.

Huomasin tässä muuten myös, että voin tilata uuden Moleskine-kirjan myös Verkkokaupasta.  Akateemisen verkkokaupasta en sitä löytänyt.  Jotkut yritykset vaan ehtivät ensin löytämään oikeita tapoja käydä kauppaa. Samalla voin tilata sen uuden akun Canon S100-kameraani.  Aiemmin miettimäni asia hoitui siinä sivussa.

P.S. 
tiistai 22.4.

On aivan ihanaa, että käy niinkuin käy, että jokin mukava,ihana ja yllättävä tapahtuma, katkaisee keskeneräisen blogin niinkuin eilen kävi. Elämä on elämistä varten.

Ja kirjoittamista.

Hiljaisen viikon hiljainen päivä

Olemme liukumassa pääsiäisaikaan.  Tai kun saan tämän julkaistua, olemme jo siellä.  Aloitin aiemmin viikolla kirjoittaa blogia hiljaisesta viikosta, mutta sitten tuli jotakin muuta toimintaa eteeni ja kirjoittaminen jäi. Huomasin kyllä, että olen aiemmin kirjoittanut otsikolla ”Hiljainen päivä”.   Moni asia kiertelee mielessäni ja on taas kerran sellainen hetki, etten tiedä, mitä tästä kehkeytyy. Annan jälleen kerran valkoisen "tietokonepaperin" ja näppäimistön inspiroida ja tuoda sieluni silmiin jotakin mieleni sokkeloista.

Eilen kotipihalla

Aurinko paistaa silmiini kuten usein väistämättä kirjoittaessani työpöytäni ääressä. Talo tai oikeammin nyt asunto on hiljentynyt ja olen jäänyt yksikseni.   Silmiini osui jostakin lehdestä, olisiko se ollut tänään tulleesta Karjala-lehdestä, kuinka joku nainen kertoi erakoituneensa tarkoituksellisesti.  Hätkähdin siitä. Muistan kuinka edesmennyt sisareni mainitsi aina puhelimessa keskustellessamme olevansa erakko. Itse asiassa minäkin olen aikoinaan haaveillut muuttuvani erakoksi. Se ei ole toteutunut sillä tavalla kuin ajattelin. Olisiko kysymyksessä aste-ero vai vääristymä näkökulmassa?  Toinenkin sisareni sanoi jotakin tilan kapenemisesta viimeksi puhuessamme. Ehkä kysymyksessä on vain yksinäisten ihmisten kokema kevään herättämä alakulo. Se saattaa vanhetessa vain pahentua, tulla niin pahaksi, että onkin paras kuolla. 

Molemmat vanhempani kuolivat keväällä, vähän ennen kuin kevät äityi räikeän vihreäksi ja valoisaksi.  Minulle on jäänyt mieleen isäni alakulo edellisenä keväänä, kun hän täytti 80 vuotta ja lähti pakoon kotoa ja tuli lopulta Helsingin Puotilaan, jossa silloin asuin.  Vietimme hänen syntymäpäiväänsä käymällä syömässä Puotilan kartanossa. Kaksi sisaristani miehineen ja lapsineen tuli mukaan. Äitini taisi vähän loukkaantua, sillä eihän hänelle kerrottu asiasta.  Isäkin oli oikeastaan pakomatkalle lähtiessään ollut tietämätön, että hän ei voinut viettää valitsemassaan kylpylähotellissa kuin yhden yön.  Jotkut asiat vain syntyvät ex-tempore.

Aiemmin keväällä kiertelin vanhoilla asuinpaikoilla täällä Tuusulassa. Joulukuussa 1979 muutimme kuvan keskellä olevaan keltaiseen taloon lähellä Tuusulan kirkkoa.

Isäni syntymäpäivä on 19.4. Tänä vuonna hän täyttäisi 96 vuotta, jos olisi saanut elää.  Hänen syntymäpäivänsä ja myös minun sattuivat usein pääsiäisaikaan. Nyt vietin omaa päivääni jo palmusunnuntaina, mutta isäni päivä olisi tänä vuona lankalauantaina.  Meillä ei ole koskaan ollut tapana viettää suuria juhlia. Äitikin pakeni usein jonnekin matkalle. Kun hän täytti 85 vuotta, lähdin hänen mukaansa Viron Pärnuun viikoksi.  Koska ajattelin ajan käyvän pitkäksi siellä, otin tavoitteeksi haastatella häntä. Pistin hänet kertomaan lapsuudestaan, suvustaan ja sota-ajasta. Kynä sauhusi. Lepäsimme paljon, otimme hoitoja ja kävelimme ympäriinsä. Suosittelen kaikille vastaavanlaista. Sain paljon aineistoa kirjoitettua ylös ruutuvihkoon.  Kirjoitin tarinan sitten puhtaaksi ja yritin tarkistaa asioita äidiltä, mutta eipä hän enää ollutkaan innostunut.  

Joka tapauksessa tarina on vain kasvanut saadessani moniin asioihin lisää tietoa joko muilta sukulaisilta tai itse Karjalan matkoilla itse kokemalla ja tarkkailemalla.   Voisin kirjoittaa tarinan jo kirjaksi, mutta jokin antaa minun vielä odottaa.  Tapani mukaan kuten tarkkaavainen lukija on ehkä huomannut, hyörin milloin missäkin ympäriinsä.  Omasta mielestäni saan kyllä aika paljon aikaiseksi. Onkin lohduttavaa lukea, kun joku kertoo tehneensä kymmenen tai enemmän vuotta työtä saadakseen kirjan aikaiseksi.

Veljekset viime sunnuntaina täällä luonani.

Viime aikoina oman elämän tarkastelu uudesta näkökulmasta on yllättäen noussut minulle hyvin tärkeäksi. Elämämme tapahtumat eivät ole sattumanvaraisia vaan oma ajattelutapamme käsitellä elämää tuo ne esille. Toki olen tiennyt sen jo kauan, mutta vasta kun luovutin kokonaan, alkoi tapahtua. Emme voi koskaan hallita elämää vaan elämä hallitsee meitä. On vain luotettava näkymättömään ja uskottava intuition johdatukseen. Tie ei ole helppo. Se vaatii vuosien työn, luopumista, paljon intuitiivista ajattelua, mutta kuitenkin tietoista ponnistelua vapautuaksemme kaikesta turhasta painolastista.  Omasta egosta irtipäästäminen ja kaiken vastaantulevan hyväksyminen rakkaudella tuo eteemme todellisen maailman, ei sitä valhemaailmaa, johon meidät on opetettu ja johon meitä yritetään pakottaa.  Kun olen aikanaan lähtenyt polulle kauas, se on ollut juuri sitä omaa pyhiinvaellustani.  Eikä minusta ole tullut erakkoa, vaikka olenkin paljon itsekseni.

Sumu nousemassa ja täysikuu. Tällä viikolla.

On hyvä aina muistaa, että emme koskaan ole valmiita.  Eteemme tulee asioita, jotka nostavat pinnalle asioita, jotka olemme jättäneet syrjään. On jännittävää ymmärtää, että nekin ovat kulkeneet siinä rinnalla saman energian sisällä koko ajan, samalla polulla. Nyt on sopiva aika uusille asioille, jotka henkinen minäni on valinnut.  Vaikka olenkin ollut hämmentynyt, niin olen mahdottoman kiitollinen kaikesta.

Eilen kotipihan tarkastusta.

Sain eilen kuulla, että remonttiaika venähtää entisestään. Kuivatus jatkuu 2.5. saakka. Pääsen aikaisintaan muuttamaan takaisin joskus heinäkuussa. No, saattaa kaikki tuostakin vielä pitkittyä, mutta entä sitten?  Tämä tapahtuma alusta alkaen on pistänyt sitä edeltävien tapahtumien lisäksi asiat oikeaan järjestykseen. Ennen vesivuotovahinkoa ehdin tavallaan jo luovuttaa monessa mielessä ja asiat löysivätkin siitä huolimatta oikean painonsa.  Joskus aikoinaan olisin ollut kauhuissani ja epätoivoinen. Nyt vain katselen vierestä, tarkkailen ja hoidan, mitä on hoidettava.

Saadakseni tämän jutun loppuun kirjoitettua, laitan perään sittenkin sen aloittamani hiljaisen viikon tekstin:

Kaikki viikkoni ovat nykyään hiljaisia. Eikö olekin omituista, vaikka elänkin aivan normaalisti muiden keskellä, olen koko ajan hiljaisuudessa? Kun aloitin tätä kirjoittaa, en muistanut edes, että elämme parhaillaan nk. hiljaista viikkoa. Vaikka olenkin Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsen, tietämykseni kirkollisista asioista on hataraa. Kristillinen hiljainen viikko tuo toki mieleeni pääsiäisen tapahtumat kiirastorstaista alkaen. Jos aloitan kirjoittaa enemmän, juutun varmaan juuri kiirastorstaihin.

Pyhästä ehtoollisesta (Last supper)  on maalattu lukemattomia tauluja. Pieni Phaidonin kuvakirja (first published 2000. phaidon press limited), jonka nappasin sekaisesta kirjahyllystäni, toimii tekstin osalta äärimmäisen niukasti ja kaikki jotenkin häiritsevästi pienillä kirjaimilla. Se lähtee Matteuksen evankeliumin kohdasta 26: 20-9.  Kirja antaa läpileikkauksen aiheesta tehdyistä maalauksista vanhimman ollessa mosaiikki 6. vuosisadalta Ravennan San Apollinare Nuovon basilikakirkossa. Uusin kirjassa mainittu on Andy Warholin yksityisessä kokoelmassa oleva silkkipainatuksella ja akryylilla tehty kaksiosainen teos (1986). Kaikkein tunnetuin on tietysti Leonardo da Vincin vastaava teos vuodelta 1495, joka löytyy Milanosta Santa Maria delle Grazien kirkon ruokasalissa.

No jaa, näitä kaikkia asioita voi lukea kirjoista ja googlata, turha minun on niitä toistella. Stefano di Antonio Vannin fresco kissoineen löytyy San Andrea a Cercinan kirkosta Firenzessä.

Italian Ravennassa kesällä 1986. Henri ja hampurilainen.

Enhän taas tiennyt, minne joudun. Italiaan, jonne sydän usein halajaa.  Olen yhden ainoan kerran ollut Ravennassa, pimeänä iltana myöhään illalla.  Olisiko ollut aivan heinäkuun alku 1986, kun ajoimme Venetsiasta takaisin majapaikkaamme Riminille. Italiassa oli mahdottoman vaikea saada mistään kunnon hampurilaisia, joita Henri-poikani oli aina kärttämässä. Hampurilaisten sijaan ei paljon mikään muu ruoka käynyt.  Joissakin ravintoloissa hampurilainen oli vieras käsite tai pelkkä jauhelihapihvi. Pysähdyimme Ravennan historiallisessa keskustassa, josta löytyi jonkun hampurilaisketjun ruokapaikka (ehkä Clock).  Käynnistä siellä on olemassa muistaakseni yksi valokuva tai sitten se on jostakin muusta paikasta samalla matkalla. Ehkö olen tästä joskus aiemminkin kertonut. 

Mutta nyt hyvää pääsiäisaikaa kaikille!

Venetsian Markuksen torilla kesällä 1986.