Ihmettelyn aiheita riittää

”Omapahan on vahingonne, tyttäreni, jos ette lue uudelleen omia kirjeitänne. Se on nautinto, jonka laiskuutenne teiltä evää, eikä se ole vähäisin vahingoista, joita tuo välinpitämättömyyteenne saa aikaan. Minä puolestani luen niitä uudelleen ja uudelleen; se on ainoa iloni, ainoa suruni, ainoa ajanvietteeni.”

marraskuu 1999

Näin kirjoitti Madame de Sévigné 26.11.1684 tyttärelleen madame de Grignanille.  Hänen kirjeensä ovat säilyneet, mutta tyttären kirjeet äidilleen hävinneet. Kirjeitä on käännetty suomeksi jo varhain 1950- luvulla, mutta laajemmin vasta äskettäin ranskalaista filologiaa opiskelevista henkilöistä muodostetun työryhmän toimesta. Kirjeiden kautta lukija pääsee kurkistamaan 1600-luvun elämään, lähinnä tietysti ylhäisön elämään. Elettiin kuningas Ludvig XIV:n aikaa (1643-1715). Kirja sisältää selitysosan ja henkilöluettelot, mikä helpottaa eläytymistä sen ajan ihmisten elämään.  Madame Sévigné (1626–1696) kiehtoo ihmisiä edelleen. Niin minuakin. Hänelläkin oli reuma, jota hän kävi hoidattamassa. En malttaisi viedä kirjaa takaisin kirjastoon.

23.9.2002

 

Kirjeet kertovat tarkkaan sen ajan elämästä ollen täynnä yksityiskohtia eri henkilöistä, tavoista, pukeutumisesta. Vuosisadan lopulla koitti Ranskassa kylmä kausi, kärsijöinä lähinnä köyhä kansa. Linnoissakin paleltiin, vettä satoi paljon. Niistäkin ystävämme kertoo. Sama kylmyys kohtasi myös suomalaiset, sillä meillä suuret kuolonvuodet sattuivat ajalle 1695-1697. Madame de Sévigné kuoli 70- vuotiaana 17.4.1696. Hän kirjoitti kirjeitä elämänsä loppuun saakka.

Ilman ahkeria kirjeiden kirjoittajia emme pääsisi lähelle menneitä aikoja. Kuten hyvin tiedätte, kirjeet ovat aina kiehtoneet minua. Olen säästänyt lähes kaikki saamani kirjeet kuten myös päiväkirjat. Emme arvosta 1940-luvulla syntyneen ihmisen tarinoita, tavallisen ihmisen kirjeet joutavat roskiin. Kun meistä aika jättää, tuskin mitään kirjallista jää jäljelle. Jollemme itse ota asioita, kirjeitä ja päiväkirjoja käsittelyyn. Useimmiten emme ota, usein hävitämme kaiken ennen poistumistamme näyttämöltä.

Palaan hetkeksi Ranskan historiaan. Se on kiehtonut minua lapsesta saakka.  Jostain syystä kuvittelin aikoinaan, että olin niin erityisesti kiinnostunut siitä, koska olin entisessä elämässäni elänyt Ranskassa. En silti koskaan oppinut puhumaan ranskaa. Aloitin joskus 1967 syksyllä alkeiskurssin yliopistolla, mutta jätin kesken. Samoin kävi kansalaisopiston kielikurssille 2000-luvun puolivälissä, vaikka jatkoin muutaman vuoden, kunnes opetukseen tuli ylitsepääsemättömiä, järjestäjästä ja varmaan minustakin johtuneita ongelmia.  

Nuoruuteni aikaiset eläytymiset ranskalaisiin romaaneihin ja historiaan olivat saattaneet tehdä mielikuvitukselleni tepposia. Jossakin vanhassa päiväkirjassani mainitsen, että olen lukenut Victor Hugon Kurjat nuorena neljä kertaa, osin ääneen sisarilleni. Myöhemmin luin sen kirjan uudelleen parikin kertaa ja monta muutakin Ranskan historiaan liittyvää, ikäänkuin aina etsien jotakin. Lapsena kirjoitin jopa alakoulun kouluaineita aiheeseen liittyen. Ja aloitin lapsekkaita romaaneja. Onhan se jatkunut tähän päivään asti. 

Pont Neuf takana 22.8.2004

Pariisin vanhimmalla Seine-joen ylittävällä, vuosien 1578–1607 välillä rakennetulla Pont Neuf – sillalla koin hienoja ahaa-elämyksiä menneestä elämästäni, sitä ylittäessäni ja jo aikaisemmin mielikuvituksessani. Ranskan numerot lueteltuna järjestyksessä tuntuivat tutuilta. Olinko kuollut giljotiinilla? Ranskalaiset linnat, ranskalaiset elokuvat. Chambordin linna ja kaikki muut Loiren laakson upeat linnat. No, jäänevät minulta tässä elämässä näkemättä, mutta kuvitella saan aina mielin määrin. Olen sentään käynyt Louvren ja Versaillesin linnoissa! 

25.9.2002

On elähdyttävää palata aina silloin tällöin myös edellisen kaltaisiin muistoihin. Olen varmasti maininnut ne jo aiemmin. Palaaminen taaksepäin tuntuu juuri nyt erityisen hyvältä, kun olen musertunut tylsän ja mielenkiinnottoman arjen alle. Ja muserrun ja vaivun koko ajan lisää. Kaikki elämä on vain yksinoloa, vaikka siitä olen aina pitänyt. Elokuu on tänä vuonna ollut pelkkiä kylmiä ja useimmiten sateisia päiviä. Palelen ja kääriydyn ”vällyjen alle” ja joskus kauhistelen tulevaa pitkään talvea. En innostu mistään. En osaa edes kirjoittaa, vaikka monet ajatukset odottavat muistiin panemista. Usein en edes jaksa avata läppäriäni. Välillä pakotan itseni lähtemään ulos, koska muuten makaisin vain sohvalla katsellen sarjoja ja elokuvia välillä torkkuen. Entä muut ihmiset? Taitaa monesta muustakin tuntua samalta?

 

24.8.2021

Jonakin yönä näen mielenkiintoisen unen, mutta koska en kirjoita sitä muistiin, en voikaan kirjoittaa siitä. Mustan vain, etten ottanut kameraa mukaan uneen.  Kuulostaa pahemmalta kuin on.

En ole kuitenkaan tyhjentänyt muistini aarrelaatikkoa. Ne kirjeet olisivat nyt hyvä järjestää vaikka aikajärjestykseen ja kirjoittaa niistä. Kummasti joka päivä mieleeni tulee asioita, yksityiskohtia muistojen palapelistä ikään kuin kutsuen kirjoittamaan niistä. En vain aina pysty. Ajattelen, että tämä erämaa loppuu joku päivä ja herään kuin unesta. 

Etsiessäni jotakin kuvaa heinäsuovasta, siis lukemattomien valokuva-albumieni viidakosta, sieltä välistä putkahti sivu marraskuun 2005 Tietokone-lehdestä.  Artikkelissa ”Digikuvan inflaatio” Petteri Järvinen kirjoitti, kuinka digikuvat ovat täyttäneet maailman valokuvilla. Kuvien arvo on romahtanut, niistä tehdään väärennöksiä. Enemmän kirjoittaja paneutuu siihen, pitäisikö kuvien ylipäänsä säilyä jälkipolville. Hänen mukaansa meitä kiinnostavat vanhempiemme ja isovanhempiemme kuvat, kaukaisemmat eivät niinkään? Kaikkien kuvien katseluun kuluisi uusilta sukupolvilta koko elämä. Viimeinen lause on ”Eihän edes kielessä ole omaa sanaa isoäidin ja isoisän vanhemmille.” Olenhan minäkin isomummi ja meillä on myös isopappa!

Tietokone lehti ilmestyi muuten 1981–2014. Se sulautui myöhemmin TiVi-nimiseen lehteen. Olin aikanaan Tietokoneen ja Mikro Bitti-lehden tilaaja.

 

Jonakin päivänä puikahdan taas yllättäen muistin poimusta sisään johonkin hetkeen, josta jatkan sitäkin pidemmälle.  Huoneistohotellin uima-allas Gran Canarialla 1990-luvulla. Kävin vanhimman lapsenlapseni kanssa iltaisin pimeällä uimassa. En varmasti silloin, siis siellä uidessa ottanut valokuvia, vaikka kuvittelin. Olisiko minulla valokuvamuisti? Mutta mikä se on? Jossakin on valokuva-albumi siitä matkasta. Uima-allas herätti siis paljon muitakin muistoja siitä matkasta, niin eläviä, ikään kuin olisi kävellyt sinne vuosien taakse. Se oli ennen digiaikaa, joka minun osaltani alkoi kesällä 2004.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että monet muutkin kuvittelevat ja elävät asioita samoin kuin minä. Kukaan ei ole sitä kertonut minulle, mutta se tulee esille lukiessani lehtiartikkeleita. Ajattelen, muuttaako tämä nyt elämämme aika meitä ja aivojamme. Menemme tai käännymme entistä enemmän sisäänpäin, muutumme seuraavan aikakauden ihmisiksi. Muutos vaatii veronsa. Hassusti sanottu. Mutta ehkä siksi koen oloni juuri nyt vaikeaksi. Muutos ei ole koskaan helppoa. Sanotaan, että vanhoille ihmisille se on vielä vaikeampaa. Anteeksi, te kaikki nuoret ikätoverini, jotka ette hyväksy vanhentumistanne.

 

Nyt tutkin juuri tähän sopivia valokuvia, jotka tietenkin pitää skannata ensin. Sää on mitä parhain, siis muuten kauhein, juuri tällaiseen toimintaan. Vettä tulee koko ajan lisää. Eilenkään en päässyt lempireitilleni joen rantaan. Joki oli tulvinut lähialueille ja kestänee kauan, ennen kuin vesi vetäytyy. Ohrapelto oli puimatta, ihmettelin, että onko vilja nykyään aina niin matalakasvuista! On sentään hienoa, että ihmettelynaiheita riittää, vaikkei puutukaan päivän kuumiin tapahtumiin. Muita kirjoitusaiheita kun vilisee… kun vain pystyisi...

Joskus tulee taas mieleen lause "minulla on muistoja enemmän kuin tuhatvuotiaalla". Olikohan se niin?

marraskuu 1999

 

 

Sateisen kesäpäivän puuhia

Sateisina, pilvisinä ja pimeinä kesäpäivinä ehdin joskus tutkia vanhoja lehtiä. Nyt kävin käsiksi isäni säilyttämiin. En välttämättä enää löydä syytä, miksi esimerkiksi hän on pistänyt talteen Sotainvalidi-lehden touko-kesäkuun numeron vuodelta 1991. Mutta itse saatan löytää jotakin mielenkiintoista, jos jaksan selata ja hetkeksi paneutua lukemiseen. Tässäkin lehdessä oli kolme juttua, jotka luin. Koska kaikissa jutuissa oli kirjoittajan nimi mainittu, niin näin netin aikakaudella lähtee helposti etsimään, löytyykö kirjoittajista mitään jälkeä.

Niinhän se on, että vanhempi polvi on hautautunut kokonaan historian hämärään, mutta lehden ilmestymisajankohdan nuorista voikin löytyä jälkiä. On se vaan hienoa, kun meillä on netti, se laajentaa maailmankuvaamme, opettaa, tuo syvyyttä ja sisältöä, kun sitä osaa oikein käyttää!

Sotainvalidi touko-kesäkuu 1991 - tarinoita

Lehden sivulla 44 oli Ilpo Mikola-nimisen henkilön pitkä kirjoitus otsikolla "Onko tämä maailma miesten vai naisten tai ehkä ihmisten". Kirjoittaja kertoo siinä oman elämänsä tositarinaa siitä, miltä tuntuu olla miehenä naisten maailmassa. Hän on selvinnyt sodasta loukattuaan oikean käsivartensa pahasti, mutta hyvä kirurgi pelasti käden kirjoittamista varten. 1970-luvun alussa, oletan, hän pohdiskeli silloin 16-vuotiaan tyttärensä kanssa maailman menoa ja kirjoitti sitten tälle kirjeen muodossa omasta nuoruudestaan. Tytär oli sitä mieltä, että kirjoitusta voisi näyttää laajemmallekin piirille. Hän tarjosikin juttua mm. eräälle naistenlehdelle, joka sen hyväksyi, mutta muutti sitä oleellisesti eikä sitten halunnutkaan jatkoa. Siihen aikaan oli oltava äärimmäisen varovainen, mitä kirjoitettiin, kuulemma kyseinen lehtikin oli saanut jo paljon arvostelua lottien ylistämisestä. Samanlaisia vaikeuksia kyseinen kirjoittaja koki myöhemminkin. Niitä hän vanhoilla päivillään jutussa purkaa. Onhan tilanne tähän päivään mennessä muuttunut, mutta kuinka paljon tarinoita ja tuntemuksia on mennyt hautaan.

Sivulla 16 on kertomus Armas Purasen talvisodasta. Hän oli voittanut kirjoituksellaan järjestön perinnekeruukilpailun. Juttua on stilisoitu lukemisen helpottamiseksi. Mielenkiintoista tarinassa on se, että Purasen joukko (JR63, 21. divisioona, eversti Hersalo) siirtyi Kuusankoskelta Kannaksen Pyhäjärven maisemiin tammikuussa 1940, josta he siirtyivät Sortanlahdelta Konevitsaan saaren suojakomppaniaksi. Myöhemmin heidät siirrettiin takaisin mantereelle. Parin päivän päästä he olivat rintamavastuussa Terenttilässä Mustaojalla, jossa Puranen sitten haavoittui, mitä tapahtumaa hän kuvaileekin tarkkaan. Kun talvisota päättyi 13.3.1941 hän pääsi sairaalasta.

Sotainvalidien Veljesliitto oli järjestänyt kirjoituskilpailun peruskoulujen yhdeksäsluokkalaisille, jotka tuolloin olivat syntyneet noin 1975. Satuin ensimmäiseksi lukemaan toiseksi sijoittuneen Perttu Iso-Markun Nummi-Pusulasta kirjoituksen "Puoli vuosisataa kuolemastani", jossa hän itse eläytyy sodan kauhuihin kuvitteellisena henkilönä ja kuolemaansa sotavammojen takia vuonna 1990. Ensimmäisen palkinnon sai Sanna Ahonen Juankoskelta, joka kertoi oman mummonsa kokemuksista kotirintamalla. Perttu Iso-Markun löysinkin netistä, hänet löytää googlaamalla, hän on toimittaja ja ties mitä. Naiset valitettavasti muuttavat usein nimensä, joten Sannan jäljille on vaikeampi päästä.

Unohdetut

Olen aiemminkin pohtinut blogissani tätä samaa unhoon joutumista, erityisesti kun olen käsitellyt vanhempieni historiaa. Useimmat aikalaisistamme aristelevat edelleen persoonallista kirjoittamista, puhuvat intimiteettisuojasta, viittaavat henkilötietolakiin. Kannattaisi kuitenkin ensin tutkia laitkin tarkkaan ennen kuin antaa niiden rajoittaa liikaa. Asiahan on niin, että

"Tämä laki ei koske henkilötietojen käsittelyä, jonka luonnollinen henkilö suorittaa yksinomaan henkilökohtaisiin tai niihin verrattaviin tavanomaisiin yksityisiin tarkoituksiinsa." Tässä linkki lain sivuille.

En lähde tässä asiaa sen enempää ruotimaan kun ei ole edes osaamista siihen, totean vain, että emme saa antaa pykälienviilaajien määrätä elämäämme. Hienoa on edelleenkin se, että voimme vapaasti esittää mielipiteitämme ja tarvittaessa jakaa niitä netin välityksellä suuremmalle joukolle. Toisaalta harvahan niitäkään jaksaa enää lukea, sinne netin syövereihin ne kaikki joutuvat unohtuakseen. Sama kohtalon kokevat monet kirjatkin, jos vaikka innostuisi jotakin julkaisemaan. Maailma on muutoksen kourissa. Entä jos netti kaatuu kokonaan ja tietokannat tuhoutuvat?

Hidasta touhua tuo lehtien tutkiminen kun samalla tekee viittä muuta juttua. Nyt kun johonkin jo pystyy!